Suomessa on suosittua kansanhupia naureskella muiden kansallisuuksien lumipaniikille. Hohhoh, vai että tuli ”paljon” sitä lunta, no tuliko oikeasti jopa viisi senttiä, ja hehheh, vai että lentokenttä suljettiin, kuulkaas Helsinki-Vantaata ei suljettaisi ikinä…! Meillä on aurat ja nastarenkaat ja kuskit, jotka osaavat ajaa lumessa, ja missään ei tule niin paljon lunta kuin täällä pohjoisessa, katsokaa vaikka Lapin kinoksia. Koulutkin pidetään auki ja niihin hiihdetään, vaikka lunta tulisi vaakasuoraan ja sudet ulvoisivat kannoilla!
Ja onhan se tavallaan ihan totta. Onhan Suomessa todella hyvä valmius lumen varalta ja aurakalustoa vaikka muille jakaa, ja kyllähän sitä välillä on ihan hauska naureskella, kun amerikkalaiset lähettelevät varoituslappuja kotiin, kun säätiedotuksessa on mainittu mahdollinen lumi (jota ei koskaan tullut).
Se, että Suomessa tulisi jotenkin erityisen paljon lunta, on kuitenkin harhaluulo.
Perjantaista lähtien Coloradossa on vilkuteltu säätiedotuksissa Winter Weather Warningia. Tälle päivälle on ennustettu rankkaa ja vetistä lumisadetta, jonka määrästä arviot ovat vaihdelleet 20-40cm välimaastossa. Helsingissä tämä vastaisi vähintään koko helmikuun lumisateita (23cm) yhdessä päivässä, ja nyt ollaan siis huhtikuussa. Vuorilla tuli jo eilen useita kymmeniä senttejä lunta, ja lumisade siellä jatkuu koko viikonlopun ajan.
Paikalliset asukkaat eivät ole suhtautuneet erityisen ihmeellisesti viikonloppuun. Suunnitelmia on tehty in case you’re not snowed in-varauksella ja asioita ei lyödä lukkoon, koska ei tiedetä, päästäänkö liikkumaan. Varmaan pääsisi, jos olisi pakko, mutta onko mitään järkeä lähteä ehdoin tahdoin puskemaan huonoon säähän? Nastarentaat eivät ole pakollisia, joten niitä ei kaikilla ole, ja aurauskalustoa ei ole yhtä paljon kuin Suomessa, koska oletus on, että päivän tai parin päästä aurinko on ennättänyt sulattaa lumen pois.
Koulut ovat kuluneen talven aikana olleet kiinni muistaakseni kahdesti. Niistä viimeisimmällä kerralla kolme viikkoa sitten Boulderissa satoi vuorokauden sisään 40cm lunta – ja se oli vielä vähän. Vähän itään täältä Eriessä, missä kaverini asuu, oli mitattu 60cm lunta samassa ajassa, kaikki uutta, koska vielä edellisenä päivänä oli ollut +20C lämmintä. Suurin osa lumesta pyrytti aamupäivän aikana, ja iltapäivällä lähdin jo ulos ihmettelemään yhtäkkistä winter wonderlandia.
Tältä se näytti matkalla kauppaan iltapäivällä, kun pyry oli jo tauonnut.
Iso osa liikkeistä oli vajaamiehityksellä, vajaa-aukiololla tai kokonaan suljettu, ja suurin osa toimistotyöpaikoista oli todennut, ettei töihin tarvitse tulla. Denveriin johtava moottoritie US-36 oli suljettu iltapäiväksi, ja kun naapurimme oli ajanut sitä pitkin illalla, kuulemma autoja näkyi penkoilla useita. Denverin lentokenttä, yksi Yhdysvaltain vilkkaimmista, sulki ovensa ja ohjasi saapuvat lennot muualle, koska kiitoteitä oli mahdotonta pitää auki tällaisessa pyryssä. Helsinki-Vantaan lumiennätys vuodelta 1999 on 37cm vuorokaudessa, joten vertailukohtaa siinä mielessä löytyy, mutta Google ei kertonut, miten Helsinki-Vantaa reagoi tuolloin lumen tuloon. Joka tapauksessa Helsinki-Vantaan lienee helpompi pysyäkin lumessa auki, koska lentoonlähtöjä ja laskeutumisia on vain reilu 500 kpl vuorokaudessa, kun vastaava luku Denverissä on noin 1500 kpl. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta 10 vuoteen, kun Denverin kenttä suljettiin lumen takia, ja Helsinki-Vantaakin on välillä kiinni lumen takia, viimeksi 2003.
Ja miksi minkään olisikaan pitänyt olla auki? Siinä missä Suomessa kieltäydytään ”antautumasta” lumen valtaan, täällä ollaan todettu, että välillä luonto näyttää voimansa ja siinä on turha ryppyillä vastaan. Edellisen lumimyrskyn aikaan kymmeniltä tuhansilta kotitalouksilta pelkästään Boulderissa lähti sähköt, kun lumi katkoi piuhoja. Kiukuttelun sijaan tuttuni, jotka asuivat katkosalueella, lähtivät pelaamaan lautapelejä läheiselle panimolle, jolla oli oma generaattori. Mitä siitäkin tulisi, jos miljoonakaupunki yrittäisi toimia normaalisti lumimyrskyn aikaan? Satoja kolareita, kymmeniä kuolonuhreja, tuskaisia hangessatarpomisreissuja ja turhaa odottelua bussipysäkillä. Vaihtoehtona on, että käy hoitamassa kauppareissun alta pois jo edellisenä päivänä, raivaa kalenterin tyhjäksi, jos vain mahdollista, ja nauttii päivästä kotona perheen kesken lumiukkoja pihalla rakennellen. Sanoisin, ettei coloradolaisten toimintamalli ole pöhkömpi.
Talvi yllättää autoilijat joka vuosi Suomessa. [kuva: IS]On nimittäin ihan turha kuvitella, että pääkaupunkiseudullakaan asiat sujuisivat tällaisten lumimyrskyjen aikana. Tammikuussa juuri Suomessa uutisoitiin, että Merikarvialla oli satanut 73cm yhden vuorokauden aikana, mikä oli uusi Suomen ennätys. Edelliset ennätykset olivat 50 cm:n luokkaa, Raumalta ja Kilpisjärveltä. Mitään näitä ei oikein voi verrata siihen, kun Denverin kokoinen suurkaupunki – lähiöt mukaanlukien 3 miljoonaa asukasta – saa samanlaisen lumimäärän niskaansa. Helsingin ennätys on vain 30cm, talvelta 1999, ja Helsinki oli silloin ihan sekaisin. Muistan tuolloin saapuneeni kouluun niin, että yli puolet luokasta oli jäänyt kotiin, koska Helsingin lähijunaverkosto oli lopettanut toimintansa sään takia ja bussejakaan ei paljon kulkenut.
Olisikohan ollut järkevämpää pitää silloin Helsingissäkin snow day?
Lumimyrskyaamuna pihalla näytti tältä juuri, kun aura-auto oli ajanut ohitse. Puolen tunnin päästä tie oli jo lumessa.
Missä muuten on tehty koko maailman lumisade-ennätys? Se selviää Jarin blogista: Yhdysvaltojen ja usein myös koko maapallon vuorokautiseksi lumisade-ennätykseksi ilmoitetaan 193 cm(Silver Lake, Colorado, huhtikuu 1921). Kaikkiaan 32½ tuntia kestäneen lumisateen aikana lunta kertyi 239 cm. Tuo Silver Lake viittaa Idaho Springsin kaupungin pohjoispuoleiseen järveen, joka sijaitsee meistä tunnin ajomatkan päässä vuorilla.
Laskettelukausi täällä Coloradossa lähenee loppuaan, ja ensimmäiset keskukset alkavat sulkemaan oviaan. Lumitilanne on kuitenkin ollut ilmeisen hyvä, koska mm. Vail tiedotti jatkavansa kautta vielä viikolla suunnitellusta, ja me lähdemme nyt viikonlopuksi Breckenridgeen toiveikkaana laskemaan. Toiveikkaana siksi, että viime yönä siellä tuli 17cm uutta lunta; toiveikkaana siitä huolimatta, että viikonlopuksi sinne on luvattu +10C ja sadetta.
Iiro vasemmalla, minä oikealla. North Facen laskettelutakkini on ehkäpä paras talvivaateostos ikinä.Minun lempparihuippuni Breckenridgessä: Peak 6.
Hankimme viime vuonna kausiliput täksi talveksi läheisiin isoihin hiihtokeskuksiin. Iiro osti omansa heti huhtikuussa, kun ne ovat halvimmillaan, ja minä tilasin omani syyskuussa, kun hinta oli noussut pari kymppiä. Itse maksoin lipustani $599, mikä kuulostaa kalliilta. Oliko se? Tässä yhteenveto, miten paljon lipulle on tullut tähän mennessä käyttöä:
14 päivää rinteessä (5 x Breckenridge, 3 x Vail, 3 x Keystone, 2 x Beaver Creek, 1 x Arapahoe Basin)
62km vertikaalista laskua. Hiihtohissien RFID-tunnistimet toimivat sen verran satunnaisesti, että oikea määrä lienee noin 70km.
2 kaatumista. Kummallakin kertaa toinen laskettelija laski päälle.
Paljon enemmän mustia rinteitä kuin kauden alussa olisin veikannut. Yksi tuplamusta, joka oli kamala ja jonka päähän piti kiivetä jalan, mutta josta näkymät olivat kaiken sen arvoisia.
Tässä meidän porukka kiipeää Breckenridgessä sinne korkeimmalle huipulle. 4km:n korkeudessa olisi jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa kiivetä, ellei lisäksi olisi monoja jalassa ja suksia kannossa.…ja tässä näkymiä sieltä 4km:stä. Luonnollisesti jenkkilippu liehuu!
14 päivää kuulostaa ensialkuun paljolta, mutta ei se oikeasti ole. Olemme erinäisten flunssien takia jättäneet viimehetkellä väliin jo 4 lasketteluviikonloppua, joten ilman poikkeuksellisen huono-onnista pöpötilannetta olisimme viettäneet rinteessä varmaan viitisen päivää enemmän.
Meillä on vielä kolme lukkoonlyötyä laskettelupäivää Breckenridgessä, ennen kuin keskus sulkeutuu, ja todennäköisesti käymme vielä kerran tai pari Arapahoe Basinissa, jossa rinteet ovat auki kesäkuulle. Yhden rinnepäivän hinnaksi tullee siis kausilipulla noin $35, kun yksittäisliput ovat luokkaa $120-170 ajankohdasta ja keskuksesta riippuen. Tämä oli sen verran hyvä diili, että kliksuttelin juuri tänään itselleni kausilipun myös ensi talveksi. Kun ostin lipun jo nyt huhtikuussa, saan lisäksi oikeuden ostaa kavereille rajoitetun määrän päivälippuja alennettuun hintaan. Tervetuloa vaan tutut kylään!
Hiihtolomalle tullut kummipoika veteli kumpareita paljon sujuvammin kuin Iiro. Minä en edes yrittänyt.Australiasta tänne lautailemaan tullut Klasu manasi jostain meille lumipyryn. Näkyvyys nolla, mutta lumitilanne rinteissä mahtava. Ja taas jenkkilippu liehuu, totta kai!
Laskennallisesti kausilippu kannattaa jo noin 7 laskettelupäivän kohdalla, ja kaikki tästä eteenpäin on plussaa. Meidän kausilippuversiomme on itseasiassa saman hintainen kuin 7 päivän lippupaketti: Epic Local -kausilippu, jonka voivat ostaa muutkin kuin lokaalit asukit, kattaa muuten samat laskettelukeskukset Coloradossa (sekä Kaliforniassa, Utahissa, Michiganissa, Minnesotassa ja Wisconsinissa) kuin mitä täysihintainen Epic Pass, mutta suosituimpiin laskettelukeskuksiin ei pääse joulun välipäivinä eikä amerikkalaisina juhlapyhinä.
Kausilippujen ja seitsemän päivän lippupakettien lisäksi myynnissä on myös neljän päivän lippupaketteja, jotka maksavat nyt ostettuna $399. Koska päiväliput ovat käytännössä aina yli $100 per päivä, seitsemän päivän lippupaketti tai Epic Local (jos ei ole loma-aikaan liikenteessä) kannattaa jo kuudella laskupäivällä.
Jos suunnittelee laskettelureissua Coloradoon tai vaikka Kaliforniaan näihin meidän kausilipun keskuksiin, niin liput kannattaa ostaa elokuun loppuun mennessä. Siitä eteenpäin hinnat alkavat hitaasti nousta sekä kausilipuissa että neljän ja seitsemän päivän lippupaketeissa. Lippuja Vail Resortsin keskuksiin myy Snow.com.
Vailin ”Back Bowls”, jossa rinteet ovat koko vuorenseinämän levyisiä.Beaver Creekin alppihiihdon MM-laskumäki.
Coloradossa on myös halvempia laskettelukeskuksia kuin Vail Resortsin keskukset, mutta Vailin keskukset (etenkin Vail ja Breckenridge) ovat isoimmat ja laskettelunäkökulmasta mielestäni myös hienoimmat. Vähän halvemmalla pääsee, kun suuntaa Rocky Mountain Super Pass Plus -kausilipun alaisiin keskuksiin, joista Copperissa on paljon hyviä mäkiä ja Steamboatissa tosi kiva kylä, ja yksittäiset pikkukeskukset ovat vielä näitä halvempia. Kalliimmallakin pääsee: Coloradon kallein hiihtokeskus on yhä Hollywood-julkkisten suosiossa oleva Aspen, jossa me emme ole vielä käyneet.
Temppurinteissä minä jätin hyppelyt muulle seurueelle ja linnoittauduin pokkarin kanssa laukaisuvalmiuteen.
Rahanmeno ei minulla taida rajoittua pelkkään lippuun. Hetken mielijohteesta vuokrasin viime skimbareissulle kokoa pienemmät monot, ja tajusin, että olen laskenut jo kaksi kautta vähän liian isoissa monoissa.
Viikko sitten aamulla heräillessä huomasin, että Iiro naputteli vieressä kännykkää. ”Huomenta”, sanoin. ”Brysselissä on ollut terrori-isku”, Iiro vastasi.
Nappasin kännykän yöpöydältä, avasin Facebookin, ja huoahdin helpotuksesta: kaikki kaupungissa asuvat kaverini olivat jo ehtineet merkitä olevansa kunnossa. Aamu täällä Keski-Lännessä on jo iltapäivä Brysselissä, uutiset olivat päässeet ajan tasalle tapahtumien kanssa ja useampi belgialainen tuttu oli ehtinyt kommentoida iskuja somessa.
Helpotus katosi nopeasti, kun luin, millä metroasemalla terroristit olivat räjäyttäneet metron. Kyseinen pysäkki on Europarlamentin lähin metropysäkki, vain parinsadan metrin päässä ex-työkavereitteni työpisteiltä, ja isku sattui kiireisimpään työhönmenoaikaan. Fiilis oli sama, kuin teekkariaikoina joku olisi räjäyttänyt bussin Otaniemen ostarin pysäkillä: kaikkea sattuu ja tapahtuu maailmassa, mutta tämä liippasi aivan liian läheltä.
On todennäköistä, että uhrien joukossa on parlamentin työntekijöitä, mutta tuntuisi liian makaaberilta lähetellä ex-kollegoille ja hyvänpäiväntutuille kyselyitä aiheesta. Niinpä olen viimeisen viikon odotellut, että Belgian viranomaiset julkistaisivat listan uhreista, jotta pääsisin varmistamaan, ettei listalla ole tuttuja nimiä. Tai näin ainakin toivon.
Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.
Terrori-iskujen jälkeen some on täyttynyt taas huolestuneista ihmisistä: uskaltaako Brysseliin mennä? Uskaltaako missään enää liikkua? Mihin tämä maailma on menossa?
Itse olen muistellut sitä, kun vuosi sitten Minneapoliksessa lentokonetta vaihtaessa jäin kaupunkiin jumiin, kun kone hajosi. Korvaava lento Eurooppaan järjestettiin vasta vuorokautta myöhemmin, ja lentoyhtiö järjesti minut yöksi lentokenttähotelliin. Koska lento oli lähdössä vasta iltapäivällä, ajattelin aamulla käydä USAn isoimmassa ostoskeskuksessa, Mall of Americassa, joka sijaitsee ihan Minneapoliksen lentokentän lähellä.
Hotellilla telkkarin avatessa uutisten ykkösaihe oli kuitenkin tämä:
Somalialainen terroristiryhmä Al-Shabaab, Al-Qaidan liittolainen, oli uhannut räjäyttää kyseisen ostoskeskuksen. Uhkauslistalla oli myös yksi kanadalainen ja yksi englantilainen ostoskeskus, mutta voitte arvata, mihin ostoskeskukseen amerikkalaisen median huomio kiinnittyi. Uhkausten yhteydessä uutisissa näytettiin klippejä aiemmista terrori-iskuista, joita Al-Shabaab oli tehnyt Afrikassa. Yksi näistä oli kenialaiseen ostoskeskukseen ja oli tappanut yli 70 ihmistä.
Mitä tehdä? Tarvitsin lounasta ja puhtaat alushousut; ruumalaukkuni oli yhä lentoyhtiöllä. Halusin nähdä Mall of American sisähuvipuistoineen ja övereine käytävineen. Pohdin asiaa Facebookissa, ja äitini reaktio oli salamannopea: Eiiii, älä mene sinne!
Pohdin lisää, ja päätin, että nyt ei ollut oikea aika kuunnella äitiä.
Al-Shabaabin uhkaukset olivat lopulta vain sitä – uhkauksia. Tätä ei kuitenkaan kukaan olisi voinut tietää varmasti etukäteen: tiettävästi USAssa asuu useita eri islamistiterroristijärjestöjen tukijoita, ja tällaisilla uhkauksilla on myös tapana vetää puoleensa kaiken maailman ”yksinäisiä susia”. Uhka oli siis varmaan todelllinen, vaikka sitä oli vaikea kauppakeskuksen autioilla käytävillä uskoa.
Jonkun mielestä uhattuun ostoskeskukseen meneminen on varmaan uhkarohkeaa, mutta minulle kyse oli periaatteesta. Se periaate kuuluu näin:
On se kyllä hitto, jos terroristit onnistuvat rajoittamaan jotenkin minun liikkumistani. Minä en suostu elämään terrorin alaisuudessa, en suostu terrorisoitavaksi. Saatan joskus pelätä, mutta en anna sen muuttaa käyttäytymistäni.
Kutsukoot joku naiiviksi, mutta minä aion jatkossakin uskoa kanssaihmisten hyvyyteen. Aion matkustaa Brysseliin tai Pariisiin tai Turkkiin tai vaikka New Yorkiin ihan niin kuin ennenkin, en peru lentoja lentokenttäiskujen pelossa, enkä aio käyttää metromatkoja muiden matkustajien kyttäämiseen. Vaikka iskut ovat kauheita, kuolen silti todennäköisemmin missä tahansa ennaltamainitussa paikassa liikenneonnettomuudessa.
Ennen kaikkea tiedän, että juuri sitä terroristit haluaisivat, että käpertyisin neljän seinän sisälle ja alkaisin pelätä tuntemattomia. Ja siihen minä en suostu.
Aiheeseen liittyen, vietimme Iiron kanssa taannoin synttäreitäni Pariisissa vain pari päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen, seurasimme pariisilaisesta hotellista käsin terroristijahtia, kävimme illallistamassa tyhjissä ravintoloissa ja osallistuimme miljoonan muun tavoin rauhanmarssille. Siitä kokemuksesta lisää aiemmasta kirjoituksesta: #JeSuisCharlie – Pariisi terrori-iskujen jälkeen.
Meillä on käynyt täällä Coloradossa sen verran vieraita talven aikana, että ihmetyttää, miten kaikki oikein jaksavat reissata tänne saakka. Olenko onnistunut kehumaan Coloradon talven maasta taivaisiin? Toivottavasti eivät ole pettyneet, kun ihan joka päivä ei ole paistanut aurinko kirkkaalta taivaalta – vaikka melkein joka päivä onkin paistanut.
Viimeisimmät vieraamme, kaksi suomalaista kaveria, saapuivat reilu viikko sitten torstaina. Perjantai oli upean aurinkoinen, melkein (mutta ei ihan) vuoden ensimmäinen hellepäivä, ja uima-altaalla oli aurinkotuolit varattu viimeistä tuolia myöten. Siinä porealtaassa istuskellessamme hioimme viikonlopun suunnitelmia ja totesimme, että seuraavana päivänä matkan varrelle osuisi talvifestarit, joita ei oikein voinut jättää väliin.
Niinpä lauantaina ajelimme puolen tunnin matkan kanjonia ylös vuorten keskellä noin 2,5 kilometrin korkeudella sijaitsevaan (varsin osuvasti nimettyyn) Nederlandin kaupunkiin. Tien vierustat oli parkkeerattu täyteen jo hyvän matkaa kaupungin ulkopuolella, mutta kuin ihmeen kautta saimme auton parkkiin jonkun autokorjaamon pihaan ja lähdimme tallustamaan kohti niityllä näkyvää ihmispaljoutta.
Meitä vastaan tiellä tuli kalpea seurue, joka kantoi mukanaan metallista hauta-arkkua.
Saavutimme ihmispaljouden ja kurkimme kansan olkien ylitse, ja näimme juuri kirjavan seurueen juoksevan ympäri temppurataa kantaen miestä hauta-arkussa.
Tiesimme kyllä, minkä keskelle olimme tulleet, mutta festareita oli silti vähän vaikea uskoa todeksi. Tarina kun alkaa siitä, että eräs vanha norjalainen, Bredo Morstøl nimeltään, kuoli Norjassa sydänvikaan. Hänen lapsenlapsena Trygve Bauge ei halunnut luovuttaa isoisäänsä Valhallaan vaan kuskasi hänet Kaliforniaan, jossa ruumis jäädytettiin paikallisessa kryoniikkalabrassa.
Partiolaistytöt myymässä keksejä. [kuva: Kent Kanouse]Nederlandin asukkaita kutsutaan nimellä ”Nedestrians”. [kuva: Kent Kanouse]Kun ruumis piti siirtää jonnekin Kaliforniasta, pojanpoika Trygve yhdessä äitinsä ja Bredon tyttären Audin kanssa toi isoisän Nederlandiin, jonne he aikoivat luoda oman kryoniikkalabransa. Valitettavasti Trygven viisumi meni umpeen ja hänet potkittiin ulos maasta, joten isoisän ruumis jäi kuivajäähän latoon rakenteilla olevan omakotitalon takapihalle. Kun lopulta Aud häädettiin kotoaan – kuulema Nederlandissa ei saa asua pysyvästi talossa ilman sähköä ja juoksevaa vettä – niin soppa oli valmis.
Tieto syväjäädytetystä isoisästä vuoti julkisuuteen ja nosti melkoisen mellakan. Toisaalta kaupunginhallitus laati pikapikaa säädöksen, ettei ruumiita saa säilyttää Nederlandissa yksityisillä tonteilla, toisaalta Aud nosti lehdissä huolen pappa Brauden ruumiin mahdollisesta sulamisesta, ellei jotain tehtäisi. Niinpä paikallinen radioasema yhdessä Tuff Shed -vajayrityksen kanssa rakensivat ladon, jossa ruumis pysyisi jäässä, ja Trygve norjasta käsin palkkasi apuvoimia tuomaan latoon kuivajäätä tasaisin väliajoin. Amerikkalaisessa lainsäädännössä tunnetaan termi grandfathering, joka tarkoittaa, että laki ei voi kieltää jo olemassaolevia tapahtumia. Niinpä pappa Bredon ruumis ”isoisäistettiin” ja se sai jäädä latoon Nederlandin lainsäädännöstä huolimatta.
Seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 2002, kaupunki oli päässyt yli shokista ja joku keksi tilanteen humoristisen puolen. Perustettiin festarit Nederlandin tunnetuimman asukkaan kunniaksi. Frozen Dead Guy Days oli syntynyt.
Vaja, jossa norjalaista pappaa säilytetään. [kuva: Towle N]Laji, joka on suomalaisille tuttu: polar plunge. Näyttävimmästä hypystä sai palkinnon. [kuva: CL.Baker]Festareiden kunniaksi järjestetään hautajaisautoparaati, johon myös poliisi osallistui. [kuva: Matt Beldyk]
Päällisin puolin nämä festarit olivat kuin mitkä tahansa muut festarit: kolme kaljatelttaa, joissa soitti bändi, ja paljon hyväntuulisia ihmisiä. Normaalimmilla festareilla vaan harvemmin on jäätyneen lohen heittokilpailua taikka slushienjuontikisaa teemalla Freeze Your Brain. Harkitsin hetken, että olisin ottanut mukaan pakastimesta Thanksgivingistä ylijääneen kalkkunan, jotta olisin voinut osallistua sillä keilailukisaan (frozen turkey bowling). Ohjelman teemana taisi olla ”mitä vaan kuollutta tai jäätynyttä, mieluummin molempia”.
Festareilla järjestettiin jäänveistokilpailut, jossa jäätä veistettiin moottorisahalla.Jonoa Moe’s BBQ -kojulla. Todella hyvää pulled pork sandwichia.
Kaljateltoissa myytiin poletteja ($5/kpl), joita vastaan sai lunastaa kaljatuoppeja jokaisen panimon omalta porukalta. Paikalle oli kutsuttu paikallisia pienpanimoita, joista suurinta osaa en edes tunnistanut, vaikka olenkin kohtalaisen hyvin perillä Coloradon pienpanimoskenestä. Kun broomfieldiläisen Big Choise Brewingin mies kaatoi tuoppiini Red IPAa, hän samalla kehaisi ruokapuolen tarjontaa. The chocolate dipped bacon pieces are delicious!
Avery on panimoiden isommasta päästä, vaikka sekin on ”pienpanimo”. [kuva: Kent Kanouse]Festarit pyörivät säässä kuin säässä, ja maaliskuussa sää Coloradossa on arvaamaton – mitä vaan paukkupakkasen ja lumimyrskyn sekä melkein-helteen väliltä. Kun spottasimme horisontista myrskypilviä, totesimme parhaaksi jatkaa matkaa kohti Black Hawkin kasinokaupunkia, jonne olimme jäämässä yöksi.
Nederlandissa coloradolaiset jäivät bilettämään ja valmistautumaan frozen T-shirt-kilpailuun.
Frozen Dead Guy Days aina maaliskuun alussa. Festareille Nederlandiin pääsee Boulderista bussikuljetuksella. Denveristä ajomatkaa kertyy noin tunti.
New Yorkissa on paljon asioita, joita ei tarvitse etukäteen miettiä, vaan joiden selvittäminen onnistuu viime tingassa ja vaikka paikan päältä… ja sitten on asioita, joissa tarvitsee olla hereillä monta kuukautta etukäteen. Vapaudenpatsas kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.
Kaksi vuotta sitten New Yorkin matkallamme olisimme halunneet vierailla Vapaudenpatsaan kruunussa, mutta liput myytiin loppuun käytännössä katsoen nenäni edestä: kysyin Iirolta, sopiiko jos ostan liput, ja kun Iiro vastasi myöntävästi, lippuja ei enää ollutkaan. Mietimme menevämme ehkä käymään kruunun sijaan pelkällä jalustalla – ja mietimme niin kauan, että nuokin liput ehdittiin myydä.
Tuosta oppineena aloin hyvissä ajoin kyttäämään lipputilannetta ja ostin jo nyt liput syyskuista New Yorkin matkaamme varten. Liput avautuvat myyntiin noin puoli vuotta ennen, ja nyt kun lipputilannetta katsoi maaliskuun puolivälissä, niin aikaisintaan liput olisi saanut heinäkuulle.
Lippuja netissä myy Statue Cruises, ja Vapaudenpatsas-kierrokseen kuuluu aina myös käynti Ellis Islandilla, saarella, jota kautta maahanmuuttajat saapuivat Yhdysvaltoihin 1900-luvun alkupuolella. Vapaudenpatsas-lippuja on kolmea eri tyyppiä, joista yhdessä vieraillaan kruunussa, toisella jalustalla, ja kolmannella pääsee vain patsaan juurelle. Sekä patsas että Ellis Island ovat erillisillä saarilla, joihin on hintaan sisältyvä venekuljetus joko New Yorkin Battery Parkista tai New Jerseyn puolelta Liberty State Parkista.
Jos liput jäävät hankkimatta, lähimmäs Vapaudenpatsasta pääsee ihailemaan New Jerseyn Liberty State Parkiin, josta nämäkin kuvat on otettu. Toinen vaihtoehto on napata lauttakyyti Manhattanin eteläkärjestä Whitehall-terminaalista Staten Islandille. Staten Island Ferry on osa New Yorkin julkista liikennettä, ja se kulkee kohtalaisen läheltä Vapaudenpatsasta.
Olen tässä viime aikoina tapellut Yhdysvaltain ja ehkäpä koko maailman karseimman ja huonoimman valtion viraston kanssa sen verran paljon, etten viitsi siitä juuri nyt kirjoittaa yhtään mitään. Sen sijaan kerron teille siitä toisesta ääripäästä: Yhdysvaltain ja ehkäpä koko maailman parhaasta valtion virastosta, jonka toimintaa ihailen ja jonka ansiosta nautin elämästäni enemmän.
Puhun tietenkin kansallispuistojärjestelmää ylläpitävästä National Park Servicestä, joka täyttää tänä vuonna 100 vuotta. NPS:n hallinnassa on paljon muutakin kuin kansallispuistoja, mutta ne ovat eittämättä viraston kruununjalokivet, arvokkaimmat ja hienoimmat paikat, ja niitä on Coloradossa neljä. Tässä ne ovat:
Valtavia hiekkadyynejä: Great Sand Dunesin kansallispuisto
Kun kiersimme perheen kanssa 90-luvulla Coloradoa, Great Sand Dunes ei vielä ollut kansallispuisto, mutta se ei estänyt vanhempiani lisäämästä paikkaa roadtrip-reitillemme. Muistan kiivenneeni hiekkadyynille, laskeneeni sen laitaa alas ja ihmetelleeni tulikuumaa hiekkaa, joka tuntui kuumalta lenkkareidenkin läpi.
Pari vuotta sitten telttailimme Iiron kanssa yön hiekkadyynien vieressä ja heräsimme yhdessä auringon kanssa kiipeämään dyynien korkeimmalle huipulle. Valtavat dyynit ovat käsittämätön ilmestys suurten vuorten keskellä, ja niistä nauttiminen onnistuu parhaiten aamuisin, kun aurinko ei ole vielä ehtinyt lämmittää hiekkaa paahtavan kuumaksi.
Jylhiä vuorimaisemia: Kalliovuorten kansallispuisto
Meidän lähikansallispuistollamme tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni, kiitos viime syyskuun, kun sanoimme siellä toisillemme Tahdon. (Tai emme varsinaisesti sanoneet, mutta allekirjoitimme pari paperilappua, joka ajoi saman asian.) Kalliovuorten kansallispuisto, Rocky Mountain National Park, on patikoijan unelma ja täynnä toinen toistaan upeampia polkuja, mutta hienoista vuorimaisemista pääsee osaksi vaikkei astuisi polulta metriäkään. Siitä huolehtii Trail Ridge Road, autotie, joka kulkee puiston läpi melkein neljän kilometrin korkeudessa.
Kansallispuisto on mielestäni upeimmillaan syyskuussa, kun puut alkavat saada väriä ja vapitiurokset kalistelevat sarviaan, mutta puisto on vierailun arvoinen mihin vuodenaikaan tahansa. Talvella hienointa on lumikenkäily poluilla, jotka kesän ruuhkiin verrattuna vaikuttavat melkein autioilta.
Tuhatvuotista intiaanikulttuuria: Mesa Verden kansallispuisto
Yhdysvalloissa on tasan yksi kansallispuisto, joka on perustettu suojelemaan ensisijaisesti ihmisen kulttuuriperintöä. Kyseessä on Mesa Verden kansallispuisto Coloradon lounaiskolkassa, jossa pienellä alueella muinaiset pueblo-intiaanit ovat rakentaneet kanjonien seinämiin taloja, naapurustoja ja kokonaisia kaupunkeja.
Mesa Verde on alueena sen verran iso, että jo pintaraapaisuun tarvitaan pari tuntia. Me vietimme alueella kokonaisen vuorokauden tutkien intiaanien asumuksia ja miettien, mihin ihmeeseen kokonainen sivilisaatio oli voinut kadota reilu 700 vuotta sitten.
Pimeä rotko: Black Canyon of the Gunnisonin kansallispuisto
Black Canyon on nimetty vähän hassusti, sillä se ei ole kanjoni ollenkaan vaan rotko, gorge. Kanjonit kun tuppaavat olemaan leveämpiä kuin syviä – tyyliin Grand Canyon, kilometrin syvä mutta kymmenen kilometriä leveä – kun taas rotkot kilpailevat syvyydessä, ja Black Canyon on näistä kaikista rotkomaisin: syvimmillään se on yli 800 metriä syvä ja vain 350 metriä leveä. Nimensä rotko on saanut siitä, että aurinko paistaa pohjalle vain puoli tuntia päivässä.
Kun vierailimme rotkolla, harkitsimme aluksi patikointia rotkon pohjalle ja takaisin ylös. Totesimme kuitenkin pian, että ehkä parempi jättää suunnitelma johonkin toiseen kertaan, kun olisimme varmempia jaksamisestamme. Vuorelta kun voi alas vaikka kieriä, jos väsähtää, mutta rotkosta on pakko nousta ylös.
Toimin Suomessa vaalivalvojana monta vuotta, joten vaalien järjestelyt ovat lähellä sydäntäni. Olin jo pari kuukautta sitten huomannut, että kotiosavaltiossani Coloradossa esivaalit järjestetään lippuvaalien sijaan vaalikokouksina, joten kun tuttuni kutsui minut mukaansa kokoukseen, olin totta kai valmis lähtemään kansainväliseksi tarkkailijaksi tutustumaan, miten homma toimii.
Varmaan on kiittäminen vaalivalvojataustaani, että tämä postaus on sitten pitkä ja seikkaperäinen…
This queue is super long! I’m not sure I’ll have time to vote before we have to get home for dinner.
Tiistai-iltana, supertiistaina, jonotin satojen kansalaisten joukossa sisään Boulderin yliopistolle katsomaan, kuinka demokraattien presidenttiehdokasta valitaan. Republikaanien vaalikokous olisi saattanut kiinnostaa enemmän, mutta Coloradon republikaanit olivat päättäneet jättää ehdokkaista äänestyksen tänä vuonna väliin. Edes paljon politiikkaa seuraava republikaanikaverini ei oikein tiennyt, miksi, mutta syy taisi liittyä siihen, että Coloradossa on tupattu republikaanien puolella äänestämään puolue-eliitin mielipiteiden vastaisesti, eivätkä päättäjät halunneet antaa näissä vaaleissa äänestäjille mahdollisuutta tähän.
Kun saavuin jonoon, sen pää oli kiertynyt puoli korttelia yliopiston päärakennuksen ympäri. Pimeässä ja kylmässä ei tarvinnut odotella kuin vartin, kun pääsimme sisään, jossa jono kiemurteli ensin lounasravintolan pöytien seassa, sen jälkeen kirjaston läpi ja lopulta ylös rappusia kohti auditoriota. Reilun tunnin jonottamisen jälkeen pääsimme pöytien luokse, jossa äänestäjien henkilöllisyys ja äänestämään rekisteröityminen tarkistettiin, ja jossa äänestäjille jaettiin valkoiset laput, joita heiluttamalla sai äänestää. Minä ja muut vierailijat livahdimme pöytien ohitse ilman lappuja.
I remembered to register like three days before the deadline.
Valtaosassa Yhdysvaltojen osavaltioista äänestäessä ei riitä, että on kansalainen, vaan äänestämään pitää vielä erikseen rekisteröityä. Jos muuttaa osavaltiosta toiseen, voi rekisteröityä samalla, kun hakee uuden osavaltion ajokorttia. Esivaaleissa Coloradossa voi äänestää vain, jos on rekisteröitynyt jomman kumman puolueen kannattajaksi, ja koska tämä ei maksa mitään, moni kannastaan varma ilmoittaa puolueellisuutensa rekisteröitymisen yhteydessä. Coloradossa kolmasosa äänestäjistä on republikaaneja, kolmasosa demokraatteja, ja kolmasosa on ilmoittanut olevansa independenttejä. Kotikaupungissani Boulderissa demokraatteja on noin puolet ja republikaaneja vain kuudesosa.
Jotta sai äänestää vaalikokouksessa, piti muistaa rekisteröityä äänestäjäksi vähintään kahta kuukautta ennen. Useampi kaverini harmitteli minulle, että oli unohtanut rekisteröityä uudestaan muutettuaan osavaltion sisällä osoitteesta toiseen. Vaikka suomalaisena tuntuu älyttömältä, että joku joutuu jättämään äänestämättä siksi, että on unohtanut täyttää kaavakkeen netissä, ainakin esivaalit muistuttavat asiasta niin, että rekisteröityminen on kunnossa marraskuun varsinaisissa vaaleissa.
I don’t see Senator Sanders or Secretary Clinton in the room, but luckily we have surrogates present…
Vaalikokouksen piti periaatteessa alkaa seitsemältä ja loppua yhdeksältä, mutta kun itse pääsin saliin viimeisten joukossa vähän ennen kahdeksaa, kokouksen puheenjohtaja jakeli vielä yleisohjeistuksia. Yksi niistä oli, ettei kokousta olisi mitään saumaa saada loppumaan ennen yhdeksää, mutta onneksi yliopistorakennukseen voisi jäädä vielä ovien lukkiutumisen jälkeen. Kuulosti niin kovin tutulta opiskelijayhdistysten vaalikokouksista, sillä erotuksella että nyt oltiin valitsemassa killan puheenjohtajan sijaan Yhdysvaltain presidenttiä.
Vaalikokouksen aluksi presidenttiehdokkailla oli mahdollisuus pitää kahden minuutin puhe. Koska Clinton ja Sanders eivät yllättäen olleet paikalla, heidän puolestaan puheet piti kaksi nuorta palavasieluista kannattajaa. Sandersin puhe sai raikuvat aplodit joka välissä, jopa niin raikuvat että puheen pitäjä pyysi ihmisiä hiljenemään – Guys, I only have two minutes! Clintonin puheen aikana sali oli hiljaa ja lopulta taputettiin kohteliaasti. Tämä yhdistettynä monien mukana kantamiin Bernie-kyltteihin ja useamman rintapielessä oleviin pinsseihin kertoi aika vahvasti, kenen puolella täällä Coloradossa ollaan.
Samassa tilaisuudessa oli tarkoitus äänestää presidenttiehdokkaiden lisäksi myös ehdokkaista osavaltion parlamenttiin. En ollut kuullut kummastakaan ehdokkaasta aiemmin, ja reaktioista päätellen ei ollut kovin moni muukaan. Niinpä näiden kahden ehdokkaan kannatuspuheiden pitäjillä taisi olla aito mahdollisuus vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Kun toinen puheiden pitäjistä oli suorasanainen nuori, joka kertoi miten ehdokkaansa suhtautui opintolainoihin, ja toinen eläkeläinen, jonka puheesta ei oikein saanut otetta, niin ei tullut yllätyksenä, että myöhemmin aiheesta äänestettäessä nuoren puhujan ehdokas sai suuren kannatuksen lähinnä opiskelija-asunnoista koostuvissa vaalipiireissä.
We’re not getting home before we have chosen a secretary and two counters for each precinct!
Samaan tilaan yliopiston auditorioon oli kokoontunut kahdeksan eri vaalipiiriä hoitamaan vaalikokouksensa samanaikaisesti saman ohjauksen alla. Aluksi valittiin puheenjohtaja huutoäänestyksellä: kannatitko puhetta jo johtanutta typpiä? Huuda Aye tai Nay! Aye-huuto oli selvästi kovempi, joten puheenjohtaja sai jatkaa.
Sitten tarvittiin jokaiselle vaalipiirille oma sihteeri ja kaksi ääntenlaskijaa. Näiden valinta meni niin, että puheenjohtaja huuteli, että nyt tarvittaisiin joka vaalipiiristä vapaaehtoinen sihteeri, nouskaas joku seisomaan, hei ihan oikeasti ei ole vaikea nakki, nyt äkkiä joku vapaaehtoinen, haa siellä on! Ja sitten samalla tavoin kaksi ääntenlaskijaa. Yhteenkään rooliin ei ollut niin suurta tunkua, että olisi tarvinnut ruveta äänestämään ehdokkaista. Samalla tavalla valittiin myös jokaiselle vaalipiirille Democratic Precinct Leader eli vaalipiirin demokraattinen vetäjä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, jonka tulevat tehtävät käytiin läpi sen verran ylimalkaisesti (It’s not a hard thing but it’s a very important role, please someone volunteer!), että vielä puolivälissä painostus- eipäs kun valintaprosessia joku huusi katsomosta, että mitä ihmettä tämän vetäjän oli tarkoitus tehdä.
Kun valinnat oli tehty, oli kannatuspuheiden vuoro. Kummankin ehdokkaan oli määrä saada joka vaalipiiristä kolme puolestapuhujaa, jotka pitäisivät vuorotellen minuutin kannatuspuheen ehdokkaalleen ja yrittäisivät suostutella naapureitaan oman kantansa puolelle. Lisäksi puheenvuoron saisi ehdokas nimeltä Uncommitted, eli vaihtoehto, jossa valittaisiin valitsijamies, joka saisi tehdä äänestyspäätöksen myöhemmin oman päänsä mukaan. Kun puheenjohtaja oli selittänyt prosessin, vaalipiireistä huudettiin protestia: Do we really have to??? Sitten pidettiin huutoäänestys, ja tällä kertaa Nay voitti, joten päätettiin jättää kannatuspuheet väliin, jotta päästäisiin kotiin vähän aiemmin. Käsittääkseni tämä naapurien suostuttelu on asia, jota idealistit pitävät vaalikokousjärjestelmässä parhaimpana puolena: naapurustot kerääntyvät yhteen ja keskustelevat asiallisesti siitä, mikä on parasta juuri heidän naapurustolleen. Todellisuus ei ihan vastannut idealismia.
…three, four, five… did I count you already? Wait, let’s start again!
Lopulta päästiin äänestämään. Ensin piti varmistaa, että ehdokkailla oli vähintään 15% kannatus vaalipiirissä ylittääkseen äänikynnyksen. Äänestys toteutettiin kättä nostamalla, ja ääntenlaskijat ja sihteeri laskivat äänet yhteen ääneen vaalipiireittäin. Uncommitted ei tainnut saada yhtään ääntä – kuka nyt käyttäisi useamman tunnin illastansa tähän showhun ellei jo olisi vahvaa mielipidettä aiheesta? – ja puolessa vaalipiireistä myöskään Clinton ei saanut tarvittavaa määrää ääniä, joten näiden vaalipiirien valitsijamiehet menivät suoraan Sandersille.
Niissä vaalipiireissä, joissa Clinton sai yli 15% äänistä, järjestettiin vielä varsinainen äänestys, sekin kättä nostamalla. Tämän äänestystuloksen mukaan sitten jaettiin valitsijamiehet, joita oli vaalipiiristä riippuen jaossa 2-4. Vaalipiireistä oli kustakin paikalla 30-50 äänestäjää, kun vaalipiireissä oli asukkaita useampi tuhat ja demokraatiksi rekisteröityneitäkin varmasti ainakin se yksi tuhat per piiri, joten äänestysprosentti taisi jäädä aika pieneksi.
Kertaluokkaa omituisemman järjestelmästä teki, ettei tässä ollut lopullinen äänestystulos. Vaalipiirien valitsijamiehet on vielä tarkoitus lähettää piirikunnan yhteiseen vaalikokoukseen, jossa he sitten päättävät yhdessä, ketkä lähetetään valitsijamiehiksi eteenpäin demokraattien kansalliseen kokoukseen. Piirikunnan vaalikokous järjestetään parin viikon päästä, ja valitsijamiehet sinne valittiin lennosta ”voisko joku nyt pliis alkaa”-menetelmällä vaalipiirien sisältä paikalle vaivautuneista äänestäjistä. Samalla muistuteltiin, että seuraava vaalikokous osuisi keskelle yliopiston spring breakia ja valitsijamiesten pitäisi pysyä kaupungissa yliopiston loman ajan – Don’t let your fellow precinct members down by leaving to Florida! Tässä kohtaa lähdin itse kotiin: tätä showta oli kestänyt melkein 3 tuntia, minulla oli nälkä, ja noin kolmasosa äänestäjistä oli jo jättänyt tilaisuuden.
Who the hell thought it was a good idea to caucus??
Jälkikäteen luin Facebookista, kuinka eräs tuttuni ei ollut päässyt sisälle vaalikokoukseen melkein kahden tunnin jonotuksen jälkeen, koska salista loppui tila. Uutisissa kerrottiin, että jossain muualla samasta syystä vaalikokous oli siirretty ulos pimeään ja kylmään maaliskuiseen iltaan. Läheiseen lukioon oli odotettu reilua tuhatta äänestäjää, kun paikalle olikin saapunut kolme tuhatta, ja äänestäjien rekisteröinnissä oli kestänyt puoli ikuisuutta.
Toisin kuin voisi ajatella, Coloradon vaalikokoukset eivät ole jäänne muinaisajalta, jossa cowboyt ja pioneerit kokoontuivat kylälle keskustelemaan henkeviä, vaan aikoinaan lakkautettuihin vaalikokouksiin siirryttiin takaisin lippuvaalijärjestelmästä vuonna 2004. Syynä oli raha: lippuvaalijärjestelmästä lasku menisi osavaltiolle, kun taas puolueet kattavat vaalikokouksien järjestämiskulut. Kunta velottaa puolueilta tilavuokraa koulujen käytöstä, joten puolueet yrittävät vuokrata mahdollisimman vähän tiloja, ja osallistujamäärät pääsivät yllättämään.
Lopputuloksena vaalit, joissa pari prosenttia äänestää, ja joihin osallistumiseen monella ei edes ole mahdollisuutta, kun tiistai-iltana saattaa olla muutakin tekemistä.
Talvi tuli Coloradoon ja toi mukanaan vierailijat. Saimme tänne peräjälkeen ensin vieraiksi hyviä ystäviä Australiasta, sen jälkeen rakkaita sukulaisia Suomesta, ja kaikilla vierailun ajankohdan syy oli sama: ne mäet.
Tai siis vuoret. Tässä ollaan noin 4km korkeudessa Breckenridgen hiihtokeskuksen huipulla.
Ensin tulivat kipeiksi reidet. Kun reidet olivat tottuneet jatkuvaan höykytykseen, kipeytyivät pohkeet ja polvien tukilihakset. Selässäkin tuntuu iltaisin, että on tullut kumarreltua, mutta minua ei haittaa tippaakaan. Lihaskivut paranevat porealtaassa istuskellessa, ja ne maisemat…
Vielä maisemia ja raikasta ilmaakin parempaa on ollut kuitenkin seura, minkä takia blogin päivitys on jäänyt vähemmälle. Tässä kuitenkin aiheeseen liittyen yhteenveto Twitterissä käydystä #matkachat-keskustelusta parin viikon takaa (juu, on ollut vähän kiirettä…), aiheena talvimatkailu. Hyviä hiihtolomia Etelä-Suomeen ja muuallekin, missä lomia vietetään!
K1: Oletko talvisten reissujen ystävä? Jos et, niin miksi? #matkachat
Minä olen, ja Twitteristä löytyi monta hengenheimolaista:
V1: Olen. Lumi on sata kertaa parempi kuin loska, ja aina ei pysty lähtemään kaukomaille lämpimään. #matkachat
Ensi viikolla vuorossa on aihe, josta minulla on hyvin tuoretta kokemusta. Vaikkei omakohtaisia kokemuksia löytyisi, niin mukaan voi tulla kertomaan mielipiteitä ja unelmia!
Viettäessämme pitkää viikonloppua New Mexicon Santa Fessä olin ajatellut, että kävisimme vaikkapa Los Alamosissa tutustumassa ydinpommien historiaan, mutta Iirolla oli muuta mielessä. En ollut tuolloin vielä katsonut jaksoakaan erästä suosittua huumekauppiaaksi ryhtyvästä kemististä kertovaa TV-sarjaa, mutta Iiro sai minut ylipuhuttua: me lähtisimme Albuquerqueen kiertämään Breaking Badin kuvauspaikkoja.
Kauniista ja sympaattisesta Santa Festä on vain tunnin ajomatka huomattavasti vähemmän sympaattiseen Albuquerqueen, joten pian olimme perillä kolkuttelemassa ensimmäisessä kohteessamme.
Vapaapäivänä pesulan edessä ei ollut muita autoja parkissa kuin meidän.
Pesula, jonka kellarissa pyörii metamfetamiinilabra
…tai siis ei oikeasti pyöri. Labra on tietenkin kuvattu studiossa, mutta pesulan ulkotilat ja yläkerta ovat myös monesti esillä sarjassa. Kuvauspaikaksi paljastui Pohjois-Albuquerquen teollisuusalueella sijaitseva liinavaate- ja työasupesula, jonka ohi ajoimme pari kertaa, ennen kuin tajusimme, että tuossa se nyt on.
Sisäpihalle ei saanut mennä, joten kuva on otettu aidan raosta.
Hetken aikaa pyörimme paikalla: onko tämä nyt ihan oikeasti se? Etupuoli ei ollut koskaan näkynyt sarjassa, joten Iirolla oli vaikeuksia tunnistaa paikkaa, mutta kaikki epäilykset haihtuivat, kun paikalle kaarsi tämä:
…hyvin tutun näköinen asuntoauto, josta purkautui lauma turisteja kameroineen. Okei!
Jälkikäteen sarjaa katsoessa pesula oli hyvinkin tunnistettavissa. Samat liinavaatepinot yhä takapihalla:
3. kauden 5. jakso: Más
Delta Uniform & Linens sijaitsee osoitteessa 1617 Candelaria Road NE.
Lydian lempiravintola huumebisnesten hieromiselle
Oli sopivasti lounasaika, joten päätimme seuraavaksi suunnata yhteen monista kuvauspaikkana toimineista ravintoloista. Valintamme osui The Groveen, lähiruokahipsterikahvilaan, joka lounasaikaan oli niin täynnä, että hyvä kun löysimme pöydän jossa istua. Tietenkin päädyimme ikkunapöytään, jossa Iiro muisteli sarjan hahmojenkin istuneen.
Tilaukset piti käydä tekemässä tiskillä. Menuna oli vaihteleva setti erilaisia leipiä kauden aineksista.Minä tilasin vuohenjuustovoileivän ja ison lasin jääteetä, joka sopi helteiseen päivään. Oli muuten tosi hyvää.
Osa asiakkaista istui isojen teemukien kanssa läppärin ääressä, osa oli tullut selvästi syömään brunssia perheen kanssa, ja yksikään muu meidän lisäksemme ei näyttänyt turistilta. Ilmeisesti ravintola on ihan yliopistokampuksen vieressä, joten iso osa asiakaskunnasta taisi olla opiskelijoita. Ravintola ei varsinaisesti vaikuttanut paikalta, jonne itse lähtisin keskustelemaan huumekaupoista, mutta toisaalta istui hyvin Lydian tyyliin.
5. kauden 16. jakso: Felina
The Grove Cafe & Market sijaitsee osoitteessa 600 Central Avenue SE. Avoinna ti-la klo 7-16 ja su klo 8-15.
Jessen vakiohengauspaikka, hodari-drive-in
Yhdysvalloissa on ero, onko paikka drive through vai drive in. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että paikassa on autokaista – se, mitä Suomessa kutsutaan drive-in-kaistaksi – kun taas jälkimmäinen tarkoittaa, että paikkaan voi ajaa autolla, eikä autosta tarvitse poistua. Dog House -hodarikiskallakaan ei ole autokaistaa vaan tarjoilija, joka kiertää autojen luona kyselemässä tilauksia.
Breaking Badissa tämä hodarikiska ei koskaan esiintynyt päivänvalossa, mutta suoraan sanottuna päivänvalossa se ei ollut yhtään vähempää epäilyttävämmän oloinen. Emme jääneet syömään.
2. kauden 1. jakso: Seven Thirty-Seven
Dog House Drive In sijaitsee osoitteessa 1216 Central Ave NW.
Do you have the blue stuff?
Seuraava vierailemamme paikka ei varsinaisesti esiintynyt sarjassa, muta oli silti pääroolissa. Kaikki sarjaa katsoneet muistavat varmasti sinisen metamfetamiinin, jota sarjassa kaupattiin, ja tämäkin oli paikallista tuotantoa, nimittäin albuquerquelaisen karkkikauppiaan The Candy Ladyn karkkia.
Kiersimme pitkään kauppaa etsien the blue stuffia ja lopulta rohkaistuimme kysymään tiskin takana seisovalta tädiltä, joka totesi, että nämä ovat myynnissä vain tiskin alta. Kauppojen synnyttyä – huomattavasti huokeammalla hinnalla kuin Breaking Badin maailmassa – täti vielä varmisti, että olemmehan käyneet kuvauttamassa itsemme eteisessä. Emme olleet, mutta nyt kävimme. Tässä Iiro:
The Candy Lady sijaitsee Albuquerquen vanhassa keskustassa osoitteessa 424 San Felipe Street NW ja on avoinna ma-la klo 10-18 ja su klo 10-17.
Autopesula, jossa autojen lisäksi pestään rahaa
Albuquerquen omakotitalomaton keskellä ajaessa Iiro tunnisti yksittäisen liikerakennuksen jo kaukaa: tuo on se autopesula! Automme ei ollut erityisen likainen, mutta sisätilat kaipasivat imurointia, joten päätimme hyvin nopeasti ryhtyä asiakkaiksi.
Imurointi menossaIiro maksaa. Pesu ja imurointi oli noin $10. Tällä välin auto kulki talon lävitse pesulinjastoa pitkin.Ulkona auto vielä kuivattiin käsin.
Tällaiset autopesulat, jossa pesuun kuuluu imurointi ja kuivaus ja ikkunoiden pesu suoritetaan käsin, eivät ole mikään harvinaisuus Yhdysvalloissa, ja usein hinta on halvempi kuin Suomessa huoltoasemalla pesettäminen. Talon arkkitehtuuri on sen sijaan sen verran tunnistettava, että ei ihme, että juuri tämä autopesula valikoitui sarjaan.
Ensimmäisen kauden ensimmäinen jakso
Autopesula on käyntimme jälkeen vaihtanut omistajaa ja on nykyään ilmeisesti nimeltään Mister Car Wash. Se löytyy osoitteesta 9516 Snow Heights Cir NE ja on auki klo 8-18.
Albuquerquen kuuluisin omakotitalo
Jep, siinä se on, Walter Whiten kotitalo. Keskellä omakotitalomattoa sijaitsee talo, jonka miljoonat ihmiset tunnistaisivat. Ja tässä kohtaa kuvauspaikkabongareihin iski häveliäisyys: onko tämä nyt oikein hiippailla katselemassa ventovieraiden koteja?
Parkkeerasimme vähän kauemmaksi herättääksemme mahdollisimman vähän huomiota ja lähdimme ”muina miehinä” kävelemään talon ohitse. Voi arvata, että meistä paistoi TURISTI kilometrien päähän, sillä avoimesta autotallista astui ulos keski-ikäinen nainen, joka huikkasi meille, että voimme ihan vapaasti ottaa kuvia, mutta talon pihamaalle ei saa tulla.
Talon omistaja oli laittanut autotalliin mehukestit ja selvästi odotteli jotakuta – Breaking Bad -kierrosbussia, ehkäpä? – joten jäimme hetkeksi juttelemaan. Nainen kertoi, että he olivat miehensä kanssa ilmoittaneet talonsa jollekulle agentille, joka välittää kuvauspaikkoja erilaisiin TV-tuotantoihin. Pilottia kuvatessa heillä ei ollut mitään käsitystä, millainen menestys sarjasta tulisikaan, ja nyt autoja hidastelee kohdalla räpsimään kuvia kymmeniä päivässä. (Tätä kertoessa ohimateleva auto juurikin teki näin.)
Itse kuvaukset eivät kestäneet kuin viikon jokaisen kauden aikana, ja siksi ajaksi he muuttivat muualle. Ihmettelimme, miten viikossa saataisiin purkitettua kauden verran materiaalia, kun nainen selvensi, että mukana sarjassa oli vain heidän talonsa ulkoa päin, ja sisätilat oli tietenkin kuvattu studiossa. Emme kehdanneet kysellä, oliko sarjassa vain talon etupuoli, vai löytyisikö takapihalta uima-allas, joten tarkistimme sen myöhemmin Google Mapsista: löytyy sieltä, tutun muotoinen.
Tältä talo näytti pilotissa.
Whiten perheen kotitalo sijaitsee osoitteessa 3828 Piedmont Dr NE.
Huumepoliisin palkalla asutaan prameasti
Waltin talon jälkeen halusimme tietenkin nähdä myös Hankin talon, eikä sinne ollut kovinkaan pitkä ajomatka – mutta hyppäys sosioekonomisessa luokassa oli valtava. Siinä missä Walter Whiten talo sijaitsi keskiluokkaisella, ehkä vähän halvemman puoleisella omakotitaloalueella, Hankin ja Marien talolle ajettiin ylös kukkulan rinnettä, jota valtavat pueblo-tyyliset omakotitalot täplittivät. Oli selvää, että nämä eivät olleet mitään ”taloja” vaan arkkitehtien suunnittelemia miljoonalukaaleja.
Näkymä Hankin talolta
Iiro halusi parkkeerata melkein talon eteen ja kierrellä katselemassa, mutta minua hermostutti, että joku soittaa paikalle vähintään neighborhood watchin tai jopa poliisit, koska naapurustossa liikkuu ”epäilyttäviä ihmisiä”. Niinpä emme kuluttaneet paikalla paria minuuttia pidempään.
2. kauden 1. jakso: Seven Thirty-Seven
Hankin ja Marien kotitalo löytyy osoitteesta 4901 Cumbre Del Sur Court NE.
Los Pollos Hermanos – kanaa ja huumekauppaa
Breaking Bad -sarjassa pikaruokalaketjun omistaja käytti kanaravintoloidensa logistiikkaketjua huumeiden kuljettamiseen, ja sarjassa istuttiin useaan otteeseen eräässä tietyssä ketjun toimipisteessä. Tämä toimipiste kuuluu oikeasti Twisters-pikaruokaketjulle, joka myy newmexicolaista ruokaa – mm. palkittuja green chile burritoja – ja sijaitsee yllättävän keskellä ei mitään.
Sarjassa Los Pollos Hermanos myi kanaa, mutta menusta löytyy aika paljon muutakinMe olimme paikan ainoat asiakkaat sunnuntai-iltapäivällä.Olin jo syönyt sämpylän päivemmällä, mutta nachoille on aina tilaa vatsassa!Ravintolan takaseinään oli maalattu Los Pollos Hermanosin logo, mutta muuten paikassa ei ollut viitteitä Breaking Badistä.Pikaruokalan viereisellä joutomaaläntillä laidunsi tällainen eläinpariskunta.
Pikaruokala Twisters AKA Los Pollos Hermanos sijaitsi tosiaan keskellä ei mitään, kaukana Albuquerquen keskustasta etelään vanhaa valtatietä pitkin, jota nykyään varmaan harva käyttää. Naapurusto oli autokorjaamoita, mobile homeja ja trailer parkeja. Ruoka oli kuitenkin erinomaista, iso peukku sille!
3. kausi, 6. jakso: Sunset
Twisters-ketjun toimipiste, joka tunnetaan myös nimellä Los Pollos Hermanos, sijaitsee osoitteessa 4275 Isleta Blvd SW ja on auki joka päivä klo 05.30-21.
Motelli, joka näyttää epäilyttävämmältä oikeassa elämässä kuin telkkarissa
Muistatteko motellin, jonne Jesse pakeni aina, kun kakka osui tuulettimeen ja piti päästä vetämään huumeita? Se on oikeasti olemassa, ja se on oikeassa elämässä vielä epäilyttävämmän näköinen kuin sarjassa.
Crossroads Motel ei sinänsä poikkea normaalista amerikkalaisesta suburbiamotellista, mutta se, että motelli on päättänyt lisätä tienestejään ripustamalla seinänsä täyteen kylttejä, joissa kerrotaan, että hotellin ulkoseinien valokuvaaminen maksaa, kertoo jotain hotellin tasosta. Sanomattakin on selvää, ettemme me maksaneet mitään, eikä tällaiset kyltit taida olla erityisen laillisia USAssa.
1. kauden 3. jakso: …And the Bag’s in the River
Crossroads Motel sijaitsee osoitteessa 1001 Central Ave NE. Motellin arvostelut netissä ovat sen verran huonot, ettei kannata edes harkita siellä yöpymistä.
Kierroksen päätyttyä ajoimme takaisin Santa Fehen viettämään iltaa, ja kun pääsimme kotiin asti, minä aloitin Breaking Bad -katselumaratonin saadakseni vihdoin tietää, missä oikein olimme käyneet.
Saavuimme eilen iltapäivästä takaisin Coloradoon, ja kymmenen Karibialla vietetyn päivän jälkeen näky oli melkoinen. Lentokenttää ei huomannut ennen kuin laskutelineet jo hipoivat kiitorataa, sillä maisema oli kietoutunut valkoiseen ja lisää tuli jatkuvalla syötöllä. Parkkipaikalla auto piti kaivaa lumesta, ja minä pakenin liian kevyine takkeineni penkinlämmittimen lämpöön, kun Iiro vielä skrabasi tuulilasia.
Tänä aamuna heräsimmekin lumiseen päivään. Yön aikana oli satanut 30cm lunta, ja koulut ilmoittivat sulkevansa ovensa päiväksi, mikä on lumeen tottuneessa Coloradossa poikkeuksellista. Myös Iiron työpaikalta tuli kaikille mailia, joka alkoi sanoilla Don’t be a hero, ja minun iltamenoni on peruutettu due to inclement weather.
Eilinen potkaisi Yhdysvaltojen presidentinvaalit käyntiin, kun esivaalikierros alkoi Iowasta. Seurasin tuloksia pitkin iltaa, sillä tämän jännemmäksi poliittinen sirkus harvemmin menee. USAn pressanvaaleissa on tapana, että ehdokasasettelun alussa omituisemmatkin vaihtoehdot pääsevät esille, mutta lopulta äänestäjät kääntyvät tuttujen ja turvallisten valintojen eli nk. establishment-ehdokkaiden puoleen, joita puoluekoneistokin tukee. Tänä vuonna näin ei näyttäisi käyvän, vaan republikaanien ykköseksi selvisi Iowassa teekutsuliikkeen Ted Cruz ja toisiksi eniten ääniä sai reality-stara Donald Trump, kun ”puolueen ehdokas” Marco Rubio tuli vasta kolmanneksi.
Ymmärrän hyvin, miksi Cruzin ja Trumpin mielipiteet keräävät täällä kannatusta: kaikki eivät koe, että viimeisen 8 vuoden aikainen taloustilanteen parantuminen on hyödyttänyt heitä, verotus koetaan liian tiukaksi eikä valtion budjetin koeta suuntautuvan oikeisiin asoihin. Lisäksi moni asia pelottaa ihan syystäkin – ulkopolitiikka, pakolaistilanne, työttömyys, laiton maahanmuutto ja rikollisuus – ja sekä Cruz että Trump tarjoavat helposti ymmärrettäviä ratkaisuja. Minua tässä kismittää se, että kaksikko Cruz & Trump laukoo yksinkertaistuksia, virheitä ja suoranaisia valheita paljon tasaisemmalla tahdilla kuin moni muu ehdokas, ja vaikka Yhdysvaltain kokoisessa maassa kaikki ehdokkaat vetävät kotiin päin, niin toivoisin, että poliittinen keskustelu perustuisi edes jotenkuten faktoihin. Nyt se ei näytä aina perustuvan, eikä Trumpia tunnu paljoa kiinnostavan.
Vaikka Trumpin kannattajia on paljon, en ole vielä törmännyt yhteenkään niin, että asia olisi tullut esille. Median kautta olen kuitenkin saanut käsityksen, että Trumpin kannatus perustuu ennen kaikkea hänen persoonaansa: hän vaikuttaa voittajalta ja johtajalta. Trumpia ei todellakaan kiinnosta, mitä muut ajattelevat, ja hänen poliittisesti epäkorrektit laukauksensa ”valkoisten syrjinnästä” heijastelevat sitä, miten moni valkoinen keskiluokkainen amerikkalainen ajattelee vahvasti jakautuneessa maassa. Lisäksi miljonäärin taloustaitoihin luotetaan, ja Trumpin uskotaan pistävän valtiontalouden kuntoon.
Esivaalikierros on nopeatahtinen, ja todennäköisesti republikaanien ehdokas on selvillä huhtikuun alussa. Jännää nähdä, lähteekö republikaanien puolelta kisaan puoluekoneiston suosikki vai joku ihan muu.
Jo pari kuukautta vanha sketsi The Tonight Showsta
Varsinainen yllätys Iowan esivaaleissa tuli kuitenkin demokraattien puolelta, kun Clinton ja Sanders päätyivät käytännössä tasoihin. Vielä vuosi sitten Clintonia pidettiin lähes varmana demokraattien ehdokkaana, mutta sitoutumaton Sanders on vetänyt ällistyttävän vahvan kampanjan lähes pelkästään pienlahjoitusten turvin ja puskenut nyt Clintonin rinnalle. Sanders on suomalaisittain kiinnostava ilmiö, koska hänen ”sosialistinen” arvomaailmansa ja agendansa on aika hyvin linjassa perinteisen suomalaisen hyvinvointivaltiomallin kanssa. Sosialismilla on niin huono kaiku Yhdysvalloissa kylmän sodan ansiosta, että luulin, että amerikkalaiset kavahtaisivat sitä, mutta Iowan tulos näyttäisi kertovan muuta.
Coloradossa esivaalit käydään 1. maaliskuuta nk. Super Tuesday -esivaalipäivänä, joten pääsemme ihailemaan vaalimainonnan helmiä sekä nyt että myöhemmin varsinaisten presidentinvaalien yhteydessä. Viimeksi asuimme vaalien aikaan vahvasti republikaaneja äänestävässä Georgiassa, joten ehdokkaat eivät kumpikaan ”tuhlanneet” vaalimainosbudjettiaan meihin, mutta tällä kertaa asumme ns. swing statessa, jossa äänestäjät saattavat päätyä kumpaan vaan puolueeseen. Yliopistokaupunkien liberaalit demokraatit ja vuorten konservatiivit republikaanit muodostavat kumpikin noin kolmanneksen äänestäjistä, kun taas kolmasosa osavaltion asukkaista heiluu vaaleista vaaleihin näiden kahden vaihtoehdon välillä.
Omat veikkaukseni siitä, miten vaalien kanssa käy, ovat osoittautuneet vääriksi jo useaan otteeseen, eikä suosikkiehdokastakaan oikein ole, joten jätän nyt veikkaamatta mitään, mutta onko kellään muulla veikkauksia, miten tässä käy?
![Talvi yllättää autoilijat joka vuosi Suomessa. [kuva: IS]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2016/04/talviyllattiautoilijat.jpg)
