Avainsana: Byrokratiaa

USA:n työlupa, jossa vain kesti ja kesti

Yhdysvaltoihin työluvan saaminen ei ole lyhyt prosessi, eikä sen pituutta välttämättä voi ennustaa. Etenkin viimeisen vuoden sisään USAn työlupaprosessi on nettilähteiden mukaan ruuhkautunut, ja viivästykset prosessissa ovat yleisiä.

Tässä minun työlupani tarina.

Lokakuu 2015. Minulle myönnetään USAn viisumi, johon kuuluu työlupa (Employment Authorization Document eli EAD). Tai kuuluu ja kuuluu – lupaa pitää hakea erikseen sen jälkeen, kun viisumi on myönnetty. Täytän lomakkeen, jossa kerron, minkä viisumin perusteella työlupaa anon, ja liitän mukaan kopion viisumista ja passista sekä pari passikuvaa. Lähetän pinkan papereita US Center of Immigration Servicelle (USCIS) eli paikalliselle maahanmuuttoasioita hoitavalle virastolle.

Linnanmäki
Lokakuussa kävin Suomessa viisumiasioissa sekä tapaamassa ystäviä. Linnanmäen Valokarnevaalit kuhisivat väkeä, ja nousimme ystävän ja hänen taaperonsa kanssa katsomaan huvipuistoa yläilmoista.

Marraskuu 2015. USCIS lähettää minulle kirjeen, jossa kerrotaan, että hakemukseni on vastaanotettu. Hakemuksen mukana lähetetty usean sadan dollarin shekki lunastetaan välittömästi.

Joulukuu 2015. Kerron kaikille, että saan työluvan todennäköisesti tammi-helmikuun vaihteessa, koska lain mukaan USCIS saa käyttää työlupakäsittelyyn korkeintaan 90 päivää. En ole kuullut kenestäkään, joka olisi saanut työluvan eli EADin merkittävästi lyhyemmässä ajassa.

Joulurauhanjulistus
Joulua vietimme taas Suomessa, ja joulurauhanjulistuksen koimme paikan päällä.

Helmikuu 2016. Kolme päivää ennen 90 päivän aikarajaa soitan USCISin palvelunumeroon kysyäkseni hakemukseni tilaa. Asiakaspalvelija ei osaa sanoa siitä mitään, mutta yhdessä teemme Service Requestin, jossa pyydän asianomaista USCISin yksikköä kertomaan, missä mennään. Asiakaspalvelija pyytää ottamaan yhteyttä uudestaan, jos en ole saanut vastausta kolmeen viikkoon.

Kuluu kaksi ja puoli viikkoa, ja saan vastauksen, että hakemukseni on ”käsiteltävänä”. Soitan uudelleen asiakaspalveluun ja saan kuulla, että minun pitää odottaa 30 päivää edellisestä vastauksesta, ennen kuin voin tehdä uuden Service Requestin.

Longs Peak above Boulder
Longs Peak (4346m) kohoaa Boulderin yllä. Näihin vuorimaisemiin ei vaan kyllästy, vaikka asumme ihan vuorten juurella.

Maaliskuu 2016. 30 päivää on kulunut. Soitan ja teen uuden Service Requestin. Asiakaspalvelija pahoittelee tilannetta ja toteaa, että eiköhän prosessi nytkähdä eteenpäin ihan just. Viikkoa myöhemmin saan sanasta sanaan saman vastauksen, jossa kerrotaan, että hakemukseni on edelleen ”käsiteltävänä”.

Tässä vaiheessa olen selvittänyt, mitä voi tehdä, jos valtionvirasto ei seuraa kongressin säätämiä aikarajoja. Olen löytänyt oikeusasiamiehen (USCIS Ombudsman) nettisivuille ja luen sieltä, että hänelle voi valittaa, kun USCIS on ylittänyt lakisääteisen aikarajan 60 päivällä. Alan laskea päiviä.

Boulder Open Space
Keväällä kävin melkein viikottain patikoimassa lähivuorilla. Tässä Boulder Flatirons.

Huhtikuu 2016. Hakemus on 55 päivää yliajalla, ja hermoni loppuvat. Soitan USCISille ja kysyn asiakaspalvelulta, eikö asiaa voi tosiaan mitenkään nopeuttaa. Empaattinen asiakaspalvelija kuulostaa jopa hivenen järkyttyneeltä, kun kerron, kuinka kauan olen odottanut, ja lupaa ohjata minut eteenpäin taholle, joka pystyy selvittämään asiaa tarkemmin.

Tämä seuraava taho, nyrpeän kuuloinen virkailija, kertoo, että voin tehdä seuraavan Service Requestin tällä kertaa vasta, kun edellisestä vastauksesta on kulunut 60 päivää, eikä näe mitään muuta keinoa nopeuttaa prosessia vaikka kuinka anelen. Totean, että minun pitää varmaan siinä tapauksessa tehdä valitus oikeusasiamiehelle, johon hän vastaa minulle: Well, that is your right – jonka jälkeen… joko linja katkeaa tai minulle lyödään luuri korvaan. Epäilen jälkimmäistä.

Hölmistyneenä asiaa googlatessa löydän useita tarinoita, joissa oikeusasiamiehelle on tehty valitus jo ennen 60 päivän aikarajaa. Täytän välittömästi oikeusasiamiehen kaavakkeen, ja löydän myös useita mainintoja valituksen tekemisestä ”omalle edustajainhuoneen jäsenelle” (congressman). Selvitän, kuka istuu meidän kotikaupunkimme vaalipiiristä Yhdysvaltain edustajainhuoneessa ja löydän hänen kotisivuiltaan lomakkeen, jonka voi printata ja täyttää, jos on ongelmissa USCISin kanssa. Lähden kaatosateessa käymään keskustassa sijaitsevassa edustajan toimistossa ja selitän surkeana tilanteen toimistolla päivystävälle juristille, joka lupaa viedä asiaa eteenpäin.

Kolme päivää myöhemmin saan viestiä sekä oikeusasiamieheltä että edustajan juristilta, että he ovat lähettäneet pyynnön USCISille nopeuttaa käsittelyä. Tästä alle viikossa USCISin nettipalvelussa hakemukseni tila on muuttunut ”vastaanotetusta” ”käsitellyksi”. Huhtikuun loppupuolella itse työlupa eli EAD, luottokortin kokoinen kuvallinen kortti, kolahtaa postiluukusta. Aikaa hakemuksen lähettämisestä on kulunut melkein tasan puoli vuotta.

Browns Canyon National Monument
Huhtikuussa sain työluvan lisäksi myös vieraita. Siskoni kanssa kävimme mm. patikoimassa Browns Canyon National Monumentilla, joka sijaitsee Buena Vistan kylän lähellä. Horisontissa kohoavat Collegiate Peaks: Mount Yale ja Mount Harvard.

2. toukokuuta 2016. Aloitan vihdoin työt. Hallelujah!

Mitä olisin voinut tehdä toisin?

EAD-prosessi on pitkä, tietoa on saatavilla hajanaisesti ja tuttujen kanssa käymieni keskustelujen perusteella ongelmia saattaa tulla missä tahansa vaiheessa prosessia. Minun omiin kokemuksiini pohjautuvat vinkit prosessin nopeuttamiseen ovat tässä:

  • Tee ensimmäinen Service Request USCISille jo hyvissä ajoin ennen 90 päivän aikarajan loppua. Itsestä tuntui, etteivät Service Requestit paljoa auttaneet, mutta olen kuullut myös tapauksista, joissa EAD on tullut nopeasti Service Requestin lähettämisen jälkeen. USCISin omien ohjeiden mukaan ensimmäisen Service Requestin voi tehdä jo 75 päivää hakemuksen kirjaamisesta.
  • Vaikka oikeusasiamies virallisesti käsittelee vain tapauksia, jotka ovat 60 päivää myöhässä, netissä moni on kertonut tehneensä valituksen jo aiemmin, mahdollisesti vain pari viikkoa hakemuksen myöhästymisestä. Oikeusasiamiehen valituksessa olennaiselta tuntui, että on lähettänyt ainakin yhden, mieluusti kaksi Service Requestiä, ja yrittänyt itse selvittää asiaa. Toinen vaikuttava asia tuntui olevan se, haittaako EADin viipyminen merkittävästi omaa elämää. Mitä paremmat perustelut, sen vakavammin oikeusasiamies ottaa asian.
  • Edustajainhuoneen jäsenelle valittamiselle ei ole yleistä aikarajaa, ja tämä taho tuntui omalla kohdallani tehneen suurimman vaikutuksen tai ainakin ottavan tilanteeni henkilökohtaisimmin. Myös tässä kannattaa perustella, miksi sitä työlupaa oikeasti tarvitsisi just nyt heti eikä joskus. Itse painotin sekä tässä että oikeusasiamiehelle tekemässäni valituksessa, että olin ollut useassa haastatteluprosessissa jo pitkällä, ja työluvan puuttuessa en pystynyt vastaamaan suoraan siihen, milloin pystyisin aloittamaan, joka merkittävästi haittasi työnhakuani. Vaikka tämä tuntuu itsestäänselvyydeltä, se kannattaa pukea sanoiksi.

Entä miten sinne USAan oikein saa sen viisumin, jolla saa tehdä töitä? Tästä aiheesta lupaan kirjoittaa infopostauksen joskus toiste – ja jos tämä työlupaprosessi kuulostaa monimutkaiselta, niin viisumit ne vasta monimutkaisia ovatkin.

Kritiikkiä ja siitä loukkaantumista

Tiedän, että lupasin kirjoittaa vuorista, mutta lupaukseni jälkeen Facebookissa puhkesi ulkosuomalaisten kesken kiivas väittely, jota en voi jättää kommentoimatta. Väittely koski Hesarin Washingtonin-kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken kolumnia Kun valtio on vihollinen.

Kolumnissaan Saarikoski kertoo kokemuksistaan Yhdysvaltain byrokratian rattaiden hampaissa: siitä, kuinka virastot ja tahot pompottelevat ihmistä yhdestä osoitteesta toiseen, kukaan ei ota kokonaisvastuuta ihmisen ahdingosta, puhelimiin vastaavat ihmisten sijaan robotit jotka tarjoavat vain vääriä vaihtoehtoja, ja virastoissa joutuu jonottamaan tunteja epäinhimillisissä olosuhteissa. ”Yhdysvalloissa valtio on monille vihollinen: uhkaava ja tehoton byrokratiakoneisto, joka sortaa yksilön oikeuksia. Amerikkalainen luottaa aina enemmän yksityiseen”, Saarikoski avaa amerikkalaisten sielunmaisemaa.

Summiting Quandary Peak

Omat kokemukseni Yhdysvaltain hallinnosta tukevat täysin Saarikosken maalaamaa kuvaa. Asiat hoituvat hitaasti jos hoituvat, jonotus on usein järjestetty kalseimmissa mahdollissa tiloissa, viranomaiset tuppaavat suhtautumaan väestöön nihkeästi ja tosiaan, väestö suhtautuu usein viranomaisiin vihollisina. Kaikkein eniten minua häiritsee se, että vaikka selkeitä sääntöjä olisikin (yleensä ei ole), niin jokainen virkailija onnistuu silti soveltamaan niitä vähän omalla tavallaan, ja on välillä ihan tuurista kiinni, saako asiaa hoidettua vai ei. Jos puhelimessa ei saa asiaa hoidettua ensimmäisen ihmisen kanssa, kannattaa sanoa kiitoshei ja soittaa uudestaan, jotta saa luurin päähän eri ihmisen, sillä tämän kanssa asia ei välttämättä olekaan ongelma.

Suomessa on sääntöjä on niin paljon, että niihin tuntuu välillä hukkuvan, mutta ainakin ne ovat johdonmukaisia ja niitä käsittelevät ihmiset tuntuvat osaavan asiansa. Lisäksi Suomessa joutuu harvemmin jonottamaan, koska asiat hoituvat netissäkin, mutta jos joutuu, niin verotoimistot ja sosiaalivirastot eivät näytä vankiloilta tai mielisairaaloilta, ja niissä odotellessa saa käyttää kännyköitä tai käydä vessassa. Kaiken huipuksi leimattuja paperilappuja ei yleensä tarvitse kuskata ympäriinsä, ja tästä päästäänkin asian ytimeen: väestötietojärjestelmään ja ihmisen luottamukseen valtiota kohtaan.

Summiting Quandary Peak

Suomalaisen ja amerikkalaisen yksi olennainen ero on luottamus valtioon. Ei suomalainenkaan luota valtioon sokeasti, mutta me hyväksymme esimerkiksi sen, että tietomme löytyvät väestörekisteristä. Meistä löytyy jokaisesta iso nippu tietoja valtion tietojärjestelmistä, ja harvaa se erityisesti häiritsee. Amerikkalaisille tämä ei kävisi ollenkaan: ties mitä valtio voisi tehdä tiedolla esimerkiksi asuinpaikasta! Parempi hajauttaa tiedot ympäri eri virastoja, ja osa tiedoista on parempi olla pelkästään kotona paperilla, jota sitten voi tarvittaessa näyttää niille tahoille, jotka tietoa tarvitsevat. (Virallisesti NSA ei vakoile amerikkalaisia, mutta on tietenkin mahdollista, että heillä on paljon Suomen valtiota kattavampi käsitys omista kansalaisistaan.) Minun mielestäni kolumni toi tätä selkeää eroa Suomen ja Yhdysvaltain välillä ansiokkaasti esille esimerkin avulla.

Summiting Quandary Peak

Entä miten tämä kaikki liittyy ulkosuomalaisiin? No, Facebookissa kolumnin vastaanotto oli lähinnä tuohtunutta. Kolumnista metsästettiin asiavirheitä suurennuslasin kanssa, joku puuhasi vastinetta Hesarille, moni leimasi kolumnistin kohtaamat ongelmat yksittäistapaukseksi ja yksi totesi, että kolumnihan on ”selvä trolli”, sillä kolumnisti oli kehdannut syyllistyä kardinaalivirheeseen: hän oli maahanmuuttajana kritisoinut maata, johon nämä ulkosuomalaiset olivat muuttaneet. Kehdannut ehdottaa, että ehkä heidän taaksensa jättämässä Suomessa voisi olla joku asia paremmin kuin heidän uudessa asuinmaassaan.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen kaksoisstandardiin mitä tulee isänmaallisuuteen ja omamaamansikka-ajatteluun: vaikka kotimaata kuinka itse kritisoisi, muilta ei kritiikkiä hyväksytä. Tämä näkyy Suomessa silloin, kun joku maahanmuuttaja uskaltaa avata suunsa kritisoidakseen jotain Suomen käytäntöä – ”painu kotiisi, jos ei Suomi miellytä” – mutta niiden ulkosuomalaisten kohdalla, jotka ovat muuttaneet johonkin toiseen maahan jäädäkseen, tämä tuntuu olevan vielä voimakkaampaa, sillä uuteen kotimaahan ei olla sattuman kaupalla synnytty, vaan se on tietoinen valinta.

Summiting Quandary Peak

On kritiikkiä ja kritiikkiä. On tarpeetonta stereotypioiden levittelyä (”amerikkalaiset aina…” ”täällä ei koskaan…”), johon yritän olla syyllistymättä vaikka varmasti joskus sitäkin harrastan, ja on tuskastunutta purnausta, kun pikku hiljaa uutuudenviehätys ulkomailla katoaa ja löytää niitä puolia, jotka joko oikeasti toimivat paremmin Suomessa tai ainakin se tuntui siltä, koska ei tunne uuden maan käytäntöjä – tätä jälkimmäistä harrastin Luxemburgissa kulttuurishokin kourissa erittäin paljon. Ja sitten on sitä rakentavaa kritiikkiä, jossa kannattaa kuunnella toisen kulttuurin edustajaa. Koska vaikka olen sitä mieltä, että Yhdysvaltoja ja Suomea ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen – ne ovat vain erilaisia – niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että yksittäisissä asioissa maita voi arvottaa. Tehokkain tapa parantaa asioita on katsoa ja kuunnella, miten ne on hoidettu jossain muualla, ja ottaa opiksi hyvistä käytännöistä. Suurin este tälle katsomiselle ja kuuntelemiselle on kritiikistä loukkaantuminen.

Kirjoituksen kuvat ovat Quandary Peakin huiputukseltamme. Kirjoitan siitä sitten seuraavassa postauksessa.

Kun USAn maailmanlaajuinen viisumitietokanta menee rikki

Kävin viisumihaastattelussa Yhdysvaltain suurlähetystössä kaksi viikkoa sitten, ja silloin sanottiin, että passia uuden viisumin kanssa voi tulla hakemaan viikon päästä. Normaalisti odotusaika olisi vain neljä päivää, mutta nyt we have been experiencing some delays.

US Visa
Jotain tämän näköistä pitäisi kohta minunkin passistani taas löytyä. Innolla odotan, miltä kuva näyttää, sillä latasin viisumijärjestelmään vain jonkun kuvan, joka meni läpi automaattisista tsekeistä, ja olin valmistautunut antamaan haastattelutilanteessa varsinaisen viisumikelpoisen kuvan – mutta se jäi sitten antamatta. Kai se toinenkin kuva oli ihan ok. [Kuva: red]

Viikko sitten tiistaina koputin hyväntuulisena suurlähetystön porttia, ja hetken odottelun jälkeen hermostuneen oloinen mies tuli ulos pyytelemään anteeksi. We can’t issue any visas right now, hän aloitti. Sen jälkeen hän kertoi, että reilu viikko sitten joku tietokanta, jota Yhdysvallat käyttää viisumien myöntämiseen, oli kaatunut, eikä sitä olla vielä saatu korjattua. Kuinka kauan tähän menee? Ei tietoa. Ei mitään tietoa. Sorry, mies totesi, naurahti kuivasti, ja tarjoutui antamaan minulle passini takaisin ilman viisumia, jos tarvitsisin sitä johonkin. Totesin, että tarvitsisin sitä vasta parin viikon päästä, mutta silloin viisumi olisi hyvä olla mukana, koska matka vie Yhdysvaltoihin, johon mies totesi, että That’s nice ja hermostuneesti naurahti uudestaan.

Siis anteeksi mitä? Mitä minun pitäisi tehdä? No idea, mies totesi ja pudisteli päätään, ja kaikesta näki, että hän oli joutunut käymään tämän epämiellyttävän keskustelun lävitse monta kertaa viimeisen parin päivän sisään. I mean if this continues, they’ve go to do something. People have plane tickets, people have commitments in the US, something’s got to be done, mies totesi. Okei, mutta entä mitä minä teen? We’ll contact you, I guess, mies sanoi ojentaen suurlähetystön käyntikorttia. Onnea odotteluun.

Cambodia, Thailand, and US visa
Vanhasta passistani löytyi myös Kambodzan viisumi, ja sen saaminen taannoin oli huomattavasti helpompaa: ojenna telttakatoksen alla istuvalle aseistautuneelle khmerille $20 ja katso, kun hän liimailee ja leimailee viisumin paikoilleen. Ei haastattelua, ei edes yhteistä kieltä. [Kuva: Houston Marsh]

Töihin päästessäni googlettamalla löysin Daily Mailin jutun aiheesta: ongelma ei todellakaan koske pelkästään minua vaan kaikkia, jotka olivat viimeisen reilun viikon aikana hakeneet Yhdysvaltain viisumia. Kaikkia viisumityyppejä, kaikkia suurlähetystöjä. Maailmanlaajuisesti ongelmasta kärsiviä on kymmeniä tuhansia, joista minä olin vain yksi. Kun sitten vielä seuraavana päivänä sain mailia suurlähetystöstä, vatsanpohjassa oli aika ikävä fiilis.

The U.S. Department of State has been experiencing technical problems with its visa system, which are affecting global operations. This issue is worldwide and is not specific to any particular country or visa category. We recognize and deeply regret the inconvenience to travelers. We are doing everything possible to return passports with visas as soon as we are able to complete processing. We regret that we are currently unable to predict how long the delay will be.

Tämän mailin lopussa luki: This email is UNCLASSIFIED.

Aikaa oli vielä useampi viikko, mutta mitä jos tätä ongelmaa ei saataisi korjattua ajoissa? Mitä ihmettä minä sitten tekisin? Ilman viisumia pelkällä ESTAlla maahantuloviranomaiselle selittämään, että ei nyt ole kolmen kuukauden sisään paluulippua ostettuna, mutta ajattelinkin häipyä maasta Meksikon maarajan kautta? Ihan totta, varmasti aion! Ja sitten ilman viisumia varmaan pitäisikin häipyä, ettei seuraavalla kerralla maahan tullessa syytettäisi aiheesta laittomaksi maahanmuuttajaksi.

Consular Media Tour
Suunnilleen tällaisessa kopissa konsuli istui haastattelun yhteydessä, ja sormenjäljet toki otettiin siinä samassa. Minulla vaan ei ollut noin hienoa saria päällä. [Kuva: US Consulate Chennai]

Tätä lievää stressiä kesti viikko, sillä tänään suurlähetystö oli lähettäny uuden mailin: Your visa can finally be printed today, you can collect it today. Oi tätä ilon ja riemun päivää! Mutta mitä tästä opimme: älä koskaan jätä viisumia viime tippaan, sillä mitä vaan voi tapahtua. Ehkä ei siis pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, ties vaikka suurlähetystö ehtii palaa maan tasalle tässä välissä, tai saadessani vihdoin passini käteeni suurlähetystön vartiokoira hyökkää sen kimppuun ja repii sen kappaleiksi.

Oletko koskaan rekrytoinut lapsisotilaita?

Yhdysvaltain viisumini meni vanhaksi pari kuukautta sitten, joten tarvitsen syksyä varten uuden. ESTAllahan saa olla maassa vain kolme kuukautta, ja minulla on tarkoitus olla siellä tällä haavaa neljä. Onneksi viisumin hakeminen oli tällä kertaa hyvin yksinkertainen prosessi, kun kokemusta jo oli.

Viisumiprosessiin kuuluu hakemuksen täyttäminen netissä, jonka jälkeen varataan aika paikallisesta lähetystöstä viisumihaastatteluun. Viisumia pitää hakea aina siinä maassa, johon on siteitä, eli koska minulla on täällä Luxemburgissa työ, johon voin vielä palata joulukuussa, hain viisumiani täältä. ESTAa hakeneet saavat jo vastailla jossain määrin huvittaviin kysymyksiin (”Oletko osallistunut juutalaisten kansanmurhaan vuosina 1939-45?” – kuinkahan monelle maailmassa tämä kysymys on enää millään tavalla relevantti), mutta viisumeissa näitä kysymyksiä tulee koko joukko lisää. Tässä jotain esimerkkejä:

Have you ever ordered, incited, committed, assisted, or otherwise participated in genocide?

Have you ever committed, ordered, incited, assisted, or otherwise participated in torture?

Have you committed, ordered, incited, assisted, or otherwise participated in extrajudicial killings, political killings, or other acts of violence?

Have you ever engaged in the recruitment or the use of child soldiers?

Have you, while serving as a government official, been responsible for or directly carried out, at any time, particularly severe violations of religious freedom?

Have you ever been directly involved in the establishment or enforcement of population controls forcing a woman to undergo an abortion against her free choice or a man or a woman to undergo sterilization against his or her free will?

Have you ever been directly involved in the coercive transplantation of human organs or bodily tissue?

Viisumia täyttäessä muistutetaan, että huomaathan, että näihin myöntäen vastaaminen ei välttämättä tarkoita, että sinulle ei myönnetä viisumia. Silti rohkenen epäillä, että kukaan näihin syyllistynyt tässä kohtaa tunnustaisi syyllisyyttään. Suurin syy näihin kysymyksiin taitaa olla, että jos käy ilmi, että joku näihin rikoksiin syyllistynyt oleilee USAssa, hänet voidaan karkottaa sillä perusteella, että hän on valehdellut viisumihakemuksessaan.

Viisumihaastattelu lähetystössä oli tänä aamuna, ja se oli helppo ja nopea. Suurlähetystö on tarkkaan vartioitu, ja kännykät pitää mieluiten jättää kotiin tai autoon, mutta viimeistään ne ja kaikki muutkin elektroniset laitteet kuten sähköiset autonavaimet pitää luovuttaa pois ulkoportilla turvatarkastuksen yhteydessä. Sisällä sai odotella vartin verran amerikkalaisia naistenlehtiä odotushuoneessa selaillessa, jonka jälkeen seurasi itse haastattelu. Kerroin lyhyesti ja ytimekkäästi mitä aioin tehdä ja miksi, näytin viisumianomustani tukevat dokumentit – tärkeimpänä virkavapaatodistus töistä – ja lasiseinän takana oleva konsuli kysyi pari lisäkysymystä. Noin minuutin kuluttua koko toimitus oli ohi.

Passin saan takaisin ensi tiistaina. Sitten olenkin tavaroiden pakkaamista ja asunnon siivoamista lukuunottamatta valmis lähtöön.

Maahantuloviranomaisten heltyminen

Terveiset taas täältä Atlantin toiselta puolelta, missä vietämme Iiron kanssa Thanksgivingiä. Chicagon O’Harelle laskeuduttuani hyökkäisin ensimmäisen vastaantulleen lehtikiskan kimppuun, mutta olin auttamatta myöhässä: Thanksgiving-numerot oli jo vaihdettu joulunumeroihin. Siispä kertokaas kaikki täällä useamman kertaa kyseistä juhlaa juhlineet, mitä lempiherkkuja mielestäsi ehdottomasti kuuluu Thanksgiving-aterialle?

Hermoilin etukäteen niin vietävästi, sillä välilaskuni Chicagossa oli vain puolitoista tuntia, ja olen kuullut, että jonot maahantulossa ovat maan toisiksi pahimmat heti Miamin jälkeen. Kaverimme vuosi sitten jonottivat täällä nelisen tuntia, ja tiesin, että jatkolentoni oli illan viimeinen. Siispä uhrauduin checkinin yhteydessä istumaan pitkän 8,5 tunnin lennon keskipenkillä – kahden rotevan ylipainoisen jenkin välissä, joiden kanssa hävisin taiston käsinojien herruudesta aivan alkumetreillä – koska vain niin pääsin istumaan koneen etuosaan ja maahantuloon valtavasta lentokoneesta ensimmäisten joukossa.

Kun koneeni kupeksi Lontoossa puolisen tuntia, kun jonkun onnettoman koneeseen saapumattoman laukkuja kaivettiin ruumasta, näin jo sieluni silmin yön chicagolaisessa lentokenttähotellissa, mutta lopulta saavuttuani maahantuloon puolijuoksua edessäni jonossa oli kolme ihmistä. Kolme! Huh helpotusta.

Se mistä piti alunperin kirjoittaa, on maahantuloviranomaisten käytöksen radikaali muutos tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana. Ensimmäiset pari kertaa kokemus oli nimittäin helvetillinen: yksi syytti minua viisumin väärinkäytöstä, toinen pohti ääneen voiko päästää minua maahan kun olin unohtanut printata paluulipun näytettäväksi, ja kolmas varoitteli uhkaavaasti, ettei vaan pidä etsiä töitä, sillä Yhdysvallat ei kaipaa kaltaistani laitonta maahanmuuttajaa.

Joskus puolen vuoden maassaolon ja useamman maahantulon jälkeen proseduuri sitten selvästi muuttui. Uhkailu vaihtui smalltalkiksi, kysymykset rajoittuivat tullimuodollisuuksiin, ja nyt viimeksi maahantuloviranomaista ei kiinnostanut mikään muu kuin se, onko kaukosuhteessa eläminen vaikeaa, ja empaattisesti esitetty kysymys, kuinka usein näemme. Ehkäpä useampi maahantuloleima passissa on todistanut minun läpäisseen jonkin sortin kokeen. En ole uhka.

Minä kipitin maahantulossa eteenpäin viemään laukkuni jatkolennolle – mihin ne jopa ehtivät! – ja etsimään aiemmin mainittua lehtikiskaa. Että niitä Thanksgiving-reseptivinkkejä tänne päin, kiitos!

Kuningas Paperi

Kun aloitin työpaikallani, huoneeni nurkassa ehti möllöttää eräs laite pari viikkoa, ennen kuin tajusin mikä se oli.

Fax machine

Luulin tätä ensin vanhaksi rikkimenneeksi tulostimeksi, ennen kuin tutkin vekotinta vähän tarkemmin…

Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on työpaikalla oma faksi. 2010-luvulla, IT-organisaatiossa. Minulla ei ole hajuakaan, mihin muka tarvitsisin kyseistä rakkinetta töihin liittyen, joten kuluneen puolen vuoden aikana olen faksannut kolmesti boardingpasseja Deltalle puuttuneita lentopisteitä kinutessani sekä yhden luottokorttihakemuksen. Faksin lisäksi minulla on myös ensimmäistä kertaa työhuoneessani oma tulostin sen sijaan, että kävisin hakemassa tulostukseni jostain yksikön yhteisestä kopiokonenurkkauksesta. Sen sijaan skanneri on yksikön yhteinen, ja välillä minusta tuntuu, että olen ainoa, joka sitä käyttää, yrityksessäni siirtää tietoa arkistokaapistani sähköiseen muotoon.

Osaksi tämä kertonee jotain työpaikkani organisaatiokulttuurista, mutta uskon, että osaksi kiittäminen on myös yleistä mentaliteettia Luxemburgissa. Kun muutin tänne, aiemmin saman rumban läpikäynyt suomalainen neuvoi, että osta sitten mappi, johon mapitat joka ikisen virallisen paperin, mitä ikinä saat käsiisi, sillä mitä eriskummallisimmat tahot saattavat kysellä niitä vuosienkin kuluttua. Ristiriitainen sanayhdistelmä original paper copy on pop työpaikan HR-osaston lisäksi myös matkapuhelinliittymää hankkiessa, kaupungin virastojen kanssa asioidessa tai vuokrasopimusta solmiessa. Matkapuhelinyhtiöllä onneksi oli töissä tervejärkinen nuori nainen, joka hyväksyi jotain niinkin epävirallista kuin työsopimukseni todistukseksi siitä, että olen töissä, ja katsoi läpi sormiensa sitä, ettei minulla kahden viikon maassaolon jälkeen ollut esittää kolmen kuukauden virallisia ja alkuperäisiä palkkanauhoja.

Kaikissa papereissa on myös hyvä olla official stamp. Taannoin suomalaisen muuttofirman ensimmäinen yritys laskuttaa muuttokustannuksiani kaatui siihen, että he olivat olettaneet firman oman paperipohjan riittävän virallisuuden vahvistukseksi. No ei riittänyt, vaan piti lähettää uudet paperit, tällä kertaa virallisella leimalla varustettuina, ja tietenkin postitse, sillä faksi skannaamisesta puhumattakaan ei ole tarpeeksi aitoa. Työpaikan matkalaskuosaston kanssa asioidessa sen sijaan olen salaa tyytyväinen, että voin printata netistä matkalaskulomakkeen, täyttää sen kuulakärkikynällä, liittää mukaan kuitit ja heittää sisäpostiin – mahdollisuus, josta olen usein Suomessa haaveillut erinäisten maailman kätevimpien ja helppokäyttöisimpien matkalaskujärjestelmien kanssa tapellessa.

Ainoa taho, joka täällä näyttää olevan vähän vähemmän tarkka papereiden kanssa, on sähköyhtiöni. Sain parin viikon asumisen jälkeen kotiin kirjeen, että voisinko täyttää nimeni valmiiksi laadittuun sopimukseen, jonka sai postittaa heille takaisin sen sijaan, että olisi pitänyt käydä paikan päällä näyttäytymässä. Tästä noin kuukausi myöhemmin postilaatikkoon kolahti sähkölasku, josta en löytänyt minkäänlaista eräpäivää tai maksuaikaa. Laitoin laskun ”tärkeiden papereiden pinoon”, jonka päälle tuohon aikaan kertyi monta muuta paperia rivakkaan tahtiin, ja maksoin laskun kaksi kuukautta myöhemmin, kun siihen uudestaan törmäsin. Tuon laskun jälkeen en ole saanut mitään muuta kommunikaatiota: ei muistutuslaskua, ei uutta laskua (vaikka mielestäni laskutuskausi oli vain kolme kuukautta), ei edes mainoksia. Puoli vuotta myöhemmin sähköt toimivat yhä.

Asennusmiestä poikineen

They never think you might have to work, do they? työkaveri puuskahti, kun remppayhtiö soitti minulle kolmatta kertaa töihin yrittääkseen vaihtaa aikaa, jolloin asennusmies toisi minulle uuden uunin rikkinäisen tilalle. Kolmatta kertaa totesin, että aika on jo sovittu aikoja sitten, ja siinä myös pysytään, kun kerrankin ihme oli tapahtunut ja olin saanut sovittua samalle kellonlyömälle sekä uuniasentajan että internetasentajan käynnin. Vähän tätä ihmettä heikensi se, että internetasentajan käynnin ajankohta oli ollut täysin neuvottelematon ja heitetty päivälle, jolloin minun piti alunperin olla työmatkalla. Jos ajankohtaa olisi halunnut siirtää, internetin saapumisessa olisi kestänyt yli kuukausi ylimääräistä, joten peruin sitten työmatkan.

Epäilen, että tällä oletuksella, että joku on aina kotona, on jotain tekemistä sen kanssa, että luxemburgilaisista naisista vain noin 35% on kokopäivätöissä. Ylipäänsä naisista vain 45% on osa aktiivista työvoimaa, kun Suomessa vastaava luku on 70%. Mutta niistä asennusmiehistä…

Uuniasennusmies oli käynyt aiemminkin toteamassa, että uuni on rikki, joten olimme jo tuttuja. Hän moikkailee minua luxemburgiksi – Moien! – mutta ilmeisesti kuitenkin puhuu minulle saksaa, ja vain saksaa. Minä puhun takaisin englantia, ja minusta tuntui, että ymmärsimme toisiamme erinomaisesti siitä huolimatta, että en ole eläessäni saksaa opiskellut. Hän asensi uunin ja lieden rivakasti, pyysi pölynimuria osoittaen vanhasta uunista varissutta moskaa ja imuroituaan selitti minulle saksaksi uunin toiminnallisuudet. Nyökkäilin, ja hän naurahti, että hyvinhän sinä näytät saksaa ymmärtävän (tai näin kuvittelin). Vaihdoimme danket ja nyt minulla on uutuuttaankiiltävä liesi.

Internetasentajan kanssa löysimme Moienin jälkeen yhteisen kielen, mikä oli kivaa, koska mikään ei näköjään tule kuntoon ensi yrityksellä. Itse yhteydessä ei ollut ongelmia sen jälkeen, kun mies käväisi kellarissa kääntämässä netin päälle, mutta ihanko oikeasti nettiyhteyden saa vain eteisessä olevasta puhelinpistokkeesta? Kyllä, mies totesi, ja suositteli siinä jatkojohdon hankkimista, kun yhdessä katselimme modeemia, jonka mies oli pingottanut eteisen puhelinpistokkeen ja toisella puolen eteistä olevan sähkötöpselin väliin. Johtojen pituudet riittivät juuri, mutta modeemi killui ilmassa.

Jatkojohtokaan ei täysin ratkaisisi sisustusongelmaa, sillä asunnossani ei harrasteta kynnyksiä, ja kummallakin puolella sähköpistoketta on ovi, joka aukeaa eteiseen päin – johto ei siis mahtuisi menemään kynnyslistoja pitkin, evätkä ovet enää aukeaisi, jos vetäisin johdon niiden editse. Harkitsin jatkojohdon naulaamista kattoon, mutta taidan tyytyä vetämään sen suoraan eteisen poikki ja peittelemään matolla, jota tuskin raaskin ostaa täältä vaan odotan heinäkuuta, jolloin ajattelin muuttaa Suomesta tänne erään kellarin sisällön. Veikkaukset pystyyn: kuinka monta kertaa ehdin sitä ennen kompastua eteisen keskellä kulkeviin johtoihin?

Birthereitä liikkeellä

Kävin tänään taas jonottamassa tunnin verran Department of Motor Vehiclesin tiloissa, sillä sain eilen soiton, että Immigration on vihdoin vahvistanut, että olen maassa laillisesti, ja ajokorttini on näin ollen valmis haettavaksi. Siinä odotellessa ajokortin tulostamista (kyllä, tulostamista, tämän hetkinen ajokorttini on paperilappu, saan ehkä joskus muoviversion postissa) kuuntelin, kun viereisellä tiskillä eräs nainen halusi rekisteröityä samalla äänestäjäksi, ja häneltä kysyttiin synnyintodistusta.

Isn’t it funny that when I try to just register to vote, I have to present my birth certificate, but the President of the United States doesn’t have to present his to be the President? nainen tokaisi.

Niille tiedoksi, jotka eivät ole seuranneet: osa republikaaneista uskoo, että Obama on syntynyt Keniassa. En ole täysin varma logiikasta tästä eteenpäin, mutta joko he ovat tulkinneet perustuslakia niin, ettei presidenttinä voi olla kukaan, joka on syntynyt ulkomailla, tai että Obama ei jostain syystä olisi ollut oikeutettu kansalaisuusstatukseen Keniassa syntyessään, vaikka hänen äitinsä olikin kansalainen – todennäköisesti molempia versioita on liikkeellä. Virallisten tutkimusten mukaan Obama on syntynyt Havaijilla, ja Romneykin sen on monta kertaa myöntänyt, mutta Romneyn kampanjassa näkyvästi mukana oleva miljonääri Donald Trump yhä möykkää ympäriinsä tätä afrikkalaisläppää. Luulin, että se olisi mennyt läpi lähinnä Keski-Lännessä, mutta näköjään täältäkin löytyy ihmisiä, jotka ovat hyvin näreissään siitä, että ”ulkomaalainen” on päässyt presidentin virkaan. Obaman ulkomaiseen alkuperään uskovat kutsuvat itseään ”birthereiksi”.

Nainen jatkoi tuohtuneena pitkät pätkät Obaman kansalaisuudesta ja syntyperästä ja tokaisi lopulta voimallisesti: He should be impeached! Virkailija ei kommentoinut tätä mitenkään. Sen sijaan naisen toisella puolella tiskillä ollut ikäiseni mies oli myös kuunnellut saarnaa ja hymyili huvittuneena, eli ihan kaikki täälläkään eivät ole ottaneet salaliittoteorioita todesta.

Sekava vaalipäivä

Jos tykkää äänestää, kannattaa olla amerikkalainen. Täällä äänioikeuttaan saa käyttää usein ja paljon, tänäkin vuonna Georgiassa kahdeksan kertaa. Yksi äänestyspäivistä on tänään, ja vaikka keskikesän äänestys on historiallisesti hiljainen ja vähän intohimoja herättävä, tällä kertaa mukana on tärppi, jonka on ennustettu saavan ihmiset liikkeelle: T-SPLOST.

Akronymihirviö tulee sanoista Transportation Special-purpose Local-option Sales Tax. Pähkinänkuoressa ideana on, että liikevaihtoveroa nostettaisiin Atlantan metropolialueen piirikunnissa yhdellä prosenttiyksiköllä, ja tästä kertyneet tulot käytettäisiin liikenneprojekteihin, puolet teiden parantamiseen ja toinen puoli julkiseen liikenteeseen. Syynä tälle on, että Atlantan liikenne on monella mittarilla maan katastrofaalisesti eniten solmussa, ja tämä alkaa jo tuntua riippakivenä kaupungin kilpailukyvyssä. T-SPLOSTin takana on suurin osa yrityksistä, jopa niistä, joiden kuluttajakauppaan vero iskisi, sillä se minkä yritykset häviäisivät verossa, ne toivovat voittavan pidemmällä aikavälillä pienemmillä logistiikkakustannuksilla, kun ruuhkat hellittäisivät ja kuljetukset eivät jäisi pitkin maanteitä.

T-SPLOSTia vastaan käydään kampanjaa laajalla rintamalla, ja yhteen ovat liittyneet niin teekutsuliike, ympäristöjärjestö Sierra Club kuin mustien asiaa ajava NAACP. Teekutsuliikkeen mielestä lakiuudistus laittaisi liikaa rahaa julkiseen liikenteeseen, joka on ihan turhaa koska ”tälläkin hetkellä julkisia käyttää vain 6% ihmisistä työmatkoihinsa, miksi tämä luku nousisi vaikka rahaa laitettaisiin julkisiin enemmän”. Ympäristöjärjestön mielestä taas yleisellä liikevaihtoverolla ei pidä rahoittaa teitä, vaan alhaista bensaveroa pitäisi nostaa ja kattaa tiehankkeet tällä tavoin. NAACPin perusteluista en ole kamalasti ottanut selvää, mutta jossain he sanoivat, että uusi vero olisi rasistinen syistä, joita en ihan käsittänyt. Ja toki yleisesti kaikkia häiritsee se, että tulee uusia veroja, koska monien mielestään korruptoituneiden poliitikkojen pitäisi saada uudistuksia aikaan jo nykyisilläkin veroilla.

Traffic Jam in Atlanta, Georgia

Etukäteen gallupit ennustivat, että on todennäköisempää, että T-SPLOT kaatuu kuin menee läpi, mutta varmuutta asiasta ei ole. Äänestäjillä on vaikea päätös edessä, enkä itsekään tiedä, mitä äänestäisin, jos äänioikeutettu olisin. Toisaalta liikevaihtovero tuntuu omituiselta tavalta rahoittaa liikennettä (mitä tekemistä niillä on keskenään?) ja lista liikenneprojekteista on epämääräinen lehmänkauppakokoelma paikallispoliitikkojen kanssa solmittuja sopimuksia ja sisältää mm. Kennesawn lentokentän lähestymisvalojen uudistuksen, jonka vaikutus ruuhkaongelmaan lienee minimaalinen. Toisaalta tässä on sama tilanne kuin Espoon metrossa: esitetty ratkaisu ei ole optimaalinen, mutta jos sitä ei nyt toteuteta, on todennäköistä, että mitään muutosta ei tapahdu seuraavaan pariin vuosikymmeneen. Joka tapauksessa tuloksen pitäisi selvitä tänä iltana, siispä mielenkiinnolla odottamaan.

Georgia Voter

T-SPLOST ei toki ole ainoa asia, mistä täällä tänään äänestetään. Sen lisäksi on meneillään sekalainen läjä henkilövaaleja niin kansalliseen kongressiin, osavaltion senaattiin, osavaltion kongressiin, piirikunnan valtuustoon, kaupunginvaltuustoon kuin erinäisiin muihinkin pesteihin osavaltion ja piirikunnan eri oikeusasteiden tuomareista kouluvalvojiin. Suurin osa ihmisistä ei vaikuta tietävän näistä paljoakaan ja kiinnostusta on vielä vähemmän, joten suuria muutoksia lienee tiedossa vain niissä äänestyspiireissä, joiden rajoja on rukattu niin, että demokraattiäänestäjiä täynnä olleita piirejä on hajoitettu ja liitetty osaksi republikaanivaltaisia piirejä, jolloin kaikista piireistä tulee valituksi republikaaneja – tapa, joka tunnetaan nimellä gerrymandering. Puoluekantansan rekisteröineiltä äänestäjiltä lisäksi kysytään äänestyksen yhteydessä erinäisiä puoluetta sitomattomia mielipidetiedusteluja mm. siitä, pitäisikö uhkapelit sallia tai abortti kieltää. Sokerina pohjalla meidän piirikunnassamme Cobbissa on sitova kansanäänestys viinanmyynnin sallimisesta myös sunnuntaisin, joka on nyt äänestyksessä toista kertaa, koska viime kerralla äänestysalue oli määritelty väärin ja joku veti äänestystuloksen oikeuteen.

Äänestysprosentti muuten kaksi vuotta sitten saman ajankohdan vaaleissa oli Cobbissa 16%, ja tämä ei ole kaikista äänioikeutetuista vaan vain niistä, jotka ovat vaivautuneet rekisteröitymään äänestäjiksi.

Päivitys 1.8.2012: T-SPLOST kaatui vaaleissa selvin lukemin, mikä on suuri poliittinen tappio Atlantan kaupunginjohtajalle ja Georgian kuvernöörille, jotka yhdessä lakia vankasti ajoivat. Sen sijaan teekutsuliike sai tässä suuren poliittisen voiton ja aamun lehti povasi sen vaikutusvallan kasvua.

Mukava päivä helvetissä, eli ajokorttiseikkailu jatkuu

Viimeksi, kun kävin Georgia Department of Driver Servicessä hakemassa ajokorttia, prosessi tyssäsi siihen, etten voinut todistaa asuvani osavaltiossa. Todisteeksi ei riittänyt Iirolle kirjoitettu ”Tervetuloa asuntoosi!”-kirje sekä minulle tuohon samaan osoitteeseen tullut lasku, vaan oltaisiin tarvittu joko vuokrasopimus (joka on Iiron työnantajan nimissä), pankkitiliote (jota ei silloin ollut), ”utility bill” eli esim sähkölasku (joka oli Iiron nimissä) tai lähisukulainen, jolla on jo osavaltion ajokortti, ja joka voi todistaa, että minäkin olen sellaiseen oikeutettu. Mikään näistä ei napannut, joten lähdin eläintarhaan loppupäiväksi ja päätin palata sirkukseen myöhemmin.

Tällä välin ajokorttisäädökset ehtivät tiukentua, kun ajokortista tuli ”Secure”. Käytännössä turvallisuus hoidettiin niin, että joko pankkitiliotteen tai sähkölaskun sijaan tarvitset molemmat, koska kaksi dokumenttiahan on vaikeampi väärentää kuin pelkkä yksi. Samalla jonot DDS:ssä räjähtivät käsiin ja paikallislehti täyttyi aiheeseen liittyvästä urputuksesta. Iiro ehti hakea oman ajokorttinsa juuri sopivasti kaksi päivää ennen muutosta, ja hän selvisikin ”vain” 5 tunnin jonotuksella ja säädöllä. Varauduin siis tänään yhden lehden ja kahden kirjan kanssa pitkään istumamaratoniin.

CA DMV 00734

Yllätyksekseni jonot olivat ehtineet tähän mennessä jo hälventyä ja selvisin alussa vain puolen tunnin jonottelulla. Byrokratiaan kuului erittäin yksinkertainen näkötesti (”katso tuonne ja lue tuo alin rivi”) sekä kaksi kirjallista koetta, joissa kummassakin oli 20 kysymystä, joista 5 sai mennä väärin. Ensimmäisessä liikennemerkkejä käsitelleessä kokeessa sain yhden kysymyksen väärin, kun arvelin, että punaisen valon vilkkuessa pitää aina ajaa varovaisesti ja valmistautua pysähtymään. Oikea vastaus olisi ollut, että punaisen valon vilkkuessa tiedät ajavasi moottoritien liityntäkaistaa, ja sinun pitää silloin erityisesti varautua pysähtymään, sillä täällä ruuhka-aikaan liityntäkaistojen päässä on punaiset valot, ja uusia autoja päästetään moottoritielle vain kerran parissa sekunnissa. Toisessa kokeessa sain peräti kolme vastausta väärin, kun arvelin, että kolmion takaa tullessa tai keltaisten liikennevalojen välkkyessä tulee pysähtyä; varovaisesti ajaminen riittää.

Palasin saman mukavahkon vanhemman mieshenkilön luokse, Lynn nimeltään, ja jatkoin smalltalkia hänen naputellessaan tietojani ylös. Kyllä, Suomessakin EU-ajokortin hankkiminen on merkittävästi vaikeampaa kuin täällä, siitä joutuu maksamaan autokoulujen ansiosta yli tonnin ja kyllä, ajokorttini on ihan oikeasti voimassa 2050-luvulle saakka georgialaisen 5 vuoden standardivoimassaolon sijaan. Tässä viimeisessä kohdassa korttini kiersi parilla vieressä istuvalla virkailijalla, jotka kaikki ihmettelivät voimassaoloaikaa vuoron perää. Lopulta Lynn passitti minut jonottamaan itse ajokokeeseen.

Drive Test

Ajokokeeseen jonotettiin autossa, joten mikäs siinä avoauton katto alhaalla auringonpaisteessa mielenkiintoista lehtiartikkelia lukiessa ja välillä autoa eteenpäin siirtäessä. Yllättäen samainen Lynn osui inssiajovuoroon juuri minun kanssani samaan aikaan, ja Lynn totesin nopeasti, että olen todella hyvä kuski ja tämän inssin pitäisi olla minulle lasten leikkiä. Kerroin, että Suomessa pidän itseäni aika huonona kuskina, mutta että täällä olen huomannut, että yllättävän moni ihminen liikenteessä ajaa ihan miten sattuu. Tämä provosoi Lynnin loppuinssin ajaksi kertomaan kauhukokemuksistaan inssissä ja haukkumaan kaikkia niitä ”teinejä”, joita vanhemmat eivät opeta ajamaan ja joiden autonkäsittelytaidot ja liikennesääntöjen osaaminen ovat ihan mitä sattuu. Yhtenä esimerkkinä hän kertoi, että eräs teini oli kääntynyt inssissä punaisissa valoissa vasemmalle, koska ei yksinkertaisesti ollut tiennyt, että punaisissa valoissa vain oikealle kääntyminen on sallittua. Temppuradalla taskuparkkeeratessani hän taas kertoi, että heillä oli ennen radan toisella puolella puulaatikko oransseille liikennetötsille, mutta joku teini oli ajokokeessaan luullut kaasua jarruksi ja kiihdyttänyt radalta suoraan laatikon päälle ja sen takana olevasta metalliaidasta ulos. Päivittelimme myös yhteeen ääneen muiden kuskien kykenemättömyyttä käyttää vilkkua, ja kesken inssin Lynn äityi haukkumaan viereisessä autossa ajavaa kuskia, joka ajoi minne sattui ja puhui samalla puhelimeen. Aina välillä Lynn ihasteli autoani – this convertible is such a toy! – ja lopussa hän pyysi, että nostaisin katon, sillä hänellä itsellään on ollut avoautossa vain mekaaninen katto, ja sähkökatto teki selkeästi vaikutuksen.

Pääsin läpi. Toisin kuin Iiro, en yltänyt ihan täysiin pisteisiin, vaan olin temppuradalla unohtanut pakitellessani käyttää vilkkua, joten loppupistemäärä oli 96/100. Läpi pääsee vielä 75:llä pisteellä. Jos Suomessa olisi samanlainen skaala käytössä, veikkaisin Suomen läpipääsyrajaksi noin 95 pistettä, eli aika höllin perustein täällä osa kuskeista on liikenteessä.

Ajokortin saan käteeni ensi viikolla, sillä Secure-uudistuksen myötä alle kaksi kuukautta maassa asuneiden ulkomaalaisten tiedot tuplatarkistetaan immigrationista. Sarjassa epätoivoisia yrityksiä hillitä laitointa maahanmuuttoa, jolle kyllä oikeasti ei saada mitään tehtyä niin kauan kuin todistukseksi asuinpaikasta riittää lasku internetyhteydestä.