Globe Called Home -matkablogi

26.2.201428.8.2014

Laskettelua Kalliovuorilla

Laskettelukeskuksen helpoin mäki on tässä

Coloradon Kalliovuorilla on monia kuuluisia hiihtokeskuksia: Hollywood-kerman ja julkimotähtien Aspen, Yhdysvaltojen suurin ja mahtavin Vail, afterskistään tunnettu Breckenridge, snoukkaajien Snowmass ja takavuosina huumekartellilla kunnostautunut Telluride, joka imagonsa takia vetää nykyään puoleensa etenkin toimintaelokuvatähtiä. Vaikka näihin suurimpaan osaan on parin tunnin ajomatka, meillä oli laskettelutauko venynyt sen verran pitkäksi, että päätimme aloittaa vähän kevyemmin Boulderin lähikeskuksesta Eldorasta, 45 minuutin ajomatkan päästä.

Bloggaaja poseerausasennossa vuorten edessä, kun ensin on koottu maasta hissin jälkeen tippuneet hanskat ja sauvat

Boulderiin oli luvattu päiväksi aurinkoa ja +18. Kolmenkymmenen kilometrin päässä vuorilla oli aurinkoa ja +2. Loistavasta laskettelusäästä saimme kiittää jyrkkää nousua, sillä vaikka Boulderkin on yli puolentoista kilometrin korkeudessa ylängollä, Eldora on noin kolmessa kilometrissä. Jos siis lähtee Kalliovuorille laskettelemaan, ei suomalaisena ehkä ihan ensimmäiseksi kannata rynnätä rinteeseen, sillä näissä korkeuksissa piilee jo vuoristotaudin vaara. Minä olin lenkkeillyt jo reilun viikon Boulderin poluilla ja Iirohan asuu kaupungissa, joten akklimatisaatio oli suoritettu.

Toiseen suuntaan olisi ollut hienommat maisemat, mutta pelkäsin sen verran kännykän, hanskan, sauvan tai itseni tiputtamista hissistä, etten uskaltanut turhia venkoilla.

On vaikea verrata Eldoraa mihinkään kotimaiseen laskettelukeskukseen, koska speksit ovat niin erilaiset. Toisaalta hissejä oli avoinna alle kymmenen, sellaista Vihdin tai Messilän luokkaa. Toisaalta pisin rinne on melkein viisi kilometriä ja korkeuseroa korkeimman ja matalimman kohdan välillä on melkein 500 metriä; Levillä vastaavat luvut ovat 2,5 kilometriä ja 325 metriä. Eldorasta löytyi onneksi kaiken tasoisia rinteitä, aina aloittelijoille sopivasta bunny slopesta kahden tähden mustiin rinteisiin ja laajoihin off-piste-alueisiin, joista jälkimmäisiin meillä ei ollut mitään asiaa.

Kunnon lasketteluvarusteisiin kuuluu Suomen talviolympialaisjoukkueen virallinen pipo ja tietenkin kypärä. Sen jälkeen on hyvä poseerata 3300 metrissä.

Päivälippu rinteisiin maksoi $80 ja varusteiden vuokraus $45, joten päätimme maksaa neljä taalaa lisää ja ottaa all-inclusive-päiväpaketin, johon hissilipun ja varusteiden lisäksi sisältyi vielä kaksi tuntia opetusta, yhteishintaan $129. (Kausilippu muuten olisi ollut $300, eli aika nopeasti se alkaa kannattamaan.) Hiihto-opetusryhmä ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, sillä vaikka olin mielestäni vähän yliarvioinut taitomme ryhmää valitessa, olimme porukan parasta päätä, ja parin perusvinkin jälkeen jäimme hakemaan tuntumaa itseksemme, kun opettaja paimensi ylisuuren ryhmän alempitasoisia ja lohdutti erästä teinipoikaa, joka kaaduttuaan oli heittänyt sukset mäkeen.

Saimme kuitenkin hakemamme tuntuman ja muistinvirkistyksen, jonka jälkeen oli kiva lähteä isompiin mäkiin kasvattamaan tasapainoa ja itsetuntoa. Iiro oli alunperin arvioinut, että viihdymme rinteessä maksimissaan kaksi tuntia, ja minäkään en uskonut kuin ehkä kolmeen, mutta lopulta olimme rinteessä puolen tunnin lounastaukoa lukuunottamatta klo 10-16. Takaisin kaupunkiin lähdimme iloinen virne naamalla, leuka auringonpolttamana ja hassunmuotoiset pandarajaukset poskissa.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagrammista nimimerkillä @muorra.

26.2.2014

Suomalainen, amerikkalainen, kansalainen, kantaväestö, alkuperäiskansa

Tämä kirjoitus sisältää rumaa kieltä ja masentavaa tekstiä. Lukeminen omalla vastuulla.

Varmaan aika moni on tähän mennessä huomannut Suomessa paljon julkisuutta saaneen version laulusta Olen suomalainen, mutta laitan sen tähän joka tapauksessa, koska kaikista ”voiko iskelmästä tykätä muuten kuin ironisesti” -kommenteista ja ”eikö tuo laulu ole aika supermasentava” -kritiikistä huolimatta minä diggaan tästä ihan aidosti.

Diggaan vähemmän videon saaneista kommenteista. Tässä joitain kyseenalaisia helmiä:

”Maahanmuuttajat eivät ikinä tule olemaan suomalaisia, tämä video loukkaa kantaväestöä.”
”laulussa kuvataan mamuja ja muita loiseläjiä ja samalla lauletaan että ”on täällä elämä raskasta TYÖTÄ” ja kuinka monta somalia ym ym on näkynyt tekemässä sitä ihan oikeasti raskasta työtä…ei vittu niin yhtään! se että osaa suomea niin ei tee suomalaiseksi, katsotaan se kansallisuus status uusiksi sitten neljän sukupolven jälkeen.?”
”Ykskää vitu neekeri ei tuu koskaa olee suomalainen mu silmissäni. kaikki vaa joukkohautaa.?”
”Meidän aikana suomalainen OLI SUOMALAINEN ei mikään tuollainen työtön sossussaroikkuja!?”
”`somaliprinsessa´ laulamassa raskaasta työstä,voiko pahempaa vittuilua ollakkaan normaaleja suomalaisia kohtaan?Ja vitut olette suomalainen vaan apinatasavallan asukkaita sun muita sossupellejä.?”

…ja tämä videosta, jossa esiintyy Suomen kansalaisuuden saaneita ihmisiä kaikkialta päin maailmaa, kaikista kuudesta asutetusta maanosasta, kaikkia eri rotuja, osa kotonaan ja osa työpaikoillaan: korutaiteilija studiossaan, ravintolanpitäjä ravintolassaan, ja kansanedustaja eduskuntatalolla. Ensimmäisenä äänessä on Perussa syntynyt ja Helsingin konservatoriossa opiskellut sekä Savonlinnan oopperafestivaalien vakiokalustoon kuuluva oopperalaulaja ja Suomen kansalainen. Lisäksi videolla esiintyy ja laulaa Suomeen lapsena muista maista adoptoituja totutusta poikkeavan näköisiä suomalaisia. Kaiken kukkuraksi videolla esitetty laulu on alunperin italialainen ja sieltä suomennettu ja suomalaistettu.

Tästä tuli pari mutkan kautta mieleen se, kun Jenkeissä asunut suomalaiskaverini kertoi, että heidän amerikkalainen naapurinsa oli avautunut heille, kun he olivat laittaneet autoonsa eturekisterikilven paikalle suomenlippukilven; Georgiassa autoissa on vain takarekisterikilvet, ja eturekisterikilven jättämän tyhjän tilan ihmiset täyttävät yleensä vähän millä sattuu, usein lempiurheilujoukkueensa kannatuskilvellä. Tämä naapuri oli valittanut, että miksi ihmeessä nämä suomalaiset haluavat korostaa kotimaataan – hehän ovat hyvää vauhtia amerikkalaistumassa, ovat jo käytännössä amerikkalaisia Yhdysvalloissa syntyneiden lapsiensa kautta, ja heidän pitäisi keskittyä siihen! Vaikka kommentin olisi voinut muotoilla paremminkin, siitä paistoi läpi ajatus, että jo ensimmäisen polven maahanmuuttaja voi hyvin olla ihka aito amerikkalainen. Samaa inklusiivisuuden tunnetta yritti varmaan viestiä sekin puolituttu, joka baarissa pubivisan yhteydessä heitti minulle eräästä kysymyksestä, että ”tämä vastaus on hyvä pitää mielessä, sillä siitä saattaa olla hyötyä sitten kansalaisuuskoetta suorittaessa”. Vaikka ensireaktioni olikin, että minulla on kiitos vaan jo kansalaisuus, se Suomen kansalaisuus, niin kommentti oli kaikkea muuta kuin pahansuopa.

Mutta kun kerran amerikkalaisten inklusiivisuudesta on puhe, tuli mieleeni myös tämä viimeisimmän Super Bowlin väliajalla esitetty mainos, jossa laulua America the Beautiful esitetään usealla eri kielellä ja taaskin erinäköisten ihmisten toimesta:

…ja tässä muutamia videon herättämiä kommentteja Twitteristä:

”That coke commercial sucked. Mexicans, terrorists, jews, and niggers are not ”American”.”
”Not a fan of that commercial I speak English”
”Nice to see that coke likes to sing an AMERICAN song in the terrorist’s language. Way to go coke. You can leave America.”
”#fuckCOKE it’s America and the USA language is English…not all this foreign shit”
”Throwing away the rest of my coke zero. What the fuck was that? #thisisamerica #fuckcoke”
”@CocaCola I love your product, but your ad was very offensive. This country speaks English, damn it.”
”Coca Cola is the official soft drink of illegals crossing the border.”

Mainittakoon tässä, että yksi videolla esiintyvistä kielistä on keres, jota puhuvat Yhdysvaltojen lounaiskulmassa elävät anasazi-intiaanit. Näköjään ahdasmielisiä pölvästejä riittää valtameren molemmin puolin. Voimia ja kestämistä saamelaisille ja Amerikan intiaaneille sekä kaikille vähän avaramielisemmille suomalaisille ja amerikkalaisille toivoo yx mamu Luxemburgista.

25.2.2014

Spontaani ulkomaanreissu seitsemän minuutin varoitusajalla

Viime viikonloppuna olimme sopineet kavereiden kanssa sunnuntaiksi patikointia, mutta viime hetkellä säätiedotus vaihtui puolipilvisestä tihkusateiseksi. Tiesin, että ystäväni Maria oli käymässä Brysselissä, mutta olin aiemmin todennut, että pysyn viikonlopun Luxemburgissa. No, saihan tässä lauantaipäivällä jo ihan tarpeeksi rötvättyä kotona, totesin, ja pakkasin varmuuden vuoksi laukkuun vaihtoalusvaatteet ja kameran, kun lähdin baariin katsomaan Leijonien pronssipeliä.

Baarissa totesimme kaveriporukalla, että patikointi saa jäädä väliin, joten laitoin Marialle heti WhatsApp-viestiä, että miten olisi tällainen viime hetken suunnitelmien muutos. Jonka jälkeen laitoin viestiä Facebookissa. Jonka jälkeen laitoin tekstiviestiä. Jonka jälkeen soitin saamatta vastausta. Jonka jälkeen laitoin viestiä kahdelle tutulle, joiden tiesin olevan Marian kanssa, että käskisivät häntä tarkistamaan kännykkänsä. Ja jonka jälkeen Suomi teki viisi maalia (!), ja minä totesin, että sunnuntai sujunee kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.

Noin viisi minuuttia ennen pelin loppua puhelin vihdoin soi ja Maria tokaisi, että totta kai tulet heti tänne Brysseliin! Kello oli 18:13. Totesin että selvä tulen heti, löin luurin koukkuun, repäisin takin päälle, juoksin pää kolmantena jalkana kohti asemaa, hyppäsin yhden pysäkinvälin sopivasti paikalle tulleeseen bussiin, juoksujalkaa kansainvälisten lähtöjen lipunmyyntiin, one ticket *lääh* to Brussels *puuh*, kyllä seuraavaan junaan, vauhtia!, missä päin se laituri on, ai kauimmaisessa päässä asemaa? okei merci bye!

Klo 18:19 hyppäsin junaan, ja puoli minuuttia myöhemmin juna nytkähti liikkelle. Että ihan runsaasti jäi aikaa.

Täällä on selvästi ollut kokkarit, mutta missä on itse pippalot?

Luxemburgista Brysseliin junalla kestää noin kolme tuntia, mikä on uskomatonta, kun kerran Brysselistä puolet pidemmälle Pariisiin pääsee alle puolessatoista tunnissa. Olen kuullut, että syy tähän olisi poliittinen ja nimenomaan Luxemburgin puolelta: jos tuolle välille rakennettaisiin nykyaikainen nopea junayhteys, matka lyhenisi päivittäisen työmatkan mittoihin, ja Luxemburg pelkää, että liian moni työntekijä muuttaisi Brysseliin. Parempi siis pitää yhteys hitaana ja työntekijät lähellä.

Minä joka tapauksessa ehdin kolmessa tunnissa lukea Jane Austinia, kuunnella hyvää musiikkia, torkkua sekä selvittää Marialta, missä päin Brysseliä hän oikeastaan olikaan ja minne pitäisi tulla. Löysin Marian kotibileistä, joista lähdimme jatkamaan iltaa pippaloihin, joissa poliitikonalut pohtivat tulevien vaalien tuloksia ja omia mahdollisuuksiaan niissä samalla, kun eräskin istuva suomalaismeppi jorasi tanssilattialla humpan ja ripaskan tahtiin. Minäkin pääsin tokaisemaan eräälle paikalla olleelle, että äänestin muuten sua kymmenen vuotta sitten, ja reaktio oli niin aidon ilahtunut ja liikuttunut, että suosittelen kaikille samaa, jos vain tilaisuus sattuu kohdalle. Kuulema siinäkin hommassa negatiivista palautetta tulee kymmenkertaisesti positiiviseen verrattuna.

Sinistä taivasta ikisateisessa Brysselissä. Näköjään kaikki on mahdollista.

Sunnuntaina otimme Marian kanssa tavoitteeksi turisteilla ja syödä hyvin. Yöpaikkamme oli sattumoisin melkein kulman takana art nouveau -arkkitehti Victor Hortan talomuseosta, joten sinne siis! Museo on auki vain kolme tuntia päivässä, klo 14-17 iltapäivisin, ja netissä peloteltiin tuntien jonoilla, mutta en antanut tämän haitata – saisinhan museosta yhden natsan lisää ”Käydyt maailmanperintökohteet” -hattuuni. Onneksi helmikuu ei ole mitään kuuminta turistisesonkia, ja jouduimme jonottelemaan vain reilun vartin.

Siinä on jono…

…ja siellä jonon päässä Maria!

Hortan talo oli satumainen. Huonekaluista iso osa oli viety pois, mutta jäljelle jääneestä kaikki, aivan kaikki, oli koristeltua: seiniin upotetut kaapit (joihin oli upotettu takkoja), tapetit, ovenkahvat, portaikkojen kaiteet, lamput, vessat… Eniten ihastuin Hortien tyttären Simonen huoneeseen, jonka yhteydessä oli usean neliömetrin kokoinen kattoterassi sekä huumaavalta tuoksuva talvipuutarha. Mariaa taas kiinnosti talon monet rappuset: yhdet herrasväelle, yhdet palvelusväelle, ja yhdet ikiomat arkkitehdille, jotta hän voisi liikkua sujuvasti työhuoneestaan kipsistudioonsa. Talosta oli avoinna yleisölle vain herrasväen tilat, sillä museon henkilökunta ja Hortan säätiön työntekijät olivat evakossa palvelusväen tiloissa oman toimistotalonsa remppaa, jossa menee vielä pari vuotta. Silti joka huoneessa näkyi ovet, joista palvelusväki oli aikoinaan hipsinyt pois herrasväen silmistä.

Me tottelimme valokuvauskieltoa, mutta kaikki näköjään eivät ole niin tehneet. Tässä siis maistiaisia talon herrasväen portaikon päädystä sekä sisäänkäynnistä vierashuoneeseen. [kuva: theearlofgrey]

Kuka enää tekee mosaiikkilattioita? puuskahti Maria ja avautui hetken nykyajan rakentamisen tasosta. [kuva: mksfca]

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin myös tämä museokäynti.

Pyhän kolminaisuuden kirkko

Art nouveauta näkyi myös kadulla, tosin sitä tunnetumpaa tsekkiläisen Muchan tyyliä

Museon jälkeen vaelsimme Ixellesin suuntaan ja päädyimme ravintola Roxiin, jossa vähän pihalla oleva tarjoilija toi meille mahan täyteen maittavaa ruokaa, crêpejä päälle, ja palanpainikkeeksi teetä.

Naminamitartarpihvi. Tilatessani sen tarjoilija kysyi, tartar en kit ou d’italienne? Öö, mikä niiden ero on? En kit est tsömtsömtsöm et italienne est avec möfmöfmöf. En ymmärtänyt mitään, joten vastasin itsevarmasti, että italialainen versio kiitos.

Maria tilasi cabillaudia, epinardia ja cerfeul-pyreetä. Eli jotain valkoista kalaa, minkä lajimääritelmää en muistanut, jotain vihreitä juttuja, mitä en tarkalleen ottaen muistanut, ja jotain. On minustakin apua. Tuli siis turskaa (äh, niin!), pinaattia (no totta kai!) ja jotain, mistä en saanut tolkkua edes sanakirjan avulla, mutta minkä lopulta Google paljasti maustekirveliksi.

…ja totta kai Frittejä.

Hämärä laskeutui ravintolassa rupatellessamme, ja lopulta vaelsimme hitaasti läpi pimeän kaupungin kohti Centraalin juna-asemaa, josta nappasin illan viimeisen junan takaisin kohti kotia.

Tässä kohtaa Maria alkoi hahmottaa, missä ollaan. Viidettä kertaa kaupungissa, mutta kun päivät ovat aina kuluneet töissä ja paikasta toiseen on menty lähinnä metrolla, eri alueet eivät ole yhdistyneet päässä.

Jos on puoli tuntia aikaa ennen junan lähtöä, niin totta kai käydään fiilistelemässä Grand-Placella.

Talojen seiniin maalattua taidetta on Brysselissä kaikkialla. Tässä seikkailee belgialainen Tintti.

Kävimme tarkistamassa, että kyllä, Mannekin Pisin vieressä on yhä ne muistelemamme hyvät vohvelikojut. Vohveleita emme kuitenkaan enää crêppien jälkeen jaksaneet.

Kotimatkalla Austinini loppui jo Libramontin kohdalla. Sen kunniaksi tähän loppuun pari 200 vuotta vanhaa viisautta:

35-vuotiaiden naimaonnesta: ’He may live twenty years longer. But thirty-five has nothing to do with matrimony.’

27-vuotiaiden naimaonnesta: ’A woman of seven-and-twenty,’ said Marianne, after pausing a moment, ’can never hope to feel or inspire affection again; and if her home be uncomfortable, or her fortune small, I can suppose that she might bring herself to submit to the offices of a nurse, for the sake of the provision and security of a wife.’

24.2.20142.2.2015

Tiedät olevasi luxemburgilainen kun… (2/3)

Lue myös ensimmäinen osa tästä kirjoitussarjasta. Lista kopioitu netistä, kommentit omiani.

You hate the Germans for blocking your local petrol stations.

Tänäkin aamuna bensan hinta Luxemburgissa on 1,303 eur/l, kun Saksan puolella rajaa se on 1,577 eur/l. (Lähde: Fuel Prices in Europe) Jotkut vähän sniidummat saksalaiset ja belgialaiset oikeasti ajavat Luxemburgiin tankkaamaan autonsa. Selitys hintaerolle on, että Luxemburgissa bensaverot ovat merkittävästi rajanaapureita matalammat.

You know that the University of Luxembourg is merely a joke.

Luxemburgin yliopisto perustettiin vasta vuonna 2003, ja tätä ennen moni luxemburgilainen kävi hakemassa koulutuksensa ulkomailta. Käsittääkseni yliopisto ei ole vielä kerännyt kovinkaan paljon meriittejä, eikä se ainakaan ole päässyt yhdellekään ranking-listalle.

Walferdangen kylässä sijaitsee Luxemburgin yliopiston päärakennus, jonka suurherttua ja Hollannin kuningas Vilhelm I rakennutti 1800-luvun alkupuolella kuninkaalliseksi residenssiksi. [kuva: Kristina D.C. Hoeppner]

You know at least 5 jokes involving stupid Belgians.

Mitä ruotsalaisvitsit ovat suomalaisille, sitä belgivitsit ovat luxemburgilaisille. Esimerkki: Helikopteri rysähtää belgialaiselle hautausmaalle. Paikallinen palokunta on löytänyt jo yli sata kuollutta.

Höyryävää bouneschluppia kesäfestareilla

You know that theres nothing better than a good Bouneschlupp, apart from a Paschtéitschen mat Fritten an Zalot.

Bouneschlupp on paikallinen perinteikäs ja yleinen keitto, johon tulee vihreitä papuja, makkaraa, perunaa, sipulia ja piparjuurta. Paschtéitschen taas on voitaikinasta leivottu pasteija, jonka sisälle tulee kermakastiketta, jossa on mukana esim jauhelihaa, kanasukaleita tai sieniä. Lisukkeena tarjoillaa ranskiksia (Fritten) ja salaattia (Zalot).

Hieman gourmeempi versio Paschtéitschenista. [kuva: JL-Flo-Ju-Sev]

You despise any sparkling water other than Rosport.

Rosport on paikallinen pullovesi, joka on myös maan yleisin, koska sitä saa yleensä ravintolassa puolen litran pullon samalla hinnalla, kun Perrieriä saa 0,33l; täällähän ei ravintoloissa yleensä saa hanavettä. Kuplavesi on nimeltään Rosport Blue, kuplattomana vettä taas saa punaisessa pullossa, mikä hämää belgialaisia, koska sillä puolen rajaa sininen yleensä tarkoittaa kuplatonta vettä ja punainen kuplallista.

You know at least four languages, but cant write in your mother tongue.

Luxemburgin kielestä on ruvettu tekemään kirjakieltä vasta viimeisen 20 vuoden aikana, kouluissa opetetaan kirjoittamaan saksaksi ja moni luxemburgilainen ei missään vaiheessa saa opetusta siitä, miten omaa äidinkieltä pitäisi kirjoittaa.

One of your childhood memories is having a Jean la gaufre waffle at the Schueberfouer. Once youre 16 all you care about are the Dikkrecher Béierstuff and the Schwarzwaldhaus.

Schueberfouer on maailman vanhin tivoli, joka putkahtaa pariksi viikoksi eloon Luxemburgin keskustan pohjoispuolen parkkipaikalle joka elo-syyskuun vaihde. Tivolilaitteiden lisäksi aivan yhtä olennaista on ruokatarjoilu, jossa Jean la Gaufren liègeläiset vohvelit edustavat lasten suosikkeja. Schwarzwaldhaus taas on kaljateltta-alue ja Dikkrecher Stuff yökerho, joka pystytetään tivolialueelle kahdeksi viikoksi. Luxemburgissa anniskelu on sallittu 16-vuotiaille.

Menoa Schueberfouerilla

When you talk to your friends, strangers think youre drunk.

No siltähän se vähän kuulostaa:

You think its quite normal to have your own car, even if youre only 20 years old.

An old car means its over 5 years old.

Luxemburg on yksi maailman ”autorikkaimmista” maista väkilukuun verrattuna. Edelle kaartavat vain lilliputtivaltiotrio San Marino – Monaco – Liechtenstein, Islanti ja Yhdysvallat. Itse en ole kiinnostunut autoista, joten niihin ei tule paljon kiinnitettyä huomiotakaan, mutta Iiro täällä vieraillessaan teki huomion, että autokanta on uutta ja kallista. Kesäisin liikenteessä näkyy paljon avoautoja, Porschet eivät ole harvinaisia mihinkään aikaan vuodesta, ja autot ovat yleensä hyvässä maalissa.

You visit Paris, London and NY for Christmas Shopping.

Pariisiin pääsee TGV-junalla noin kahdessa tunnissa, Lontooseen lento kestää noin tunnin, ja kumpaankin edestakaiset liput maksavat noin satasen. New York taas lienee listalla, koska luxemburgilaisilla on varaa maksaa myös Atlantin ylittävistä lennoista.

You think that paying 500 for your one room flat is a pretty good deal.

Moni kaverini vuokraa täällä pelkkää huonetta ja maksaa siitä noin 600 euroa kuussa. Huoneiden alivuokraaminen on täällä yleistä, ja jotkut saattavat vuokrata townhousestaan kokonaista kerrosta huoneiksi jaoteltuna, joten huoneiden vuokraajat joutuvat usein asumaan yhdessä vuokraemäntänsä kanssa. Minä onnistuin löytämään hyväkuntoisen yksiön keskusta-alueelta 850 eurolla kuussa kuluineen kaikkineen, ja olin todella onnekas; kakkosvaihtoehtoni olisi ollut yksiö keskustan ulkopuolella 1050 eurolla kuussa. Johonkin Lontooseen tai New Yorkiin verrattuna nämä hinnat eivät toki paljoa hetkauta, mutta Luxemburgin kaupungissa on yhä vain noin 100 000 asukasta.

22.2.2014

Viikko kuvina (osa 3)

Seuraavat kuvat ovat osa Fat Mum Slimin Photo-A-Day-haastetta, jossa joka päivälle on annettu jokin teema, ja idea on ottaa päivittäin kuva tähän teemaan liittyen. Blogista löytyy myös viime ja toissa viikko.

15. Drink of Choice

Lauantaina vietimme iltaa kotona, Iiro läppärin ääressä, minä keittiössä rentoutumassa ruoanlaiton parissa. Hellalla porisi pari eri lientä sunnuntain borsch-keittoa varten, lauantai-illan kokonainen ankka taas kypsyi uunissa ja sille tuleva kermakastike valmistui kasarissa. Lisukkeena hashbrownieseja eli perunaraastetta paistettuna pannulla sekä kuivatuista luumusta, pähkinöistä ja sherrystä keitelty lisuke. Ruoan kanssa sopi hyvin viinikaupasta mukaan napattu kalifornialainen syrah.

16. Create

Yleensä saan käsityöt valmiiksi vuoden sisään, mutta tämä villapaita Iirolle on vetänyt pohjat: aloitin sen muistaakseni syksyllä 2007. Nyt yli kuusi vuotta myöhemmin, sain sen vihdoin valmiiksi. Välissä ehdin purkaa paidan takaosan kerran, kun käsialani oli muuttunut sen ja etuosan välillä liikaa. Tätä varten myös Novitan 7 veljestä -kerät ovat kulkeneet mukanani maailmalla.

17. Vegetables

Noloa, mutta 17. helmikuuta en tainnut syödä yhtäkään vihannesta. Tai ehkä laskettelukeskuksen lounasburgerin välissä oli tomaattisiipale, mene ja tiedä. Lopulta unohdin ottaa kuvan ja yritin seuraavana päivänä metsästää kasviksia lentokenttäloungesta, mutta kuten aiemmin valitin, eipä niitä sieltäkään löydy. Voiko pähkinöitä, rusinoita ja M&M:iä sisältävän trail mixin laskea vihannekseksi?

18. Magic

2000-luvun taikuutta on, että pystyn sompailemaan sujuvasti kahden kodin väliä kahdella eri mantereella.

19. Feet

Aamulla saapuminen Luxemburgiin, reilun tunnin torkut kotona, ja sitten pitkin märkiä asfalttikatuja töihin.

20. Peace

Kuvassa vasemmalla oleva Bockin linnoitus ja kasematit ovat nähneet vajaan tuhannen vuoden verran sotia, jotka ovat pyyhkineet Euroopan ja sen sydämessä sijaitsevan Luxemburgin linnakekaupungin ylitse. Nyt Luxemburgissa on rauha, ja tällaista 70 vuoden taistelutonta ajanjaksoa ei ole kovinkaan montaa kertaa Luxemburgin historiassa nähty.

21. Funny

Eihän se eilinen lätkäottelu kovinkaan hauska ollut muuten, etenkään tulostensa osalta, mutta jotenkin aina hymyilyttää, kun isot miehet kaatuilevat kasaan maalin eteen. Paikallinen ruotsalainen pubi Crossfire toimii lätkämatsien perinteisenä katselupaikkana, joten kysyin pomolta lupaa pitää vähän pidempi lounastauko jääkiekon kunniaksi. Hais öki, you say? kysyi pomo ja antoi sitten luvan sen jälkeen kun oli hetken puinut minulle ranskalaisen ja brittiläisen rugbyn eroja.

Kohtapuoliin lähden katsomaan samaiseen pubiin bronssipeliä. Taas jäi kulta saamatta, mutta jos nyt edes joku mitali sieltä irtoaisi. Periaatteessa tuntuu, että pitäisi boikotoida näitä kisoja, koska seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeudet, tuhottu ympäristö, tavallisten ihmisten jyrätyt kodit, valtavat korruptioon sijoitetut rahasummat ja nyt vielä tuo Ukraina, jonka hallitusta itänaapuri kovasti tukee kansan kustannuksella, mutta tyydyin sen sijaan lakkaamaan kynnet sateenkaaren värisiksi.

21.2.2014

Hyvä ja parempi kielitaito

Viimeistä viedään! Enää tämä viikonloppu aikaa äänestää tätä blogia Travel Blog Awardseissa Parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi. Suurkiitos kaikille jo tähän mennessä äänestäneille! Ja sitten itse asiaan…

Luxemburgissa on jatkuva tihkusade, pilvistä ja +5 astetta, kuten tuntuu olevan melkein aina syyskuusta toukokuuhun. Joskus tämä sää vaivaa minua todella paljon, mutta eilen iltana kävellessäni kaupasta kotiin lämpimän höyryävä patonki kainalossa (baguette parisienne – onko mitään ranskalaisempaa?) olin liian hyvällä mielellä tuoreesta leivästä ja taaskin onnistuneesta ranskankielisestä keskustelusta leipuritädin kanssa, etten antanut sään häiritä.

Jos jostain viimeisen vuoden aikana elämässäni tapahtuneesta muutoksesta olen oikeasti ylpeä niin yhtäkkiä ilmaantuneesta ranskan taidostani. Olin lukenut ranskaa kielikoulussa puoli vuotta ennen tänne muuttamista – ja sitä ennen epäonnistuneesti pari vuotta ala-asteella, mistä muistot olivat aika lailla nolla – mutta tehdessäni tänne muutettuani kielikoulun tasokokeen, tuomio oli tyly: siitä vaan ykköskurssille muiden vasta-alkajien joukkoon. Ehkä näin oli hyvä, sillä kerrankin minulla jäi kokematta se tunne kun olen ihan pihalla, mihin tähän mennessä englantia lukuunottamatta kaikki kielten opiskelut ovat minulla lopulta kaatuneet.

Vajaa vuosi sitten tänne tullessani huomasin, että työhaastattelussa mainostettu ”kansainvälinen työympäristö” oli kansainvälinen siinä mielessä, että lähimpinä työkavereinani oli sekä belgialaisia että ranskalaisia. Palavereissa kieli lipsahti usein englannista ranskaksi, kun minun läsnäoloni unohdettiin, jolloin hätääntyneenä piipitin väliin, että voisiko kieltä vaihtaa takain sellaiseksi, että minulla uutena työntekijänä on edes teoriassa mahdollisuus ymmärtää keskustelua. Eilen palaverissa huomautin aiheesta vasta tippuessani kärryiltä, ja usein sitä ennen ehti kulua useita minuutteja; osasinpa jopa pariin otteeseen vastata sujuvasti työkaverin ranskaksi esitettyyn argumenttiin! Siis toki englanniksi, koska minun ranskan taidollani kuulostan vielä jossain määrin jälkeenjääneeltä, mutta kuitenkin.

Osa työkavereistani arasteli aluksi englannin puhumista kanssani, mutta nyt he puhua pälpättävät vierasta kieltä sujuvasti. Niin sujuvasti, että minulla tekee välillä tuskaa pysyä perässä. Aluksi ongelmana oli vahva ranskalainen aksentti, mutta nykyään olen jo oppinut, että kun sanotaan, että pitää hask im niin se on vain toinen tapa lausua ”ask him”. Suurempi vaikeus on sanasto: kollegani käyttävät sujuvasti sanoja, jotka esiintyvät sekä englannissa että ranskassa, mutta vähän eri merkityksessä. Tajuan kyllä, että jos puheenaiheena on global remarks niin kyseessä ovat yleiset huomiot, mutta mitä pitäisi ajatella, kun joku toteaa, että We ave to globalize our services? Tietenkin, että meidän täytyy yhtenäistää palveluitamme… Kun tähän vielä yhdistää, että hyvän kielitaidon tunne on luonut työkavereilleni fiiliksen, että kieltä voi ja pitää puhua nopeasti, niin simultaanitulkkausta franglishista englanniksi tekevä aivopuoliskoni ei pysy aina perässä.

Eilisessä palaverissa hyvä kielitaito oli taas vauhdissa, ja puheensorina kävi kuumana. Mukana palaverissa oli eräs italialainen, jonka staccatomaisessa aksentissa oli uutuutensa takia vähän vaikea pysyä perässä. Sitten suunsa avasi skotti. (Voi ei! Vaikein aksentti ikinä!) Yllätyksekseni tajusin sujuvasti skotin viestin ja ehdin vielä miettiä sitä hetken ennen keskustelun jatkumista. Skotti nimittäin äidinkielellään kommunikoimisesta huolimatta puhui puolet hitaammin kuin italialainen, oikein korostetun rauhallisesti ja aksentistaan huolimatta selkeästi. Me muut palaverissa puhuimme ehkä hyvää englantia, mutta skotti oli tajunnut, että paremman kielitaidon salaisuus ei ole puhua sujuvasti vaan tulla ymmärretyksi sujuvasti.

Itse yritän suurissa palavereissa puhua korostetun selkeästi, mutta pienemmissä ryhmissä jutellessa tajuan välillä, että vastapuoli näyttää nyt yhtä hätääntyneeltä kuin minä vuosi sitten keskellä ranskankielisiä keskusteluja. Pitää siis vielä hetki treenata parempaa englantia.

20.2.201428.8.2014

Kuinka lentää Atlantin ylitse businessluokassa 73 dollarilla?

Lyhyt vastaus on, että maksamalla siihen päälle vinon pinon lentomaileja. Pidempi vastaus alla, höystettynä kuvilla toissaöiseltä paluulennoltani Coloradosta Luxemburgiin.

Deltan businessluokassa penkin vieressä on kunnolla yksityisyyttä sekä tilaa laskea tavaroitaan.

Säädöt penkille: vasemmalla ristiseläntuen säätö, toinen oikealta taas tekee penkistä sängyn.

Kanta-asiakasohjelmilla on eroja
Jos aikoo lentää enemmän, kannattaa ennen kanta-asiakasohjelmaan liittymistä perehtyä niiden eroihin – niitä nimittäin riittää! Taannoin aloittaessani Atlantin ylitse lentelyn totesin, että parhaimmat yhteydet Atlantaan aikataulujen ja hinnan puolesta löytyivät KLM:llä tai Deltalla, jotka sattumalta olivat samaa allianssia, joten lentomailit pystyi keräämään kumman vaan yhtiön kanta-asiakasohjelmaan. Iso ero näissä oli, että Deltan lennoista sai aina lentomaileja vähintään oikeasti lennettyjen mailien verran, kun taas KLM:llä saattoi saada vain neljäsosan matkan pituudesta, jos lentää halvemmilla lipuilla – eli juuri niillä, mitä minä normaalisti yritän etsiä. Palkintotaulukot ovat silti suunnilleen samat, eli Deltalla palkintoihin oikeuttavan määrin maileja sai kerättyä jopa neljä kertaa nopeammin, ja bonuksena Deltan mailit eivät koskaan vanhene.

Businessmatkustajat pääsevät koneeseen ensimmäisenä. Koska ison matkustajakoneen boardaamiseen menee yli puoli tuntia, busineksessä olijat voivat nauttia sen ajan Jacquartin shamppanjaa.

Valita aina, kun siihen on syytä
Lento oli myöhässä. Valitin Deltalle, sain 10 000 lentomailia hyvitykseksi. Toisella lennolla elokuvakaukosäätimessäni ei toiminut yksi nappi, minkä takia en päässyt navigoimaan kuin vain joka kolmannen elokuvan kohdalle. Löysin silti laajasta valikoimasta leffoja katsottavaksi matkan ajaksi, mutta lennon lopuksi lentoemäntä kuulutti, että niiden ”lukuisten matkustajien”, joilla oli ongelmia elokuvien kanssa, kannattaa ottaa yhteyttä Deltan asiakaspalveluun. Tein kuten käskettiin, ja sain yllätyksekseni siitäkin 10 000 lentomailia hyvitykseksi. Atlantin ylittävät businessluokan lennot maksoivat muuten 100 000 lentomailia, eli valituksilla on väliä.

Turistiluokassa jaettavien rimpulakuulokkeiden sijaan businessluokassa saa kunnon vastamelukuulokkeet. Peitto ja tyynyt ovat Westin-hotelliketjun brändäämämät ja olivat nekin vähän mukavampia.

Paikalta löytyi kuulokkeiden ja peittojen lisäksi toilettipakkaus, josta käytin silmäsuojaa ja huulirasvaa sekä vedin jalkaan sukat, jotka jalassa kelpasi tassutella vessaan, koska niissä oli pohjassa sellaiset liukastumisenestonypylät. (Jalassa totta kai nukkumiseen soveltuvat lökäpöksyt.)

Hanki maileja muualtakin kuin lennoista
Jos et lennä oikeasti todella paljon, mutta tavoitteena on silti joku kalliimmista lentopalkinnoista, kannattaa tsekata, mitä muita tapoja saada maileja on lentämisen lisäksi. Itse olen hankkinut maileja mm. syömällä lentoyhtiön kanssa yhteistyötä tekevissä ravintoloissa, joissa olisin syönyt muutenkin, mutta joista saa maileja, kun kertoo olevansa lentoyhtiön kanta-asiakasohjelmassa. Toinen yleinen on autonvuokraus, kolmas lentoyhtiön brändätty luottokortti. Kalliimmat businessluokan lentopalkinnot ovat muuten matkustusmukavuutensa lisäksi käteviä siksi, että niitä on yleensä runsaammin saatavilla kuin halvempia economyluokan palkintoja, mikä auttaa, jos ei ole varaamassa palkintoa vuotta etukäteen.

Lennon aluksi matkustajille jaettiin menut: snäkkinä jättikatkarapuja, alkuruokana tomaattikeittoa sekä (hieman omituisesti) keräkaalia (siis sellaisenaan, en tajunnut), pääruokana paria eri vaihtoehtoa, jälkkäriksi juustoja, hedelmiä ja makeaa, sekä aamupalaksi vielä vanilla french toast. Ajattelin alunperin nukkua aamiaisen ohitse, mutta vanilla french toast kuulosti sen verran hyvältä, että päätin herätä siihen – mikä oli kylläkin virhe, sillä ei se lopulta ollut niin hyvää.

Pääruokapasta oli loppu, joten otin pääruoaksi short ribsejä, jotka eivät lopulta olleet kummoisia. Viimeksi, kun lensin busineksessa, tarjolla oli sen sijaan mehevää sisäfilettä.

Palkinnoilla on eroja
Kaikkien lentoyhtiöiden palkintotaulukoista löytyy kannattavampia ja vähemmän kannattavampia tapoja käyttää maileja. Harkitsin tuossa taannoin, että olisin ostanut SASilla yhdensuuntaisen lentopalkinnon Helsingistä Frankfurtiin, 12 000 pistettä plus verot, kunnes huomasin että lennot maksoivat pelkällä rahalla noin 80 euroa. Mieluummin kerään vähän lisää pisteitä ja ostan lentopalkinnon Suomen ja Luxemburgin välille, mikä rahalla ostettuna maksaa edestakaisin noin 300 euroa, koska Luxemburgin kenttä on pieni ja kallis. Deltalla taas jekku liittyy siihen, minkä maan asettaa lähtöpisteeksi: Luxemburg-Yhdysvallat-Luxemburg-lennoissa verot ovat noin 300 dollaria, kun taas Yhdysvallat-Luxemburg-Yhdysvallat-lennoissa ne olivat tuon otsikossa mainitun $73. Tämä johtuu siitä, että KLM:n lentopalkinnoissa ”verot” ovat aina kalliita, eikä Delta halua kilpailla KLM:n kanssa lentopalkinnoilla. Jotta pääsin kiertämään tämän, viime viikon Yhdysvaltojen matkani meno- ja paluumatkat olivat eri lipuilla (toinen palkintolento, toinen halvahko yhteys jota halvensi entisestään aiempien lentojen myöhästymisen takia saatu voucheri), ja ”paluumatkat” kummastakin lipusta käytän sitten seuraavan kerran, kun käyn rapakon tuolla puolen.

Muut matkustajat olivat suurimmaksi osaksi miehiä, ja toisiksi nuorin oli minua noin kymmenen vuotta vanhempi.

Hyödynnä stopover-mahdollisuudet
Näiden palkintolentojeni paluumatkalla en lennä suoraan Luxemburgista Denveriin, vaan minulla on neljän päivän pysähdys New Yorkissa. Osittain tämä on siksi, että lippuja varatessa ei ollut saatavilla lentoja Denveriin saakka saman päivän aikana; osittain koska, noh, New York. Tämä toimii myös toiste päin: olisin voinut ottaa paluulennolle ”stopoverin” Denveriin vaikkapa puoleksi vuodeksi, jonka jälkeen vielä yksi yhdensuuntainen lento ”lopulliseen päätepisteeseen” vaikkapa Atlantaan tai Kaliforniaan.

Alkudrinkiksi mainostettiin cocktaileja. No, millaisia cocktaileja te kykenette tekemään, rouva lentoemäntä? Oh, almost anything you’d like! Okei, ottaisin margaritan. Umm… that one we only have on domestic flights. Kuvassa siis GT.

Muistutus: Tätä blogia voi äänestää vielä sunnuntaihin saakka Travel Blog Awardseissa Parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi. Tällä hetkellä Suurherttuan vieraana on kategoriassaan jaetulla ykkössijalla, joten käythän äänestämässä!
Follow my blog with Bloglovin

18.2.2014

Boulderin nykytaiteenmuseon kulttuuripläjäys

BMoCA eli Boulder Museum of Contemporary Art

Rupesin miettimään, että miksi oikeastaan kirjoitan tästä nykytaidemuseokäynnistä. Lukijat, jotka eivät ole kiinnostuneita nykytaiteesta, tuskin jaksavat lukea tätäkään pläjäystä, ja toisaalta lukijat, jotka aiheesta jotain tietävät, saattavat nyt pahasti pettyä syväluotaavaan analyysiini tai lähinnä sen puutteeseen. En nimittäin tajunnut näyttelystä paljoakaan, mutta koska lentokentällä on tylsää, naputtelen nyt silti jotain.

Anibal Catalan: Morpho Zone. Huoneen kokoinen häkkyrä, johon sisältyy maalattuja seiniä ja maalauksia.

Seinämaalaus soljuu sujuvasti maalaukseen sisään ja sieltä ulos

Boulderin nykytaiteenmuseossa ei ole pysyvää näyttelyä, vaan vuodessa on neljä vaihtuvaa näyttelyä. Tällä kertaa esiteltävänä olivat taiteilijat Anibal Catalan ja Derrick Velasquez, sekä sekalaista tulva-aiheista ulkotaidetta. Anibal Catalan on meksikolainen kansainvälisesti näkyvyyttä saanut taiteilija (josta en yllättäen ollut kuullutkaan), ja joka on saanut sen verran nimeä, että Denverin lentokenttä on tilannut häneltä työn. Tuota työtä ei ilmeisesti vielä ole tehty, mutta tässä jotain esimakua siitä, mitä saattaa olla luvassa…

Anibal Catalan: Morphological Zone (Supremat II)

Catalanin listasi inspiraationsa lähteikseen 1900-luvun venäläisen avant-garden sekä erityisesti suprematismin ja konstruktivismin. Onneksi lopetin yliopistossa taidehistorian lukemisen renessanssiin, joten piti tarkistaa Wikipediasta, mistä on kyse. Suomeksi, suprematismi on sitä, että taiteilijat ovat keksineet uudestaan ympyrän ja neliön ja maalaavat niitä yksivärisesti kankaalle. Konstruktivismissa taas korostetaan taiteen rakenteellisuutta ja geometrisuutta, ja se oli yksi bauhausin innoittajista. Catalanin näyttely on nimeltään The Land, The Space, The Square, missä viimeinen sana on suora viittaus venäläisen Kasimir Malevichin teokseen Black Square. Menkää ja ihmetelkää. Miksi minä en keksinyt tuota?

Derrick Velasquez: Untitled 91

Yksityiskohta edellisestä. Valkoinen juttu on vinyyliä.

Yläkerrassa odotti Coloradon oman pojan Derrick Velasquezin näyttely – siis coloradolainen vuodesta 2009, koska sai proffanviran Denverin yliopistosta. Velasquezista en myöskään varsinaisesti ”tajunnut” mitään, mutta työt olivat hauskoja. Post-minimalistisia. Post-minimalistisesti minimalistisen hauskoja.

Derrick Velasquez: Deep Hug Part III. Tässä ”patsaassa” oli kasa maalattuja vinyylinpalasia, jonka keskelle oli isketty mittatikku, sellainen noin metrin pituinen.

Derrick Velasquez: it is what it is osat 1 ja 2. Mielestäni ovelampi nimi kuin ”Nimetön”. Työtapa taas on tarhasta tuttu ”väritetään vahaliidulla paperia, maalataan mustaa päälle, ja kaiverretaan”.

Velasquez on listannut lempimateriaaleikseen puulankut ja kaikenlaisen muunkin puutavaran. Minäkin pidin ala-asteen puutyön tunneista. Yhdysvalloissa koulun puutyötunneilla vaan 12-vuotiaat eivät saaneet käyttää vasaroita tai poria, mutta puuliimallakin pääsee pitkälle.

Derrick Velasquez: Intermediary-ish. Eli tämä on siis edistyneempää puutyötä, tai vähän sinne päin.

Derrick Velasquez: Crap Part of SoHo

Lähtiessäni museosta lipunmyyjä vielä vinkkasi, että ulkoa löytyisi taidetta liittyen Coloradon viimesyksyisiin tulviin. Tuolloin monet menettivät kotinsa ja koko omaisuutensa. Nämä seuraavat työt tajusin, ja ne koskettivat yksittäisinä enemmän kuin koko museon sisänäyttelyt yhteensä.

Tähän siirtolohkareeseen (”boulder”) on valettu Boulderin alueen tulvissa tuhoutuneiden talojen läheltä löytyneitä esineitä, jotka todennäköisesti olivat omistajilleen enemmän tai vähemmän rakkaita.

Kun vakuutus ei kata luonnontuhoja.

4mile on yhtä kuin Four Mile Canyon, kanjoni Boulderista pari kilometriä vuorille päin.

Vielä 50 minuuttia ennen boardausta. Käynpä hakemassa lisää selleritikkuja ja dippiä.

15.2.2014

Viikko kuvina (osa 2)

8. Water

Kävimme viikonloppuna patikoimassa. Lunta on riittänyt Boulderissa, eikä ihme, sillä sitä sataa täällä kolme kertaa enemmän kuin Etelä-Suomessa. Valtavia kinoksia ei silti pääse kertymään, sillä välillä korkealta paistava aurinko sulattaa lumen pois.

9. Detail

Luin lentokoneessa Hesaria, jossa oli torstain ruokaliitteessä juttua gourmet-hodareista. Hirveä hodarinhimohan siitä tuli, joten sunnuntaina tein leffasapuskaksi hodareita kahdella eri tapaa: steak house dogs (tuoretta tomaattia, sipulirenkaita, A1 steak saucea) ja bacon barbecue dogs (pekonia, cheddar-raastetta, BBQ-kastiketta).

10. I am…

Blogaajahan minusta on näköjään tullut. Maanantain parhaita hetkiä oli huomata, että olin päässyt Travel Blog Awardsien finaaliin parhaan ulkomailla asumista käsittelevän blogin sarjassa. Käykääs äänestämässä!

11. Mistake

Taisi olla virhe tilata nettiyhteys Comcastilta. Nyt meillä on kotona netti, mutta asennusmies ei saanut käytettyä meidän omia laitteitamme, koska ne ovat yhä ”lukittuna” Georgiaan. Ota nyt tästä selvää, mutta joka tapauksessa tiedossa on lisää säätöä.

12. Out + about

Keskiviikkona kauniina aurinkoisena päivänä kävin kääntymässä Boulderin keskustassa ja piipahdin nykytaiteen museoon, joka sijaitsee vanhassa varastorakennuksessa. Näitä 1800-luvun lopulla rakennettuja varastorakennuksia oli ennen Boulderin keskusta täysi, koska kaupungissa oli sekä rautatie että joki, joita pitkin tavarat liikkuivat. Nykyään suurin osa on purettu.

13. Perfect

Torstaina oli täydellinen talvilenkkeilysää: kirkas aurinko, sininen taivas, valkoisina loistavat hanget ja tosiaan +13 astetta. Pitkähihaiseni oli selvästi lenkillä vähän liikaa, ja suurimmalla osalla vastaan tulevista lenkkeilijöistä oli lyhythihainen tai ei paitaa ollenkaan.

14. Heart

Valentine’s day näkyy täällä kaikkialla, mutta erityisesti kaupoissa. Paikallisen Whole Foodsin pihalla oli sydänilmapalloja ja jonkinlainen ”osta sydänaiheista ruokaa”-hyväntekeväisyystempaus. Ruokaostokset eivät kuitenkaan sisältäneet ruokia täksi illaksi, sillä Iiro on viemässä minut syömään johonkin vielä toistaiseksi mysteerinä pysyvään paikkaan.

Hyvää ystävänpäivää kaikille blogin lukijoille!

14.2.2014

Sananen itärannikon lumimyrskyistä

Aina, kun Yhdysvalloista kuuluu uutisia lumimyrskyistä, jotkut suomalaiset naureskelevat, että eivät ne raukat pärjää lumen kanssa ja hohhoh mitä pelleilyä. Kyllä, osa ylivarovaisuudesta on hyvinkin huvittavaa, mutta ajattelin nyt avata vähän syitä, miksi Etelä-Yhdysvallat on tällä hetkellä helisemässä: ihmiset hylkäävät autojaan motareille ja kävelevät kilometrien matkan kotiin, melkein miljoona kotitaloutta on ilman sähköjä ja eräskin atlantalainen tuttuni sijoitettiin työpaikan puolesta yöksi keskustahotelliin, koska työntekijä haluttiin varmasti aamuksi töihin, eikä työnantaja uskonut, että tiet suburbiasta olisivat aamulla avoinna.

Helppohan sitä on Suomessa naureskella, kun meillä on esimerkiksi talvirenkaat. Olen kerran ajanut Suomessa kesärenkailla myöhäiskeväisessä lumimyrskyssä, eikä ollut yhtään hauskaa. Suomessa on myös aivan eri tavalla kalustoa teiden auraamiseen kuin vaikkapa Atlantassa, jossa lunta tulee keskimäärin kerran joka toinen talvi. Siis kalustoa ei ole. Nyt teitä on suolattu, mutta voi miettiä, kuinka paljon se auttaa, jos lunta on nytkin raporttien mukaan tullut useampi kymmen senttiä kerralla.

Yhdysvalloissa on käytössä kouluissa snow day -konsepti, jossa koulut voidaan sulkea päiväksi lumen takia ja lapset jäävät kotiin. Tämä ei tarkoita ”ilmaista” vapaapäivää lapsille, vaan snow dayt suoritetaan sitten kesällä koulun loppuessa, joten koulujen loppumispäivää ei tiedetä etukäteen. Suurin syy tälle käsittääkseni on, että koulu on vastuussa koulubussikuljetuksista, eikä haluta ottaa riskiä, että koulubussi kolaroisi huonossa liikennesäässä, mutta muistan myös lapsuudestani yhden snow dayn, jonka syynä oli, että koulusta oli katkennut sähköt viikonlopun aikana ja sisälämpötila oli hädin tuskin kymmenessä asteessa. Niissä perheissä, joissa toinen vanhemmista on kotona, tämä ei aiheuta suurempaa ongelmaa, mutta on niitäkin, joissa lapsille tarvitaan vaihtoehtoinen hoitopaikka, ja tämä sitten tuo osansa yleiseen liikennekaaokseen.

Entäs sitten sille naureskelu, että kun Yhdysvalloissa tulee kylmä, niin ihmiset jäätyvät? Meidän Georgian kotimme etuoven alla oli noin puolen sentin rako, koska lämpimässä osavaltiossa ei yksinkertaisesti ole nähty tarpeelliseksi tiivistää koteja paremmin. Jos ulkona on kylmä, niin aika paljonhan sitä saa lämmittää taloaan (sähköllä tai kaasulla, jokaista huoneistoa yksitellen, siis mikä keskuslämmitys?), jotta sisällä ei tule kylmä. Tai ainakin me saimme lämmittää, sillä suomalaisten sisälämpötilat ovat parin vuoden usean kulttuurin kattavan expat-tutkimukseni perusteella lähes aina korkeammat kuin lämpimämpien valtioiden. (Onko kellään muuten samanlaisia tai poikkeavia havaintoja?) Oman ongelmansa tuovat myös putket, jotka jäätyvät aika paljon helpommin maissa tai osavaltioissa, joissa ne eivät ole kunnolla lämpövillojen välissä seinien sisällä vaan esimerkiksi kulkevat lähellä tai jopa pitkin seinien ulkopintoja.

Voisin vielä mainita tässä, että me emme Suomessa (onneksi) kärsi Atlantassa ajoittain esiintyvästä alijäähtyneestä sateesta, mikä hyydyttäisi hymyn aika monen suomalaisen kasvoilta, mutta lopetan sen sijaan tämän kirjoituksen Hitler-videoon, koska kivempihan se on hymyillä: