Matkaopas: Luxemburg | Page 7 of 8

11.6.2013

Perjantaikävely Colmar-Bergissä

Luxemburgin rautatiet julkaisevat aivan mahtavaa opusta, joka löytyy nykyään minunkin kirjahyllystäni: 71 ”asemalta asemalle”-kävely- ja pyöräilyreittiä Luxemburgissa, pituudet vaihtelevasti väliltä 5-50km. Korkkasimme kirjan toukokuun alussa kymmenen kilometrin perjantailenkillä Colmar-Bergistä Ettelbruckiin.

Lähijuna puksutti Luxemburgin keskustasta Colmar-Bergin asemalle reilut parikymmentä minuuttia

Colmar-Berg on unelias pikkukylä, jossa ei ole oikeastaan mitään. Tai no, melkein mitään. Wikipedian mukaan siellä on Goodyearin rengastehdas sekä ajoharjoittelurata, joista kumpikaan ei kiinnosta meitä. Erästä geokätköä etsimme turhaan vartin verran ennen kuin luovutimme, mutta se varsinainen nähtävyys taitaa olla suurherttuan linna.

Kalpene, Mäntyniemi

Suurherttuat ovat kopittaneet Bergin linnassa 1800-luvun puolivälistä alkaen, eli suunnilleen siitä lähtien kun Hollannin kuningas ja Luxemburgin suurherttua lakkasivat olemasta sama asia; Hollannin kruunu siirtyi tuolloin naisperilliselle, mutta suurherttuaksi eivät naiset päässeet, joten kyseinen titteli siirtyi perimysjärjestyksessä seuraavalle. Nykyinen Bergin linna on kuitenkin vasta vuodelta 1911, sillä tuolloin silloinen suurherttua päätti vähän ”remontoida” eli repiä vanhan linnan maan tasalle ja rakennuttaa täysin uuden.

Toisen maailmansodan aikana linnan kalleimmat taideaarteet ~~hävisivät~~ ryöstettiin, kun Luxemburgin miehittäneet natsit päättivät muuttaa linnan tyttöjen uudelleenkoulutuskeskukseksi. Natsien jäljiltä linnaa jouduttiin restauroimaan vielä pitkään, joten suurherttua pääsi muuttamaan sinne vasta 60-luvulla.

Täällä maa on kallista, joten sitä on hyvä käyttää lehmien laiduntamiseen

Linnan jälkeen reitti keplotteli läpi parin minimaalisen omakotitaloalueen sekä parin vähän isomman lehmäpellon, kunnes saavuimme seuraavalle kätköpaikalle Birtrangen linnan luokse, jonka vanhimmat osat ovat 1200-luvulta. Talo on historiallisesti ja arkitehtonisesti tärkeä, joten mitä luulet, pääseekö sinne käymään?

Linnan erotti pikkutiestä upea ruohokenttä

No ei tieteenkään pääse. Siellä asuu yhä joku aatelisperhe kaikessa rauhassa. Siis pikainen kätkön etsintä naapuritalon koiran jatkuvan haukunnan säestämänä ja eteenpäin.

Grentzingenin kylän kappeli

Birtrangen linnan vieressä oli Grentzingenin kylä, yhteensä ehkäpä viisi taloa, ja kylässä kappeli. Olisimme muuten kävelleet onnellisesti ohi, mutta opaskarttani tiesi kertoa, että kappeli oli vuodelta 1773 ja toimi aiemmin suurherttuoiden kappelina, sillä Grentzingenissä sijaitsivat heidän päätiluksensa.

Ovi oli visusti lukossa ja ikkunatkin liian korkeilla sisään kurkittavaksi

Grentzingenissä poikkesimme ensimmäistä kertaa asfaltoidulta tieltä pienelle metsäpolulle, kun lähdimme kiipeämään ylös Ousterbaachin laaksoon – kyllä, ylös laaksoon, ympäröivät mäet olivat vieläkin korkeammalla. Parinsadan metrin kiipeämistämme siivitti kiihtynyt valitus kaikista opiskeluaikana kokemistamme vääryyksistä, kun yrityksien järjestämissä kilpailuissa voittajajoukkueeksi ei selvinnytkään paras ja huolellisimmin työnsä tehnyt joukkue vaan se, jolla oli pöhköin ja hulluin idea ja idean esittelyssä vetävä show. Valitin innolla mukana, kunnes muistin sen kerran, kun olin eräässä kilpailussa voittajajoukkueessa… mutta se oli kyllä hulluudessaan ihan paras idea ja täysin palkinnon arvoinen, säännön vahvistava poikkeus.

Laaksossa siirryimme peltomaisemista metsään, jossa aluskasvillisuus peitti maan

Nostalgisen valituksen keskeytti uusi kätköpaikka Mederhaffin maatilan raunioilla. Yhden kaverin yli tuhannen kätkön track-recordilla tämäkin löytyi jo siinä vaiheessa, kun me kaksi muuta vielä keskityimme ottamaan valokuvia.

Superkätköilijä vauhdissa, TFTC.

Vähemmän superkätköilijä yrittää keskittyä pysymään pystyssä

Osta hyvä maatila…

…kaipaa pientä laittoa. Mahdollisuus tehdä tästä unelmiesi mukainen!

Pian Mederhaffin jälkeen taivas aukeni, silleen pikkiriikkisen, ja sää oli ah niin periluxemburgilaisesti juuri siinä rajoilla, viitsiikö vetää sateenpitävää takkia päälle vai ei. Onneksi olimme jo loppupuolella reittiä, ja pian Ettelbruck siinsi horisontissa.

Poikkeuksellisesti lehmien sijaan hevosia

Ettelbruckin kylä sai nimensä jo 400-luvulla, kun Hunni Attila riehui alueella armeijoineen. Näille main Attila rakennutti sillan, jota pitkin hänen armeijansa ylitti Alzette-joen. Attila – Ettel, silta – bruck. Nykyään verisestä historiasta ei ole tietoakaan ja sen sijaan kuudentuhannen asukkaan kylässä vaikuttaa olevan vallalla yleiskaava, jonka mukaan talon saa maalata minkä väriseksi vain, kunhan väri on iloinen.

Sininen talo olisi ollut myytävänä. Melkein ostin, koska kuka nyt ei haluaisi asua sinisessä talossa?

Ettelbruckissa kävimme hakemassa vielä yhden kätkön juutalaiselta hautausmaalta ennen kuin suuntasimme takaisin kohti Luxemburgia ja naapurustoni ruotsalaisbaaria, jossa Suomi hakkasi Saksan täpärästi jatkoajalla MM-kisojen avausottelussa, joka näytettiin luonnollisesti äänettömänä, koska Ruotsin häviäminen Sveitsille oli niin paljon tärkeämpää.

Nämä puut kukkivat valtoimenaan toukokuussa. Kutsuin näitä aluksi kirsikkapuiksi, mutta rupesi jossain vaiheessa epäilyttämään, että voiko Luxemburg oikeasti olla ihan tupaten täynnä kirsikkapuita?

10.6.20134.8.2014

Grafiikkaa ja yksi Kuutti

Konschthaus beim Engel Luxemburgin vanhassa kaupunginosassa

Viime viikolla harrastimme kaverin kanssa after-workina vähän korkeakulttuuria ja kävimme Suomen suurlähetystön suojeleman taidenäyttelyn avajaisissa. En ole koskaan oikein tajunnut, miksi taidenäyttelyitä pitää erityisesti suojella, eikä paikalla näkynytkään turvahenkilökuntaa. Sen sijaan bändi soitti musiikkia, tarjoilijat kaatoivat kuohuviiniä ja itse taiteilija pyöri ympäriinsä nahkatakissa ja aurinkolaseissa puhumassa välillä suomea, välillä ranskaa niin vahvalla suomalaisella korostuksella, että minäkin sen erotin.

Vasemmanpuoleinen on kuin ilmetty Vincent van Gogh!

Kyseinen näyttely oli graafikko Kuutti Lavosen väitöskirjanäyttely, johon oli koottu hänen teoksiaan viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Teemana oli esitteen mukaan siirtymä renessanssista barokkiin, ja suurella taidehistorian tuntemuksellani (joka kattaa vuodet 50000eaa – 1400jaa; kakkoskurssi ei mahtunut opintoihini) totesin, että jotain tällaista tässä saattaakin olla meneillään. Pari päivää myöhemmin kuulin eräältä toiselta suomalaiselta, että hän oli käynyt oikein jututtamassa taiteilijaa ja esittänyt tulkintoja teoksista. Kuutti oli kuulema nyökkäillyt, että mielenkiintoisia tulkintoja sulla, suattaapi olla noin, mikä ettei.

Vasemmalla toinen näyttelyn tauluista, jota olisin voinut omalle seinälleni harkita. Toisen edessä oli sen verran ryysistä, etten kehdannut kuvata.

Grafiikassa on se kiva puoli, että toisin kuin usein maalaustaiteessa, tunnettujenkin graafikoiden työt saattavat olla hintansa puolesta saavutettavissa. Näiden teosten hinta oli 500-1800 euroa, mikä minusta kuulostaa varsin kohtuulliselta, sillä työt olivat keskimäärin valtavia ja taiteilija sen verran nimekäs, että minäkin olen hänestä kuullut – ellen nyt sekoita pahan kerran saimaannorppiin. Tällä kertaa kuitenkin jäi taulu hankkimatta, ja skumppalasit juotuamme iskuryhmämme hipsi jatkamaan iltaa helteiselle terassille.

9.6.2013

Sarjassa älyvapaat tempaukset…

Lauantaipäivä Pohjois-Luxemburgin Wiltzissä oli aurinkoinen, lämmin, suht pilvetön ja tuultakaan ei ollut liikaa. Hyvä niin, sillä mitäs tuolla taivaalla näkyykään?

Kärpäsenkakkaa, epäilisi Pikku-Myy

Vai sittenkin laskuvarjohyppääjiä?

Kun työkaveri pari kuukautta sitten kysyi, uskaltaisinko ikinä hypätä laskuvarjolla, vastasin miesvoittoiselle työpaikalle sopivalla itsevarmuudella, että tottahan toki, minä en pienestä pelästy. Viikkoa myöhemmin sain maililla tiedon, minne 200 euron hyppymaksu pitää maksaa, ja ilmoituksen, että kesäkuun 8. päivänä sopii sitten olla paikalla.

Laskuvarjojen taittelut ja pakkailut vaativat reilummin tilaa

Meidän porukkamme hypyt veivät päivästä kolme lentoa

Koko edellisen viikon työkaverit kyselivät päivittäin, jännittääkö, ja vastasin totuudenmukaisesti, että eipä juuri, ja tämä fiilis jatkui vielä samana päivänä. Yksi työkaveri kertoi nukkuneensa katkonaisesti, toinen kertoi stressanneensa ja googlettaneensa tietoa siitä, miten hypyt voivat mennä vikaan, ja minä hymyilin ja totesin, että eipä tässä mitään, kaunis päivä tänään. Meitä hyppääjiä oli yhteensä kuusi, kerrallaan hyppäämään mahtui kaksi, ja pienet stressinpoikaset vatsassani kaikkosivat täysin, kun ensimmäisessä hyppyvuorossa ollut Laura alastultuaan huusi That was amazing! You have to do it!

Ensimmäinen pari selvisi elävänä ja vieläpä hyväntuulisena maanpinnalle

Sitten tuli minun vuoroni.

Saimme pareittain juuri ennen hyppyä ohjeistukset siitä, missä asennossa pitää hypyn missäkin vaiheessa olla

Haalarin puin itse, mutta valjaat päälleni kiinnitti saksalainen tandemhyppymestari Dirk

You look like Schumacher! Hyppyvuorossa minä ja Romuald.

Ohjaajien perässä koneelle. Dirk hyppäsi shortseissa.

Koneessa istuttiin sylikkäin selkä menosuuntaan. Meidän kahden tandemhyppyparimme lisäksi mukaan tuli kolme soolohyppääjää.

…ja sinne män!

Suunnilleen tässä vaiheessa rupesin tajuamaan, mitä olin tekemässä. Sitä mukaa kun kone keräsi korkeutta, minun hermostumisasteeni kohosi. Kun Dirk kolmessa kilsassa kiinnitti minut kiinni itseensä, ei yhtään enää hymyilyttänyt. Kolmessa ja puolessa kilsassa mietin, voiko tämän vielä perua. Neljässä kilsassa yksi soolohyppääjistä avasi koneen oven ja totesin, että kaikista älyvapaista tempauksistani tämä saattoi olla älyvapain… ja sitten ensimmäinen hyppääjä hyppäsi ja jäi tuulten riepoteltavaksi kuin räsynukke, ja olin että oh shit oh shit oh shit.

Hyppyasentoon kuuluu, että istutaan koneen ovesta puoliksi ulkona, jalat koneen alla, kasvot ylöspäin. Jälkimmäisen perustelusta en ole varma, mutta hyppääminen oli kyllä helpompaa, kun ei nähnyt alaspäin. Dirk vielä kysäisi, että You okay?, ja vaikka teki mieli huutaa että en todellakaan, niin vastasin silti yeah… ja sitten oltiinkin jo ilmassa.

Vapaapudotus kesti minuutin, josta ensimmäiset kaksikymmentä sekuntia huusin täysiä, kun tuuli ujelti korvissa ja maa näytti lähestyvän hitaasti mutta varmasti. Sitten rupesi tuntumaan sen verran pahalta sydämen tienoilla, että keskityin loput neljäkymmentä sekuntia pysymään elossa ja hengittämään. Kuinka noloa olisi kuolla laskuvarjohypätessä pelkoon?

Pahin on jo ohitse, kun Luxlait-maitomainos loistaa taivaalla

Varjon auettua maailma palasi raiteilleen. Oli jotain, joka piti minut ylhäällä, ja Dirk naureskeli sen verran vapautuneesti, että yritin saada hengityksen tasaantumaan ja katsella jopa vähän maisemia. Minua ennen hypännyt kaveri oli kertonut, että vapaapudotus oli mennyt pitkälti pilvessä, mutta meillä eivät pilvet häirinneet maisemia. Luxemburgin kumpuileva vuoristoinen maaseutu levittäytyi allamme kauniina ja kesäisenä.

Laskeutuessa piti nostaa jalat ylös

Tukka vähän sekaisin, mutta elossa ja maan kamaralla!

Maan kamaralla oli helppo iloita ja naureskella viimeisen kahden työkaverin jännittyneille ilmeille. It was horrible, totesin vapaapudotuksesta, ja viimeisenä vuorossa oleva pomoni näytti siltä, että olisin voinut jättää totuuden kertomatta.

Kone tuotiin joka hypyn välissä pois ruohikkokiitotieltä hallin vierustalle huollettavaksi

Luxemburgilaiset huruttelivat lentokentän viereistä tietä pitkin ties millä mönkijöillä ja häkäpönttötraktoreilla

Viimeisenä hyppyvuorossa ollut Frédéric oli varannut mukaan hyppyä juhlistamaan pari pulloa shampanjaa, jotka muut työkaverit kävivät korkkaamassa Frédéricin vielä killuessa taivaalla. Säät suosivat vielä viimeisiä hyppääjiä, vaikka sille hypylle ei soolohyppääjiä tullut mukaan kovan tuulen takia. Takaisin kaupunkia kohtia ajaessamme jouduimme rankkaan raekuuroon, mutta siinä vaiheessa säällä ei enää ollut väliä.

2.6.2013

Beaufortin linnassa

Jo oli aikakin kesäkuun alussa ilmojen vähän kääntyä parempaan. Tänä viikonloppuna saimme vihdoin nauttia auringosta, joten erään kaverin kysäistessä, haluaisinko lähteä seuraksi linnoja tiirailemaan, olin heti messissä. Sunnuntaipäivän kohteena oli Beaufortin linna Koillis-Luxemburgissa, keskellä-ei-mitään, mutta onneksi keskelle-ei-mitäänkin menee sunnuntaisin kaksi suoraa bussia päivässä.

Aitoon linnakokemukseen kuuluu jatkuva linnan lampaitten määkiminen, joka kantautui kuuluvasti linnan joka kolkkaan

Beaufortin eli kauniin linnan vanhimmat osat rakennettiin ehkä joskus 800-luvulla puolustukseksi Echternachin luostarille, joka yritti pitää maansa erillään Trierin luostarin munkkien hallintoalueesta. Joskus myöhemmin luostarin hallitsija, Luxemburgin kreivi, luovutti Beaufortin läänityksen Wiltzin perheelle, joista tuli luostarin vasalleja ja Beaufortin linnanherroja.

Koska Beaufortin linnanherrat olivat hallitsevan luokan alinta kastia kaukana prinssien alapuolella, vaihtoehdot ammatinvalintaan olivat vähäiset. Esikoispojat lähetettiin kuusivuotiaina sukulaisten linnoihin ritarinoppia hakemaan: aseenkantajana he oppivat hevosenkäsittelyä sekä taistelulajeja siihen asti, kunnes 17-vuotiaana heidät lyötiin ritareiksi. Siitä lähtien he saivat pröystäillä ympäriinsä värikkäässä rengashaarniskassa ja tehdä kaikkea, mitä kunnon lordin tulee, kuten taistella, metsästää karhuja, palvella hovissa tai möykätä turnajaisissa. Lukutaito, matematiikka ja yleistieto eivät sen sijaan olleet olennaisia ritarin opinnoille. Jos aika kävi oikein tylsäksi, saattoi aina lähteä ristiretkelle tai liittyä mukaan uskonnolliseen järjestöön, kuten Beaufortin ritari Karl oli tehnyt 1300-luvulla kohoten Saksalaisen ritarikunnan suurmestariksi.

Nuoremmat pojat saatettiin pistää ritariuran sijaan Echternachin benediktiiniläisluostariin. Munkkien ei tarvinnut heiluttaa miekkaa, mutta turnajaisten ja pitkästymisen sijaan heiltä vaadittiin kahdeksan tunnin työpäiviä puutarhanhoidon tai kirjoitusten kopioinnin parissa, jonka lisäksi piti monta kertaa päivässä käydä jumalanpalveluksessa laulamassa virsiä. Loppukin aika oli tiukasti aikataulutettu rukoilulle ja raamatunluvulle, joten ruokataukoja siunaantui päivään yksi ja yöunet jäivät neljään tuntiin. Toisaalta työ tuotti myös tuloksia: Echternachin luostarin maalauskoulun maine kiiri kauas maan rajojen ulkopuolelle.

Linnan naapuritalot olivat hieman modernimpaa rakennuskantaa

Toiseen ilmansuuntaan sentään näkyi 1600-luvulla rakennetun renessanssilinnan torni

Entäs perheen tytöt? No ne naitettiin mahdollisimman hyviin liittoihin. Siinä missä linnan turistiläystäke käytti kaksi A4:ää selostaakseen linnan poikien kohtaloa, tyttöjen kohtalo selostettiin erään kappaleen viimeisen virkkeen sivulauseessa.

1500-luvulle tultaessa Beaufortin linnanherrat kärsivät raha-ahdingoista, jota he lievittivät ryöstelemällä maidensa läpi kulkevia matkalaisia ja kauppakaravaaneja. Pahin kaikista ryöstelijöistä oli Beaufortin lordi Gaspard II de Heu, joka ei pitäytynyt pelkästään omilla maillaan vaan lähti ryöstelemään naapurilordien kyliä aina Trieriin asti. Tämä loppui vasta, kun Gaspard teloitettiin vuonna 1593. Sen jälkeen Beaufortin linnan annettiin hiljalleen rapistua, ja viimeiset asukkaat muuttivat pois 1700-luvun alussa.

Jo vuonna 1898 turistit osasivat kaivertaa linnanseiniin puumerkkejä

Linnan restaurointityöt aloitettiin vuonna 1928, ja kuluja kattamaan linna avattiin matkailijoille 1932. 80-luvulla valtio sai linnan haltuunsa ja suoritti arkeologisia kaivauksia ja jatkoi restaurointia, jonka totesimme olevan yhä aika kesken, sillä linnassa ei ollut kuin pari huonetta, joissa oli jonkin oloinen katto, ja nämäkin olivat kaukana alkuperäisestä ulkomuodosta. Siispä suuntasimme linnanpihalle nauttimaan liköörisnapsit, joiden lipunmyyjä oli vinkannut kuuluvan sisäänpääsyyn.

Vadelmalikööriä ja cassista

Mutta ei tässä vielä kaikki…

Linnan ulkopuolelta lähti Haupersbaachin laakson pohjaa pitkin luontopolku, jonka päätimme kävellä hyvän sään kunniaksi (sekä erästä multigeokätköä etsiäksemme). Kuten muualla Mullerthalin eli Pikku-Sveitsin alueella, täälläkin oli komeita kivimuodostelmia laakson molemmin puolin sekä pohjalla pieni puro.

Kivi oli kauttaaltaan huokoista

Saniaiset peittivät kaiken mahdollisen, ja mahdottomiin paikkoihin ne puskivat ilmajuuriaan

Väärää kantoa haukkumassa

Multikätkön ideana on, että pitää etsiä vihjeitä monesta eri paikkaa ennen kuin varsinaisen kätkön koordinaatit selviävät. Tällä kertaa piti löytää pieniä metallilaattoja ruuvattuna kiinni kätkökuvauksessa näytettyihin neljään paikaan: kahteen siltaan, yhteen kantoon ja yhteen puuhun. Kämmäsimme pariin otteeseen, sillä ensin kömmimme vartin verran erään sillan alusia vältellen puroon tippumista kunnes tajusimme, että kyseessä oli väärä silta, jonka jälkeen kaivelimme erästä kantoa ja ihmettelimme oranssina hohkavia viisisenttisiä etanoita ennen kuin tajusimme, että oikea kanto oli tien toisella puolella. Kätkön löydettyä piti pistää juoksuksi, jotta ehtisimme kahden tunnin välein kulkevaan bussiin Echternachin juna-asemalle.

Echternachissa repäisimme ja haimme jäätelöt aseman kebab-ravintolasta. Niitä kelpasi nauttia lämpimässä auringonpaisteessa.

28.5.201312.11.2014

Michelinmiehen keittiössä

Tiesittekö, että Luxemburg on maailman tähtirikkain maa? No nyt tiesitte. Mittarina tietenkin ravintoloiden Michelin-tähdet per asukasluku.

Luxemburgin ainoassa kasinossa majaansa pitävällä Les Rosesilla on tähtiä yksi ja sunnuntai- ja maanantai-iltaisin tarjouksessa viidelläkympillä kolmen ruokalajin menu ruokajuomineen, joka oli suorastaan pakko käydä testaamassa Iiron täällä vieraillessa. Kasino sijaitsee keskellä ei mitään (eli kivenheiton päässä Ranskan rajasta), mutta onneksi Luxemburgin julkinen liikenne on toimivaa ja seutubussi kulkee kerran tunnissa iltamyöhään asti.

Keittiön tervehdys eli amuse-bouche

Kuten kaikki fine diningia joskus testaamassa käyneet tietänevät, ruokalajien määrä on tällaisissa rafloissa aika leppoisasti määritelty. Alkuun saimme maistella suolaisia tikkareita, jotka olivat niin hämmentäviä, etten tajunnut ottaa edes kuvaa. Sentään tunnistimme kaikki syötäväksi, toisin kuin eräässä helsinkiläisessä fine dining -ravintolassa, jossa alkuun tarjottiin niinkutsuttu Kauppatori-lautanen: hodaria, kylmää kahvia ja lokinpaskaa. Les Rosesissa tuotiin tikkareiden jälkeen pöytään keittiön tervehdys, jossa sellerivaahdon alle oli kätketty jokikatkarapuja, ja seuraksi vielä hyviä täysjyväsämpylöitä, joiden kanssa oli supermaukasta bretagnelaista voita. Aperitiiviksi valikoitunut luxemburgilainen Gales Heritage -kuohuviinin spessuversio oli kanssa hyvää, ja sietikin olla, sillä aperitiivit eivät kuuluneet hintaan, ja loppulaskusta hinnaksi selvisi 18 euroa per lasi…

Mereneläväalkuruoka

Alkuruoaksi oli langustia sekä vasikanlapaa, jota oli haudutettu 12 tuntia mureaksi, ja siinä vieressä suolaheinäkastiketta. Kuvassa oikealla oleva nyytti oli bretagnelaistyylinen, no, nyytti, jossa oli sisällä kanssa jotain rapua. Ja nyt kysymys: tiesivätkö muka kaikki, että langusti on rapu? Minä kun jotenin kuvittelin, että langusti on jonkinlainen marakatin ja mangustin risteytys, joka juoksentelee savannilla. Älkääkä kysykö, mistä tämä käsitys.

Pupujussia pääruoaksi

Pääruoaksi oli pakistanvaikutteista (tai näin tarjoilija väitti) jänistournedosta satay-kastikkeella, maapähkinöillä ja munakoisokaviaarilla. Jänis on täällä muuten huomattavasti yleisempi raaka-aine kuin Suomessa. Tilasin kerran työlounaalla jänisrisottoa (tai oikeastaan tilasin parsarisottoa, mutta sain jänisrisottoa), ja suureksi yllätyksekseni se tuli luineen kaikkineen. Siinä sitten kakoin pieniä jäniksen luunpalasia kurkustani lautasliinaan, kun pomo yritti hienotunteisesti katsoa muualle ja puhua työasioita. Tästä ruoasta luut oli sentään poistettu, ja munakoisokaviaari oli naminami.

Mansikoita Les Rosesin tapaan

Sain lapsena pariin otteeseen pahat nokkosihottumat mansikoista, ja olen siitä lähtien suhtautunut mansikoihin viileän epäilevästi, joten en hihkunut innosta, kun jälkiruoaksi ilmoitettiin olevan mansikkaa peräti kolmella eri tapaa. Jälkeenpäin suon annokselle kaksi tähteä kolmesta: mansikkalassi oli suussasulavan ihanaa, mansikkatorttu perushyvää kakkua, mutta sen sijaan oliivimarinoidut mansikat olivat tahmeita ja epäilyttäviä. Sanoisinko että epämiellyttävä suutuntuma, tai jotain.

Turha kuvitella, että ruoat olisivat jälkiruokaan loppuneet. Ehei, lopuksi vielä kahvin ja teen kanssa saimme minijälkkärilajitelman: valkosulkaapäällystetty kirsikka (turha), päältä avoin marmeladitäytteinen sulkaakonvehti (hyvä) ja pikkupulla, josta tuli elävästi mieleen omenaviineri. Viineristä taas tulee mieleen, kun olimme perheen kanssa käymässä Tallinnassa joskus 90-luvun alkupuolella juuri Neuvostoliiton sorruttua. Äitini lähti silloin shoppailemaan, minut laitettiin pois silmistä pois mielestä hevosajelulle jatkuvasti kälättävien venäläistätien kanssa, ja isä meni istumaan terassille ja tilasi viinerin. Katsoivat siellä lievästi kummeksuen ja totesivat, ettemme me täällä viinereitä tarjoile… sillä tokihan viiner on viroksi nakki.

No nyt on kynsilakat kuivuneet ja voi mennä nukkumaan.

26.5.2013

Rento sunnuntai Larochettessa

Kuinkahan monta kertaa olen täällä blogissa kirjoittanut kertovani jostakin asiasta ”myöhemmin” ja jättänyt jutun kokonaan sikseen? Nyt töihin palattuani ei voi kuin nostaa hattua kaikille työssäkäyville, jotka silti jaksavat blogata lähes päivittäin. Minulla kun yhden blogipostauksen tuottamiseen saattaa mennä parikin tuntia, eikä tuota aikaa ole normaalina arki-iltana käytettävissä, kun töissä viipyy melkein kuuteen, töiden jälkeen yleensä suuntaan joko urheilemaan tai kavereiden kanssa iltaa viettämään, ja kotiin saapuessa se pari tuntia menee valtameren taakse skypettäessä. Illallista syön läppärin ääressä jotain hyvää HBO:n arkistoista katsoen, ja sitten olenkin jo aivan valmis rojahtamaan sänkyyn.

Mutta nyt on sunnuntai. Kylmä ja sateinen sää sekä kaverin puolikuntoisuus riittivät perumaan päivälle suunnitellun parinkymmenen kilometrin patikoinnin, ja sohvasurffaaja, jonka piti saapua illalla, joutuikin yllättäen perumaan. Koska sunnuntaina koko Luxemburg on kiinni, vietän tämän päivän tukevasti kotona verskoissa luppoaikaa viettäen. No ehkä jossain vaiheessa siivoan ja kasaan perjantaina saapuneen ruokapöydän, mutta päätavoitteena on rentoilu, ja siihen sopii blogin päivitys. Siispä palaan puolentoista kuukauden taakse ja kerron, mitä kymmenen kilometria Luxemburgin metsissä patikoituamme näimme.

Larochetten linnahan se siinä

Tästä näkymästä kesti vielä reilu puoli tuntia patikoida alas Larochetten kylään, jossa nautimme lounasta pienessä italialaisravintolassa. Ei ole etanapizzan voittanutta, sanon vaan. Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen kiipesimme tutustumaan linnaan, jonka vanhimmat osat rakennettiin joskus 1000-luvulla, ja joka esiintyy kirjoituksissa ensi kertaa ”vasta” 1200-luvulla.

1500-luvun lopulla tulipalo riehui linnassa, eikä linnaa koskaan korjattu alkuperäiseen loistoonsa. Linnanmuurien sisällä olevista asuintaloista oli jäljellä lähinnä perustukset, mutta linnan korkea päärakennus oli vielä pystyssä, ja sitä ilmeisesti vuokrattiin juhlia varten. Sisällä myös näkyi, missä olivat sijainneet keittiön tulisija, linnanneidon vaatekaappi ja lordin makuuhuoneen oma vessa, jossa toki tuotosten loppusijoituspaikkana toimi alhaalla sijaitseva laakso.

Larochetten linnasta lordit ja leidit pystyivät tarkkailemaan kylässä asuvia alamaisiaan. Lipputangossa liehuu Luxemburgin (eikä suinkaan Hollannin) lippu.

Larochetten linna siirtyi Luxemburgin valtion omistukseen 1979, ja valtio on restauroinut linnaa urakalla sekä suorittanut paikalla useita arkeologisia kaivauksia. Linna pidetään avoinna vierailijoille päivittäin klo 10-18 pääsiäisestä lokakuun loppuun.

Erään patikointiseurueemme jäsenen mies ja lapsi olivat tulleet tapaamaan meitä lounastauolle ja liittyivät linnakierrokselle.

Että sellainen linna. Sitten olikin vielä kymmenisen kilometria kävelyä edessä, ennen kuin pääsisimme takaisin autoillemme. Viimeiset kymmenen kilometria olivat tällä kertaa reitin hienoimmat.

Portaita reitillä riitti

Mullerthalin alue tunnetaan täällä Pikku-Sveitsinä, koska seutu on niin mäkistä. Polku kiemurteli ylös alas rinteitä ja kipusi välillä suurten kivenlohkareiden välistä. Näimme myös toisenkin linnan, joka taisi olla yksityisomistuksessa, sillä siinä ei ollut mitään mainintaa nimestä tai vierailuista. Linnojahan täällä riittää…

Jossain vaiheessa vuorikaurisosastoa kysäisin vieressäni kävelleeltä mieheltä, mistä hän oli kotoisin. ”Kurashoo”, mies vastasi. Siis mistä? Mies toisti pari kertaa nimen, ja sitten selvensi, että Karibialta. Ahaa, siis Curaçaolta! En yhdistänyt paikkaa lausumiseen, koska olin aina itse lausunut paikannimen vääräoppisesti ”Kurakao”.

22 kilometrin kohdalla kaikki muut alkoivat olla poikki, mutta punatakkinen ukrainalaisnainen piti tahtia yllä huutamalla sekalaisia kannatushuutoja. Viva la Revolucion! Go Bayer München!

Nyt tuolla ulkona taas sataa. Sadesäässä parasta on, että voi hyvillä mielin lorvia sisällä, lukea kirjaa, katsoa leffoja ja syödä suklaata.

1.5.20134.8.2014

Klara vappen!

Vappu meni täällä perinteisissä merkeissä.

Sade piti sateenvarjot mukana

Harvat asiat tuottavat yhtä paljon iloa kuin Hello Kitty -vappupillit

Mantan patsas lakitettiin, siis Amandan patsas Luxemburgin keskuspuistossa

Eräs ystävällinen suomalaispariskunta lainasi lakkejaan vappukuvaa varten, ja lakkimallitkin menivät oikein

Lakituksesta siirryimme nauttimaan vappuruokia erään ystävän luokse, josta on näkymä Luxemburgin kattojen ylle

Itsetehtyä peruna- ja sienisalaattia sekä nakkeja, näistä sai vappuähkyn

Serpentiiniä ei löytynyt kaupasta, joten nappasimme sitä mukaan työpaikan suomenkääntäjien vappujuhlista (jossa kävin minäkin kuokkimassa ja napostelemassa Fazerin munkkeja)

Vappupiknikin pidimme tänään sateisen sään takia minun olohuoneeni lattialla kuunnellen Youtubesta Retuperän WBK:ta. Harkitsimme vappupuheiden kuuntelua, mutta sitten totesimme, että suurin osa meistä ei ole ikinä kuullut niitä Suomessakaan, joten keskityimme juomaan simaa.

12.4.2013

Mitä söin tänään

Kirjoitin tämän tekstin Suomalaisen kirjallisuuden seuran Ruokapäiväkirjakeruuta varten.

Täällä on tihuttanut koko viikon putkeen, joten näkymä keittiöni ikkunasta on ollut toivottoman harmaa

Koska täällä Luxemburgissa ruokakaupat menevät kiinni seitsemän maissa illalla ja kävin eilen töiden jälkeen vesijumpassa ja saunomassa, en ollut ehtinyt kauppaan eilen. Niinpä aamiaiseksi ei ollut tuoretta leipää tai maitoa vaan Oululaisen hapankorppua, jota olin ostanut aiemmin työpaikan ruokakaupasta, joka on erikoistunut myymään expateille koti-ikävää helpottavia ruokia; Suomesta siellä on tarjolla hapankorppujen lisäksi näkkäriä, Reissumiestä, pakastekarjalanpiirakoita ja salmiakkia. Hapankorpun päällä söin reilun siipaleen valmiiksi viipaloitua goudaa, koska juustohöylä uupuu vielä keittiön varustelusta. Ruokapöytä saapuu vasta viikon päästä, joten söin aamiaisen seisaaltaan katsellen keittiön ikkunasta alas kadulle sekä vastapäisen toimistoksi muutetun 1920-luvun kerrostalon ikkunoista sisään. Nainen, joka istuu tietokoneellaan ikkunan ääressä selkä minua kohti, aloittaa työt yleensä vähän ennen kahdeksaa.

Aamupäivällä pari tuntia ennen lounasta on aina nälkä, sillä en ole vieläkään tottunut siihen, että lounaalle mennään vasta lähempänä yhtä. Toisaalta olen myös hämmentynyt aina, kun työkaveri tulee kysymään kymmenen maissa, lähtisinkö aamiaiselle. Aamiaiselle? Minähän söin aamiaista kotona? So did I, but this is second breakfast, kuuluu ranskalaisen työkaverini perustelu.

Tänään lounas kuitenkin jäi väliin, koska töissä oli Beaujolais-maistelujuhlat. Yleensä tällaisia juhlia pidetään marraskuussa uuden Beaujolais-vuosikerran valmistuessa, mutta meillä työpaikalla juhlia vuosittain järjestävällä työkaverilla oli viiden juhlavuoden jälkeen jäänyt yli niin paljon viiniä ja keräysrahaa, että hän järjesti lounastauolla toimistomme kerroksen aulaan vanhojen vuosikertojen maisteluhetken, jossa oli viinin lisäksi tarjolla patonkia sekä kattava leikkele- ja juustovalikoima. Join pari lasia eri vuosikertoja – osa oli kamalaa kiljua, osa ihan raikasta kevyttä punkkua – ja söin kolme patonginpalaa seisaaltaan työkavereiden kanssa jutustellen. Kutsussa ollut luonnehdinta tarjoilusta, un peu moins copieux, hieman vähemmän runsas, ei suomalaisesta näkökulmasta pitänyt alkuunkaan paikkaansa, sillä leikkeleitä oli sen seitsemää sorttia ja juustoja toistakymmentä, joista useampaa Suomessa saa vain hyvinvarustetuilta juustotiskeiltä.

Kymmenen metrin pituinen juustotiski täynnä hyvyyksiä, ah!

Töiden jälkeen suuntasin ruokaostoksille Auchaniin, Luxemburgin kaupungin ainoaan ostoskeskukseen, jossa on kaupungin laajin ja kattavin ruokakauppa. Joku muukin oli keksinyt saman idean, ja kaupassa meni tunti puskiessa ympäriinsä ja etsien ruokatarvikkeita. Rasvatonta maitoa ei löytynyt, tai ainakaan minä en sitä löytänyt; oli vain 1,5%:sta ja 3,5%:sta, joista jälkimmäinen vaikutti suositummalta. Hieman yllättäen en löytänyt myöskään sipuleita vihannesosastolta enkä munia oikein mistään vaikka kiersin kaupan tungoksessa pariinkin kertaan, joten päädyin hakemaan molemmat pienestä luomunurkkauksesta. Piti ostaa samalla koko viikonlopun ruoat, eli sunnuntaiksi chili con carne -ainekset, sillä ruokakaupat eivät pääsääntöisesti ole sunnuntaisin auki, ja lauantain olen reissussa. Chili con carne taas on ostamassani ranskankielisessä ruokalehdessä ensimmäisenä reseptinä, ja olen nyt vakaasti päättänyt tahkoa koko lehden läpi, sillä ruokasanaston tietämättömyyteni heikentää olennaisesti elinmukavuuttani.

Auchanin kassoilla on lipuilla kerrottu, millä kielellä mikäkin kassa voi kommunikoida. Osalla kassoista ei taida olla yhteistä kieltä, sillä kassoilla näkee sekä luxemburg-saksa-englanti-triioja että yksittäisiä ranskan lippuja. Myös portugalia, italiaa ja espanjaa on tarjolla.

Sivuhuomautus Auchanista: joka ikinen kerta, kun olen mennyt sinne, olen kuullut jonkun toisen asiakkaan puhuvan suomea, välillä useammassakin eri seurueessa. Muualla Luxemburgissa suomea kuuluu todella harvoin. Suomalaiset arvostavat hallikauppoja paikallisten suosiessa enemmän pikkuputiikkeja, vai mistäköhän johtunee?

En ole vielä ostanut mikroa, joten ruoat lämpenevät hellalla

Illalla puoli yhdeksän maissa lämmitin pari päivää aikaisemmin valmistamaani intialaista kanabiryania ja sekoitin lasillisen kaakatoa. En ole erityisesti suklaan perään, mutta kaakaoon olen ihan koukussa, ja yleensä sekoittaessani jauhetta maitoon viimeinen lusikanpuolikas päätyy suoraan suuhun. Kaakao ja intialaiset mössöt mango chutneylla ja raidalla ovat hyvänmielensapuskaa parhaimmillaan. Viimeiset rippeet päätyivät suuhun tätä kirjoittaessa.

8.4.201327.4.2015

Vaellusharrastaja Khristian

Georgiassa purrut patikointikärpänen ei päästänyt vieläkään otteestaan, joten päädyin eilen paikallisen expat-yhteistön järjestämälle patikointireitille, jonka slogan oli This aint no walk in the park. Yhdeksältä sunnuntaiaamuna kävelin aution keskustan läpi Glaciksen parkkialueelle vähän keskustan pohjoispuolella etsimään valkoista Peugeotia, jonka kuskin kanssa olin sopinut kyydityksestä Luxemburgin maaseudulle Nommernin pikkukylään kirkon kupeeseen.

Nommernissa reilun parinkymmenen hengen porukkamme kokoontui kuuntelemaan retkenjohtajaamme Khristiania, joka lateli sääntöjä apteekin hyllyltä – älä anna välien venähtää, varmista että perässä tuleva seuraa sinua, ja when I say ”listen up”, it means you shut up – ja painotti, että hänen nimensä on Khristian with a K, not with a C. Urheiluvaatteet tuppaavat olemaan värikkäämmästä päästä, mutta Khristianin kelta-oranssi-violetti-yhdistelmä löi meidän kaikkien värikkyytemme laudalta, sillä ainoa mustavalkoinen osuus koko miehessä olivat hänen harmaat kiharansa.

Reitti kulki välillä maaseututeiden vartteja, välillä metsäpolkuja. Teiden varret olivat täynnä peltoja, jotka haisivat vahvasti, no, miten sen nyt sanoisi, maaseudulta. Ilmeisesti erittäin luonnonmukaiset lannoitteet oli juuri levitetty. Anekdoottina eräs porukan ranskalainen kertoi, että sekä ranskalaisten että saksalaisten mielestä Luxemburgin maaseutu haisee erityisen paljon siltä itseltään, paljon enemmän kuin ranskalaiset ja saksalaiset pellot. Ranskalaisen mielestä tällä oli jotain tekemistä luxemburgilaisen luonteenlaadun kanssa, itse täytenä noviisina epäilisin ensin lehmien runsautta tai luomuviljelyä.

Astetta innokkaampi hevonen korski ympäriinsä ja lopulta sylki kamerani linssiin

Koko kävelyn ajan Khristian tarkkaili silmä kovana porukkaa, määräsi tarvittaessa puskavessataukoja ja lyhyitä pysähdyksiä ja varmisti perää pitävältä intialaisnaiselta radiopuhelimella, ettei kukaan jäänyt jälkeen. Kun kävelin hetken Khristianin vierellä ja aloitin perinteiseen expat-tyyliin kysymällä, mistä hän on kotoisin, hän kertoi olevansa kanadalainen, Nova Scotian Halifaxista. Siis kanadankanadalainen, ei ranskankanadalainen, mutta kyllä hän ranskaakin puhuu if I absolutely must. No miten sitten kanadalainen päätyy Luxemburgiin? It’s a long story, Khristian huokaisi.

Khristian aloitti työuransa Kanadan armeijassa tykkimiehenä. Jossain vaiheessa hänet lähetettiin kahdeksaksi vuodeksi Saksaan osana Kanadan NATO-joukkoja, ja siellä hän rakastui… Eurooppaan. Palattuaan Kanadaan hän totesi haluavansa nähdä enemmän maailmaa, joten hän siirtyi tykistöstä laivastoon ja lähti kiertämään maailmaa. I’ve been to Afghanistan, Australia, and every place in between, Khristian naurahti ja lisäsi, I mean in between the longer way around the world. Khristian oli siirtynyt laivainsinööriksi, mutta tarkempi työnkuva jäi minulle epäselväksi.

Jossain vaiheessa Khristian huvitti itseään vetämällä perääpitävän Shalinin kanssa ammuntaharjoituksia, joiden kaava meni jotakuinkin niin, että Khristian veti käsittämättömiä ja pitkiä määräyslitanioita hatustaan ja sitten hymy suussa korjasi, kun Shalini ei toistanut niitä oikealla tavalla takaisin.

Kaksi vuotta sitten Khristian oli lopulta todennut, että haluaa takaisin Keski-Eurooppaan, missä ruoho on vihreämpää ja kaupungit sielukkaampia, tai jotain, ja siirtyi NATOn palvelukseen logistiikkainsinööriksi. If you need a ship, I’ll get you one, hän lupasi, mutta olisi kuitenkin halunnut tähtitieteellisen ennakkomaksun. Tällä jälkimmäisellä Euroopan keikalla hän oli lisäksi rakastunut muuhunkin kuin maanosaan, sillä myöhemmin päivän aikana minulle selvisi, että joukon keulaa juoksumarssia eteenpäin vetänyt pieni sitkeä puolalaisnainen oli nykyään hänen vaimonsa.

Punatakkinen nainen oli sekä ryhmämme pienin että ilmeisesti myös nopein

Päivän aikana tuli selväksi, että vaimonsa lisäksi Khristian rakastaa patikointia, videoiden kuvaamista lempimusiikkinsa tahtiin ja kaksimielisiä juttuja. Esimerkiksi luxemburgilaisten ja kanadalaisten ravintoloitsijoiden eroavaisuuksia hän kommentoi toteamalla, että jos luxemburgilaiseen ravintolaan tuo kolmenkymmentä henkeä kerralla, ryhmä todennäköisesti käännytetään paniikissa pois, mutta kanadalaiset ravintoloitsijat would drop their pants on the street and give you oral sex. Videokuvauksen saralta hän taas kertoi, millaisia eri videoita aikoo kuvata tulevalla Nepalin reissullaan. We’re gonna go to some market at Kathmandu and take a video of all the cheap and second hand stuff there, and then sync it with Macklemore’s Thrift Shop, you know, I’m gonna pop some tags, only got twenty dollars in my pocket… and maybe we’ll find a grandfather’s old shirt or something. Ja miksi juuri Nepal? No Mount Everestin Base Campin takia tietenkin…

Patikoituamme reilu kymmenen kilometria, joista viimeiset pari yhä mäkisemmässä maastossa osittain keskelle ei mitään rakennettuja portaikkoja kiiveten, eteemme aukeni näkymä… josta kerron joskus toiste, koska nyt on pienen toimistotyöntekijän nukkuma-aika.

Päivitys: Jatkotarinaa seuraa blogissa Larochetten linnasta.

6.4.2013

A Little English

Täällä kun tiedustelee ihmisten englanninkielen osaamista, vakiovastaus tuntuu olevan I speak a little. Joskus ”a little” on pari hassua sanaa, joskus haparoivaa hapuilua, jolla yksinkertainen keskustelu on jo mahdollista.

Joskus sitten käy niinkuin minulla eilen huonekalukaupassa. Tarkoituksena oli ostaa koko asunnon kalustus kerralla, ja kysymyksiä oli paljon. Kun kysyin myyjältä, puhuuko hän englantia, ja vastaus oli tuo a little, ehdin olla ohikiitävän hetken pettynyt – kunnes myyjä rupesi keskustelemaan kanssani täysin sujuvasti, kunhan välissä pahoitteli, ettei tiedä, mitä sängyn säleikkö on englanniksi. Tässä kohtaa totesin myyjälle, että ihan hyvinhän häneltä englanti sujuu.

I don’t think I speak it so well, myyjä totesi takaisin ja jatkoi perusteluilla: I speak so much better German, French, Luxemburgish, Spanish and Italian.

Huonekalut saapuvat viikon päästä maanantaina. Vielä viikon ajan ainoana kalusteenani on patja.