Terveiset Helsingistä, kaupungista, joka on ja pysyy rakkaana kotikaupunkinani. Vaikka taas hätkähdin uutta – mihin Bakers on hävinnyt? mikä ihmeen 2-ratikka? miten joka kulmassa mainostetaan nykyään sushi-buffeteja? ja eikö P-junalla enää mennäkään Malmille? – tuntuu kaupunki silti hengittävän kanssani samaa tahtia. Kauppatorin myyjien hymyt eivät muutu, Stockan Hullujen päivien hulabaloo on joka vuosi samanlainen, busseissa istuessa voi torkkua ja silti havahtua oikealla pysäkillä ja Fredalla, Lönkalla ja Iso-Roballa liikkuessa vanhat talot henkivät kotia. Töölönlahti on täynnä lenkkeilijöitä, Linnunlaulun huvilat paikallaan, Kalliossa yhä samat antiikkielektroniikkakaupat thaihierontojen vieressä ja pimeä kaupunki ei tunnu pelottavalta – päinvastoin.
Pasilasta uuden passin haettuani harhailin 0-lipulla päättömästi ympäri kaupunkia katuja katsellen, kunnes ratikkani kolisteli pitkin Aleksia ja tajusin, että vajaassa tunnissa ehtisin juuri sopivasti kiertämään Helsingin kaupunginmuseon näyttelyn. Kaupunginmuseot (kyllä, niitä on monta) ovat ilmaisia ja siksi niihin pistäytymiseen on kynnys erityisen matalalla. Minä jäin pois 6T:stä tuomiokirkon edessä ja kurvasin Sofiankadulle.
Näyttelyssä esiteltiin helsinkiläisten lempipaikkoja – tuomiokirkon portaat vappuna, Suomenlinna, Kaivari – ja minä huokailin. Yläkerrassa käytiin läpi tunnettuja helsinkiläisiä lähinnä 1800-luvulta, ja minä muistin taas, miksi vähän fanitan Aurora Karamziniä. Huone, johon jäin istumaan, oli kuitenkin lähes tyhjä. Pari puiston penkkiä, säkkituoleja, yksi heijastettu video jossa vähän katukuvaa, ei erityisen kiinnostavia vesivärimaalauksia. Minä jäin kuuntelemaan ääniä.
Kun huone täyttyi metron jarrutusäänistä, siirryin mielessäni Kaisaniemen metroasemalle. Sitten ratikat jo kolistelivatkin ohitseni, pulut visersivät, ja suojateiden merkkiäänet piipittivät tavalla, jota ne eivät piipitä missään muualla. Mukulakivikaduilla askelten kopinan lomasta kuuluvat kirkonkellot, bussit sanoivat ”tsih tsih” ja joku sanoi ”kiitos”. Sitä ei oikeastaan huomaa, ennen kuin lähtee pois, miten ominaisia jotkut äänet ovat jollekin tietylle paikalle, ja tähän huoneeseen oli koottu minun Helsinkini. Pariisin metrot kuulostavat ihan eriltä, New Yorkin suojatiet tuntuvat vierailta, ja ne kirkonkellot, niitä ei Coloradossa kuule.
Äänitaiteilija Mikko H. Haapojan teos Luotisuora, jossa kuljetaan Tähtitorninmäeltä Kallion kirkolle, on esillä Helsingin kaupunginmuseon Sofiankadun pisteessä 18.10. saakka. Sisäänpääsy on ilmainen ja museo on auki torstaisin klo 19 saakka, muina päivinä klo 17 saakka. Suosittelen lämpimästi kaikille tähän kaupunkiin rakastuneille.
”Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää, ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” — Tove Jansson, Taikatalvi
Viimeiset pari vuotta olen toistellut itselleni yllä olevaa elämänviisautta. Toisin kuin muumit, minä olen varma revontulista. Epävarmuus on koskenut jotain paljon isompaa: omaa tulevaisuuttani.
Isabelle-jäätikkö ja samanniminen järvi ovat tunnin ajomatkan päässä meistä vuorille.
Aluksi ulkomaille muutto oli yksi suuri seikkailu. Uusia maita! Uusia kulttuureita! Uusia koteja, uusia kavereita, uusia kasvoja. Suomessa sukulaiset ja kaverit kyselivät jatkuvasti tulevaisuudestani – no mitä aiot tehdä? missä ajattelit asua? milloin taas muutat ja milloin palaat Suomeen? – ja minä naureskelin ja totesin, että älkää kyselkö, en minä tiedä ja suunnitelmat on tehty muutettaviksi.
Syyskuun auringonnousuja preerialla
Ja niinhän ne oli tehty. Georgiaan muuttaessa en olisi osannut arvata asuvani alle vuoden päästä Luxemburgissa; Luxemburgiin muuttaessa ei käynyt mielessäkään, että alle vuoden päästä ajaisimme muuttokuormaa Georgiasta Coloradoon. Siinä välissä olen reissannut pitkin maita ja mantuja, ja päätökset siitä, millä mantereella kotini sijaitsee olen tehnyt kahden kuukauden näkyvyydellä tulevaisuuteen.
Patikoimassa pitkin Colorado Trailia
Aikansa kutakin. Vaikka liikkuvuus, rentous ja tietynlainen vapaus ovat olleet paras ratkaisu tähän asti eikä minua ole missään vaiheessa ahdistanut tai pelottanut, viimeaikoina on alkanut tuntua, että kaipaan vaihteeksi pysyvämpiä rakenteita. Vuoden kuntosalijäsenyyttä tai tanssikurssia. Tulevien matkojen suunnittelua ensi kesälle eikä pelkästään ensi kuulle. Asunnon ostamista tai vähintään sisustamista ilman ajatusta, että ihan kohtahan tästä lähdetään.
Vasemmalla taloyhtiömme uima-altaalla, oikealla meiltä parin kilometrinn päässä kohoavat Flatiron-vuoret
Lisäksi paikasta toiseen pyöriminen on saanut minut ymmärtämään, mikä minulle on asuinpaikassa tärkeää. Luxemburgin sateet masensivat niin paljon, että vaikutus mielenlaatuun oli huomattava. Georgian Appalakit ravistelivat esille rakkauteni vuoriin. Atlantan autokaupunki vahvisti mielipidettäni, että haluan käveltävään kaupunkiin, ja ainainen kesä vakuutti, että haluan elämääni rytmittämään neljä vuodenaikaa.
Kalliovuorten kansallispuistoa: puurajan yläpuolen näkymät Knob Topilta ja Flat Topilta
Siksi päätimme Iiron kanssa, että kotimme on nyt toistaiseksi Coloradossa. Todennäköisesti saan taas vastailla tarkentaviin kysymyksiin – kuinka pitkään? mistä riippuu? mutta oletko varma? – ja voin vain sanoa, että ei, en ole varma. Olemme sen verran kuin olemme, viisumeidemme voimassaoloajoista ja työsopimuksien kestosta ei kannata yrittää päätellä mitään, riippuu niin monesta asiasta ettemme itsekään pysy kärryillä, ja loppuelämästä taikka Suomeen muutosta ei kannata juuri nyt puhua, koska ne suunnitelmat ennättävät vielä muuttua monta kertaa. Minulle riittää tämä ajatus, mindset, siitä, ettei näköpiirissä ole muuttoa, eikä asioita tarvitse suunnitella sen ehdoilla. Elämämme täällä ei ole enää väliaikaista, eikä juurien luominen tähän paikkaan ole väärin vaan jopa suotavaa.
Juuri nyt ei ole tarvetta ”palata” minnekään. Pääsinhän juuri kotiin.
Colorado State Fairilla syömässä uppopaistettuja suolakurkkuja
PS. Syyskuu on mennyt ohitse humahtaen ja on taas kuukausikirjeen aika. Jos haluat kuulla tarkemmin, mitä syyskuussa tapahtui ja mitä lokakuulle on suunnitelmia, ilmoittaudu sähköpostilistalle sivupalkissa kohdan Tilaa kuukausikirje alta.
Koskenlaskua Royal Gorgella sekä sama näkymä parisataa metriä ylempää
Tiedätkö, mitä on eroa rotkolla ja kanjonilla? Kanjoni on leveämpi kuin mitä se on syvä; esimerkiksi Grand Canyon on lähes kaksi kilometriä syvä, mutta leveyttä sillä on jopa kuusi kilometria. Coloradossa sijaitseva Royal Gorge taas on rotko, vaikka sen lempinimi onkin Grand Canyon of the Arkansas – rotkon on kaiveranut Arkansas-joki – ja se on melkein 400 metriä syvä mutta kapeimmillaan vain 15 metriä. On määritelmä mikä vaan, niin upea se on joka tapauksessa!
Juna saapumassa rotkon kapeimpaan osuuteen
Cañon Cityn lähellä sijaitsevasta rotkosta tekee erikoiseksi se, että sen lävitse kulkee junarata. Nykyään junissa on maisemaikkunat turisteja varten, mutta yli sata vuotta sitten, kun rata rakennettiin, kyse oli jostain aivan muusta: hopeasta. Kalliovuorilla oli käynnissä varsinainen hopeakuume, ja Royal Gorge oli yksi harvoista järkevistä reiteistä vetää rata kaivoksille, joten ei yksi vaan kaksi rautatieyhtiötä tappeli radasta – siis kirjaimellisesti tappeli. Vuonna 1879 Denver & Rio Grande -yhtiön miehet hyökkäsivät kiväärein Santa Fe -yhtiön miesten kimppuun, jotka puolustautuivat kanuunalla, jonka olivat lainanneet armeijalta. Ihme kyllä kukaan ei kuollut, ja vihdoin oikeuslaitoskin heräsi määräämään radan omistajuudesta, ja rata saatiin valmiiksi seuraavana vuonna.
Muut kuvaavat maisemia, Iiro heiluttaa kuvaajalle
Junarata näki hopealastien lisäksi viime vuosisadan vaihteen turisteja, mutta 50-luvulle tultaessa matkustusvirrat alkoivat hiipua kiitos lentoliikenteen, ja kun lopulta vuonna 1967 Yhdysvaltain postitoimisto sanoi irti kuljetussopimuksensa Royal Gorge Routen kanssa, oli matkustajaliikenteen lakkauttaminen vihdoin edessä. Rataa käytettiin yhä kaivoskuljetuksiin, mutta turisteja se ei kantanut. Tämä ei kuitenkaan pitänyt turisteja poissa rotkosta, sillä vuonna 1929 oli rakennettu jotain korvaavaa…
Royal Gorge Bridge 300 metrin korkeudessa
Royal Gorgen yli oli rakennettu silta, eikä mikä vaan silta, vaan maailman korkein silta! Tätä ennätystä se piti hallussa vuodesta 1929 peräti vuoteen 2001, jolloin kiinalaiset rakensivat vielä korkeamman, mutta se ei Royal Gorgen upeutta himmennä. Eikä hulluutta. Silta ei nimittäin johda yhtään minnekään, ja se rakennettiin aikoinaan pelkästään turisteja houkuttamaan – ja siinä se onnistuikin. Nykyään silta on yksi Coloradon suosituimmista turistinähtävyyksistä, ja sen ympärille on rakennettu huvipuisto.
Silta on paksu poikkisuuntainen viiva. Ohuemmat narut ovat zip liningia varten, jossa jengi laskee rotkon ylitse köyden varassa.
Syyskuun alussa päivä oli miellyttävän lämmin eikä tummista pilvistä huolimatta edes satanut, mutta me pysyttelimme silti pitkälti sisätiloissa. Matkustimme junan Vista Dome -vaunuissa, joista oli upeat näkymät kaari-ikkunoiden lävitse suoraan rotkon seinämille – ja jotka ovat aikamoinen parannus siihen, mitä junan palvelu oli vuonna 1999, kun matkustajaliikenne aloitettiin uudestaan.
Matkan varrella näkyi rotkon historiaa. Tässä vuosikymmenten takainen vedenottolaitos, josta Cañon Cityn asukkaat saivat juomavetensä.
Kuulema ensimmäiset uuden aallon matkailijat Royal Gorgen junareitillä pääsivät kulkemaan rämisevillä vanhoilla matkustajavaunuilla, vain pari kappaletta veturin vetämänä, ja tarjoilu rajoittui siihen, mitä löytyi konduktöörin kylmälaukusta. Nykyään suosion paisuessa junat ovat pidentyneet, vaunut uudistuneet (vaikka suurin osa niistä on yhä vintage-mallia), ja ravintolavaunu se vasta on panostanutkin tarjontaansa.
Ei pöllömmät näkymät! Eikä pöllömpää ruokaa…
Me olimme liikkeellä myöhäiseen lounasaikaan, joten Iiro tilasi The Big Boy-voileivän ja minä biisonipurilaisen, tuon amerikkalaisen ruokavalion peruspilarin. Junayhtiön omistaja on kuulema junafanin lisäksi myös lähiruokaintoilija, ja junassa tarjoiltu ruokakin oli lähiruokapainotteista. Selvitin, kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, ja sain tietää, että minun biisonipurilaiseni biisonit juoksentelivat ennen lautaselle päätyä Hendersonin preerialaitumilla parin tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen eli ihan meidän kotimme naapurissa, kun taas Iiron lautaselta löytyvä Aberdeen-Angus-härkä oli laiduntanut Koillis-Coloradon Sterlingin loputtomilla ruohokentillä sen sijaan, että se olisi kuljetettu paljon kauempaa Teksasista. Oli muuten hyvä lounas!
Itsetehtyjä perunalastuja coloradolaisista perunoista. Amerikkalainen lounas tarjoillaan usein lautasen sijasta korista, jossa on leivinpaperia pitämässä kori puhtaana.
Junayhtiöllä oli oma oluensa, jota maistelimme. Hyvää paikallista red alea.Vista Dome -vaunu sisältä päin. Jokaisella seurueella oli luonnollisesti oma pöytänsä.
Edestakainen matka Royal Gorgen lävitse kestää pari tuntia, ja jos ei halua, koko aikaa ei todellakaan tarvitse viettää sisällä. Me karkasimme alkumatkasta ulos seisoskelemaan avovaunuihin, joita oli aina parin vaunun välein junan pituudelta, ja jossa tunsi kivasti tuulen tuivertavan hiuksissa. Palvelu pelasi tässäkin: kun ruoat olivat valmiit, tarjoilija tuli erikseen etsimään meidät avovaunusta ja kutsumaan pöytään.
Koskenlaskijoita matkan varrella
Junamatkan esitteessä käskettiin pitää silmät auki villieläinten varalta. Kuulema Royal Gorgessa voi bongata niin paksusarvilampaita, mustakarhuja kuin puumiakin, mutta me emme junamatkalla nähneet näistä yhtäkään. (Myöhemmin kyllä!) Sen sijaan tiirailimme silmät kovana koskenlaskijoita, koska meillä oli sama seikkailu edessä seuraavana päivänä. Kaikki näkemämme veneet näyttivät selviävän koskista kunnialla, ja näimme myös porukan, joka oli leiriytymässä kanjoniin yöksi.
Normikoskenlaskuporukkaa. Nuo pylly paljaana heiluvat oikein korostivat menoa läpsimällä takapuoliaan rytmikkäästi – ja junaturistien kamerat lauloivat!
Kokonaisuutena junamatka oli selvästi rennoin osa meidän pitkää viikonloppuamme! Jos olet liikkeellä samoilla suunnilla, niin ainoa osa, jossa kannattaa hötkyillä, on varata matka ajoissa, koska nytkin päivän kaikki lähdöt taisivat olla loppuunmyytyjä.
Maanantaina Twitterissä pulistiin yhdestä lempikaupungistani, New Yorkista – ja kävi ilmi, että se on aika monen matkailijan lempparilistalla! Pitemmittä puheitta, tässä kooste keskustelusta ja parhaista vinkeistä, mitä itse sen lomasta bongasin.
K1: Oletko käynyt New Yorkissa vai onko se vasta suunnitelmissa?
Osa keskustelijoista oli käynyt useasti…
V1: Käyty useita kertoja ja aina palataan uudestaan. Jos voisin matkustaa vain yhteen paikkaan loppu elämän, se olisi New York <3 #matkachat
Seuraavana maanantaina 28.9. aiheena on matkojen dokumentointi. Liity siis mukaan Twitterin puolella aina maanantaisin klo 20! Tarkemmat ohjeet täältä.
Onko sinulla lisättävää näihin New York -vinkkeihin? Jos on, jätä kommentti!
Jos olet joskus halunnut kokeilla Michelin-tähden ravintolassa syömistä, mutta hinta on ollut esteenä, kannattaa katsella New Yorkin ravintolatarjontaa, Michelin-tähdet eivät ole kovinkaan tunnettuja Yhdysvalloissa, joten hinnat eivät ole niiden takia nousseet, ja erityisesti aasialaista ruokaa tarjoavat Michelin-tähtien ravintolat ovat hintalaatusuhteeltaan loistavia. Tässä kolme ravintolaa, joissa olen itse käynyt syömässä.
Ravintola Soto tarjoili parasta sushia, jota olen ikinä syönyt. Tässä Uni Ika Roll, eli merimakkaraa ja mustekalaa.
Tähän mennessä ainoa kahden Michelin-tähden ravintola, jossa olen käynyt syömässä, on japanilainen Soto. Soto sijaitsee Greenwich Villagessa ja on pieni ja tunnelmallinen ravintola, jossa keskustelu on hiljaista, tarjoilijat vähäeleisiä ja tarkkaavaisia ja ruoka ”miten ihmeessä tämä on tehty”-tasoa. Kala Sotossa on varmasti tuoretta, koska ravintola tuo sitä paikan päälle lentorahdilla viidesti viikossa.
Cyu Toro Tartare eli rasvaista suussasulavaa raakaa tonnikalaa päällystettynä samettisen sileällä avokadokerroksella sekä hyppysellisellä kaviaaria. Ponzu-kastikke täydensi annoksen.
Ideana Sotossa on maistella ensin pieniä ja suuria annoksia pöytäseurueen kesken ja sen jälkeen täyttää vatsansa sushilla. Keittiömestarin suositusmenu olisi maksanut $170 per henki, mutta me tyydyimme valitsemaan annoksemme itse ja pärjäsimme selväsi halvemmalla, vaikka olimme illallisen jälkeen aivan täynnä. Me jaoimme kahden kesken kuusi annosta (alkukeitto, kaksi pientä, kolme suurempaa) ja sushipuolelta söimme kolme nigiriä ja kaksi rullasettiä per henki, ja vähempikin olisi riittänyt. Parasta annospuolella oli ehdottomasti ylläoleva Cyu Toro Tartare, mutta kaikki oli hyvää, ja itse tykkäsin erityisesti Ika Konowatasta (mustekalaa, merikurkkua, viiriäisenmunaa), koska fermentoitu merikurkku oli yllättävän maukasta.
Sotossa on rivissä pöytiä sekä baaritiski.
Soto on todella suosittu ravintola, joten pöytävaraus kannattaa tehdä ajoissa. Toisaalta baaritiskille ei oteta varauksia ollenkaan, ja siinä kävikin illan mittaa vilske, kun paikalliset piipahtivat yksin tai kaksin ovesta sisään syömässä vähän sushia. Vaikka pöydissä oltiin pukeuduttu siististi, baaritiskillä näkyi vaatetusta laidasta laitaan, ja eräskin mies tuli selvästi suoraan iltalenkiltä urheilushortseissa ja lenkkareissa.
Soton ovessa ei ole kylttiä, vaan osoite täytyy tietää.
Ravintola Soto, 357 6th Ave, New York. Pöytävarauksen voi tehdä netin kautta.
Pok Pok Ny * : rentoa ja maukasta thaimaalaista Brooklynissä
Illallinen kahdelle – hyvää ja täyttävää.
Pok Pok Nyhyn eksyimme, kun halusimme sunnuntaina jotain halvahkoa mutta taatusti hyvää. Kyseessä on thaimaalainen ravintola Brooklynissä, jonka hinnat eivät ole merkittävästi kalliimmat kuin thaimaalaisilla ravintoloilla Suomessa – mutta erona on, että näillä ruoilla on ansaittu Michelin-tähti, ja syystä.
Pok Pok Nyn annokset on tehty thaimaalaiseen tyyliin jaettavaksi. [Kuva: Krista / Goodies First]Me tilasimme illalliseksi uppopaistettuja possun riblettejä (Naem Sii Khrong Muu Thawt), jotka sulivat suussa, ja joissa ainoa huono puoli oli, että kyseessä oli vain alkuruoka-annos. Jaettaviksi pääruoka-annoksiksi otimme rapu-simpukka-possu-nuudelisaalattia (Sunny’s Yam Wun Sen Chao Wang), joka oli niin tulista, että minun oli vaikeuksia syödä sitä, mutta Iiro tykkäsi, sekä nuudelipadan, jossa oli jättiläiskatkarapuja sekä haudutettua porsaankylkeä (Kung Op Wun Sen). Tämä oli mielestäni paras ateria illallisella, ja sen kruunasi vihreä kirpeä kastike, jonka tosin unohdimme sekoittaa ateriaan heti aluksi.
Baaritiski, jonka ääressä ruokailimme. Tarjoilijatkin taisivat olla samoja kuin kuvassa. [Kuva: Edsel Little]Meillä ei ollut pöytävarausta, ja sunnuntai-iltana kahdeksan maissa saimme heti paikat baaritiskille. Pienellä odottamisella olisimme päässeet myös pöytään, mutta meille sopi hyvin vähän epävirallisempi ruokailu. Paikan henki oli paikallisravintolamainen, asiakkaat olivat arkivaatteissa ja palvelu oli välitöntä. Mitään fine dining -kokemusta ei tältä Michelin-ravintolalta voi odottaa, mutta jos haluaa syödä suussasulavan mahtavaa thaimaalaista, niin kannattaa lähteä Brooklyniin saakka. Pok Pok on muuten ketju, joten kannattaa myös tsekata saman kokin muut ravintolat Los Angelesissa ja Portlandissa.
Pok Pok Ny sijaitsee ihan Brooklynin sataman vieressä. [Kuva: Edsel Little]Pok Pok Ny, 117 Columbia St, Brooklyn. Pöytävarauksen voi tehdä netissä, mutta noin puolet pöydistä jätetään vapaiksi niille, jotka eivät halua tehdä varauksia.
Torishin * : japanilaisen grillimestarin kanavartaita Hell’s Kitchenissä
Japanilaisia kanavartaita à la keittiömestari Tori [Kuva: Kok Chih & Sarah Gan / yaokui]Torishin oli ensimmäinen Michelin-ravintola, jossa söimme New Yorkissa, ja se oli ikimuistoinen kokemus hämyisässä ja savuisessa yakitori-ravintolassa, jossa kokki grillasi kanaa avotulella aivan nenämme edessä. Sittemmin ravintola on vaihtanut sijaintia Upper East Sidelta Hell’s Kitcheniin eli keskeisemmälle sijainnille, joten en tiedä, millaiset uudet tilat ovat. Pöytävaraus ravintolaan on aivan ehdoton, ja tänne lähtiessä kannattaa myös varautua tulkkaamaan tarjoilijoiden käsittämätöntä japanilaista englannin aksenttia. Helpommalla pääsee, kun ottaa keittiömestarin menun, omakasen ($99 per henki), ja nyökkää kaikelle ”kyllä” mitä nenän eteen tuodaan – eikä silloin voi mennä vikaan. Joka tapauksessa ruokaa tuodaan eteen enemmän kuin jaksaa syödä ja se on kaikki suussasulavaa.
Me istuimme aivan kokkia vastapäätä paikoilla, johon tunsimme grillin lämmön. [Kuva: Kok Chih & Sarah Gan / yaokui]Torishinissa ruoka on lähinnä japanilaisia kanavartaita, kaikkia mahdollisia osia kanasta, kaikilla mahdollisilla mausteyhdistelmillä. Kanan sisäelimiä käytetään laajasti, ja osat vartaista on jätetty sisältä raa’aksi. Jos tämä ällöttää, niistä voi kieltäytyä, mutta voin kertoa, että puoliraaka kana on yllättävän hyvää – ja missään muualla en sitä uskaltaisi kokeilla kuin tämän tason ravintolassa. Menussa on myös kasvisvaihtoehtoja, ja omakasessa osa vartaista on kasviksia, joten illallinen ei koostu pelkästä kanasta. Lopuksi nautitaan donburi eli riisiä ja kanaa/kananmunaa/kalaa, jota itse en enää siinä vaiheessa illallista jaksanut kuin maistaa.
Riisiä ja kananmunaa, sekä paistettuna että raakana. [Kuva: Kok Chih & Sarah Gan / yaokui]Torishin, 362 West 53rd Street, New York. Pöytävarauksen voi tehdä netin kautta.
Kiinnostaako New York? Osallistu Twitterissä maanantaina 21.9. klo 20 järjestettävään #matkachatiin! Tällä kertaa chatissa on jaossa kaksi Mondon New York -opasta: yksi lähtee aktiivisimmalle keskustelijalle, toinen arvotaan kaikkien osallistujien kesken.
Olen jo vuosia valittanut siitä, että iso osa tiedeartikkeleista netissä on tavalla tai toisella huuhaata: joko toimittaja on ymmärtänyt asian väärin, tutkija on oikeasti ”tutkija” jostain jämäyliopistosta ja tutkimusasetelmassa pahasti vikaa, tai sitten koko ”tutkimus” on tarkoituksellinen huijaus. Niinpä kun lähden puhumaan blogissa tieteestä, niin en siteeraa Buzzfeediä vaan menen suoraan juurille, tässä tapauksessa tähän APAn julkaisemaan tutkimukseen. Toinen kirjoittajista on psykologian professori oman kotikaupunkini University of Coloradossa (joka on ihan oikea huippuyliopisto eikä mikään innovaatioyliopisto-tästä-tulee-huippu-kun-tarpeeksi-kauan-toistetaan-hässäkkä), ja toinen istuu American Academy of Arts and Sciencessa, jonka jäsenistä 5%:lla on Nobel-palkinto. Ja kun nyt olen saanut teidät uskomaan, ettei tämä juttu tosiaan ole huuhata, niin tutkimuksen kantava sanoma on:
Jos haluat olla onnellinen huomenna, osta tavaraa, mutta jos haluat olla onnellinen vuoden päästä, koe jotain uutta.
New York viime maanantaina. Tutussakin kaupungissa voi aina kokea uutta.
Tämä tutkimus julkaistiin jo vuonna 2003, mutta hiljattain julkaistiin saman pari vuosikymmentä kestäneen seurantatutkimuksen toinen osa, jonka nimi on kuvaavasti We’ll always have Paris. Jos valittavana on parempi kännykkä tai matka Pariisiin, niin tutkimustulokset puhuvat selvää kieltä siitä, kumpi kannattaa valita, jos haluaa olla onnellinen.
Experiential purchases, such as vacations, concerts, and meals out, tend to bring consumers more enduring happiness than material purchases, such as high-end clothing, jewelry, and electronic gadgets.
Syy tähän on, että kännykkä menee rikki tai alkaa kenkkuilla, mutta Pariisin matkassa aika kultaa muistot – ja voi miten kultaa. Vielä vuosia myöhemmin muistellaan sitä ihanaa etanaillallista pienessä bistrossa tai romanttista Eiffel-tornin tuiketta, kun ollaan jo aikoja sitten unohdettu, että koko viikonlopun satoi ja jonot olivat kamalia, ja noista muistoista tullaan onnellisiksi, joka ikinen kerta.
Kolme muuta asiaa, jotka tutkimus toi esille, olivat:
Kannattaa suunnitella lomansa etukäteen. Jo pelkän loman suunnittelu tekee onnelliseksi, joten jos tapana on tehdä matkasuunnitelmat vasta viime tipassa, menettää niiden odottamisesta saatavan onnen.
Koska ihminen on sosiaalinen eläin, myös matkoista jälkikäteen puhuminen kavereiden kanssa lisää onnellisuutta. Siitä Pariisin matkasta on myös sosiaalisesti hyväksytympää puhua tuntikausia kuin uudesta kännykästä.
Tavaraostoksia saatetaan katua. Matkoja kadutaan lähinnä silloin, kun niille ei lähdetty. Tavaroihin myös petytään helpommin, jos niissä on jotain vikaa, mutta matka saa olla aikamoinen fiasko ennen kuin laskemme sen pettymykseksi.
Ehkä kaikkein tärkein tulos kuitenkin oli tämä:
The amount of enjoyment people get from their purchases tends to be less related to purchase price when it comes to experiences than when it comes to material goods.
Patikointi ei maksa mitään, ja luontoa löytyy kaikkialta.
Jos sinulla on vain vähän rahaa, käytä se mieluummin uuteen kokemukseen kuin halpistuotteeseen, joka ei kestä edes ensiviikkoon. Vaikka kaukomatkat ovat ihan kivoja, niin kokemuksen ei välttämättä tarvitse olla kallis tai paljon lomia kuluttava, ja ihan tavallisessa viikonlopussakin ehtii tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Esimerkiksi vaikka näin:
Kavereita ajomatkan päässä toisessa kaupungissa? Lähde viikonlopuksi kylään! Luxemburgissa asuessa lähdimme kaveriporukalla Haagiin sinne muuttaneen kaverin luokse, ja viikonloppu oli yksi kevään hauskimpia.
Jos et ole käynyt Tallinnassa tai Tukholmassa, asianlaita kannattaa korjata. Vaikka olisitkin käynyt, kummastakin kaupungista löytyy vaikka mitä uutta. Pari vuotta sitten palloilimme perheen kanssa Skogskyrkogårdenille keskellä talvipakkasia minun maailmanperintökohdeprojektini perässä. Tyttöjen reissulla taas vietimme hauskan illan Tukholman taiteiden yössä.
Suomessa on 39 kansallispuistoa. Urho Kekkosen kansallispuistossa vaellusta en unohda koskaan, mutta jo ne pari kertaa, kun olen Nuuksiossa käynyt palloilemassa päiväseltään, hymyilyttävät.
Käy museossa, jossa et ole aiemmin käynyt. Tai käy jonkun sellaisen kanssa, joka niissä ei ole aiemmin käynyt: olin viimeksi Ateneumissa käydessä ihan fiiliksissä, kun sain esitellä lempitaulujani Iirolle.
Sijoita lempibändisi konserttiin – tai mene kuuntelemaan ihan mitä vaan hyvällä porukalla. Itse olen lähinnä harrastanut jälkimmäistä, ja aina on ollut sen arvoista.
Lähde mökille ystävien kanssa. Suomessa esimerkiksi Lomarengas vuokraa mökkejä, jos sellaista ei ole käytettävissä, ja myös mökkeily on joka vuodenaikana sen arvoista.
Ja bonuksena minun henkilökohtainen neuvoni: Kiipeä vuorelle. Huipulle päästessä hymyilyttää aina. Jopa Helsingissä Malminkartanon Jätemäellä.
Tukholma – kaunis kaupunki mihin aikaan vuodesta tahansa
Mitä sinä teet nyt viikonloppuna? Entä ensi uutenavuotena – tai ensi kesällä?
Indeed, now that you have finished reading this article, you might want to “round up the usual suspects” and start planning that trip you have been thinking about to the romantic cafes of Paris or the beautiful shores of Casablanca.
Torstai: Olen tyhjentänyt tiskikoneen tarpeeksi monta kertaa, että olen ansainnut päästä yllätystreffeille. Olen jo pitkään ehdotellut lauantaita sopivaksi treffipäiväksi, ja torstaina Iiro vihdoin toteaa, että sopiihan se.
Perjantai-ilta: Kavereiden kanssa iltaa viettäessä Iiro huomauttaa, että meidän kannattanee lähteä kotiin nukkumaan, koska huomenna on aikainen aamu. Pyöräilymatkalla kotiin kysyn kuinka aikainen. ”Pitää herätä kuudelta.” Häh, oikeasti? Herätyskelloa säätäessä mietin, että suunnitelmissa on varmaan joku patikointi.
La klo 05:15: Iiro herättää minut ja käskee pakata laukun. ”Pakkaa sekä vaihtovaatteet päivälle että illalliselle ravintolassa. Välissä pääsee suihkuun.” Okei. ”Ja pakkaa vielä ylimääräiset vaihtovaatteet, siellä saattaa kastua.” Ööh, okei? ”Niin ja ota oikeastaan yöpymiskamppeet siltä varalta, että ei tulla yöksi kotiin.” Miten niin siltä varalta?
05:50: Alan tekemään aamiaisleipiä, kun Iiro pysäyttää minut. ”Meillä on kiire! Pysähdytään vaikka joskus tunnin päästä huoltikselle syömään.” Olen varma, että olemme suuntaamassa vuorille laskemaan koskea.
06:15: Vuoret ovat lännessä, mutta me kaarramme tielle, joka suuntaa kaakkoon. Ehkäpä olemmekin menossa etelään kohti New Mexicoa?
06:30: Ohitamme etelänsuuntaisen I-25-moottoritien ja jatkamme itään. Hm, varmaan siis Denverin kehätien kautta jonnekin, mutta minne…
06:45: Käännymme tielle, jota pitkin ei pääse kuin Kansasiin ja lentokentälle. En usko hetkeäkään, että menisimme viikonlopuksi Kansasiin, ja ensimmäistä kertaa olen arvauksissani oikeassa.
06:55: ”Mä veikkaan, että me ollaan menossa jonnekin West Coastille, San Franciscoon tai Los Angelesiin… Ei me ainakaan mihinkään East Coastille olla menossa, koska sinne on liian pitkä matka.”
07:00: Lähestymme turvatarkastusta. Iiro toteaa, että tässä vaiheessa on pakko luovuttaa minulle boardari. Se näyttää tältä:
LGA eli LaGuardia, yksi New Yorkin lentokentistä.
Hymyilen kuin hullu läpi koko turvatarkastuksen, vaikka joudun erikoistarkastukseen ja kopelointiin. Portilla saamme upgraden lentokoneen bisnesluokkaan, minkä Iiro oli jo aamulla aavistanut. Huoltoaseman sijaan syömme aamiaista kymmenessä kilometrissä.
New York on ihana kaupunki, koska se on oikea kaupunki. Vaikka tykkään remuta metsissä, kiivetä vuorelle ja purjehtia saaristossa, sydämessäni olen kaupunkilaistyttö, city girl, ja ison kaupungin melske ihastuttaa. Kipittäessäni Iiron perässä kohti Times Squaren metroaseman uloskäyntiä hymyilyttää ja samalla vähän jänskättää. Olen tupsahtanut yhtäkkiä toiselle puolelle mannerta, enkä ole vieläkään saanut tietää paluulippuni päivämäärää.
Se selviää pian, kun Iiro marssii Intercontinental Times Squaren tiskille: We have a reservation for two nights. Kaksi yötä NYCissä! Tiskin naisella on pelisilmää, ja saamme huoneluokan korotuksen 19. kerroksen kulmahuoneeseen, josta aukeaa näkymä yli Manhattanin. Meillä on juuri tarpeeksi aikaa laittautua ennen illan ravintolakokemusta…
Mistä tunnistaa hyvän ravintolan? Siitä, ettei se turhaan mainosta olemassaoloaan. Soto on japanilaisravintola Greenwich Villagessa, jolla ei ole ovessa edes kylttiä.Soton ruoka on pientä piperrystä, tajuttoman hyvää ja niin monta annosta, että varmasti tuli täyteen. Merimakkara ja merikurkku ovat uusia hyviä makuja, mutta parasta on yläoikean avokadolla ja kaviaarilla päällystetty ”tonnikalakakku”.
Ravintolan jälkeen kattobaarissa New Yorkin taivaan alla Empire State Buildingin loisteessa Iiro polvistuu, ja minä hihkaisen ”Joo tulen!” Täydellinen lauantai.
Hauskana sattumana ensi maanantain #matkachatissa keskustellaan New Yorkista, ja minäkin olen siellä mukana tuoreine NYC-vinkkeineni. Tule siis mukaan Twitteriin ma 21.9. klo 20 Suomen aikaa! Ohjeet täältä.
Muistan kierrelleeni vuoden 2008 matkamessuja keräillen vaellusmatkaesitteitä. Kuunneltiin silloin kaverin kanssa silmät kiiluen erään esittelijän tarinoita Kilimanjarolta, mutta lopulta päädyimme haaveilemaan Annapurnasta. En oikeastaan muista miksi. Pitkä vaellus kantajien kanssa ja telttojen sijaan kylissä nukkuen houkutteli jo silloin.
Tämän kirjoituksen kuvat ovat Kalliovuorten kansallispuistosta, jossa kävin patikoimassa Flattop, Knobtop ja Gabletop -vuorilla viime kuussa.
Ajatukset vaelluksista jäivät muhimaan jonnekin hyyyyvin taka-alalle pariksi vuodeksi, kunnes Georgiassa asuessamme käväisimme läheisessä Red Top Mountainin osavaltiopuistossa, ja puiston lahjatavarakaupassa käyskennellessäni silmäni osuivat kirjaan: 50 Hikes in the North Georgia Mountains*. Ja se olikin sitten menoa se, kun Appalakkien eteläpäädyt veivät mennessään. Tuon vuoden kohokohtia olivat Fort Mountain, jonka aavemaiset pilvimaisemat ovat ikuisesti syöpyneet mieleeni, sekä päiväpatikointi Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, jossa kävelimme tunnettua Appalachian Trailia. Haaveilimme ohimennen Appalachian Trailin kävelystä päästä päähän, mutta hylkäsimme ajatuksen epärealistisena, koska emmehän me ole mitään kovia vaeltajia.
Coloradossa olemmekin sitten kiipeilleet 4km korkeille vuorille, yöpyneet autiotuvissa puurajan tuntumassa ja patikoineet melkein joka viikonloppu naapuruston vuorilla. En silti pidä itseäni vieläkään kokeneena vaeltajana, koska yönylireissuja ei ole kertynyt kuin muutama hassu, ja useamman yön vaelluksella olen ollut vain rippikouluikäisenä Lapissa.
Tästä syystä vaikka Kalliovuoret alkavat tuntua omalta, niin Himalajalle en vielä näillä taidoilla haluaisi lähteä ilman matkanjärjestäjää – ja tämä reissuidea on yhä vuosien jälkeen takaraivossa odottamassa täytäntöönpanoa. Silloin vuosia sitten haaveilimme Annapurnan ympärikävelystä, mutta vuosien mittaa tuntuu, että joku vähemmänkin kunniahimoinen reitti kelpaisi kuin kahden viikon ja parinsadan kilometrin kaikkien Himalajan vaellusten äiti. Nyt ajankäytöllisesti paremmin saattaisi sopia seitsemän päivän Poon Hill -vaellus, jossa kohokohta on auringonnousu kymmenen korkean Himalajan huipun takaa. Eikö kuulostakin aika bucket list -menolta?
Nämäkin yllä linkatut reissut etsin Faralongin matkahausta, joka on todellinen seikkailu- ja vaellusmatkailijan aarreaitta ja unelmien nostattaja. Suomalainen Faralong kokoaa yhteen eri matkanjärjestäjien matkoja ja tuo peliin joukkojen voiman: mitä useampi ostaa matkan, sitä halvemmalla kaikki sen saavat. Matkan voi portaalin kautta tilata pelkästään omalle poppoolle – oma ehdoton valintani, jos kavereita vain lähtisi tarpeeksi mukaan – tai sitten ostaa liput yleiselle retkelle, joka järjestetään, vaikka muita ilmoittautujia ei olisikaan.
Joka tapauksessa homma kuulostaa reilulta: mitä enemmän jengiä eli oppaan huomion jakajia reissulla on itsensä lisäksi, sitä halvemmaksi lopputulos tulee, eivätkä voitot isoista ryhmäkoista valu matkatoimiston taskuun. Faralongin perustajat ovat ennen luotsanneet Mandala Travelia, ja yhtiön mukaan sen kautta myytävät matkat on valittu huolella ja usean vuoden (vuosikymmenen?) vaellusmatkakokemuksella, mitä putiikista varmasti löytyy.
Kuten niin moni aktiviteetti, myös patikointi on parasta hyvässä seurassa.
Jos kiinnostaa tietää tarkemmin, miten homma toimii, niin Faralongin video avaa paremmin kuin minun selitykseni:
Kiinnostaako sinua vaellusmatkat? Entä Nepal?
Twitterissä järjestetään joka maanantai klo 20 #matkachat, matkailuaiheinen keskustelutuokio, ja ensi maanantain (14.9.) aiheena ovat vaellus- ja patikointimatkat sekä Nepal. Jos siis omistat Twitter-tilin, tule ihmeessä kertomaan omia kokemuksiasi vaelluksista ympäri Suomea, Pohjoismaita ja maailmaa ja kuulemaan, millaisia kokemuksia muilla on muilta reiteiltä. Paikalla ovat myös Faralongin Nepal-asiantuntijat kertomassa vinkkejä erityisesti Nepalin reiteistä sekä vastaamassa kysymyksiin. Kaikkien osallistujien kesken arvotaan graafikko Jari Salon suunnittelema vaellusaiheinen T-paita, joka on muuten hieno!
Nähdään siis Twitterissä! #matkachatin osallistumisohjeet löytyvät täältä.
Olen jo jonkin aikaa pähkäillyt ongelman kanssa, joka harvan mielestä lienee ongelma: joka kuukausi muistikortille kertyy kuvia ja pääkoppaan tarinoita enemmän kuin blogiin ehtii kirjoittaa.
Blogissa tuntuu, ettei puolivillaisia juttuja viitsi julkaista, vaan asiat pitää taustoittaa. Ei voi vain kirjoittaa ”Hei me kiivettiin vuorelle” ja läntätä mukaan kuvaa huipulla hurraavista kavereista, vaan pitäisi kertoa myös fiiliksistä matkalla ylös, ukkosesta joka nousi yllättäen ja pelästytti pahanpäiväisesti ja siitä joesta, johon astuin jo menomatkalla ja lopullisesti kastuin takaisin tullessa. Blogissa ei myöskään voi jakaa kiinnostavia juttuja muualta netissä, ja Twitterissä yksittäiset uutiset hukkuvat virtaan. Tulevista suunnitelmista ei tule kirjoitettua oikeastaan koskaan.
Tätä aukkoa paikkaamaan loin nyt kuukausikirjeen. Ideana on, että kerran kuussa kokoan lyhyehköön kirjemuotoon kuvia ja juttuja, jotka tuskin koskaan päätyvät blogiin, sekä mahdollisesti turisen kuulumisia muutenkin. Linkkaan myös pariin suosittuun blogipostaukseen kuukauden ajalta sekä jos siltä tuntuu niin muualle nettiin.
Kuulostaako siltä, että homma hakee vielä muotoaan? No niinhän se hakeekin. En lupaa tämän suhteen yhtään mitään, mutta katsotaan, mitä tästä tulee. Ehkäpä jotain tämän tyylistä:
Elokuun kuukausikirje
Tuhannenkin kilometrin matka alkaa yhdestä askeleesta. – Laotse
Diamond Lake, Colorado. Vuoristojärvi 3,3 kilometerin korkeudessa.
Elokuussa blogissa…
Saunomassa 3539 metrissä – miksipäs ei? Coloradon autiotuvissa tämäkin on mahdollista! Lue lisää
Floridan Key-saarten koralliriutat kuhisevat elämää, joten kävimme snorklaamassa! Lue lisää
Kupit, unssit, paunat, tuumat… ota näistäkin nyt sitten selvää! Mitta-yksiköt syynissä. Lue lisää
Syysterveiset Coloradosta
Kesä tuli ja meni!
Elokuussa patikoimme, patikoimme ja patikoimme vielä vähän lisää. Säät ovat suosineet, hellepäivä on joka päivä, ja vuorilla on kaunista. Mitä nyt luoteessa riehuvien metsäpalojen savut täyttivät puolivälissä kuuta ilman sen verran pahasti, että keskellä päivää tuntui iltahämärältä. Pariin päivään ei tehnyt mieli liikkua ulkona.
Tähänkö se kesä päättyi? No ei ihan, helteet jatkuvat yhä Coloradossa – ajoittain. Tästä lähtien säät ovat entistä epävakaammat: kahden viikon päästä sataa ehkä lunta, kolmen viikon päästä on todennäköisesti taas lämmintä. Vaelluskausi on parhaimmillaan ja vuoret täyttyvät ruskasta.
Syyskuussa suuntaamme heti aluksi pitkäksi viikonlopuksi vuorille Colorado State Fairin kautta. Uppopaistettujen Domino-keksien lisäksi ohjelmassa on Monster Truck Show – kuulostaa älyttömältä, mutta on hauskaa! Loppukuusta lähdemme Houstoniin katsomaan, onko kaikki vieläkin isompaa Teksasissa.
Terkuin,
Jenni
Knobtopin (3758m) huipulla Kalliovuorten kansallispuistossa.
Muualla netissä…
Boulderissa on tavattu tavanomaista enemmän kalkkarokäärmeitä, ja elokuussa taas yksi patikoija joutui purruksi. En onneksi ollut minä, vaikka näinkin käärmeen polulla.
ISIS tuhosi elokuussa Syyriassa sijaitsevan Palmyran temppelin, joka on maailman-perintökohdelistalla. UNESCO sanoo, että temppeliä ei olla poistamassa listalta, vaan se rakennetaan uudelleen heti kun mahdollista.
Obama palautti elokuun lopussa Pohjois-Amerikan korkeimmalle vuorelle sen alkuperäisen nimen: Mount McKinley on nyt virallisesti Denali. Mutta pitäisikö muitakin intiaanikielten nimiä ottaa käyttöön? Miten olisi esimerkiksi Ahwahnee Yosemiten sijaan?
Haluatko tilata kuukausikirjeen jatkossa?
En julkaise kuukausikirjeitä tästä eteenpäin blogin puolella, joten jos haluat niitä lukea myös jatkossa, niin liity postituslistalle joko oikeassa palkissa tai täyttämällä sähköpostiosoitteesi alle:
Mitä pidit? Miltä vaikuttaa? Kiinnostaako tällainen, vai tuleeko sähköposteja muutenkin liikaa?
Coloradon Kalliovuorten eläinkunta on vähän erilainen kuin mitä Suomessa. Tässä viisi söpöintä summittaisessa järjestyksessä. Mikä on sinun lempparisi?
Paksusarvilammas
engl. big horn sheep
Paksusarvilampaat laiduntavat pienissä laumoissa. Kesäisin ne vaeltavat Kalliovuorten korkeuksissa, mutta talvisin ne laskeutuvat sinne, missä on helpommin syötävää. Naaraiden sarvet ovat suorahkoja ja lyhyitä, mutta uroilla ne voivat kääntyä käyräksi koko pään ympäri kuin Prinsessa Leian kampaus. Sarvista voi päätellä lampaan iän.
Me olemme nähneet paksusarvilampaita Kalliovuorten, Yellowstonen ja Badlandsien kansallispuistoissa.
Murmeli
engl. marmot
Kalliovuorten keltavatsamurmelit ovat suurempia kuin eurooppalaiset serkkunsa alppimurmelit, enkä osaa sanoa miksi, koska Kalliovuorilla ei paljoa syötävää ole. Naapurimme arveli syyksi turisteja, jotka ruokkivat täkäläisiä murmeleita pähkinöillä, mikä tuskin pitää paikkaansa. Jos murmeli syö liikaa ihmisten antamaa sille sopimatonta ruokaa (esim juuri pähkinöitä), sen vartalon rasvakoostumus muodostuu vääränlaiseksi, mikä voi olla kohtalokasta talvihorroksessa. Murmelit nimittäin vaipuvat koko pitkäksi talveksi syvään horrokseen, jossa ruumiinlämpö laskee alle 5 asteen ja sydän lyö vain pari kertaa minuutissa, ja horroksesta herätäkseen ne tarvitsevat oikeanlaista rasvaa herättääkseen kehonsa taas henkiin.
Murmeleita näkee Kalliovuorilla lähes aina puurajan yläpuolelle kiivettäessä.
Lumivuohi
engl. mountain goat
Lumivuohet on helppo tunnistaa niiden valtavasta turkista; kuvassa olevalla lumivuohella on päällä kesäturkki, joka vielä kaksinkertaistuu pituudessa ja tuuheudessa talvea varten. Lumivuohet ovat isompia ja rotevampia kuin tavalliset vuohet, ja poikasiaan puolustaessaan ne saattavat olla jopa pelottavia. Ne elävät korkealla puurajan yläpuolella päivät mutta laskeutuvat iltahämärällä laaksoon syömään. Lumivuohet ovat paksusarvilampaiden lisäksi uskomattoman hyviä kiipeilijöitä, ja ne kisailevat osittain samasta elintilasta.
Piiskujäniksen eli pikan kuulee helpommin kuin näkee: kimittävä ”hip hip” ääni raikuu puurajan yläpuolella tundralla, mutta pikkuiset hamsterin kokoiset eläimet vipeltävät salamana kivenkoloissa niin, että niitä nähdäkseen pitää olla haukan katse. Nimestä mukaisesti pikat ovat läheisempää sukua jäniksille kuin hamstereille, vaikka ulkonäöstä sitä ei voisi päätellä, ja huhun mukaan ne ovat myös toimineet esikuvana eräälle toiselle salaman lailla liikuvalle otukselle – Pokémon-hahmo Pikachulle.
Pikoja näkyy vain korkeimmilla vuorilla, kaukana puurajasta.
Vapiti eli kanadanhirvi
engl. elk
Vapiti on nimenä cree-intiaanikieltä ja tarkoittaa ”valkoista paistia”. Tämä vain vähän suomalaista hirveä pienempi hirvilaji vaeltaa suurina laumoina Kalliovuorilla ja laskeutuu talvisin asutuskeskuksiin möllöttämään. Juuri nyt syyskuussa on paras hetki nähdä vapiteja Kalliovuorten kansallispuistossa, koska silloin niillä on kiima, ja tienvarret täyttyvät turisteista, jotka ihailevat niityillä sarviaan kalistelevia vapitiuroksia. Vapiti on tämän listan eläimistä ainoa, jota yleisesti metsästetään ruoaksi, ja jota saa monista alueen ravintoloista.
PS. Kuudes söpö eläin olisi karhu, joita elää Kalliovuorilla niin paljon, että niitä näkee usein myös kaupunkialueella. Tsekkaa blogin Facebookista kuvia karhuista ”pomppimassa trampoliinilla”, ja seuraa Facebookissa niin saat uutisvirtaasi lisää näitä pikkujuttuja Coloradosta!
