Suomessa on suosittua kansanhupia naureskella muiden kansallisuuksien lumipaniikille. Hohhoh, vai että tuli ”paljon” sitä lunta, no tuliko oikeasti jopa viisi senttiä, ja hehheh, vai että lentokenttä suljettiin, kuulkaas Helsinki-Vantaata ei suljettaisi ikinä…! Meillä on aurat ja nastarenkaat ja kuskit, jotka osaavat ajaa lumessa, ja missään ei tule niin paljon lunta kuin täällä pohjoisessa, katsokaa vaikka Lapin kinoksia. Koulutkin pidetään auki ja niihin hiihdetään, vaikka lunta tulisi vaakasuoraan ja sudet ulvoisivat kannoilla!
Ja onhan se tavallaan ihan totta. Onhan Suomessa todella hyvä valmius lumen varalta ja aurakalustoa vaikka muille jakaa, ja kyllähän sitä välillä on ihan hauska naureskella, kun amerikkalaiset lähettelevät varoituslappuja kotiin, kun säätiedotuksessa on mainittu mahdollinen lumi (jota ei koskaan tullut).
Se, että Suomessa tulisi jotenkin erityisen paljon lunta, on kuitenkin harhaluulo.
Perjantaista lähtien Coloradossa on vilkuteltu säätiedotuksissa Winter Weather Warningia. Tälle päivälle on ennustettu rankkaa ja vetistä lumisadetta, jonka määrästä arviot ovat vaihdelleet 20-40cm välimaastossa. Helsingissä tämä vastaisi vähintään koko helmikuun lumisateita (23cm) yhdessä päivässä, ja nyt ollaan siis huhtikuussa. Vuorilla tuli jo eilen useita kymmeniä senttejä lunta, ja lumisade siellä jatkuu koko viikonlopun ajan.
Paikalliset asukkaat eivät ole suhtautuneet erityisen ihmeellisesti viikonloppuun. Suunnitelmia on tehty in case you’re not snowed in-varauksella ja asioita ei lyödä lukkoon, koska ei tiedetä, päästäänkö liikkumaan. Varmaan pääsisi, jos olisi pakko, mutta onko mitään järkeä lähteä ehdoin tahdoin puskemaan huonoon säähän? Nastarentaat eivät ole pakollisia, joten niitä ei kaikilla ole, ja aurauskalustoa ei ole yhtä paljon kuin Suomessa, koska oletus on, että päivän tai parin päästä aurinko on ennättänyt sulattaa lumen pois.
Koulut ovat kuluneen talven aikana olleet kiinni muistaakseni kahdesti. Niistä viimeisimmällä kerralla kolme viikkoa sitten Boulderissa satoi vuorokauden sisään 40cm lunta – ja se oli vielä vähän. Vähän itään täältä Eriessä, missä kaverini asuu, oli mitattu 60cm lunta samassa ajassa, kaikki uutta, koska vielä edellisenä päivänä oli ollut +20C lämmintä. Suurin osa lumesta pyrytti aamupäivän aikana, ja iltapäivällä lähdin jo ulos ihmettelemään yhtäkkistä winter wonderlandia.
Tältä se näytti matkalla kauppaan iltapäivällä, kun pyry oli jo tauonnut.
Iso osa liikkeistä oli vajaamiehityksellä, vajaa-aukiololla tai kokonaan suljettu, ja suurin osa toimistotyöpaikoista oli todennut, ettei töihin tarvitse tulla. Denveriin johtava moottoritie US-36 oli suljettu iltapäiväksi, ja kun naapurimme oli ajanut sitä pitkin illalla, kuulemma autoja näkyi penkoilla useita. Denverin lentokenttä, yksi Yhdysvaltain vilkkaimmista, sulki ovensa ja ohjasi saapuvat lennot muualle, koska kiitoteitä oli mahdotonta pitää auki tällaisessa pyryssä. Helsinki-Vantaan lumiennätys vuodelta 1999 on 37cm vuorokaudessa, joten vertailukohtaa siinä mielessä löytyy, mutta Google ei kertonut, miten Helsinki-Vantaa reagoi tuolloin lumen tuloon. Joka tapauksessa Helsinki-Vantaan lienee helpompi pysyäkin lumessa auki, koska lentoonlähtöjä ja laskeutumisia on vain reilu 500 kpl vuorokaudessa, kun vastaava luku Denverissä on noin 1500 kpl. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta 10 vuoteen, kun Denverin kenttä suljettiin lumen takia, ja Helsinki-Vantaakin on välillä kiinni lumen takia, viimeksi 2003.
Ja miksi minkään olisikaan pitänyt olla auki? Siinä missä Suomessa kieltäydytään ”antautumasta” lumen valtaan, täällä ollaan todettu, että välillä luonto näyttää voimansa ja siinä on turha ryppyillä vastaan. Edellisen lumimyrskyn aikaan kymmeniltä tuhansilta kotitalouksilta pelkästään Boulderissa lähti sähköt, kun lumi katkoi piuhoja. Kiukuttelun sijaan tuttuni, jotka asuivat katkosalueella, lähtivät pelaamaan lautapelejä läheiselle panimolle, jolla oli oma generaattori. Mitä siitäkin tulisi, jos miljoonakaupunki yrittäisi toimia normaalisti lumimyrskyn aikaan? Satoja kolareita, kymmeniä kuolonuhreja, tuskaisia hangessatarpomisreissuja ja turhaa odottelua bussipysäkillä. Vaihtoehtona on, että käy hoitamassa kauppareissun alta pois jo edellisenä päivänä, raivaa kalenterin tyhjäksi, jos vain mahdollista, ja nauttii päivästä kotona perheen kesken lumiukkoja pihalla rakennellen. Sanoisin, ettei coloradolaisten toimintamalli ole pöhkömpi.
Talvi yllättää autoilijat joka vuosi Suomessa. [kuva: IS]On nimittäin ihan turha kuvitella, että pääkaupunkiseudullakaan asiat sujuisivat tällaisten lumimyrskyjen aikana. Tammikuussa juuri Suomessa uutisoitiin, että Merikarvialla oli satanut 73cm yhden vuorokauden aikana, mikä oli uusi Suomen ennätys. Edelliset ennätykset olivat 50 cm:n luokkaa, Raumalta ja Kilpisjärveltä. Mitään näitä ei oikein voi verrata siihen, kun Denverin kokoinen suurkaupunki – lähiöt mukaanlukien 3 miljoonaa asukasta – saa samanlaisen lumimäärän niskaansa. Helsingin ennätys on vain 30cm, talvelta 1999, ja Helsinki oli silloin ihan sekaisin. Muistan tuolloin saapuneeni kouluun niin, että yli puolet luokasta oli jäänyt kotiin, koska Helsingin lähijunaverkosto oli lopettanut toimintansa sään takia ja bussejakaan ei paljon kulkenut.
Olisikohan ollut järkevämpää pitää silloin Helsingissäkin snow day?
Lumimyrskyaamuna pihalla näytti tältä juuri, kun aura-auto oli ajanut ohitse. Puolen tunnin päästä tie oli jo lumessa.
Missä muuten on tehty koko maailman lumisade-ennätys? Se selviää Jarin blogista: Yhdysvaltojen ja usein myös koko maapallon vuorokautiseksi lumisade-ennätykseksi ilmoitetaan 193 cm(Silver Lake, Colorado, huhtikuu 1921). Kaikkiaan 32½ tuntia kestäneen lumisateen aikana lunta kertyi 239 cm. Tuo Silver Lake viittaa Idaho Springsin kaupungin pohjoispuoleiseen järveen, joka sijaitsee meistä tunnin ajomatkan päässä vuorilla.
Are you travel wise or travel curious? kysyi entinen Cirque du Soleilin taiteellinen johtaja James Tanabe keskiviikkona. Boulderin yliopistolla pyörii tällä viikolla Conference of World Affairs, paneelikeskusteluiden sarja, ja olin lähtenyt kuuntelemaan tilaisuutta, jonka aiheena oli Wanderlust.
Travel wise eli matkaviisas on Tanaben mukaan ihminen, joka tiedostaa, että suurin osa hänen ”matkailu-urastaan” on jo takana päin. Travel curious eli matkautelias taas on joku, joka olettaa jatkossa matkustavansa enemmän kuin tähän asti. Suurin osa salista ilmoitti olevansa matkauteliaita, eikä sali koostunut pelkistä yliopisto-opiskelijoista. Myös moni harmaahapsinen eläkeläinen luotti matkustavansa jatkossa enemmän, mitä ei ole vaikea uskoa, koska lyhyiden lomien Yhdysvalloissa matkailu on nimenomaan eläkeläisten heiniä.
Matkautelilaille Tanabella oli kysymys:
What keeps you from traveling more?
Suosituimmat syyt olivat rahan tai ajan puute: rahan kohdalla moni viittaajista näytti olevan opiskelijoita, ajan kohdalla taas viittasivat vähän vanhemmat ihmiset. Pari rohkeaa ilmoitti syyksi pelon. Joku taas kertoi ongelmien terveyden kanssa estävän matkustamisen, ja yksi nauraen totesi, että hänellä syy on ihan rehellisesti laiskuus: kotoa lähtemisessä on liikaa hommaa, että sitä jaksaisi tehdä.
Yksi syy kuitenkin sai kuuntelijat ja Tanaben nyökkäilemään: velvollisuudentunto. Syyn esille ottanut nainen mainitsi ikääntyneet vanhempansa, joku toinen taas mainitsi työnsä, jolle on omistautunut. Tanabe itse kertoi, että on laittamassa matkailun tauolle perheen takia.
Tanabe alkoi listata asioita, joita matkustamisesta seuraa: se vaikuttaa ihmissuhteisiin, haittaa työtä, pitää meidät poissa läheistemme luota… eivätkö nämä olekin klassisia merkkejä huumeriippuvuudesta, jotain mitä yleensä pidetään pahana? Tanaben mielestä matkustaminen onkin perustavanlaatuisesti itsekästä toimintaa. Silti me teemme sitä. Miksi?
Jos minulla olisi rajattomasti aikaa, lähtisin roadtripille Banffin kansallispuistoon Kanadaan. Matka perille kestäisi kuitenkin toista päivää, joten olen tähän mennessä tyytynyt ihailemaan Banffin maisemiaMatkasto-blogista, josta tämäkin kuva on peräisin.
Jokaisella on oma vastauksensa tähän, ja jotenkin me kaikki perustelemme toimintaa itsellemme. Tanaben perustelu oli, että hänelle matkustaminen konkretisoi monia asioita, jotka Yhdysvalloissa näyttäytyvät niin kovin abstrakteina. Rasismi, seksismi ja epätasa-arvo tulevat iholle konkreettisina asioina länsimaiden ulkopuolella matkustaessa, ja toisaalta niihin ei viitata epämääräisinä käsitteinä vaan nähdään syy-seuraussuhteita, jotka toistuvat samanlaisina kaikkialla maailmassa, mutta joille on vaikea tehdä mitään. Voi kuitenkin yrittää ymmärtää maailmaa.
Taannoin Finnair mainosti edestakaisia lentoja Intiaan hintaan 249 euroa. Halusin kovasti lähteä matkaan, mutta en löytänyt matkaseuraa enkä uskaltanut lähteä yksin. Kuva Ikilomalla-blogista, jossa lisää juttua Taj Mahalista.
Entä mitä Tanabe kysyi matkaviisailta?
Do you wish you’d traveled more?
Kaikki salin matkaviisaat vastasivat ”kyllä”.
Kumpaan kategoriaan sinä kuulut, ja mitä olisit vastannut?
Laskettelukausi täällä Coloradossa lähenee loppuaan, ja ensimmäiset keskukset alkavat sulkemaan oviaan. Lumitilanne on kuitenkin ollut ilmeisen hyvä, koska mm. Vail tiedotti jatkavansa kautta vielä viikolla suunnitellusta, ja me lähdemme nyt viikonlopuksi Breckenridgeen toiveikkaana laskemaan. Toiveikkaana siksi, että viime yönä siellä tuli 17cm uutta lunta; toiveikkaana siitä huolimatta, että viikonlopuksi sinne on luvattu +10C ja sadetta.
Iiro vasemmalla, minä oikealla. North Facen laskettelutakkini on ehkäpä paras talvivaateostos ikinä.Minun lempparihuippuni Breckenridgessä: Peak 6.
Hankimme viime vuonna kausiliput täksi talveksi läheisiin isoihin hiihtokeskuksiin. Iiro osti omansa heti huhtikuussa, kun ne ovat halvimmillaan, ja minä tilasin omani syyskuussa, kun hinta oli noussut pari kymppiä. Itse maksoin lipustani $599, mikä kuulostaa kalliilta. Oliko se? Tässä yhteenveto, miten paljon lipulle on tullut tähän mennessä käyttöä:
14 päivää rinteessä (5 x Breckenridge, 3 x Vail, 3 x Keystone, 2 x Beaver Creek, 1 x Arapahoe Basin)
62km vertikaalista laskua. Hiihtohissien RFID-tunnistimet toimivat sen verran satunnaisesti, että oikea määrä lienee noin 70km.
2 kaatumista. Kummallakin kertaa toinen laskettelija laski päälle.
Paljon enemmän mustia rinteitä kuin kauden alussa olisin veikannut. Yksi tuplamusta, joka oli kamala ja jonka päähän piti kiivetä jalan, mutta josta näkymät olivat kaiken sen arvoisia.
Tässä meidän porukka kiipeää Breckenridgessä sinne korkeimmalle huipulle. 4km:n korkeudessa olisi jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa kiivetä, ellei lisäksi olisi monoja jalassa ja suksia kannossa.…ja tässä näkymiä sieltä 4km:stä. Luonnollisesti jenkkilippu liehuu!
14 päivää kuulostaa ensialkuun paljolta, mutta ei se oikeasti ole. Olemme erinäisten flunssien takia jättäneet viimehetkellä väliin jo 4 lasketteluviikonloppua, joten ilman poikkeuksellisen huono-onnista pöpötilannetta olisimme viettäneet rinteessä varmaan viitisen päivää enemmän.
Meillä on vielä kolme lukkoonlyötyä laskettelupäivää Breckenridgessä, ennen kuin keskus sulkeutuu, ja todennäköisesti käymme vielä kerran tai pari Arapahoe Basinissa, jossa rinteet ovat auki kesäkuulle. Yhden rinnepäivän hinnaksi tullee siis kausilipulla noin $35, kun yksittäisliput ovat luokkaa $120-170 ajankohdasta ja keskuksesta riippuen. Tämä oli sen verran hyvä diili, että kliksuttelin juuri tänään itselleni kausilipun myös ensi talveksi. Kun ostin lipun jo nyt huhtikuussa, saan lisäksi oikeuden ostaa kavereille rajoitetun määrän päivälippuja alennettuun hintaan. Tervetuloa vaan tutut kylään!
Hiihtolomalle tullut kummipoika veteli kumpareita paljon sujuvammin kuin Iiro. Minä en edes yrittänyt.Australiasta tänne lautailemaan tullut Klasu manasi jostain meille lumipyryn. Näkyvyys nolla, mutta lumitilanne rinteissä mahtava. Ja taas jenkkilippu liehuu, totta kai!
Laskennallisesti kausilippu kannattaa jo noin 7 laskettelupäivän kohdalla, ja kaikki tästä eteenpäin on plussaa. Meidän kausilippuversiomme on itseasiassa saman hintainen kuin 7 päivän lippupaketti: Epic Local -kausilippu, jonka voivat ostaa muutkin kuin lokaalit asukit, kattaa muuten samat laskettelukeskukset Coloradossa (sekä Kaliforniassa, Utahissa, Michiganissa, Minnesotassa ja Wisconsinissa) kuin mitä täysihintainen Epic Pass, mutta suosituimpiin laskettelukeskuksiin ei pääse joulun välipäivinä eikä amerikkalaisina juhlapyhinä.
Kausilippujen ja seitsemän päivän lippupakettien lisäksi myynnissä on myös neljän päivän lippupaketteja, jotka maksavat nyt ostettuna $399. Koska päiväliput ovat käytännössä aina yli $100 per päivä, seitsemän päivän lippupaketti tai Epic Local (jos ei ole loma-aikaan liikenteessä) kannattaa jo kuudella laskupäivällä.
Jos suunnittelee laskettelureissua Coloradoon tai vaikka Kaliforniaan näihin meidän kausilipun keskuksiin, niin liput kannattaa ostaa elokuun loppuun mennessä. Siitä eteenpäin hinnat alkavat hitaasti nousta sekä kausilipuissa että neljän ja seitsemän päivän lippupaketeissa. Lippuja Vail Resortsin keskuksiin myy Snow.com.
Vailin ”Back Bowls”, jossa rinteet ovat koko vuorenseinämän levyisiä.Beaver Creekin alppihiihdon MM-laskumäki.
Coloradossa on myös halvempia laskettelukeskuksia kuin Vail Resortsin keskukset, mutta Vailin keskukset (etenkin Vail ja Breckenridge) ovat isoimmat ja laskettelunäkökulmasta mielestäni myös hienoimmat. Vähän halvemmalla pääsee, kun suuntaa Rocky Mountain Super Pass Plus -kausilipun alaisiin keskuksiin, joista Copperissa on paljon hyviä mäkiä ja Steamboatissa tosi kiva kylä, ja yksittäiset pikkukeskukset ovat vielä näitä halvempia. Kalliimmallakin pääsee: Coloradon kallein hiihtokeskus on yhä Hollywood-julkkisten suosiossa oleva Aspen, jossa me emme ole vielä käyneet.
Temppurinteissä minä jätin hyppelyt muulle seurueelle ja linnoittauduin pokkarin kanssa laukaisuvalmiuteen.
Rahanmeno ei minulla taida rajoittua pelkkään lippuun. Hetken mielijohteesta vuokrasin viime skimbareissulle kokoa pienemmät monot, ja tajusin, että olen laskenut jo kaksi kautta vähän liian isoissa monoissa.
Matkailijoiden seurassa se on ehkäpä klassisin kysymys: kuinka monessa maassa olet käynyt? Reissaajat pitävät lukua ja ilmoittavat sen Twitter-profiileissaan: käytyjä maita 42, eipäs kuin 76, tai vaikka 100+ kun ei jaksa enää laskea!
Itsekin pidin kirjaa käydyistä maista vielä joitain vuosia sitten ja suunnittelin tavoitteita maiden määrälle eri ikävuosille, mutta en enää. Yksi syy on, että kaikenlaisten matkailubongauslistojen joukossa maiden laskeminen tuntuu olevan sieltä järjettömimmästä päästä. Yhdysvaltoja tai Luxemburgia ei kumpaakaan voi nähdä viikonlopussa, mutta jälkimmäisessä voi edes saada jonkinlaisen käsityksen maasta, ja näiden vertaaminen tuntuu hupsulta. Toinen on, että tykästyin yhden maan syvällisempään tutkimiseen: Ranskan departementit tuntuvat jokainen omanlaiseltaan, Yhdysvaltain osavaltiot eroavat välillä toisistaan kuin yö ja päivä, ja Belgian pikkukaupungin paastojuhlat sykähdyttävät omintakeisuudellaan, vaikka olisi käynyt 20 kertaa Brysselissä.
Lopullisen naulan kohdallani maabongauksen arkkuun löi kuitenkin Veikko Huhtala omaelämäkerrallaan Maailmanmatkaaja. Pyysin kirjaa arvosteltavaksi, koska oletin sen olevan täynnä kiehtovia tarinoita mitä kummallisimmista maailmankolkista. Löysin kuitenkin kirjasta miehen, joka tuntuu käyneen uskomattoman monessa paikkaa näkemättä oikeastaan mitään.
Mikään ei ole niin tärkeää kuin pinnat.
Kuluneesta viikosta puolet oli lomailua ja toinen puoli kovaa matkustamista. Mutta pinnoja tällekin matkalle lähdettiin hakemaan ja jos joku luulee sen olevan lomailua, niin hän erehtyy pahemman kerran.
Veikko Huhtala ei kerää maita vaan ”pinnoja”, Most Travelled People -listan mukaisia maa-alueita. Alueita tällä listalla on yli 1000, joten periaatteessa se tuntuu aika hyvältä mittarilta arvioida, kuinka kattavasti joku on matkustanut maailmassa. Pieleen mennään, kun pinnat muuttuvat itsetarkoitukseksi ja kaikki muu jää taka-alalle.
Maassa olisi kyllä enemmänkin nähtävää, mutta pinnankeruu ja lomailu ovat ihan kaksi eri asiaa, ensin kerätään pinnat ja jos paikka näyttää hyvältä, lomailemaan mennään joskus myöhemmin.
Tässä Huhtala tiivistää sen, mikä hänen matkailutyylissään minua häiritsi, kahteen sanaan: joskus myöhemmin. Tämä sama ”näyttää ihan ok:lta, nyt ei ollut kuin alle vuorokausi aikaa, ainahan tänne voi palata joskus myöhemmin” toistuu kirjassa useaan otteeseen, mutta ei koskaan sellaisen maan yhteydessä, johon Huhtala olisi joskus palannut ennen kirjan julkaisemista. Googlaillessani myöhemmin lisätietoa Huhtalasta sain tietää, että hän menehtyi äkillisesti pian kirjan julkaisun jälkeen. Joskus myöhemmin päätyi kuulostamaan aika surulliselta ilmaisulta.
Käytännössä tätä Huhtalan ”ensin kerätään pinnat”-meininkiä kuvaa ehkä parhaiten matka Yhdysvaltoihin, kun hän osti Greyhound-bussiyhtiöltä kuukausilipun.
Ensimmäisenä otamme tähtäimeen New Yorkin pohjoispuolen osavaltiot, Connecticutin, Rhode Islandin, Massachusettsin, Mainen, Vermontin ja New Hampshiren. Kuusi pinnaa reilussa vuorokaudessa. Homma tuntuu paranevan vaan. Seuraava reitityksemme kulkee Pennsylvanian Pittsburghin, Länsi-Virginian ja Ohion kautta Michiganiin, jossa vietämme ensimmäisen yömme hotellissa. Johan sitä on tullut huristeltuakin. Aamulla sitten Illinoisista Wisconsiniin ja vaikka sukulaiseni asustelevatkin tässä osavaltiossa, ei nyt ole aikaa tervehdyskäynnille, vaan pinnoja on kerättävä niin paljon kuin mahdollista.
Jos on kulkenut vaikkapa Vermontin läpi lähinnä bussissa nukkuen ja välillä asemalla noussut käymään vessassa, niin rohkenen kyseenalaistaa, onko silloin oikeasti käynyt Vermontissa. Ainakaan minkäänlaista käsitystä näistä osavaltioista tuskin tällä reissulla syntyi. Sama meno jatkui läpi koko Yhdysvaltojen, jotta Huhtala voisi kehua ”käyneensä” kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa. Varsinaisia kokemuksia bussin ulkopuolelta kirjaan on päätynyt kaksi: parin tunnin pysähdyksellä Salt Lake Cityssä hän kävi syömässä hondurasilaisessa ravintolassa (koska ei pidä hampurilaisista) ja New Yorkissa hän kävi YK:n päämajassa, koska tämäkin on MTP-listalla oma alueensa. Reissukertomuksen loppukaneetti sai minut hörähtämään:
Bussilla ajoa 33821 kilometriä, eli yli 1000 kilometriä päivää kohden. Uskon, että aika monelta samanlainen reissu jäisi tekemättä. Voi yrittää, kuka haluaa.
Niin, kuka haluaa? Minä en ainakaan. Tämä reissu kattoi 48 osavaltiota, ja myöhemmin Huhtala kävi bongaamassa myös Alaskan:
Joku voi ihmetellä sitä, että mitä järkeä on lähteä Alaskaan keskellä talvea ja vuoden kylmimpään aikaan. Ja tottahan se onkin, ei siinä paljon järkeä ole. Pinnojen keräilijä ei kuitenkaan paljoakaan vuodenajoista piittaa, jos tarkoituksena on hakea pelkkä pinna. Voihan sitä oleilla hotellissakin, jossa varmaan tarkenee kylmänäkin talvena.
…ja tästä päästäänkin siihen osioon Huhtalan matkoja – siihen valtaosaan – joka pisti suoranaisesti vihaksi. Painiskelen itse tasaisin väliajoin matkustamisen ympäristöystävällisyyden kanssa, ja selittelen itselleni, että ainakin päästöjä vastaan laajennan omaa (ja ehkäpä muidenkin) ymmärrystä maailmasta. Lisäksi matkoista jää vaikka mitä muistoja ja rahani hyödyttävät paikallistaloutta.
Yritän viimeiseen saakka välttää sanomasta muille, että väärin matkustettu, koska koen, että matkustustyylejä on monia ja ihmiset saavat irti eri juttuja eri asioista. Kuitenkin kun Huhtala lentää maailman toiselle puolelle ”kärvistelemään” kaksi päivää alaskalaisessa hotellissa hanapakkausviinin kanssa, houkutus käyttää tätä sanaparia on aikamoinen.
Alaska talvella näyttää tältä. Huhtala ei tätä nähnyt, koska ei poistunut reissun aikana Anchoragesta. Lisää Alaskan maisemia löytyy Deep Red blues -blogista. [kuva: JLS Photography]Hotelli on yleinen sisältö Huhtalan reissuille muutenkin silloin, kun maltetaan pysyä samassa maassa useamman vuorokauden.
Ulos lähdettyämme huomataan, ettei [N’Djamenassa] mitään nähtävää ole ja loppuajan pysyttelemmekin melkein hotellin aitojen sisäpuolella kalastajien touhuja Chari-joella seuraillen. Ja paikallinen olutkin on ihan juomakelpoista, joten janoonkaan ei tarvitse kuolla.
Yleinen trendi Huhtalan matkoissa tuntuu olevan, että ne suuntautuvat paikkoihin, joissa Huhtalan mielestä ”ei ole mitään nähtävää”.
Oi epäkiinnostava maailma!
Cayennessa viivymme pari yötä, mutta emme kuitenkaan lähde Pirunsaarelle, joka on ehkä alueen tunnetuin turistikohde. Jostain syystä saari ei erityisemmin minua kiehdo ja mitäpä näkemistä siellä olisi?
Minäpä kerron: Cayennen Pirunsaarella oli rangaistussiirtokunta, jonne Ranska lähetti virumaan melkein satatuhatta vankia vuosina 1852-1946. Tästä Huhtala ei kuitenkaan mainitse halaistua sanaakaan, koska mitäpä näkemistä yhdessä maailman tunnetuimmista ja pahamaineisimmista poliittisten vankien vankiloista olisi?
Vaikka tarkoituksenamme onkin pysytellä vain hotellimme lähistöllä, alkaa aikamme kuitenkin käydä pitkäksi ja menemmekin ostamaan matkatoimistosta matkan Yalan luonnonpuistoon, jossa viivymme kaksi päivää. […] Retki on ihan mukava piristysruiske muuten hiukan yksitoikkoiseen oleiluumme, emmekä siihen haaskaamiamme rupioita sen enempää sure. Nähtiinpä sentään jotakin. […] Viikko kuluu ja lähdemme tyytyväisin mielin kotia kohti, sillä toista viikkoa emme haluaisi täällä viettää.
Niin, kukapa nyt haluaisi viettää enempää aikaa yksitoikkoisessa ja pitkästyttävässä Sri Lankassa, varsinkaan jos ei halua poistua hotellin alueelta? Minulla olisi tähän kohtaan kehitysehdotus: mitäpä jos niille retkille osallistuisi useammin, jos kerran ne vaikuttavat ihan kivoilta, niin ei tarvitse lähteä maailmalle pitkästymään? Paitsi tietenkin, jos ei retkistä yleensä ole kiinnostunut.
Matkapakettiimme kuuluu paljon sellaistakin, josta emme niin olisi välittäneet. Yksi tällainen retki matkamme loppupäivinä on käynti Tiikerinpesä-nimisessä pyhäkössä. […] Paikka ei minua erityisemmin kiehdo, mutta voinhan kertoa siellä käyneeni. […] Muihin retkiin emme kuitenkaan enää osallistu, vaan vietämme lopun aikaa hotellin ympäristön maisemia katsellen ja kuvaillen.
Tiikerinpesä-pyhäkkö eli Taktshang Monastery. Vähän mielenkiintoisempaa juttua Bhutanista voi lukea Mikon blogista, josta kyseinen kuva on peräisin.
Dafnissa hyppäämme maihin ja menemme rantabaariin naukkailemaan pinnaoluet, jossa ystävällinen kissa kyhnäilee kyljessämme. [..] Dafnia pidemmälle emme lähde. Luostarivaelluksetkaan eivät oikein kiinnosta, sillä onhan pinna jo saatu näinkin ja luostareita löytyy helpommistakin paikoista, jos nistä on kiinnostunut. Laivan paluuta odotellessamme ehdimme lipitellä vielä toisenkin oluen ja napsia toisistamme muutamia kuvia, joilla voisimme todistaa täällä käyntimme, jos joku sitä sattuisi epäilemään.
…ja että missä Huhtala tässä kävi? Athosvuorella. Tai siis, ei vuorella, vaan siinä pienessä satamassa, jota kautta vuorelle kuljetaan. Vuoren kuuluisat luostarit eivät kuitenkaan olleet vaatimus pinnalle, joten miksipä turhaan niissä käymään.
Tiraspolin asemalla nousemme sen verran junasta, että voimme ruksata itsellemme Transnistrian pinnan, johon kaupunkiin emme missään tapauksessa halua pitemmäksi aikaa jäädä.
Onko oikeasti käynyt maassa, jos on vain astunut asemalla junasta minuutiksi?
Aamulla aikaisin lähdemme ajelemaan Espanjan pohjoisrantaa seuraillen kohti Baskimaata, josta tulee seuraava pinnamme. Sinne emme kuitenkaan sen pidemmäksi aikaa jää, vaan lähdemme Irunin kautta Ranskan puolelle yöpymään johonkin Bordeauxin seutuville. Koska täällä ei ole mitään bongattavaa, emme liiemmin pysähtele kuin kahvinkeiton ajaksi.
Ymmärrän, että Huhtalan mielessä ei ole muuta bongattavaa kuin pinnat, mutta itse keksisin Bordeauxista aika liudan bongattavaa.
Havanna on meille hirveä kokemus. Olemme kyllä tienneet, mitä kommunistimaalta voi odottaa, mutta täällä ainakin minä tunnen ahdistavaa tuntemusta rinnassani. Olemme varanneet hotellin, sillä jatkolentomme Mexico Cityyn on huomenna. Lähdemme kaupungille kävelemään, mutta emme löydä ainuttakaan kauppaa, näyteikkunoista puhumattakaan. Postikortiktin jäävät näin ollen ostamatta. Palaamme hotelliimme ja mietimme tilannetta. Koska kerran mikään ei tunnu pelaavan, eikä mitään voi liikkeiden puuttuessa ostaa, onko meidän pakko viipyä täällä huomiseen. Kysymme hotellin henkilökunnalta, mistä löytyisi lähin matkatoimisto ja otamme taksin sinne. Meillä käy tuuri, sillä vielä tänä iltana Havannasta lähtee kone Meridaan Jukatanin niemimaalle ja tilaakin on.
Kyllä, Huhtala kävi 80-luvulla Kuubassa, ei löytänyt postikortteja ja päätti näin ollen lähteä pois vielä saman päivän aikana. Ei tullut toista käyntiä.
Niameyssa majoitumme aivan Niger-joen rannalla olevaan hotelliin ja saamme vielä huoneen siltä puolelta, josta on avoin näköala sinisenä välkehtivälle joelle. Muutahan tekemistä kaupungissa ei ole.
Erityisesti Huhtalan Afrikan reissut ovat raivostuttavaa luettavaa. Maissa vietetään usein alle vuorokausi, joissain käväistään vain lentokentällä. Jos maassa viivytään yli vuorokausi, ainoa maininta saattaa olla, että ”hotellilta löytyi olutta”.
Edellä mainitun Niameyn lähellä on maailmanperintölistaltakin löytyvä W-kansallispuisto, joka tunnetaan mm. kirahveistaan. Mutta kun ei kiinnosta… [kuva: LenDog64]
Nigeria ei meitä hirveästi kiinnosta ja sen takia sovitimme lentomme niin, ettei meidän tarvitse lähteä lentokentältä pois. Koneeseen noustessa nenässä alkaa haista tuttu ryssän haju, joka on niin tyypillinen Aeroflotin koneissa.
”Ryssä” esiintyy kirjassa useaan otteeseen, ”neekerikin” kerran, varmaankin ihan vitsinä hehheh. Toisessa yhteydessä Huhtala kertoo ivallisesti tummaihoisesta maahantulovirkailijasta, joka on hänen mielestään tyhmä kun kyselee kysymyksiä, mutta onneksi paikalle tuli valkoinen järkevä maahantulovirkailija, joka kumarsi ja pahoitteli ennen kuin toivotti Huhtalalle hyvää matkaa. Tasa-arvoasioita Huhtala kommentoi toteamalla, ettei suomalaisnaisten kannata ”valittaa” kun muualla on asiat huonommin. Serbejä hän kutsuu ”mulkeroiksi”, kun taas joku rajamies on ”kurmuttanut” häntä, ja pitää EU:n laajenemista kannattavia hulluina.
Minä jäin ihmettelemään, onko tällä kirjalla ollut ollenkaan kustannustoimittajaa.
Hotellilla tapaamme ihmissyöjän näköisen miekkosen, joka tarjoutuu näyttämään meille kaupungin nähtävyyksiä. Otammekin hänen tarjouksensa vastaan, sillä niin ruman näköistä porukkaa kadulla pyörii, ettemme oikein uskalla lähteä heidän joukkoonsa kaksistaan kävelemään. Ei olisi mikään mukava asia joutua lomamatkallaan keittopataan.
Mikä sitten kiinnostaa?
Huomaamme pitkästä aikaa saapuneemme taas jonkinlaiseen paratiisiin. Hotellimme ympärillä on hieno puutarha ja aivan parvekkeemme edessä olevassa puussa huomaan maailman pienimmän linnun. […] Hiekkarantakin tuntuu niin mukavalta, että vietämme sielläkin päivittäin aikaamme, Oili pääasiassa vain palmun katveessa makaillen, mutta tuntuu siitä huolimatta saavansa enemmän väriä nahkaansa. Käyn aina joskus pulahtamassa Atlantin vilvoittaviin aaltoihinkin ja annan auringon kuivatella ihoani lämpimillä säteillään.
Kirjassa Huhtala usein mainitsee D-vitamiinin tarpeen ja moni reissu on selvästikin rantaloma all-inclusive-resorteihin. Osa näistä saa paljonkin hehkutusta, keskimääräistä reppureissua selvästi enemmän. Tämän huomioiden tuntuu siltä, että ehkäpä Huhtala olisi ollut tyytyväisempi matkailija, jos olisi pitäytynyt vain niissä rantaresorteissa. Mutta kun:
Olemme tosiaan nyt rantalomailijan paratiisissa, vaikka emme heidän joukkoonsa katso lukeutuvammekaan.
Toinen Huhtalan mielenkiinnon kohteista tuntuu olevan mahdollisimman pienet ja epämääräiset saaret ympäri maapallon. Harvemmin kirjasta selviää mitään muuta syytä mielenkiinnolle kuin se, että siellä on niin harva käynyt.
Ihan mukava ja mielenkiintoinen saari [Chatham]. Ihmettelen vaan niitä suomalaisia, joita Uudessa Seelannissa joka vuosi käy. Tuskinpa monikaan heistä tulee pistäytymään tälle saarelle. Ehkäpä heidänkin pitäisi joskus vilkaista karttapalloa ja tutkia, mitä kaikkia paikkoja maapallolta löytyykään.
En väitä, etteikö 600 asukkaan saari keskellä Tyyntämerta voisi olla mukava ja mielenkiintoinen, mutta enemmän taidan silti ihmetellä Huhtalan matkustustyyliä.
Kun annatte maallenne nimen, varmistattehan Huhtalalta, onko se sopiva.
Vuoteen 1975 maa tunnettiin nimellä Dahomey, mutta niin kuin tyypillistä, maa halusi vaihtaa siirtomaa-aikaisen nimensä. Mutta onko Benin nyt parempi nimi? Siihen en halua ottaa sen enempää kantaa.
Kirjassa Huhtala päivittelee moneen otteeseen sitä, kun erinäiset maat ovat vaihtaneet nimiä siirtomaa-ajan jälkeen paikallisten käyttämiksi. Huhtala perustelee jo varhain kirjassa näkemyksensä, että kun nimi kerran jollain paikalla on, niin sitä ei pitäisi sen jälkeen enää muuttaa. Sillä ei tietenkään ole väliä, että nämä muutokset usein palauttavat nimet paikallisten käyttämiksi, ja vanhat nimet saattavat tuntua paikallisista jopa loukkaavilta. Huhtala käyttää silti teksteissä itsepintaisesti nimiä, jotka eurooppalaiset paikoille ovat antaneet.
Seuraava kohteemme on Manado. Se sijaitsee Celebesin saaren pohjoiskärjessä ja syy, miksi tänne tulimme on se, että Celebeskin on oma pinnansa meidän listallamme. Sinne se on kirjoitettu Sulawesin nimellä, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tällaisia paikannimien vaihtoja ja mieluummin kutsunkin saarta sen vanhalla nimellä.
Jayapura sijaitsee Uuden Guinean saaren pohjoisrannalla, aivan Papua-UusiGuinean rajan välittömässä läheisyydessä. Vielä 60-luvulla tämänkin kaupungin nimi oli Hollandia, mutta eiväthän tällaiset nimet näille ihmisille kelpaa, senhän nyt tietää.
Niin, miksiköhän ”Hollandia” ei kelpaa nimeksi indonesialaisen provinssin pääkaupungille…
Ja sitten vielä aimo annos ylemmyydentunnetta…
Niuen postimerkeillä varustetut kortit ovat harvinaista herkkua ja postitammekin niitä melkoisen nipun. Sääli vaan, etteivät vastaanottajat ymmärrä niiden arvoa, mutta väliäkö sillä. […] Niue on kuitenkin sellainen saari, etten usko kovinkaan monen suomalaisen siellä vierailleen. Ja syykin on selvä; harva tietää tällaista saarta olemassa olevankaan. Maantiedon tuntemus ei välttämättä ole kovinkaan korkealla tasolla kansamme keskuudessa.
…vai olisiko syy kuitenkin siinä, että Niue sijaitsee käytännössä katsoen toisella puolen maapalloa, saarella asuu vain tuhat ihmistä, ja sinne lennetään lentokoneella vain kahdesti viikossa?
Pitäähän täältäkin laittaa pakolliset postikortit Suomeen, vaikka olenkin aivan varma siitä, ettei kukaan vastaanottajista pysty löytämään tätä paikkaa edes maailmankartan avustuksella.
Ihmettelen vain, miksi Huhtala vaivautui lähettämään postikortteja ihmisille, joita ei selvästikään arvosta.
Samalla reissulla postitamme myös postikortit Christmas Island -merkeillä varustettuna. Mietin, kuinkahan moni näidenkin korttien vastaanottajista löytää Joulusaaren maailmankartalta? Tuskinpa kukaan, eikä se varmaan heitä sen enempää hetkauta, saman verran kuin kortti Taka-Hikiältä esimerkiksi.
Myöskään muut maabongarit eivät liiemmin nauti Huhtalan arvostusta. Hän vihjailee useaan otteeseen kirjassa, että listalla on ”huijareita”.
Monet MTP-ihmiset väittävät vierailleensa Korallimeren saarilla, mutta suurin osa heistä on käynyt vain Isolla Valliriutalla, joka on lähellä Australian rannikkoa. Ihmettelen sitä, miksi ihmiset eivät ota selvää maantiedosta, sillä netistä löytyy kyllä kaikkien alueiden rajat. Toisaalta, voihan joku valehdella tarkoituksellakin.
…vaikka onko siihen ylemmyydentunteeseen varaa?
Menemme kaikki transithalliin tankkauksen ajaksi. Ostan kaupasta shamppanjapullon, jonka aion naukkailla ennen Bangkokiin saapumistamme. Tunnin päästä jatkamme matkaa. Pian otan esiin shamppanjapullon ja avaan sen polvieni välissä. Olen varovainen ja saan korkin auki ilman mitään paukahdusta tai korkin kattoon lentämistä. Tyhmyyttäni en vielä ymmärrä, ettei omien juomien nauttiminen koneessa ole sallittua. Pian lentoemäntä huomaakin pöydälle nostamani pullon ja alkaa kertoa minulle sääntöjä melko vihaisin äänenpainoin. Varmaan hän tietää neuvonsa turhiksi, koska neuvoo minua lopuksi laittamaan pullon ainakin piiloon. Näin teen ja naukkailen aina joskus kupillisen lattialle nostamastani pullosta.
Okei, kaikki tekevät nuorena virheitä – Huhtala on tarinan aikaan 31-vuotias – ja jos on ensimmäistä kertaa reittilentokoneessa, niin mistäs sitä tietäisi, miten käyttäydytään. Näitä alkoholipainotteisia ”hauskoja” tarinoita vaan on kirjassa aika paljon enemmänkin.
Emme ota nytkään hotellia, sillä onhan meillä nyt auto, jossa yöpyä. Ajelemme kuitenkin kauemmas erämaahan, ennen kuin rupeamme viettelemään iltaamme mustakarhujen isännöimissä maisemissa. Olemme niitä jo nähneet bussimatkamme aikana toistakymmentä ja tottahan niitä täälläkin täytyy olla. Mutta vaarattomia veijareitahan ne ovat, ja uskallamme hyvin liikuskella ympäristössä ennen autoon sulkeutumistamme.
Tässä Huhtala kertoo kokemuksistaan Yukonin pohjoisosissa. Mielessä käy, että kannattiko ihan oikeasti irvailla suomalaisten maantiedon taidoille, kun biologian taidot Huhtalalla ovat tällaisissa kantimissa: hän ei taida osata erottaa mustakarhua alueella huomattavasti yleisemmästä harmaakarhusta, joka on kaukana vaarattomasta.
Äkkiä saan päähäni, että mitä jos kiivettäisiin Kheopsin [pyramidin] huipulle. Esaa ei tarvitse kahta kertaa suostutella. […] Helppoa nouseminen ei missään nimessä ole. Askelmat ovat suurinpiirtein puolitoista metriä korkeita ja joudumme ponnistamaan itsemme käsivoimin seuraavalle askelmalle. […] Pitääkin ottaa monta neuvoa-antavaa, ennen kuin olemme huipulla. […] Naukkailemme viskipullon tyhjäksi ja jätämme sen huipulle muistoksi siellä käymisestämme.
EEIIIIII! Kuinka pässi täytyy olla, että kiipeää tuhansia vuosia vanhan muinaismuiston päälle ja kaiken kukkuraksi jättää sinne viskipullon??? Ilmeisesti aika pässi, sillä Huhtala muistelee tätä myöhemmin kirjassa käydessään uudesti Egyptissä tyyliin ”olipa hauska juttu, hehheh”. Hehheh vaan.
Oliko kirjassa sitten jotain hyvää?
Kirjassa oli kolme osiota, joista voin sanoa pitäneeni. Huhtalan tarinat rauhanturvaajakokemuksistaan 70-luvulta ovat mielenkiintoisia, vaikka niistäkin osa on mukahauskoja ryyppyreissukuvauksia, joiden ainoa pointti tuntui olevan todistella, kuinka paljon viinaa sitä on joskus tullut juotua.
80-luvun tarinat Valmetin työkeikasta Sudanissa tuovat esille kulttuurien erilaisuutta, vaikka niiden luotettavuus vähän kärsiikin siitä, että tähän mennessä olin jo todennut, että monessa Huhtalan tarinassa on selvää kalavaleen makua.
Entä se kolmas? Se taisi olla yksi harvoista paikoista maailmassa, joka Huhtalalle aidosti kelpasi, ja jossa hän viihtyi: Falklandinsaaret. Syynä oli varmaan Huhtalan lintubongausharrastus, mutta ei tarvitse olla lintubongari tykätäkseen Huhtalan tarkasta kerronnasta saarilla vierailusta.
Jos haluat lukea Falklandinsaarista, niin älä kuitenkaan hyvä ihminen sen takia osta Huhtalan kirjaa! Tästä kaukaisesta saariryhmästä löytyy paljon mielenkiintoisempaa juttua Elinan Vaihda Vapaalle -blogista, josta tämäkin upea kuva on peräisin.
PS. Tänään maanantaina klo 20 Suomen aikaa #matkachatissa keskustellaan matkakirjallisuudesta. Tervetuloa Twitterin käyttäjät kertomaan parempia matkakirjojen lukukokemuksia…
Viikko sitten aamulla heräillessä huomasin, että Iiro naputteli vieressä kännykkää. ”Huomenta”, sanoin. ”Brysselissä on ollut terrori-isku”, Iiro vastasi.
Nappasin kännykän yöpöydältä, avasin Facebookin, ja huoahdin helpotuksesta: kaikki kaupungissa asuvat kaverini olivat jo ehtineet merkitä olevansa kunnossa. Aamu täällä Keski-Lännessä on jo iltapäivä Brysselissä, uutiset olivat päässeet ajan tasalle tapahtumien kanssa ja useampi belgialainen tuttu oli ehtinyt kommentoida iskuja somessa.
Helpotus katosi nopeasti, kun luin, millä metroasemalla terroristit olivat räjäyttäneet metron. Kyseinen pysäkki on Europarlamentin lähin metropysäkki, vain parinsadan metrin päässä ex-työkavereitteni työpisteiltä, ja isku sattui kiireisimpään työhönmenoaikaan. Fiilis oli sama, kuin teekkariaikoina joku olisi räjäyttänyt bussin Otaniemen ostarin pysäkillä: kaikkea sattuu ja tapahtuu maailmassa, mutta tämä liippasi aivan liian läheltä.
On todennäköistä, että uhrien joukossa on parlamentin työntekijöitä, mutta tuntuisi liian makaaberilta lähetellä ex-kollegoille ja hyvänpäiväntutuille kyselyitä aiheesta. Niinpä olen viimeisen viikon odotellut, että Belgian viranomaiset julkistaisivat listan uhreista, jotta pääsisin varmistamaan, ettei listalla ole tuttuja nimiä. Tai näin ainakin toivon.
Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.
Terrori-iskujen jälkeen some on täyttynyt taas huolestuneista ihmisistä: uskaltaako Brysseliin mennä? Uskaltaako missään enää liikkua? Mihin tämä maailma on menossa?
Itse olen muistellut sitä, kun vuosi sitten Minneapoliksessa lentokonetta vaihtaessa jäin kaupunkiin jumiin, kun kone hajosi. Korvaava lento Eurooppaan järjestettiin vasta vuorokautta myöhemmin, ja lentoyhtiö järjesti minut yöksi lentokenttähotelliin. Koska lento oli lähdössä vasta iltapäivällä, ajattelin aamulla käydä USAn isoimmassa ostoskeskuksessa, Mall of Americassa, joka sijaitsee ihan Minneapoliksen lentokentän lähellä.
Hotellilla telkkarin avatessa uutisten ykkösaihe oli kuitenkin tämä:
Somalialainen terroristiryhmä Al-Shabaab, Al-Qaidan liittolainen, oli uhannut räjäyttää kyseisen ostoskeskuksen. Uhkauslistalla oli myös yksi kanadalainen ja yksi englantilainen ostoskeskus, mutta voitte arvata, mihin ostoskeskukseen amerikkalaisen median huomio kiinnittyi. Uhkausten yhteydessä uutisissa näytettiin klippejä aiemmista terrori-iskuista, joita Al-Shabaab oli tehnyt Afrikassa. Yksi näistä oli kenialaiseen ostoskeskukseen ja oli tappanut yli 70 ihmistä.
Mitä tehdä? Tarvitsin lounasta ja puhtaat alushousut; ruumalaukkuni oli yhä lentoyhtiöllä. Halusin nähdä Mall of American sisähuvipuistoineen ja övereine käytävineen. Pohdin asiaa Facebookissa, ja äitini reaktio oli salamannopea: Eiiii, älä mene sinne!
Pohdin lisää, ja päätin, että nyt ei ollut oikea aika kuunnella äitiä.
Al-Shabaabin uhkaukset olivat lopulta vain sitä – uhkauksia. Tätä ei kuitenkaan kukaan olisi voinut tietää varmasti etukäteen: tiettävästi USAssa asuu useita eri islamistiterroristijärjestöjen tukijoita, ja tällaisilla uhkauksilla on myös tapana vetää puoleensa kaiken maailman ”yksinäisiä susia”. Uhka oli siis varmaan todelllinen, vaikka sitä oli vaikea kauppakeskuksen autioilla käytävillä uskoa.
Jonkun mielestä uhattuun ostoskeskukseen meneminen on varmaan uhkarohkeaa, mutta minulle kyse oli periaatteesta. Se periaate kuuluu näin:
On se kyllä hitto, jos terroristit onnistuvat rajoittamaan jotenkin minun liikkumistani. Minä en suostu elämään terrorin alaisuudessa, en suostu terrorisoitavaksi. Saatan joskus pelätä, mutta en anna sen muuttaa käyttäytymistäni.
Kutsukoot joku naiiviksi, mutta minä aion jatkossakin uskoa kanssaihmisten hyvyyteen. Aion matkustaa Brysseliin tai Pariisiin tai Turkkiin tai vaikka New Yorkiin ihan niin kuin ennenkin, en peru lentoja lentokenttäiskujen pelossa, enkä aio käyttää metromatkoja muiden matkustajien kyttäämiseen. Vaikka iskut ovat kauheita, kuolen silti todennäköisemmin missä tahansa ennaltamainitussa paikassa liikenneonnettomuudessa.
Ennen kaikkea tiedän, että juuri sitä terroristit haluaisivat, että käpertyisin neljän seinän sisälle ja alkaisin pelätä tuntemattomia. Ja siihen minä en suostu.
Aiheeseen liittyen, vietimme Iiron kanssa taannoin synttäreitäni Pariisissa vain pari päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen, seurasimme pariisilaisesta hotellista käsin terroristijahtia, kävimme illallistamassa tyhjissä ravintoloissa ja osallistuimme miljoonan muun tavoin rauhanmarssille. Siitä kokemuksesta lisää aiemmasta kirjoituksesta: #JeSuisCharlie – Pariisi terrori-iskujen jälkeen.
Kuten blogiani seuranneet tietävät, olen jo pitkään keräillyt maailmanperintökohteita, joten siksi olin aika innoissani viimeisimmän Twitterissä käydyn #matkachatin aiheesta. Tuntui, että aika moni muukin oli innoissaan UNESCOn listasta, sillä keskustelu kävi normaalia vilkkaampana ja perässä pysyminen oli haastavaa. Tässä pieni kooste keskustelusta kaikille niille, joilla jäi osa lukematta – eli varmaankin kaikille!
Jos maailmanperintökohteet kiinnostaa, niin kannattaa lisätä tämä blogi seurattavien listalle vaikkapa Facebookissa. Omalta listaltani löytyy 108 maailmanperintökohdetta, joista vielä moni tarina odottaa blogiin pääsyä.
Viimeisin vierailemani maailmanperintökohde oli Barbadoksen pääkaupunki Bridgetown.
K1: Mikä on viimeisin maailmanperintökohde, missä olet vieraillut? Mitä tykkäsit? #matkachat
Vastauksista huomasi, että keskustelijat ovat olleet viimeksi matkassa aika monessa maailman kolkassa:
K2: Vaikuttaako UNESCO-listaus matkasuunnitelmiisi? Tiedätkö, kuinka monessa olet vieraillut? #matkachat
Suurimmalla osalla UNESCO-kohteet eivät olleet matkan syy, mutta moni sanoi piipahtavansa, jos osuu matkan varrelle. Yhtä moni oli laskenut vierailemien kohteiden määrän vain tätä keskustelua varten eikä sen kummemmin niitä keräile.
Ei vaikuta suunnitelmiin, mutta käydään, jos osutaan paikalle. Käynyt ainakin 60 maailmanperintökohteessa. #matkachat
Jos matkailuaiheiset keskustelut kiinnostavat, liity seuraan ensi viikon maanantaina klo 20 Suomen aikaa! Jos et ole aiemmin osallistunut, tsekkaa #matkachat-osallistumisohjeet.
Kiitos kaikille loistavasta #matkachat’ista! Tykkää tästä twiitistä, jos haluat muistutuksen seuraavista chateista noin tuntia ennen.
Oletko joskus poikennut jonnekin, vaikka tiedät itsekin, että aikaa on aivan liian vähän, ja paikallisetkin ovat suositelleet nähtävyyden jättämistä väliin? Sitä miettii, olisiko sittenkin vain parempi jättää käynti johonkin toiseen kertaan – ja samalla miettii, tuleeko toista mahdollisuutta enää ikinä.
Näin minä päädyin käymään Kinderdijkissä katsomassa hollantilaisia tuulimyllyjä.
Olin paluumatkalla Amsterdamista, jossa olin viettänyt viikonlopun Iiron kanssa, ja koska olin ajamassa kotiin Luxemburgiin autolla, päätin poiketa yhden blogini lukijan luona Rotterdamissa. Kerroin, että olin myös ajatellut käväistä Kinderdijkin kautta, ja sain kuulla, että tie sinne on pieni ja kapea, sitä pitkin ajetaan aivan liian kovaa ja että itse Kinderdijk on aikalailla turistirysä – Hollannissa on kuulema muitakin paikkoja, joissa nähdä tuulimyllyjä. Tiesin lisäksi, että olin myöhään liikkeellä, ja ehtisin viettää paikan päällä tuskin tuntiakaan, ennen kuin alue suljettaisiin.
Tie oli pieni ja kapea mutta liikennettäkin oli vähän, ja se kulki kauniin joen vartta ja söpöjen hollantilaistalojen ohitse. Myöhästyin juuri täpärästi viimeisestä kiertoajelulautasta, mutta ehdin silti kävellä puolisen tuntia kanavan vartta ihastellen tuulimyllyjen loppumatonta rivistöä. Lisäksi ehdin tutkia insinöörin näkökulmasta mielenkiintoista ilmaisnäyttelyä tuulimyllyjen tekniikasta ja juoda kupposen teetä ennen pitkää ajomatkaa.
Olin löytänyt Kinderdijkin UNESCOn maailmanperintölistalta, jonne se on päätynyt siksi, että nämä tuulimyllyt ovat jo satojen vuosien ajan pyörittäneet koneistoa, joka pumppaa vettä ulos Alankomaiden alavilta alueilta. Näitä tuulimyllyjä on kiittäminen siitä, että Alankomaiden läntisimmät alueet eli Hollanti on suurilta osin merenpinnan alapuolella – mutta vain tilastoissa eikä oikeasti. Nykyään tuulimyllyt eivät ole aktiivikäytössä mutta toimivat yhä varajärjestelmänä, jos uudempi järjestelmä pettää.
Kinderdijk on toinen Hollannin kahdesta tunnetusta alueesta, joilla näkee paljon tuulimyllyjä yhdellä kertaa. Toinen on Amsterdamin lähellä sijaitseva Zaanse Schans, jossa en ole käynyt. Väite Hollannin kauneimmista tuulimyllyistä on siis puhtaasti subjektiivinen: nämä ovat kauneimmat, joita minä olen nähnyt. Enkä näitäkään olisi nähnyt, jos olisin luovuttanut ja päättänyt palata Luxemburgiin pari tuntia aiemmin.
Kinderdijk on UNESCOn maailmanperintökohde. Tästä ja muista maailmanperintökohteista jutellaan nyt maanantaina Twitterin #matkachatissa. Tule siis mukaan, jos arvokas kulttuurihistoria ja upeat luontokohteet kiinnostavat!
Tiedättekö nuo risteilyiden ruokailut? Ylitsepursuavia buffeteja, katkarapuvuoria, ja halpisviiniä hanasta. Vai sittenkin jotain ihan muuta?
Oli ehkä hyvä, että mielikuvani risteilyiden ruokatarjoiluista olivat auttamatta hakoteillä. Pääsinpä yllättymään erittäin positiivisesti tammikuisella Karibian risteilyllämme.
Kolmen ruokalajin illallinen – joka ilta!
Risteilyillä perustason ruoat kuuluvat hintaan, ja meidän valitsemallamme Celebrity Cruisesilla perustaso oli selvästi aika korkealla. Ensimmäisenä iltana meidät istutettiin samaan pöytään erään vanhemman pariskunnan kanssa, jotka olivat kokeneempia risteilijöitä, ja heidän ohjeensa oli selvä: Order whatever you like, as much as you like.
Tilasimme siis etanoita. Ne olivat niin hyviä, että päädyimme tilaamaan etanoita joka ilta, parina iltana alkuruoan lisäksi myös jälkiruoaksi. Ai miten niin ikävä ranskalaista keittiötä…
Etanoita ja irkkukahvia jälkiruoaksi.
Pääruokasaliin olisi voinut tehdä pöytävarauksen samaan aikaan joka ilta, mutta me halusimme mieluummin syödä silloin, kun meitä huvitti. (Huom: tässä on varustamokohtaisia eroja. Joillain varustamoilla on pakko syödä samaan aikaan joka ilta, joillain kaikki syövät mihin aikaan haluavat.) Kerran jouduimme odottamaan pöytää 10 minuuttia, kun tulimme paikalle iltashown loputtua pahimpaan ruuhka-aikaan. Muulloin meille risteilyn aikana tutuksi tullut hovimestari ohjasi meidät suoraan pöytään. Kaikkina paitsi yhtenä iltana söimme kahdestaan, mutta olisimme voineet myös pyytää pöytäseuraa muista risteilijöistä, jos olisimme halunneet.
Vaikka ruoka oli korkeatasoista, se ei aina osunut nappiin. Opimme pian, että tarjoilijan kertomia suosituksia kannattaa todellakin kuunnella. En tiedä, mihin suositukset perustuivat, mutta melkeinpä veikkaan, että tarjoilijat olivat maistelleet ruoat läpi ja suosittelivat sitten niitä, jotka maistuivat heidän mielestään parhaimmalta. Menussa oli valinnanvaraa noin 8 eri alkuruokaa ja pääruokaa, joista puolet oli joka ilta tarjolla olevia ”klassikkoja” (esim. jo mainitut etanat), toinen puoli joka ilta vaihtuvia ruokia.
Paras pääruokasalissa syömäni pääruoka oli tämä: ankkaa, joka oli juuri sopivasti paistettu. Meribassi tulee hyvänä kakkosena. [kuva: Celebrity Cruises]Juomat eivät kuulu risteilyn hintaan, mutta usein risteilyä ostaessa saa kaupan päälle halutessaan jonkinmoisen juomapaketin – tästä lisää joskus toiste. Sommelierit olivat asiantuntevia ja osasivat suositella hyvin toiveidemme perusteella viinejä, jotka kuuluivat juomapakettiimme.
Lisämaksusta erikoisravintoloihin
Laivallamme Celebrity Equinoxilla oli kolme erikoisravintolaa, jonne pääsi ruokailemaan lisämaksun maksamalla. Meille Celebrity tarjosi illalliset näissä, mikä oli mahtavaa, koska tuskin olisimme muuten raaskineet asiasta mitään tietämättä maksaa ylimääräistä ravintoloista – ja toisaalta nyt, kun olemme ne kokeneet, niin ostaisin empimättä seuraavalle risteilylle erikoisillallispaketin. Etenkin, jos risteilyllä on juhlan aihetta ja juhlijat ovat fine diningin perään, kannattaa panostaa näihin spessuravintoloihin.
Yksittäiset ravintolaillalliset näissä ravintoloissa maksavat ravintolasta riippuen $35-$50 ekstraa per henki, mutta hinnoissa säästää, jos ostaa useamman illan erikoisravintolapaketin: kolmelta illalta $99, viideltä illalta $149.
Toisena risteilypäivänä erikoisravintolat olivat näytillä laivan käytävillä. Tässä Silk Harvestin tarjontaa – sekä tarjoilija, joka huomasi minut valokuvaamassa.
Silk Harvest – maukasta sushia ja muita aasialaisia makuja
Sushi kuuluu lempiruokiimme, joten ei ole ihme, että odotukset olivat korkealla Silk Harvestin kohdalla. Sushia saa myös laivan buffetista (siitä lisää alempana), mutta Silk Harvestissa se oli selvästi parempaa: paremmat täytteet, huolellisemmin tehty, ja tietenkin ympäristöllä ja esillepanollakin oli vaikutuksensa.
Sushin lisäksi oma lempparini menusta oli cream cheese wontons eli kermajuustolla täytetyt wontonit marjakastikkeella. Iiro taas tykästyi spicy rock shrimp tempuraan. Moni muukin annos oli suussasulava, ja ainoa pettymys oli pad thai, jonka nuudelit tuntuivat ylikeitetyiltä ja alimaustetuilta.
Kermajuustowontonit ja (mustaherukka?)kastiketta, nom nom!
Ravintoloissa ei ole mitään tarvetta jättää tippiä, mutta me saimme Silk Harvestissa niin erinomaista palvelua – meitä ei häiritty, mutta joku oli heti käsillä, kun katseen nosti, ja kuohuviinilasi täyttyi aina puolilleen ehdittyään – että jätimme kuitenkin. Ilmeisesti amerikkalainen tippauskulttuuri alkaa pikkuhiljaa iskeä meihinkin… Jos tippiä välttämättä haluaa jättää, niin sopiva määrä on esim $10 per pariskunta.
Muissa ravintoloissa kukin tilaa omat ruokansa, mutta Silk Harvestin annokset oli tarkoitettu jaettavaksi.
Tuscan Grille – italialainen pihviravintola maailman parhaalla pastalla
”Maailman paras” on superlatiivi, jota kannattaa käyttää varoen, mutta Tuscan Grillen Ravioli ai Funghi Selvatici metsäsienillä ja tryffeliöljyllä on parasta pastaa, jota olen ikinä syönyt, ja siten ainakin minun maailmani parasta.
Maailman paras pasta katosi parempiin suihin ennen kuin tajusin napata kuvaa, joten tässä sen sijaan hummeripasta Pappardelle Alfredo con Aragosta
Muita suosikkejamme olivat ylläoleva hummeripasta, alkuruoaksi tarjoiltu tartarpihvi, rapukakku ja carpaccio sekä pihvit; ribeye ja mignon olivat erilaisia, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen, kumpi oli parempaa, koska ne olivat kumpikin suussasulavia. Päivällinen oli niin maittava (ja iso), että puolitimme jälkiruoaksi suklaafondantin, joka kruunasi illan.
Polpette di Granchio eli rapukakku
Pihvin lisukkeet sai valita laajasta valikoimasta, ja oma lempparini oli kuvassakin näkyvä mac & cheese. [kuva: Celebrity Cruises]Tuscan Grille sijaitsee laivan perässä, ja kahden hengen ikkunapöydästä voi seurata laivan peräaaltoja, jotka katoavat pimeyteen.
Murano – jos laivan ravintolalla voisi olla Michelin-tähti…
…niin Muranolla varmaan sellainen olisi. Risteilyn hienoin gastronominen kokemus oli eittämättä se, kun tarjoilija liekitti meille hummerit pöydän ääressä.
Liekityspöytä tuotiin pöytämme viereen vasta, kun sille oli tarvetta.Liekittämisessä meni aikansa, jonka ajan tarjoilija tarinoi meille kokemuksistaan laivalla, joihin kuului mm. yksi hurrikaani.Hummerinpyrstöt lautasella. Oli taivaallista.
Eivät hummerit kuitenkaan olleet ainoa Muranon valtti. Kaikki oli mietittyä, amuse-bouchesta jälkiruokaan. Iiron alkuruoka, Smoked Salmon & Peekytoe Crab Parfait, oli erityisen hyvällä tavalla mieleenpainuva, ja juustolautaselle oli tarjolla kymmentä eri juustoa, joista sai valita tarjoilijan opastuksella mieleisensä. Sommelierilla oli viinisuositukset joka ruokalajille, ja tarjoilijamme ei tainnut meidän lisäksi palvella kuin yhtä muuta pöytää.
Smoked salmon & peekytoe crab parfait eli ööh, savulohi- & atlannin kalliotaskurapujäädyke, sisältää mätiä ja avokadoa eli lähestulkoon kaikkea hyvää, mitä maalla tai meressä kasvaa. [kuva: Celebrity Cruises]Metsäsienicappuccino, joka oli hitaimmin laivalla syömäni keitto, koska hyvää ei kannata hotkia.
Lisämaksusta Muranossa olisi saanut kaviaaria ja blinejä, mutta meidän makuumme illallinen oli jo tällaisenaan unohtumaton kokemus. Periaatteessa Muranon pukukoodi on smart casual, mutta täällä olisi miehenä saattanut tuntea olonsa alipukeutuneeksi ilman pukua, ja meidän smokki ja iltapukumme ei tuntunut tippaakaan liian hienolta.
…ja ne muut ravintolavaihtoehdot
Emme käyneet koskaan varsinaisesti illallisella laivan yläkannella sijaitsevassa Oceanview Caféssa, mutta kävimme parina päivänä aivan alkuillasta hakemassa sieltä edeltämainittua sushia omalle parvekkeelle nautittavaksi, kun halusimme ihailla auringonlaskua. Söimme täällä myös yleensä aamiaisen sekä pari kertaa lounaan, jotka kumpikin olivat hyviä kokemuksia, kunhan vältti pahimpia ruuhkahuippuja. Ruokailemaan pääsi laivan takakannelle, jossa istuimme aina, kun ei tuullut liikaa.
Oceanview Cafésta haettua sushia, maista tuotua samppanjaa ja auringonlasku hyttimme parvekkeella
Huonepalvelusta tilasimme aamiaisen pari kertaa, kun meillä oli aikaista aamumenoa ja halusimme selviytyä liikkelle mahdollisimman nopeasti. Aamiainen tilataan edellisenä iltana merkkaamalla menuun, mitä haluaa syödä, sekä summittaisen kellonajan. Hyttipalvelija soittaa noin 3 minuuttia ennen varoituksen, että ruoka on valmista, ja tuo sen hyttiin. Kerran tilasimme myös lounaspurilaiset huonepalvelusta, ja ne olivat perushyviä, ei mitään turhan erikoisia mutta eipähän tarvinnut lähteä mihinkään partsilta loikoilemasta. Huonepalvelussa osa asioista kuuluu hintaan, osa on lisämaksullisia. Me emme kokeneet tarvetta maksaa lisämaksua, kun hintaan kuuluvastakin menusta löytyi hyvin vaihtoehtoja.
Tämä ei ole kuva meistä, koska aamiaisaikaan keskityin syömään sitä aamiaista valokuvaamisen sijasta, mutta suunnilleen tältä me näytettiin aamuisin parvekkeella kylpytakeissa. Pöytäliina ei sentään tavallisissa hyteissä kuulunut palveluun. [kuva: Celebrity Cruises]Muita hintaan kuuluvia ravintoloita Celebrity Equinoxilla olivat AquaSpa Café ja Pool Grill. AquaSpa Café oli näistä se ns. terveellinen vaihtoehto, ja kävimme yhtenä aamuna kurkkimassa aamiaisvalikoimaa – mysliä, hedelmiä ja sen semmoista – mutta koska päivästä oli tulossa pitkä, päädyimme Oceanview Cafén lämpimän aamiaisen ääreen. Pool Grillistä meinasin hakea hodarit yhtenä meripäivänä altaalla makoillessamme, mutta koska oli myöhäinen lounasaika, ne olivat jo ehtineet loppua, ja päädyimme silloinkin Oceanview Caféseen. Lounasta tarjoili myös laivan pääruokasali, jossa söimme pariin otteeseen, kun kaipasimme rauhallista ilmapiiriä ja pöytääntarjoilua.
Allasgrillillä sai syödä ulkoilmassa pöytien ääressä, mutta moni haki ruokaa aurinkotuoleille. [kuva: Celebrity Cruises]
Entä mitä kulissien takana tapahtuu?
Yhtenä aamupäivänä laivan ohjelmassa oli kierros pääruokasalin keittiöissä, ja kun kyseessä oli sateinen meripäivä, minä ja parisataa muuta risteilyvierasta tartuimme mahdollisuuteen tutustua lähemmin siihen, miten meitä ruokitaan. Hovimestari kierrätti meitä ympäri kapyysia – jokaisella ravintolalla on omansa, pääruokasalilla kaksi – ja esitteli eri pisteitä, joissa jo valmisteltiin lounasta.
Muut keittiön osa-alueet toimivat kahdessa vuorossa, paitsi leipomo, jossa paiskitaan töitä vuorokauden ympäri.
Kokit käyvät usein hakemassa satamista raaka-aineita ja inspiraatiota menuiden vaihtuviksi ruokalajeiksi, mutta suurin osa ruoasta täytyy lastata laivaan jo lähtösatamassa. Tässä on esimerkkejä lastin määrästä tavallisella 7 päivän risteilyllä:
1600 kg naudan sisäfilettä
2500 kg kokonaisia kanoja
1500 kg lampaan puolikkaita
700 kg hummeria
1000 kg lohta
28 000 kananmunaa
2000 kg voita
7000 kg perunaa
4000 litraa jäätelöä
Arvostukseni laivan logistiikkaa kohtaan kohosi kierroksen aikana humisten.
Meillä on käynyt täällä Coloradossa sen verran vieraita talven aikana, että ihmetyttää, miten kaikki oikein jaksavat reissata tänne saakka. Olenko onnistunut kehumaan Coloradon talven maasta taivaisiin? Toivottavasti eivät ole pettyneet, kun ihan joka päivä ei ole paistanut aurinko kirkkaalta taivaalta – vaikka melkein joka päivä onkin paistanut.
Viimeisimmät vieraamme, kaksi suomalaista kaveria, saapuivat reilu viikko sitten torstaina. Perjantai oli upean aurinkoinen, melkein (mutta ei ihan) vuoden ensimmäinen hellepäivä, ja uima-altaalla oli aurinkotuolit varattu viimeistä tuolia myöten. Siinä porealtaassa istuskellessamme hioimme viikonlopun suunnitelmia ja totesimme, että seuraavana päivänä matkan varrelle osuisi talvifestarit, joita ei oikein voinut jättää väliin.
Niinpä lauantaina ajelimme puolen tunnin matkan kanjonia ylös vuorten keskellä noin 2,5 kilometrin korkeudella sijaitsevaan (varsin osuvasti nimettyyn) Nederlandin kaupunkiin. Tien vierustat oli parkkeerattu täyteen jo hyvän matkaa kaupungin ulkopuolella, mutta kuin ihmeen kautta saimme auton parkkiin jonkun autokorjaamon pihaan ja lähdimme tallustamaan kohti niityllä näkyvää ihmispaljoutta.
Meitä vastaan tiellä tuli kalpea seurue, joka kantoi mukanaan metallista hauta-arkkua.
Saavutimme ihmispaljouden ja kurkimme kansan olkien ylitse, ja näimme juuri kirjavan seurueen juoksevan ympäri temppurataa kantaen miestä hauta-arkussa.
Tiesimme kyllä, minkä keskelle olimme tulleet, mutta festareita oli silti vähän vaikea uskoa todeksi. Tarina kun alkaa siitä, että eräs vanha norjalainen, Bredo Morstøl nimeltään, kuoli Norjassa sydänvikaan. Hänen lapsenlapsena Trygve Bauge ei halunnut luovuttaa isoisäänsä Valhallaan vaan kuskasi hänet Kaliforniaan, jossa ruumis jäädytettiin paikallisessa kryoniikkalabrassa.
Partiolaistytöt myymässä keksejä. [kuva: Kent Kanouse]Nederlandin asukkaita kutsutaan nimellä ”Nedestrians”. [kuva: Kent Kanouse]Kun ruumis piti siirtää jonnekin Kaliforniasta, pojanpoika Trygve yhdessä äitinsä ja Bredon tyttären Audin kanssa toi isoisän Nederlandiin, jonne he aikoivat luoda oman kryoniikkalabransa. Valitettavasti Trygven viisumi meni umpeen ja hänet potkittiin ulos maasta, joten isoisän ruumis jäi kuivajäähän latoon rakenteilla olevan omakotitalon takapihalle. Kun lopulta Aud häädettiin kotoaan – kuulema Nederlandissa ei saa asua pysyvästi talossa ilman sähköä ja juoksevaa vettä – niin soppa oli valmis.
Tieto syväjäädytetystä isoisästä vuoti julkisuuteen ja nosti melkoisen mellakan. Toisaalta kaupunginhallitus laati pikapikaa säädöksen, ettei ruumiita saa säilyttää Nederlandissa yksityisillä tonteilla, toisaalta Aud nosti lehdissä huolen pappa Brauden ruumiin mahdollisesta sulamisesta, ellei jotain tehtäisi. Niinpä paikallinen radioasema yhdessä Tuff Shed -vajayrityksen kanssa rakensivat ladon, jossa ruumis pysyisi jäässä, ja Trygve norjasta käsin palkkasi apuvoimia tuomaan latoon kuivajäätä tasaisin väliajoin. Amerikkalaisessa lainsäädännössä tunnetaan termi grandfathering, joka tarkoittaa, että laki ei voi kieltää jo olemassaolevia tapahtumia. Niinpä pappa Bredon ruumis ”isoisäistettiin” ja se sai jäädä latoon Nederlandin lainsäädännöstä huolimatta.
Seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 2002, kaupunki oli päässyt yli shokista ja joku keksi tilanteen humoristisen puolen. Perustettiin festarit Nederlandin tunnetuimman asukkaan kunniaksi. Frozen Dead Guy Days oli syntynyt.
Vaja, jossa norjalaista pappaa säilytetään. [kuva: Towle N]Laji, joka on suomalaisille tuttu: polar plunge. Näyttävimmästä hypystä sai palkinnon. [kuva: CL.Baker]Festareiden kunniaksi järjestetään hautajaisautoparaati, johon myös poliisi osallistui. [kuva: Matt Beldyk]
Päällisin puolin nämä festarit olivat kuin mitkä tahansa muut festarit: kolme kaljatelttaa, joissa soitti bändi, ja paljon hyväntuulisia ihmisiä. Normaalimmilla festareilla vaan harvemmin on jäätyneen lohen heittokilpailua taikka slushienjuontikisaa teemalla Freeze Your Brain. Harkitsin hetken, että olisin ottanut mukaan pakastimesta Thanksgivingistä ylijääneen kalkkunan, jotta olisin voinut osallistua sillä keilailukisaan (frozen turkey bowling). Ohjelman teemana taisi olla ”mitä vaan kuollutta tai jäätynyttä, mieluummin molempia”.
Festareilla järjestettiin jäänveistokilpailut, jossa jäätä veistettiin moottorisahalla.Jonoa Moe’s BBQ -kojulla. Todella hyvää pulled pork sandwichia.
Kaljateltoissa myytiin poletteja ($5/kpl), joita vastaan sai lunastaa kaljatuoppeja jokaisen panimon omalta porukalta. Paikalle oli kutsuttu paikallisia pienpanimoita, joista suurinta osaa en edes tunnistanut, vaikka olenkin kohtalaisen hyvin perillä Coloradon pienpanimoskenestä. Kun broomfieldiläisen Big Choise Brewingin mies kaatoi tuoppiini Red IPAa, hän samalla kehaisi ruokapuolen tarjontaa. The chocolate dipped bacon pieces are delicious!
Avery on panimoiden isommasta päästä, vaikka sekin on ”pienpanimo”. [kuva: Kent Kanouse]Festarit pyörivät säässä kuin säässä, ja maaliskuussa sää Coloradossa on arvaamaton – mitä vaan paukkupakkasen ja lumimyrskyn sekä melkein-helteen väliltä. Kun spottasimme horisontista myrskypilviä, totesimme parhaaksi jatkaa matkaa kohti Black Hawkin kasinokaupunkia, jonne olimme jäämässä yöksi.
Nederlandissa coloradolaiset jäivät bilettämään ja valmistautumaan frozen T-shirt-kilpailuun.
Frozen Dead Guy Days aina maaliskuun alussa. Festareille Nederlandiin pääsee Boulderista bussikuljetuksella. Denveristä ajomatkaa kertyy noin tunti.
New Yorkissa on paljon asioita, joita ei tarvitse etukäteen miettiä, vaan joiden selvittäminen onnistuu viime tingassa ja vaikka paikan päältä… ja sitten on asioita, joissa tarvitsee olla hereillä monta kuukautta etukäteen. Vapaudenpatsas kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.
Kaksi vuotta sitten New Yorkin matkallamme olisimme halunneet vierailla Vapaudenpatsaan kruunussa, mutta liput myytiin loppuun käytännössä katsoen nenäni edestä: kysyin Iirolta, sopiiko jos ostan liput, ja kun Iiro vastasi myöntävästi, lippuja ei enää ollutkaan. Mietimme menevämme ehkä käymään kruunun sijaan pelkällä jalustalla – ja mietimme niin kauan, että nuokin liput ehdittiin myydä.
Tuosta oppineena aloin hyvissä ajoin kyttäämään lipputilannetta ja ostin jo nyt liput syyskuista New Yorkin matkaamme varten. Liput avautuvat myyntiin noin puoli vuotta ennen, ja nyt kun lipputilannetta katsoi maaliskuun puolivälissä, niin aikaisintaan liput olisi saanut heinäkuulle.
Lippuja netissä myy Statue Cruises, ja Vapaudenpatsas-kierrokseen kuuluu aina myös käynti Ellis Islandilla, saarella, jota kautta maahanmuuttajat saapuivat Yhdysvaltoihin 1900-luvun alkupuolella. Vapaudenpatsas-lippuja on kolmea eri tyyppiä, joista yhdessä vieraillaan kruunussa, toisella jalustalla, ja kolmannella pääsee vain patsaan juurelle. Sekä patsas että Ellis Island ovat erillisillä saarilla, joihin on hintaan sisältyvä venekuljetus joko New Yorkin Battery Parkista tai New Jerseyn puolelta Liberty State Parkista.
Jos liput jäävät hankkimatta, lähimmäs Vapaudenpatsasta pääsee ihailemaan New Jerseyn Liberty State Parkiin, josta nämäkin kuvat on otettu. Toinen vaihtoehto on napata lauttakyyti Manhattanin eteläkärjestä Whitehall-terminaalista Staten Islandille. Staten Island Ferry on osa New Yorkin julkista liikennettä, ja se kulkee kohtalaisen läheltä Vapaudenpatsasta.
![Talvi yllättää autoilijat joka vuosi Suomessa. [kuva: IS]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2016/04/talviyllattiautoilijat.jpg)
![Paras pääruokasalissa syömäni pääruoka oli tämä: ankkaa, joka oli juuri sopivasti paistettu. Meribassi tulee hyvänä kakkosena. [kuva: Celebrity Cruises]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2016/03/2013_Mar21-A_SPE_CelebrityCruises_7998-1-800x533.jpg)
![[kuva: Celebrity Cruises]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2016/03/59-Tuscan-Bisteca-Toscana-Ribeye-800x800.jpg)
![Smoked salmon & peekytoe crab parfait eli ööh, savulohi- & atlannin kalliotaskurapujäädyke, sisältää kaviaaria. [kuva: Celebrity Cruises]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2016/03/40-Murano-SmokeSalmonPeekytoeCrabParfait-800x800.jpg)
![Tämä ei ole kuva meistä, koska aamiaisaikaan keskityin syömään sitä aamiaista valokuvaamisen sijasta, mutta suunnilleen tältä me näytettiin aamuisin parvekkeella kylpytakeissa. [kuva: Celebrity Cruises]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2016/03/CEL_SL_breakfastbalcony_0703_rev02-800x533.jpg)
![Allasgrillillä sai syödä ulkoilmassa. [kuva: Celebrity Cruises]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2016/03/CEL_SL_mastbar6595-800x533.jpg)
