Matkaopas: USA | Page 17 of 26

25.2.201326.3.2016

Hotelliaamiaisen anatomia

Toisin kuin monessa muussa maailman kolkassa, täällä hotelliyöpymiseen ei automaattisesti kuulu aamiaista. Monessa kalliimmassa hotellissa aamiaisesta joutuu maksamaan ylimääräistä tai sitä ei välttämättä järjestetä ollenkaan, joten asia kannattaa tarkistaa hotellia varatessa. Tienvarsihotelleissa, majataloissa ja motelleissa aamiainen yleensä on koottu melko samanlaisesta sapluunasta, joka on vähän, köhöm, erilainen kuin ne notkuvat kuumat ja kylmät buffetpöydät, joihin muualla on tottunut.

Hotel Breakfast — Nakkeja ja *egg substitute*, eli munakokkelia, joka on tehty tehtaalla kartonkitölkkeihin pakatuista munanvalkuaisista

Aamiainen tarjoillaan pelkistä kertakäyttöastioista: styroksilautasia, muovimukeja, kertishaarukoita ja -veitsiä. Huvittavasti tähän mennessä kaikki lautaset, joita olen nähnyt, ovat identtisestä kuvioinnista päätelleen tulleet samasta tehtaasta.

Leipävalikoima on usein suppea, vaihtoehtoina lähinnä valkoista paahtoleipää tai bagelia, joita voi paahtaa leipägrillissä. Leikkeleitä, juustoja tai muita leivänpäällisiä ei ole, vaan tarjolla on annospakkauksissa kermajuustoa, maapähkinävoita tai marmeladia. Myös ketsupit ja sinapit nakeille tulevat annospakkauksissa.

Breakfast Waffle — Aamiaisen vetonaula, vohveli, päällystettynä annospakkauksesta tulleella sugar free maple syrapilla, jonka sisältölistauksessa ei ollut yhtäkään tuttua sanaa

Aamiaisen suurin vetonaula on waffle station, vohvelipiste, jossa voi paistaa itse omat vohvelinsa. Tämä toimii niin, että kaadetaan kertismukiin vohvelitaikinaa automaatista ja kaadetaan tämä eteenpäin grilliin. Grilli kiinni, kääntö ympäri, ja ajastin lähtee pyörimään. Lopputuloksena ihan mukiinmenevä vohveli (pun intended).

Carbs carbs and more carbs — Vohvelipiste, kaikissa hotelleissa identtiset laitteet ja taikina-automaatit. [Kuva: Ray Sawhill]

Kahvia ja teetä sai viime viikonlopun hotellissa samoista hotellin aulan termoksista, joista kahvia ja teetä saa pitkin päivää ja iltaa. Styroksimukeihin oli tarjolla myös kansia, jotta kahvia sai ottaa lähtiessä mukaan, mitä toki hyväksikäytimme.

Aamiaisella tarjoillaan kaurapuuron lisäksi perinteistä Etelä-USAn herkkua gritsiä, maissipuuroa, joka muistuttaa hieman polentaa. Omituisimman ja samalla perinteisimmän etelän palkinnon vie kuitenkin tämä:

biscuits & gravy — Ei minun ottamani kuva, mutta kyllä, lautaset ovat samat! [Kuva: Jennifer Durban]

Siinä on biscuits and gravy, eli pullamainen aamiaissämpylä, jonka päälle on kaadettu rutkasti valkoista kastiketta, johon on saatettu lisätä nakki- tai pekonipaloja. Siis kerrassaan oivallinen aamiainen, jos tavoitteena on sydämenpysäytys.

Breakfast cerials — Murovalikoimaa. Näiden kanssa saa maitoautomaatista maitoa.

Lasten lemppari vohveleiden lisäksi ovat murot, joita mainostetaan täällä maailman terveellisimpänä aamiaisena erityisesti lapsille, a healthy start to a day, saatavilla esimerkiksi frosted eli sokerikuorrutettuna. Pakkausselosteesta sitten selviää, että yhdessä 3/4-kupin annoksessa on 11 grammaa sokeria. Täällähän ei harrasteta helppoa vertailtavuutta pakkausselosteissa, ja sisältö tulee ilmoittaa 100g:n sijaan jostain valmistajan ”annoskooksi” määrittelemästä yksiköstä, joka saattaa esim. nakkien kohdalla olla ”3/4 nakkia” tai purkkikeiton kohdalla ”puoli kuppia, purkissa yhteensä 3,5 annosta”, mutta ihmisen ymmärtämiksi yksiköiksi muutettuna frosted flakes-muroissa on 35% sokeria. Siis ihan superterveellistä.

Vielä terveellisempää on syöttää lapsille kuvan vasemmanpuoleisimpia muroja, fruit loopseja, hedelmämuroja. Hedelmäthän ovat terveellisiä ja niistä saa kaikenlaisia hyviä vitamiineja? Näistä saa myös 40% sokeria, ja hedelmät ovat yhtä kuin red 40, natural flavor, blue 2, turmeric color, yellow 6, annatto color, blue 1. Näitä hedelmämuroja popsi lähes jokainen aamiaisella istunut lapsi ja ihan merkittävä osa aikuisistakin.

Mutta se siitä murovalituksesta. Vohvelit ja bagel with cream cheese olivat ihan hyviä, ja tee oli kuumaa. Ylimääräiset kaloritkin saimme kulutettua patikoimalla pitkin vuoria, mistä lisää joskus toiste.

22.2.2013

Siivouspalvelu, josta äiti tykkää

Lapsuudenkodissani lauantai oli siivouspäivä. Silloin isä imuroi ja lapset pakotettiin siivoamaan huoneensa ja vessat. En muista, mitä äiti erityisesti teki, mutta varmaan jotain hänkin, sillä mielikuvissani siivousvastuu oli perheessä jaettu tasapuolisesti kaikille. Ehkä siksi täällä ”naisten töiden” korostaminen pistää niin vahvasti silmään.

Paikallisissa kuponkiuutisissa tulee aina välillä kotiin siivouspalvelun mainos, joka erityisesti saa vereni kiehumaan. Mainoksessa pikkutyttö kehuu, kuinka hän niin tykkää siivouspalvelusta, koska se saa hänen äitinsä hyvälle tuulelle. Siivouspalvelun ansiosta äidillä on enemmän aikaa lapselleen, vieraat kehuvat äitiä talon siisteydestä, siivousjälki on taattua kamaa eli saman tasoista kuin äidillä ja isoäitikin on asiakas jo monen vuoden takaa.

Tekee vain mieli kysyä, että missä perheen isä on? Onko mainoksessa yksinhuoltaja vai onko tytöllä kaksi äitiä, kun siivouspalvelu ei vaikuta isän perheaikaan pätkän vertaa? Entä kuinka monelle vieraalle tulee mieleen kehua erityisesti perheen äitiä talon siisteydestä sen sijaan, että kehuisi yleisesti talon asukkaita? Isoisän kuvioista poissaolon voi ymmärtää, eläväthän miehet lyhyempään kuin naiset, mutta tämä ei varmaan ollut tässä haettu mielikuva?

Ymmärrän, että jos toinen perheestä on kotona, kodinhoitovastuu lankeaa yleensä kotonaolevalle osapuolelle, ja mainos heijastelee sitä ympärillä vallitsevaa todellisuutta, että monessa amerikkalaisperheessä äiti on homemaker, kuten täällä tavataan sanoa. Olenhan minäkin tällä hetkellä päävastuussa oman asuntomme siivoamisesta. Mutta sillä hetkellä, kun palaan töihin, arvostaisin, jos oletus ei olisi, että siivousvastuu on yhä minun sukupuoleni heiniä. Kuitenkin 70% amerikkalaisista äideistä, joilla on alaikäisiä lapsia, on töissä, mikä tarkoittaa, että kotiäidit ovat lopultakin vähemmistössä.

21.2.20134.8.2014

Panimokierroksilla

Seuraa olutaiheinen kirjoitus. Only for adults 21 and above!

Voiko olla romanttisempaa tekemistä kuin vierailu pienpanimossa? No ei voi, totesimme ja kävimme ystävänpäivän kunniaksi Monday Night Brewingin maistelu- ja panimokierrosillassa, jossa teemapäivän mukaisesti soitettiin hempeitä ysärirakkauslauluja. Kymmenellä taalalla sai panimokierroksen sekä neljä 2,5 desin maisteluannosta, jotka olivat kyllä lähempänä neljää desiä ja joita emme kaikkia juoneet, koska olimme atlantalaistyyliin liikkeellä autolla.

Seinägrafiikkaa feat. Atlanta skyline

Panimo oli vastikää siirtänyt tuotannon omiin tiloihinsa sopimuspanimotuotannon sijaan, ja paneloimattomaan teollisuushalliin oli kerätty yhteensopimattomia pöytiä ja tuoleja, pari virttynyttä sohvaa, retrovideopelikonsoleita, valtavat irtoviikset, graffiteja, kokonainen seinällinen kravatteja… kyllä, asiakaskunta oli hipsteripainotteista.

Neljän tankin panimojärjestelmä ja viimeisiä IPAn tippoja kurkkuun kaatava Iiro

Kierroksella yksi perustajista kertoi panimon syntytarinan: neljä parikymppistä miestä oli kokoontunut kirkon raamattupiiriin kuudelta joka perjantaiaamu. And we figured, you know, it’d be more interesting to talk about the big questions in life if we actually knew eachother… so we figured we’ll start brewing beer every Monday evening in my garage. Ja niin aikaisten perjantaiaamujen lisäksi miesporukka alkoi kokoontumaan myös maanantaisin, ja ennen pitkää maanantai-iltoihin kutsuttiin myös naapureita, kavereita, muita kirkon porukoita, ja lopulta juttu paisui niin, että päätettiin pistää pystyyn panimo.

Tässä ämpärissä miehet panivat ensimmäisen olutsatsinsa…

…ja kun innostus kasvoi, hankittiin tällainen systeemi. Brew Magic!

Tähän mennessä panimon olutta on saanut ravintoloista vain hanassa, mutta nyt panimo oli hankkinut pullotuskoneen, jota perustaja ylpeänä meille esitteli. Joku kierroksella olleista kysäisi, aiotaanko olutta myös tölkittää, ja perustaja vastasi: Well I know cans are really cool these days… Stop, hetkinen, siis mitä? Tölkit ovat ”siistejä”? Mistä lähtien? …but it’s also more of an investment to get a canning machine, so we’re sticking with bottles for now. Pullotetun Monday Nightin perustaja arveli saapuvan kauppoihin parin kuukauden sisään.

Pullotusjärjestelmä, vielä testausta vailla

Etiketti näyttää tältä

Jos olisin kunnon gourmet-hifistelijä, kertoisin nyt tähän viiltäviä analyysejä oluiden mausta, IPAn kirpeydestä, scotch alen tumman täyteläisestä väristä ja witbierin pehmeydestä… mutta tyydyn toteamaan, että oli ihan hyvää. Katsokaa vaikka tyytyväistä ilmettäni:

Monday Night ei suinkaan ole Atlantan alueen ainut pienpanimo, vaan täällä pienpanimokierroksia riittäisi jokaiselle viikonpäivälle (paitsi tiistaille – silloin ne ovat kaikki kiinni). Siispä pari päivää myöhemmin suuntasimme kaikkein läheisimpään pienpanimoon, omaan Kennesawn kylämme Burnt Hickory Breweryyn, jonka avoimista ovista panimo oli vihjannut epämääräisesti Facebook-sivujensa statuksissa, ja joiden varsinainen aukioloaika piti kaivaa jostain kommentin kommentin kommentista, höystettynä sanoilla probably ja we think. Markkinoinnin lähes totaalisesta laiminlyönnistä huolimatta joku muukin oli löytänyt paikalle.

Jonoa sisällä olevalle tiskille. Jono kesti parikymmentä minuuttia, ja suurin osa ajasta oli +5 asteessa ulkona, jonka kirkas auringonpaiste sai tuntumaan lämpimämmältä.

Siinä missä Monday Nightin tyypeillä oli sliipattu graafinen tyyli, elegantit nettisivut ja aktiivinen yhteydenpito mediaan – mekin saimme tietää paikasta paikallislehdestä lukemalla – Burnt Hickoryn jampat taas kuuluvat kategoriaan ”me pannaan olutta koska olut on hyvää ja jos joku haluaa niin saa tulla paikalle, me ollaan täällä aina välillä ehkä kai”. Burnt Hickorylla oluita pannaan satseittain kun jampat inspiroituvat jostain (esim. red velvet cake porter) ja avoimia ovia varten joku päästetään tilaamaan ”eiks ole siistin näköinen”-olutlaseja aina sen näköisillä grafiikoilla kuin omistajista kulloinkin tuntuu hyvältä. Konsepti näytti toimivan ihan hyvin.

Oluita pyyhittiin yli kun niitä loppui, ja kesken kaiken lisättiin yksi takahuoneesta löytynyt kegi lisää listalle. Kymmenellä taalalla viisi reilun kahden desin maisteluannosta oli autoilijoille taaskin enemmän kuin tarpeeksi.

Pääsääntöisesti juomia jaeltiin hanoista, mutta jonoja lyhentääkseen välillä joku kävi kaatamassa muovikannusta IPAa halukkaille

Osa vierailijoista oli tuonut mukanaan musiikkia ja retkituolia, ja koska läheskään kaikki eivät mahtuneet sisälle, ulos syntyi chillailuporukoita. Iiro totesi minulle, että tällaiseen tapahtumaan jonkun paikallisen snägärin olisi pitänyt tajuta tulla myymään makkaraperunoita… ja sitten huomasimme, että näin oli tehtykin.

Snägäri

Chocolate chip cookiet olivat hyviä

Törmäsimme tapahtumassa tuttuihin ja liityimme heidän seuraansa istuskelemaan. Paikalliseen tyyliin istumapaikat hankittiin pickupin perälaudalta. Kysyin yhdeltä tutuistamme, kenen pickupia oikein hyväksikäytimme. I dunno, maybe Dave’s. Or maybe Rick’s. Why do you care? It’s a fine pickup!

”Biggie”, minä, ja kaasulämmitin, jonka energiatehokkuus ulkoilmassa tuulessa lienee huipussaan

19.2.2013

Joutsentalo ja Nälkäpelit

Talon sisäänkäynti [kuva: Greg Williams]

Swan House, joutsentalo, sijaitsee Atlantan kaupunginmuseon pihalla ja rakennettiin 1920-luvulla eräälle atlantalaiselle puuvillamiljonäärille ja tämän vaimolle vanhuudenpäivien kodiksi. Talon emäntä oli ihastunut antiikkipöytään, jonka jalka oli joutsenen muotoinen, joten koko talo rakennetuttiin täyteen joutsenreliefejä ja -figuureita.

Pramea takapiha [kuva: Milos Kravcik]

Vain pari vuotta talon valmistumisen jälkeen herra puuvillamiljonääri kuoli. Emäntä ei halunnut asua yksin suuressa talossa, joka muistutti hiljaisena häntä lähinnä kuolemasta, joten hän kutsui luokseen asumaan poikansa perheineen. Emäntä ei halunnut kuitenkaan villien lastenlasten tuhoavan hienoa taloaan, joten hän kielsi lapsenlapsilta päärappuset ja salli heidän kulkevan vain palvelijoiden rappukäytävää pitkin. Myös ruokahuoneeseen oli lapsenlapsilta pääsy kielletty, ja sen sijaa he söivät hoitajansa kanssa pienessä ”brunssihuoneessa” eteisen nurkassa.

Takapiha oli suljettu silloin, kun itse vierailin talossa, mutta ikkunoidenkin läpi suihkulähteet olivat komeat [kuva: Peter Elmon]

Talossa oli valokuvaaminen kielletty, joten sisäkuvakavalkadia ei ole näyttää, mutta sen verran voin kertoa, että joutsenteema oli päästetty valloilleen sisällä, ja joka huone oli eri värinen – tosin kulta oli kaikissa huoneissa läsnä. Sen sijaan Joutsentaloon pääsee tutustumaan kotisohvalta käsin hieman odottamattomasta lähteestä: käydessäni talossa marraskuun alussa kaikki huonekalut olivat pois paikoiltaan, sillä talossa oli juuri saatu päätökseen Nälkäpelit-elokuvatrilogian toisen osan kuvaukset. Ensi marraskuussa leffassa kannattaa siis olla silmä tarkkana.

Joutsentalon aula — Museokaupasta tarttui mukaan postikortti, jossa on kuvattu joutsentalon aulaa upeine kierreportaineen ja mieleenpainuvine lattioineen

18.2.2013

Cherokeetä, onko heitä

Anna kysyi viikko sitten jossain kommentissa, näkyykö täällä intiaaneja. Lyhyt vastaus on, että ei näy – tosin en varmaan tunnistaisi, jos sellaisia vastaan kävelisi. Alla sitten pidempi vastaus.

Pohjois-Georgiassa eleli cherokee-intiaaneja järjestäytyneenä Cherokee Nationiksi 1800-luvun alkupuolille saakka, jolloin Georgian osavaltio diilasi liittovaltion hallinnon kanssa, että Georgia luovuttaa läntiset alueensa (nykyiset Alabama ja Mississippi) liittovaltiolle, josta vastineeksi liittovaltio hankkiutuu eroon Pohjois-Georgian intiaaneista ja luovuttaa alueet osavaltiolle uudisasutettavaksi. Liittovaltio tämän jälkeen perusti Arkansasiin intiaanireservaatin, jonne pieni osa cherokeesta vapaaehtoisesti muutti, mutta yllättäen kaikki eivät olleet innoissaan lähdössä länteen.

Cherokee-muotia 1800-luvun alusta. Ei mitään lannevaatteita ja Hiawatha-päähineitä.

Vuonna 1829 Pohjois-Georgian Appalakkivuorilta löytyi kultaa (kultaa! kultaa!!!) ja kultakuume suuntautui sopivasti suoraan keskelle cherokee-alueita. Tämän seurauksena osavaltio lobbasi liittovaltiota kaksin käsin, että nyt ne inkkarit pois täältä vähän äkkiä ja maat ja mannut valkoisille, joten presidentti Andrew Jackson ajoi läpi lain, joka salli cherokeiden ulosheiton osavaltiosta. Kunnon amerikkalaisina cherokeet vastavetona haastoivat osavaltion oikeuteen ja cherokeepäällikkö John Ross lähti Washington DC:hin lobbaamaan tukea kansalleen republikaanisenaattoreiden joukosta.

Demokraattipuolueen perustaja evil-presidentti Jackson kuitenkin jätti korkeimman oikeuden cherokeemyönteisen päätöksen omaan arvoonsa. Hän laati New Echotan sopimuksen, jossa määriteltiin hinta, joka cherokeelle maistaan maksettaisiin, ja sai tämän allekirjoittajaksi pienen joukon cherokee-gryndereitä. Cherokeepäällikkö Ross keräsi 15 000 allekirjoitusta vetoomuksen, jossa sanottiin, ettei sopimus ole lainvoimanen, koska allekirjoittajat eivät edusta cherokee-kansaa, mutta sopimus muutettiin lopulta laiksi Yhdysvaltain senaatissa yhden äänen enemmistöllä ja cherokeet lempattiin kodeistaan.

Cherokeebingo: kuinka monen tunnistaisit intiaaniksi, jos kadulla kävelisi vastaan? [Kuva: Wikipedia]

Omat B-luokan länkkäreihin perustuneet mielikuvani intiaanien pakkosiirroista olivat joskus taannoin luokkaa ”lannevaatteisiin sonnistautuneet villi-ihmiset raijaavat tiipiinsä länteen valkoisen miehen pyssyjen edessä”, ja vaikka sekin tuntui epäoikeudenmukaiselta ja raa’alta, totuus on suorastaan käsittämätön. Cherokeet eivät olleet sivistymätön metsästäjäheimo, johon valkoisten olisi ollut helppoa suhtautua alentuvasti, vaan kansa, joka asui kylissä ja kaupungeissa, viljeli maata, hoiti metsää ja patosi jokia. Cherokeet pukeutuivat 1800-luvun alkupuolella eurooppalaisesti, monet olivat kaksikielisiä puhuen sekä cherokeetä että englantia, monella oli eurooppalaisia juuria ja esimerkiksi cherokeepäällikkö Ross oli puoliksi skotti ja käynyt amerikkalaista upseerikoulua. Cherokeella oli (ja on yhä) tavuaakkosiin perustuva kirjoitettu kieli ja he julkaisivat kaksikielisesti sekä englanniksi että cherokeeksi sanomalehteä, jossa julkaistiin uutisten lisäksi uusimmat demokraattisesti valitun heimohallinnon säätämät lait.

Ja sitten liittovaltio näki tarpeelliseksi armeijan avustuksella häätää 16 000 cherokeeta kodeistaan ja lähettää kävellen kohti länttä ”kyynelten marssille”, jossa kolmasosa kansasta kuoli matkalle sairauksiin ja nälänhätään. No, enpä ole Hitlerinkään motiiveja koskaan käsittänyt.

Cherokee Phoenix: muuten tavallisen oloinen sanomalehti, mutta lakimuutoksen allekirjoittajiksi on listattu ”Fox Under the Bridge”, ”Mythical Bird” ja muita vastaavia. Toisaalta, ovathan Suomenkin yleisimmät sukunimet ”Of the Stream” ja ”Does Not Hear Well”.

Kyynelten marssilta jotkut pakenivat takaisin kotiin Appalakeille, kun taas osa onnistui valkoisten sukulaistensa avulla ostamaan maansa takaisin ja sai jäädä aloilleen. Nykyään Pohjois-Karolinassa sijaitsee Itärannikon ainoa cherokeereservaatti, jossa asuu reilu kymmenentuhatta cherokeeta. He pitävät yllä perinteitään, pyörittävät kasinoita ja matkaoppaan mukaan välillä esiintyvät turisteille korvausta vastaan. Me emme ole siellä käyneet, ja Georgian puolella alkuperäisasukkaat elävät vain paikannimissä.

15.2.20134.8.2014

Tee, tuo eteläinen talon viini

It’s known as the house wine of the South, and every family has a signature brew.

— Southern Living -lehti kertoo teestä

Nyt kaikki teen ystävät varmaan höristävät korviaan, ja minut tuntevat luulevat päässeeni paratiisiin, sillä kuulun siihen pieneen vähemmistöön suomalaisista, joka ei kahviin koske vaan kulkee koko työpäivän teekuppi kädessä. No ei sentään. Täällä kun aamiaiskahvilassa tilaa teetä, tuloksena on tällainen mukillinen:

Pöytään saa siis jääteetä, eikä mitään Nestlén persikkamaustettua vaan aidosta teestä keitettyä ilman erikoisia lisämakuja. Sokeria sen sijaan on käytetty teen valmistuksessa ällömakeuteen asti, ellei eriksee tilaa unsweet teatä. Jos haluaa perinteisen kuuman teekupin, niin pitää tarkentaa haluavansa hot tean.

Talon viini tekeillä kotioloissa, hautumassa viisi pussia oolongia

Lehdessä oli vähän aikaa sitten yleisöäänestys: mistä Atlantasta saa parasta teetä? Voittaja oli paikallinen homofobisuudellaan kuuluisuutta kerännyt Chick Fil-A -kanahampurilaisketju, jossa kerran yritin tilata kuumaa teetä. Kun työntekijä vihdoin tajusi, mitä edes halusin, hän valitteli kovasti, että heillä on vain kylmää teetä ja kuumaa kahvia.

Hitunen makeutta hunajapurkista, jossa on pala hunajakennostoa. Ideoita siitä, miten kennostoa voi käyttää hyödyksi ruoanlaitossa, otetaan kiitollisina vastaan.

Alkujärkytyksen laannuttua olen alkanut päästä unsweet tean makuun. Erityisen hyvin se sopii kuumaan kesäpäivään – joita täällä riittää – mutta toimii hyvin myös sokerittomana ruokajuomana paikoissa, joissa muuten tulisi tilattua kokista.

14.2.2013

Paluu Appalakeille

Tuolla kaukana siintävät Appalakit

Tähän mennessä aina, kun olemme lähteneet Pohjois-Georgian vuorille, on ollut vähintään puolipilvistä, suurimman osan ajasta täysipilvistä, ja näkymät ovat olleet sen mukaiset. Mutta nyt, nyt oli luvattu poutaa koko lauantaiksi, joten pakkasimme auton ja suuntasimme kohti Appalakkeja ja leutoa vähän yli kymmenen asteen kevätsäätä.

Tyypillinen kyläkeskus matkan varrella. Tien toisella puolella oli huoltoasema, toisella puolella kahden liikkeen kokoinen ostari, jossa toinen liike on paikallinen kirkko, toinen yhdistetty asekauppa ja panttilainaamo. Lehdessä oli muuten juuri tieto, että Yhdysvalloissa on enemmän asekauppoja kuin McDonaldesja, ja varsinkin täällä päin asekaupat ovat selvästi yleisempiä.

Ajomatkaa vuorille kertyy meiltä vajaa pari tuntia pikkuteitä pitkin. Teiden varrella oli jonkin verran hienompia taloja – todennäköisesti joko eläkepäivien asuntoja tai kesämökkejä – mutta enemmistö taloista oli mobile homeja, siis sellaisia, mitkä voi helposti iskeä kuorma-auton lavalle ja siirtää paikasta toiseen ja jotka eivät paljoa maksa, ja toisaalta joiden tornadokestävyys on olematon. Suurimmalla osalla taloista oli pickup-auto pihassa. Toisin kuin täällä lähempänä Atlantaa, jossa ne eivät ole myöskään harvinainen näky, tuntui, että siellä pickupeille saattoi jopa olla tarvetta, koska näimme myös lampaita, lehmiä ja maatiloja.

Mobile home kukkulan päällä. Täälläpäin ei paljoa näköesteitä kodin ja tien välissä harrasteta.

Ei pickup-autoa pihassa, mutta sentään toinen amerikkalainen klassikko, matkailuauto, löytyy.

Jokaisessa kyläkeskuksessa oli kirkko tai kolme, joita ei oltu pilattu koolla tai komeudella. Kirkot olivat joko laudasta rakennettuja todennäköisesti yksihuoneisia pienehköjä tiloja tai sitten mobile homeja nekin. Täällä kirkkoja ei olekaan tarkoitettu arkkitehtonisesti näyttäviksi maamerkeiksi vaan ihan oikeasti tiloiksi, jonne seurakunta kokoontuu joka sunnuntai ja miksei parina muunakin viikonpäivänä.

Hyvin yleinen kirkkotyyli ja hyvin yleinen autotyyli

Viimeiset 20 kilometria matkasta piti kulkea pitkin metsätietä, jonka kuoppaisuus ja kivisyys välillä hirvitti, sillä automme ei ole ihan sellaisiin olosuhteisiin suunniteltu. Kännykkäkuuluvuus katosi matkan varrella ja pariin otteeseen hieman ihmettelimme, mihin suuntaan risteyksistä pitää kääntyä, kun mukaan printattu GoogleMaps-opastus ei ihan osannut neuvoa, mutta onneksi mukana oli myös patikointiopas, jossa oli neuvottu tarkemmin ajomatkat reittien lähtöpaikoille.

Astetta parempaa metsätietä. Huonomman kohdalla en tajunnut valokuvata.

Astetta paremmalla metsätiellä Iiro innostui kokeilemaan rallikuskin uraa, ja minä kiljumaan että ajaisi hiljempaa – minulla kun oli paremmin aikaa katsoa suoraan alas rotkoon.

Patikointireitin parkkipaikalla katselimme ympärillemme: jaahas, pari jeeppiä, monta pickupia, yksi SUV… ja meidän matalapohjainen avoautomme. Mikäköhän ei kuulu joukkoon?

Ihan hyvä ettemme vaivautuneet pesemään autoa viikkoa aikaisemmin, kun nyt se näyttää tältä.

Pääkohteenamme oli Springer Mountain, noin kilometrin korkeudella oleva vuorenhuippu, joka oli Appalachian Trailin eli Appalakkeja pitkin kulkevan kuuluisan vaellusreitin eteläinen päätepiste. Se pohjoinen päätepiste sijaitseekin vähän kauempana, nimittäin Mainessa… Parkkipaikka oli jo suht korkealla, joten nousua vuoren laelle ei ollut puolentoista kilsan reitillä enää paljoa, ja pääsimme pian nauttimaan näkymistä.

Tästä alkaa vaellusreitti, perille matkaa enää noin 3500 kilometriä

Appalachian trailia yrittää vuodessa vaeltaa päästä päähän parituhatta henkeä, mutta vain viitisensataa pääsee tavoitteeseensa. Onnistuneeksi suoritukseksi lasketaan myös se, että vaeltaa koko reitin, mutta käy välillä kotona pitämässä taukoa. Näitä kutsutaan nimellä section hikers, kun taas koko reitin kerralla vaeltaneet ovat thru-hikereita. Matka kestää noin 4-6 kuukautta ja on yllättäen jokseenkin mäkinen.

Me kävelimme lauantaina 12 kilometrin ympyränmuotoisen reitin, joka koostui pätkästä Appalachian trailia sekä toisesta pätkästä Benjamin MacKay -trailia, joista jälkimmäinen kulkee ristiin rastiin tunnetumman vaellusreitin kanssa ja on nimetty Appalachian trailin perustajan mukaan. Sää oli erittäin miellyttävä, polulla ei tullut vastaan montaa muuta, ja näkymät olivat hienoja koko ajan, sillä toisin kuin kesällä, nyt puiden läpi näkyi vuoristomaisema muualtakin kuin näköalapaikoilta.

En nyt haluaisi sanoa mitään ihmisistä, joilla on auringonpolttama niska, mutta kenelle oikeasti tulee mieleen käyttää vaellusreittiviittaa haulikkoammunnan harjoitusmaalina?

Jonkin matkaa vuorenreunaa talsittuamme polku laskeutui alaspäin alppiruusujen peittämään laaksoon, jossa pohjalla solisi pari puroa. Oli satanut koko viikon, joten puroissa virtasi mukavasti vettä, ja mitään siltoja ei tietenkään ollut. Onnistumme kuitenkin ylityksissä ilman kastumista.

Laakson pohjalla lounastaukoa viettämässä, eväänä BLT eli bacon-lettuce-tomato-leipä höystettynä keitetyllä kananmunalla

Rhodojen lisäksi laakson pohjalla kasvoi tämän näköinen pienikokoinen puu. Ihmettelin, että onko siinä misteli, mutta ilmeisesti ei. Tunnistaako joku?

Yhteensä Appalachian trailia pitkin tuli käveltyä kolmisen kilometria. Enää jäljellä siis vain 3497 km! No ei ehkä ole meidän tavoitteenamme, mutta tänne voisimme silti palata.

Minä ja rhodometsä toivotamme hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoille!

12.2.20134.8.2014

Lihapullaspagettia

Täällä spaghetti and meatballs on vähän sama kuin Suomessa lihapullat ja muusi. Paikallislehdessä reseptiä oli modattu vaihtamalla spagetti spagettikurpitsaksi, ja testattuani reseptiä voin lämpimästi suositella. Jos spagettikurpitsa on uusi tuttavuus, niin sen valmistaminen mikrossa on todella helppoa:

Leikkaa kurpitsa puoliksi ja poista siemenet.
Laita kurpitsan toinen puolikas tarpeeksi pieneen kulhoon, että kurpitsa ei pääse liikkumaan, ja lisää noin desi vettä kurpitsan sisälle, siis siihen mistä juuri poistit siemenet.
Laita toinen kurpitsanpuolikas ensimmäisen päälle niin, että kurpitsa ”sulkeutuu”, ja mikrota kymmenisen minuuttia. Kokeile patalapulla (kurpitsa on kuuma!), tuntuuko kurpitsa pehmeältä. Jos tuntuu, kurpitsa on valmis, joten kaada mahdollinen jäljellejäänyt vesi varovasti pois ja kaavi ”spagetti” ulos kurpitsasta haarukalla.

Näyttää spagetilta, maistuu kurpitsalta. Paras lisuke.

Lihapullat tomaattisoosilla ja spagettikurpitsalla

1 spagettikurpitsa
600g jauhelihaa
150g pehmeää ricottajuustoa
200g höyrettyä ja pilkottua pinaattia (voi käyttää myös pakastepinattia)
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
4 tomaattia
1 rkl balsamiviinietikkaa
1 ruukku basilikaa
suolaa, pippuria
parmesaaniraastetta

Lämmitä uuni 200 asteeseen.

Lihapullat: Silppua sipuli ja valkosipuli. Sekoita kulhossa jauheliha, ricotta, pinaatti ja sipulit. Pyörittele lihapulliksi pellille ja paista 15 minuuttia.
Spagettikurpitsa: Ks. yllä
Tomaattisoosi: Kuutioi tomaatit ja lämmitä kattilassa matalalla lämmöllä balsamiviinietikan ja silputun basilikan kanssa. Soosia ei tarvitse keittää, vaan lämmittäminen riittää.
Tarjoile: Lämpimänä, parmesaaniraasteen kera.

8.2.2013

Hirshhornin taidepläjäys

Paras asia Washington DC:ssä on yli kymmenen ilmaista Smithsonian-museota, jotka ovat kaikki todella mielenkiintoisia ja laadussaan maailman huippuluokkaa. En ehtinyt lokakuun DC:n visiitillä kiertää kuin pari, ja koska olin yksin liikkeellä, valitsin tarkoituksella käyntikohteiksi ne museot, joiden en ajatellut Iiroa kiinnostavan. Eli National Air and Space Museumin sijaan suuntasin Hirshhornin taidemuseoon.

Auguste Rodin: Calais’n porvarit

Vaeltelin hetken ulkona Hirshhornin patsaspuutarhassa, mutta en keskimäärin ole suuri patsastaiteen ystävä, joten siirryin aika pian kohti museon sisätiloja. Sisäpihalla oli suihkulähteen ympärillä hieno kokoelma kiinalaisen horoskoopin hahmoja tikkujen nokassa, ja sisällä selvisi, että nämä olivat osa Ai Weiwei -erikoisnäyttelyä. Taidemuseoissa aika harvoin saa kuvata, mutta täällä sai, kunhan kamera ei ollut professional. No, minun järkkärini ei ole.

Lohikäärme, horoskoopin siistein merkki (ei minun). Kesti monta vuotta, ennen kuin minulle selvisi, mikä minun kiinalainen horoskooppimerkkini oikeasti on, koska olen syntynyt alkuvuodesta ennen kiinalaista uuttavuotta, joka tänä vuonna alkaa muuten ylihuomenna.

Ai Weiwei: Forever. En tiedä tämän teoksen symboliikasta sen enempää, mutta pakko tykätä, kun tässä on polkupyöriä.

Ai Weiwei on se kiinalainen taiteilija, joka on välillä ollut Kiinan hallituksen suosiossa, kuten Pekingin olympialaisten alla, kun häntä pyydettiin ”taiteelliseksi konsultiksi” Pekingin olympiastadionin suunnitteluprosessiin. Pari vuotta myöhemmin taas hänet pidätettiin ja pidettiin pari kuukautta vangittuna ilman syytteitä, kun Ai Weiwei oli kritisoinut hallituksen makuun vähän liian suorasukaisesti mm. valtion korruptiota.

Muistattehan Pekingin olympiastadionin ”linnunpesän”? Tällaisen esikuvan Ai Weiwei antoi arkkitehdeille luomisprosessiin.

Ai Weiwei: He Xie. Kiinassa ”he xie” tarkoittaa sekä taskurapua että harmoniaa, joka mainitaan kommunistipuolueen tavoiteohjelmassa. Internetmaailmassa He Xie tarkoittaa myös Kiinan valtion suorittamaa internetsensuuria. Marraskuussa 2010 Ai Weiwei järjesti protestin hallituksen toimia vastaan kutsumalla Twitterin kautta 10 000 kiinalaista syömään taskurapuja. Herra itse ei valitettavasti päässyt paikalle, koska hallitus oli laittanut hänet kotiarestiin.

Ai Weiwei oli käyttänyt taiteessaan paljon vanhoja materiaaleja: satoja vuosia vanhojen temppeleiden palasia ja ruukkuja ajalta ennen ajanlaskun alkua. Tavallaan työt olivat todella hienoja, mutta samalla arkeologifiilistelijä sisimmässäni itki, kun hienoja artefakteja oli tuhottu nykytaiteen alttarilla. Noh, samanlaisia varmaan riittää pilvin pimein, tuskin nämä olivat niitä hienoimpia esineitä ja temppeleiden palaset oli itseasiassa saatu, kun Kiinan hallitus oli käskenyt vanhoja temppeleitä tuhottavaksi… mutta silti.

Ai Weiwei: Kippe. Rautapalkkeja ja rautapuuta Qing-dynastian aikaisista temppeleistä.

Ai Weiwei: Kiinan kartta. Valtava Kiinan kartta tehty vanhoista temppeleiden rakennusaineista.

Ai Weiwei: Colored Vases. Han-dynastian aikaisia parituhatta vuotta vanhoja vaaseja ja… teollisuusmaalia.

Kuvasarja siitä, kun Ai Weiwei rikkoo antiikkivaasin. En kestä! Olisi mieluummin antanut sen minulle!

Ai Weiwein näyttelyn lisäksi museossa oli pienehkö pysyvä näyttely, joka oli täynnä helmiä.

Alexander Calderin surrealistinen mobile. Tiesitkö, että ”mobile” sanana syntyi tarkoittamaan nimenomaan Calderin töitä? Calderin liikkumattomista töistä käytetään taas nimitystä ”stabile”.

Joseph Stella: ”Serenade” A Christmas Fantasy. En ole aiemmin herra Stellasta kuullut, mutta pikkutyttö sisälläni ihastui väreihin.

Max Ernst: Moonmad. Söpöin patsas ikinä!

…ja lisää Max Ernstiä, Under the Bridges of Paris. Eikö juuri tällaisia öttiäisiä voisi kuvitella löytyvän Pariisin siltojen alta piileskelemästä?

Andy Warhol: Flowers. Näytillä oli myös sarjan muita tauluja, mutta tämä oli lempparini väreiltään. Ja ihan vain sen takia, että olin tykännyt tästä taulusta niin paljon, harkitsin ostavani Narsin Andy Warhol -luomiväripaletin. En sitten kuitenkaan ostanut.

Että sellainen taidepläjäys. Aamupäivän tihkusade on täällä väistynyt ja aurinko paistaa, joten meidän perjantai-iltaohjelmaamme kuulunee kävelylenkki Kennesaw Mountainilles pirteässä +12 asteessa. Hyvää viikonloppua kaikille!

5.2.201312.5.2015

Etowah – Georgian Chichén Itzá

Meistä puoli tuntia pohjoiseen – amerikkalaiseen tapaan matkoja mitataan aikana eikä pituutena, koska autolla ajaminen on ainoa tapa liikkua – sijaitsee Etowah Indian Mounds. Nimi kuulosti korvaani joltain sekalaisilta pikkukumpareilta, ehkäpä joltain haudoilta, joten emme oikein tienneet mitä odottaa, kun vierailimme paikan päällä pari viikonloppua sitten. Emme ainakaan tätä.

”Pikkukumpareet” olivatkin kerrostalon kokoluokkaa, parhaimmillaan 19 metriä korkeita

Portaita kiivetessä tuli mieleen se, kun asuin taannoin 5. kerroksessa ja hissi oli rikki

1100-1500-luvulla tällä paikalla sijaitsi intiaanikaupunki, jossa oli parhaimmillaan pari tuhatta asukasta, ja joka toimi pääkaupunkina usealle ympäröivälle kylälle. Historiansa aikana kaupunki tuhoutui pariin otteeseen sodissa tai luonnonmullistuksissa, mutta yhä uudestaan asukkaat palasivat ja perustivat kaupungin uudelleen, sillä paikallinen intiaanikulttuuri oli vahvan ritualistinen ja aluetta pidettiin pyhänä. Lisäksi kaupunkialueen vieressä kulki joki, josta asukkaat saivat kehittynein kalastusmenetelmin nostettua viitisensataa kiloa kalaa päivässä.

Keskikokoinen kukkula kuvattuna suurimman kukkulan päältä

Tältä Etowah saattoi näyttää parhaimpina vuosinaan 1300-luvulla

Koska kaupunki oli rakennettu savesta ja olkikatoista, yhtään rakennusta ei ole säilynyt tähän päivään. Sen sijaan paikalla on nykyään kolme komeaa neliön muotoista kukkulaa, joista suurimman pohja on 12 000 neliömetriä. Tämän kukkulan päällä asui todennäköisesti päällikkö perheineen, kun taas paria pienempää käytettiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Aivan varmoja tästä ei olla, sillä vain pienin kukkula ehdittiin tutkia, ennen kuin Reagan sääti lain, joka suojelee intiaanihautoja arkeologisilta kaivauksilta, ja kaivaukset jouduttiin lopettamaan, sillä suurella todennäköisyydellä alueelta olisi löytynyt ihmisjäänteitä. Tämän jälkeen tutkimuksia on suoritettu läpivalaisemalla kukkuloita eri menetelmin yhteistyössä creek-intiaanien kanssa, jotka pitävät aluetta yhä pyhänä paikkanaan.

Alkuperäiset kiviportaat sijaitsivat suunnilleen samassa kohtaa, missä nykyään on vierailijoille tarkoitetut puuportaat

Korkeimman kukkulan päältä oli ihan hyvät näköalat päällikölle tarkkailla kansansa seutuja

Hernando de Soto saattoi vierailla Etowahissa 1540-luvulla, mutta de Soton joukkojen lisäksi kukaan eurooppalainen ei ole intiaanikaupunkia nähnyt sen kukoistuksen päivinä. Kaupunki hylättiin 1500-luvun loppupuolella syystä, jota ei tiedetä varmaksi, mutta syyksi on epäilty jotain eurooppalaisten tuomaa sairautta, joka on levinnyt epidemiana intiaanien keskuudessa. Joka tapauksessa eurooppalaisten uudisasukkaiden saapuessa alueelle Etowah oli jo hylätty ja kaupunki eli enää paikallisten creek-intiaanien legendoissa. Pitkälle 1900-luvun loppupuolelle asti georgialaiset luulivat yleisesti, että Etowah olisi ollut cherokee-intiaanien rakentama, mutta 1900-luvun lopulla kävi ilmi, että cherokeet olivat itsekin uudisasukkaita alueella ja saapuneet vasta 1700-luvulla.

Kaupunkialueen rajalla kulki vallihauta, josta saatavalla maa-aineksella oli rakennettu kukkulat

Isointa kukkulaa oltiin laajentamassa 1500-luvulla, kun kaupunki viimeisen kerran hylättiin

Etowahissa käydessämme tajusimme vihdoin liittyä Georgian osavaltionpuistojen ja historiallisten paikkojen ystäväohjelmaan, joka olisi kannattanut meille jo kauan aikaa sitten. Jatkossa meillä on ilmainen pysäköinti ja sisäänpääsy näihin paikkoihin (normaalisti osavaltionpuiston pysäköinti $5, historiallisten paikkojen sisäänpääsy $5), ja lisäksi saimme kaupan päälle pari telttayöpymistä osavaltionpuistoissa. Seuraavaksi tarvitsemme vain joko takuuvarmasti sateettoman viikonlopun tai uuden teltan.