Oli täyttä sattumaa, että osuimme Iiron kanssa Pariisiin juuri nyt. Meidän oli tarkoitus keskittyä juhlistamaan synttäreitäni, ehkä käydä katsomassa joku nähtävyys, syödä hyvin ja nauttia hyvästä hotellista. Sitten keskiviikkona kuulimme shokkiuutiset Pariisista, ja sen jälkeen on tuntunut, ettei paljon muita puheenaiheita täällä päin ole.
Perjantaina aamujunassa matkalla Brysseliin juttelimme parin ranskalaisen työkaverin kanssa siitä, kuinka todennäköisesti poliisi saisi pahantekijät kiinni. Omasta mielestäni huoltoasemavihje vaikutti aika heppoiselta, mutta työkaverit nyökyttelivät, että varmasti tekijät saadaan kiinni, selittivät minulle eri poliisien toimintajoukoista (Raid tarkoittaa hyönteismyrkyn lisäksi Ranskan peruspoliisin SWAT-ryhmää) ja ryhtyivät sen jälkeen muistelemaan vuoden 1995 Pariisin metropommi-iskuja. Kumpikin heistä epäili, että seuraavaksi ne iskevät metroon.
”Lepää rauhassa, Charlie”, on joku kirjoittanut. ”Ei edes ole kuollut!” on seuraava jatkanut perään.
Päivän aikana saimme tietää panttivankitilanteista, ja iltapäiväjunassa Brysselistä Pariisiin päädyin juttelemaan uusseelantilaisen vierustoverini kanssa, joka avasi keskustelun tokaisemalla: There’s another hostage situation! Meitä kumpaakin kiinnosti tietää itse faktojen lisäksi vaikuttaisiko tämä Pariisin julkiseen liikenteeseen (totta kai vaikuttaisi) ja miten, mutta Pariisin liikennelaitoksen nettisivuilla ei ollut muuta kuin poliisin etsintäkuulutus, eikä edes sosiaaliseen mediaan oltu jaksettu päivittää mitään aiheesta.
Lopulta minulla kävi hyvä tuuri, ja juna-asemalta hotellille metro kulki ongelmitta. Sen sijaan kaverini Sassa, jota olimme näkemässä illalla, ei ollut yhtä onnekas: hänen käyttämällään metroasemalla kaikkien laukut tarkistettiin, ja pari suurta metrolinjaa, joista toista hän oli aikonut käyttää, oli tyhjennetty. Pari tuntia myöhemmin istuessamme suositussa ravintolassa (Boursen metroaseman läheinen Bissac, suosittelen lämpimästi, kohtuuhintaista gourmet-ruokaa!), jossa olimme perjantaina parhaaseen illallisaikaan ainoat asiakkaat, Sassa kertoi, kuinka pariisilaisia pelottaa. Ihmiset eivät lähde ulos niin kuin normaalisti siksi, että iskut järkyttävät heitä, mutta myös siksi, ettei kukaan tiedä, missä seuraavaksi tapahtuu ja mitä. ”Kahta suurta metrolinjaa ei tyhjennetä keskellä pahinta ruuhka-aikaa ilman hyvää syytä”, Sassa totesi ja tilasi illan päätteeksi taksin.
Lauantaina pohdimme hetken, lähteäkö katsomaan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Katakombeja, mutta aika nopeasti totesimme, että juuri nyt kaupungissa oli muutakin katsottavaa, ja ajoimme metrolla Saint-Ambroisen kortteliin 11. arrondissementtiin, jossa Charlie Hebdon toimitus sijaitsee. Vähän aikaa alueella palloiltuamme osuimme keskelle kukkamerta ja tunnelmaa, joka veti hiljaiseksi.
Poliisiauto, joka on parkkeerattu toimituksen ulkopuolelle. Alue oli aidattu, ja taustalla näkyy ihmisjoukko ”päämuistopaikan” kohdalla.
Kiertäessämme sulkualueen ympäri näimme useamman TV-kamera-auton.
Oikea kadunpätkä löytyi helposti ihmismassaa seuraamalla.
Katuja turvasivat kiväärein asestautuneet poliisit
Paikalla näyttävimmät uutispisteet oli kyhännyt Eurovision, jolla oli paikalla kaksi kameraa teipein rajatussa kadunkulmassa, ja CNN, jolla oli kokonainen katos täynnä tekniikkaa. Suora lähetys oli käynnissä juuri, kun me saavuimme paikalle, ja jäimme seuraamaan sitä hetkeksi. Aina siitä saakka, kun kävimme Atlantassa CNN:n päämajassa, amerikkalaistyylinen uutistentuotto masiivisuudessaan on kiinnostanut minua, ja pääsin taaskin yllättymään, kuinka suurella kalustolla CNN oli paikalla. Suoraan Washingtonista oli lennätetty kameran, uutisreportterin ja kameramiehen lisäksi ohjaaja, useampi teknikko, studiolamput ja teleprompteri, eikä uutisreportteri ollut kuka vaan jannu vaan pitkäaikainen uutisankkuri ja oman talkshownsa stara Jake Tapper, joka oli 90-luvulla kunnostautunut myös poliittisten sarjakuvien piirtäjänä.
Tältä näyttää, kun CNN pörhältää paikalle kuvaamaan.
…ja kun kerran tilaisuus tarjoutui kuin tarjottimella, totta kai tungimme mukaan lähetykseen. Jos joku tietää, miten CNN:n vanhoja lähetyksiä pääsee katsomaan netistä, niin oikea hetki on 10. tammikuuta 10:36 AM ET!
Jake Tapperin oikealla puolella Iiro vakavana
Paikalla oli käynyt viestejä jättämässä paljon ulkomaalaisiakin.
8-vuotias Joseph oli jättänyt oman viestinsä
Toimituksen luona käynti oli koskettava kokemus, oikeastaan paljon koskettavampi kuin olimme etukäteen kuvitelleet. Kukaan ei itkenyt, mutta paikalla vallitsi vakava hiljaisuus. Mekin päädyimme puhumaan toisillemme korkeintaan kuiskaten, ja kävelimme hiljaisuudessa poispäin useamman korttelin ennen kuin saimme sanaa suustamme.
Illalla synttäri-illallisellani olimme taas ainoat asiakkaat. Sternen tarjoilija kantoi pöytään ravintolan vakioäyriäislautasen – ostereita, rantakotiloita, simpukoita, pieniä ja isoja rapuja sekä yksi taskurapu – ja summasi tilanteen: C’est une catastrophe! Kolme suurta seuruetta olivat ilmoittamatta jättäneet illallisen väliin, ja sama juttu oli toistunut eilenkin. Koska asiakkaita ei ollut, tarjoilija ja kokki olivat kutsuneet pari kaveriaan kylään, ja meille tarjoilu sujui siinä ohessa. Ruoan loppupuolella kokki tuli yhteisöllisyyden nimissä kaatamaan meille seurueen pullosta eau de vie -hedelmäviinaa ja mutisemaan jotain pelokkaista pariisilaisista.
Seuraavan päivän vietimme hotellilla katsellen ensin ranskalaista uutislähetystä, sen jälkeen CNN:ää. Tarpeeksi menoa ihmeteltyämme totesimme, että pakko kai se on lähteä tuonne itsekin katsomaan menoa. Metrolinjastosta oli ilmoitettu useita asemia suljetuksi, mutta RER-lähijunat netin mukaan kulkivat, joten suuntasimme asemalle suuntana Nationin pysäkki. Asemalla sitten ilmoitettiin, että Nation on suljettu, joten päädyimme kävelemään Gare de Lyonilta – ja mitä lähemmäksi pääsimme itse tapahtumapaikkoja, sitä paremmin ymmärsimme, miksi asemat oli suljettu. Onneksi Pariisin poliisilla on kokemusta mielenosoitusten hallitsemisesta.
Tässä kohtaa kaduilla oli vielä aika vähän ihmisiä.
Mitä lähemmäs saavuimme Place de la Nationia, sitä täydemmiksi kadut kävivät, kunnes aivan aukion suulla jouduimme todelliseen ryysikseen.
Vapaasti käännettynä miehen kyltissä lukee ”Voisitteko vihdoin viimein oppia pitämään toisistanne?”, ja naisen kyltissä on listattu Charlie Hebdon jäljelle jäänyttä toimitusta ja todettu ”Me olemme selviytyjiä”. Mutta mitäköhän pitäisi ajatella kahden vasemmalla kuvassa olevan vanhan herran kyltistä: ”Je Suis Un Con!” eli ’Minä olen mulkku!’
JCDecaux oli vetänyt mainoksensa pois kaduilta ja korvannut ne solidaarisuuden sanomalla.
Mikähän siinä muuten on, että kun jotkut hullut murhaavat ihmisiä islamin nimissä, heitä kutsutaan ”muslimeiksi”, mutta kun joku hullu murhaa lähes 100 nuorisoleiriläistä tavallisten norjalaisten nimissä, kaikki kyllä tajuavat, ettei hän edusta tavallista norjalaista pätkän vertaa vaan on yksinkertaisesti hullu. Sen sijaan näiden terrori-iskujen ja tavallisten muslimien välinen yhteys tai sen puute ei ole ollut selvä kaikille, vaan Ranskassakin on vandalisoitu ja poltettu parin päivän aikana useita moskeijoita. Ehkä tämän takia Ranskan muslimit kokivat tarpeelliseksi lähteä kaduille erityisen sankoin joukoin mm. näillä iskulauseilla varustettuna:
Pas en mon nom – Ei minun nimissäni.
”Minä olen muslimi enkä tunne vihaa.”
Paikan päällä näkyi monenmoista performanssia ja välillä aplodit raikuivat osanottajajoukossa. Sieltä vaikuttavimmasta päästä oli suurikokoinen Marianne, Ranskan kansallissymboli, joka hakkasi välillä mustia variksia miekalla.
Marianne taistelee ja kansa hurraa.
Tänään aamujunassa matkalla Luxemburgiin nappasin luettavaksi Líberation-uutislehden. Kaikki ranskalaiset lehdenkannet näyttivät tismalleen samalta, joten valintani perustui siihen, että käsittääkseni Charlie Hebdon toimitus tekee tällä hetkellä väliaikaisesti töitä Líberationin tiloissa – siispä lehdellä saattaisi olla jotain sisäpiirin infoa aiheesta! Lehdessä olikin eloonjääneiden haastattelu, jossa he yllättäen suhtautuivat kriittisesti, jopa nihkeästi sunnuntain marssiin. Yksi valitti siitä, että poliitikot olivat tehneet Charlie Hebdosta jonkinlaisen symbolinsa – siis ne samat poliitikot, joita lehti vastusti ja pilkkasi. Erityisesti Turkin pääministerin ja Venäjän ulkoministerin läsnäoloa marssilla kritisoitiin. Yksi totesi, että on kyllä kiitollinen kaikille yksityishenkilöille, jotka osallistuivat marssille, mutta Ça ne va pas changer le pays, ei tämä maata muuta, ja marssin synnyttämät tunteet unohtuisivat kahdessa viikossa. Et je suis optimiste.
Mielenosoituksessa liehui monen eri maan ja paikan liput.
Töissä yksi työkaveri kertoi, että oli suuresti yllättynyt, että hänen maanmiehensä olivat kyenneet moiseen: Ranskan suurin mielenilmaus sitten toisen maailmansodan, yli 4 miljoonaa osallistujaa ympäri maata! Jopa mielenosoitusten luvatussa maassa tämä oli suuri saavutus ja kertoi siitä, että Charlie Hebdon tapaus oli osunut ja uponnut ranskalaisten kansallistunteisiin. Americans have power, Germans have economy, the North has a perfect social system… but we, we French have the freedom of speech at least! hän vakuutti ja piti pitkän polveilevan luennon Ranskan ilmaisunvapauden historiasta Voltairea lainaten. Hän ei olisi itse nauranut Charlie Hebdon piirroksille, ei olisi kuulema kovin moni muukaan, mutta tässä ei ollutkaan enää kyse mistään piirroksista vaan ranskalaisten kansalaisoikeuksista. Mutta vaikka eilinen oli kuinka hieno päivä tahansa, niin tuskin tästä mitään hyvä seuraa, totesi työkaverini ja povasi synkkään sävyyn Ranskaan omaa Patriot Actia.
Vaikka viikonloppu kului aika eri merkeissä kuin oli alunperin ajateltu, ja vaikka Ranskan viime päivien tapahtumat ovat olleet kauheita, olen silti tyytyväinen, että pääsin näkemään ne aitiopaikalta. Nämä synttärit muistan lopunikääni.
