Tuolla kaukana siintävät Appalakit
Tähän mennessä aina, kun olemme lähteneet Pohjois-Georgian vuorille, on ollut vähintään puolipilvistä, suurimman osan ajasta täysipilvistä, ja näkymät ovat olleet sen mukaiset. Mutta nyt, nyt oli luvattu poutaa koko lauantaiksi, joten pakkasimme auton ja suuntasimme kohti Appalakkeja ja leutoa vähän yli kymmenen asteen kevätsäätä.
Tyypillinen kyläkeskus matkan varrella. Tien toisella puolella oli huoltoasema, toisella puolella kahden liikkeen kokoinen ostari, jossa toinen liike on paikallinen kirkko, toinen yhdistetty asekauppa ja panttilainaamo. Lehdessä oli muuten juuri tieto, että Yhdysvalloissa on enemmän asekauppoja kuin McDonaldesja, ja varsinkin täällä päin asekaupat ovat selvästi yleisempiä.
Ajomatkaa vuorille kertyy meiltä vajaa pari tuntia pikkuteitä pitkin. Teiden varrella oli jonkin verran hienompia taloja – todennäköisesti joko eläkepäivien asuntoja tai kesämökkejä – mutta enemmistö taloista oli mobile homeja, siis sellaisia, mitkä voi helposti iskeä kuorma-auton lavalle ja siirtää paikasta toiseen ja jotka eivät paljoa maksa, ja toisaalta joiden tornadokestävyys on olematon. Suurimmalla osalla taloista oli pickup-auto pihassa. Toisin kuin täällä lähempänä Atlantaa, jossa ne eivät ole myöskään harvinainen näky, tuntui, että siellä pickupeille saattoi jopa olla tarvetta, koska näimme myös lampaita, lehmiä ja maatiloja.
Mobile home kukkulan päällä. Täälläpäin ei paljoa näköesteitä kodin ja tien välissä harrasteta.
Ei pickup-autoa pihassa, mutta sentään toinen amerikkalainen klassikko, matkailuauto, löytyy.
Jokaisessa kyläkeskuksessa oli kirkko tai kolme, joita ei oltu pilattu koolla tai komeudella. Kirkot olivat joko laudasta rakennettuja todennäköisesti yksihuoneisia pienehköjä tiloja tai sitten mobile homeja nekin. Täällä kirkkoja ei olekaan tarkoitettu arkkitehtonisesti näyttäviksi maamerkeiksi vaan ihan oikeasti tiloiksi, jonne seurakunta kokoontuu joka sunnuntai ja miksei parina muunakin viikonpäivänä.
Hyvin yleinen kirkkotyyli ja hyvin yleinen autotyyli
Viimeiset 20 kilometria matkasta piti kulkea pitkin metsätietä, jonka kuoppaisuus ja kivisyys välillä hirvitti, sillä automme ei ole ihan sellaisiin olosuhteisiin suunniteltu. Kännykkäkuuluvuus katosi matkan varrella ja pariin otteeseen hieman ihmettelimme, mihin suuntaan risteyksistä pitää kääntyä, kun mukaan printattu GoogleMaps-opastus ei ihan osannut neuvoa, mutta onneksi mukana oli myös patikointiopas, jossa oli neuvottu tarkemmin ajomatkat reittien lähtöpaikoille.
Astetta parempaa metsätietä. Huonomman kohdalla en tajunnut valokuvata.
Astetta paremmalla metsätiellä Iiro innostui kokeilemaan rallikuskin uraa, ja minä kiljumaan että ajaisi hiljempaa – minulla kun oli paremmin aikaa katsoa suoraan alas rotkoon.
Patikointireitin parkkipaikalla katselimme ympärillemme: jaahas, pari jeeppiä, monta pickupia, yksi SUV… ja meidän matalapohjainen avoautomme. Mikäköhän ei kuulu joukkoon?
Ihan hyvä ettemme vaivautuneet pesemään autoa viikkoa aikaisemmin, kun nyt se näyttää tältä.
Pääkohteenamme oli Springer Mountain, noin kilometrin korkeudella oleva vuorenhuippu, joka oli Appalachian Trailin eli Appalakkeja pitkin kulkevan kuuluisan vaellusreitin eteläinen päätepiste. Se pohjoinen päätepiste sijaitseekin vähän kauempana, nimittäin Mainessa… Parkkipaikka oli jo suht korkealla, joten nousua vuoren laelle ei ollut puolentoista kilsan reitillä enää paljoa, ja pääsimme pian nauttimaan näkymistä.
Tästä alkaa vaellusreitti, perille matkaa enää noin 3500 kilometriä
Appalachian trailia yrittää vuodessa vaeltaa päästä päähän parituhatta henkeä, mutta vain viitisensataa pääsee tavoitteeseensa. Onnistuneeksi suoritukseksi lasketaan myös se, että vaeltaa koko reitin, mutta käy välillä kotona pitämässä taukoa. Näitä kutsutaan nimellä section hikers, kun taas koko reitin kerralla vaeltaneet ovat thru-hikereita. Matka kestää noin 4-6 kuukautta ja on yllättäen jokseenkin mäkinen.
Me kävelimme lauantaina 12 kilometrin ympyränmuotoisen reitin, joka koostui pätkästä Appalachian trailia sekä toisesta pätkästä Benjamin MacKay -trailia, joista jälkimmäinen kulkee ristiin rastiin tunnetumman vaellusreitin kanssa ja on nimetty Appalachian trailin perustajan mukaan. Sää oli erittäin miellyttävä, polulla ei tullut vastaan montaa muuta, ja näkymät olivat hienoja koko ajan, sillä toisin kuin kesällä, nyt puiden läpi näkyi vuoristomaisema muualtakin kuin näköalapaikoilta.
En nyt haluaisi sanoa mitään ihmisistä, joilla on auringonpolttama niska, mutta kenelle oikeasti tulee mieleen käyttää vaellusreittiviittaa haulikkoammunnan harjoitusmaalina?
Jonkin matkaa vuorenreunaa talsittuamme polku laskeutui alaspäin alppiruusujen peittämään laaksoon, jossa pohjalla solisi pari puroa. Oli satanut koko viikon, joten puroissa virtasi mukavasti vettä, ja mitään siltoja ei tietenkään ollut. Onnistumme kuitenkin ylityksissä ilman kastumista.
Laakson pohjalla lounastaukoa viettämässä, eväänä BLT eli bacon-lettuce-tomato-leipä höystettynä keitetyllä kananmunalla
Rhodojen lisäksi laakson pohjalla kasvoi tämän näköinen pienikokoinen puu. Ihmettelin, että onko siinä misteli, mutta ilmeisesti ei. Tunnistaako joku?
Yhteensä Appalachian trailia pitkin tuli käveltyä kolmisen kilometria. Enää jäljellä siis vain 3497 km! No ei ehkä ole meidän tavoitteenamme, mutta tänne voisimme silti palata.
Minä ja rhodometsä toivotamme hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoille!
