Kun lentokenttäbussi on tunnin myöhässä…

Eilen pakkailin vielä laukkuja Coloradossa, kun huomasin ensimmäisten lumihiutaleiden leijailevan parvekkeella. Lunta! Ensilumi oli tietenkin tullut jo syyskuussa, mutta Coloradon tyyliin sää oli sen jälkeen vaihdellut ihan miten sattuu, ja vielä pari päivää sitten olin käynyt ottamassa aurinkoa uima-altaalla. Nyt lämpötila oli reilussa tunnissa laskenut kymmenisen astetta ja pian ulkona pyrytti jo ihan kunnolla.

Tässä kohtaa minä tarkistin Las Vegasin sääennusteen ja totesin että jep, aurinkoista ja +23 koko viikon! Samalla päätin lähteä kohti paikallista bussiasemaa yhtä vuoroa aiemmalla paikallisbussilla. Paikallisbusseja kulki kymmenen minuutin välein, mutta lentokenttäbusseja menisi vain kerran tunnissa, joten siitä ei parennut myöhästyä, ja arvelin, että äkillinen lumimyräkkä saattaisi sotkea paikallisliikennettä.

JUMP bus in Boulder

Paikallisbussissa. Boulderissa on amerikkalaiseksi keskisuureksi kaupungiksi erinomainen julkinen liikenne, mutta silti sitä ei tunnu käyttävän oikein kukaan, ja sain tänäänkin kulkea bussilla omassa pyhässä yksinäisyydessäni.

Meiltä kentälle on 70 kilometriä, missä menee autolla noin kolmisen varttia, jos ei ole ruuhkaa. Lentokenttäbussilla kestää yleensä puolitoista tuntia, koska bussi pysähtelee kummassakin päässä ties kuinka monen Park & Ride -autotalokompleksin tai parkkikentän laidalle, mutta tälle vuorolle oli varattu kaksi tuntia oletettavasti ruuhkan takia. Lentokenttäbussi starttasi ajallaan bussiasemalta klo 15.15, ja aikataulun mukaan kentällä oltaisiin 17.15, kun pahimmat ruuhkat iskevät päälle yleensä vasta viiden jälkeen ihmisten lähtiessä töistä. Kaksi tuntia bussissa istumista siis tiedossa, joten napit korviin, musaa päälle, ja iPadiin HS Kirjastosta Syötäväksi kasvatetut.

IMG-20141110-WA0004

Tuoretta lunta ja autojono, joka oli menossa samaan suuntaan kuin mihin mekin olimme rampilta kääntymässä.

Klo 16.45 havahduin siihen, että matelimme kävelyvauhtia liikenneruuhkassa, olimme oikeastaan madelleet jo jonkin aikaa, ja kylteistä tajusin, ettemme olleet vielä ohittaneet edes Denveriä. Tästä pisteestä kentälle kestäisi vielä melkein puoli tuntia ilmankin liikennettä ja P&R-pysähdyksiä. Myöhässä siis oltiin, totesin, ja laitoin Las Vegasiin toista kautta lentävälle Iirolle tekstaria: Tääl on ihan järkky ruuhka. Tuskin tulee bussi ajoissa kentälle. Onneks ei oo kiire.

Niinpä. Kun kello tuli 17.15 ja olimme yhä jumissa jossain I-70:llä, toistakymmentä mailia kentältä, tarkistin Google Mapsista, mikä olisi arvioitu ajoaika tässä ruuhkassa. 49 minuuttia. Suunnilleen tässä kohtaa tajusin olevani kusessa. Lentoni boarding oli klo 18.00, ja lento lähtisi klo 18.45. Minulla ei ollut matkatavaroita tai edes isohkoa käsimatkatavaralaukkua – halpalentoyhtiö Spirit Airlines laskuttaa myös käsimatkatavaroista, joten olin laittanut kaikki matkatavarani Iiron mukaan – ja olin jo tsekannut sisään netissä ja printannut boardarin, mutta Denverin kenttä ei ole pieni ja nopea, ja kuka tietää, miten aikaisin halpalentoyhtiöt sulkevat portin.

Klo 17.20 rupesin selvittämään kännykällä, mitä liput maksaisivat Frontierin iltakoneeseen. Reilun satasen, ei mitään mahdotonta, mutta jos nyt kuitenkin yrittäisin ehtiä tähän koneeseen.

Klo 17.45 bussi kaarsi Stapletonin P&R:n pihalle. Yhä kymmenisen mailia kentälle, mutta liikenne oli hellittänyt, ja tästä ei autolla kestäisi kuin reilu vartti perille. Jos olisimme perillä tasalta, saattaisin turvatarkastusjonoista riippuen ehtiäkin.

Klo 17.50 liikenne jumittui taas. Bussikuski tunki vasemmalle kaistalle eikä päästänyt henkilöautoja etuilemaan, teki siis parhaansa, ja minä tässä vaiheessa totesin, ettei keskittyminen broilerintuotantoketjuun nyt ihan onnistu, ja laitoin iPadin laukkuun.

Klo 18.00 kaarto ulos motarilta. Häh? Ai niin, vielä yksi P&R-pysähdys! Sadattelin äijää, joka poistui bussista hitaasti ja haki laukkunsa ruumasta vielä hitaammin. Nyt liikettä!

Klo 18.05 bussin takaosassa yksi matkustaja huokaisee, että hänen lentonsa lopetti juuri boardauksen. Toinen matkustaja toteaa, että hänkin varmaan myöhästyy lennolta. Myötätuntoista hyminää. Minä ilmoitan, että minun kohdallani peli ei ole vielä pelattu, vaikka lentoni alkoikin jo boardaamaan.

Klo 18.12 lentokentän ”lumihuippuinen” katto näkyvissä!!

View of the Denver Airport from Avis Car Rental Red Carpet Area

Denverin lentokenttä näkyy preerian keskeltä kauas, ja sen katto matkii viereisiä Kalliovuoria. [kuva: Susan Smith]

Klo 18.14 poliisin vilkut pyörivät edessä. Joku on ajanut kolarin terminaaliin johtavalla tiellä, ja nyt tässä on sitten pieni paikallisruuhka, kun autot yrittävät pakkautua yhdelle kaistalle.

Klo 18.18 ruuhka ohitettu. Siirryn bussin etuosaan, valmiina spurttaamaan. Bussikuski ojentaa minulle Transfer-lipun, jolla pääsisin ilmaiseksi takaisin kotiin, jos en ehtisi lennolle, ja pahoittelee bussiyhtiön puolesta myöhästymistä.

Klo 18.20 viereeni bussin oven eteen siirtyy aasialainen nainen, joka kertoo olevansa matkalla Las Vegasiin. Käy ilmi, että olemme menossa samalle lennolle, ja hän toteaa: I follow you then!

Klo 18.22 bussin ovet aukeavat. Spurttaan ovista sisälle ja pingon matkalaukkuhihnojen ohitse. Turvatarkastusta kohti kaartaessani vilkaisen taakse, ja näen aasialaisen naisen hölkkäävän hitaasti kaukana perässä. Totean, ettei tässä kohtaa ole helkkari aikaa jäädä ketään odottelemaan.

Klo 18.23 ryntään turvatarkastukseen ja kerron, että lentoni lähtee 20 minuutin päästä, pääsisinkö jonon ohitse? Turvatarkastuksessa on muutenkin todella vähän ihmisiä näin myöhään, mutta turvatarkastaja ohjaa minut silti passintarkastusjonoon, jossa ei ole kuin yksi ihminen minua ennen, ja huikkaa: Don’t worry, you’ll make it! En ole täysin vakuuttunut.

Klo 18.24 itse turvatarkastuksessa on kaksi nuorta naista, joilta pyydän päästä ohitse. Of course, he toteavat, ja heitän laukkuni hihnalle, kaivan läppärin, iPadin ja nesteet laukusta, otan vyön, kengät ja takin pois ja harppaan kokovartaloläpivalaisulaitteeseen. Onneksi olen tehnyt tämän niin monta kertaa aiemminkin, että turvatarkastus menee kuin hujauksessa. Tämän takia suosin lentokentällä kenkiä, joissa ei ole kengännauhoja.

Klo 18.26 spurtti alas terminaalijunalle. Junan saapumisessa kestää ikuisuus (ehkä 45 sekuntia), ja juna kulkee mielestäni paljon hitaammin kuin normaalisti. Onneksi lähtöporttini on ensimmäisessä terminaalissa.

Klo 18.32 harpon kaksi porrasaskelmaa kerrallaan ylös terminaaliin, juoksen pitkin kävelyliukuhihnaa ja huikkaan jo kaukaa edellä kävelevälle turistille Excuuuse meee ennen kuin pingon ohitse.

Klo 18.34 porttia ollaan juuri sulkemassa, kun minä pelmahdan paikalle. Las Vegas? portilla seisova nainen kysyy, ja minä tuskin saan sanaa suustani, tungen vaan passini ja matkalippuni hänelle. Yritän kasailla hengitystäni, kun porttia sulkemaan tullut huomioliivimies taputtaa minua selkään ja toteaa: You’re alright, you made it, you’re going to Vegas.

Klo 18.36 istun paikalleni. Minun jälkeeni sisään tulee vielä yksi ihminen, jonka jälkeen lentokone nytkähtää liikkeelle. Aasialaista naista ei näy.

20141110_201650

Las Vegasin valot

20141110_201850

Laskeutuessa The Strip näkyi hyvin. Vasemmalla vihreä MGM Grand, vähän keskeltä oikealle Eiffel-torni.

Että terveiset vaan Las Vegasista. Hyvästä lopputuloksesta huolimatta taidan vastaisuudessa mennä kentälle sillä tuntia aiemmalla bussilla.

in Las Vegas

25 vuotta muurin murtumisesta & arabian kielen kääntäjä Doreen

Berliinin muuri

Tasan 25 vuotta sitten eräs Günter Schabowski, Itä-Saksan kommunistipuolueen puhemies, sai käsiinsä viimehetken muutoksia matkustussääntöihin Itä- ja Länsi-Saksan välillä, jotka olisivat helpottaneet tavallisen itäsaksalaisen matkustamista länteen. Muutosten oli tarkoitus tulla voimaan pikkuhiljaa seuraavien päivien aikana, mutta kukaan ei ollut kertonut tästä lehdistötilaisuutta pitävälle Schabowskille, joten kun toimittaja kysyi häneltä, milloin sääntöjen olisi tarkoitus tulla voimaan, hänen vastauksensa oli: Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.

Paloja Berliinin muurista

Viesti levisi kuin kulovalkea länsisaksalaisessa mediassa, josta sen kuulivat myös itäsaksalaiset, ja kymmenet tuhannet itäsaksalaiset ryntäsivät Berliinin muurille, jossa hämmentyneet rajavartijat eivät tienneet, mitä tehdä, ja päästivät heidät lävitse. Muuri murtui yhdessä yössä.

Test the Rest - Berliinin muuri

East Side Gallery - Berliinin muuri

Tämän postauksen kuvat ovat East Side Gallerysta, 1,3km pitkältä Berliinin muurin pätkältä, joka on nykyään maalattu mahdollisesti maailman pisimmäksi ulkoilmagalleriaksi.

Pari viikkoa sitten istuimme Iiron kanssa sushiravintolassa Berliinin Kreuzbergissä ja kuuntelimme, kun pöytäseurueemme pälätti kännykkään nopeaa arabiaa. ”Sori, työasioita”, Doreen pahoitteli meille englanniksi ja kertoi sitten työstään arabimaan suurlähetystön kääntäjänä. Hyvä kielipää oli johdattanut Doreenin ranskan kääntäjäksi, mutta hän oli pian todennut, että ranskan osaajia oli saksalaisten kääntäjien joukossa liikaa, ja päättänyt laajentaa kielivalikoimaansa arabialla, josta sukeutuikin pian hänen päätyökielensä.

East Side Gallery - Berliinin muuri

Olin tavannut Doreenin jo viikkoa aiemmin, kun matkalla Suomeen minulla oli ollut vaihto yön ylitse Berliinissä, ja paikallisen tutun tehtyä illallisen kanssa oharit päätin spontaanisti lähteä Meetup-sivustolta löytämääni kansainväliseen pubi-iltaan Neuköllniin. Melbourne Canteenin pizza oli hyvää mutta seura sitäkin erinomaisempaa, sillä samaan pöytään kanssani istahti brittimies, joka oli asunut Berliinissä nyt pari kuukautta ja halusi tehdä kaupungista kotinsa, saudimies, joka opiskeli Berliinissä ja etsi juuri uutta asuntoa, sekä Doreen, joka oli syntynyt Berliinin lähellä ja asunut täällä melkein koko ikänsä. Tehdessäni lähtöä Doreen sujautti minulle käyntikorttinsa ja pyysi kertomaan, kun seuraavan kerran tulisin Berliinin. Ja minähän olin palaamassa kaupunkiin heti seuraavana viikonloppuna.

Mary Mackeyn taidetta East Side Galleryssa, Berliinin muuri

Takaisin sinne sushiravintolaan. Doreenin saatua työasiansa järjestykseen pääsin vihdoin kysäisemään häneltä: millaista se lapsuus DDR:ssä oikein oli?

Ei mitenkään ihmeellistä, Doreen totesi. Kauppojen valikoimat eivät tietenkään olleet yhtä hyvät kuin ehkä jossain muualla, mutta eivät itäsaksalaiset missään puutteessa eläneet. Fiilis oli välillä painostava, kun valtio valvoi kaikkea mitä teit, mutta samalla valtio kuitenkin piti huolta. Yksinkertaista. Sellaista, mistä kaikki eivät tietenkään pitäneet, ja Doreeniltakin pari serkkua pakeni Länteen 80-luvulla, nuoria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta jotka olivat varmoja jäävänsä paljosta paitsi, jos jäisivät Itään.

Toinen serkuista oli saanut matkustusluvan Unkariin, mistä hän oli tuhansien itäsaksalaisten tavoin onnistunut loikkaamaan Länteen. Toinen taas ylitti rajan Baijerin lähellä. Tarkemmat detaljit eivät olleet Doreenin tiedossa, mutta jotenkin tarinaan liittyi Baijerissa rajan lähellä asuva isoäiti. Kumpikin oli saanut loikkauksen jälkeen nopeasti elämänsä kuntoon Lännessä sukulaisten avustuksella.

Andrej Sacharow Berliinin muurissa, East Side Gallery

Kun muuri murtui, Doreen oli lukiolainen. Hänen perheensä ei ollut niiden joukossa, jotka lähtivät rynnimään muurille tuona iltana, ja elämän oletettiin jatkuvan normaalina, mutta seuraavana päivänä koulussa yli puolet oppilaista oli poissa, paenneet Länteen tai jotain. Pari päivää myöhemmin Doreenkin perheineen lähti katsastamaan, miltäs se Länsi-Berliini nyt oikein näyttää, ja Doreen ei ollut erityisen vakuuttunut: likaista, roskia, ränsistyneitä taloja myös länsipuolella. Päivän päätteeksi hän palasi mielellään pieneen itäsaksalaiseen kotikaupunkiinsa.

Berliinin muuri

25 vuotta on pitkä aika, näkemykset maailmasta muuttuvat, ja me lähdimme sushiravintolasta vielä drinkeille Bergmannstrasselle rupattelemaan elämästä, historiasta, politiikasta ja matkustamisesta. Vihdoin puoli kolmelta aamuyöstä sanoimme heipat Doreenille – nähdään ehkä vielä! – ja tallustelimme metroasemalle, jossa U-bahnit kolistelivat läpi yön.

Saari josta et ole ikinä kuullut: Ahvenanmaa

Tykkään amerikkalaisessa mediaskenessä siitä, että aikakauslehdet eivät koskaan lopu kesken. Barnes & Noblen lehtiosastolla on lehtiä mitä kummallisimmista aiheista: viimeksi vein tuliaisiksi Suomeen hääaskartelulehden, perinnekasvienkasvatuslehden, triathlon-lehden ja ”näin selviät sissimuonalla sekä vähän aseista”-lehden. Whole Foodsin kassalta tarttuu aina välillä mukaan joku kiinnostava lehti, sillä kuka voisikaan vastustaa lehteä nimeltä Garden & Gun? Viimeksi mukaan tarttuva lehti herätti kuitenkin huomioni omituisuuden sijaan tuttuudella. Vai mitä sanotte tästä kannesta:

20141107_153546

Ilman viirin huomaamistakin, voiko tämä kuva olla mistään muualta kuin Itämeren saaristosta?

20141107_153554

Kyseessä oli Afar, amerikkalainen matkailulehti, ja erityisesti tämän saari-teemanumero, joka kannessa mainosti Itämeren Ahvenanmaan saariston 6500 ”idyllistä saarta”.

20141107_153614

Jutun nimi on ”Skandinavian salaiset saaret”. Ahvenanmaan saaristo on rentouttavin paikka, josta et ole ikinä kuullutkaan.

20141107_153627

Juttu pyöri erään graafinen suunnittelija Lotta Jansdotterin ympärillä: syntynyt ja viettänyt lapsuuden kesiä Ahvenanmaalla, varttunut Tukholmassa ja asuu nykyään Brooklynissa. Jutussa haastatellaan yhtä toista ihmistä, Judy Kuitusta, brittiä, joka muutti Ahvenanmaalle 36 vuotta sitten. Jutussa Jansdotter suunnittelee kesämökin taikka kakkoskodin (”own house”) rakentamista Ahvenanmaalle, kertoo idyllisestä elämästään korkealla pohjoisessa ja mainostaa ensi kesänä vetämäänsä viiden päivän tekstiilityöpajaa, jonka yhteydessä pääsee saunan jälkeen nakuna yöuinnille, ”very much a Scandinavian nature experience”.

20141107_153640

20141107_153654

Jännää koko jutussa oli sanojen määrä. ”Finland” mainittiin kahdesti, kummatkin kerrat tässä lauseessa:

Located midway between Finland and Sweden, the Åland archipelago is a semi-autonomous part of Finland, but it holds a population that largely speaks Swedish.

Sen sijaan ”Scandinavian” mainittiin peräti yhdeksän kertaa, niin usein, että se pisti silmään: on skandinaavisia käsitöitä, skandinaavinen hiljaisuus, skandinaavinen unelmakesäkohde ja kaiken huipuksi epävirallinen skandinaavinen motto, joka kuulema on: ”Can’t find what you want? Make it. Don’t know how? Then learn!” Jäin miettimään, oliko kyseessä tietoinen ”Ahvenanmaa ei ole oikeastaan Suomea”-ajattelu vai se, että toimittaja uskoi Skandinavian vetoavan paremmin lukijoihin kuin jonkun tuiki-tuntemattoman Suomen ja veikkasin, että todennäköisesti jälkimmäinen.

20141107_153706

Että sellainen Ahvenanmaa. Nyt tekin olette kuulleet siitä!

Rantaloma Los Angelesissa

venice2

Hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Kolmosella alkavia lämpötiloja. Ihmisiä bikineissä rantabulevardilla. Tämä on Los Angeles syyskuussa. Vajaan viikon reissulla emme kertaakaan eksyneet Downtowniin, sillä rannalla kävely aamutuimaan ja ilta-auringon aikaan vei voiton.

venice1

Tukikohtamme oli Venice Beach, vähän Santa Monicasta etelään, joka tunnetaan myös lempinimellä Muscle Beach. Täältä alkoi ensimmäinen alkuperäinen kehonrakennusbuumi 1930-luvulla, ja alueella toimii yhä ulkoilmakuntosali, jossa lihaskimput ähkivät päivät pitkät. Vaikka majoituksemme oli läheltä rantaa, Iirolle kyseessä oli työmatka, mutta minä vietin päivät istuen rantakahviloissa ja kävellen taikka pyöräillen rantaa edestakaisin.

venice3

Eksyin eräänä päivänä kanaalialueelle, josta Venice Beach on saanut nimensä: tänne rakennettiin 1900-luvun alussa Yhdysvaltojen johtava resorttialue, mikä vaati paikalla olleiden soiden kuivattamista kanaalien avulla. 20-luvulla paikka oli jo kunnon viihdekeskus, ja rannalla oli mm. Länsirannikon suurin huvipuisto. Verorahat kuitenkin loppuivat, ja vaikka rannalta löydettiin öljyä 30-luvulla ja vuoristoradan viereen nousi öljynporaustorneja, 50-luvulle tultaessa paikkaa alettiin kutsua merenrantaslummiksi, Slum by the Sea.

Venice Collage

Seuraavana aamupäivänä vuokrasin pyörän, jolla viiletin pitkin rantaa tukka hulmuten. Rantabulevardi oli täynnä vuokrauskojuja, joista olisi saanut ties minkälaista pyörää, rullalautaa taikka Segwayta lainaksi, mutta minä pitäydyin siinä normaalissa mallissa.

venice12

Kuvia itse vuokrapyöristä löytyy Stilettikorkokanta-blogista, joka vakuutti minut siitä, että pyöränvuokraus tuolla päin on must.

Yhtenä iltana lähdin kävelylle pohjoiseen päin ja päädyin Santa Monica Pearille ihastelemaan aaltoja. Illan hämärtyessä Iiro saapui myös paikalle ja ajoimme pari kierrosta vuoristoradalla, joka ei ollut erityisen villi, mutta josta näkymät pitkin rantaviivaa olivat aika upeita. Illan päätteeksi söimme vatsamme täyteen Bubba Gumpin mereneläväravintolassa, jossa ravut olivat hyvän hintaisia, mutta laskua katsellessa olimme tyytyväisiä, että olimme tilanneet vain yhdet oluet. Täällähän oluen hintaa harvemmin kerrotaan menussa, ja yleensä hinnat ovat olleet kohtuullisia, mutta yli $10 pelkästä oluesta yllätti tällä kertaa ikävästi. Melkein yhtä kallista kuin Suomessa?

venice13

Lisää kuvia Santa Monicasta Laura Let’s Go -blogissa.

Matkan loppuvaiheessa hotellin vaihto pakotti meidät vihdoin pois rannalta, ja vietin aamupäivän Hollywoodin Walk of Famen tähtiä bongaillen. Illalla Deep Red Blues -blogin innoittamana käväisimme ihailemassa maisemia Griffith Observatorylta käsin. Jäi fiilis, että tänne pitää päästä uudestaan, ja onneksi seuraava visiitti Enkelten kaupunkiin onkin tiedossa tasan kuukauden päästä.

Los Angeles Collage

Koska koko reissusta tuli tieto vasta pari päivää ennen lähtöä, matkaoppaisiin tutustuminen jäi vähemmälle. Sen sijaan oppaiksi muodostuivat suomalaiset matkablogit, joista jutussa mainittujen lisäksi hyödyllisiä vinkkejä ammensin myös näistä: Siveltimellä, Sanna Wallenius, Suvi Höyden, Unagidon. Jos reissu Losiin on ajankohtainen, kannattaa käydä tutustumassa!


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Syyshuveja: maissisokkelo, tynnyrijuna ja uppopaistettua kaikkea

Fritzler Corn Maze, Colorado

Maissia silmänkantamattomiin. Umpikuja, täyskäännös. Eikö me menty tästä jo kerran? Kellään aikuisista ei ole havaintoa, kumpaan suuntaan risteyksestä pitäisi kääntyä, joten annetaan seurueen 2-vuotiaan päättää.

Corn at Fritzler Corn Maze

Jos vaikka tiputeltaisiin maissinjyviä matkalle, löydettäisiinkö sitten takaisin?

Passport Question at Fritzler Corn Maze

Välillä sokkelossa sai apuja kylteistä, joiden oikeat ratkaisut ohjeistivat minne mennä, mutta suurimman osan ajasta piti itse etsiä tiensä ulos umpikujista.

Paikkana oli Fritzler Corn Maze, Coloradon ”isoin ja mahtavin” maissisokkelo vajaan tunnin ajomatkan päässä meistä preerialle päin. Sokkelo leikataan joka vuosi johonkin kuvioon, ja tänä vuonna vuorossa oli iso kiitos arjen sankareille:

fritzler1

Aiempina vuosina sokkelon aiheina on ollut niin paikallisen jenkkifutisjoukkueen kannatusta kuin faniteos country-laulajalle, mutta tämä teema on tainnut esiintyä sokkelossa eniten:

fritzler2 fritzler3

USA flag

Ja totta kai lippu liehui sokkelon edessä.

Me kävimme paikan päällä valoisaan aikaan ja tykkäsimme oikeastaan aika paljon sokkelossa kävelystä ja oikean reitin etsinnästä. Auringon laskettua kuuden maissa illalla toisessa sokkelossa alkaa ”kummitella”, ja kuvat sokkelosta näyttivät sen verran friikeiltä, ettei minulla ollut kovinkaan suurta hinkua lähteä pimeään luurankojen, hämähäkkien, zombien ja moottorisahamurhaajien kanssa, joista osa olisi varmaan ollut palkattuja näyttelijöitä.

Jenni at Fritzler Corn Maze

Sokkelon lisäksi paikan päällä oli ties mitä attractionia. Polkuautorata eli pedal-cart oli hauska vaikkakin vähän pöhkö, ja liukumäessä kiljui sekä 2-vuotias että minä – oli aika hurja! Pomppulinnassa saatiin koko porukka hiki pintaan, jonka jälkeen olikin hyvä lähteä vähän räiskimään värikuulilla.

Painball Bus at Fritzler Corn Maze

Vanhasta koulubussista oli poistettu ikkunat ja niiden tilalle asennettu värikuula-aseet, joilla räiskittiin reitin varrelle osuvia maalitauluja.

Barrel Train at Fritzler Corn Maze

Ison mönkijän vetämä tynnyrijuna ajoi läpi maissipellon ja ylösalas noin metrin korkuisia mäkiä. Tuntui melkein vuoristoradalta. Melkein.

Muuten meininki vaihteli aidosti hauskasta ”hehheh vähän kornia”-hauskaan, joka sekin oli oikeasti hauskaa, mutta tämä seuraava näkemämme juttu hieman arvelutti:

Pig Run at Fritzler Corn Maze

Pig Runissa porsaat laitettiin juoksemaan kilpaa ympäri ”juoksurataa” nelisen kertaa päivässä, ja vieressä lapset hihkuivat ja kannustivat innoissaan omanväristä possuaan.

Pig Run at Fritzler Corn Maze

Ihan vapaaehtoisesti pikkupossut eivät juosseet, vaan yksi paikan työntekijöistä säikytteli possuja eteenpäin ja välillä tuuppi niitä jalalla, jos ne yrittivät jäädä syömään juoksurataa. En tiedä tarpeeksi porsaista, että osaisin sanoa, kärsivätkö ne tästä, mutta itse en ainakaan possujen asemassa viihtyisi.

Paikan päältä sai myös ruokaa, ja söimme lounaan, joka ei ollut terveellisillä ainesosilla pilattu.

Pork Nachos at Fritzler Corn Maze

Possua vähän toisessa muodossa, nimittäin pork nachoseina.

Funnel Cakes & Fried Oreos stand

Saisiko olla jotain uppopaistettua?

Funnel Cake at Fritzler Corn Maze

Funnel Cake muistutti vähän tippaleipää, ja sen viimeisteli suklaakastike.

Fried Oreos at Fritzler Corn Maze

Uppopaistetut Domino-keksit olivat oma lempparini. En siltikään syönyt näitä kaikkia, ei olisi kyennyt.

Aurinko oli jo painumassa vuorten taa kun vihdoin lähdimme kotia kohti. Maissisokkelo oli nyt lauantaina viimeistä kertaa auki tänä vuonna. Ensi vuonna tänne pitää tulla jo syyskuussa!

Cows on the Pasture in Colorado

Seksiä tihkuva Halloween

”Haluatko lähteä meidän työpaikan Halloween-pippaloihin?” Iiro kysyi viime viikolla. Totta kai! Mutta pitääkö sinne pukeutua?

Toissavuonna vietimme täällä Halloweenia rauhallisesti kotona trick-or-treattaajia odotellen, ja viime vuonna juhla oli Luxemburgissa kansallinen vapaapäivä, jonka ansiosta lähdimme kaverin kanssa Etelä-Ranskaan, mutta mitään pukeutumista ei ollut havaittavissa. Jos ei sukulaispojan kummitusjuhlia ja yksiä opiskelijabileitä lasketa, olen viimeksi pukeutunut Halloweenina kultaisella 90-luvulla trick-or-treattaillessani siskojeni kanssa ympäri massachusettsilaista naapurustoa. Jo silloin kävi selväksi, että amerikkalaisten mielessä Halloween-asut eivät yhdisty kauhuteemaan, ja olin naapuruston ainoa vampyyri, kun muut olivat supersankareita, Spice Girlsejä, tai ties mitä. Pikkusiskoni oli maailman hellyyttävin haisunäätä.

Viime viikonloppuna kävimme hakemassa inspistä läheisestä Halloween-kaupasta, joita tänne on putkahdellut tyhjiin liikekiinteistöihin kuin sieniä sateella.

halloween store

Olen tätä ilmiötä ihmetellyt jo pitkään, mutta näköjään vaan konsumerismin ja kuluttamisen ihmemaassa on kannattavaa pistää pystyyn kauppoja parin kuukauden ajaksi vain yhden juhlapäivän takia. Samoihin tiloihin ilmestyy Halloweenin jälkeen Holiday Storeja, ja loput vuodesta niissä on milloin mitäkin, aika usein ei mitään. [Kuva: stu_spivack]

20141026_164745

Kauppa, missä kävimme, oli poikkeuksellisesti pistetty pystyyn isoon telttaan ostarin parkkipaikalle. Sisällä oli hämärää (anteeksi tärähtäneestä kuvasta) ja savukone hyrräsi.

Oli luurankoja, hämähäkinseittejä ja tauluja, joista kuvakulmasta riippuen tuijotti isoisoisoäiti tai hänen luurankonsa. Oli pihamaalle hautakiviä, ruumisarkkuja tai Iiron lemppari, kolmimetrinen puhallettava Marshmallow Man, josta ei voi sanoa muuta kuin että onneksi meillä ei ole pihaa, koska muuten se olisi saattanut lähteä mukaan. Oli viittoja, peruukkeja, kasvomaaleja ja tekohampaita. Oli verisiä irtokäsiä, jotka olisi voinut kiinnittää auton takakonttiin niin, että ne lepattavat hauskasti ajaessa pitkin interstatea. Oli valmisasuja vauvoille, lapsille, vähän isommille lapsille ja aikuisille. Tietenkin katsastin lävitse aikuisten naisten valmisasuvalikoiman (josko olisi päässyt helpolla), ja tältä se näytti:

20141026_164740

Kaikki tässä kaupassa on ollut ”SALE! 25% off!” kaupan aukeamisesta lähtien ja varmaan pysyy sellaisena sulkemiseen saakka. Suomen viranomaisilla saattaisi olla tähän jotain sanottavaa.

Seksikäs koulutyttö. Seksikäs Punahilkka. Seksikäs jalkapallotuomari. ”Hottie” pesiksen pelaaja. Asumerkki, jonka nimi on ”Leg Avenue”. Valehtelematta noin viidenkymmenen asun hyllystä ei löytynyt kuin KAKSI asua, joissa hame olisi ylettynyt edes polveen, ja niistä toisessa, prinsessa-asussa, olikin sitten erittäin syväänuurrettu povi. Toinen asu oli nunna.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa pukeutua seksipommiksi, ja saattaisin itsekin harkita, jos olisin menossa vaikkapa opiskelijabileisiin. Iltapäivällä alkavat työpaikan juhlat, joissa tapaan ensimmäistä kertaa miehen työkavereita, eivät välttämättä kuitenkaan ole täysin sopivat noille asuille, joten päädyimme käyttämään mielikuvitusta, ja nyt on vähän haastavampi asu ajatuksen tasolla valmis ja suurin osa tarvikkeistakin shoppailtu. Sormet ristissä, että toteutus toimii, sillä asun valmistelu sisältää mm. kaiken näkyvän ihon maalaamista harmaaksi.

Jos toteutus toimii, laitan siitä huomenna kuvaa Facebookin puolelle. Jos ei, niin päädymme ainoastaan koristamaan Iiron työpaikan seinää seuraavan vuoden ajan A0-kokoon tulostettuna, sillä kaikista juhliin osallistuvista on perinteisesti otettu viralliset portretit. Joka tapauksessa asu ei voi olla huonompi kuin tämä:

sexy-ebola-containment-suit-8

Sexy Ebola Containment Suit. Oikeasti. Vain $59,99.

Kukaan muu pukeutumassa tänä Halloweenina?

Panoramapunkt: Auringonlasku Berliinin yllä

Joku pakkomielle minulle on kehittynyt, että isoissa kaupungeissa haluan aina päästä toljottamaan kaupungin kattoja mahdollisimman korkealta. Kaupungin hälinä jää katutasolle, ja lintuperspektiivistä saa paremman käsityksen kaupungista: onko se suuren suuri, vai onko taivaanranta sittenkin täynnä metsää, preeriaa taikka aavikkoa? Kuinka laajalle alueelle pilvenpiirtäjät levittyvät? Minkä värisiä katot ovat, ja löytyykö niiltä puutarhoja?

Siksi kiipesimme Berliinissä Potsdamer Platzin Panoramapunktiin. Olin kuullut, että sinne oli vähemmän jonoa kuin Fernsehturmin TV-torniin, ja onneksemme edellämme lipunmyynnissä oli vain yksi perhe, jonka jälkeen pääsimme kävelemään suoraan sisään. Euroopan nopein hissi huiskaisi meidät hetkessä huipulle 24. kerrokseen, josta näkymät levittäytyivät huippua ympäröivältä parvekkeelta joka suuntaan.

View West from Panoramapunkt: Sony Center & Tiergarten
Näkymä länteen: Edessä Sony Center, jossa Iiro oli reilu vuosikymmen sitten yrittänyt käydä katsomassa MM-jalkapalloa, mutta matsi oli peruttu, koska kaupungissa pelättiin huligaaneja. Takana levittäytyy Tiergartenin puisto, jossa Brandenburgin vaaliruhtinaat kävivät 1500-luvulla metsällä.
Brandenbourg Gate & Berlin Skyview
Panoramapunktista pystyi bongailemaan kuuluisimpia nähtävyyksiä: tuolla on Brandenburgin portti, tuolla Berliner Dom, ja tuolla se TV-torni. Rakennuskanta Itä-Berliinin puolella oli joko neuvostorealistista tai uudisrakennusta, ja nostokurkia oli horisontti täynnä.
Reichstag, Berlin
Reichstag, Saksan parlamenttitalo, josta olisi myös voinut ihailla näkymiä, jos lipun olisi varannut ajoissa.
Detlev-Rohwedder-Haus, Berlin
Itä-Berliiniä rumemmasta päästä edustaa Detlev-Rohwedder-Haus, jonka historiasta kerroinkin jo Segway-postauksessa.

Hetken näkymiä ihmeteltyämme nappasimme ikkunapöydän huipun länsipuolen kahvilasta ja tilasimme oluet, jotka yllätykseksemme olivat samaa hintaluokkaa kuin maantasalla. Monessa tornikahvilassa hinnat ovat suoraan verrannollisia korkeuteen – esimerkiksi Hotelli Tornin Ateljée-baari Helsingissä, Lontoon Shardin kattobaareista puhumattakaan – mutta täällä näkymät eivät näyttäneet vaikuttaneen hintoihin. Siinä kelpasi istuskella katsellen tätä maisemaa:

Sunset from Panoramapunkt & Neue Nationalgalerie
Etualalla Ludwig Mies van der Rohen suunnittelema Neue Nationalgalerie eli modernin taiteen museo

Olimme ajoittaneet käyntimme Panoramapunktissa niin, että osuimme huipulle kolmisen varttia ennen auringonlaskua. Ehdimme siis tutkia maisemat lävitse ennen auringonlaskua, jota pääsimme parahiksi ihailemaan.

Sunset over Berlin, viewed from Panoramapunkt

Sky after Sunset from Panoramapunkt

Evening at Panoramapunkt

Auringon laskettua teimme vielä uuden kierroksen huipun ympäri, tällä kertaa ihmetellen Berliinin valoja. Saimme ikään kuin kahdet maisemat yhdellä hinnalla, kas näin:

View South from Panoramapunkt
Näkymä etelään ennen auringonlaskua…
Night View from Panoramapunkt
…ja sama näkymä auringonlaskun jälkeen.

Tornin huipulla oli pieni näyttely Berliinin ja erityisesti Potsdamer Platzin historiasta, ja jos ei mihinkään muualle museoon ehdi, niin tästä saa jo hyvän käsityksen siitä, mikä myllerrys paikalla on käynyt viimeisen 100 vuoden aikana. Oli jokseenkin surrealistista katsella kuvia Potsdamer Platzilta reilu 25 vuotta sitten, kun se oli vielä miinakenttää, joka jakoi suurkaupungin kahtia. Huipulta löytyi myös hyvät kuvat näkymistä, joissa oli kerrottu vähemmän Berliiniä tuntevalle, mitä alhaalla oikein näkyykään, joten 360°Panorama-kartta kannattaa jättää ostamatta, ellei välttämättä halua viedä sitä kotiin matkamuistoksi.

Leipziger Platz & Leipziger Strasse at Night
Etualalla hohtava kahdeksankulmainen Lepziger Platz oli DDR:n aikaan peitetty piikkilangalla, eikä rakennuksista ollut tietoakaan.

Panoramapunkt on auki klo 10-20, kahvila klo 11-19, ja aikuisten lippu maksaa 6,50 euroa. Sisäänkäynti Potsdamer Strasselta aivan Potsdamer Platzin kulmasta.

Hellepäivä ruska-aikaan

Autumn is a second spring

Purojen varressa kasvava narrowleaf cottonwood, eräänlainen poppeli, loistaa juuri nyt täällä keltaisena.

Eniten tottumista täällä Coloradossa on minulla ollut sään kanssa: eilisen sään perusteella ei pysty sanomaan mitään huomisesta, ensilumi tuli jo syyskuussa, mutta shortsikelejä saattaa silti olla vuoden ympäri. Talvivaatteita ei voi pakata pois kesälläkään, koska reilun tunnin ajomatkan päässä vuorilla voi sataa lunta kesälläkin, ja kesävaatteita taas tarvitsi eilen, kun lähdimme patikoimaan mukavassa hellesäässä (+27, aurinkoista) ruskan peittämille Flatirons-vuorille, jotka kohoavat kaupungin vieressä.

Chautauqua Park, Boulder, CO

Chautauqua-puisto näytti hieman erilaiselta kuin helmikuussa.

Chautauqua Park in October

Joku muukin oli keksinyt lämpimänä lauantaina lähteä reippailemaan kaupungin puistoihin. Joka toisella kiipeäjällä oli mukana haukku.

Box elder at the Flatirons, Boulder, CO

Me otimme suunnaksi oikeanpuoleisimman Flatirons-vuorista, noista hieman vanhalta silitysraudalta näyttävistä kivimuodostelmista.

Chautauqua Park, Boulder, CO

Ruskankeltaiset saarnivaahterat vaihtuivat ylöspäin kiivetessä kelta- ja pähkinämännyiksi.

Patikointireitti kulki ensimmäisen ja toisen Flatironin välistä ja nousua oli noin puoli kilometriä (1600 metristä 2100 metriin). Polulla oli yllättävän paljon porukkaa ottaen huomioon, ettei maasto ollut sieltä helppokulkuisimmasta päästä, ja osa reippailijoista kantoi koiriaan vaikeiden kohtien ylitse.

Alternative Routes to 1st Flatiron

Vasemmalla meidän kulkemamme reitti. Oikealla reitti, jota vuorikiipeilijät käyttivät.

Climbing the 1st Flatiron

Oikea ylä: Chautauqua-puisto näkyy preerialänttinä kaupungin reunassa. Oikea ala: Yliopiston stadionilla CU Buffaloes pelasi jenkkifutista kalifornialaista haastajaa UCLA Bruinsia vastaan, ja välillä yleisön ja väliaikaohjelman melu kuului vuorille asti.

2nd Flatiron, Boulder, CO

Toisen Flatironin huippu, jonka luota polku vielä nousi ensimmäiselle Flatironille.

View from Boulder Flatirons towards Golden

Näkymä toiselta Flatironilta Denverin ja Goldenin suuntaan. Kaupunkien välissä, missä ei ole asutusta taikka ihmisten istuttamia puita, on pelkkää preeriaa. Ylängöllä sijaitsee NCAR, yksi Yhdysvaltain meteorologian ja ilmastotieteellisen tutkimuksen keskuspaikoista.

3rd Flatiron, Boulder, CO

Kolmas Flatiron on Flatironeista suurin ja vaikeapääsyisin. Flatironit syntyivät, kun Laramiden vuorijonopoimutus puski hiekkakiveä pystysuuntaan 70-40 miljoonaa vuotta sitten.

Climbers on 3rd Flatiron, Boulder, CO

Hetki piti siristää silmiä ennen kuin tajusi, että kyllä, siellä kolmannen Flatironin päällä kalliokiipeilijät tosiaan ottavat aurinkoa.

Noin parin tunnin kiipeämisen jälkeen saavutimme vihdoin ensimmäisen Flatironin huipun. Tai ei ihan huipun, mutta melkein, sillä polku pysähtyi parikymmentä metriä huipun alapuolelle Flatironin ”kääntöpuolelle”. Tässä kohtaa oli hyvä tankata vettä ja ihastella maisemia.

2nd Flatiron from Behind

Iiro ja ensimmäisen Flatornin huippu

Boulder Foothills

Boulderin kaupunki alkaa siitä, mihin vuoret loppuvat.

Rocky Mountains as seen from Boulder Flatirons

Vuorten lumihuiput näkyvät kotipihastammekin, mutta eivät ihan näin hyvin.

Patikointi helteessä oli tuonut mukanaan sen verran kesäisen fiiliksen, että päästyämme alas suuntasimme lähimpään Dairy Queeniin jäätelölle (minulle double fudge cookie dough, Iirolle mint Oreo), jonka jälkeen vietimme loppupäivän uima-altaalla nauttien auringosta. Suomessa en ole koskaan ollut syksyn ystävä, mutta tällaiset syksyt kelpaavat minullekin.

Jenni at 1st Flatiron

Hyvää syksyä Boulderista! T. Jenni

Berliinin keskusta Segwaylla

En muista ihan tarkkaan, mitä mieltä olin Segwaysta, kun niistä ensimmäisen kerran kuulin, mutta mihin ihmeeseen tuo on hyvä tuskin menee paljoa vikaan. Sitten näin NYCissä poliisin huruttavan ympäri keskuspuistoa Segwaylla. Kui siistiä! Haluan kanssa!

Los Angelesissa viime kuussa olisi ollut mahdollisuus vuokrata Segway Venice Beachilta varsin kohtuulliseen tuntihintaan, mutta aika loppui. Nyt sitten Berliiniin lähtiessä sain jostain päähäni Segwayt, ja kun netistä löytyi City Segway Tours, jonka neljän tunnin Segway-ajeluun kuului lisäksi opastusta ympäri kaupunkia, olin myyty. Aika kun oli muutenkin kortilla pelkän viikonlopun reissussa, niin tässä näkisi lisäksi tärkeimmät nähtävyydet.

Heräsimme siis lauantaiaamuna jo kahdeksalta (syy miksi emme ehtineet nauttia hotellimme myöhäisestä aamiaisesta), jotta ehtisimme Alexanderplatzin TV-tornin juurelle ennen kymmentä. Myöhästyimme pari minuuttia kiitos junalakon, josta tiedotettiin pelkästään saksaksi, mutta paikan päällä oli sen verran härdelliä ilmoittautumisten kanssa, ettei tämä tuntunut suuresti haittaavan.

Segway ajelu
Segwayt parkkeerattiin nähtävyyksille pysähtyessä aina seinää tai katukiveystä vasten, koska itsekseen ne lähtisivät kulkemaan eteenpäin. Oppaamme Walid heitti herjaa vahvalla lontoolaisaksentilla natseista, homoista, talibaneista, juutalaisista, lesboista ja oikeastaan kestä vaan ja esitteli itsensä tittelillä your gay Taliban tour guide. Suosittelen vain epäkorrektin huumorin ystäville.

Segwaylla oli aluksi yllättävän vaikea ajaa – jo sen kyytiin nouseminen oli ensimmäisiä kertoja aika hermoja raastava kokemus nykimisineen ja kengurupomppuineen – ja toisaalta reilun vartin harjoittelun jälkeen yllättävän helppoa, mikä oli hyvä, sillä sen reilun vartin jälkeen painoimme liikenteen sekaan. Neljän tunnin kierroksella oli monta pysähdystä ja opastustuokiota, mutta ajoakin kertyi aivan riittävästi: Segwayt jätettyämme ja heipat sanottuamme fiilis jaloissa oli aika outo, vähän samanlainen kuin purjeveneestä astuessa, mutta ilman keinumista. Tuntui, että tasapainolihakset olivat saaneet treeniä, ja toisaalta jo pelkkä neljän tunnin seisominen tuntui jalkapohjissa. Kannattaa olla hyvät kengät jalassa.

Berliner Dom, Berliinin tuomiokirkko
Berliinin tuomiokirkko, Berliner Dom, jonka edessä pysähdyimme ensimmäisen kerran
Altes Museum, Berliini
Altes Museum, Museosaaren vanhin museo, jonka katolla joku äijä näyttäisi mottaavan hevosta nyrkillä kuonoon.

Aloitimme kiertämällä Museosaarta ja tsekkaamalla ulkoa käsin sen museot. Tässä vaiheessa minulla oli vielä tottumista Segwayhin, kameran kaivamiseen laukusta, Walidin vahvaan aksenttiin ja nopeaan puhetyyliin sekä vau vitsi mä ajan Segwaylla-fiilikseen, joten opastuksesta ei jäänyt ihan hirveästi mieleen, mutta sen sentään sisäistin, että kyseessä on maailmanperintökohde, koska missä muualla muka on näin monta siistiä museota vieri vieressä? Kysäisin Walidilta, että jos aikaa on vain yhteen, missä näissä kannattaa käydä, ja tuomio oli että ei missään näistä. If you come to Germany, why on Earth would you want to spend your day looking at Egyptian and Greek memoriblia? Walid tokaisi ja käski painua sen sijaan sillan toisella puolella olevaan Saksan historiamuseoon, jos välttämättä haluaa johonkin isoon museoon täällä päin.

Humboldt-yliopiston vanha kirjasto Berliinissä
Humboldt-yliopiston alumneihin ja entisiin opettajiin kuuluvat sellaiset äijät kuin Einstein, Planck, Hegel, Bismarck, Marx ja Heine. Walid valaisi, että yliopisto on tuottanut yhteensä 29 Nobel-palkintoa, mikä on ”pari enemmän” kuin hänellä itsellään.

Humboldt-yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan edessä pysähdyimme kertaamaan rakennuksen historiaa entisenä kuninkaallisena kirjastona, jonka edessä Bebelplatzilla eräänä kauniina toukokuisena iltana vuonna 1933 eräs Joseph Goebbels piti palopuheen, jonka jälkeen puheen kuulleet opiskelijat ja nuoret ryntäsivät kirjastoon ja raahasivat ulos kaiken ”epäsopivan” kirjallisuuden torille. Roviolla paloi tuona yönä suunnilleen 20 tuhatta kirjaa. Tuolla rauhallisella kauniilla aukiolla seistessä oli jotenkin epätodellista ajatella, että reilu 80 vuotta aiemmin meininki täällä oli täysin kolopäistä, mutta pakko se oli uskoa tuijotellessa muistomerkkiä, jossa kirjahyllyt ammottivat tyhjyyttään.

Gendarmenmartk-aukion kaksi kirkkoa: saksalainen ja ranskalainen
Kyllä, nämä ovat kaksi eri kirkkoa.

Gendarmenmarkt-aukiolla saimme ihmetellä dejavu-ilmiötä: kaksi kirkkoa. Kaksi aivan identtistä kirkkoa. Häh? It’s because of the 30 year war, Walid avasi. 1600-luvun lopussa 30-vuotinen sota oli pyyhkinyt Berliinin miespopulaation olemattomiin, ja kaupunginisät jäivät miettimään, mistä ihmeestä sinkuille ja leskille löytyisi elättäjiä. Samaan aikaan katolisessa Ranskassa syrjittiin protestanttisia hugenotteja, joten Berliini lähetti sanan: tulkaa tänne, täällä on tyhjiä taloja, uskonnonvapaus protestanteille ja paljon vapaita naisia! Niinpä hugenotit saapuivat sankoin joukon, ja heitä varten rakennettiin Französischer Dom, ranskalainen tuomiokirkko. Koska hugenotit olivat kuitenkin ranskalaisia, piti saksalaisten panna paremmaksi ja rakentaa aukion toiselle puolelle Deutscher Dom, saksalainen tuomiokirkko, pari metriä leveämpi ja hitusen korkeampi.

Französischer Dom - Ranskalainen tuomiokirkko, Berlin
Nykyään kumpikin kirkoista on muutettu museoksi, mutta näköjään niissä on silti mahdollista juhlia häitä.

Tässä kohtaa opimme ensimmäistä kertaa, että iso osa vanhan Itä-Berliinin puolelle jääneistä historiallisista rakennuksista on rakennettu täysin uudelleen 70-90-luvuilla. Ensimmäiset parikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen kumpikin kirkoista näytti tältä:

Gendarmenmarkt, East Berlin, 11 September 1959
Kuva: allhails
Checkpoint Charlie, Berliini
Amerikkalaisen ja neuvostosotilaan muotokuvat merkkaavat vanhaa rajanylityspaikkaa.

Kun länsisaksalaiset halusivat liikkua varsinaisen Länsi-Saksan ja Länsi-Berliinin väliä, he ajoivat Checkpoint Alphasta Checkpoint Bravoon ja toiste päin motaria pitkin – ja auta armias, jos auton matkamittarin lukema näytti enemmän, kuin mitä matkaan olisi pitänyt mennä, tai jos matkaan oli mennyt vähänkin normaalia pidempään. (Jos taas matka taittui etuajassa, sakotettiin ylinopeudesta.) Jos muut kuin länsisaksalaiset halusivat jatkaa matkaa tästä Itä-Berliinin puolelle, tämä hoitui foneettisissa aakkosissa kolmannen kirjaimen kautta: Checkpoint Charlie. Kun sitten vuonna 1961 kapitalistiset ja sosialistiset tankit toljottivat toisiaan tämän checkpointin kohdalla, maailmanlaajuinen kuuluisuus oli taattu, ja nykyään paikalla parveilee turisti jos toinenkin.

Checkpoint Charlie, Berlin
Parilla eurolla olisi saanut poseerata ”amerikkalaissotilaiden” kanssa. Kyllä, tähän oli jonoa.

Miksi muuten ”checkpoint” eikä esimerkiksi ”border crossing”? Koska amerikkalaiset eivät pitkään tunnustaneet DDR:n olemassaoloa, joten paikalla ei näin ollen voinut olla minkäänlaista valtion rajaakaan.

Berliinin muuria
Alkuperäistä Berliinin muuria. Länsi-Saksan puolella sijaitsi kuvassa näkyvä
Martin-Gropius-Bau
, tuolloin pommitusten jäljiltä vähän heikossa hapessa oleva sisustusesinemuseo, ja muurin toisella puolen samoilla kohdin sijaitsi Natsi-Saksan Luftwaffen päämaja, myöhemmin DDR:n ministeriötalo, vielä myöhemmin eli nykyään Saksan valtiovarainministeriö, kaikki kolme peruspositiivisia instansseja, joita kohtaan kansalaisilla on varmasti lämpimiä fiiliksiä.
Vanha itäsaksalainen vartiotorni, Itä-Berliini
Itäsaksalainen vartiotorni: ei lämmitystä talvipakkasella, tehtävänä ampua rajanylittäjä joka saattaa olla naapurisi, näköpiirissä ns. Vapaa Maailma jonne todennäköisesti haluaisit lähteä itsekin lipettiin, ja seurana tornissa toinen vartiosotilas, joka saattaa hyvin olla Stasin palkkalistoilla.

Potsdamer Platzilla ihmettelimme uudenuutukaista rakennuskantaa: kiiltävää lasia ja modernia tornitaloa joka puolella. Syrjäkadulta löytyvän vartiotornin juurella Walid selitti, että vielä 25 vuotta sitten paikalla oli toista sataa metriä leveä death zone, jossa piikkilangat ja miinakentät pitivät huolen siitä, ettei kukaan ylittänyt rajaa elossa. Tältä paikka näytti vuonna 1962:

Berlin Wall at Potsdamer Platz, Berlin, 28 August 1962

Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että eikö Saksan historiassa ole mitään muuta kuin kurjuutta ja kauhua? Sitten kaarsimme neuvostorealistisen kerrostalon pihaan. No tämä ei näytä niin pahalta. Mitä kamalaa voisi olla kerrostalon pihassa?

Hitlerin bunkkerin sijainti Berliinissä

Ei muuta kuin Führerbunker, Hitlerin koti ja Natsi-Saksan päämaja vuonna 1945. DDR ei halunnut mainostaa maanalaisen bunkkerin sijaintia, joten he rakensivat siihen päälle kerrostalon parkkipaikan. Muurin murtumisen jälkeen Saksan valtio kierteli ja kaarteli asian kanssa ja huhumyllyn lähtiessä tangentille vihdoin paljasti bunkkerin sijainnin. Mitään suunnitelmia ei kuitenkaan ole bunkkerin avaamiselle turisteille, koska pelkona on, että siitä muodostuisi jonkinlainen epäpyhä alttari uusnatseille. Sitäpaitsi kerrostalojen asukkaat tarvitsevat yhä parkkipaikkansa.

Juutalainen muistomerkki, Berliini

Bunkkerin viereisessä korttelissa vajaa 3000 betonipaasia muistuttaa juutalaisten kansanmurhasta. Kuulema alunperin Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin suunnitteluvaiheessa juutalaisyhteisöä ei paljon miellyttänyt sijainti niinkin lähellä Hitlerin bunkkeria, mutta Berliinin kaupunki totesi, että kuulkaas ei näitä tyhjiä isoja kortteleita kaupungin keskustassa nyt ihan rajattomasti ole, ja muistomerkki saatiin avattua vuonna 2005.

Juutalaisen muistomerkin sisällä

Muistomerkin idea on, että eri korkuiset betonipaasit luovat labyrintin, joka eristää niiden keskellä kävelevän ihmisen täysin ympäröivästä yhteiskunnasta – vähän niinkuin juutalaiset aikoinaan. Samaten muistomerkin pohja on epätasainen ja kuvastaa epävarmuutta, jota juutalaiset kokivat. Ja siltä se muistomerkin keskellä aika lailla tuntuikin, lievästi ahdistavalta.

Juutalainen muistomerkki ja Reichsdag Berliinissä
Muistomerkiltä näkyi Reichstag, valtiopäivätalo, jonka kupolista on kuulema hienot näköalat, mutta pääsy pitäisi varata etukäteen.

Brandenburgin portit, Berliini

Brandenburgin porteilla hengähdimme. Vihdoinkin jotain positiivista, tavallaan. Portti on Berliinin vanhojen kaupunginmuurien portti, jossa kerättiin tulleja kaupunkiin tulevilta, ja sen keskimmäisin aukko on hieman muita leveämpi siksi, että siitä saivat keisarikunnan aikoihin kulkea pelkästään kuninkaallisen hovin jäsenet.

Brandenbourg Gate, Berlin
Voiton jumalatar Victoria istuu hevosten vetämissä vaunuissa

Portin vieressä oli Yhdysvaltain ja Ranskan suurlähetystöt sekä eräs hotelli, joka on ilmeisesti hyvinkin ikoninen, mutta josta minä en ollut koskaan kuullutkaan.

Hotelli Adlon, Berliini

Hotelli Adlon on se hotelli, jonka ikkunasta Michael Jackson roikotti poikaansa Blanketia. Ainoa vaan, että kun Walid meille tästä kertoi, minä ihmettelin, miksi Michael Jackson roikotti ikkunasta peittoa? Ei selvästi ole Michael Jacksonin tekemiset lähimpänä sydäntä.

Tässä kohtaa kierros saapui päätökseen, ja me hurutimme takaisin TV-tornille Unter den Lindeniä pitkin väistellen kadulla lojuvia hevosenpökälelänttejä.

Segwayt Brandenburgin porteilla

Viikonloppu Berliinissä

Berliini on kokemistani kaupungeista se, johon jatkuvasti eniten haluan. — Pilvi / Chicagon lääkäri

Berliini, mun suosikkikaupunki. — Laura / Urbaani viidakkoseikkailijatar

Berliini on mun lempikaupunki ikinä, mahtavaa matkaa sinne! :) — Sofia / Liikkeellä

Viikonloppu Berliinissä - Berliinin liikennevalot

Viime viikonloppuna Berliinissä ymmärsin vihdoin, miksi niin moni on täysin hullaantunut kaupunkiin. Rosoinen metropoli, jossa vaihtoehtokulttuurit puskevat kivijaloista, yhden kaupunkikeskustan sijaan joka kaupunginosalla on oma tunnelmansa, U-bahnit rämisevät tunneleissaan kellon ympäri eikä kaupunki tunnu ikinä nukkuvan ja arkkitehtuuri todistaa synkästä lähihistoriasta, jota kuitenkaan hädin tuskin huomaa ihmisistä ja elämisenilosta, jota Berliini ja berliiniläiset sykkivät.

Menipä runolliseksi, mutta pääpointtina siis, että kyllä minäkin tykkäsin, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi Berliinin reissukseni.

Berliinin muuri

Matkaseurana oli Iiro, joka oli käynyt kaupungissa viimeksi kymmenisen vuotta sitten.

Alexanderplatz & Itä-Berliini

Lensimme Berliiniin Suomesta aikaisin perjantaiaamuna ja suuntasimme pienen hotellilla vietetyn välikuoleman jälkeen lounaalle Alexanderplatzille. Kyseinen paikka oli minulle aiemmin tuttu vain nimenä – en edes ollut tajunnut, että se oli aikoinaan Itä-Berliinin keskustori – joten nyt on hyvä käsitys siitä, miltä DDR:n neuvostorealistinen arkkitehtuuri parhaimmillaan näytti. Rumalta. Samalla siitä tuli kuitenkin jotenkin etäisesti mieleen jotkut suomalaiset kaupunkikeskustat. Eipä näkymä ihan hirveästi eroa siitä, että Helsingin Hakaniemessä kääntäisi selkänsä kauppahallille ja ihailisi eräänkin SAK:laisen liiton päämajaa.

Alexanderplatz, Berliini

Kaunista.

Alexanderplatz & TV Tower, Berlin

Alexanderplatzille näkyy TV-torni, jonne moni kiipeää ihmettelemään Berliiniä taivaalta käsin. Me suosimme näiden näkymien sijaan Panoramapunktia, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Curry wurst Berliinissä

Deutsches Currywurst Museumin mukaan Berliinissä syödään joka vuosi 70 miljoonaa currywurstia. Tässä niistä kaksi.

Ruoka Berliinissä

Innostuimme niin saksalaisesta ja erityisesti berliiniläisestä ruoasta, että meiltä jäi kokonaan väliin myöskin kaupungissa vahvasti näkyvä turkkilainen keittiö. Ensi kerralla sitten. Lauantai-iltana lähdimme Kreuzbergiin Bergmanstrasselle syömään erään paikallisen kanssa, jonka olin tavannut viikkoa aiemmin kaupungissa pitkän välilaskun yhteydessä, ja silloin päädyimme sushille, joka oli todennäköisesti hintalaatusuhteeltaan parhainta, mitä olen ikinä syönyt. Ei ehkä ihan niin maukasta kuin jossain huippusushipaikoissa, mutta missä muualla Länsi-Euroopassa tai Yhdysvalloissa voi syödä vatsan täyteen sushia 10 eurolla? Suosittelen siis lämpimästi Aki Tatsu Sushi & Morea tuolla päin pyöriville sushin ystäville.

Saksalainen & berliiniläinen ruoka

Oikeasta yläreunasta: baijerilainen ”makkaraparaati”, camembertilla ja lauantaimakkaralla päällystetty lämmin leipä, eisbeiniä eli berliiniläistä sianpotkaa, ja lisää makkaraa. Näistä suussasulava eisbein oli suosikkini, mutta camembertikin maistui, sillä Yhdysvalloissa kaikki hyvät pehmeät juustot ovat törkeän kalliita.

Oberbaumin silta

Oberbaumin silta

Tempelhofin lentokenttä

Suurkiitos kaikille Berliinin vinkkejä jakaneille, sillä niiden ansiosta tajusimme käydä Tempelhofin lentokentällä. Kyseessä on yksi kentistä, joiden kautta liittoutuneet pyörittivät Länsi-Berliinin koko huoltoa Berliinin saarron ajan 1940-luvun lopulla, mutta kenttä pyöri vielä 2000-luvulle saakka ja viimeiset kaupalliset koneet nousivat kentältä 2008. Pari vuotta myöhemmin kenttä avattiin puistoksi, ja nyt siellä liikkuivat lenkkeilijät, pyöräilijät, koiranulkoiluttajat, vauvanvaunujentyöntäjät, rullaluistelijat, skeittaajat, leijanlennättäjät ja leijaskeittaajat.

at Tempelhofin lentokenttä

Harvemmin on mahdollisuutta pitää piknikiä keskellä kiitotietä.

Tuulihaukka Tempelhofin lentokentällä

Ihmisten lisäksi Tempelhofilla näkyi viihtyvän myyrät sekä yksi tuulihaukka.

Hotelli: Lindner Hotel Am’Kudamm

Kuten aiemmin kerroin, voitin Berliinin-matkan #germany25reunified-Instagram-kilpailusta. Yöpyminen oli järjestetty Lindner Hotel Am’Kudammissa* lähellä Zoologische Gartenin juna- ja metroasemaa, josta pääsi kätevästi ympäri kaupunkia – ja olisi päässyt vielä kätevämmin, ellei junalakko olisi perunut S-bahneja lauantaina. Ku’dammin shoppailukatu välkkyi yötä päivää hotellin ulkopuolella laajoine shoppailumahdollisuuksineen. Me jätimme ostostelut tällä kertaa väliin mutta tykkäsimme silti näkymistä, jotka avautuivat ylimmän kerroksen huoneestamme. Veikkaan, että tuossa huoneessa 724 oli hotellin komeimmat näkymät.

Lindner Hotel Am Ku'damm, Berliini

Huone oli siisti ja moderni, joten mitä muuta voi hotellilta pyytää? No aamupalapöytää! Ja se oli täällä erinomainen: laajat leivänpäällisvalikoimat, mukaanlukien himoitsemiani pehmeitä juustoja, paljon mehuja, hedelmiä ja jugurtteja, sekä lämpimiä englantilaistyylisiä aamiaisvaihtoehtoja suoraan buffetista. Viikonloppuisin aamiainen kesti puolille päivin, joten aamu-uniset on kerrankin otettu huomioon. Voin suositella hotellia lämpimästi!

Näiden mainittujen juttujen lisäksi vierailimme Stasin tutkintavankilassa ja ajelimme ympäri keskustaa segwaylla – reissun kohokohta! – mutta niistä lisää myöhemmin. Viikonloppu Berliinissä oli loistava! Seuraavaksi minulla on vuorossa se matkan tylsin osuus: matkalaukun purkaminen…