Tammenterhoja ja kurpitsoita

Täällä laajat kurpitsavalikoimat eivät liity pelkästään Halloweeniin, vaan kurpitsoja joka koossa ja värissä tuntuu olevan kaupoissa vuoden ympäri. On spagettikurpitsaa, josta saa terveellisen lisukkeen ruoalle kuin ruoalle nopeasti mikrottamalla. On myskikurpitsaa, joka mielestäni on parhaimmillaan unkarilaisen pörköltin lisukkeena tökfözelekinä. On toki perinteisiä kesäkurpitsoja vihreänä ja keltaisena sekä sitä tunnettua Halloween-kurpitsaa… ja sitten on sellaisia vihreitä talvikurpitsoita, joita ostimme lauantaina kokeeksi yhden. Englanninkielinen nimi on acorn squash, tammenterhokurpitsa, mutta virallisesta suomennoksesta ei hajua, jos sellaista edes on.

Acorn Squash

Meillä tämä kurpitsa päätyi porsaalle tulleeseen kurpitsakastikkeeseen, jonka bongasin jostain vanhasta Glorian Ruoka&Viinistä. (Kyllä, minulla on niitä täällä mukana.) Hyvää oli, ja tämän kurpitsalajikkeen voinee korvata millä tahansa talvikurpitsalla.

Chilinen kurpitsakastike
0,5 kg talvikurpitsaa
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
2 pientä thai-chiliä
2 rkl voita
5 rosmariininoksaa
1,5 dl valkoviiniä
0,5 dl kasvisfondia
2 dl vettä
2 rkl sokeria
0,5 dl kermaviiliä
ripaus suolaa ja mustapippuria

1. Halkaise kurpitsa, poista siemenet, kuori ja paloittele. Hienonna sipuli, valkosipulinkynnet ja chili.
2. Sulata voi kattilassa, lisää sipulit ja kuullota. Lisää kurpitsa, rosmariini ja chili. Kypsennä viitisen minuuttia, kunnes seos alkaa saada väriä.
3. Lisää viini, fondi, vesi ja sokeri ja kuumenna kiehuvaksi. Anna hautua kannen alla 15min kunnes kurpitsa on kypsää.
4. Poista rosmariininoksat ja soseuta kastike esim. sauvasekoittimella. Vatkaa kermaviili joukkoon ja mausta.

Pork with Squash sauce

Possua kurpitsakastikkeessa, lisukkeena uuniperunaa portobellotäytteellä

Täytetyt porsaankyljykset
2 hengelle

2 porsaankyljystä
1 tl voita
1 sipuli
1/2 purjon vihreät osat
2,5 dl kanalientä
viipale (kuivunutta) leipää
persiljaa, suolaa, pippuria

1. Hienonna sipuli ja purjo. Sulata voi kattilassa ja kuullota sipulia ja purjoa, kunnes sipuli on läpikuultavaa. Lisää kanaliemi ja anna keittyä 15min, kunnes liemestä on haihtunut noin puolet.
2. Lisää pilkottu leipä, persiljaa, suolaa ja pippuria. Anna jäähtyä.
3. Leikkaa porsaankyljykset auki niin, että ne ovat vielä kiinni toisistaan yhdeltä sivulta. Täytä kyljykset ja paista 175 asteessa noin tunti.

Kävelyllä sotatantereella

Georgian forest in winter

Tänne suuntaan jetlagissa tulee herättyä jo seitsemältä lauantaiaamuna. Koska päivälle oli luvattu +23C, päätimme lähteä reippailemaan ja olimme pääkallopaikalla vähän ennen kymmentä, jolloin Pickett’s Mill Battlefield Historical Sitella alkoi opastettu behind-the-scenes-kierros eräälle sisällissodan Atlanta-kampanjan loppukevän 1864 taistelutantereelle.

Guide in Confederate winter uniform

Opas Pickett Mill Creekin sillalla

Oppaamme oli pukeutunut konfederaattien talviuniformuun viimeistä piirtoa myöten: kengät eivät todellakaan näyttäneet mukavilta, mutta olivat sentään varta vasten suunniteltu vasemmalle ja oikealle jalalle… Kun aamu lämpeni pikkuhiljaa ja riisuimme kaikki päälikerroksia pois, opas kertoi, että talviuniformussa vain takki ja housut tulivat armeijalta, mutta uniformun alla olevan liivin kaikki hankkivat itse. Tästä johtui, että liivit olivat kaiken maailman kankaista ja rikkoivat räikeästi ajan etikettiä olemalla yhteensopimattomia housujen kanssa. Kenraalit olivat tuolloin valittaneet joukkuejohtajille kirjeitse miehistä, jotka kulkivat takitta, koska sen lisäksi, että sotilaita oli tuolloin vaikeampi tunnistaa sotilaiksi, he näyttivät kenraalien silmissä pummeilta.

Pickett Mill Creek

Pickett’s Millin alue on kolme neliökilometria metsää, jossa normaalisti saa liikkua vain polkuja pitkin, mutta nyt opas kierrätti meitä pitkin maita ja mantuja. We can’t do this after March, because the underbrush is too thick, opas kertoi syyksi talviselle kävelylle niin vahvalla etelän aksentilla, että sitä oli välillä todella vaikea ymmärtää. Ymmärtämistä ei helpottanut se, että puolet ajasta opas selosti joukkojen sijaintia maastossa käyttäen kenraaleiden nimiä, koska totta kai kaikki tietävät kummankin puolen kenraaleiden nimet. Kun jossain vaiheessa opas ja eräs kierroksella olleista naisista pohtivat 10 minuuttia naisen kaukaisen sukulaisen, jomman kumman puolen kenraalin, persoonallisuutta sekä sitä, muistuttivatko naisen korvat ehkäpä tuon kenraalin korvia, hymyilimme ja nauroimme mukana, ihan pihalla siitä mistä puhuttiin.

Bridge over Pickett Mill Creek

Pickett’s Millin alue on nimetty ennen sotaa paikalla olleen maatilan mukaan. Alueella oli tuolloin toinenkin maatila, jossa perhe kasvatti maissia ja vehnää, mutta sota ajoi kummankin perheen pakosalle, ja kun sotilaat polttivat talot, perheet eivät nähneet syytä palata. Alueen läpi virtaava pieni joki on yhä nimetty isomman maatilan mukaan Pickett’s Mill Creekiksi, ja vuonna 2009 se näytti voimansa tulvimalla viitisen metriä yli normaalin, viemällä mukanaan sillan ja tuhoamalla ison osan joenvarren kävelyreiteistä.

Trench earthworks

Eroosion jälkeen juoksuhaudat näyttävät tältä, mutta aikoinaan niihin mahtui seisomaan rintaa myöten

Pickett’s Millin alue on viimeinen kohta Atlanta-kampanjassa, jossa etelän puolella sotilaat kaivoivat juoksuhaudat; tästä etelään ne on tehty orjatyövoimalla. Pohjoisen joukkojen juoksuhautatuotanto ei ollut paljoa eettisempää, sillä hautoja pestaattiin kaivamaan vapaita mustia miehiä, joille maksettiin kyllä palkkaa, mutta joilta veloitettiin ylläpidosta palkkaa suurempi summa, joten ennen pitkää mustat työntekijät olivat velkavankeudessa armeijalle.

Rifle Pit

Tuohon kuoppaan pitäisi mahtua kuusi miestä kyyristelemään

Lähimmillään vihollislinjat olivat 20 metriä toisistaan. Siis miehet kyyristelivät kuopissa, viitisen kuutisen miestä per kuoppa, kiväärien kanssa tietoisina siitä, että 20 metrin päässä kyyristelee vihollinen. Aseet olivat tuossa vaiheessa niin kehittyneitä, että niillä hyvä ampuja pystyisi osumaan ihmiseen 200 metrinkin päässä – ja suurin osa etelän sotilaista oli metsästäjiä.

Jenni near the rifle pits

Georgialainen metsä ja metsävarusteet tammikuulle. Näin lämmin sää ei kai ole oikeasti ihan normaalia.

Jossain vaiheessa opas kysyi, mitä luulemme joukkojen tuohon aikaan syöneen. Minä veikkasin perisuomalaisesti perunaa, ja opas naurahti takaisin, If they were lucky! Kävi ilmi, että pohjoisen joukot söivät suolattua ja kuivattua sikaa ja laivakorppuja, kun taas etelän joukoilla oli järjestetty ruokahuolto ja kanttiinit tekivät ruoaksi lihapataa ja tuoretta leipää. Tämän lisäksi siviilit olivat järjestäneet taistelulinjojen taakse relief kitchenejä, joissa tarjoiltiin vuorosta pois päässeille sotilaille kasviskeittoa. Tässä vaiheessa en enää ymmärtänyt, oliko kommentti perunoista vitsi vai ei, sillä minusta nämä kaikki kuulostivat paremmilta vaihtoehdoilta.

Leaves disturbed by turkeys

Epätasainen lehtimatto, hm, ja syynä on…?

Jossain vaiheessa opas pysähtyi ja näytti meille maassa olevia lehtiä: huomaatteko, ne eivät ole enää tasaisesti. Opas kertoi, että lehdistä näki, että kalkkunat ovat käyneet tonkimassa niitä etsiessään hikkoripähkinöitä. Niitä ei ollut vaikea löytää, sillä metsä ympärillämme oli suurimmaksi osaksi hikkoria ja tammea sekä pari vaahteraa siellä täällä.

Crossing Pickett Mill Creek

Iiro pääsi joen yli kuivin jaloin, minä pludasin.

Bird of Prey

Haukkoja näkee täällä jatkuvasti

Kolmen tunnin kävelyn jälkeen suuntasimme kohti autoa ja lähdimme piknikpöytien ääressä nautitun lounaan jälkeen eteenpäin. Seuraavasta kohteesta joskus myöhemmin.

Leaves of Hickory & Oak

Drinkkejä kasvitieteellisessä puutarhassa

Waterlilies

Syyskuussa rento jazz soi hämärtyvässä illassa, kun vierailimme minun vanhempieni kanssa Atlantan kasvitieteellisessä puutarhassa. Vaelsimme pitkin jo kovin nuukahtaneita ulkoalueita ja vehreitä kasvihuoneita käsissä drinkit, jotka olimme poimineet mukaamme jostakin puutarhaan pystytetyistä baareista, sillä kesätorstai-iltaisin puutarhassa oli Cocktails in the Garden -tapahtuma.

Cocktails in the Garden

Midtownin pilvenpiirtäjät näkyivät puutarha-alueiden taustalla

Bumble bee

Ulkona syyskuun lopussa ei kukkinut enää oikein mikään, joten kiinnostavin osio oli metsäpuutarha, jonne oli rakennettu korkealle puiden latvastoon leveä kävelysilta, josta käsin pystyimme ihailemaan puita. Sisätiloissa taas parhaimmassa iskussa olivat orkideat, joita oli varmaan toistasataa eri laatua.

Canopy Bridge

Tämäkin silta oli jollakin mittarilla maailman suurin tai pisin tai korkein tai jotain

Orchid

Orchid

Orchid

Cocktails in the Garden -konseptia ei voi kuin kehua. Puutarhainnostelijaäitini pääsi rauhassa tutustumaan kasveihin ilman ”lähetään jo” -painostusta, kun isäni ja me pysyimme tyytyväisinä lämpimässä syysillassa cosmopolitan- ja olutlasien äärellä.

Marimekko's Joonas-dress

Cocktail-tilaisuuden hengessä kävijät olivat panostaneet pukeutumiseensa, niin myös minä kera Marimekon Joonaksen

Keskiyön puutarhan kautta seurapiirien keskelle

Syyskuussa Savannahista tarttui mukaan John Berendtin kirja Midnight in the Garden of Good and Evil, jonka sain vihdoin viimein luettua. En ollut järin kiinnostunut kiertämään ”kirjan paikkoja” syyskuussa, kun en ollut koko kirjaa edes lukenut, mutta nyt tuntuu, että pitänee käydä kaupungissa uudestaan kiertämässä Williams-Mercer-talossa, aamiaisella Clary’s Cafessa ja Club Onessa katsomassa Lady Chablisin esiintymistä. Kirja on nimittäin dokumenttiromaani ja loppukommentissaan kirjailija toteaa, että yksityisyyden suojan takia parin henkilön nimet on muutettu, mutta tapahtumat ja repliikit ovat aitoja.

Kirja kuvaa 80-luvun Savannahia, mutta kirjan lukenut kaverini luuli aluksi kirjan kertovan 1900-luvun alusta – sen verran vanhanaikaista Savannahin seurapiirielämä oli vielä tuolloin. Vaikka kirja pyöriikin Jim Williamsin murhaoikeudenkäyntien ympärillä, kirja ei ole dekkari tai oikeussalidraama vaan enemmänkin kokoelma havaintoja, välähdyksiä ihmisten elämästä, ilman selkää punaista juonta. Toinen kaverini totesi, että tämän takia kirja sopii paremmin ”luku illassa”-lukemiseen kuin parissa päivässä läpiposottamiseen.

Ja millaisia ne ihmisten elämät ovatkaan… Ajoittain on todella vaikeaa uskoa, että kirjan tapahtumat ja henkilöhahmot ovat oikeasti tosia. Joe Odom, joka keplotteli itselleen tyhjänä olevan talon avaimen ja järjesti taloon samanaikaisesti 24/7-päällä olevat bileet ja turistikierroksia; Lady Chablis, dragqueen, joka aiheutti skandaalin mustien tyttöjen ensitansseissa; ja että Jim Williams käytti oikeudenkäynnissä apunaan voodoota?

Kirja ei tarjoa vastausta siihen, tappoiko Jim Williams nuoren homorakastajansa itsepuolustukseksi, vai oliko kyseessä murha. Itse veikkaan, että kyse ei ollut itsepuolustuksesta mutta ei myöskään ollut ennalta suunniteltu murha vaan hurjistuksissa suoritettu tappo. Mitäs muut kirjan lukeneet ovat mieltä?

Kokiksen piilomainosmaailma

Coca-cola signs

Atlantalainen Coca Cola Company on perustanut kotikaupunkiinsa World of Coca Cola -museon, jossa kävimme syksyllä. En voi rehellisesti suositella museota kuin suurimmille kokisfaneille, juuri sopivan ikäisille lapsille tai niille, jotka tykkäävät maksetuista mainoksista, joissa maksajana on itse.

World of Coca Cola

Tämän tytsyn piti olla joku ”the famous” kokismaskotti. Onko kukaan nähnyt ennen?

Museo alkaa we’ve got people from all over the world visiting, where you all from?-hehkutuksella ja viiden minuutin mainosvideolla, jonka jälkeen museossa saa kierrellä vapaasti. Suurimpana nähtävyytenä hehkutetaan The Vaultia, jossa kerrotaan yrityksen historiasta hyvin hehkutuspainotteisesti, suurimpana hehkutuksen aiheena – ooh – kokiksen salainen resepti! Jotta historiassa pääsee eteenpäin, ainakin osan ryhmästä täytyy hyppiä ja pomppia (eli ”saada kiinni varas” tai ”noutaa reseptin ainesosat”), ja viimeisenä pääsee näkemään valo- ja savuefektein koristellun turvaholvin, jossa reseptin sanotaan olevan. Uppoaa tietyn ikäisiin lapsiin, harvemmin aikuisiin.

The Vault

Ovi, jonka takaalta resepti löytyy. Cool, eh?

Aikuisiin uppoaa sen sijaan hyvinkin kirjaimellisesti laaja maistelualue, jossa on tarjolla hanoissa kaikkia kokismakuja sekä useita Coca Cola Companyn muita juomia ympäri maailmaa. Suomella ei ollut hanaa, mutta jotain virolaista litkua, josta en ollut aiemmin kuullutkaan, sai juoda niin paljon kuin napa veti.

Coke Tasting

A Taste of Africa

Miehet totesivat tässä vaiheessa, että museon kiinnostavin osio on tässä, ja suuntasin yksin taide- ja esinenäyttelyihin. Vaihtuvana taidenäyttelynä oli David Claymanin mielettömän hienoja puuleikkaustöitä, jotka olivat teeman mukaisesti kokispullon muotoisia.

David Clayman: Abstract Wood Constructions

David Clayman: In Gear

David Clayman: In Gear. Tällaisen voisin ottaa seinälleni.

Coke Shoe

Esinenäyttelyssä esiteltiin kokistölkeistä askarreltuja käyttötavaroita

Memory of Coke

Näyttelyyn sai jättää oman henkilökohtaisen Kokismuistonsa

Esinenäyttelyssä käsiteltiin myös Kokiksen vuoden 1985 skandaalimainen maunmuutosyritys. Kokis vaihtoi reseptiään pariksi kuukaudeksi, jonka aikana julkinen vastustus oli niin kovaa, että alkuperäinen resepti palautettiin. Näyttelyssä oli esillä mm. vanhan reseptin muistokonsertti-LP.

RIP Coke

Old Coke Commercials

Pienessä elokuvateatterissa esitettiin vanhoja TV-mainoksia eri vuosikymmeniltä

Tässä vaiheessa palasin nappaamaan miehet mukaan ja kävimme vielä yhdessä katsomassa museossa sijaitsevan pullotusjärjestelmän, jota juuri sillä hetkellä pestiin, joten emme nähneet sitä toiminnassa. Jo pullotetut pullot sen sijaan vilisivät museon katossa kohti uloskäyntiä, missä jokainen sai ikioman museokokispullonsa muistoksi.

Coke Bottling Line

Olen nähnyt varmaan kymmenisen eri pullotuslinjastoa elämäni aikana, ja jostain syystä vain yksi tai kaksi on ollut toiminnassa vierailuhetkelläni. Kertooko tämä järjestelmien käyttöasteesta vai minun karmastani?

Coke Bottling Line

Loppujenlopuksi museon esine- ja taidenäyttelyt olivat ihan mielenkiintoiset, ja toki oli hauskaa päästä litkimään limsaa. Silti koko ajan oli tunne, että on sisällä massiivisessa mainoksessa, erityisesti kun museon joka kulmassa yritettiin saada vierailijat kuvauttamaan itsensä kokiskarhun tai kokisjoulupukin kanssa (ja lunastamaan kuva myöhemmin sievoiseen hintaan), ja museokauppa oli sekä valtava että ylihintainen. Itse vierailimme museossa osana Atlanta Citypassia, mutta täyteen 16 dollarin hintaan en voi suositella.

Coke Bottle Art

Rubiiniputous tippukiviluolassa

Stalagtites

Tennesseen Chattanoogassa joulukuun alussa vierailimme Ruby Fallsin luolastossa yli 300 metrin syvyydessä Lookout-vuoren alla. Luolasto löytyi sattumalta, kun vuonna 1928 kallion läpi porattiin kuilua, johon oli tarkoitus rakentaa hissi hieman alempana olevaan jo tunnettuun luolaan. Sen sijaan poraajat löysivät raon tähän luolaan, jota pitkin pääsi vain ryömimällä. Kaivajien johtaja Leo Lambert otti mukaan eväitä, lähti ryömien etenemään luolassa ja palasi takaisin kymmenen tuntia myöhemmin kuulema aika täpinöissään.

The River

Luolan läpi virtaava puro muodosti ajoittain altaita

Herra Lambertin piti kuulema ryömiä monta tuntia ennen kuin hän pystyi nousemaan edes kyyryyn. Perältä luolasta löytyi hieno tippukivikokoelma ja aivan perältä melkein 50 metriä korkea maanalainen vesiputous. Lambert toi luolaan myös rouvansa Rubyn, jonka mukaan hän nimesi putouksen, ja yhdessä he nimesivät monia luolan tippukivimuodostelmia. Osassa niistä piti käyttää rutkasti mielikuvitusta, mutta esim. perunalastu näytti tosiaan ihan perunalastulta.

"Fish"

Ihan selkeä kala, eikö sinustakin?

Oppaan mukaan luolaan johtava hissi oli hajonnut joskus 80-luvulla niin, että luolassa oli ollut sillä hetkellä sisällä noin kolmekymmentä turistia. Varaosaa piti lähteä hakemaan Atlantasta asti, ja turisteihin pidettiin yhteyttä laskemalla alas viestejä, vettä ja muonaa pientä kuilua pitkin. Hissin korjauksessa meni toistakymmentä tuntia, yön yli, mutta aamulla, kun hissi vihdoin saatiin toimimaan, turisteille tarjottiin aamiaista sekä elinikäinen vapaakortti luolastoon. Kuulema kukaan ei ole tähän päivään asti tätä korttia käyttänyt.

Please Touch

Luolan ainoa tippukivi, johon oli lupa koskea, mutta se ei tietenkään estänyt edellä käveleväämme intialaisnaista hipelöimästä joka ikistä ohittamaansa tippukiveä

Kierroksen rasittavin osuus oli itse opas. Ei ole ensimmäinen kerta, kun jonkun kierroksen opas on täällä käyttänyt enemmän aikaa puujalkavitseihin ja korkeintaan keskinkertaiseen stand-up-komiikkaan kuin itse opastamiseen, mutta tällä kertaa se todella rassasi. Yleensä olen opastetuilla kierroksilla innokkaasti ryhmän kärjestä, mutta nyt jättäydyin ryhmän peräpäähän tarkoituksella, koska en jaksanut kuulla yhtään uutta oppaan laukomaa läppää hänen ulkonäöstään tai ylipainostaan, ja ne loputkin läpät olivat aika kuluneita. Thanks for the tour, and if you liked it, while you fill out the feedback form, my name was Mary. In the case you didn’t like it, I’m Karin. Eh, kiitos vaan Karin.

Ruby Falls

Itse putous.

Putous oli luolan päässä, ja sitä katseltiin värivalojen vaihdellessa ja klassisen musiikin pauhatessa. Fiilis oli hieman sama kuin pari vuotta aiemmin Tytyrin kaivosmuseossa Lohjassa, jossa suuren kaivosluolan valoperformanssia siivitti Vuorenpeikkojen tanssi. Tytyrissä ei ollut tippukiviä, mutta opastus oli huomattavasti miellyttävämpi, joten suosittelen pistäytymään Lohjalla, jos Chattanoogaan on liian pitkä matka.

Mongooleja luonnontiedemuseossa

Genghis Khan

Herra Tšingis hevosenhäntästandaareineen, tai niiden replikoineen, sillä kuulema toveri kommunistit polttivat alkuperäiset Tšingiksen standaarit Stalinin aikana

Joulukuun alkupuolella suuntasimme Fernbankin luonnontieteelliseen museoon, jossa oli kiertävä näyttely Tšingis-kaanista. Heti alkuun totean, että näyttely oli kiinnostava, ja jos se joskus läheiseen museoon tupsahtaa, kannattaa käydä tsekkaamassa. Atlantaa ennen näyttely on kiertänyt mm. Chicagossa, Denverissä ja Houstonissa.

Half of a Mongolian Yurt

Lehdessä oli haastateltu intendenttiä, joka oli koonnut näyttelyn jurtan, ja kuulema se oli hieman odotettua hankalampaa.

Tšingis oli pojankloppi, joka onnistui älykkyyden, karismaattisuuden, taistelutaidon ja tuurin yhdistelmällä yhdistämään mongoolit yhdeksi kuningaskunnaksi ja ansaitsi näin kaanin arvonimen. Mongoolien valtakunnan mahtavin hetki ei kestänyt kovinkaan kauaa, sillä Tšingiksellä oli neljä poikaa, joiden kesken valtakunta jaettiin, ja jotka Tšingiksen kuoleman jälkeen kävivät valtakamppailujaan. Tšingiksen perintö kuitenkin elää yhä…

Mongolian bronze passports from 13th century

Ei mitään turhia 1200-luvun pronssilätkiä

…esimerkiksi passeissa. Jotta lähetit ja diplomaatit pääsisivät reissaamaan ympäri valtakuntaa, heille lyötiin käteen passeja, jotka todistivat henkilöllisyyden ja joiden avulla näin ollen vältti ylimääräisen häslingin.

Mongolian Sake Set, circa 1300 AD

Mongolialaisia sakekuppeja 1300-luvulta. Näimme myöhemmin muualla museossa intiaanien savikuppeja samoilta ajoilta ja käsityötaidot olivat pikkasen eri luokkaa.

Mongolian chess set, 19th century

Shakkinappuloita: sotilaat ovat pikkusikoja, kuningas isosika, kuningatar kaunis heppa ja torni luonnollisesti kameli

Traditional Mongolian Man's Costume

Kaunis mekko, haluan tuollaisen! …eikun se olikin miesten puku

Tullessamme museoon aulassa oli juuri alkamassa sirkusesitys, jonka tarkoituksena oli saada lisää ilmoittautumisia paikalliseen sirkuskouluun. Olimme juuri edellisellä viikolla nähneet Cirque du Soleilin esityksen, joka oli himpun verran kiinnostavampi, mutta emme tainneetkaan kuulua tämän Fernbankin esityksen kohderyhmään. Esityksen jälkeen esiintyi museon talviriehan bändi, jonka nimi liittyi jotenkin popcorniin.

Circus Show

T-Rex

T-Rex syö ihan just taustalla näkyvän joulukuusen. Joulukuusinäyttelyyn oli rakennettu eri maiden joulukuusia, mutta paikallinen Suomi-Atlanta-seura oli näköjään pihistellyt, eikä yksikään kuusista ollut koristeltu suomenlipuin.

Fernbankin pysyvissä näyttelyissä kerrattiin elämän syntytarina maapallolla – feat. dinosaurusten luurangot – sekä esiteltiin Georgian vaihtelevaa luontoa sen viidessä eri ekosysteemissä. Lapsille tämä on hitti, mutta aikuisiakin kiinnosti, eli kelpo sadepäivän nähtävyys. Lopuksi kävimme paikallisessa IMAXissa katsomassa To the Arctic-jääkarhuleffan, jossa toiseltiin parin lauseen välein, että kohta tulee ilmastonmuutos ja ajatelkaa edes jääkarhuja. Me jatkoimme lämpimään joulukuun iltaan pihajuhliin, jossa grillailtiin teepaitasillaan ja polskittiin porealtaassa.

Dinosaur and us

Poseeraus vanhan kunnon stegosaurus-kamumme kanssa

Paikallisyritys nimeltä Delta

Spirit of Delta

Maailman suurin lentoyhtiö lentokoneiden, laskujen ja matkustajien määrällä mitattuna on atlantalainen Delta, ja maailman vilkkain lentokenttä on Atlantan lentokenttä. Deltalla on kentän kupeessa oma museonsa, jonne pääsee normaalisti arkipäivisin toimistoaikaan etukäteisilmoittautumisella, mutta lokakuun alkupuolella oli erikoislauantai, jolloin museolla oli lentoyhtiökrääsäkeräilijöiden kokoontumisajot ja pääsimme vierailulle ilman kummempaa säätöä.

The Spirit of Delta

Museon suurin nähtävyys on The Spirit of Delta, yhtiön ensimmäinen Boeing 767-200, johon työntekijät yhdessä keräsivät rahat ja lahjoittivat yhtiölle vuonna 1982. Työntekijät olivat kiitollisia siitä, että yhtiö oli pysynyt kasassa, vaikka lentoliikenteen säännöstely oli lopetettu joitain vuosia aikaisemmin, ja halusivat edesauttaa työpaikkojensa säilymistä vastedeskin yhtiön tappioista huolimatta.

Spirit of Delta

Delta sai vuonna 1982 vähän isomman joululahjan, jonka lahjanaru painoi yli 30 kiloa

Delta Flight Attendant Dresses from 1959

Kone on ollut vuodesta 2006 asti museossa, ja nyt sen sisällä oli historianäyttely, jossa oli näytillä mm. kaikki Deltan historian aikana käytössä olleet lentoemäntien uniformut. Kun tiirailin yllä olevia uniformuja, takanani seissyt museo-opas tokaisi, The blue one is really nice, and that’s the one I thought I’d get when I started working, but it’s a summer uniform and I got hired in October, so I had to wear that ugly brown uniform for the first 6 months into my job! Lentoemäntä kertoi olleensa töissä 60-luvulta asti aina vuoteen 2001, jolloin hän jäi eläkkeelle pian WTC-terrori-iskujen jälkeen. Yhtiö oli hänelle sen verran rakas, että eläkepäivinään hän toimii vapaaehtoisena museo-oppaana.

Delta Flight Attendant Dresses

Lisää uniformuja. Vasemmanpuoleinen on lempparini: ihana takki ja hame!

Delta Flight Attendant Dress

80-luvulla uniformuissa oli aikamoinen Star Trek -fiilis

In the Cockpit

Miehet olivat kiinnostuneempia ohjaamosta kuin uniformuista

Vuonna 1928 eräs Collett E. Woolman osti hyönteismyrkytysyhtiön, siis sellaisen, joka lentää peltojen yllä ja heittää hyönteismyrkkyjä ilmaan. Woolman ei ollut erityisen kiinnostunut hyönteismyrkyistä vaan muutti yhtiön nimen Huff-Daland Dusterista Deltaksi (viitaten Mississippin suistoalueeseen) ja aloitti liikennelentobisneksen Texasin Dallasista Mississippin Jacksoniin. Matkan varrella viisipaikkaisen matkustajapotkurikoneen piti pysähtyä kaksi kertaa tankkaamaan. Sittemmin bisnekset hieman kasvoivat, ja vuonna 1941 Delta siirsi pääkonttorinsa Atlantaan.

Delta Air Service

Ensimmäisen Deltan matkustajakoneen kopio

Airline Collectibles Show

Niin, paikalla oli tosiaan lentoyhtiökrääsän kerääjiä ostamassa ja myymässä omaisuuttaan. Myynnissä oli kaikkea mahdollista postikorteista ykkösluokan astiastosettiin ja turvallisuusohjeistuksista lentokoneen penkkeihin. Minä löysin sieltä kokoelman 60- ja 70-luvun lentoyhtiölogolaukkuja ja päädyin ostamaan Japan Airlinesin olkalaukun, joka mainosti vuoden 1964 Tokion olympialaisia. Tällaista insinöörille sopivaa vintagea.

Me

Kirkkaassa auringonpaisteessa valkoinen laukku ei paljon näy, mutta kyllä, meillä oli hellettä vielä lokakuussa

Lookout Mountainin huipulle

View from Lookout Mountain

Chattanoogan viereiseltä Lookout Mountainilta on hienot näkymät sekä kaupungin ylle että kauemmaksikin; vuori on 720 metriä korkea, ja hyvällä säällä sieltä näkee parinsadan kilometrin päässä olevat sumuiset vuoret eli Great Smoky Mountains. Vuoren vieressä luikertelee Tennessee-joki, joka tekee jatkuvaa S-mutkaa ja on kuulema muodostanut kunnon kanjonin jonnekin Chattanoogan lähelle, mutta tätä emme nähneet.

Rock on Lookout Mountain

Liuskekiven päällä hiippaillessa oli jatkuva epäilys, että kestääköhän tämä

Kävimme vuoren pohjoisosassa olevassa Point Parkissa, joka sijaitsi kauniiden (ja oletettavasti kalliiden…) alppikartanoiden lomassa – siis sellaisten talojen, joissa on suihkulähteet ja kreikkalaiset patsaat pihalla tai jotka on rakennettu alppimajatyyliin mutta kolmikerroksisiksi ja valtavin ikkunoin, ja joissa voi olettaa olevan sisäkön ja hovimestarin lisäksi viisi muuta palvelijaa. Point Park oli perustettu sisällissodan muistoksi, ja sinne oli kolmen taalan pääsymaksu. Rehteinä suomalaisina (itsenäisyyspäivän kunniaksi pientä kansallistunnon kohottamista) maksoimme pääsymaksun ja totesimme, että sitä ei ollut kukaan paikalla tarkistamassa, vaan maksu oli jätetty omantunnon varaan. Jäljessä tulleet amerikkalaiset lukivat samat kyltit kuin mekin ja kävelivät sen jälkeen maksuautomaatin ohitse todeten, Maybe it’s free on weekends.

Cannon on Lookout Mountain

Chattanooga oli sisällissodan aikaan sotilaallisesti tärkeä kohde, koska se sijaitsee parin eri junaradan risteyksessä ja lisäksi ohi luikerteleva joki oli tärkeä kulkureitti. Sotahistoria lyhykäisyydessään meni niin, että ensin etelän joukot hylkäsivät kaupungin pohjoisen lähestyessä, koska sitä ei kyetty puolustamaan kunnolla. Tämän jälkeen etelä piiritti kaupunkia monta kuukautta, kun pohjoinen yritti vuorollaan pitää sen. Lopulta pohjoisen joukot saivat vahvistuksia ja Lookout Mountainilla käytiin iso taistelu, jonka takia Point Parkissa oli selostettu paljon sisällissotahistoriaa ja puistoa koristi pari muistomerkkiä. Wikipediasta myöhemmin luin, että paikalla on käyty taisteluita myös valkoisten ja paikalla aiemmin asuneen Cherokee-heimon välillä, joka päättyi intiaanien tappioon ja jonka seurauksena Cherokeet lähetettiin kohti länttä reissulle, joka tunnetaan kuvaavasti nimellä ”Trail of Tears”, mutta tästä ei ollut paikan päällä mainintaa.

Lookout Mountain Cliff

Lookout Mountain's Incline Railway

Kulkuvälineemme valmiina lähtöön

Vuorelle kulki autotie, mutta me saavuimme paikalle rautateitse. Vuoren yhtä sivua kulkee junareitti, jota kutsutaan netissä näyttävästi ”yhdeksi maailman jyrkimmistä”. Paikan päällä oli vähän nostettu panoksia ja sanottiin suoraan että ”maailman jyrkin”. Tämä herätti minussa hieman kummeksuntaa, koska sattumalta kävin keväällä Norjassa ajamassa Flåm-Myrdal-junayhteyden, jota myös mainostettiin maailman jyrkimmäksi, mutta näköjään tässäkin oli kyse erilaisesta asteikosta: norjalaisten määritelmä rautatielle oli standardi raideleveys ja omin voimin kulkeminen, kun taas Lookout Mountainin juna kulki vaijerin varassa ja oli itseasiassa funikulaari. Jyrkkä se kyllä oli.

View from Incline Railway

Jos vaijeri nyt katkeaisi… tai eipä ajatella tätä ajatusta loppuun.

Sunset on Lookout Mountain

Aurinko ehti laskea vuorella ollessamme ja vähän vajaa kuusi alhaalla oli jo pimeää

Kaupungista toiseen bussilla: Washington DC – Atlanta

Pariisissa vaihdossa ollut opiskelijatoverini kertoi, että hän unettomana sängyssä pyöriessä seurasi ajan kulkua ikkunasta näkyvästä Eiffeltornista, joka öisin vilkkui aina tasatunnein. Meillä ei Georgiassa moisia hienouksia ole, mutta olen useampana yönä havahtunut puoli yhdeltä, kun juna kulkee ohitse jatkuvasti tuuttaillen. Tai ohitse ja ohitse: meiltä lähimmälle junaradalle on noin kaksi kilometriä, mikä kertonee jotain sekä junan tuuttausten desibeleistä että talomme äänieristyksestä.

Kennesaw Rail Crossing
Kennesawn keskustassa on tasoristeys, joka tukkii liikenteen noin viideksi minuutiksi kerrallaan pari kertaa päivässä

Meidän kylästämme Kennesawsta ei ole ollut rautatiematkustajaliikennettä moneen vuosikymmeneen, vaan raiteita pitkin raahataan hiiltä sekä läheisen kaivoksen malmia. Jos haluaa liikkua Atlantasta junalla toiseen kaupunkiin, päivittäisiä yhteyksiä on kaksi: yksi New Orleansiin, toinen Washington DC:hin. Yhdensuuntaiset hinnat ovat sadan taalan tienoilla kumpaankin kaupunkiin, ja matka kestää kymmenisen tuntia. Kun kaupunkien välisiä lentolippuja saa välillä halvemmalla, ei ole mikään ihme, että junamatkailu ei ole suosiossa.

Samainen juna myllyttää läpi Kennesawn, ja pickupit ja SUVit saavat odottaa vuoroaan. Kennesawn vanha nimi on Big Shanty, jossa ”shanty” viittaa nopeasti kyhättyyn slummimaiseen parakkirakennukseen, joissa rautatietyöläiset asuivat juna-aseman lähellä.

Vieraillessani Washington DC:ssä tutkin mahdollisuutta kulkea toiseen suuntaan junalla, koska lentoliput olivat lyhyellä varoitusajalla hinnoissaan. Päädyin kuitenkin palaamaan junan sijasta bussilla, koska bussiliput olivat vielä halvempia, suorastaan pilkkahintaisia. Jälkeenpäin kävi mielessä, olisiko sittenkin kannattanut maksaa vähän enemmän suorasta, mukavasta junayhteydestä…

Reetta & Lincoln Memorial
Lincoln Memorial ja Reetta, joka heitti minut DC:ssä lähtöiltana pienen nähtävyysbongailukierroksen jälkeen bussiasemalle – hyvä niin, sillä bussiaseman seutu oli ihan hitusen epäilyttävä

Greyhoundin bussiasema oli juna-aseman parkkihallin yhdessä nurkassa oleva koppi ja sen vieressä olevat neljä parkkipaikkaa. Näyttötauluja ei ollut, selkeitä ohjeistuksia ei ollut, vaan oikea lähtölaituri selvisi herättämällä torkuilla ollut työntekijä. Odotusta oli vajaa tunti ennen bussin lähtöä, ja olin yksi viimeisimmistä matkustajista, joka sai istumapaikan parkkihallin penkiltä. Vieressä ikäiseni musta nainen kuorsasi neljän valtavan matkalaukun päällä, toisella puolella nuorempi mies kuunteli gängstäräppiä kuulokkeista niin että minäkin sain siitä nauttia.

Lincoln Memorial
Samaisen Lincoln Memorialin sisuskalut päivänvalossa

Kun kerroin Washingtonissa tapaamilleni ihmisille, että matkustan takaisin päin bussilla, yksi totesi: Wow. I hope everything goes alright, but it probably won’t. Kuulema bussit ovat harvoin ajoissa, ja koska matkalipussani oli vaihto keskellä yötä, hänen ennustuksensa oli, että myöhästyisin hyvin todennäköisesti jatkoyhteydestäni. Toinen taas kertoi, että jotkut kodittomat ostavat bussilippuja vain päästäkseen nukkumaan lämpimässä yön. Odotukset siis olivat korkealla.

Greyhound bussiasema
Matkustajat valmiina rynnimään bussiin, koska paikkalippuja ei ole, ja viimeisenä bussiin nousevan vierustoveri tulee olemaan joko sairaalloisen ylipainoinen tai pultsari

Kun bussi saapui paikalle puolilta öin, möreä-ääninen huomioliiveihin puketunut työntekijä oli myös herännyt ja huusi ohjeistuksia: ensimmäisenä bussiin pääsevät lapset perheineen, toisena naiset, ja hän kutsuu matkustajat bussiin yksi kerrallaan pärstäkertoimen ja käytöksen mukaan. Jos tönii tai kiroilee, ei pääse bussiin ollenkaan. Lisäksi meitä matkustajia oli liikaa yhteen bussiin, joten Greyhound oli tuomassa paikalle toista bussia, jolla ensimmäisestä bussista ylijääneet tuotaisiin sitten perässä. Hetken ehdin huolestua, mutta onneksi pärstäkertoimeni oli suht hyvä, sillä pääsin kuin pääsinkin ensimmäiseen bussiin ja lisäksi löysin vierustoverin, joka vei leveyssuunnassa vain vähän yli oman penkkinsä verran tilaa ja jonka korvakuulokkeissa soiva R&B ei ollut häiritsevän kovalla.

Jenni & Washington Monument
Valmiina lähtemään seuraavaksi yöbussimatkalle. Leveä kaulaliina tuli tarpeeseen yhdistettynä peittona ja tyynynä.

Parin tunnin torkkujen jälkeen bussi pysähtyi Richmondissa ja edessä oli puolentoista tunnin vaihto kalsealla linja-autoasemalla. Vein laukkuni ”jonottamaan” seuraavaan bussiin – älytön käytäntö, mutta kun kaikki muutkin niin en aio jäädä viimeiseksi – ja istahdin penkille katselemaan ympärilleni. Minun lisäkseni vaihtoasemalla istui kolmelta aamuyöllä kolme muuta valkoista; muut lähes sata matkustajaa olivat mustia ja latinoja. Muistaakseni tulomatkalla lentokoneessa suhdeluku rotujen välillä oli ollut toiseen suuntaan. Ero korreloi jossain määrin tulotasojen mukaan mutta silti yllätti räikeydellään.

Man sitting at the Lincoln Memorial
Lentokoneet nousevat Washingtonin Reagan-kentältä Lincoln Memorialin ylitse

Kun puoli neljältä yöllä pääsin Atlantaan menevään bussiin, luulin saavani nukkua kunnon yöunet. Turha luulo, sillä kaikki matkustajat tyhjennettiin ulos bussista joka ikisellä pysäkillä, joita oli parin tunnin välein. Sentään sain siitä eteenpäin pitää oman paikkani, sillä ”vanhat” matkustajat päästettiin aina bussiin ennen uusien lastaamista, mutta yöunet jäivät todella katkonaisiksi, ja kolmen vartin odottelut asemilla ottivat otsaan. Kun vielä sain aamupalaksi automaatista pussin sipsejä ja pikkupurkin pähkinöitä – mitään järkevämpää ei ollut tarjolla ja asemien kahvilat olivat kiinni – oli aika vahva fiilis, että tämä taisi jäädä viimeiseksi yö-Greyhoundeilukseni.