Matkaopas: Eurooppa | Page 11 of 14

18.11.2013

Australialainen ranskalaisten keskellä

Viime helmikuussa Sanna haastoi bloginsa lukijat (tai oikeastaan Sannan sanoin kaikki kiinnostuneet) lukemaan enemmän australialaista kirjallisuutta. Vaikka kirjojenlukutahtini on jotain aivan muuta kuin Sannalla, tartuin silti haasteeseen, ja tällä hetkellä luettavana on viides australilalainen kirja tämän vuoden puolella. Ennustan jo nyt, että tulen vähän jäämään tuosta kymmenestä tavoitekirjasta, mutta puolustaudun toteammalla, että olen silti tainnut kolminkertaistaa australialaisten luettujen kirjojeni saldon tänä vuonna.

Tylsien kirjankansien sijaan näytän kuvina pari näppäystä eiliseltä patikointireissulta, kun käppäilimme koleassa +5C säässä Useldangen linnanraunioilta Merschin juna-asemalle, epäonnistut lounasravintolanetsintäkeikka mukaanlukien 22km

Alkuvuodesta bongasin BookBubin kautta pari (puoli)ilmaista aussikirjaa Nookilleni. Näistä uusseelantilaisen mutta Queenslandin yliopistossa opiskelleen ja Australiassa pitkään asuneen James Maxwellin Enchantress oli fantasiahömppää, jossa luotiin pohjaa sinänsä jännälle maailmalle, mutta jossa henkilöhahmot olivat niin onnettomia, ettei jatko-osan lukeminen kiinnosta. Luulin tosiaan Jamesia kirjaa lukiessani aussiksi, joten lasken mukaan haastemäärään, koska minun lukutahdillani kaikki keinot ovat sallittuja…

Useldangen linnan vieressä oli ollut kirkko ja sen vieressä hautausmaa, mutta nykyään vuonna 1903 puretusta kirkosta oli jäljellä vain perustukset.

Ruotsalaisen mutta Australiassa pitkään asuneen Andrea Höstin And All the Starsissa eivät henkilöhahmot olleet paljoa kummoisimpia, mutta jäin koukkuun juoneen ja istuin nenä kiinni kirjassa koko pitkän automatkan Floridan Cocoa Beachilta Georgian Atlantaan. Kirjassa kummalliset avaruusoliot hyökkäävät maahan, ja joukko sydneyläisiä teinejä pelastaa päivän juoksentelemalla ympäri yksityiskohtaisesti kuvattua kaupunkia – ja olen aika varma, että Andrea on Australian kansalainen, joten tämän voinen laskea maahanmuuttajakiintiöön ilman vilppiä.

Pikkukaupunki Luxemburgin tyyliin: Useldangen kylässä on noin 600 asukasta, joista suurin osa haluaa asua kyläkeskustassa rivitaloissa, townhouseissa ja pienipihaisissa omakotitaloissa. Varmaan tämän ansiosta kylässä on pizzeria, aasialainen ravintola, pari pubia, kauppa ja peräti kolme bussipysäkkiä, ja mekin pääsimme kylään julkisilla sunnuntaiaamuna. Suomessa taas kyläkeskustat kuolevat ja ihmiset asuvat pelloilla tai Nurmijärvellä.

Kennesawn paikalliskirjastosta minulle tarttui mukaan sydneyläisen kirjailijakuuluisuus Thomas Keneallyn Schindler’s Ark, josta myöhemmin eräs Spielberg-niminen ohjaaja teki yhden lempileffoistani. Minulle tuli vähän puun takaa, että kirja on australialaistekosia, ja tämä oli lisämotivaattorina etsiä se uudestaan kirjastosta, kun muutin Atlantin toiselle puolelle kirjan ollessa vielä kesken. Kuten yleensäkin, kirjassa oli ehkä viisinkertaisesti se määrä sisältöä mitä leffassa, ja Oscar Schindlerin motiivit ja sielunmaisema tulivat paljon selkeämmin ja koskettavammin esille. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Ja Keneally on tosiaan ihan oikeasti syntynyt Australiassa.

”Elina älä keiku siinä aidan väärällä puolella! Siinä on liukasta ja alas on toistakymmentä metriä!” ”Eiku mä otan vaan nopeesti tän kuvan…”

Ja sitten siihen neljänteen, johon postauksen otsikossa viittaan: australialaisen Sarah Turnbullin Almost French, missä Madame Turnbull kertoo emigranttikokemuksistaan Pariisissa, jonne hän päätyi, kun vuoden Euroopan-turneellaan törmäsi charmanttiin patonginpurijaan, joka allekirjoitti viestinsä I kiss you (yök miten pervoa! tai sitten suora käännös ranskasta) ja kertoi nauraen kuinka taannoiset illanistujaiset olivat terrible – koska ranskaksi tuo sama sana tarkoittaa sekä kamalaa että siistiä.

Ranskalaisten vaikutuspiiriin muuttaneena tunnistin kirjasta monta kohtausta. Ulkonäköasioita puidaan pitkät pätkät: ranskalaisten urheilemattomuutta yhdistettynä tiukkaan ruokavalioon, ja sitä että miehet sekä huomaavat että kommentoivat vaatteitasi – eivätkä aina välttämättä positiiviseen sävyyn. Asiakaspalvelijat saattavat olla erittäin hyviä tai sitten erittäin huonoja, ja jos haluaa hyvää palvelua, Il faut râler, täytyy valittaa (mikä tosin pätee välillä myös asiakaspalvelun kehdossa Atlantin tuolla puolen). Ruoasta ollaan äärimmäisen tarkkoja, kuten Sarah järjestämillään lounaskutsuilla huomaa, ja enpä ole koskaan tavannut yhtä paljon pikkusormistelevia marisijoita (”Tämä viiden euron lounas kanttiinissamme on pahaa, mennään mieluummin syömään ravintolaan kolmellakympillä.”) ja ruokavammaisia (siis miten joku ei tykkää juustosta??) kuin ranskalaisten työkavereitteni keskuudessa. Toisaalta kirjasta löytyi myös kohtauksia, joissa Sarah kertoo esimerkiksi jostain niinkin periranskalaisesta tavasta kuin kukkien tuomisesta tuliaisina kylään mennessä, mikä kertonee meille suomalaisille enemmän australialaisista kuin ranskalaisista.

Sitten oli niitä kohtauksia, jotka taitavat olla yleismaailmallisia expattien keskuudessa. Esimerkiksi se, kuinka nykyään tunnen oloni ujoksi tai tyhmäksi tai parhaimmillaan molemmiksi. Ujoksi muutun, kun tajuan, etten pärjää keskustelukielellä (esim. vilkas keskustelu vahvalla etelävaltojen englannilla) tai vaihtoehtoisesti muut eivät pärjää minun määrittämälläni keskustelukielellä, joten hiljennyn enkä tuppaannu lounasseuraksi ainakaan niin usein, jotta muut saavat hengähtää ja jutella keskenään omalla kielellään. Tyhmäksi taas… no kuten Sarah sen sanoo kirjassaan, jos ei osaa ilmaista itseään keskustelukielellä niin älykkyysosamäärä muiden silmissä tippuu helposti viitisenkymmentä pinnaa.

Kolmas expatteja yhdistävä tekijä on, että monella on enemmän expat- kuin paikallisia kavereita, ja niin on käynyt minullakin. Expat-piireissä ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikki ovat vieraan kulttuurin ja mahdollisesti myös kielen keskellä, mutta ah kuinka se välillä yhdistää – ja tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta blogiani lukevilta lähempänä ranskalaisia olevilta näitä kamalia yleistyksiä ja valituksia, joita täällä nyt ja muulloinkin esitän. Paras puoli expat-kavereissa on, että tutustuu moneen sellaiseen persoonaan, jonka kanssa ei muuten ikimaailmassa tulisi ystävystyttyä. Huonoin puoli taas on, että kaverisuhteet ovat yleensä väliaikaisia: tällä hetkellä puolet tämän hetkisistä kavereistani ovat muuttamassa todennäköisesti pois maasta seuraavan puolen vuoden sisään.

Joku vähän ammatimaisempi panoramantekijä olisi saattanut ottaa kuvia myös vasemman ylänurkan tyhjästä taivaasta. Tässä joka tapauksessa se, mitä Useldangen linnasta oli muurien lisäksi jäljellä: pohjoistorni (vas), jonka sisällä haisi omituiselle, ja donjon eli keskustorni, jonka sisällä oli näyttely linnan historiasta ranskaksi ja luxemburgiksi, ja jonka tiivistelmä oli, että täällä ne lääninherrat hallitsi ja kansa kitui.

Vaikka näytänkin jäävän kymmenestä haasteen vaatimasta kirjasta rannalle, tavoitteenani on lukaista vielä pari ennen ensi helmikuuta. Tällä hetkellä kesken on Patrick Whiten The Eye of the Storm, jota lukiessa tuntuu siltä, että haluaisi kaivaa sanakirjan esiin – eikä välttämättä sittenkään ymmärrä kaikkia kielikuvia.

12.11.2013

Pariisilaiselämää

Viime lauantaina herätys oli aamukuudelta, ja neljäkymmentä minuuttia myöhemmin istuin junassa matkalla kohti Ranskaa. Matkalla tuli kuulutuksia, joista ensimmäisen kuulin unen läpi: juna on puolisen tuntia myöhässä sähkötöiden takia. Herätessä ihmettelin, olinko oikeasti ymmärtänyt kuulutusta vai vain kuvitellut ymmärtäväni, koska seuraavasta sain selville mjömsmjönjösngraagraah trente minutes mjösgrösgröö Merci pour votre compréhension. Että jotain jotain puoli tuntia ja kiitos ymmärryksestä. No puoli tuntia myöhässä joka tapauksessa oltiin, ja jotain sähkötöiden tapaisia siinä oli tekeillä.

Orsayn taidemuseo, jossa piipahdimme sunnuntaina ja jonne ystäväni onnistui puhumaan meidät sisään puoleen hintaan, on joskus ollut juna-asema sekin.

Ystäväni tuli hakemaan minut asemalta ja suuntasimme hänen ja hänen poikaystävänsä kotiin syömään aamiaista. Matka taittui autolla, ja meinasimme vain kerran jäädä kiinni liikenneruuhkaan – siis yhdeksältä lauantaiaamuna. Itse asunto oli mukavahkon oloinen yksiö, vähän pienempi kuin minulla Luxemburgissa ja ilman kunnollista uunia keittiössä, mutta koko asunnon sivustaa pitkin kulkee parveke, jota olen tässä viime vuosituhannelle jämähtäneen ”baareissa saa tupakoida” -lainsäädännön maassa kaivannut. Vuokrakin on suunnilleen sama, heillä vain satasen minun vuokraani kalliimpi. Se suurin ero? Hän asuu Pariisin ulkopuolella Boulognessa, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä metroasemasta, puolen tunnin metromatkan päässä suurimmasta osasta keskustaa. Minä asun keskustassa kymmenen minuutin kävelymatkan päässä keskustorilta. Ja minä kun luulin omaa asuntoani kalliiksi, kun maksan tästä parisataa enemmän kuin joitain vuosia sitten Helsingin kantakaupungissa…

Metroasemat tulivat parin päivän aikana tutuiksi.

Ystäväni päätti viedä minut shoppailemaan, ja pyörimme vähän aikaa Le Bon Marchén tavaratalossa, jossa sukkahousut lähtivät 20 eurosta ja joulukuusiosastolla yksi joulupallo maksoi 30 euroa, kunnes keksin, että minulta puuttuvat maltillisen korkoiset Luxemburgin sadekautta kestävät töihin sekä housujen että hameen kanssa sopivat nahkakengät. Kuulema Rue du Fourin juutalaisista kenkäkaupoista löytyvät parhaat diilit – Oletan, että ovat juutalaisia, sillä ne ovat auki aina katolisten mutta kiinni juutalaisten juhlapyhinä, ystäväni selvensi – joten kiersimme läpi pikkuliikkeitä ja ihmettelimme, mikä länkkäribuumi on taas vallannut talvikenkämallistot. Vihdoin löysin sähkönsiniset mokkanahkaiset nilkkurit viiden sentin koroilla, joiden täyden sadeoptimaalisuuden vajavuutta paikkasi niiden -50% hintalappu, ja lähdimme kaatosateessa tarpomaan kohti bistron ankanrintasalaattia.

Paluu kaupungilta ei sujunutkaan yhtä optimaalisesti. Olin lähtenyt kaupungille paria tuntia ennen ystävääni, ja hän oli perääni kiirehtiessään jättänyt autonsa Porte de Saint-Clauden metroasemalta lähtevälle tielle. Joku paremmin Pariisia tunteva saattaisi tässä kohtaa todeta o-ou, sillä liikenneympyrästä, jonka alla asema sijaitsee, lähtee ei sen enempää kuin seitsemän tietä – eikä ystäväni enää muistanut, minkä niistä varrella auto oli. Niinpä tässä vaiheessa jäätäväksi rankkasateeksi yltyneessä säässä tarvoimme ympäri katuja yrittäen tihrustaa pimeillä ja kaksi-autoa-vierekkäin-parkkeeratuilla kaduilla sitä oikeaa harmaata Renault Clioa (ehkä Pariisin yleisin automalli), jonka rekisterinumeroa ystäväni ei muistanut.

Sää Pariisissa oli ajoittain melkein yhtä huono kuin koko kuluneen viikon Luxemburgissa – jossa kuitenkin lähdimme perjantaina patikoimaan uhmaten sadetta, joka luonnollisesti alkoi junan saapuessa perille. Normaalisti tässä avautuisi näkymä vuoristoon, nyt oli hyvä kun erotti Bourscheidin linnan pilvien keskeltä. Kaiken lisäksi aiottu vaellusreittimme oli suljettu metsästyksen takia, joten päädyimme maaseutuhotellin aulaan glögille.

Parinkymmenen minuutin tarpomisen jälkeen otimme alle taksin, jonka kyydistä vielä tarkistimme aluetta, mutta lopulta luovutimme ja pyysimme taksia viemään kotiin. Siinä vaiheessa ystävä kertoi, että koska autopaikkoja ei ollut parkkeeraustilanteessa puolen tunnin etsinnällä löytynyt, hän oli jättänyt auton livraison-paikalle eli toimituspaikalle, mutta se oli kelloliikkeen edessä, eikä sellaisiin tule mitään toimituksia lauantai-iltana! Tähän kaverin pariisilainen poikaystävä huomautti, että Pariisissa autojen poishinaus on hyvinkin tuottoisaa bisnestä…

Näkymä Orsayn museon suuren kellon takaa. Kaksi kerrosta alempana on Akseli Gallen-Kallelan ryijy levitettynä lattialle matoksi.

Lähdimme kauppaan ostamaan ystävälle USB-piuhaa, minulle alakoululaisille kesälomien ajaksi tarkoitettua tehtävävihkoa ranskan sanastosta ja kieliopista, sekä meille molemmille racletteaineksia. Matkalla kaupasta istahdimme lasillisille Sancerren alueen valkkaria (trés bon!) ihmettelemään maailman menoa ja lapsia, joita rynni kaikkialla kaduilla ympärillämme. Tämä on rikkaamman väen aluetta, ja katoliseen elämänmenoon kuuluu, että rahaa näytetään korkealla lapsiluvulla, totesi ystäväni ja yritti piilottaa kumpparinsa tuolinsa alle, jotta tarjoilijat eivät nyrpistäisi nokkaansa huonolle pukeutumiselle ja lopettaisi palvelua. Päivä oli kulunut ilman yhtäkään nähtävyyttä, julkisissa istuessa tai useammin ihmispaljouden takia seistessä, shoppaillessa, syödessä, sadetta väistellessä ja niin sitä autoa etsiessä, joka lopulta poliisille soiton jälkeen vahvistui poishinatuksi. Vaihteeksi näin.

Juuri nyt tuntuu siltä, etten ikinä halua asua Pariisissa – ja haluan kuitenkin.

”Raclettea voi syödä esimerkiksi kalan kanssa”, totesi ystäväni, johon hänen poikaystävänsä totesi, että oikeastaan heidän lisäkseen näin tekevät vain andorralaiset.

31.10.2013

Stierchesgeescht, Luxemburgin juoppokummitus

Halloweenin, pyhäinpäivän ja kekrin kunniaksi seuraa luxemburgilainen kummitustarina.

Oikealla oleva rakennus on Neümunsterin luostari, nykyinen kulttuurikeskus. Alzette-joen ylittävä matala silta on Stierchenin silta ja osa kaupunginmuuria. [kuva: Stewart Morris]

Elipä kerran Luxemburgissa pahemman luokan juoppo, joka kuollessaan ei siirtynytkään minne nyt kuolleet sielut ikinä siirtyvätkään vaan jäi kummittelemaan kaupunkiin Stierchenin sillan kupeeseen. Sieltä käsin hän kierteli vanhaakaupunkia tehden tepposiaan, yleensä juopoille: hän odotti heitä, kunnes he olivat kotimatkalla pubista, ja sitten istahti heidän olkapäilleen, jolloin he rojahtivat maahan, ja tämän jälkeen hakkasi heitä kepillä. Joku ehkä seuraavana päivänä väitti pelkästään ”kaatuneensa”, mutta muut tiesivät paremmin, että kummitushan siinä on ollut taas asialla, ja kummitus opittiin tuntemaan nimellä Stierchesgeescht.

Juoppojen lisäksi 1600-luvulla Stierchesgeescht tykkäsi häiritä kaupungin paraateja. Paraatin tullessa kohdalle se hyppäsi hevosten eteen, jotka vauhkoontuivat ja aiheuttivat sekaannusta kaupungissa. Välillä se myös häiritsi luostarin messuja pitämällä kiinni kirkonkelloista, jotta ne eivät soittaisi messukutsuaan, tai makasi kirkon edessä maassa niin, että kirkkokansa kompastui siihen.

Stierchesgeescht osaa muuttaa muotoaan ja on aikojen saatossa esiintynyt ties missä muodossa: härkänä, sutena, koirana, kissana, jäniksenä, jopa hevosenlantana… mutta sen eniten suosimat kaksi olomuotoa ovat possu ja oluttynnyri. Kerran eräs kotiinpalaava juopottelija näki ylitti juuri Stierchenin siltaa, kun hän näki joessa killuvan oluttynnyrin, joten hän kurkotti jokeen ja yritti noukkia sitä ylös. Suuri oli kauhistus, kun oluttynnyri muuttuikin Stierchesgeeschtiksi ja tarttui häneen takaisin. Stierchesgeescht lennätti miehen ylös Bockin kallioseinämälle pienelle ulkonemalle, jossa mies joutui loppuyön kyykkimään paikallaan, ettei olisi horjahtanut varmaan kuolemaan. Vasta seuraavana aamuna kaupunkilaiset pelastivat hänet.

Edessä osa Bockin kalliokasemattia, missä mies joutui ulkonemalla aamuun asti roikkumaan. Taustalla Stierchenin silta. [kuva: Tristan Schmurr]

Stierchesgeescht tykkäsi juoksennella usein pitkin Stierchenin siltaa possun muodossa. Kaupunkilaiset yrittivät napata sen kiinni, mutta aina kun joku pääsi lähelle possua, se hävisi ja ilmaantuikin toiseen päähän siltaa. Kerran iso joukko metsästäjiä piiritti possun ja saikin sen kiinni, mutta kun yksi metsästäjistä sitten kantoi possun kotiin nyytin sisässä, kotiin päästyä nyytistä löytyikin vain hevosen lantaa.

Kerran kolme naista näki Stierchesgeeschtin kissaksi muuttuneena Pfaffenthalin sillalla. Yksi naisista heitti kissaa kengällä, mutta kissa väisti ja kenkä putosi Alzettejokeen. Seuraavana aamuna kenkä löytyi Stierchenin sillalta, mikä ei ehkä muuten olisi erikoista, mutta Stierchen on reilun kilometrin Pfaffenthalin sillasta yläjuoksuun päin. Stierchesgeescht on näyttäytynyt Paffenthalin sillalla myös jättimäisen koiran hahmossa. Baarista laahustavien työmiesten piti kotiin päästäkseen kiivetä sen hännän yli, ja välillä kummitus lähti seuraamaan poloista uhriaan ja hakkasi tämän henkihieveriin.

Havainnot Stierchesgeeschtistä ovat vähentyneet viimeaikoina, mutta jos olet juopottelemassa Luxemburgissa ja kaadut kotimatkalla tai aamulla löydät mustelmia kehostasi, on varmaan Stierchesgeescht ollut taas asialla.

29.10.2013

Kirjallisuuspiiri kokoontuu: Paikka vapaana

Heti alkuun tahdon sanoa, että katsoin eilen espanjalais-slovenialais-romanialaisessa seurasssa Citizen Kanen, ja totesin, että tämä ”kaikkien aikojen maailman paras elokuva”, kriitikoiden ylistämä mestariteos, on tylsähköä keskivertohuttua, joka ei pärjää edes saman mustavalkoaikakauden Valamiesten ratkaisulle georgialaisesta eeppisestä Tuulen viemästä puhumattakaan.

Nyt kun olen vakiinnuttanut paikkani blogisfäärin johtavana kulttuuriasiantuntijana, jatkan kirjallisuuden maailmaan. Osallistuin nimittäin taannoin ensimmästä kertaa paikallisen kirjapiirin kokoukseen, jossa käsittelyvuorossa oli J.K.Rowlingin Paikka vapaana. Englanninkielinen keskustelu pulppusi vauhdikkaasti kun toistakymmentä ihmistä kertoi, mitä mieltä oli ollut kirjasta, ja mielipiteet jakautuivat vahvasti kahtia: osa oli minun tavoin tykännyt, osa taas oli inhonnut.

Olin lukenut kirjan jo viime joululomalla, joten keskusteluun oli helppo osallistua. Siis helpompi, kuin jos olisin yrittänyt lukea kirjan juuri etukäteen ja jäänyt sivulle 57.

Paikka vapaana kertoo englantilaisesta pikkukaupungista, jonka valtuuston puheenjohtaja kuolee äkillisesti sairauskohtaukseen. Tämä yksittäinen tapahtuma tuntuu vaikuttavan lähes jokaisen kaupunkilaisen arkeen tavalla tai toisella: joku haluaa päästä kalifiksi kalifin paikalle, joku toinen taas menetti rytäkässä ainoan mentorinsa. Kirjassa yhtenä vahvana teemana on brittiläinen luokkayhteiskunta, joka kyseisessä pikkukaupungissa näyttäytyy erittäin vahvana, ja jonka todenmukaisuudesta kirjallisuuspiirimme kävi pitkän keskustelun – olihan paikalla peräti neljä brittiä tai Briteissä pidempään asunutta.

Yksi briteistä totesi, että kaikki henkilöhahmot olivat hänen mielestään yksittäisinä uskottavia, ja hän on tuntenut useita ihmisiä, jotka ovat käyttäytyneet kuten kirjan alemman työväenluokan edustajat. Toinen briteistä totesi, että kyseessä kyllä taitaa olla aika vahvaa karikatyrisointia useammankin hahmon kohdalla; siinä missä keskiluokan edustajista useimmat olivat jossain määrin pikkumaisia, työväenluokan edustajista suurin osa oli todella toivottomia tapauksia. Tähän kolmas britti totesi, että mutta työväenluokan edustajistahan, erityisesti sosiaaliturvan varassa elävistä, suurin osa on täysin toivottomia tapauksia, ja hänenkin poliisiveljensä on useaan otteeseen kertonut, kuinka he vain elelevät leveästi avustuksilla ja ostelevat teräväpiirtotelkkareita maaten kaiket päivät kokona! Neljäs britti kakoi tässä kohtaa punaviiniä pois väärästä kurkusta, ja keskustelu lipui pienen sosiaalipummi- ja maahanmuuttointtämisen jälkeen uusille raiteille aiheena yhteiskunnan jakautuminen ja stereotypiat Luxemburgissa.

Toinen kahdesta syntyperäisestä luxemburgilaisesta kertoi tähän väliin, kuinka Luxemburgissa portugalilaiset ovat se ihmisryhmä, jota katsotaan alaspäin ja jota epäillään helpoiten pummeiksi. Hän muisteli, kuinka kansakoulussa oli jo hänen aikanaan luokalla selvä jako ”heihin” ja ”meihin”, jossa toisella puolella raja-aitaa oli suuri ja omasta kielestään ja kulttuuristaan kiinni pitävä luxemburginportugalilaisvähemmistö eli lusoburguêsit. Portugali oli 60-luvulla fasistishenkinen konservatiivinen diktatuuri, jossa oppositio pyrittiin vaientamaan mm. lakkauttamalla opiskelijajärjestöjä, ja tämän seuraksena Luxemburgiin suuntautui tuolloin portugalilaisten muuttoaalto. Nykyäänkin Luxemburgin asukkaista 16 prosenttia on Portugalin kansalaisia, ja oletettavasti monella muulla on portugalilaiset sukujuuret. Toinen luxemburgilaisista arveli, että portugalilaiset eivät sulautuneet kantaväestöön samalla tavalla kuin aiemmin italialaiset maahanmuuttajat, koska italialaiset tulivat tänne yksin ja perustivat yleensä perheen paikallisten kanssa, kun taas portugalilaiset perheenyhdistämislakien ansiosta toivat tänne usein koko perheensä.

Portugalilaiset eivät kuitenkaan ole ainoa hyljeksitty vähemmistö Luxemburgissa. Yllättäen parikin kirjapiirin jäsenistä kertoi kuulleensa paikallisilta kavereiltaan negatiivista kommenttia lähellä Ranskan rajaa sijaitsevan Eschin kaupungin asukkaista. ”En todellakaan viitsi tutustua kehenkään eschiläiseen, he ovat yleensä ihan dorkia”, yksi kertoi kaverinsa tokaiseen hänelle. Minusta alkoi tuntua, että olin kuullut vastaavia kommentteja vähän eri kontekstissa aiemminkin… Esch, tuo Luxemburgin Turku?

Punainen taivas Eschin yllä. Kaupunki on tällä hetkellä suurten muutosten kourissa, kun vanhaa lanataan pois ostoskeskusten ja konserttitalojen tieltä. [kuva: fs999 ]

PS. Jos joku innostuu tämän kirjoituksen perusteella kirjan lukemaan, niin vinkkinä, että kannattaa lukea alkuperäiskielellä, jos kielitaito siihen vain taipuu. Suomenkielinen käännös oli nimittäin paikoitellen todella kökkö.

27.10.20132.2.2015

Valta vaihtui

Noin kuukauden päivät sain kärsiä jatkuvasta mainostulvasta postilaatikossani, koska tunnetustihan ”Ei mainoksia”-pyyntö ei koske vaalimainoksia. Viime sunnuntaina uurnat sitten vihdoin aukesivat ja tiistaiaamuna lehdissä jo kohkattiin uudesta pääministeristä.

Uurnat olivat auki sunnuntaina kahdeksasta aamulla kahteen iltapäivällä eikä ennakkoäänestysmahdollisuutta ole. Joku saattaisi luulla, että tällä joustavuuden tasolla äänestysprosentti jäisi alhaiseksi, mutta hähää, täälläpä on äänestäminen pakollista sakon uhalla!

Kohkauksella oli ihan syynsäkin, sillä vallan vaihtuminen on kerrassaan poikkeuksellista. Edellinen pääministeri, konservatiivipuolueen Jean-Claude Juncker, ehti johtaa maata kahdeksantoista vuotta kunnes viime keväänä paljastui, että hän oli katsonut pidempään sormiensa lävitse maan turvallisuuspalvelu SRELin toimintaa. SREL oli nauhoittanut Junckerin kanssa käytyjä luottamuksellisia keskusteluita sekä salakuunnellut useita maan johtavassa asemassa olevia, mukaanlukien suurherttua Henriä, jonka SREL oli epäillyt ottaneen yhteyttä brittien MI6een ja pyytänyt heiltä vakoilulaitteita, joilla suurherttua pystyisi salakuuntelemaan mm. SRELin johtoa sekä pääministeri Junckeria. Myönnän, etten ihan täysin tajunnut tätä vakoilu-vastavakoilu-vyyhtiä, mikä täällä on pyörinyt, mutta kun kaiken lisäksi paljastui, että SREL on toteuttanut luvattomia operaatioita Kuubassa ja Libyassa, hallituskumppani Sosialistinen työväenpuolue veti tukensa pois Junckerilta ja järjestettiin ennenaikaiset vaalit.

Maassa on neljä vaalipiiriä: Keskusta, Pohjoinen, Itä ja Etelä. Länsi olisi varmaan muuten, mutta pahuksen Belgia meni viemään kyseisen maa-alueen vuonna 1839 ja kutsuu sitä nyt Luxemburgin maakunnakseen.

Vaaleissa Juncker yritti kovasti saada uuden jatkomandaatin ja konservatiivit säilyttivätkin asemansa suurimpana puolueena paikkojen menetyksestä huolimatta, mutta vaalien jälkeen liberaalit, sosialistit ja vihreät ilmoittivat muodostavansa yhdessä enemmistöhallituksen, jonka pääministeriksi ryhtyisi vaalien voittajapuolue Liberaalien puheenjohtaja Xavier Bettel, nykyinen Luxemburgin kaupungin pormestari, joten konservatiivit jäävät oppositioon ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1979. En ole kuullut kovinkaan montaa kommenttia itse Bettelin politiikasta, mutta moni kohkasi täällä kuluneella viikolla siitä, että Bettel on avoimesti homoseksuaali ja ”varmaankin maailman ensimmäinen homopääministeri” – niin, paitsi että naapurimaa Belgian nykyinen pääministeri Elio Di Rupo on myöskin homo, ja ”maailman ensimmäinen”-titteli mennee Islannin Jóhanna Sigurðardóttirille.

Maan seuraava pääministeri, josta expattien keskuudessa on käyty vilkasta ”näyttääkö se homolta vai ei”-keskustelua.

En ole seurannut täällä politiikka sen vertaa, että osaisin sanoa, miten tarkalleen Luxemburgin tulevan hallituksen politiikka eroaa edellisestä. Belgialaisen kaverini sanoin, Luxemburgin puoluekenttä on siitä hassu, että kaikki puolueet ovat suht oikeistolaisesti ajattelevia ja erittäin myönteisiä ajatukselle, että Luxemburg pysyisi jatkossakin jonkin asteisena veroparatiisina ja pankkipalveluiden mekkana. Sen sijaan se on selvää, että tulevassa hallituksessa ei Suomen tapaisesti ole puolet naisministereitä, sillä 60-paikkaiseen parlamenttiin valittiin yhteensä vain 13 naista. ”Luuletteko muka, että naiset haluavat olla mukana politiikassa?” ranskanopettajani tuhahti, kun toin tunnille keskustelun pohjaksi uutisartikkelin aiheesta.

Entäs sitten Juncker? Hänellä taitavat olla nyt jo isommat apajat kiikarissa. Juncker johti Euroryhmää kahdeksan vuotta, mikä on aiemminkin ollut hyvä ponnahduslauta Komission puheenjohtajaksi. Ehkäpä siis kuulemme hänestä taas ensi toukokuussa, kun Komissio menee eurovaalien myötä uusiksi.

22.10.201323.7.2015

Samppanjaa Champagnessa

Seuraa jatkoa eilisen postaukselle, eli kuvia ja selostusta kesäkuun Champagnen visiitiltä, höystettynä viime lauantain retkellä opituilla lisätiedoilla.

Dom Perignon statue at Moët & Chandon — Munkki Dom Perignonin patsas Épernayssa Moët & Chandonin pihassa, pakollinen kuvaus- ja poseerauskohde

Vielä 1600-luvulla Champagnen alueella yritettiin tehdä valkoviiniä, ja pulloihin jääneen hiivan aiheuttamaa pullokäymistä pidettiin virheenä, koska epämiellyttävien kuplien lisäksi se aiheutti pullojen räjähtelyä, ja tuolloin kellareissa käytössä ollut pullojen pinoustapa oli sellainen, että yhden pullon räjähdys saattoi tuhota kaikki muutkin pullot. Noihin aikoihin myös munkki Dom Perignon pyrki ymmärtämään paremmin käymisprosessia tavoitteena päästä kuplista eroon, eikä siis ole modernin samppanjan isä, kuten sitkeät huhut antavat ymmärtää. Hän kuitenkin edesauttoi samppanjoiden valmistusta kirjoittamalla sääntöjä, joiden mukaan viiniköynnösten kasvua tuli rajoittaa ja poimintavaiheessa tehdä karsintaa, jotta lopputuloksena olisi parempia rypäleitä ja näin ollen parempaa viiniä.

Kuplivaan samppanjaan tykästyivät ensimmäisenä 1600-luvulla britit, ja 1700-luvulla myös Ranskan hovissa juomaa alettiin pitää hienostuneena. Tästä eteenpäin Champagnen viinintuottajat käänsivät kelkkansa ja kuplien poiston sijaan yrittivät tuottaa niitä tietoisesti, mutta kesti vielä sata vuotta, ennen kuin kellareissa räjähtelevät pullot saatiin aisoihin hallitumman valmistusmenetelmän sekä uuden pinoamistavan ansiosta. Yhäkin noin joka kahdestuhannes samppanjapullo räjähtää kellarissa, mutta nykyinen pinoamistapa on tukevampi niin, että yhden pullon puuttuminen pinosta ei vaikuta muihin pulloihin.

Sananen samppanjasanastosta. Alueet ja viinitilat, joissa samppanjarypäleitä kasvatetaan, on luokiteltu maaperän ja sääolosuhteiden mukaan eri kasteihin, ja näistä korkein on grand cru, johon kuuluu noin kymmenesosa samppanja-alueesta. Näistä rypäleistä valmistettu samppanja tunnetaan samalla nimellä. Normaalisti yhteen samppanjapulloon on sekoitettu usean vuoden satoa, jotta vaihtelevista vuosista huolimatta taso pysyy vakiona, mutta välillä erityisen hyvistä vuosista tehdään vuosikertaa eli vintagea. Viimeisen 23 vuoden aikana vintage-vuosia on ollut de Castellanen talon mukaan kuusi, eli noin joka neljäs, mutta koska vuosikertoihin vaikuttavat pitkälti säät, vuosikertoja voi olla vaikka kymmenen putkeen, ja seuraavaan kymmeneen vuoteen ei yhtäkään. Kuulin huhun, että mennyt vuoden 2013 kesä olisi ollut vintage-vuoden tasoinen, mutta esimerkiksi Taittingerilla näitä pidetään liikesalaisuuksina, kunnes vintage-samppanja vihdoin vuosia myöhemmin paljastetaan.

Champagne Herbert Beaufort — Herbert Beaufortin viinitilalla maistelimme kolmea eri Grand Cru -samppanjaa, joista parhaimpana pidimme pinot noirin ja chardonnayn sekoitusta, Carte dOr Traditionia

Samppanjan valmistukseen käytetään kolmea eri rypälettä: vaaleaa chardonnayta ja tummia pinot noiria ja pinot meunieria. Jos samppanja on tehty pelkästään chardonnaysta, siitä käytetään nimitystä blanc de blanc, ja maisteluissa kohtaamissamme esimerkeissä kuplat olivat pienempiä ja väri hitusen haaleampaa. Rose-samppanjan valmistuksessa taas on käytössä kaksi eri keinoa. Esimerkiksi Mercier-talo pusertaa kolmasosan roseeseen käytetyistä rypäleistä hieman hitaammin niin, että tummien rypäleiden kuori ehtii värjätä niiden vaalean mehun, kun taas de Castellane käyttää pullotusvaiheessa pulloihin lisättävänä viiniliköörinä punaviinipohjaista versiota.

Me olimme poimineet Épernayn turisti-infosta mukaan paperilappusen, jossa oli listattu sinä viikonloppuna maistatuksille auki olevat pienet samppanjatilat. Ensimmäisessä, Herbert Beaufortilla, pääsimme vain maistelemaan, sillä päivä oli jo liian pitkällä kellarikierrokselle, joten jatkoimme matkaamme eteenpäin Trepailin kylään, josta piti löytyä Fabrice Bertemesin tila. Annetussa osoitteessa oli tavallinen omakotitalo ilman mitään kylttejä, joten mietimme pihalle ajettuamme, pitäisikö jatkaa matkaa ennen kuin joku tulee syyttämään kotirauhan häirinnästä, kunnes ulos talosta asteli keski-ikäinen läpikotaisin ruskettunut mies, joka toivotti meidät tervetulleeksi ja kutsui sisään.

Champagne Fabrice Bertemes — Samppanjavalmistaja Fabrice Bertemes istutti meidät olohuoneeseensa ja maistatti samppanjoitaan samalla kertoillen ranskaksi polveilevaa tarinaa sukunsa historiasta

Herra Bertemes oli samppanjan pientuottaja jo neljässä polvessa: samppanjatalo oli nimetty hänen isoisoisänsä mukaan, ja pojalle, pojanpojalle ja pojanpojanpojalle annettiin samat nimet, jotta kenellekään ei tulisi mieleen vaihtaa talon nimeä. Tila sijaitsee yhä täsmälleen samalla paikalla kuin 1900-luvun alussa, mutta talo ja sen alapuolella sijaitseva samppanjakellari on rakennettu vasta 1950-luvulla, koska vanha talo tuhoutui täysin toisen maailmansodan pommituksissa.

Grape Squeezing Machine — Herra Bertemes esittelee rypälepuristinta, joka on kovassa käytössä sadonkorjuuaikaan

Nykyään herra Bertemes tekee suurimman osan vuodesta töitä yksin, mutta viininkorjausaikaan hän kutsuu avuksi sadonkorjuuseen aina saman belgialaisen opiskelijaporukan, joista suurin osa on tainnut jättää opiskeluajat taakse jo kauan aikaa sitten. Puolet viinirypäleistä hän myy suurille samppanjataloille, joista kaikki joutuvat tarjontaa tyydyttääkseen ostamaan rypäleitä pientilallisilta ja osalla ei ole omia viinipeltoja ollenkaan, ja toisesta puolesta hän valmistaa omia samppanjoitaan, joita hän myy noin 15 euron pullohintaan. Testiryhmämme tykkäsi erityisesti hänen Grande Selectionistaan, jonka hän oli omistanut vaimolleen, joka oli tehnyt lopullisen päätöksen mausta.

Stored champagne bottles — Tuhansia pulloja monessa rivissä omakotitalon kellarissa

Kun mehu on puristettu rypäleistä, se käytetään ensin suurissa sammioissa, joista hiilihapon annetaan haihtua, jolloin tuloksena on tavallista valkoviiniä. Tämän jälkeen eri vuosien viineistä sekoitetaan lopullinen samppanja pulloon, ja mukaan lisätään hiivaa ja viinilikööriä, jossa on mukana sokeria toisen pullokäymisen käynnistämiseksi. Pullokäymisen tulee kestää sääntöjen mukaan vähintään puolitoista vuotta, mutta esim herra Bertemes pitää pulloja kellarissaan kolme vuotta, ja de Castellanen vuosikertaviini on käynyt pullossa kymmenen vuotta.

Yeast bubbling in a champagne bottle — Samppanja käy lopullisessa pullossaan, mutta korkkina on kruunukorkki, jotta sisään ei pääse ilmaa

Kun samppanja on käynyt pullossa aikansa, seuraavana tavoitteena on saada hiivat ulos pullosta. Isoissa samppanjataloissa pullot ladotaan laitteeseen, joka kääntelee pulloja pari kertaa päivässä tietyn logiikan mukaan ja yhä kasvavassa kulmassa niin, että hiiva pikkuhiljaa päätyy korkkiin. Automaattisella pullonkääntelylaitteella prosessissa ei mene kuin kahdeksan päivää, mutta jotkut pientuottajat, herra Bertemes mukaanlukien, käyttävät yhä perinteisempää metodia, jossa pullot laitetaan tikapuilta näyttäviin puukehikkoihin, ja joissa niitä käännellään kuukauden ajan kerran päivässä käsin. Aikoinaan pullonkääntelijä oli samppanjataloilla oma ammattinsa, ja hyvä pullonkääntelijä pystyi kääntelemään 50 000 pulloa päivässä.

Gyropalettes: Auto Riddlers — Automaattinen samppanjankääntelylaite, joka myös *gyropalettena* tunnetaan, ja joka on käytössä kaikissa isoissa samppanjataloissa [kuva: Martin Burns]

_MG_3122 — Perinteisempi tapa saada hiiva valumaan korkkiin: samppanjatikkaita, joissa pulloja käännellään käsin [kuva: Natalie Tsang]

Ready to open the cork of a champagne bottle — Hiiva ja sakka on kertynyt korkkiin, nyt siis valmiina korkin avaukseen…

Kun hiiva ja sakka on saatu korkkiin, isot samppanjatalot kastavat pullon kaulan -25-asteiseen suolaveteen ja odottavat pari minuuttia, että kaula jäätyy. Tämän jälkeen korkki avataan ja jäätynyt hiivaklöntti plopsahtaa itsestään ulos pullosta. Herra Bertemes sen sijaan luottaa omaan ammattitaitoonsa ja avaa pullon sellaisenaan ja suihkauttaa hiivat korkista ulos niin, ettei sampanjasta menetetä kuin pari prosenttia ja paine laske kuin kolmasosan. Väärä tekniikka jättää hiivaa pulloon, ja samppanja menee pilalle, mutta herra Bertemeksellä on jo parinkymmenen vuoden kokemus oikeasta rannetekniikasta.

Removal of Yeast from a Champagne Bottle — Siinä on hiivat pitkin tynnyrin kantta

Kun hiiva on poistettu pullosta, pulloon lisätään vielä sokerilikööriä, jonka määrästä riippuu, onko lopputuloksena kuivaa brutia vai makeampaa demi-seciä. Herra Bertemeksellä oli käytössä samanlainen mekaaninen annostelulaite, joita näkyi muilla samppanjataloilla museohuoneissa, kun taas nykyisessä tuotannossa isoilla taloilla on käytössä modernit vempeleet.

Adding liquor into a champagne bottle — Sinne menee sokerit pulloon

Lopulta samppanjakorkki puristetaan pulloon, missä yhteydessä tehtaalta sylinterin muotoisena tullut korkki saa tutun muotonsa, ja metallinen vaijerihökötys laitetaan korkin päälle pitämään se paikoillaan. Viimeisenä vuorossa on etikettien liimaaminen paikoilleen, missä herra Bertemeksellä oli apunaan ainoa talon 50-luvun jälkeen hankittu laite, moderni etiketitysmasiina. Samppanjapullon valmistus perinteisilläkin menetelmillä on nopeaa kun sen osaa, ja herra Bertemes kertoi, että työskentelee kesällä sään mukaan: aurinkoisina päivinä ollaan pelloilla viiniköynnöksiä hoitamassa, sadesäällä taas kellarissa pulloja pyörittelemässä ja korkittamassa.

Champagne bottle cork before corking — Samppanjatuottajaherra esittelee samppanjakorkkia ennen korkitusta ystävälleni, joka toimi kierroksen ranska-suomi-simultaanitulkkina

Lopulta uskalsimme kysyä herra Bertemekseltä meitä askarruttaneen kysymyksen: miten samppanjan ja esimerkiksi luxemburgilaisen crémant-kuohuviinin valmistaminen eroaa toisistaan? Herra Bertemeksen vastus oli yksinkertainen: ei mitenkään. Samppanjan ja crémantin ero on, että Champagnen maakunnan maa on aivan erityistyyppistä ja erityisen sopivaa samppanjarypäleiden valmistukseen, joten tuloksena on erityisen hyvää juomaa. Crémantin valmistuksessa käytetty menetelmä on kuitenkin täsmälleen sama. Joissain halvemmissa mousseaux-kuohuviineissä, italialaisissa proseccoissa ja venäläisissä shampanskoyeissa käytetty metodi sen sijaan on eri, ja pullokäymisen sijaan myös toinen käymisprosessi käydään isoissa tankeissa, mikä on pienemmän käsityön määrän takia halvempaa.

Näillä tiedoilla ja parilla herra Bertemekseltä ostetulla pullolla varustettuna jatkoimme matkaamme takaisin kohti Reimsiä, mutta siitä lisää taas joskus myöhemmin.

21.10.2013

Kesäilta reimsiläisten seurassa

Kävin viime lauantaina päiväretkellä Champagnessa kiertämässä suomalaisporukalla pari isoa samppanjatuottajaa ja lounastamassa Épernayn kaupungissa, joten lienee korkea aika blogata edes jotain edellisestä reissusta noihin maisemiin. Palatkaamme siis kesäkuulle.

Juna-asemalle paras sijainti on tietenkin keskellä peltoa

Luxemburgista Champagneen ei ole pitkä matka – tunti shuttlella Lorrainen TGV-asemalle, tunti supernopealla junalla Champagneen – joten kun ystäväni vietti kuukauden Pariisissa, Champagnen pääkaupunki Reims vaikutti täydelliseltä treffipaikalta. Ystäväni ja hänen kaverinsa saapuivat paikalle vasta lauantaina, mutta minä suuntasin paikan päälle jo perjantaina viettämään iltaa ja tapaamaan paikallisia.

Lämmin auringonpaiste veti terassit täyteen

Kesäkonsertissa jaettiin ruusuja

Olin sopinut Couchsurfingissa yöpyväni erään Charlotten luona, joka tuli hakemaan minut asemalta ja johdatti pikkukujien läpi kotiinsa, pieneen uunittomaan yksiöön. Kun ihmettelin kunnollisen keittiön puutetta, Charlotte totesi, että onhan hänellä mikro ja yksittäinen keittolevy. Kuulema järjestely on pienissä ranskalaisissa asunnoissa yleinen.

Charlotten kanssa kesäkonsertissa

Kuuntelimme pimenevässä kesäillassa Milamarinan harpunsoittoa, kun seuraan liittyi lauma Charlotten kavereita. Suurin osa heistä rupatteli keskenään eläväisellä ranskalla, mutta yksi puhui kanssani englantia sen verran hyvällä aksentilla, että luulin hänen aluksi olevan britti. No ei, ranskalainen hänkin, mutta lennonjohtaja Reimsin aluelennonjohdossa. Hän oli juuri vuosi sitten saanut lennonjohtajaopintonsa päätökseen, ja oli ollut aika valita työpaikka. Ranskassa lennonjohtajilla on työvelvoite, mutta toisaalta töitä on tarjolla alusta lähtien, ja kolmellekymmenelle valmistuvalle kurssilla oli tarjolla tasan kolmekymmentä työpaikkaa, joita pääsi valitsemaan paremmuusjärjestyksessä. Charlotten kaverin arvosanat olivat noin puolivälissä paremmuuslistaa, joten suosituimmat paikat olivat jo menneet, ja jäljellä oli enää toistakymmentä paikkaa Reimsin aluelennonjohdossa sekä yksittäiset paikat Korsikan ja Alppien pikkukentillä. Korsika olisi ollut parempi säiden kannalta ja Alpeilla olisi päässyt harrastamaan kiipeilyä ja laskettelua, mutta ainoana uutena sulautuminen paikalliseen työ- ja muuhunkin yhteisöön olisi ollut arpapeliä, ja koska ensimmäisen kerran työpaikkaa pääsee vaihtamaan melkein kymmenen vuoden työrupeaman kohdalla, kaveri halusi mieluummin pelata varman päälle ja lähti jo olemassaolevien kurssikavereiden kanssa Reimsiin.

Milamarina harppunsa kanssa. Alla video, josta kuuluu myös musiikkityyli.

Seuraavana aamuna kävimme Charlotten kanssa aamiaisella kielikahvilassa, jossa törmäsin alunperin Iranista kotoisin olevaan tuotantotalouden insinööriin, joka huolehti tuotantolinjojen toimivuudesta ja logistiikasta paikallisella samppanjakorkkitehtaalla – kuulema käypä jälleenmyyntiarvo yhdelle korkille on noin puoli euroa – ja joka näkee vanhempiaan vain harvoin ja aina eri aikaan, koska Iranin hallitus ei halua myöntää kummallekin maastapoistumislupaa samanaikaisesti, jotta he eivät muuttaisi ulkomaille. Kielikahvilasta suuntasin eteenpäin juna-asemalle, josta nappasin lähijunan Épernayyn, varsinaiseen samppanjapääkaupunkiin, jossa tapasin kaverit, mutta siitä lisää huomenna.

14.10.2013

Kuorojen Euroviisut

Luxemburgin konserttitalo Philharmonie ja tsiljoona pylvästä, klassista ja muutakin jo vuodesta 2005 [kuva: Mark Weston]

Viikonloppu meni Suomesta tulleiden ystävien seurassa, ja joku muu olisi saattanut toiminnantäytteisen parin päivän jälkeen sunnuntaina vieraat bussipysäkille saatettuaan kaatua onnellisena sohvalle. No niin minäkin tein pariksi tunniksi ja nousin sitten, koska illaksi olin onnistunut hankkimaan ilmaislipun Let the Peoples Sing-kilpailun finaaliin, tuttavallisemmin kuorojen Euroviisuihin, jotka tänä vuonna järjestettiin Luxemburgin Philharmoniella.

Piippuhyllypaikoilta on hyvät näkymät permannolle, joka lopulta täyttyi kokonaan. Paikalla siis minun lisäkseni myös YLEn toimittaja, Suomen suurlähettiläs ja Luxemburgin suurruhtinas Henri, kaikki omanlaisiaan merkkihenkilöitä.

Minuun tehoava vetonaula oli suomalainen Key Ensemble, joka oli päässyt aikuisten sarjan finaaliin, ja tämän takia ohjelma lähetettiin myös Yleltä. Vinkkinä ulkomailla asuville kuoromusiikin ystäville, että ohjelma on seuraavan kuukauden ajan kuunneltavissa myös ulkomailla, ja oma lempikappaleeni Key Ensemblen kolmesta esityksestä, Einojuhani Rautavaaran Fragmentos de agonia, alkaa lähetyksen kohdasta 31:30.

Suomalaiset vetävät homman kotiin

Key Ensemblen lisäksi aikuisten finaalissa esiintyi kolme muuta kuoroa. Ensimmäinen Bayerischer Landesjugendchor esitti kaksi kirkkomusiikkikappaletta, joiden jälkeen konsertissa tapaamani suomalainen kuiskasi, että jos loppu on tätä samaa, niin yritetään tökkiä toisiamme hereille jos meinataan nukahtaa. Viimeisenä esiintynyt St. Olaf Choir taas ei ollut edes tullut paikan päälle vaan esitti osuutensa videon välityksellä, mikä oli ehkä ymmärrettävää, koska kuoro oli kotoisin USA:n Minnesotasta. Heidän repertuaarinsa oli vähän lupaavampi – yksi nykykuoromusiikkikappale, yksi Rachmaninov ja yksi gospeltyylinen pläjäys – mutta välimatka vei esityksestä kirkkaimman terän, ja lienivätkö tuomarit myös hieman puolueellisia: kilpailun voitto on mennyt Euroopan ulkopuolelle viimeksi vuonna 1992.

Kolmas kuoro sen sijaan, norjalainen The Sirens, oli aivan paras! Ensimmäiseksi he näyttivät klassisen osaamisensa Ola Gjeilon nykymusiikilla (joka taitaa olla kuoropiireissä suosittua, kun kolmella kuorolla oli Gjeiloa), mutta sitten lähetyksen kohdasta 41:40 alkoi paras osuus. Ensin A-Tisket A-Tasket herätti yleisön, ja sen jälkeen vedettiin Rihannaa. Kannattaa kuunnella! Harmi vaan, että joku siinä ilmeisesti tuomareiden mielestä mätti, joten The Sirens ei voittanut sarjaansa, ja voiton veivät sen sijaan suomalaiset. Että tiedoksi kaikille, että ollaan tänäkin vuonna yhdenlaisia euroviisuvoittajia!

The Sirens on vetänyt myös Lady Gagaa

Nuorten sarjassa oli kolme kuoroa: luxemburgilainen Choeur Robert Schuman, jonka osa jäsenistä oli hieman *krhm* harmaahapsisia nuoriksi; brittiläinen Wells Cathedral School Choralia, joka lauloi pelkästään kirkkomusiikkia; ja espanjalainen Cor Infantil Amics de la Unió, jotka olivat, miten sen nyt sanoisi, tajunnanräjäyttävän mahtavia. Oman Gjeilo-esityksensä jälkeen he nimittäin vetivät Joan Vidalin Hoquetuksen, joka kannattaa YLEn lähetyksen sijaan katsoa allaolevalta videolta kohdasta 41:50, sillä tässä tapauksessa lavashowlla on väliä:

Espanjalaiset olivat selvästi nuorimpia esiintyjiä, ja oli jotenkin liikuttavaa seurata, kun he räjähtivät juhlimaan tuomarien julistaessa heidät nuortensarjan voittajiksi. Vielä liikuttavampaa oli, kun heidät tämän jälkeen julistettiin koko kilpailun voittajiksi, ja he ryntäsivät innosta kihisten lavalle vetämään encorea, joka on nähtävissä ylläolevalla videolla 53 minuutin kohdalla. En tiedä, tuliko tämän jälkeen vielä jotain, sillä me juoksimme siinä vaiheessa jo bussiin ja nukkumaan.

Tsäm tsäm tsäm, we are voices of life, singing songs of love!

3.10.2013

Turistina kotona

Katsoimme ystävän kanssa nettipalvelusta leffaa maanantai-iltana, kun kesken kaiken nettiyhteys katkesi. Behind the Candelabrassa Michael Douglasin ja Matt Damonin suhteeseen oli juuri ilmestymässä ensimmäisiä säröjä ja juoni oli kääntymässä mielenkiintoiseksi, joten vietin hetken jos toisenkin yrittäen palauttaa yhteyttä, mutta turhaan – puhelinpiuha oli mykkä. Seuraavana aamuna palveluntarjoaja Orangen puhelinpalveluun soittaessa kävi ilmi, ettei heilläkään ollut tietoa netin katkeamissyystä, joten asia laitettiin eteenpäin tekniselle tiimille. Keskiviikkona ei ollut mitään uutta kerrottavaa, mutta torstaina puhelinyhtiö PT:stä sitten soitettiin, että he olivat käyneet tarkistamassa puhelinpiuhan talon ulkopuolelta, ja se oli ihan kunnossa, joten seuraavaksi pitäisi sopia aika asuntovisiittiin. Sovimme ajan maanantaille, ja minua jo vähän ahdisti viikko ilman nettiä.

Sitten tänä iltana yhtäkkiä huomasin wlan-boksissa palavan tutun internet-valon. Oli sitten yhteys korjaantunut itsekseen. Parempi myöhään kuin milloinkaan, kai, ja nyt sitten pääsen jakamaan teille viime viikonlopun tunnelmia hiukka pohjoisemmassa.

Söpöysvaroitus!

Torstai-iltana matkustin Koblenziin, jossa vaihdoin junaa Münchenin suuntaan. Junailun päätepiste oli Frankfurtissa, josta pyrähdin lennolla Helsinki-Vantaalle. Kahden eurooppalaisen pääkaupungin väliseen matkaan meni noin 9 tuntia, mutta perjantai-aamuna heräsin vanhempieni luota ja pääsin tekemään tuttavuutta perheen uusien tulokkaiden kanssa.

Tarkentaminen oli vaikeaa, koska pennut eivät pysyneet hetkeäkään paikoillaan.

Ragdoll-pentujen silmistä tulee minulle aina mieleen Paavo Väyrynen.

Yhteiskuvahetki sen jälkeen, kun pennut oli heitetty samaan kasaan

Lisää pentujen kuulumisia voi lukea Dollgarden’s pentublogista

Emoa ei paljoa kiinnostanut pentunsa, sillä pentujen isoäiti oli ottanut pennuista hoivavastuun.

Tällä hetkellä minulla on maailmalla kolme kotia, joihin kaikkiin on yhtä mukava palata. Atlantassa on ihana heittäytyä pitkäkseen sohvalle, jonka ostamiseen käytimme kolme kuukautta, käydä makoilemassa meidän uima-altaallamme ja antaa tuulen hulmuta hiuksissa avoautomme kyydissä. Luxemburgissa asemalta kotiin kävellessä olen aina yhtä ihastunut kaupungin keskustaan, pikkuputiikkeihin ja puistoon matkan varrella ja kotiudun mielelläni juuri sopivan kokoiseen yksiööni – pienempään ei mahtuisi, isompaa ei jaksaisi siivota. Helsingissä taas vanhempieni aina täyden jääkaapin lisäksi arvostan sitä, ettei ikinä tarvitse miettiä kulkemista. Sijainnit ovat niin itsestäänselviä, ja julkisissa voi rauhassa keskittyä kirjaan, koska pienestä vilkaisustakin ikkunasta ulos tietää heti, missä on.

Tuttujen metroasemien lisäksi toki arvostan minulle tärkeitä ihmisiä, mutta ehkä tässä ei tarvitse toistella itsestäänselvyyksiä.

Koska olin Suomessa vain yhden viikonlopun ja ystäville jäi vähän aikaa, piilouduin vanhan ”lapset ovat lapsia vain hetken”-sanonnan taakse ja suosin lounas- ja kahvikutsuissa jälkikasvullisia tai niitä pian saavia ystäviä. Tämän lisäksi näissä ystävissä kätevää oli, että heillä oli aikaa nähdä silloin, kun kaikki muut olivat töissä.

Viimeisin neuleprojektini, saksalaistyyliset ”nahka”housut, saavat vielä hetken odottaa käyttövuoroaan

Vähän vanhemman vauvan mielestä minussa mielenkiintoisin ominaisuus oli jalkani. Keltainen jalka! Miten hassua!

Painavin syy Suomeen tulolle oli, että Iiro oli käymässä Suomessa samaan aikaan. Yhdessä heittäydyimme turisteiksi tuttuun kaupunkiin ja kävimme katsomassa kahta lempparipaikkaani – sitä suuremmalla syyllä, kun Iiro mainitsi, ettei ollut koskaan käynyt niissä!

Kiasmaan pääsi ilmaiseksi sisään, kun veti päällensä raitapaidan. Rajasin Iiron tästä kuvasta pois, sillä tarjolla lainaksi oli vain pienehköjä kireitä naistenpaitoja.

Lempparipaikkani Kiasmassa on itseasiassa kauppa ja kahvila. Minä, onnellinen kuluttaja.

Kansallismuseo – vajaa sata vuotta yrmeitä freskoja

Tämä on lempparein näyttelyesineeni koko museossa. Muistan tutkineeni Huittisten hirvenpäätä jo 6-vuotiaana, kun se oli ensimmäinen esillä oleva esine museon aulassa freskojen alla.

Helsingissä päin liikkuville tiedoksi, että vielä lokakuun ajan Kansallismuseossa on näyttely karttojen historiasta sekä A.E.Nordenskiöldistä. Kyseinen tutkimusmatkailija pääsi näyttelyn ansiosta Historialliset sankarit ja esikuvat-listalleni. Eipä siinä vielä mitään, että purjehtii ensimmäisenä Koillisväylän, jää matkan varrella jäihin yhdeksäksi kuukaudeksi ja uhmaa Venäjän tsaaria, mutta se, että pääsee Don Rosan Ankka-sarjakuvien sivuille! Siinä vasta saavutus!

Tuo vasemmanpuoleinen kello minulle heti nyt!

Viikonloppu oli ohi nopeasti, ja sunnuntaina lensin takaisin Luxemburgiin. Kuluva viikko on mennyt matkasta toipumiseen, mikä on tarpeen, sillä Iiro on Suomessa vielä tulevan viikonlopun – ja minä myös. Huonoista yhteyksistä huolimatta Helsinki on lähempänä kuin Atlanta.

Junassa matkalla Frankfurtiin vanha mies mumisi minulle jotain saksaksi katsellen takkiani. Vastasin englanniksi, etten ymmärtänyt mitään, ja ehdin jo hetken pelätä, että saisin kuulla taas kritiikkiä pukeutumisestani; viimeksi pukeutumistani kommentoinut ranskaa puhunut vanha mies halusi tulkin avulla tehdä minulle selväksi, että kenkäni ja sukkahousuni eivät sovi yhteen. Saksalaismies sen sijaan vaihtoi englanniksi ja totesi: Very nice coat, very nice. Is it from Germany? Kyllä, Trieristä ostin viikko sitten, vastasin ja hymyilin siihen saakka, kunnes huomasin Frankfurtin lentokenttäloungessa hiiriä.

28.9.2013

Montmartren tuulimyllyt

Kuukausi sitten Pariisissa löysimme opaskirjasta ohjatun taidekävelyn Montmartrella. Seurasimme summittaisesti reittiä, jonka varrelle oli ripoteltu meille pitkälti tuntemattomien taiteilijoiden asuintaloja höystettynä katutaiteella ja parilla tuulimyllyllä. Parasta kävelyreitissä oli kuitenkin, että se antoi askelille suunnan sekalaisen hortoilun sijaan ja vei kattavasti ympäri kaupunginosan katuja. Samaan lopputulokseen olisi varmaan päässyt piirtämällä kartalle sisiliskon muotoisen reitin ja seuraamalla sitä, mutta ei anneta tämän latistaa opaskirjan kävelyreitin saavutuksia.

Montmartren kukkulan lähellä Rue Livingstonella on useita kangaskauppoja, joiden tuotteet leviävät kaduille

Joku oli ripotellut taloista työntyviä kasvoja vähän joka kadunkulmaan

Funikulaarin sijaan kipusimme ylös portaita…

…ja niitähän riitti

Katusoittajien lisäksi kadulla rahaa tienasivat katutangotanssijat

Montmartressa sata vuotta sitten asuneet picassot ovat vaihtuneet Place du Tertren taiteilijoiksi, jotka myyvät katukuvaa ja Pariisin kattoja kuvaavia maalauksiaan tai tarjoutuvat sopivaa korvausta vastaan ikuistamaan turistin. Hanna bongasi taiteilijoiden joukosta nuoren tytön, joka oli määritellyt sopivaksi korvaukseksi euron ja lupasi mainoskyltissä olevansa erittäin nopea piirtäjä.

Hanna taiteilijan ikuistettavana

Taiteilija keskittyy työhönsä

Lopputulos, ehdottomasti näköinen

Sacré-Curin basilika kohosi torin vieressä

Montmartresta muodostui suosittu illanviettopaikka ja kabareiden koti 1800-luvulla, koska se sijaitsi Pariisin ja näin ollen kaupungin verotuksen ulkopuolella. Iloa lisäsivät paikalliset nunnat, jotka valmistivat viiniä kukkulalla kasvavista rypäleistä.

Näkymä Pariisin kattojen ylle basilikan kukkulalta

Paula löysi mieleisensä näkymän vastakkaiseen suuntaan

Sivukujien seiniä hallitsivat köynnökset

Entäs ne tuulimyllyt? Näimme niitäkin pysähdettyämme ensin kirille ja jälkiruoalle katukahvilaan. Kuuluisan Moulin Rougen lisäksi Montmartressa on ihan oikeita tuulimyllyjä, jotka ovat 1600-luvulta lähtien jauhaneet paikallisten jauhot.

[kuva: Mike Ault]