Mardi Gras: amerikkalainen laskiaistiistai

1700-luvulla Ranskan Louisianassa alettiin juhlia vanhaa katolilaista karnevaalijuhlaa, rasvatiistaita – Mardi Gras – joka meillä Suomessa tunnetaan laskiaistiistaina. Nyt 300 vuotta myöhemmin juhla on levinnyt Louisianasta ympäri Yhdysvaltoja ja sen katoliset juuret ovat pitkälti unohtuneet, mutta karnevaali on jäänyt.

Mardi Gras juhlat Breckenridge

Breckenridgen hiihtokylän Mardi Gras-juhlahumua, taustalla Quandary Peak jolle syksyllä kiipesimme

Me pidimme eilen Iiron kanssa taukoa mäestä – jalat olivat aika tohjoina parin päivän laskujen jälkeen – ja käväisimme läheisessä Breckenridgen kylässä katsomassa paikallista juhlahumua. Breckenridge on vanha kaivoskylä yli 3km korkeudella Kalliovuorten keskellä, laskettelurinteiden kupeessa, ja on sivumennen sanoen yksi idyllisimmistä laskettelukylistä koko Kalliovuorilla, jos minulta kysytään. Vanha Main Street täynnä pikkukauppoja ja -ravintoloita! Kuulema eräs neworleansilainenkin porukka oli tykästynyt paikkaan ja tuonut 90-luvulla skimbalomalle tullessaan Mardi Gras-perinteet mukanaan.

Breckenridge laskettelukeskus Colorado

Mardi Gras, Breckenridge Colorado

Mardi Grasin juju ovat helmikaulanauhat, joita juhlahumussa melkein jokaisella näkyi kaulassa. New Orleansissa helmikaulanauhoja annetaan perinteisesti naisille palkkioksi rintojen paljastelusta, mutta vähän epäilen, että tämä osa perinteestä ei ollut siirtynyt Kalliovuorille. Ihmisten hengitys höyrysi kirpeässä pakkasessa, ja minun näppini jäätyivät valokuvatessa.

Breckenridge, Mardi Gras juhlat

Perinteisesti Mardi Gras-paraatia johtaa Rex, karnevaalien kuningas, jota seuraa kuningatar ja teinitytöistä koostuva hovi. Breckenridgessä ei oltu järjestetty paraatia, mutta valtavia kuninkaan kruunuja näkyi koristeena. Useampi juhlija oli pukeutunut narriksi, tai ainakin narrinhattuun ja värikkääseen toppa-asuun, ja monella oli karnevaalinaamiot kasvoilla.

Bändi soitti letkeää rokkia ja ihmisillä näytti olevan hauskaa kylmästä säästä huolimatta, mutta me aika nopeasti totesimme pakkaskestävyytemme loppuvan ja suuntasimme kohti ruokakauppaa. Laskiaisviikko jatkui tänään ja jatkuu vielä huomenna rinteessä!

Breckenridge Gondolas

Breckenridgen gondolihissillä pääsee katsomaan maisemia korkealta, vaikka ei laskettelisikaan.

Breckenridge

Eivät ne maisemat huonoja ole katutasostakaan katsottuna.

Kalliovuoret

Tämän vuoren nimi on Buffalo Mountain. Näyttääkö vähän biisonilta?

Hiihtoloma – nyt se alkaa!

Se olis sitten hiihtolomaviikko, eli terkut Amsterdamin kentältä! Hiihtoloma menee meillä Kalliovuorilla, ja mukaan liittyy Iiron kummipoika isänsä kanssa. Ja mitäs me oikein ollaan suunniteltu tulevalle viikolle…?

Hallets peak, overlooking Emerald Lake

Käymme ainakin Kalliovuorten kansallispuistossa! [Kuva: Travis Swan]

_DSC0225

Puistonvartijat vetävät aloittelijakoulutuksia lumikenkäilyyn. Varasin meille paikat lauantaiksi. [Kuva: Samantha Schwartz]

Knuble and Fleishmann

Meillä on myös liput viikonlopulle paikallisen NHL-joukkue Colorado Avalanchen peliin. Vastassa on Dallas Stars, joten pidetään peukkuja, että Kari Lehtonen pelaa maalissa! [Kuva: clyde]

I-70 Westbound.

Viikonloppuna ei vuorille vielä kannata lähteä, koska yhdistetty ystävänpäivä ja maanantainen President’s Day -vapaapäivä takaavat sesonkiviikonlopun. Pakataan siis auto vasta maanantaina ja suunnataa Interstate 70 -motaria pitkin korkeuksiin! [Kuva: Prizmatic]

Copper Mountain Vista

Kohteena meillä on Copper Mountain, isohko hiihtokeskus keskellä Summit Countya. [Kuva: reid.neureiter]

January 2008 Skiing at Copper Mountain

[Kuva: W.G. Dayton]

Colorado Face Scrub

Kolmen kilometrin korkeudessa lunta pitäisi riittää. [Kuva: Zach Dischner]

View from Lost Boy at Vail

Jos ehdimme kyllästyä Copper Mountainin rinteisiin, alle puolen tunnin ajomatkan päässä on Vail, yksi Yhdysvaltojen suurimpia laskettelukeskuksia ja tuttu mm. alppihiihdon MM-kilpailuista, jotka pyörivät tuolla sunnuntaihin asti. [Kuva: Miguel Vieira]

Winter

[Kuva: Zach Dischner]

Viikon päästä toivottavasti on omia kuvia jaettavana! Siihen liittyen: onko kellään kokemusta GoProsta laskettelurinteissä? Olen nimittäin miettinyt jo pitkään kyseisen vempeleen hommaamista. Vai onko tämä trendi mennyt jo ohitse?

Hiihtoloman aikana kuulumisia pääsee seuraamaan kätevimmin tykkäämällä blogin Facebook-sivuista.

Onnea 100-vuotiaalle Kalliovuorten kansallispuistolle!

Mills-järvi Kalliovuorten kansallispuistossa

Tasan sata vuotta sitten Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson allekirjoitti lain, joka rajasi reilu tuhat neliökilometriä Coloradon Kalliovuoria kansallispuistoksi.

Rocky Mountains -kansallispuiston vesiputoukset

”In years to come when I am asleep beneath the pines, thousands of families will find rest and hope in this park.”

— Enos Mills

Yhtä ihmistä on kiittäminen ylitse muiden Kalliovuorten kansallispuistosta: Enos Mills, coloradolainen uudisraivaaja, homesteadaaja ja luonnonsuojelija, joka lobbasi ajatusta kansallispuistosta poliitikoille 1900-luvun alkuvuosina. Mills oli rakentanut itselleen mökin Longs Peakin vuoren juurelle ja sieltä käsin johti patikointiretkiä alueella aina tämän yli 4km korkean vuoren huipulle saakka (yhteensä reilu 300 kertaa elämänsä aikana). Jossain vaiheessa hän perusti mökkinsä vierelle pienen majatalon, jossa ryyppäys, tupakointi ja kortinpeluu olivat kiellettyjä: vieraiden oletettiin osallistuvan luonnosta kertoville luennoille ja kävelyille.

Retkeily Kalliovuorten kansallispuistossa

“The forests are the flags of nature. They appeal to all and awaken inspiring universal feelings. Enter the forest and the boundaries of nations are forgotten. It may be that sometime an immortal pine will be the flag of a united peaceful world.”

— Enos Mills

Kaksi muulipeuraa

Muulipeuroja Kalliovuorten kansallispuistossa

Mills oli tavannut tunnetun amerikkalaisen luonnonsuojelijan John Muirin telttaillessaan Kaliforniassa vuonna 1889. Tuolloin Muir oli esitellyt Millsille ideaa kansallispuistoista ja myöhemmin vienyt hänet telttailemaan Yellowstonen kansallispuistoon, joka on Yhdysvaltain vanhin kansallispuisto. Tästä innostuneena Mills alkoi kirjoittamaan sanomalehtiin Kalliovuorten kauneudesta sekä tarpeesta kansallispuistolle, joka suojelisi tätä kauneutta maanviljelyltä ja kaivostoiminnalta. Mills myös kirjoitti kirjoja, piti luentoja ja kirjelmöi päättäjille.

Vaellus Kalliovuorten kansallispuistossa

”No nation has ever fallen through having too many parks. We may have too many soldiers, too many indoor functions, too many exclusive social sets, but the United States Government, or any other, will never fall for having too many national parks.”

— Enos Mills

Sinitöyhtönärhi

Kalliovuorten sinitöyhtönärhi

Nyt 100 vuotta myöhemmin kaikki, jotka käyvät Coloradossa, saavat nauttia Millsin työn tuloksista. Nämä kuvat ovat eräältä patikointireissulta viime lokakuulta. Tiedossa keväälle on ainakin pari reissua Coloradoon, ja veri vetää takaisin näihin maisemiin.

Kalliovuoret talvella lumi

Aikaisempia kirjoituksia Kalliovuorten kansallispuistosta:

Talvi Kalliovuorilla & Cache La Poudren sola

Kun viime perjantaina sanoimme hyvästit vuorten toisella puolella sijaitsevalle Steamboat Springsin laskettelukeskukselle, päätimme ajaa takaisin Kalliovuorten itäpuolelle vaihtoehtoista reittiä. Tai minä päätin, vanhemmillani ei ollut mitään sitä vastaan, ja Iirolla oli syvä epäilys koko idean järkevyydestä – syystäkin. Tarjolla olisi ollut Interstate 70, iso moottoritie, mutta minä ehdottelin pohjoisempaa kulkevaa State Road 14:ä, jota Google Maps ei suostunut antamaan edes vaihtoehdoksi. Matkaopas oli kehunut tietä kauniiksi, joten miksipä ei?

Kun käännyimme ratkaisevasta risteyksestä ns. maisemareitille, auton navigaattori huusi U-käännöstä vielä vartin ajon jälkeen. Lopulta se taipui ja uudelleenreitti meidät… Wyomingin kautta, jolloin matka-aika kasvoi kahdella tunnilla. Motarin kautta koko matkan kokonaisaika olisi ollut 3,5 tuntia, ja kävimme siinä pientä epäilevää keskustelua, oliko tässä reittivalinnassa mitään järkeä. Onneksi siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.

Cows in the snow

Näkymät Kalliovuorten länsipuolella olivat tasaista lumen peittämää preeriaa, jolla karja laidunsi useampikymmenpäisinä laumoina.

Cows in the snow

Luin vähän aikaa sitten juttua suomalaisista parsinavetoista, joissa lehmät viettävät koko pitkän talven kytkettynä päästään kiinni parteen, koska ulkona on lunta. Näitä elukoita katsellessa tuntui, että olisihan niitä vaihtoehtojakin varmaan…

Pitkään matkalla ei näkynyt kuin satunnaisia rakennuskeskittymiä, joiden pihalla oli usein tuulimylly, öljynpumppauslaite, tai molemmat. Samanlaisia öljynpumppauslaitteita näimme myös aikoinaan Oklahomassa ja Kansasissa, mutta tämä oli uutta:

Oil Refinery on the Prairie

Öljynjalostamo? Muu, mikä? Joku liekki siellä ainakin palaa.

Colorado State Route 14

”Katso, nuo vuoret ovat kaikki täsmälleen yhtä korkeita!”

Vajaan tunnin ajon jälkeen pelmahdimme Waldenin pikkukylään, joka on nimennyt itsensä Coloradon hirvipääkaupungiksi, ja oikein mitään muuta kylässä ei sitten olekaan – paitsi tietenkin kolme huoltoasemaa, kilpailu kun puuttuu lähiseuduilta täysin. Hain tankkaustauolla huoltiksen sisältä teetä ja kysäisin samalla huoltoaseman pyörittäjältä, oliko State Road 14:ssa joku ongelma, kun kerran navigaattorimme ei sitä ehdottanut…? It’s beautiful there! huoltoaseman täti huokaisi. Kysyin, kannattiko sittenkin ajaa Wyomingin kautta, ja täti tokaisi, että onhan se mahdollista jos pelkää mutkia, mutta pidempään siinä menisi kuin suoraan State Road 14:n kautta, joka myös Cache La Poudre Scenic Roadina tunnetaan. Selvä. Tämä riitti häivyttämään huolemme, ja jatkoimme eteenpäin.

State Forest State Park, Colorado

Tässä kohtaa alkoi hento lumipyry.

Mount Mahler, Colorado

Mount Mahler, vaiko uinuva Godzilla?

Korkeimmillaan tie vuorten lävitse käväisi Cameron Passissa 3,1 kilometrin korkeudessa – ei korkeus eikä mikään! – ennen kuin se laskeutui Never Summer Mountain Rangen ja Cache La Poudre -joen latvan ohitse alas kanjoniin. Ja sää muuttui kuin salamaniskusta!

Cache La Poudre Canyon, Colorado

Ihan pieni ero taivaan värissä!

Cache La Poudre Canyon, Colorado

Ehkäpä Boulderissa ja muualla Kalliovuorten itäpuoleisessa Front Rangessa on aina niin hyvä sää siksi, että pilvet jäävät vuorten lounaispuolelle nalkkiin? Ehkäpä, en tiedä.

Solassa, jossa joki virtasi, tuli Bemarin kattoikkuna käyttöön. Olen aina aiemmin vähän epäillyt, mitä järkeä on lasikatossa autossa – taivastako siitä on tarkoitus tiirailla? Ei, vaan vuoria.

Cache La Poudre Canyon, Colorado

Tien vieressä kulkevan joen nimi on ranskaa ja tarkoittaa Piilota ruuti. Kuulema 1820-luvulla ranskalaiset turkiksenmetsästäjät piilottivat joen varrelle ison kasan ruutia.

Cache La Poudren solassa oli yllättävän paljon myös asutusta. Kävimme jonkin aikaa keskustelua siitä, millä nämä ihmiset täällä asuvat – eivät ainakaan maanviljelyllä – ja pyörittääkö sama henkilö kenties paloasemaa, kirkkoa ja kylämuseota, kun ne sijaitsivat kaikki samassa pihapiirissä, kunnes tajusimme, että suurin osa taloistahan oli ihan järkevän työmatkan päässä Fort Collinsista, joka on järkevän kokoinen yliopistokaupunki. Eipä aikaakaan, kun olimme jo kaupungissa, mikä oli ihan kiva, koska reilun kolmen tunnin ajomatkan aikana vatsoihimme oli nakertunut panimoravintolan mentävä aukko.

Front Range, Colorado

Loppumatka Fort Collinsista Boulderiin oli helppoa navigoitavaa: perille pääset, kunhan vaan pidät vuoret näköetäisyydellä oikealla. Totesimme yhdessä, että tunnin kiertotie oli sen arvoinen.

Siinä mielessä pitkä automatka osui hyvään saumaan, että öljyn maailmanmarkkinahinnan kova lasku on näkynyt täälläkin bensan hinnoissa: ne ovat tippuneet kesästä peräti 50%. Tämän hetkiset bensan hinnat näkyvät tässä:

Gas is cheap!

Yksikkö on Yhdysvalloissa dollaria gallonalta. Ihmisten yksiköiksi muunnettuna tuo tekee noin 0,44€/litra. Minua ei yhtään haittaisi, vaikka bensa olisi kalliimpaa, koska nykyinen bensan hintataso taitaa olla aika karhunpalvelus ilmastolle, mutta kun kerran tilanne on mikä on, niin eipä tarvitse paljoa pohtia autoreissujen kuluja.

Kiinnostiko juttu? Tykkää blogista Facebookissa ja saat uudet kirjoitukset uutisvirtaasi!

Laskettelua Coloradossa – minne mennä ja mistä hissiliput ja sukset?

Viimeiset pari päivää on mennyt lumisissa rinteissä, hyytävässä pakkasessa mutta sitäkin kauniimmassa auringonpaisteessa. Steamboat Springs on ollut aivan mahtava paikka verestää vanhoja laskettelutaitoja, jotka jossain vaiheessa pääsivät unohtumaan. En ole vieläkään viitsinyt mustiin rinteisiin, mutta muita rinteitä on tullut tahkottua ympäri viittä huippua, joista laskettelukeskus koostuu. Tämän kaiken kunniaksi nyt on tarjolla faktaa Coloradossa laskettelusta.

steamboat1

Minne mennä?

Coloradon Kalliovuorilla riittää laskettelukeskuksia, sekä niitä kuuluisampia että lukemattomia pienempiä ja vähemmän tunnettuja. Tässä niistä joitain:

  • Aspen: komea laskettelukeskus, joka samalla toimii näyttäytymispaikka Hollywoodin kermalle. Suosio näkyy hinnoissa, ja niin ravintoloiden kuin asuntojenkin hinnat Aspenin kylässä ovat pilvissä: asuntovaunu trailer parkissa maksaa $600,000.
  • Vail: likipitäen kaikilla mittareilla suurin laskettelukeskus Coloradossa. Instituutio jo viidenkymmenen vuoden ajan. Neljä kertaa enemmän rinteitä kuin Levillä, ja rinteet ovat keskimäärin neljä kertaa pidempiä – pisin mäki, Riva Ridge, on noin 7 kilometriä pitkä. Vailin kaupungin puolella palveluita on laidasta laitaan, ja shoppailumahdollisuudet ovat hiihtokeskuksista parhaimpia.
  • Breckenridge: hyvät rinteet sekä aloittelijalle että paremmille laskettelijoille, mutta erityisesti snoukkaajille, sillä tämä oli ensimmäinen laskettelukeskus Coloradossa, joka salli lumilautailun mäissään, ja järjesti lumilautailun MM-kisat jo vuonna 1986. Tunnettu yöelämästään – Breckenridgen kylä on söpö, helposti käveltävä ja täynnä ravintoloita ja baareja. Huomaa, että Breckenridge sijaitsee kolmen kilometrin korkeudessa, ja korkeimmat huiput ovat melkein neljässä kilometrissä, eli tänne ei kannata pamahtaa suoraan merenpinnan tasolta tai riskeeraa vuoristotaudin.
  • Beaver Creek: luksushiihtokeskus, jossa liukuportaat vievät laskettelijat shuttle-pysäkiltä gondolille, valet-suksisäilytykset lämmittävät monosi sinua varten ja hissijonossa jaetaan ilmaiseksi lämpimiä suklaanakkulakeksejä. Rinteet sopivat parhaiten keskivertolaskijoille.
  • Miksipä ei?
    Miksipä ei?
  • Crested Butte: hiihtopummikeskus kokeneille laskijoille sekä niille, jotka haluavat kikkailla ylläpidettyjen rinteiden ulkopuolella. Rento meininki, vähän palveluja.
  • Copper Mountain: tämän hiihtokeskuksen erikoisuus on, että eri tasoiset rinteet sijaitsevat eri puolilla vuorta, ja näin nopeat ja hitaat, aloittelijat ja kokeneet laskijat jakautuvat luonnollisesti omille alueilleen. Copper Mountainin yhteydessä ei ole vanhaa kyläkeskusta, vaan laskettelukylät on rakennettu ensisijaisesti laskettelukyliksi.
  • Telluride: tunnettiin 1980-luvulla ”Coloradon parhaiten pidettynä salaisuutena”, mikä tarkoitti että pian kaikki tunsivat Telluriden. Monipuolinen laskettelukeskus, jolla on tarjontaa jokaiselle taitotasolle. Isoin vaikutus Telluriden imagoon on kuitenkin ollut 80-luvulla liikkeelle lähteneellä huhulla (joka saattaapi olla tottakin), että se olisi erityisen suosittu huumeparonien keskuudessa. Pahis-imagon myötä myös Tom Cruiset ja Brad Pittit ovat löytäneet laskettelukeskuksen.
  • Eldora: laskettelukeskus 45 minuutin ajomatkan päässä Boulderista. Hyvä, jos haluaa käydä laskettelemassa pelkästään päivän verran, koska yöpymismahdollisuuksia ei ole. Paikalliset vähän naureskelevat Eldoralle, koska se on niin ”pieni”, mutta kyllä se silti peittoaa suurimman osan suomalaisista laskettelukeskuksista.
  • Steamboat Springs: me päädyimme nyt tänne. Rinteet ovat pääsääntöisesti hyvässä kunnossa (ehkäpä johtuen 16 päivän lumisateesta, joka loppui juuri ennen saapumistamme), niitä on vaihtelevasti eri tasoisia, hinnat kohtuullisempia kuin monessa muussa paikassa, ja vaikka keskus ei korkeudella pärjääkään esimerkiksi Breckenridgelle – täällä lasketaan kahden ja kolmen kilometrin välimaastossa – lunta ja maisemia silti riittää. Kuriositeettina Steamboat on tuottanut enemmän olympiatason mäkiurheilijoita kuin mikään muu laskettelukeskus Yhdysvalloissa, ja Trey Parkerilla (toinen South Parkin luojista) on iso huvila keskellä päärinnettä. Steamboat Springsin erikoisuus ovat kuitenkin kuumat lähteet, joihin voi mennä lillumaan laskettelupäivän päätteeksi.

steamboat2

Mistä hissiliput?

Peukalosääntö Coloradon laskettelukeskuksien hissilipuissa tuntuu olevan, että mitä aiemmin ne ostaa, sitä halvemmalla ne saa. Mitään viimehetken diilejä ei kannata odotella.

Kausilippua kannattaa harkita, jos aikoo lasketella enemmän kuin neljä päivää tai useammassa kuin yhdessä laskettelukeskuksessa. Me hankimme Rocky Mountain Super Pass+:n, joka oli halvimmillaan elokuussa alle $500, myöhään hankittuna noin $600, ja joka sisältää rajattoman määrän laskemista Boulderin lähellä olevissa Copper Mountainissa, Winter Parkissa ja Eldorassa sekä kourallisen hiihtopäiviä Steamboatissa ja Crested Buttessa – niin, ja Uuden Seelannin Mt. Ruapehussa. Toinen vaihtoehto on Epic Pass, joka on jonkin verran kalliimpi (noin $700) ja sisältää pääsyn mm. Vailiin, Breckenridgeen ja Beaver Creekiin sekä pariin kalifornialaiseen hiihtokeskukseen.

Lyhyempiä hiihtolippuja saa netistä yleensä sitä halvemmalla mitä aikaisemmin ne ostaa, mutta alennuksia kannattaa kysellä myös majoituksentarjojalta, koska välillä heillä on mahdollisuus tarjota lippuja nettihintoja halvemmalla.

steamboat3

Mistä sukset?

Me olimme alunperin ajatelleet vuokrata sukset koko talveksi, sillä nk. season rentalien hinnat tien toisella puolella olevassa suksivuokraamossa olivat $155/kausi, emmekä olleet täysin varmoja, mitä halusimme suksilta, joten ajattelimme että näin saisimme kokeiltua eri suksia ennen ostopäätöstä. Olimme kuitenkin liian myöhään liikkeellä, sillä season rentalien tarjonta loppui marraskuun alkupuolella, joten lopulta marssimme kauppaan, jolloin netistä löytyneellä alekupongilla hinnaksi tuli noin $300 Salomonin suksiparilta siteineen.

Kauempaa laskettelemaan tulevien kannattaa harkita vakavasti omien kamojen tuomista mukana, jos sellaiset löytyy. Esimerkiksi Icelandairilla, joka tarjoaa ehkä parhaimpia yhteyksiä Helsingin ja Denverin välille, suksipussin saa mukaan edestakaisin 86 eurolla. Sen lisäksi, että omat kamat ovat usein vähemmän naarmuuntuneet kuin vuokrakamat, niiden tuominen mukana saattaa tulla halvemmaksi: suksien, sauvojen ja monojen vuokraus on paikasta ja suksien tasosta riippuen noin $30/päivä, ja lisäksi suksivuokraamossa saattaa joutua jonottamaan kamojaan pitkäänkin, jos on ruuhka-aikaan liikenteessä.

steamboat4

Vaikka suuntaammekin jo huomenna takaisin kohti preeriaa, lisää laskettelukuvia tullee vielä Instagramin puolelle!

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Ylipainoiset Yhdysvallat ja se yksi anomalia

Joku saattoi lukea pari päivää sitten Hesarista jutun, jossa kerrotaan, että kotikaupungissamme Boulderissa asuvat Yhdysvaltain laihimmat ihmiset. Tässä ehkä ”laiha” on väärä sana, sillä tilastoissa ei laskettu laihojen vaan lihavien osuutta kansasta. ”Lihava” eli obese tarkoittaa ihmistä, jonka painoindeksi on yli 30, ja Boulderissa näitä on 12% asukkaista, kun suomalaisista noin 20% on lihavia. Muutenkin Coloradon Front Range eli Kalliovuorten itäpuoli on tilastojen mukaan aika laihaa porukkaa, ja Colorado on samalla logiikalla Yhdysvaltojen laihin osavaltio. Colorado on päässyt painonhallinnassa kuitenkin vain Suomen tasolle, kun kaikista amerikkalaisista lihavia on 27%. Boulder on siis anomalia anomalian sisällä.

Boulderissa asuessani en ole kiinnittänyt tähän erityisesti huomiota. Lenkkeilijöitä näkyy paljon, ravintoloissa annoksia mainostetaan terveydellä, ja smoothiekioskeille on pidemmät jonot kuin hampparipaikkoihin, mutta silmä on tottunut, ja keskimäärin asukkaat vaikuttavat ”normaaleilta”. Sitten saavuin viikko sitten Las Vegasiin, ja ihmettelin, että joku täällä tuntuu nyt todella oudolta (siis joku muukin kuin Vegasin vilkkuvalot ja överimeininki). Kunnes tajusin.

Miten täällä on näin paljon ylipainoisia? Mistä nämä kaapin kokoiset miehet ja naiset oikein tulevat?

Statue of Liberty at Las Vegas, MGM Grand

Ja miten tämä kaupunki muutenkin on niin överi? Kenen mielestä oli hyvä idea rakentaa kasinon eteen vapaudenpatsas?

Tarkoitukseni ei ole tässä postauksessa moralisoida ihmisten painoja. Joidenkin lihavuus johtuu oikeasti sairaudesta, joillakin se on stressin aiheuttamaa. Monet täällä tekevät kahta työtä, eikä aika riitä kuntoiluun tai raha kuntosalijäsenyyksiin, ja ruoan halpuus ja epäterveellisyys kulkevat usein käsi kädessä. Jotkut vaan arvottavat korkeammalle lyhytkestoisen nautinnon kuin elämäntapojensa terveellisyyden, ja sekin on jokaisen oma asia. Mutta miksi juuri Boulderissa niin harva on ylipainoinen?

Osittain tämä varmasti johtuu tulo- ja koulutustasosta: pahimmillaan Yhdysvaltojen lihavuusepidemia on köyhissä ja vähemmän koulutetuissa eteläosavaltioissa, terveellisimmät elämäntavat taas löytyvät sieltä, missä ihmisillä on varaa shoppailla muutakin kuin valmisruokaa ja ostaa se salikortti tai edes uudet lenkkitossut. Boulder ei loista tulostasollaan Amerikan kärjessä – sen kunnian vievät Piilaakso ja New York – mutta täällä tienataan kuitenkin selvästi keskivertoa paremmin, ja koulutettujen määräkin on suositussa yliopistokaupungissa korkea. Sen sijaan Boulder löytyy läheltä kärkeä Parhaat amerikkalaiskaupungit asua -listalta, joten ehkäpä ihmisillä riittää jaksamista ja aikaa miettiä omaa terveyttään tavallista enemmän. Ruokakaupat, joista saa terveellisiä raaka-aineita einesruokien sijaan, ovat täällä kovassa huudossa, ja siellä yhdessä ainoassa Walmartissakin ihmiset kävelevät.

Se toinen puoli taas johtunee ympäristöstä: seura tekee kaltaisekseen.

Miten muuten Walmartissa sitten voi liikkua kuin kävellen? Tällaisilla sähkökäyttöisillä ostoskärryillä. Georgiassa näitä näkyi usein käytössä, ja vaikka joskus käyttäjät olivat huonosti liikkuvia vanhuksia, niin useammin käyttäjä oli lihava keski-ikäinen, ja harmillisen usein ruokakorin sisältö näytti ruokkivan ongelmaa.
Miten muuten Walmartissa sitten voi liikkua kuin kävellen? Tällaisilla sähkökäyttöisillä ostoskärryillä. Georgiassa näitä näkyi usein käytössä, ja vaikka joskus käyttäjät olivat huonosti liikkuvia vanhuksia, niin yleensä käyttäjä oli lihava keski-ikäinen, ja harmillisen usein ruokakorin sisältö näytti ruokkivan ongelmaa.

Coloradossa tunnetaan termi weekend warrior. Tämä kuvaa tyyppiä, joka on viikot töissä toimistossa, mutta viettää viikonloput sadan kilometrin pyörälenkeillä, kiipeämällä jollekin vuorelle tai juoksemalla puolimaratonin. Ilmiön yleisyyteen Coloradossa on varmasti syypäänä mahtavat ulkoilumaastot – vuorta ja preeriaa, upeita näköaloja ja juuri niin haastavia mäkiä kuin haluaa – sekä 300 päivää auringonpaistetta vuodessa, mikä imee ihmisiä ulkoilemaan kauniiseen säähän. Ja kun sitten maanantaina toimistolla sekä John, Ann että Matt kertovat kilvan viikonlopun urheilusuorituksistaan, harva kehtaa sanoa, että me perheen kanssa ihan vaan lötkötettiin viikonloppu sohvalla ja syötiin sipsejä.

Rocky Mountain National Park Lake

Tällaista tuossa käytännössä meidän takapihallamme.

Olen huomannut, että tämä on vaikuttanut minuunkin. En ole erityisen laiha, pikemminkin aika roteva, mutta tuntuu, että vaikka paino ei ole muuttunut miksikään täällä asuessa, ainakin pieni osa elopainosta on siirtynyt vatsan seuduilta lihaksiin. Tästä kiitos kuuluu saliharjoittelulle, jonka olen aloittanut ensimmäistä kertaa elämässäni tosissani – mitä muutakaan voi tehdä, jos taloyhtiön alakerrassa on asukkaille iso ilmainen kuntosali? – sekä viikonlopun pitkille patikoinneille, joissa upeita maisemia ihastellessa kalorit kuluvat kuin huomaamatta, ja joita ei voi jättää väliinkään, kun ilma on niin kaunis. Viikolla tulee myös helposti juostua ja pyöräiltyä, koska kaupungin kattava trail-verkosto lähtee omalta kotiovelta, ja traileja tulee käytettyä välillä myös kaupungille liikkumiseen sen ainaisen auton sijaan. Jos urheiluun tarvitsee motivaatiota, ei tarvitse kuin vilkaista ikkunasta ulos, niin aina siellä joku porhaltaa menemään shortseissa ja topissa. Jos tuo, niin minäkin!

One of the Trails in Boulder feat praerie dog

Yksi kaupungin monista traileista. Tuo möykky tien vieressä on koloaan vartioiva preeriakoira.

En tiedä, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa, mutta kun kerran positiivinen kierre on lähtenyt liikkeelle, se ei hevillä pysähdy. Kaupunkiin putkahtaa yhä enemmän joogastudioita, juoksutapahtumia, pyöräliikkeitä ja lenkkipolkuja, jotka porkkanan tavalla houkuttelevat ihmiset liikkeelle, ja vaikka Boulderissakin asukkaat lihoivat koko 2000-luvun, pari vuotta sitten tämä trendi taittui ja kääntyi laskuun. Samalla kun melkein koko Amerikka ja Suomikin jatkaa lihoamista, Boulder laihtuu.

Ja laihtuminenhan ei tarkoita täällä mallin mittoja ja pelkkiä salaattiaterioita, vaan paikallinen ihannevartalo taitaa kuulua kestävyysurheilijalle. Niinpä minäkin suuntaan seuraavaksi lenkille ja joogaan. Kiitos, Boulder, että motivoit minua elämään terveellisemmin.

Kun lentokenttäbussi on tunnin myöhässä…

Eilen pakkailin vielä laukkuja Coloradossa, kun huomasin ensimmäisten lumihiutaleiden leijailevan parvekkeella. Lunta! Ensilumi oli tietenkin tullut jo syyskuussa, mutta Coloradon tyyliin sää oli sen jälkeen vaihdellut ihan miten sattuu, ja vielä pari päivää sitten olin käynyt ottamassa aurinkoa uima-altaalla. Nyt lämpötila oli reilussa tunnissa laskenut kymmenisen astetta ja pian ulkona pyrytti jo ihan kunnolla.

Tässä kohtaa minä tarkistin Las Vegasin sääennusteen ja totesin että jep, aurinkoista ja +23 koko viikon! Samalla päätin lähteä kohti paikallista bussiasemaa yhtä vuoroa aiemmalla paikallisbussilla. Paikallisbusseja kulki kymmenen minuutin välein, mutta lentokenttäbusseja menisi vain kerran tunnissa, joten siitä ei parennut myöhästyä, ja arvelin, että äkillinen lumimyräkkä saattaisi sotkea paikallisliikennettä.

JUMP bus in Boulder

Paikallisbussissa. Boulderissa on amerikkalaiseksi keskisuureksi kaupungiksi erinomainen julkinen liikenne, mutta silti sitä ei tunnu käyttävän oikein kukaan, ja sain tänäänkin kulkea bussilla omassa pyhässä yksinäisyydessäni.

Meiltä kentälle on 70 kilometriä, missä menee autolla noin kolmisen varttia, jos ei ole ruuhkaa. Lentokenttäbussilla kestää yleensä puolitoista tuntia, koska bussi pysähtelee kummassakin päässä ties kuinka monen Park & Ride -autotalokompleksin tai parkkikentän laidalle, mutta tälle vuorolle oli varattu kaksi tuntia oletettavasti ruuhkan takia. Lentokenttäbussi starttasi ajallaan bussiasemalta klo 15.15, ja aikataulun mukaan kentällä oltaisiin 17.15, kun pahimmat ruuhkat iskevät päälle yleensä vasta viiden jälkeen ihmisten lähtiessä töistä. Kaksi tuntia bussissa istumista siis tiedossa, joten napit korviin, musaa päälle, ja iPadiin HS Kirjastosta Syötäväksi kasvatetut.

IMG-20141110-WA0004

Tuoretta lunta ja autojono, joka oli menossa samaan suuntaan kuin mihin mekin olimme rampilta kääntymässä.

Klo 16.45 havahduin siihen, että matelimme kävelyvauhtia liikenneruuhkassa, olimme oikeastaan madelleet jo jonkin aikaa, ja kylteistä tajusin, ettemme olleet vielä ohittaneet edes Denveriä. Tästä pisteestä kentälle kestäisi vielä melkein puoli tuntia ilmankin liikennettä ja P&R-pysähdyksiä. Myöhässä siis oltiin, totesin, ja laitoin Las Vegasiin toista kautta lentävälle Iirolle tekstaria: Tääl on ihan järkky ruuhka. Tuskin tulee bussi ajoissa kentälle. Onneks ei oo kiire.

Niinpä. Kun kello tuli 17.15 ja olimme yhä jumissa jossain I-70:llä, toistakymmentä mailia kentältä, tarkistin Google Mapsista, mikä olisi arvioitu ajoaika tässä ruuhkassa. 49 minuuttia. Suunnilleen tässä kohtaa tajusin olevani kusessa. Lentoni boarding oli klo 18.00, ja lento lähtisi klo 18.45. Minulla ei ollut matkatavaroita tai edes isohkoa käsimatkatavaralaukkua – halpalentoyhtiö Spirit Airlines laskuttaa myös käsimatkatavaroista, joten olin laittanut kaikki matkatavarani Iiron mukaan – ja olin jo tsekannut sisään netissä ja printannut boardarin, mutta Denverin kenttä ei ole pieni ja nopea, ja kuka tietää, miten aikaisin halpalentoyhtiöt sulkevat portin.

Klo 17.20 rupesin selvittämään kännykällä, mitä liput maksaisivat Frontierin iltakoneeseen. Reilun satasen, ei mitään mahdotonta, mutta jos nyt kuitenkin yrittäisin ehtiä tähän koneeseen.

Klo 17.45 bussi kaarsi Stapletonin P&R:n pihalle. Yhä kymmenisen mailia kentälle, mutta liikenne oli hellittänyt, ja tästä ei autolla kestäisi kuin reilu vartti perille. Jos olisimme perillä tasalta, saattaisin turvatarkastusjonoista riippuen ehtiäkin.

Klo 17.50 liikenne jumittui taas. Bussikuski tunki vasemmalle kaistalle eikä päästänyt henkilöautoja etuilemaan, teki siis parhaansa, ja minä tässä vaiheessa totesin, ettei keskittyminen broilerintuotantoketjuun nyt ihan onnistu, ja laitoin iPadin laukkuun.

Klo 18.00 kaarto ulos motarilta. Häh? Ai niin, vielä yksi P&R-pysähdys! Sadattelin äijää, joka poistui bussista hitaasti ja haki laukkunsa ruumasta vielä hitaammin. Nyt liikettä!

Klo 18.05 bussin takaosassa yksi matkustaja huokaisee, että hänen lentonsa lopetti juuri boardauksen. Toinen matkustaja toteaa, että hänkin varmaan myöhästyy lennolta. Myötätuntoista hyminää. Minä ilmoitan, että minun kohdallani peli ei ole vielä pelattu, vaikka lentoni alkoikin jo boardaamaan.

Klo 18.12 lentokentän ”lumihuippuinen” katto näkyvissä!!

View of the Denver Airport from Avis Car Rental Red Carpet Area

Denverin lentokenttä näkyy preerian keskeltä kauas, ja sen katto matkii viereisiä Kalliovuoria. [kuva: Susan Smith]

Klo 18.14 poliisin vilkut pyörivät edessä. Joku on ajanut kolarin terminaaliin johtavalla tiellä, ja nyt tässä on sitten pieni paikallisruuhka, kun autot yrittävät pakkautua yhdelle kaistalle.

Klo 18.18 ruuhka ohitettu. Siirryn bussin etuosaan, valmiina spurttaamaan. Bussikuski ojentaa minulle Transfer-lipun, jolla pääsisin ilmaiseksi takaisin kotiin, jos en ehtisi lennolle, ja pahoittelee bussiyhtiön puolesta myöhästymistä.

Klo 18.20 viereeni bussin oven eteen siirtyy aasialainen nainen, joka kertoo olevansa matkalla Las Vegasiin. Käy ilmi, että olemme menossa samalle lennolle, ja hän toteaa: I follow you then!

Klo 18.22 bussin ovet aukeavat. Spurttaan ovista sisälle ja pingon matkalaukkuhihnojen ohitse. Turvatarkastusta kohti kaartaessani vilkaisen taakse, ja näen aasialaisen naisen hölkkäävän hitaasti kaukana perässä. Totean, ettei tässä kohtaa ole helkkari aikaa jäädä ketään odottelemaan.

Klo 18.23 ryntään turvatarkastukseen ja kerron, että lentoni lähtee 20 minuutin päästä, pääsisinkö jonon ohitse? Turvatarkastuksessa on muutenkin todella vähän ihmisiä näin myöhään, mutta turvatarkastaja ohjaa minut silti passintarkastusjonoon, jossa ei ole kuin yksi ihminen minua ennen, ja huikkaa: Don’t worry, you’ll make it! En ole täysin vakuuttunut.

Klo 18.24 itse turvatarkastuksessa on kaksi nuorta naista, joilta pyydän päästä ohitse. Of course, he toteavat, ja heitän laukkuni hihnalle, kaivan läppärin, iPadin ja nesteet laukusta, otan vyön, kengät ja takin pois ja harppaan kokovartaloläpivalaisulaitteeseen. Onneksi olen tehnyt tämän niin monta kertaa aiemminkin, että turvatarkastus menee kuin hujauksessa. Tämän takia suosin lentokentällä kenkiä, joissa ei ole kengännauhoja.

Klo 18.26 spurtti alas terminaalijunalle. Junan saapumisessa kestää ikuisuus (ehkä 45 sekuntia), ja juna kulkee mielestäni paljon hitaammin kuin normaalisti. Onneksi lähtöporttini on ensimmäisessä terminaalissa.

Klo 18.32 harpon kaksi porrasaskelmaa kerrallaan ylös terminaaliin, juoksen pitkin kävelyliukuhihnaa ja huikkaan jo kaukaa edellä kävelevälle turistille Excuuuse meee ennen kuin pingon ohitse.

Klo 18.34 porttia ollaan juuri sulkemassa, kun minä pelmahdan paikalle. Las Vegas? portilla seisova nainen kysyy, ja minä tuskin saan sanaa suustani, tungen vaan passini ja matkalippuni hänelle. Yritän kasailla hengitystäni, kun porttia sulkemaan tullut huomioliivimies taputtaa minua selkään ja toteaa: You’re alright, you made it, you’re going to Vegas.

Klo 18.36 istun paikalleni. Minun jälkeeni sisään tulee vielä yksi ihminen, jonka jälkeen lentokone nytkähtää liikkeelle. Aasialaista naista ei näy.

20141110_201650

Las Vegasin valot

20141110_201850

Laskeutuessa The Strip näkyi hyvin. Vasemmalla vihreä MGM Grand, vähän keskeltä oikealle Eiffel-torni.

Että terveiset vaan Las Vegasista. Hyvästä lopputuloksesta huolimatta taidan vastaisuudessa mennä kentälle sillä tuntia aiemmalla bussilla.

in Las Vegas

Syyshuveja: maissisokkelo, tynnyrijuna ja uppopaistettua kaikkea

Fritzler Corn Maze, Colorado

Maissia silmänkantamattomiin. Umpikuja, täyskäännös. Eikö me menty tästä jo kerran? Kellään aikuisista ei ole havaintoa, kumpaan suuntaan risteyksestä pitäisi kääntyä, joten annetaan seurueen 2-vuotiaan päättää.

Corn at Fritzler Corn Maze

Jos vaikka tiputeltaisiin maissinjyviä matkalle, löydettäisiinkö sitten takaisin?

Passport Question at Fritzler Corn Maze

Välillä sokkelossa sai apuja kylteistä, joiden oikeat ratkaisut ohjeistivat minne mennä, mutta suurimman osan ajasta piti itse etsiä tiensä ulos umpikujista.

Paikkana oli Fritzler Corn Maze, Coloradon ”isoin ja mahtavin” maissisokkelo vajaan tunnin ajomatkan päässä meistä preerialle päin. Sokkelo leikataan joka vuosi johonkin kuvioon, ja tänä vuonna vuorossa oli iso kiitos arjen sankareille:

fritzler1

Aiempina vuosina sokkelon aiheina on ollut niin paikallisen jenkkifutisjoukkueen kannatusta kuin faniteos country-laulajalle, mutta tämä teema on tainnut esiintyä sokkelossa eniten:

fritzler2 fritzler3

USA flag

Ja totta kai lippu liehui sokkelon edessä.

Me kävimme paikan päällä valoisaan aikaan ja tykkäsimme oikeastaan aika paljon sokkelossa kävelystä ja oikean reitin etsinnästä. Auringon laskettua kuuden maissa illalla toisessa sokkelossa alkaa ”kummitella”, ja kuvat sokkelosta näyttivät sen verran friikeiltä, ettei minulla ollut kovinkaan suurta hinkua lähteä pimeään luurankojen, hämähäkkien, zombien ja moottorisahamurhaajien kanssa, joista osa olisi varmaan ollut palkattuja näyttelijöitä.

Jenni at Fritzler Corn Maze

Sokkelon lisäksi paikan päällä oli ties mitä attractionia. Polkuautorata eli pedal-cart oli hauska vaikkakin vähän pöhkö, ja liukumäessä kiljui sekä 2-vuotias että minä – oli aika hurja! Pomppulinnassa saatiin koko porukka hiki pintaan, jonka jälkeen olikin hyvä lähteä vähän räiskimään värikuulilla.

Painball Bus at Fritzler Corn Maze

Vanhasta koulubussista oli poistettu ikkunat ja niiden tilalle asennettu värikuula-aseet, joilla räiskittiin reitin varrelle osuvia maalitauluja.

Barrel Train at Fritzler Corn Maze

Ison mönkijän vetämä tynnyrijuna ajoi läpi maissipellon ja ylösalas noin metrin korkuisia mäkiä. Tuntui melkein vuoristoradalta. Melkein.

Muuten meininki vaihteli aidosti hauskasta ”hehheh vähän kornia”-hauskaan, joka sekin oli oikeasti hauskaa, mutta tämä seuraava näkemämme juttu hieman arvelutti:

Pig Run at Fritzler Corn Maze

Pig Runissa porsaat laitettiin juoksemaan kilpaa ympäri ”juoksurataa” nelisen kertaa päivässä, ja vieressä lapset hihkuivat ja kannustivat innoissaan omanväristä possuaan.

Pig Run at Fritzler Corn Maze

Ihan vapaaehtoisesti pikkupossut eivät juosseet, vaan yksi paikan työntekijöistä säikytteli possuja eteenpäin ja välillä tuuppi niitä jalalla, jos ne yrittivät jäädä syömään juoksurataa. En tiedä tarpeeksi porsaista, että osaisin sanoa, kärsivätkö ne tästä, mutta itse en ainakaan possujen asemassa viihtyisi.

Paikan päältä sai myös ruokaa, ja söimme lounaan, joka ei ollut terveellisillä ainesosilla pilattu.

Pork Nachos at Fritzler Corn Maze

Possua vähän toisessa muodossa, nimittäin pork nachoseina.

Funnel Cakes & Fried Oreos stand

Saisiko olla jotain uppopaistettua?

Funnel Cake at Fritzler Corn Maze

Funnel Cake muistutti vähän tippaleipää, ja sen viimeisteli suklaakastike.

Fried Oreos at Fritzler Corn Maze

Uppopaistetut Domino-keksit olivat oma lempparini. En siltikään syönyt näitä kaikkia, ei olisi kyennyt.

Aurinko oli jo painumassa vuorten taa kun vihdoin lähdimme kotia kohti. Maissisokkelo oli nyt lauantaina viimeistä kertaa auki tänä vuonna. Ensi vuonna tänne pitää tulla jo syyskuussa!

Cows on the Pasture in Colorado

Hellepäivä ruska-aikaan

Autumn is a second spring

Purojen varressa kasvava narrowleaf cottonwood, eräänlainen poppeli, loistaa juuri nyt täällä keltaisena.

Eniten tottumista täällä Coloradossa on minulla ollut sään kanssa: eilisen sään perusteella ei pysty sanomaan mitään huomisesta, ensilumi tuli jo syyskuussa, mutta shortsikelejä saattaa silti olla vuoden ympäri. Talvivaatteita ei voi pakata pois kesälläkään, koska reilun tunnin ajomatkan päässä vuorilla voi sataa lunta kesälläkin, ja kesävaatteita taas tarvitsi eilen, kun lähdimme patikoimaan mukavassa hellesäässä (+27, aurinkoista) ruskan peittämille Flatirons-vuorille, jotka kohoavat kaupungin vieressä.

Chautauqua Park, Boulder, CO

Chautauqua-puisto näytti hieman erilaiselta kuin helmikuussa.

Chautauqua Park in October

Joku muukin oli keksinyt lämpimänä lauantaina lähteä reippailemaan kaupungin puistoihin. Joka toisella kiipeäjällä oli mukana haukku.

Box elder at the Flatirons, Boulder, CO

Me otimme suunnaksi oikeanpuoleisimman Flatirons-vuorista, noista hieman vanhalta silitysraudalta näyttävistä kivimuodostelmista.

Chautauqua Park, Boulder, CO

Ruskankeltaiset saarnivaahterat vaihtuivat ylöspäin kiivetessä kelta- ja pähkinämännyiksi.

Patikointireitti kulki ensimmäisen ja toisen Flatironin välistä ja nousua oli noin puoli kilometriä (1600 metristä 2100 metriin). Polulla oli yllättävän paljon porukkaa ottaen huomioon, ettei maasto ollut sieltä helppokulkuisimmasta päästä, ja osa reippailijoista kantoi koiriaan vaikeiden kohtien ylitse.

Alternative Routes to 1st Flatiron

Vasemmalla meidän kulkemamme reitti. Oikealla reitti, jota vuorikiipeilijät käyttivät.

Climbing the 1st Flatiron

Oikea ylä: Chautauqua-puisto näkyy preerialänttinä kaupungin reunassa. Oikea ala: Yliopiston stadionilla CU Buffaloes pelasi jenkkifutista kalifornialaista haastajaa UCLA Bruinsia vastaan, ja välillä yleisön ja väliaikaohjelman melu kuului vuorille asti.

2nd Flatiron, Boulder, CO

Toisen Flatironin huippu, jonka luota polku vielä nousi ensimmäiselle Flatironille.

View from Boulder Flatirons towards Golden

Näkymä toiselta Flatironilta Denverin ja Goldenin suuntaan. Kaupunkien välissä, missä ei ole asutusta taikka ihmisten istuttamia puita, on pelkkää preeriaa. Ylängöllä sijaitsee NCAR, yksi Yhdysvaltain meteorologian ja ilmastotieteellisen tutkimuksen keskuspaikoista.

3rd Flatiron, Boulder, CO

Kolmas Flatiron on Flatironeista suurin ja vaikeapääsyisin. Flatironit syntyivät, kun Laramiden vuorijonopoimutus puski hiekkakiveä pystysuuntaan 70-40 miljoonaa vuotta sitten.

Climbers on 3rd Flatiron, Boulder, CO

Hetki piti siristää silmiä ennen kuin tajusi, että kyllä, siellä kolmannen Flatironin päällä kalliokiipeilijät tosiaan ottavat aurinkoa.

Noin parin tunnin kiipeämisen jälkeen saavutimme vihdoin ensimmäisen Flatironin huipun. Tai ei ihan huipun, mutta melkein, sillä polku pysähtyi parikymmentä metriä huipun alapuolelle Flatironin ”kääntöpuolelle”. Tässä kohtaa oli hyvä tankata vettä ja ihastella maisemia.

2nd Flatiron from Behind

Iiro ja ensimmäisen Flatornin huippu

Boulder Foothills

Boulderin kaupunki alkaa siitä, mihin vuoret loppuvat.

Rocky Mountains as seen from Boulder Flatirons

Vuorten lumihuiput näkyvät kotipihastammekin, mutta eivät ihan näin hyvin.

Patikointi helteessä oli tuonut mukanaan sen verran kesäisen fiiliksen, että päästyämme alas suuntasimme lähimpään Dairy Queeniin jäätelölle (minulle double fudge cookie dough, Iirolle mint Oreo), jonka jälkeen vietimme loppupäivän uima-altaalla nauttien auringosta. Suomessa en ole koskaan ollut syksyn ystävä, mutta tällaiset syksyt kelpaavat minullekin.

Jenni at 1st Flatiron

Hyvää syksyä Boulderista! T. Jenni

Telttailua Amerikan malliin – Yellowstone & Kalliovuoret

Hui, eiko siella ole jo kylmaa telttailuun! Ottawassa asuva Annika ihmetteli, kun hehkutin viime viikolla Facebookin puolella lähtevämme viikonlopuksi telttailemaan. Nojoo, eihän tuolla vuorilla sen lämpimämpää ollut kuin siellä pohjoisessa Kanadassakaan – yölämpötilat laskevat melkein pakkaslukemiin – mutta onneksi meillä oli jo heinäkuun Yellowstone-reissua varten ostettu pakkasenkestävät makuupussit. Silloin sitä pakkasta nimittäin oikeasti oli, heinäkuussa!

Telttailu täällä Yhdysvaltojen kansallispuistoissa tuntuu olevan aika erilaista kuin Suomen vastaavissa, joten tässä vähän kertomusta car campingista. Puistoissa on yleensä myös backcountry-paikkoja, jotka ovat enemmän samantyylisiä kuin Suomessa niin, että niihin päästäkseen täytyy heittää rinkka ja kamat selkään, mutta usein ne täytyy varata etukäteen puiston vierailijakeskuksesta, ja nekin saattavat olla maksullisia. Jokamiehenoikeustyyliin teltan pystyttäminen minne vain ei ole kansallispuistoissa sallittua.

Camp Fire

Telttailu Yellowstonen kansallispuistossa

Suurin syy, miksi päädyimme Yellowstonessa telttaan oli, että halusimme yöpyä itse puistossa, eikä mitään muita vaihtoehtoja tuolloin ollut: kaikki sisämajoitukset oli varattu loppuun jo aikoja sitten. Varasimme aluksi neljä yötä – kaksi Grant Villagen telttailualueelta, toiset kaksi Madisonin telttailualueelta – mutta päädyimme lähtemään yötä myöten kotiin jo kolmen yön jälkeen, ja neljännen yön peruutus ilman lisäkustannuksia onnistui edellisenä päivänä.

Syy siihen, että varasimme yömme kahdelta eri telttailualueelta oli, että puisto on laaja, ja ajattelimme näin vähentävämme ajomatkoja. Tavallaan siinä onnistuimmekin, sillä jätimme Madisonia lähimpänä olevat nähtävyydet viimeiselle päivälle. Noin yleisesti ottaen kumpikin telttailualue oli hyvä, ja suurin ero oli, että Grant Villagessa oli kauppaa ja ravintolaa, Madisonista ei saanut ostettua muuta kuin polttopuita. Kummassakin olisi ollut puistonvartijoiden pitämää iltaohjelmaa tarjolla, mutta me käytimme ilta-ajan nuotioiden ääressä relaamiseen. Polttopuut olivat Yellowstonessa törkeän hintaisia ja huonosti pilkottuja, joten suosittelen lämpimästi näiden suhteen ostamaan puut jo vähän kauempaa – mutta ei liian kaukaa, etteivät puiden mukana kulkevat tuholaiset leviä puistoon.

Yellowstonessa telttaillessa erityisen tärkeää on muistaa kerätä kaikki ruoka bear containereihin eli karhukaappeihin, koska alueella liikkuu harmaakarhuja, jotka voivat ruoan haistaessaan hyökätä ihmisen kimppuun. ”Ruoka” tässä tapauksessa tulee ymmärtää laajassa käsityksessä, ja se sisältää esim hammastahnat ja -harjat, avaamattomat tai tyhjät kokistölkit, voidemaiset meikit ja shampoot. Ruokia voi periaatteessa jättää myös autoon, mutta Yosemitessa meitä peloiteltiin, että harmaakarhut kykenevät avaamaan autoja kuin sardiinipurkkeja ruoan haistaessaan – ja ne kyllä haistavat mitä vaan, sillä niiden hajuaisti on seitsemän kertaa parempi kuin vihikoirilla.

Camping at Yellowstone

Telttailualueemme Grant Villagessa sisälsi tulisijan, pöydän ja parkkipaikan autolle. Teltan sai pystyttää vapaasti tilaan, joka jäi naapureilta: toisella puolella neljä kiinalaista opiskelijaa, joiden teltat olivat mallia ”mini”, jotka söivät illalliseksi myslipatukoita autossa istuen, ja joiden teltanpystytyspuuhat vaikuttivat aika sähellykseltä, ja toisella puolella jenkkiperhe kahden melkein parikymppisen lapsen kanssa, joiden teltat olivat mallia ”omakotitalo” ja jotka taikoivat kylmälaukuistaan esille sellaiset illallistarpeet, että Glorian Ruoka&Viini olisi arvostanut.

Telttailu Kalliovuorten kansallispuistossa

Kalliovuorille olimme saaneet seuraksi suomalaisen tuttavaperheen, mikä oli aivan mahtava juttu, sillä toisin kuin me, he jaksoivat herätä ennen kukonlaulua ja ajaa huruttaa Aspenglenin telttailualueelle telttapaikkaa varaamaan jo aamuyhdeksältä. Hyvä niin, sillä first come first serve -paikoissa selvästi kysyntä ylitti tarjonnan, ja saimme paikan sen ansiosta, että juuri sillä hetkellä joku sattui olemaan lähdössä. Juhlistimme tätä oivaa sattumaa erinomaisella aamiaisella Estes Parkin Egg & I -aamiaisravintolassa, jonne mekin ehdimme.

Päivän patikointien jälkeen ilta kului rattoisasti polttopuita poltellessa – olimme varmuuden vuoksi ostaneet niitä kolme sylillistä – sekä grillaillessa ja hyvästä seurasta nauttiessa, ja lopulta hiilloksen sammuessa kömmimme telttoihin makuupusseihin tuhisemaan ja kuuntelemaan vapitien paritteluölinöitä, jotka tuntuivat jatkuvan nyt kiima-aikaan läpi koko yön. Niin ja keräsimme toki ruoat karhusäiliöön, mutta täällä emme pelänneet automme puolesta, sillä Kalliovuorilla on vain mustakarhuja, ja suurin syy karhusäiliöille on, etteivät raukkaparat syö väärän tyyppistä ruokaa ja tulee pipi vatsa. Your consideration can save a bear’s life.

Camping at Rocky Mountain National Park

Aspenglenissä teltat piti pystyttää sepelillä päällystetylle alueelle, joten ilmapatjat tulivat todellakin tarpeeseen. Muuten varustelu oli aika samanlainen kuin Yellowstonessa. Tuli myös huomattua, että ei ole minkäänlaista ongelmaa grillata nuotiossa täytettyjä sieniä tai marinoitua kalkkunaa.

Mitä mukaan telttailemaan?

Tapoja on monia ja kukin taplaa tyylillään, mutta tässä kuitenkin meidän listamme asioista, joita olemme pakanneet autoon car campingia harrastaessamme:

  • Teltta. Ensimmäinen täällä hankkimamme teltta oli Walmartin halvin ja jätti toivomisen varaa sateenkestävyydessään, joten olemme sittemmin hankkineet vähän parempilaatuisemman yksilön. Kriteereinä valinnassa oli, että teltassa piti olla reilusti tilaa kahdelle, mutta sen piti olla tarpeeksi kevyt, että sitä pystyisi kantamaan mukana, jos joskus rinkka selässä sitä päätyisimme kantamaan, ja monen tunnin arvioiden lueskelun jälkeen Amazonin ostoskoriin päätyi Eureka! Scenic Pass 3XT*, johon olemme olleet erittäin tyytyväisiä. Teltan käyttöikää pidentämään hankimme sille sopivan footprintin*, joka suojaa teltan pohjaa lialta ja kosteudelta.
  • Makuupussit. Nämä ovat meillä periaatteessa pakkasenkestävät Slumberjack Latitudet*, mutta Yellowstonen pakkasöistä on pakko myöntää, että kärsimme kumpikin vähän kylmästä. Tämä lienee kuitenkin enemmän omaa mokaa, kun ei ollut lämpökerastoa mukana. Kalliovuorilla pärjäsimme hyvin, ja yli viiden asteen telttailukeleissä on tullut suorastaan kuuma.
  • Ilmapatja. Meillä kulkee mukana myös kodin vieraspatjana toimiva queen-size-ilmapatja*, joka mahtuu täydellisesti telttaamme. Emme pumppaa patjaa käsin, vaan hoidamme täyttöhommat auton sähköllä toimivalla pumpulla*. Kuten aiemmin totesin, car campingissa ilmapatja on ehdoton, koska usein teltta pitää pystyttää sepelin päälle, eikä sellaisessa viitsi edes täytettävillä makuualustoilla nukkua – kokemusta on!
  • Tyynyt. Nämä on yllättävän vaikeita muistaa ja kuitenkin kulkevat hyvin mukana autossa.
  • Retkikeitin. Harkitsimme hetken Trangiaa, mutta päädyimme sitten kuitenkin hankkimaan mielettömän kätevän söpön minikeittimen*, joka on toiminut hyvin myös tuulisessa säässä. Tässä vaan pitää huomioida, että propaanikaasupulloja on täällä kahta eri mallia. Meidän keittimemme sopii niihin punaisiin, joissa suutin on saman mallinen kuin Suomessa yleisesti myytävissä pulloissa, ei niihin isompiin vihreisiin puteleihin, joita meiltä nyt löytyy myös kaapista pienen harhaostostelun seurauksena. Retkikeittimen seuraksi hankimme pienen keittoastiasetin, joka oli niin sekundakamaa, ettei kestänyt sekuntiakaan keittimen liekkiä tyhjänä, ja jonka viskaamme menemään heti kun ehdimme hankkia jotain parempaa.
  • Tending the Camp Fire

  • Grillipihdit. Tämä on meidän pakkauslistamme vakiounohtuja, ja haarukalla makkaroita on ikävämpi käännellä liekehtivässä nuotiossa. Muista myös retkikirves* pilkkomaan niitä taatusti liian isoja polttopuita sekä tekemään sytykkeitä.
  • Kovamuoviset astiat, retkiaterimet*, termosmukit aamukahville, tiskiharja ja astianpesuainetta. Karhualueilla tiskejä saa tiskata vain vessojen yhteydessä olevissa lukittavissa tiskikopeissa, joista hajut eivät pääse leviämään ympäristöön. Käyttöä on tullut myös monikäyttösaksille* ja linkkuveitselle.
  • Retkeilytuolit*. Pakollinen ostos, jos haluaa istua nuotion ääressä muualla kuin maassa.
  • Lamppuja. Paljon lamppuja. Täällä päin kesäyöt ovat pimeitä, ja koska lamppuja ei voi koskaan olla liikaa, mukaan tarttuu meillä joka ikinen huushollista löytyvä, myös pyörän lamppu. Meille on ollut hyötyä myös isompaa kaliiberia olevasta sähkölyhdystä, jota suosittelisin, ellei se pirulainen olisi mennyt ennenaikaisesti hajoamaan Kalliovuorilla.

Tämän lisäksi hyvää sapuskaa ja tarpeeksi juotavaa. Juomavettä saa telttailualueilta vaihtelevasti, joten sitä kannattaa aina olla mukana pulloissa. Ja villasukat makuupussiin, jos on kylmä. Kalliovuorilla tuntuu aina olevan.

Puuttuuko tästä listalta mielestäsi jotain oleellista? Mitä sinä ottaisit mukaan telttailemaan?

*) Affiliate-linkki, eli jos ostat tuotteen, bloggaaja saa muutaman euron. Tuotteen hinta on sinulle sama linkin käytöstä riippumatta.