Care Package

Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset lähettivät Eurooppaan CARE Packageja, ruokapaketteja, joissa myöhemmin oli mukana myös työkaluja ja vaatteita. CARE tulee sanoista Cooperative for American Remittances to Europe, mutta nykyään paketin nimi on levinnyt täällä yleiskieleen: care packageja esimerkiksi vanhemmat lähettävät yliopistolla asuvalle lapselleen koti-ikävää ja mahdollisesti rahapulaa hellittämään.

Cards and Candy

Alkuviikosta meillekin tupsahti care package Suomesta. Salmiakkia, lakua, suklaata ja rakkaiden sukulaislasten askartelemat ystävänpäivä- ja synttärikortit. Tällaisilla yksinkertaisilla paketeilla on paljon suurempi merkitys kuin karkkihampaan kolotuksen vaientaminen.

Amerikan pastilleja

Amerikan pastilleja Amerikan asukeille

”Katseemme kohtasivat, otathan yhteyttä”

Tiedättehän ne sellaiset Henkilökohtaista-ilmoitukset, joissa kerrotaan, että oltiin helmikuun viidentenä kello se ja se metrossa tai kaupassa tai baarissa ja nähtiin joku, joka teki (yleensä) ulkonäöllään lähtemättömän vaikutuksen, mutta syystä tai toisesta, yleensä ujouden takia, ei saatu sanaa suusta, ja nyt sitten etsitään kyseistä henkilöä jälkikäteen. Niitä on täälläkin Craigslist täynnä.

Nyt sitten joku psykologi on analysoinut näitä ilmoituksia ja mm. listannut, missä paikassa ihmiset tämän maagisen mahdollisen sielunkumppaninsa ovat nähneet. Tämän jälkeen psykologi on laatinut kartan, jossa näkyy yleisin melkein-rakkauden kohtauspaikka osavaltioittain:

New Yorkissa kohdataan metrossa, Las Vegasissa kasinolla ja Kaliforniassa kuntosalilla. Etelä-Yhdysvallat on vahvasti Walmart-kohtaamisten seutua, mutta Georgia tekee tässä poikkeuksen: täällä kohdataan autossa.

Siis autokaupunki-Atlantan surullisenkuuluisissa ruuhkissa mahdollinen rakkaus löytyy viereisestä autosta.

Kallen vaivaisenluu ja muita näkymiä

In the clouds
”Jos tää on tällaista ylhäälläkin, niin lähdetään kyl menee”

Torstaina oli viikonlopuksi luvattu hyvää säätä, väistyviä pilviä ja poutaa. Totuus vuorilla lauantaina oli kalseamman näköistä: parisataa metriä noustuamme ajoimme pilvessä ja hyvä, kun eteensä näki. Voihan vieteri, totesimme.

Reaching the top of the clouds
”Onks täällä sustakin yhtäkkiä valoisampaa?”

Vartin pilvessäajon jälkeen maisemat alkoivat selkeytyä. Onpas omituista, mietimme, kunnes tajusimme, että totta tosiaan, parkkipaikka, jolle olimme suuntaamassa, on 1,5 kilometrin korkeudessa. Ainakin osa pilvistä taitaa jäädä alemmas.

Blue Sky
Sinistä taivasta! Alhaalla laaksossa tällaista ei todellakaan näkynyt.
Clouds below
Siellä ne pilvet parveilee laaksossa

Lyhyestä ilakoinnista huolimatta paikalla oli myös jonkin verran yläpilviä, ja alapilvet kiersivät väkkäränä ympäriinsä peittäen näkymät välillä kokonaan. No, me olemme suomalaisia: olemme talven asiantuntijoita, mutta vuorien ja niiden sääilmiöiden edessä olemme täysiä amatöörejä. Parkkeerattuamme auton lähdimme patikoimaan pitkin Pohjois-Karolinan ja Tennesseen rajaa seurailevaa Appalachian Trailin osuutta ja saimme uuden muistutuksen vuoriamatööriydestämme:

Snow on the trail
Lunta??? Mutta nythän on… helmikuu, niinjoo.

Georgiassa ei ole näkynyt lunta koko talvena, ja Tennesseessä laaksossakin oli +15 astetta, joten ei ollut käynyt mielessä, että vuorilla saattaisi olla lunta, vaikka kansallispuiston infopisteessä puistonvartija olikin todennut, että There may be a little ice or snow on the trails. ”May be” ja ”little”, joo-o, lunta oli puolisääreen, ja polut olivat alkumatkan mutavellin jälkeen jään ja loskan ilkeää sekoitusta. Kuinkahan paljon täällä on lunta silloin, kun puistonvartija eli ranger toteaa, että lunta on varmuudella?

Snow on the trail
Sulamisvedet virtasivat valtoimenaan polkun yli ja myös sitä pitkin, joten puolet ajasta piti pomppia polun reunalta toiselle, jotta pystyi edes jotenkuten välttelemään kenkien kastumista

Olimme siis viikonloppuretkellä Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, meitä lähimmässä kansallispuistossa Tennesseen ja Pohjois-Karolinan rajalla. Kansallispuistot USAssa ovat sen verran hienoa herkkua, että niitä on yhteensä vain 59 kappaletta, ja koska suurin kansallispuistokeskittymä on Lounais-USAssa, joka osavaltioon ei ole riittänyt omaa puistoa – esimerkiksi Georgiassa ei ole yhtäkään. Great Smoky Mountains on myös USAn vierailluin kansallispuisto, koska se sijaitsee keskellä tiheästi asutettua itärannikkoa Appalakkivuorten korkeimmalla kohdalla. Vuosittain 9 miljoonaa ihmistä käy tutustumassa puistoon, suurin osa pelkästään autosta käsin, koska Newfound Gap Road kulkee vuoriston läpi ja tarjoaa hienoja maisemia – tosin nyt osa siitä oli suljettu pariksi kuukaudeksi maavyöryn takia, ja perjantaina Pohjois-Karolinasta Tennesseehen päästäksemme meidän piti kiertää puisto.

Smoky Mountains
Smoky Mountains eli savuiset vuoret, just näin
Lichen in the trees
Käkkäräiset puut olivat jäkälän peitossa

Meidän reittimme kulki Charlie’s Bunion trailia pitkin, joka oli nimetty 1930-luvulla erään Charlie-nimisen patikoijan ja kansallispuistoaktiivin vaivaisenluun (= bunion) mukaan. Reitti oli vajaa 15 kilometriä pitkä ja kävi korkeimmillaan 1900 metrissä. Yllättävää oli, etteivät nousut näin korkealla tuntuneet yhtään sen kummemmalta kuin kilometri alempana Appalakeillakaan, ja korkeuden huomasi lähinnä näköaloista, jotka suurimman osan reittiä olivat täysin vailla autoteitä ja taloja.

Edestakaisin kävelemämme reitin korkeuskäyrä, jossa 5000 jalkaa on 1,5 kilometriä, 6500 jalkaa 2 kilometria. Lähde ja lisätietoa reitistä Hiking in the Smokysilta
Along a ridge
Reitti seuraili osavaltioiden rajaa, joka taas seuraili summittaisesti vuorijonon harjannetta

Smoky Mountains

Päämäärämme reitillä, Charlie’s Bunion, oli kallionkieleke, josta näkymiä voisi kutsua hyvällä syyllä pelottaviksi. Päästessämme perille orastava korkeanpaikan kammo alkoi saada minusta otetta, ja oli pakko edetä nojaten vahvasti kallionseinämää päin, tai muuten… no vaikka yhtäkkiä hyppäisin rotkoon, tai jotain. Pudotukset alle metrin levyisen reitin vieressä olivat useita kymmeniä metrejä, sellaisia ”eipä tarvitsisi miettiä evakuointeja tai lääkärihelikoptereita jos tuonne tippuu”.

Charlie's Bunion
Meitä ennen kielekkeelle oli ehtinyt neljän miehen polttariporukka
Charlie's Bunion
Jäinen polku ja pudotukset ovat aina hyvä yhdistelmä…
Cliff face
…peräti niin hyvä yhdistelmä, että parempi pitää kiinni vuorenseinästä
Charlie's Bunion
Näkymä Bunionin alle

Bunionilla pidimme lounastauon, eväänä tällä kertaa ”kaikki ylimääräinen jääkaapista joka saattaa pilaantua viikonlopun aikana sekä pari säilykepurkkia”, eli quinoasalaatti lehtisalaatilla, höyrytetyllä parsalla, paistetuilla herkkusienillä, persikoilla ja tonnikalalla sekä puolikkaan limen mehulla. Vasta paikalleen pysähdyttyämme alkoi tulla pikkaisen kylmä, sillä vuorilla oli kuitenkin melkein 10 astetta lämmintä. Lämpimämmässä säässä tai auringonpaisteessa olisin tässä vaiheessa vetäissyt kengät pois jalasta ja istahtanut kalliolle, mutta sekä kengät että kallio olivat sen verran kosteita eikä aurinkokaan paistanut että kyhjöttelin mieluummin seisaallani.

Trail Lunch
Lounastauko
Charlie's Bunion
Iiro poseeraa
Charlie's Bunion
Jenni kyhjöttää, ja pirun pilvet tulivat ja dossasivat maisemat, jotka olivat silti hienoimmat, mitä täällä päin on tullut nähtyä

Takastuleminen meni hitusen nopeammin, koska vaikka jäinen polku hidasti laskeutumista, emme enää niin välittäneet loskasta – kengät olivat joka tapauksessa märät ja autolle oli enää 7 kilometria. Tällä kertaa Appalachian trailia tuli siis edettyä tuon verran, mikä summattuna edellisen saldon kanssa tekee 10 kilometria. Ihan kohtahan tässä jo ollaan koko 3500 kilometria talsittu.

Moss-covered forest
Metsää juuri ennen metsärajaa
Appalachian Trail
Appalachian Trailin viitoittavia valkoisia suorakulmioita näkyi täälläkin maalattuna puihin
Fallen tree
Puu oli räsähtänyt poikki, arvatenkin joko ukkosen tai tornadon voimasta
Muddy trail
Ensimmäinen ja viimeinen kilometri olivat samaa mutavelliä, jota yritimme väistellä pomppimalla polun puolelta toiselle
Wet Hiking shoes
Pomppimisesta huolimatta lopputulos oli tämä

Vajaan viiden tunnin kävelyn jälkeen hotelli poreallas oli erittäin mukava kokemus.

Newfound Gap
Seuraavana päivänä palasimme parkkipaikalle ihailemaan Newfound Gapin maisemia paremmalla näkyvyydellä

Hotelliaamiaisen anatomia

Toisin kuin monessa muussa maailman kolkassa, täällä hotelliyöpymiseen ei automaattisesti kuulu aamiaista. Monessa kalliimmassa hotellissa aamiaisesta joutuu maksamaan ylimääräistä tai sitä ei välttämättä järjestetä ollenkaan, joten asia kannattaa tarkistaa hotellia varatessa. Tienvarsihotelleissa, majataloissa ja motelleissa aamiainen yleensä on koottu melko samanlaisesta sapluunasta, joka on vähän, köhöm, erilainen kuin ne notkuvat kuumat ja kylmät buffetpöydät, joihin muualla on tottunut.

Hotel Breakfast
Nakkeja ja egg substitute, eli munakokkelia, joka on tehty tehtaalla kartonkitölkkeihin pakatuista munanvalkuaisista

Aamiainen tarjoillaan pelkistä kertakäyttöastioista: styroksilautasia, muovimukeja, kertishaarukoita ja -veitsiä. Huvittavasti tähän mennessä kaikki lautaset, joita olen nähnyt, ovat identtisestä kuvioinnista päätelleen tulleet samasta tehtaasta.

Leipävalikoima on usein suppea, vaihtoehtoina lähinnä valkoista paahtoleipää tai bagelia, joita voi paahtaa leipägrillissä. Leikkeleitä, juustoja tai muita leivänpäällisiä ei ole, vaan tarjolla on annospakkauksissa kermajuustoa, maapähkinävoita tai marmeladia. Myös ketsupit ja sinapit nakeille tulevat annospakkauksissa.

Breakfast Waffle
Aamiaisen vetonaula, vohveli, päällystettynä annospakkauksesta tulleella sugar free maple syrapilla, jonka sisältölistauksessa ei ollut yhtäkään tuttua sanaa

Aamiaisen suurin vetonaula on waffle station, vohvelipiste, jossa voi paistaa itse omat vohvelinsa. Tämä toimii niin, että kaadetaan kertismukiin vohvelitaikinaa automaatista ja kaadetaan tämä eteenpäin grilliin. Grilli kiinni, kääntö ympäri, ja ajastin lähtee pyörimään. Lopputuloksena ihan mukiinmenevä vohveli (pun intended).

Carbs carbs and more carbs
Vohvelipiste, kaikissa hotelleissa identtiset laitteet ja taikina-automaatit. [Kuva: Ray Sawhill]
Kahvia ja teetä sai viime viikonlopun hotellissa samoista hotellin aulan termoksista, joista kahvia ja teetä saa pitkin päivää ja iltaa. Styroksimukeihin oli tarjolla myös kansia, jotta kahvia sai ottaa lähtiessä mukaan, mitä toki hyväksikäytimme.

Aamiaisella tarjoillaan kaurapuuron lisäksi perinteistä Etelä-USAn herkkua gritsiä, maissipuuroa, joka muistuttaa hieman polentaa. Omituisimman ja samalla perinteisimmän etelän palkinnon vie kuitenkin tämä:

biscuits & gravy
Ei minun ottamani kuva, mutta kyllä, lautaset ovat samat! [Kuva: Jennifer Durban]
Siinä on biscuits and gravy, eli pullamainen aamiaissämpylä, jonka päälle on kaadettu rutkasti valkoista kastiketta, johon on saatettu lisätä nakki- tai pekonipaloja. Siis kerrassaan oivallinen aamiainen, jos tavoitteena on sydämenpysäytys.

Breakfast cerials
Murovalikoimaa. Näiden kanssa saa maitoautomaatista maitoa.

Lasten lemppari vohveleiden lisäksi ovat murot, joita mainostetaan täällä maailman terveellisimpänä aamiaisena erityisesti lapsille, a healthy start to a day, saatavilla esimerkiksi frosted eli sokerikuorrutettuna. Pakkausselosteesta sitten selviää, että yhdessä 3/4-kupin annoksessa on 11 grammaa sokeria. Täällähän ei harrasteta helppoa vertailtavuutta pakkausselosteissa, ja sisältö tulee ilmoittaa 100g:n sijaan jostain valmistajan ”annoskooksi” määrittelemästä yksiköstä, joka saattaa esim. nakkien kohdalla olla ”3/4 nakkia” tai purkkikeiton kohdalla ”puoli kuppia, purkissa yhteensä 3,5 annosta”, mutta ihmisen ymmärtämiksi yksiköiksi muutettuna frosted flakes-muroissa on 35% sokeria. Siis ihan superterveellistä.

Vielä terveellisempää on syöttää lapsille kuvan vasemmanpuoleisimpia muroja, fruit loopseja, hedelmämuroja. Hedelmäthän ovat terveellisiä ja niistä saa kaikenlaisia hyviä vitamiineja? Näistä saa myös 40% sokeria, ja hedelmät ovat yhtä kuin red 40, natural flavor, blue 2, turmeric color, yellow 6, annatto color, blue 1. Näitä hedelmämuroja popsi lähes jokainen aamiaisella istunut lapsi ja ihan merkittävä osa aikuisistakin.

Mutta se siitä murovalituksesta. Vohvelit ja bagel with cream cheese olivat ihan hyviä, ja tee oli kuumaa. Ylimääräiset kaloritkin saimme kulutettua patikoimalla pitkin vuoria, mistä lisää joskus toiste.

Siivouspalvelu, josta äiti tykkää

Lapsuudenkodissani lauantai oli siivouspäivä. Silloin isä imuroi ja lapset pakotettiin siivoamaan huoneensa ja vessat. En muista, mitä äiti erityisesti teki, mutta varmaan jotain hänkin, sillä mielikuvissani siivousvastuu oli perheessä jaettu tasapuolisesti kaikille. Ehkä siksi täällä ”naisten töiden” korostaminen pistää niin vahvasti silmään.

Paikallisissa kuponkiuutisissa tulee aina välillä kotiin siivouspalvelun mainos, joka erityisesti saa vereni kiehumaan. Mainoksessa pikkutyttö kehuu, kuinka hän niin tykkää siivouspalvelusta, koska se saa hänen äitinsä hyvälle tuulelle. Siivouspalvelun ansiosta äidillä on enemmän aikaa lapselleen, vieraat kehuvat äitiä talon siisteydestä, siivousjälki on taattua kamaa eli saman tasoista kuin äidillä ja isoäitikin on asiakas jo monen vuoden takaa.

Tekee vain mieli kysyä, että missä perheen isä on? Onko mainoksessa yksinhuoltaja vai onko tytöllä kaksi äitiä, kun siivouspalvelu ei vaikuta isän perheaikaan pätkän vertaa? Entä kuinka monelle vieraalle tulee mieleen kehua erityisesti perheen äitiä talon siisteydestä sen sijaan, että kehuisi yleisesti talon asukkaita? Isoisän kuvioista poissaolon voi ymmärtää, eläväthän miehet lyhyempään kuin naiset, mutta tämä ei varmaan ollut tässä haettu mielikuva?

Ymmärrän, että jos toinen perheestä on kotona, kodinhoitovastuu lankeaa yleensä kotonaolevalle osapuolelle, ja mainos heijastelee sitä ympärillä vallitsevaa todellisuutta, että monessa amerikkalaisperheessä äiti on homemaker, kuten täällä tavataan sanoa. Olenhan minäkin tällä hetkellä päävastuussa oman asuntomme siivoamisesta. Mutta sillä hetkellä, kun palaan töihin, arvostaisin, jos oletus ei olisi, että siivousvastuu on yhä minun sukupuoleni heiniä. Kuitenkin 70% amerikkalaisista äideistä, joilla on alaikäisiä lapsia, on töissä, mikä tarkoittaa, että kotiäidit ovat lopultakin vähemmistössä.

Panimokierroksilla

Pint at Monday Night Brewing

Seuraa olutaiheinen kirjoitus. Only for adults 21 and above!

Voiko olla romanttisempaa tekemistä kuin vierailu pienpanimossa? No ei voi, totesimme ja kävimme ystävänpäivän kunniaksi Monday Night Brewingin maistelu- ja panimokierrosillassa, jossa teemapäivän mukaisesti soitettiin hempeitä ysärirakkauslauluja. Kymmenellä taalalla sai panimokierroksen sekä neljä 2,5 desin maisteluannosta, jotka olivat kyllä lähempänä neljää desiä ja joita emme kaikkia juoneet, koska olimme atlantalaistyyliin liikkeellä autolla.

Atlanta Skyline on the Wall

Seinägrafiikkaa feat. Atlanta skyline

Panimo oli vastikää siirtänyt tuotannon omiin tiloihinsa sopimuspanimotuotannon sijaan, ja paneloimattomaan teollisuushalliin oli kerätty yhteensopimattomia pöytiä ja tuoleja, pari virttynyttä sohvaa, retrovideopelikonsoleita, valtavat irtoviikset, graffiteja, kokonainen seinällinen kravatteja… kyllä, asiakaskunta oli hipsteripainotteista.

Brewery tanks

Neljän tankin panimojärjestelmä ja viimeisiä IPAn tippoja kurkkuun kaatava Iiro

Kierroksella yksi perustajista kertoi panimon syntytarinan: neljä parikymppistä miestä oli kokoontunut kirkon raamattupiiriin kuudelta joka perjantaiaamu. And we figured, you know, it’d be more interesting to talk about the big questions in life if we actually knew eachother… so we figured we’ll start brewing beer every Monday evening in my garage. Ja niin aikaisten perjantaiaamujen lisäksi miesporukka alkoi kokoontumaan myös maanantaisin, ja ennen pitkää maanantai-iltoihin kutsuttiin myös naapureita, kavereita, muita kirkon porukoita, ja lopulta juttu paisui niin, että päätettiin pistää pystyyn panimo.

The beginning of the brewery

Tässä ämpärissä miehet panivat ensimmäisen olutsatsinsa…

Brew Magic

…ja kun innostus kasvoi, hankittiin tällainen systeemi. Brew Magic!

Tähän mennessä panimon olutta on saanut ravintoloista vain hanassa, mutta nyt panimo oli hankkinut pullotuskoneen, jota perustaja ylpeänä meille esitteli. Joku kierroksella olleista kysäisi, aiotaanko olutta myös tölkittää, ja perustaja vastasi: Well I know cans are really cool these days… Stop, hetkinen, siis mitä? Tölkit ovat ”siistejä”? Mistä lähtien? …but it’s also more of an investment to get a canning machine, so we’re sticking with bottles for now. Pullotetun Monday Nightin perustaja arveli saapuvan kauppoihin parin kuukauden sisään.

Bottling works

Pullotusjärjestelmä, vielä testausta vailla

Bottles

Etiketti näyttää tältä

Jos olisin kunnon gourmet-hifistelijä, kertoisin nyt tähän viiltäviä analyysejä oluiden mausta, IPAn kirpeydestä, scotch alen tumman täyteläisestä väristä ja witbierin pehmeydestä… mutta tyydyn toteamaan, että oli ihan hyvää. Katsokaa vaikka tyytyväistä ilmettäni:

Weekends are overrated.

Monday Night ei suinkaan ole Atlantan alueen ainut pienpanimo, vaan täällä pienpanimokierroksia riittäisi jokaiselle viikonpäivälle (paitsi tiistaille – silloin ne ovat kaikki kiinni). Siispä pari päivää myöhemmin suuntasimme kaikkein läheisimpään pienpanimoon, omaan Kennesawn kylämme Burnt Hickory Breweryyn, jonka avoimista ovista panimo oli vihjannut epämääräisesti Facebook-sivujensa statuksissa, ja joiden varsinainen aukioloaika piti kaivaa jostain kommentin kommentin kommentista, höystettynä sanoilla probably ja we think. Markkinoinnin lähes totaalisesta laiminlyönnistä huolimatta joku muukin oli löytänyt paikalle.

Queue at the brewery tasting

Jonoa sisällä olevalle tiskille. Jono kesti parikymmentä minuuttia, ja suurin osa ajasta oli +5 asteessa ulkona, jonka kirkas auringonpaiste sai tuntumaan lämpimämmältä.

Siinä missä Monday Nightin tyypeillä oli sliipattu graafinen tyyli, elegantit nettisivut ja aktiivinen yhteydenpito mediaan – mekin saimme tietää paikasta paikallislehdestä lukemalla – Burnt Hickoryn jampat taas kuuluvat kategoriaan ”me pannaan olutta koska olut on hyvää ja jos joku haluaa niin saa tulla paikalle, me ollaan täällä aina välillä ehkä kai”. Burnt Hickorylla oluita pannaan satseittain kun jampat inspiroituvat jostain (esim. red velvet cake porter) ja avoimia ovia varten joku päästetään tilaamaan ”eiks ole siistin näköinen”-olutlaseja aina sen näköisillä grafiikoilla kuin omistajista kulloinkin tuntuu hyvältä. Konsepti näytti toimivan ihan hyvin.

On Draft...

Oluita pyyhittiin yli kun niitä loppui, ja kesken kaiken lisättiin yksi takahuoneesta löytynyt kegi lisää listalle. Kymmenellä taalalla viisi reilun kahden desin maisteluannosta oli autoilijoille taaskin enemmän kuin tarpeeksi.

Taps of Burnt Hickory

Pääsääntöisesti juomia jaeltiin hanoista, mutta jonoja lyhentääkseen välillä joku kävi kaatamassa muovikannusta IPAa halukkaille

Osa vierailijoista oli tuonut mukanaan musiikkia ja retkituolia, ja koska läheskään kaikki eivät mahtuneet sisälle, ulos syntyi chillailuporukoita. Iiro totesi minulle, että tällaiseen tapahtumaan jonkun paikallisen snägärin olisi pitänyt tajuta tulla myymään makkaraperunoita… ja sitten huomasimme, että näin oli tehtykin.

Grill food at Burnt Hickory Brewery

Snägäri

Big Shanty Bakeshop

Chocolate chip cookiet olivat hyviä

Törmäsimme tapahtumassa tuttuihin ja liityimme heidän seuraansa istuskelemaan. Paikalliseen tyyliin istumapaikat hankittiin pickupin perälaudalta. Kysyin yhdeltä tutuistamme, kenen pickupia oikein hyväksikäytimme. I dunno, maybe Dave’s. Or maybe Rick’s. Why do you care? It’s a fine pickup!

Biggie & Jenni

”Biggie”, minä, ja kaasulämmitin, jonka energiatehokkuus ulkoilmassa tuulessa lienee huipussaan

Joutsentalo ja Nälkäpelit

Swan House

Talon sisäänkäynti [kuva: Greg Williams]

Swan House, joutsentalo, sijaitsee Atlantan kaupunginmuseon pihalla ja rakennettiin 1920-luvulla eräälle atlantalaiselle puuvillamiljonäärille ja tämän vaimolle vanhuudenpäivien kodiksi. Talon emäntä oli ihastunut antiikkipöytään, jonka jalka oli joutsenen muotoinen, joten koko talo rakennetuttiin täyteen joutsenreliefejä ja -figuureita.

Atlanta History Center - Swan House

Pramea takapiha [kuva: Milos Kravcik]

Vain pari vuotta talon valmistumisen jälkeen herra puuvillamiljonääri kuoli. Emäntä ei halunnut asua yksin suuressa talossa, joka muistutti hiljaisena häntä lähinnä kuolemasta, joten hän kutsui luokseen asumaan poikansa perheineen. Emäntä ei halunnut kuitenkaan villien lastenlasten tuhoavan hienoa taloaan, joten hän kielsi lapsenlapsilta päärappuset ja salli heidän kulkevan vain palvelijoiden rappukäytävää pitkin. Myös ruokahuoneeseen oli lapsenlapsilta pääsy kielletty, ja sen sijaa he söivät hoitajansa kanssa pienessä ”brunssihuoneessa” eteisen nurkassa.

Swan House Fountains

Takapiha oli suljettu silloin, kun itse vierailin talossa, mutta ikkunoidenkin läpi suihkulähteet olivat komeat [kuva: Peter Elmon]

Talossa oli valokuvaaminen kielletty, joten sisäkuvakavalkadia ei ole näyttää, mutta sen verran voin kertoa, että joutsenteema oli päästetty valloilleen sisällä, ja joka huone oli eri värinen – tosin kulta oli kaikissa huoneissa läsnä. Sen sijaan Joutsentaloon pääsee tutustumaan kotisohvalta käsin hieman odottamattomasta lähteestä: käydessäni talossa marraskuun alussa kaikki huonekalut olivat pois paikoiltaan, sillä talossa oli juuri saatu päätökseen Nälkäpelit-elokuvatrilogian toisen osan kuvaukset. Ensi marraskuussa leffassa kannattaa siis olla silmä tarkkana.

Museokaupasta tarttui mukaan postikortti, jossa on kuvattu joutsentalon aulaa upeine kierreportaineen ja mieleenpainuvine lattioineen

Cherokeetä, onko heitä

Anna kysyi viikko sitten jossain kommentissa, näkyykö täällä intiaaneja. Lyhyt vastaus on, että ei näy – tosin en varmaan tunnistaisi, jos sellaisia vastaan kävelisi. Alla sitten pidempi vastaus.

Pohjois-Georgiassa eleli cherokee-intiaaneja järjestäytyneenä Cherokee Nationiksi 1800-luvun alkupuolille saakka, jolloin Georgian osavaltio diilasi liittovaltion hallinnon kanssa, että Georgia luovuttaa läntiset alueensa (nykyiset Alabama ja Mississippi) liittovaltiolle, josta vastineeksi liittovaltio hankkiutuu eroon Pohjois-Georgian intiaaneista ja luovuttaa alueet osavaltiolle uudisasutettavaksi. Liittovaltio tämän jälkeen perusti Arkansasiin intiaanireservaatin, jonne pieni osa cherokeesta vapaaehtoisesti muutti, mutta yllättäen kaikki eivät olleet innoissaan lähdössä länteen.

Cherokee dress, 19th century

Cherokee-muotia 1800-luvun alusta. Ei mitään lannevaatteita ja Hiawatha-päähineitä.

Vuonna 1829 Pohjois-Georgian Appalakkivuorilta löytyi kultaa (kultaa! kultaa!!!) ja kultakuume suuntautui sopivasti suoraan keskelle cherokee-alueita. Tämän seurauksena osavaltio lobbasi liittovaltiota kaksin käsin, että nyt ne inkkarit pois täältä vähän äkkiä ja maat ja mannut valkoisille, joten presidentti Andrew Jackson ajoi läpi lain, joka salli cherokeiden ulosheiton osavaltiosta. Kunnon amerikkalaisina cherokeet vastavetona haastoivat osavaltion oikeuteen ja cherokeepäällikkö John Ross lähti Washington DC:hin lobbaamaan tukea kansalleen republikaanisenaattoreiden joukosta.

Demokraattipuolueen perustaja evil-presidentti Jackson kuitenkin jätti korkeimman oikeuden cherokeemyönteisen päätöksen omaan arvoonsa. Hän laati New Echotan sopimuksen, jossa määriteltiin hinta, joka cherokeelle maistaan maksettaisiin, ja sai tämän allekirjoittajaksi pienen joukon cherokee-gryndereitä. Cherokeepäällikkö Ross keräsi 15 000 allekirjoitusta vetoomuksen, jossa sanottiin, ettei sopimus ole lainvoimanen, koska allekirjoittajat eivät edusta cherokee-kansaa, mutta sopimus muutettiin lopulta laiksi Yhdysvaltain senaatissa yhden äänen enemmistöllä ja cherokeet lempattiin kodeistaan.

Cherokeebingo: kuinka monen tunnistaisit intiaaniksi, jos kadulla kävelisi vastaan? [Kuva: Wikipedia]

Omat B-luokan länkkäreihin perustuneet mielikuvani intiaanien pakkosiirroista olivat joskus taannoin luokkaa ”lannevaatteisiin sonnistautuneet villi-ihmiset raijaavat tiipiinsä länteen valkoisen miehen pyssyjen edessä”, ja vaikka sekin tuntui epäoikeudenmukaiselta ja raa’alta, totuus on suorastaan käsittämätön. Cherokeet eivät olleet sivistymätön metsästäjäheimo, johon valkoisten olisi ollut helppoa suhtautua alentuvasti, vaan kansa, joka asui kylissä ja kaupungeissa, viljeli maata, hoiti metsää ja patosi jokia. Cherokeet pukeutuivat 1800-luvun alkupuolella eurooppalaisesti, monet olivat kaksikielisiä puhuen sekä cherokeetä että englantia, monella oli eurooppalaisia juuria ja esimerkiksi cherokeepäällikkö Ross oli puoliksi skotti ja käynyt amerikkalaista upseerikoulua. Cherokeella oli (ja on yhä) tavuaakkosiin perustuva kirjoitettu kieli ja he julkaisivat kaksikielisesti sekä englanniksi että cherokeeksi sanomalehteä, jossa julkaistiin uutisten lisäksi uusimmat demokraattisesti valitun heimohallinnon säätämät lait.

Ja sitten liittovaltio näki tarpeelliseksi armeijan avustuksella häätää 16 000 cherokeeta kodeistaan ja lähettää kävellen kohti länttä ”kyynelten marssille”, jossa kolmasosa kansasta kuoli matkalle sairauksiin ja nälänhätään. No, enpä ole Hitlerinkään motiiveja koskaan käsittänyt.

Cherokee Phoenix: muuten tavallisen oloinen sanomalehti, mutta lakimuutoksen allekirjoittajiksi on listattu ”Fox Under the Bridge”, ”Mythical Bird” ja muita vastaavia. Toisaalta, ovathan Suomenkin yleisimmät sukunimet ”Of the Stream” ja ”Does Not Hear Well”.

Kyynelten marssilta jotkut pakenivat takaisin kotiin Appalakeille, kun taas osa onnistui valkoisten sukulaistensa avulla ostamaan maansa takaisin ja sai jäädä aloilleen. Nykyään Pohjois-Karolinassa sijaitsee Itärannikon ainoa cherokeereservaatti, jossa asuu reilu kymmenentuhatta cherokeeta. He pitävät yllä perinteitään, pyörittävät kasinoita ja matkaoppaan mukaan välillä esiintyvät turisteille korvausta vastaan. Me emme ole siellä käyneet, ja Georgian puolella alkuperäisasukkaat elävät vain paikannimissä.

Tee, tuo eteläinen talon viini

It’s known as the house wine of the South, and every family has a signature brew.

— Southern Living -lehti kertoo teestä

Nyt kaikki teen ystävät varmaan höristävät korviaan, ja minut tuntevat luulevat päässeeni paratiisiin, sillä kuulun siihen pieneen vähemmistöön suomalaisista, joka ei kahviin koske vaan kulkee koko työpäivän teekuppi kädessä. No ei sentään. Täällä kun aamiaiskahvilassa tilaa teetä, tuloksena on tällainen mukillinen:

Sweet Tea

Pöytään saa siis jääteetä, eikä mitään Nestlén persikkamaustettua vaan aidosta teestä keitettyä ilman erikoisia lisämakuja. Sokeria sen sijaan on käytetty teen valmistuksessa ällömakeuteen asti, ellei eriksee tilaa unsweet teatä. Jos haluaa perinteisen kuuman teekupin, niin pitää tarkentaa haluavansa hot tean.

Ice tea in the brewing

Talon viini tekeillä kotioloissa, hautumassa viisi pussia oolongia

Lehdessä oli vähän aikaa sitten yleisöäänestys: mistä Atlantasta saa parasta teetä? Voittaja oli paikallinen homofobisuudellaan kuuluisuutta kerännyt Chick Fil-A -kanahampurilaisketju, jossa kerran yritin tilata kuumaa teetä. Kun työntekijä vihdoin tajusi, mitä edes halusin, hän valitteli kovasti, että heillä on vain kylmää teetä ja kuumaa kahvia.

Home Town Honey

Hitunen makeutta hunajapurkista, jossa on pala hunajakennostoa. Ideoita siitä, miten kennostoa voi käyttää hyödyksi ruoanlaitossa, otetaan kiitollisina vastaan.

Alkujärkytyksen laannuttua olen alkanut päästä unsweet tean makuun. Erityisen hyvin se sopii kuumaan kesäpäivään – joita täällä riittää – mutta toimii hyvin myös sokerittomana ruokajuomana paikoissa, joissa muuten tulisi tilattua kokista.

Paluu Appalakeille

Appalachian mountains from afar

Tuolla kaukana siintävät Appalakit

Tähän mennessä aina, kun olemme lähteneet Pohjois-Georgian vuorille, on ollut vähintään puolipilvistä, suurimman osan ajasta täysipilvistä, ja näkymät ovat olleet sen mukaiset. Mutta nyt, nyt oli luvattu poutaa koko lauantaiksi, joten pakkasimme auton ja suuntasimme kohti Appalakkeja ja leutoa vähän yli kymmenen asteen kevätsäätä.

Pawn & Gun, next to a church

Tyypillinen kyläkeskus matkan varrella. Tien toisella puolella oli huoltoasema, toisella puolella kahden liikkeen kokoinen ostari, jossa toinen liike on paikallinen kirkko, toinen yhdistetty asekauppa ja panttilainaamo. Lehdessä oli muuten juuri tieto, että Yhdysvalloissa on enemmän asekauppoja kuin McDonaldesja, ja varsinkin täällä päin asekaupat ovat selvästi yleisempiä.

Ajomatkaa vuorille kertyy meiltä vajaa pari tuntia pikkuteitä pitkin. Teiden varrella oli jonkin verran hienompia taloja – todennäköisesti joko eläkepäivien asuntoja tai kesämökkejä – mutta enemmistö taloista oli mobile homeja, siis sellaisia, mitkä voi helposti iskeä kuorma-auton lavalle ja siirtää paikasta toiseen ja jotka eivät paljoa maksa, ja toisaalta joiden tornadokestävyys on olematon. Suurimmalla osalla taloista oli pickup-auto pihassa. Toisin kuin täällä lähempänä Atlantaa, jossa ne eivät ole myöskään harvinainen näky, tuntui, että siellä pickupeille saattoi jopa olla tarvetta, koska näimme myös lampaita, lehmiä ja maatiloja.

Mobile home on a hill

Mobile home kukkulan päällä. Täälläpäin ei paljoa näköesteitä kodin ja tien välissä harrasteta.

Home near the Appalachian mountains

Ei pickup-autoa pihassa, mutta sentään toinen amerikkalainen klassikko, matkailuauto, löytyy.

Jokaisessa kyläkeskuksessa oli kirkko tai kolme, joita ei oltu pilattu koolla tai komeudella. Kirkot olivat joko laudasta rakennettuja todennäköisesti yksihuoneisia pienehköjä tiloja tai sitten mobile homeja nekin. Täällä kirkkoja ei olekaan tarkoitettu arkkitehtonisesti näyttäviksi maamerkeiksi vaan ihan oikeasti tiloiksi, jonne seurakunta kokoontuu joka sunnuntai ja miksei parina muunakin viikonpäivänä.

Church at the Appalachian foothills

Hyvin yleinen kirkkotyyli ja hyvin yleinen autotyyli

McKee's Chapel

Viimeiset 20 kilometria matkasta piti kulkea pitkin metsätietä, jonka kuoppaisuus ja kivisyys välillä hirvitti, sillä automme ei ole ihan sellaisiin olosuhteisiin suunniteltu. Kännykkäkuuluvuus katosi matkan varrella ja pariin otteeseen hieman ihmettelimme, mihin suuntaan risteyksistä pitää kääntyä, kun mukaan printattu GoogleMaps-opastus ei ihan osannut neuvoa, mutta onneksi mukana oli myös patikointiopas, jossa oli neuvottu tarkemmin ajomatkat reittien lähtöpaikoille.

Forest Road

Astetta parempaa metsätietä. Huonomman kohdalla en tajunnut valokuvata.

Driving on the Forest Road

Astetta paremmalla metsätiellä Iiro innostui kokeilemaan rallikuskin uraa, ja minä kiljumaan että ajaisi hiljempaa – minulla kun oli paremmin aikaa katsoa suoraan alas rotkoon.

Which one doesn't belong?

Patikointireitin parkkipaikalla katselimme ympärillemme: jaahas, pari jeeppiä, monta pickupia, yksi SUV… ja meidän matalapohjainen avoautomme. Mikäköhän ei kuulu joukkoon?

Our car got kinda messy

Ihan hyvä ettemme vaivautuneet pesemään autoa viikkoa aikaisemmin, kun nyt se näyttää tältä.

Pääkohteenamme oli Springer Mountain, noin kilometrin korkeudella oleva vuorenhuippu, joka oli Appalachian Trailin eli Appalakkeja pitkin kulkevan kuuluisan vaellusreitin eteläinen päätepiste. Se pohjoinen päätepiste sijaitseekin vähän kauempana, nimittäin Mainessa… Parkkipaikka oli jo suht korkealla, joten nousua vuoren laelle ei ollut puolentoista kilsan reitillä enää paljoa, ja pääsimme pian nauttimaan näkymistä.

View from Springer Mountain

Appalachian National Scenic Trail

Tästä alkaa vaellusreitti, perille matkaa enää noin 3500 kilometriä

Appalachian trailia yrittää vuodessa vaeltaa päästä päähän parituhatta henkeä, mutta vain viitisensataa pääsee tavoitteeseensa. Onnistuneeksi suoritukseksi lasketaan myös se, että vaeltaa koko reitin, mutta käy välillä kotona pitämässä taukoa. Näitä kutsutaan nimellä section hikers, kun taas koko reitin kerralla vaeltaneet ovat thru-hikereita. Matka kestää noin 4-6 kuukautta ja on yllättäen jokseenkin mäkinen.

Hiking at Springer Mountain

Me kävelimme lauantaina 12 kilometrin ympyränmuotoisen reitin, joka koostui pätkästä Appalachian trailia sekä toisesta pätkästä Benjamin MacKay -trailia, joista jälkimmäinen kulkee ristiin rastiin tunnetumman vaellusreitin kanssa ja on nimetty Appalachian trailin perustajan mukaan. Sää oli erittäin miellyttävä, polulla ei tullut vastaan montaa muuta, ja näkymät olivat hienoja koko ajan, sillä toisin kuin kesällä, nyt puiden läpi näkyi vuoristomaisema muualtakin kuin näköalapaikoilta.

Iiro on Springer Mountain

Somebody's been shooting

En nyt haluaisi sanoa mitään ihmisistä, joilla on auringonpolttama niska, mutta kenelle oikeasti tulee mieleen käyttää vaellusreittiviittaa haulikkoammunnan harjoitusmaalina?

Jonkin matkaa vuorenreunaa talsittuamme polku laskeutui alaspäin alppiruusujen peittämään laaksoon, jossa pohjalla solisi pari puroa. Oli satanut koko viikon, joten puroissa virtasi mukavasti vettä, ja mitään siltoja ei tietenkään ollut. Onnistumme kuitenkin ylityksissä ilman kastumista.

Crossing a creek on Benton MacKaye Trail

Lunch time: BLT

Laakson pohjalla lounastaukoa viettämässä, eväänä BLT eli bacon-lettuce-tomato-leipä höystettynä keitetyllä kananmunalla

Not a mistletoe?

Rhodojen lisäksi laakson pohjalla kasvoi tämän näköinen pienikokoinen puu. Ihmettelin, että onko siinä misteli, mutta ilmeisesti ei. Tunnistaako joku?

Yhteensä Appalachian trailia pitkin tuli käveltyä kolmisen kilometria. Enää jäljellä siis vain 3497 km! No ei ehkä ole meidän tavoitteenamme, mutta tänne voisimme silti palata.

Rhododendrons and me

Minä ja rhodometsä toivotamme hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoille!