Se olis sitten hiihtolomaviikko, eli terkut Amsterdamin kentältä! Hiihtoloma menee meillä Kalliovuorilla, ja mukaan liittyy Iiron kummipoika isänsä kanssa. Ja mitäs me oikein ollaan suunniteltu tulevalle viikolle…?
Käymme ainakin Kalliovuorten kansallispuistossa! [Kuva: Travis Swan]
Meillä on myös liput viikonlopulle paikallisen NHL-joukkue Colorado Avalanchen peliin. Vastassa on Dallas Stars, joten pidetään peukkuja, että Kari Lehtonen pelaa maalissa! [Kuva: clyde]
Viikonloppuna ei vuorille vielä kannata lähteä, koska yhdistetty ystävänpäivä ja maanantainen President’s Day -vapaapäivä takaavat sesonkiviikonlopun. Pakataan siis auto vasta maanantaina ja suunnataa Interstate 70 -motaria pitkin korkeuksiin! [Kuva: Prizmatic]
Kohteena meillä on Copper Mountain, isohko hiihtokeskus keskellä Summit Countya. [Kuva: reid.neureiter]
Kolmen kilometrin korkeudessa lunta pitäisi riittää. [Kuva: Zach Dischner]
Jos ehdimme kyllästyä Copper Mountainin rinteisiin, alle puolen tunnin ajomatkan päässä on Vail, yksi Yhdysvaltojen suurimpia laskettelukeskuksia ja tuttu mm. alppihiihdon MM-kilpailuista, jotka pyörivät tuolla sunnuntaihin asti. [Kuva: Miguel Vieira]
Viikon päästä toivottavasti on omia kuvia jaettavana! Siihen liittyen: onko kellään kokemusta GoProsta laskettelurinteissä? Olen nimittäin miettinyt jo pitkään kyseisen vempeleen hommaamista. Vai onko tämä trendi mennyt jo ohitse?
Tasan sata vuotta sitten Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson allekirjoitti lain, joka rajasi reilu tuhat neliökilometriä Coloradon Kalliovuoria kansallispuistoksi.
”In years to come when I am asleep beneath the pines, thousands of families will find rest and hope in this park.”
— Enos Mills
Yhtä ihmistä on kiittäminen ylitse muiden Kalliovuorten kansallispuistosta: Enos Mills, coloradolainen uudisraivaaja, homesteadaaja ja luonnonsuojelija, joka lobbasi ajatusta kansallispuistosta poliitikoille 1900-luvun alkuvuosina. Mills oli rakentanut itselleen mökin Longs Peakin vuoren juurelle ja sieltä käsin johti patikointiretkiä alueella aina tämän yli 4km korkean vuoren huipulle saakka (yhteensä reilu 300 kertaa elämänsä aikana). Jossain vaiheessa hän perusti mökkinsä vierelle pienen majatalon, jossa ryyppäys, tupakointi ja kortinpeluu olivat kiellettyjä: vieraiden oletettiin osallistuvan luonnosta kertoville luennoille ja kävelyille.
“The forests are the flags of nature. They appeal to all and awaken inspiring universal feelings. Enter the forest and the boundaries of nations are forgotten. It may be that sometime an immortal pine will be the flag of a united peaceful world.”
— Enos Mills
Muulipeuroja Kalliovuorten kansallispuistossa
Mills oli tavannut tunnetun amerikkalaisen luonnonsuojelijan John Muirin telttaillessaan Kaliforniassa vuonna 1889. Tuolloin Muir oli esitellyt Millsille ideaa kansallispuistoista ja myöhemmin vienyt hänet telttailemaan Yellowstonen kansallispuistoon, joka on Yhdysvaltain vanhin kansallispuisto. Tästä innostuneena Mills alkoi kirjoittamaan sanomalehtiin Kalliovuorten kauneudesta sekä tarpeesta kansallispuistolle, joka suojelisi tätä kauneutta maanviljelyltä ja kaivostoiminnalta. Mills myös kirjoitti kirjoja, piti luentoja ja kirjelmöi päättäjille.
”No nation has ever fallen through having too many parks. We may have too many soldiers, too many indoor functions, too many exclusive social sets, but the United States Government, or any other, will never fall for having too many national parks.”
— Enos Mills
Kalliovuorten sinitöyhtönärhi
Nyt 100 vuotta myöhemmin kaikki, jotka käyvät Coloradossa, saavat nauttia Millsin työn tuloksista. Nämä kuvat ovat eräältä patikointireissulta viime lokakuulta. Tiedossa keväälle on ainakin pari reissua Coloradoon, ja veri vetää takaisin näihin maisemiin.
Hui, eiko siella ole jo kylmaa telttailuun! Ottawassa asuva Annika ihmetteli, kun hehkutin viime viikolla Facebookin puolella lähtevämme viikonlopuksi telttailemaan. Nojoo, eihän tuolla vuorilla sen lämpimämpää ollut kuin siellä pohjoisessa Kanadassakaan – yölämpötilat laskevat melkein pakkaslukemiin – mutta onneksi meillä oli jo heinäkuun Yellowstone-reissua varten ostettu pakkasenkestävät makuupussit. Silloin sitä pakkasta nimittäin oikeasti oli, heinäkuussa!
Telttailu täällä Yhdysvaltojen kansallispuistoissa tuntuu olevan aika erilaista kuin Suomen vastaavissa, joten tässä vähän kertomusta car campingista. Puistoissa on yleensä myös backcountry-paikkoja, jotka ovat enemmän samantyylisiä kuin Suomessa niin, että niihin päästäkseen täytyy heittää rinkka ja kamat selkään, mutta usein ne täytyy varata etukäteen puiston vierailijakeskuksesta, ja nekin saattavat olla maksullisia. Jokamiehenoikeustyyliin teltan pystyttäminen minne vain ei ole kansallispuistoissa sallittua.
Telttailu Yellowstonen kansallispuistossa
Suurin syy, miksi päädyimme Yellowstonessa telttaan oli, että halusimme yöpyä itse puistossa, eikä mitään muita vaihtoehtoja tuolloin ollut: kaikki sisämajoitukset oli varattu loppuun jo aikoja sitten. Varasimme aluksi neljä yötä – kaksi Grant Villagen telttailualueelta, toiset kaksi Madisonin telttailualueelta – mutta päädyimme lähtemään yötä myöten kotiin jo kolmen yön jälkeen, ja neljännen yön peruutus ilman lisäkustannuksia onnistui edellisenä päivänä.
Syy siihen, että varasimme yömme kahdelta eri telttailualueelta oli, että puisto on laaja, ja ajattelimme näin vähentävämme ajomatkoja. Tavallaan siinä onnistuimmekin, sillä jätimme Madisonia lähimpänä olevat nähtävyydet viimeiselle päivälle. Noin yleisesti ottaen kumpikin telttailualue oli hyvä, ja suurin ero oli, että Grant Villagessa oli kauppaa ja ravintolaa, Madisonista ei saanut ostettua muuta kuin polttopuita. Kummassakin olisi ollut puistonvartijoiden pitämää iltaohjelmaa tarjolla, mutta me käytimme ilta-ajan nuotioiden ääressä relaamiseen. Polttopuut olivat Yellowstonessa törkeän hintaisia ja huonosti pilkottuja, joten suosittelen lämpimästi näiden suhteen ostamaan puut jo vähän kauempaa – mutta ei liian kaukaa, etteivät puiden mukana kulkevat tuholaiset leviä puistoon.
Yellowstonessa telttaillessa erityisen tärkeää on muistaa kerätä kaikki ruoka bear containereihin eli karhukaappeihin, koska alueella liikkuu harmaakarhuja, jotka voivat ruoan haistaessaan hyökätä ihmisen kimppuun. ”Ruoka” tässä tapauksessa tulee ymmärtää laajassa käsityksessä, ja se sisältää esim hammastahnat ja -harjat, avaamattomat tai tyhjät kokistölkit, voidemaiset meikit ja shampoot. Ruokia voi periaatteessa jättää myös autoon, mutta Yosemitessa meitä peloiteltiin, että harmaakarhut kykenevät avaamaan autoja kuin sardiinipurkkeja ruoan haistaessaan – ja ne kyllä haistavat mitä vaan, sillä niiden hajuaisti on seitsemän kertaa parempi kuin vihikoirilla.
Telttailualueemme Grant Villagessa sisälsi tulisijan, pöydän ja parkkipaikan autolle. Teltan sai pystyttää vapaasti tilaan, joka jäi naapureilta: toisella puolella neljä kiinalaista opiskelijaa, joiden teltat olivat mallia ”mini”, jotka söivät illalliseksi myslipatukoita autossa istuen, ja joiden teltanpystytyspuuhat vaikuttivat aika sähellykseltä, ja toisella puolella jenkkiperhe kahden melkein parikymppisen lapsen kanssa, joiden teltat olivat mallia ”omakotitalo” ja jotka taikoivat kylmälaukuistaan esille sellaiset illallistarpeet, että Glorian Ruoka&Viini olisi arvostanut.
Telttailu Kalliovuorten kansallispuistossa
Kalliovuorille olimme saaneet seuraksi suomalaisen tuttavaperheen, mikä oli aivan mahtava juttu, sillä toisin kuin me, he jaksoivat herätä ennen kukonlaulua ja ajaa huruttaa Aspenglenin telttailualueelle telttapaikkaa varaamaan jo aamuyhdeksältä. Hyvä niin, sillä first come first serve -paikoissa selvästi kysyntä ylitti tarjonnan, ja saimme paikan sen ansiosta, että juuri sillä hetkellä joku sattui olemaan lähdössä. Juhlistimme tätä oivaa sattumaa erinomaisella aamiaisella Estes Parkin Egg & I -aamiaisravintolassa, jonne mekin ehdimme.
Päivän patikointien jälkeen ilta kului rattoisasti polttopuita poltellessa – olimme varmuuden vuoksi ostaneet niitä kolme sylillistä – sekä grillaillessa ja hyvästä seurasta nauttiessa, ja lopulta hiilloksen sammuessa kömmimme telttoihin makuupusseihin tuhisemaan ja kuuntelemaan vapitien paritteluölinöitä, jotka tuntuivat jatkuvan nyt kiima-aikaan läpi koko yön. Niin ja keräsimme toki ruoat karhusäiliöön, mutta täällä emme pelänneet automme puolesta, sillä Kalliovuorilla on vain mustakarhuja, ja suurin syy karhusäiliöille on, etteivät raukkaparat syö väärän tyyppistä ruokaa ja tulee pipi vatsa. Your consideration can save a bear’s life.
Aspenglenissä teltat piti pystyttää sepelillä päällystetylle alueelle, joten ilmapatjat tulivat todellakin tarpeeseen. Muuten varustelu oli aika samanlainen kuin Yellowstonessa. Tuli myös huomattua, että ei ole minkäänlaista ongelmaa grillata nuotiossa täytettyjä sieniä tai marinoitua kalkkunaa.
Mitä mukaan telttailemaan?
Tapoja on monia ja kukin taplaa tyylillään, mutta tässä kuitenkin meidän listamme asioista, joita olemme pakanneet autoon car campingia harrastaessamme:
Teltta. Ensimmäinen täällä hankkimamme teltta oli Walmartin halvin ja jätti toivomisen varaa sateenkestävyydessään, joten olemme sittemmin hankkineet vähän parempilaatuisemman yksilön. Kriteereinä valinnassa oli, että teltassa piti olla reilusti tilaa kahdelle, mutta sen piti olla tarpeeksi kevyt, että sitä pystyisi kantamaan mukana, jos joskus rinkka selässä sitä päätyisimme kantamaan, ja monen tunnin arvioiden lueskelun jälkeen Amazonin ostoskoriin päätyi Eureka! Scenic Pass 3XT*, johon olemme olleet erittäin tyytyväisiä. Teltan käyttöikää pidentämään hankimme sille sopivan footprintin*, joka suojaa teltan pohjaa lialta ja kosteudelta.
Makuupussit. Nämä ovat meillä periaatteessa pakkasenkestävät Slumberjack Latitudet*, mutta Yellowstonen pakkasöistä on pakko myöntää, että kärsimme kumpikin vähän kylmästä. Tämä lienee kuitenkin enemmän omaa mokaa, kun ei ollut lämpökerastoa mukana. Kalliovuorilla pärjäsimme hyvin, ja yli viiden asteen telttailukeleissä on tullut suorastaan kuuma.
Ilmapatja. Meillä kulkee mukana myös kodin vieraspatjana toimiva queen-size-ilmapatja*, joka mahtuu täydellisesti telttaamme. Emme pumppaa patjaa käsin, vaan hoidamme täyttöhommat auton sähköllä toimivalla pumpulla*. Kuten aiemmin totesin, car campingissa ilmapatja on ehdoton, koska usein teltta pitää pystyttää sepelin päälle, eikä sellaisessa viitsi edes täytettävillä makuualustoilla nukkua – kokemusta on!
Tyynyt. Nämä on yllättävän vaikeita muistaa ja kuitenkin kulkevat hyvin mukana autossa.
Retkikeitin. Harkitsimme hetken Trangiaa, mutta päädyimme sitten kuitenkin hankkimaan mielettömän kätevän söpön minikeittimen*, joka on toiminut hyvin myös tuulisessa säässä. Tässä vaan pitää huomioida, että propaanikaasupulloja on täällä kahta eri mallia. Meidän keittimemme sopii niihin punaisiin, joissa suutin on saman mallinen kuin Suomessa yleisesti myytävissä pulloissa, ei niihin isompiin vihreisiin puteleihin, joita meiltä nyt löytyy myös kaapista pienen harhaostostelun seurauksena. Retkikeittimen seuraksi hankimme pienen keittoastiasetin, joka oli niin sekundakamaa, ettei kestänyt sekuntiakaan keittimen liekkiä tyhjänä, ja jonka viskaamme menemään heti kun ehdimme hankkia jotain parempaa.
Grillipihdit. Tämä on meidän pakkauslistamme vakiounohtuja, ja haarukalla makkaroita on ikävämpi käännellä liekehtivässä nuotiossa. Muista myös retkikirves* pilkkomaan niitä taatusti liian isoja polttopuita sekä tekemään sytykkeitä.
Kovamuoviset astiat, retkiaterimet*, termosmukit aamukahville, tiskiharja ja astianpesuainetta. Karhualueilla tiskejä saa tiskata vain vessojen yhteydessä olevissa lukittavissa tiskikopeissa, joista hajut eivät pääse leviämään ympäristöön. Käyttöä on tullut myös monikäyttösaksille* ja linkkuveitselle.
Retkeilytuolit*. Pakollinen ostos, jos haluaa istua nuotion ääressä muualla kuin maassa.
Lamppuja. Paljon lamppuja. Täällä päin kesäyöt ovat pimeitä, ja koska lamppuja ei voi koskaan olla liikaa, mukaan tarttuu meillä joka ikinen huushollista löytyvä, myös pyörän lamppu. Meille on ollut hyötyä myös isompaa kaliiberia olevasta sähkölyhdystä, jota suosittelisin, ellei se pirulainen olisi mennyt ennenaikaisesti hajoamaan Kalliovuorilla.
Tämän lisäksi hyvää sapuskaa ja tarpeeksi juotavaa. Juomavettä saa telttailualueilta vaihtelevasti, joten sitä kannattaa aina olla mukana pulloissa. Ja villasukat makuupussiin, jos on kylmä. Kalliovuorilla tuntuu aina olevan.
Puuttuuko tästä listalta mielestäsi jotain oleellista? Mitä sinä ottaisit mukaan telttailemaan?
*) Affiliate-linkki, eli jos ostat tuotteen, bloggaaja saa muutaman euron. Tuotteen hinta on sinulle sama linkin käytöstä riippumatta.
Kuten blogista on ehkä aiemmin tullut ilmi, me olemme suorastaan hurahtaneet patikointiin, mutta jos luonnossa liikkuminen ei ole omaa sydäntä lähellä, upeiden vuoristomaisemien katselulle turvallisesti autosta käsin on olemassa ratkaisu: Trail Ridge Road, Yhdysvaltain korkein maantie.
Olemme aiemminkin todenneet, että Yhdysvaltain isoimpia kansallispuistoja ei ole varattu pelkästään reppu selässä liikkuville, vaan täällä on mahdollisuus kaikille vaarista vauvaan nauttia upeista näkymistä kuntoon tai ikään katsomatta hyväkuntoisten tieverkkojen ja niiden varrelle rakennettujen näköalatasanteiden ansiosta. Omasta mielestäni tämä on huippu juttu: toki ihanteellista olisi liikkua luonnon siimeksessä, mutta kaikille se ei ole niin helppoa, joten näin luonnonpuistot pysyvät helposti saavutettavina kaikille. Puiston lounaisosat säilyvät silti tukevasti erämaana ilman ainoatakaan autotietä, joten vaeltamaan keskelle-ei-mitään pääsee jos vain haluaa.
Ruska näkyy vahvimmin haavoissa
Suuntasimme viime sunnuntaina kohti Kalliovuorten kansallipuistoa, kuten ilmeisesti kaikki muutkin Front Rangen vajaa 5 miljoonaa asukasta. Matkalla pieniä vuoristoteitä pitkin ajoimme aikamoisessa liikenneruuhkassa, ja aina ohituskaistan kohdalla kaikki tallasivat laatan pohjaan päästäkseen ohitse RV:stä, pakusta tai järkyttävästi savuavasta diesel-pickupista. Kansallispuiston porteilla piti hetki jonottaa, mutta pääsimme aika nopeasti jonon ohitse kiitos vuosijäsenyytemme. Sitten olimmekin jo Trail Ridge Roadilla kipuamassa puurajan yläpuolelle.
Rainbow Curven näköalapaikalla 3,3 kilometrin korkeudessa lapsiperhe ruokki pikkumaaoravia. Ihan kiva tietty turisteille, jotka saivat napsittua lähikuvia luontokappaleista, mutta huonompi juttu itse oraville, jotka ruokkimisen ansiosta kesyyntyvät, jäävät helpommin auton alle, mahdollisesti sairastuvat ihmisten antamasta ruoasta, ja kaiken lisäksi levittävät tauteja ihmisiin. Siksi eläinten ruokkiminen puistossa on ankarasti kielletty. Keep wildlife wild – Don’t feed animals.
Pikkumaaoravat (engl. least chipmunk) ovat pienin maaoravalaji, eikun anteeksi, tikutakulaji. Maaoravathan uudelleennimettiin vähän aikaa sitten tikutakuiksi, mikä tavallaan tekee järkeä, etteivät ne menisi sekaisin ground squirreleiden eli siiselien kanssa, tavallaan… olikohan Disneyllä näppinsä pelissä?
Lähtiessämme kotoolta Iiro mietti, pitäisikö laittaa shortsit jalkaan, olihan ulkona melkein hellettä. Onneksi päätyi kuitenkin pitkiin housuihin, sillä vuorilla kävi kylmä viima ja talvitakki oli ainakin omasta mielestäni todellakin tarpeen. Trail Ridge Roadin korkein kohta on kaksi kilometria korkeampana kuin meidän kotimme, 3 713 metrin korkeudessa, ja ihan jo tämän takia lämpötila laskee melkein 15 astetta ylöspäin mentäessä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tähän varautuneet, ja vuorilla näki kaikkea flipflopeista ja mikroshortseista untuvatakkeihin ja talvisaappaisiin.
Forest Canyon Overlookille piti hieman kävellä parkkipaikalta……mutta näkymät olivat sen arvoiset.
Forest Canyon Overlookilta eteenpäin sää alkoi kovasti pilvistyä, ja näkyvyys oli välillä aika heikkoa. Syksy oli jo sen verran pitkällä, että suurin osa vapiteista oli laskeutunut alemmas laaksoon. Yksittäisiä urosvapiteja oli jäänyt vuorille säätä uhmaamaan, ja yksi sellainen veti kapean tienpenkan täyteen autoja, joista ihmiset poukkoilivat komeaa sarvipäätä ihailemaan.
Me emme mahtuneet pysähtymään, joten jouduin kuvaamaan zoomilla vähän liian kaukaa. Siellä se kuitenkin oikeanpuoleisessa kuvassa mötköttää rinteessä, eikö?
Säätiedotus oli lupaillut ukkosta, joten vähän aikaa epäröimme lähteä patikoimaan, mutta suuntasimme sitten kuitenkin ihan vaan lyhyelle reitille. Toll Memorial Trail oli erittäin helppo päällystetty reitti, joka kulki noin kilometrin verran näköalakivelle ja toisen kilometrin takaisin.
Näköalakiveltä ei paljoa mitään näkynyt pilven sisässä, mutta kiveen oli merkitty, missä suunnassa mikäkin kansallispuisto oli täältä päin Yhdysvaltoja katsottuna.
Samaisella traililla opaskilvet kertoivat hiukan alueen kasvillisuudesta ja geologiasta, josta minulle jäi päähän lähinnä se, että tiesittekö, että nuo värikkäät jäkälät kivien päällä tuottavat happoa, joka syövyttää pikku hiljaa kiviä? Lisäksi oli paljon juttua kasvillisuudesta, jonka juuret ulottuivat metrin verran maan alle, koska kovan tuulen ansiosta lumipeite jää niin ohueksi, että kasvit muuten kärsisivät kuivuudesta, mutta itse kasvit eivät olleet enää oikein minkään näköisiä tähän vuodenaikaan. Pitänee varmaan tulla uudestaan kesäkuussa, kun vuoristokasvien kukinnat ovat parhaimmillaan.
Koko tien pituudelta sitä rajasivat pari metriä korkeat puuseipäät, joita toukokuun loppupuolella tietä aurattaessa käytetään merkkeinä siitä, missä tie oikein kulkee.
Tien varrella pysähdyimme Alpine Visitor Centerissä, jota oltiin juuri laittamassa talviteloille, koska se sijaitsee sillä tien pätkällä, joka suljetaan jossain vaiheessa lokakuuta lumen takia ja avataan vasta toukokuun lopussa Memorial Dayna. Tarkoituksena meillä oli kuunnella puistonvartijan esitelmä vuoristoteiden rakentamisesta, mutta esitelmä muuttuikin epäviralliseksi kuvien pläräämiseksi ja keskusteluksi, kun kävi ilmi, että olimme ainoat paikalle eksyneet insinöörit. Puistonvartija näytti meille mm. videon Trail Ridge Roadin avaamisesta viime toukokuussa:
Vas: Visitor Centerissä kerättiin rahaa tien kunnostukseen, joten me pidettiin yllä skandinaavien mainetta hyväntekijöinä. Oik: Viime syyskuussa alueella ”vähän” tulvi, ja puistonvartija näytti meille myös kuvia, joissa näkyy, mitä tulvat tekivät teille.
Trail Ridge Road on todellakin puiston läpikulkutie ja ainoa tapa ylittää Kalliovuoret tästä kohtaa. Talvisin pitää kiertää melkein sata kilometriä etelämpää, joten nyt kun vielä vuoriston länsipuolelle pääsi ”kätevästi”, kävimme katsomassa, millaista siellä oli. Vastaus: aika samanlaista kuin itäpuolellakin.
Poudre-järvi sijaitsee melkein maanosan vedenjakajan kohdalla, mutta ei ihan! Nämä vedet valuvat Meksikonlahteen, kuvaajan selän takana taas pisarat päätyvät Tyyneen valtamereen.
Nämä vuoret taisivat olla nimeltään Nimbus, Stratus ja Cumulus.Tuolla alhaalla taas puikkelehtii Colorado-joki. Reilu tuhat kilometriä tästä länteen se on kaivertanut ympärilleen Grand Canyonin.
Tässä kohti käännyimme ympäri ja suuntasimme takaisin kohti vuorten itäpuolta, mikä olikin aika kreivin aikaan, koska Alpine Visitor Centerin ohittaessamme taivaalta pukkasi rakeita, ja pian ajokeli oli tällainen:
Hm, tuulilasista voisi tietty pestä nuo sormenjäljet pois.
Pilven sisässä ei nähnyt mitään, ei yhtikäs mitään! Moni auto ei ollut tajunnut laittaa ajovaloja päälle; täällähän niitä ei tarvitse käyttää kuin pimeällä ja sateella, mutta varmaan osa porukasta oli sitä mieltä, että nyt ei satanut tarpeeksi ja oli parempi ”säästää”. Tulomatkalla tien vieressä näkyneet pudotukset olivat vielä tuoreessa muistissa, joten meno oli jokseenkin hermoja raastavaa. Ja sitten yhtäkkiä vain pari metriä tien vieressä tallusti vastaan urosvapiti:
Oli sää ihan mikä vaan, Kalliovuoret onnistuvat näköjään aina tekemään vaikutuksen.
Kuluneella viikolla lumi sulki Trail Ridge Roadin, eikä vielä ole tiedossa, avautuuko tie enää tämän vuoden puolella. Kuten Facebookissa blogia seuraavat jo tietävät, me lähdemme joka tapauksessa tänä viikonloppuna telttailemaan vuorille kirpakkaan syyskeliin.
Budjetointitaitoni ovat aina olleet vähän summittaisia: teininä totesin, että kaikki on hyvin niin kauan kuin pankkiautomaatista saa nostettua rahaa, ja pienin nostettavissa oleva rahasummahan oli 50 markkaa. Eurojen saapuessa peliin oli säästämistä alettava harrastaa vähän ahkerammin, sillä nyt tilillä oli pakko olla vähintään 20 euroa, jotta seinästä sai rahaa. Isäni jossain vaiheessa patisteli määrätietoisempaan tilin tarkkailuun, ja totesin pian toimivimmaksi menetelmäksi itselleni ”kuinka monta numeroa”-menetelmän: aina rahaa tililtä nostaessa katsoin tilille jäävän summan, ja jos siinä oli vähintään kolme numeroa ennen pilkkua, kaikki oli hyvin, ja jos ei, niin piti elää kitsaasti, kunnes rahaa tuli lisää. Omilleni muuttaessani tämä luku nousi neljään numeroon. Tällä menetelmällä on budjetoitu myös kaikki nuoruuden matkat (”Voinko lähteä opiskelijamatkalle Norjaan? Tilillä on neljä numeroa, eli voin!”), mikä muuttui, kun jossain vaiheessa keksin siirtää rahaa erilliselle säästötilille, joka oli pyhitetty niille tärkeille kalliimmille sijoituksille elämässä. Lähinnä matkustelulle.
Tämän budjetointihistoriani tietäjille saattaakin tulla nyt yllätyksenä, että kirjoitan postauksen aiheesta matkabudjetti. Ei, en laatinut sellaista itse etukäteen – osaan nykyään sujuvasti navigoida perstuntumalla konsumerismin suossa niin, että pankkitilini näyttävät aina hyvältä – vaan summat on kerätty jälkikäteen. Ehkäpä tästä on jollekulle suunnitelmallisemmalle budjetoijalle kuitenkin hyötyä?
Morning Glory Pool kaikessa upeudessaan. Kuulema aiemmin on ollut vielä upeampi, mutta lähde on pikkuhiljaa menettänyt sinisimmän hohteensa, koska sinisen värin aiheuttamat bakteerit viihtyvät kaikkein lämpimimmässä, ja allas on viilentynyt aikojen saatossa – mahdollisesti siksi, että jästipäät ovat heitelleet sinne tavaraa ja tukkineet lähdettä.
Liikkuminen
Ellei ole himoretkipyöräilijä, Yellowstonessa käytännössä tarvitsee auton, sillä minkäänlaista bussijärjestelmää ei meidän tietääksemme ole ja välimatkat ovat pitkiä. Me toimme auton mukanamme 500 mailia suuntaansa, jonka lisäksi ajoimme Grand Tetonin ja Yellowstonin puistojen sisällä neljän päivän aikana vielä 500 mailia. Automme kuluttaa noin 20 gallonaa maililta (vajaa 12 litraa satasella, ihan kohtuullinen jenkkiauton kulutus), joten yhteensä 1500 maililla meni noin 75 gallonaa bensaa. Bensan gallonahinta oli Coloradossa lähtiessämme noin $3,6/gal, mutta puistossa ja niiden läheisyydessä hinnat olivat lähempänä $3,9/gal, joten lopulta bensoihin meni noin $285 (puistossa käytetty osuus noin $100).
Auton kulut eivät tietenkään rajoitu pelkkiin bensoihin. Vuokra-autosta pitää maksaa vuokraa, omasta autosta vakuutuksia sun muita. Vakuutukset ja muut kiinteät kustannukset jätän pois laskuista, koska ne olisimme maksaneet myös ilman reissua, mutta AAA:n arvion mukaan autossamme maksavat jo pelkät kilometripohjaiset huollot ja renkaiden kuluminen noin $0,07 per maili. Tästä tulee siis noin $100 auton muita kustannuksia, mikä kuulostaa aika todenmukaiselta, kun muistelee sitäkin $300 mekaanikkolaskua, jonka maksoimme juuri ennen reissuun lähtöä.
Liikkuminen: $385 (280 euroa)
Eniten Yellowstonen parkkipaikoilla näkyi SUVeja ja RVitä, mutta ovat jotkut tulleet paikalle urheiluautoillakin. Camaro vai Corvette, kumman sitä ottaisi?
Asuminen
Yellowstonen majoitukset eivät ole mitenkään kohtuuttoman hintaisia, päinvastoin; siksi ne ovatkin loppuunvarattuja jo kuukausia etukäteen. Me yövyimme ensimmäiset kaksi yötä Togwotee Mountain Lodgessa Grand Tetonin itäpuolella, sillä eteläpuolisen Jacksonin kaupungin majoitushinnat olivat ihan törkeän kalliita. Nyt maksoimme lodgesta noin $220 per yö (paitsi ettemme maksaneet, koska käytin tähän hotellivarauspalvelun kaksi ilmaisyötä, mutta siitä vinkkejä joskus toiste). Lodgen tavallisissa huoneissa olisi mahtunut nukkumaan nelihenkinen perhe, mutta meidän paikalle tullessamme kaikki normaalit huoneet olivat menneet, joten saimme samaan hintaan sviitin, jossa oli parisängyn ja kerrossängyn lisäksi vielä kahden hengen vuodesohva. Sisällä nukuttujen öiden jälkeen siirryimme telttailemaan Yellowstoneen, jossa ensimmäiset kaksi yötä Grantin telttailualueella hintaan $29,58 per yö, viimeinen yö Madisonin alueella hintaan $24,46. Ainoa ero näiden kahden alueen välillä oli, että Grantissa oli suihkut, Madisonissa ei.
Lisäksi ostimme telttailutarvikkeita noin $350:llä, mutta koska näitä olisi tarkoitus käyttää muulloinkin, en laske näitä mukaan kustannuksiin. Jos joku sen sijaan on kiinnostunut kuulemaan ostoksistamme sekä varustekokemuksistamme, jätä kommentti niin ehkä rustaan tästäkin oman postauksensa.
Asuminen: $475 (350 euroa), viisi yötä
Camping-tuolit ovat olennainen osa amerikkalaista telttailukokemusta.
Syöminen
Teimme ruokamme matkalla suurimmaksi osaksi itse: telttaillessa iltaisin nuotiolla tai retkikeittimellä, päivisin taas mukana kulkivat tuhdit aamulla tehdyt eväsleivät. Kävimme kaupassa pariin otteeseen, ostimme kaikenlaista muutakin kuin ruokaa (tyyliin aurinkolasit, kameran muistikortti), ja toimme kotiin mukanamme sekä ylijääneitä säilykkeitä, patukoita ja pullovettä että matkamuistomeiningillä paikallisia oluita, joten tämä luku on vähän hatara, mutta arvioisin ruoka- ja juomaostoksiin menneen noin $130. Tämän lisäksi polttopuut maksoivat $14 ja kaasupullo retkikeittimeen leirintäalueen kaupasta $8. Puiston ulkopuolisesta kaupasta sai puita $6 per laatikko, leirintäalueelta $8, ja sen kaasupullonkin olisi saanut muualta varmaan puolet halvemmalla, eli viisaampi olisi varautunut näihin etukäteen.
Söimme reissun aikana ”ulkona” eli sisätiloissa yhteensä neljästi. Automatkalla kumpaankin suuntaan poikkesimme pikaruoka-aterialla: menomatkan burritot Laramien Qdobassa maksoivat yhteensä $20, paluumatkalla taas Casperin Taco Johnissa quesadillat ja tacot olivat $18. Ensimmäisenä iltana Lodgessa teimme lämpimiä voileipiä mikrossa, mutta toisena iltana kävimme Lodgen pubissa syömässä wapitiburgerit ja juomassa pari Snake River Brewing Co:n olutta, loppulasku veroineen ja tippeineen noin $50. Viimeisenä kokonaisena päivänä puistossa taas palatessamme koskenlaskureissulta opas kehui niin paljon montanalaisen Gardinerin kylän joenrantasaluuna Iron Horsen purilaisia, että suuntasimme sinne aurinkoiselle terassille paikallisen Red Lodge Alesin IPA-tuopeille ja biisoniburgereille, lasku noin $40.
Syöminen: $280 (205 euroa), kuusi ja puoli päivää
Leirintäalueella valmistettu ruoka: retkikeittimellä puoliksi keitetyt, puoliksi paistetut lihat sekä salaattia ja kirsikkatomaatteja
Aktiviteetit ja sisäänpääsyt
Yellowstonen ja Grand Tetonin kansallispuistojen yhteinen sisäänpääsymaksu on $25 alkavalta viikolta, ja tämä maksu on autokohtainen. En kuitenkaan laske tätä budjettiin mukaan (vaikka sinun ehkä kannattaa), koska totta kai kaikilla kansallispuistojen ystävillä Yhdysvalloissa on America the Beautiful Interagency Annual Pass, jolla pääsee ilmaiseksi kaikkiin puistoihin 12 kuukauden jakson ajan! Koska asumme Rocky Mountainsin kansallispuiston vieressä, ja vuosikortti kattaa myös muut federal recreation areat (esim Coloradon Mt Evans), on 75 dollarin hintainen kortti neljässä kuukaudessa jo maksanut itsensä takaisin.
Patikointi, kuvien napsiminen ja elukoiden ihmettely sekä erinomaiset puistonvartijoiden pitämät esitelmät ovatkin sitten ilmaisia, joten ainoaksi maksulliseksi aktiviteetiksi meille koitui koskenlasku, kahden tunnin reissu $82,40 kahdelta hengeltä, jossa käytimme Yellowstone Raft Companyn palveluita. Suosittelen lämpimästi, sillä nopean selvityksen perusteella firma oli sekä halvin että ainoa, joka jakoi kaikille automaattisesti märkäpuvut. Näimme yhden märkäpuvuttoman koskenlaskuporukan, ja he näyttivät aika jääkalikoilta.
Aktiviteetit: $82,40 (60 euroa)
Supertyylikkäänä märkäpuvussa valmiina laskemaan koskea
Matkamuistot
Koska kaappimme ovat jo täynnä matkamuistokahvikuppeja ja jääkaappimme ovi on jotain tyhmää materiaalia, johon eivät magneetit tartu, olemme siirtyneet matkamuistoissa seuraavalle tasolle: oluttuoppeihin. Niitä tarttui mukaamme kaksi, yksi kummastakin puistosta. Tämän lisäksi ostin paljon postikortteja sekä luonnollisesti postimerkkejä, jotka yleensä ovat kalliimpia kuin itse kortit.
Matkamuistot ja kortit: $30 (22 euroa)
Loppusumma
Yhteensä: $1250
Per henki: $625 (460 euroa)
Puistossa olisi saanut menemään rutkasti enemmänkin rahaa, mutta emme kuitenkaan kokeneet jäävämme mistään paitsi. Toisaalta olisimme selvinneet vielä melkein puolet halvemmalla, jos olisimme telttailleet ja syöneet omia eväitä koko ajan. Totesimmekin, että kansallispuistomatkailu ei Yhdysvalloissa taida olla rahasta kiinni: kunhan telttailuvermeet ja auto löytyy, hyvinkin pienellä rahalla pääsee matkailemaan upeisiin maisemiin. Ehkä siksi paikan päällä näkyikin autoja niin Oregonista kuin Floridasta, Mainesta kuin Kaliforniasta, ja telttailualueet olivat viimeistä paikkaa myöten täynnä.
Jotenkin meillä vuoret ja sumuinen sadesää kuuluvat yhteen. Trendi lähti liikkeelle jo taannoin Black Rock Mountainilta, jonka vettä vuotavassa teltassa nukutun yön kohdalla aika on tainnut kullata muistot. Myöhemmin patikoimme Fort Mountainilla sujuvassa sumussa, ja Smoky Mountaininkin näkymät olivat varsinaisena patikointipäivänä kovin sumuiset.
Nyt sitten Grand Tetonin luonnonpuistossa meitä tervehtivät vuoret, joiden kärjet hukkuivat pilviin, ja sää, joka ei osannut päättää, sataisiko vai eikö.
Onneksi luonnonpuisto oli sen verran henkeäsalpaava, ettei epävarma sää paljoa haitannut fiiliksiä. Pysähdyimme eräälle Jackson Holen scenic lookoutille kuvaamaan tasangosta pystysuoraan nousevia vuoria – Grand Tetonin vuoristo on muodostunut kahden mannerlaatan väliin, joten normaalit alusnyppylät ovat jääneet puuttumaan – kun minä jostain kumman syystä käänsin hetkeksi selän vuorille, ja… hei, mitäs tuossa tien toisella puolella makaa??
No miltäs nuo muhkurat näyttävät?
Vähän liian isoja ollakseen lehmiä.
Joo-o, biisoneita ne on.
Biisonivauvoja!
…ja näköjään siellä reilu satapäisen lauman keskellä yksi hanka-antilooppi.
Aikamme biisoneita ihasteltuamme jatkoimme matkaa ympäri puistoa pysähtyen suunnilleen jokaisessa mahdollisessa pysähtymispaikassa.
Snake-joen mutkassa olisi kuulema voinut spotata kaikkea hirvistä haikaroihin, mutta me emme nähneet vuorten lisäksi kuin pari japanilaista valokuvaamassa.
Kiipesimme Signal Mountainille, joka on kuulema saanut nimensä siitä, että sen huipulle sytytettiin merkkituli, kun erään kadonneen turkismetsästäjän etsinnät olivat tulleet päätökseen yli sata vuotta sitten. Turkismetsästäjä oli löytynyt kellumasta kuolleena läheisestä Leigh-järvestä.
Vuorista vasemmanpuoleisin on Mount Moran, jonka opimme tunnistamaan tylpästä huipusta.
Salviamarunaa. Tehtäköön nyt kaikille selväksi, että en ole tosiaankaan mikään kasviasiantuntija, vaan lajimääritys on tehty sen perusteella, että kansallispuiston esitteessä oli lähikuva kasvista ison kuvatekstin kanssa, ja lisäksi osia kansallispuistosta kutsutaan nimellä sagebrush flats kasvin englanninkielisen nimen mukaan.
Japanilaiset pyysivät minua ottamaan kuvan heistä, joten minäpä pyysin japanilaisia kuvaamaan samalla myös meidät! Tank juu!
Signal Mountainilta näkyy koko Jackson Hole, joka on hole siksi, että sitä ympäröivät vuoret kaikilta puolilta.
Jackson Holen järvet ovat muodostuneet, kun jääkauden jäljiltä maahan pakkautunut ikirouta suli ja muodosti kuoppia. Olenko ainoa, jota tämän kyseisen järven muoto vähän hymyilyttää?
Signal Mountainilta jatkoimme matkaamme Teton Park Roadia pitkin. Välillä satoi, välillä paistoi, mutta yleisemmin kuitenkin ripotteli edes vähän. Eväsleivät söimme autossa.
Moran-vuoren jäätiköt: vasemmalla Falling Ice Glacier, oikealla tuo sisiliskon muotoinen Skillet Glacier.
Jenni-bloggaaja, Jenny-järvi ja rankkasade. Kuvaaja ja kamera olivat toki ainoan mukaan sattuneen sateenvarjon alla.
”Mene vaikka tuohon seisomaan, yritä nyt saada niitä vuoria taustalle.”
”Ehkä ne vuoret näkyisi taustalla, jos sä olisit vähän korkeammalla. Kiipeä tohon kivelle!”
”No seiso nyt suorassa!” ”Enkä seiso, mä tipun tästä märältä kiveltä ihan just!”
Bloggaaja kyykkää kun ei pysy pystyssä. Taustalla oleva Jenny-järvi on nimetty varhaisia tutkimusretkeilijöitä avustaneen shoshoni-intiaanin mukaan.
Valokuvausassistentti näyttää mallia, miten kivellä seistään, mutta tässä tapauksessa niiden vuorten näkymistä taitaa estää jokin muu kuin kuvakulma.
Kovimman rankkasateen jälkeen taivas vihdoin selkeni, ja uskalsimme lähteä patikoimaan, mutta siitä lisää jossain toisessa postauksessa. Voin kuitenkin paljastaa jo nyt, ettei se selkeä sää kovinkaan kauaa kestänyt sinä päivänä, ja patikointikokemukseen kuului kykkiminen kuusen alla. Seuraavana päivänä jätimme vuoret taakse ja suuntasimme kohti Yellowstonea, ja voitte arvata, oliko silloin hyvä sää vai ei.
Korkein huippu on Grand Teton, sen vasemmalla puolella Middle ja South Tetonit. Vuoren juurella jammailevista biisoneista yhtä kutittaa niin vietävästi kyljestä.
Saavuimme kotiin vihdoin puoli kahdelta viime yönä, ja nyt kun on ehditty nukkua kunnolla ja vähän muutenkin toipua, jaan teille Yellowstonen visiitin kohokohtia. Ja toki kerron, kuka voitti blogiarvonnassa, mutta se vasta postauksen lopussa!
Tiesimme Yellowstoneen lähtiessämme puistosta harvinaisen vähän, lähinnä ”siellä on puisto” ja ”se on kuulema hieno”. Meillä on kummallakin ollut kiirettä töissä ja muutenkin, joten kohteeseen tutustuminen jäi vähän puolitiehen. Lopputulos oli, että yllätyimme erittäin positiivisesti: totesimme autossa paluumatkalla, että Yellowstone on yksi hienoimmista ellei peräti hienoin kansallispuisto, jossa olemme tähän mennessä käyneet. Syyt hienoudelle voi jakaa suunnilleen neljään kategoriaan:
Norrisin geysiralueella oli vähän ”ei tällä planeetalla” -fiilis. Luonto oli isolta alueelta täysin kuollut kuumien lähteiden tieltä, paitsi että kuollut on väärä sana, sillä kuumissa lähteissä eläviä bakteereita on kiittäminen niiden upeista väreistä.
1. Tulivuoren jämät
Noloa ehkä myöntää, mutta emme oikeasti tienneet, että Yellowstonen paikoilla on joskus muinoin sijainnut valtava tulivuori. Ehkä vain kuvittelimme, että geysirit ja kuumat lähteet ovat putkahtaneet sinne tyhjistä… Niin tai näin, tulivuoren jämät veivät meidät täysin mennessään. Alunperin olimme ajatelleet patikoivamme puistossa paljonkin, mutta lopulta varsinaista patikointia kertyi vain yksi pieni lenkki yhtenä päivänä, kun oli pakko kiertää kaikki geysiralueet lävitse. Siinäkin tuli liikuttua: laskeskelin jälkeenpäin, että esimerkiksi Upper Geyser Basinia kiertäessämme kävelimme noin seitsemän kilometriä.
Grotto-geysir purkautui juuri sopivasti meidän kävellessämme siitä ohitse.
Grand-geysirin purkautumista kyttäsimme toista tuntia, ja lopulta odotus palkittiin. Purkautuminen oli ennustettu kolmen tunnin tarkkuudella.
Mammoth Hot Springsin travertiiniterassit loistivat auringonlaskun aikaan osin värikkäinä, osin vitivalkoisina.
2. Eläimet
Kirjoitan tästä joskus toiste enemmän, mutta brassailenpa nyt vaan, että nähtiin me siellä aika paljon erilaisia elukoita! Petoeläimet missasimme täysin, mikä on ehkä karhujen kohdalla ihan hyvä asia, mutta kaikenlaisia sorkkaeläimiä näkyi senkin edestä. Biisonit olivat meidän molempien lemppareita.
Biisoneita oli kiittäminen monesta liikenneruuhkasta, jossa jumitimme autoillessamme ympäri puistoa. Jättivät kuitenkin onneksi automme rauhaan, mikä näin kiima-aikaan on ihan hyvä saavutus.
Klassinen esimerkki siitä, että ihminen huomaa vain sen, mitä olettaa huomaavansa: en huomannut tämän mutatulivuoren edessä makaavaa biisonia, ennen kuin Iiro siitä minulle huomautti. Ja tässä nuo aidat on ihmisiä, ei eläimiä varten, joten ihan itsekseen se biisoni on tuohon mötkähtänyt lämmittelemään.
Valokuvauksesta vastaavana pidin siitä, että kerrankin kuvauskohde pysyi paikallaan.
3. Vuoret
Ei, Yellowstonen vuoret eivät vedä vertoja Kalliovuorille tai edes vähän etelämpänä oleville Grand Tetonin vuorille. Suomalaisiin ne kuitenkin tekevät vaikutuksen.
Maanosan vedenjakaja kulkee puiston lävitse, ja puiston tie ylittää sen korkeimmillaan 2558 metrissä.
Korkeimmillaan tie kuitenkin kulkee puistossa noin 2800 metrissä Dunravenin solan kohdalla. Suunnilleen tässä kohtaa automme check engine-valo pärähti päälle – moottori ei tykkää korkeista paikoista yhtä paljon kuin me.
4. Kanjoni ja vesiputoukset
Yellowstonen upein kanjoni on nimeltään Grand Canyon of the Yellowstone. Ei se tietenkään vedä vertoja Grand Canyonin kansallispuistolle, mutta kuten edellisessäkin kohdassa, tekee se silti vaikutuksen. Kanjonin lisäksi puistossa on useita hienoja vesiputouksia, joista korkein on kaksi kertaa Niagaran korkuinen.
Tower Falls puiston pohjoisosissa
Ainoan varsinaisen patikkalenkkimme teimme viimeisenä päivänä kanjonin reunalla, ja ei voi paljoa maisemista valittaa.
Lisää Yellowstonesta, kun saan ajatuksiani ja yli tuhatta napsittua valokuvaa vähän parempaan järjestykseen. Sen sijaan lopuksi tietoa arvonnasta, jonka suoritin tänä aamuna Iiron toimiessa sekä virallisena valvojana että onnettarena:
Istumme hetken Old Faithful Snow Lodgen aulassa, Iiro hoitamassa pari kiireellistä asiaa koneella ja minä selaamassa nopeasti nettiä. Vastaan kommentteihin, kun olemme takaisin sivistyksen (lue: internetin ja mobiilidatan) parissa, mutta nyt nopeasti fiilikset ekalta 24 tunnilta Yellowstonesta.
Old Faithfulin purkaukset pystytään ennustamaan 10 minuutin tarkkuudella.
Siis ihan käsittämätön paikka tämä. Teimme eilen pienen kävelylenkin lähtien Old Faithfulilta ympäri Upper Geyser Basinia. Näköpiirissä yhtä aikaa useampi kymmenen savuvanaa geysireistä ja kuumista lähteistä, ja vähän väliä jossain purkaantuu jotain. Turvalliset kävelyreitit on tarkkaan merkattu, sillä polun sivussa maa ei välttämättä kanna ihmistä, ja riskinä on pudota maankuoren läpi kiehuvaan veteen.
Spasmodic geysir ei suoranaisesti houkuttele katsomaan lähempää, vaikka kaunis onkin. Ilmassa haisee rikki.
Ihan tolkuttoman kaunista täällä kuitenkin on luonnonvoimien pullistellessa. Yellowstonen kaldera, josta tuliperäistä aktiviteettia on kiittäminen, kattaa noin puolet puistosta. Tänään jatkamme kuumien lähteiden, fumirolien ja mutakuoppien tiirailua, ja ehkä siinä ohessa spottaamme myös lisää eläimiä.
Illalla sitten takaisin teltalle. Ensi yöksi on luvattu pakkasta, eli pitää pukea yhdet ylimääräiset villasukat makuupussiin.
Erään tutkimusmatkailijan mukaan nimetty Lewis-joki kulkee Yellowstonen eteläosissa yhä syvenevässä kanjonissa, jonka kumpikin puoli on täynnä palaneita puunrankoja vuoden 1988 suurpalosta.
Yellowstone on varmaan kaikille tuttu, mutta ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut sen eteläpuolella sijaitsevasta Grand Tetonin kansallispuistosta. Ihme, sillä nämä maisemat ovat suorastaan henkeäsalpaavia.
Vaikka vuoret eivät vähän alle neljän kilometrin korkeudellaan vedä vertoja Coloradon Kalliovuorille, ne paikkaavat näyttävyydellä. Vuoret nousevat suoraan noin kahden kilometrin korkeudesta Jackson Holesta, laaksosta, jota vuoret ympäröivät joka puolelta. Vuorien lisäksi olemme ihastelleet elukoita: jo lyhyellä patikkalenkillä törmäsimme polulla sekä valkohäntä- että muulipeuriin. Laaksossa tien vieressä taas laidunsi satapäinen biisonilauma, jonka seassa pomppi pari hanka-antilooppia.
Tämän järven luokse jäimme pitelemään hetkeksi sadetta patikkalenkillämme.
Grand Teton -vuoren, jolta kansallispuisto on saanut nimensä, nimesivät muuten ranskalaiset turkismetsästäjät. Grand téton on suomeksi ”iso tissi”.
Olen tämän illan käyttänyt surffaillen nettiä aiheena Yellowstonen kansallispuisto. Olemme suuntaamassa sinne Iiron kanssa parin viikon päästä, kun puisto kerran sijaitsee ajomatkan päässä Coloradosta (siis kahdeksan tunnin ajomatkan…), ja pitäisi selvittää, mitä siellä oikeastaan kannattaa nähdä ja tehdä.
Ilmeisesti vesiputouksia löytyy. Kuva @phaedrasadventuresKuumia lähteitä tietty, monessa eri muodossa. Kuva @kletterwerks…kuumia lähteitä, jotka ovat todella omituisen värisiä. Liian kuumia uitavaksi. Kuva @dowlingm95Biisoneita. Paljon biisoneita. Kuva @mjrice
Olen siis bongaillut Instagramista mielenkiintoisen näköisiä paikkoja ja yrittänyt sijoittaa niitä kartalle, ja lopputulos on, että tämä puistohan on valtava! Eräs puistossa töissä ollut kaverini suosittelikin, että kannattaa yöpyä parissa eri paikkaa, ja niin varmaan teemmekin, etteivät ajomatkat puiston sisällä veny liian pitkiksi. Varasin nyt alustavasti telttapaikan ja mökkimajoituksen – ne voi onneksi peruuttaa vielä viimetingassa jos suunnitelmat hahmottuvat erilaisiksi – eikä niitä ollut kovinkaan runsaasti enää tarjolla.
Sen sijaan kysynkin, jos vaikka joku olisi tuolla käynyt: mihin Yellowstonessa kannattaa mennä? Mitä konkreettisempia vinkkejä, sitä tervetulleempia. Meillä on vajaa viikko aikaa, ja käymme varmaan myös Grand Tetonissa, koska sitä kaverini suositteli.
Seuraavaksi edistän tätä reissua googlailemalla autokorjaamoita. Automme on tällä hetkellä nimittäin Denverin lentokenttäparkissa, ja jäähdytysnesteet auton alla. Tämän pilven hopeareunus on, että mieluummin näin kuin jäähdytysnesteet jossain keskellä Wyomingin preeriaa, kyseessä kun on manner-Yhdysvaltain harvoiten asuttu osavaltio.
*, johon olemme olleet erittäin tyytyväisiä. Teltan käyttöikää pidentämään hankimme 
*, joka suojaa teltan pohjaa lialta ja kosteudelta.
*, mutta Yellowstonen pakkasöistä on pakko myöntää, että kärsimme kumpikin vähän kylmästä. Tämä lienee kuitenkin enemmän omaa mokaa, kun ei ollut lämpökerastoa mukana. Kalliovuorilla pärjäsimme hyvin, ja yli viiden asteen telttailukeleissä on tullut suorastaan kuuma.
*, joka mahtuu täydellisesti telttaamme. Emme pumppaa patjaa käsin, vaan hoidamme täyttöhommat 
*. Kuten aiemmin totesin, car campingissa ilmapatja on ehdoton, koska usein teltta pitää pystyttää sepelin päälle, eikä sellaisessa viitsi edes täytettävillä makuualustoilla nukkua – kokemusta on!
*, joka on toiminut hyvin myös tuulisessa säässä. Tässä vaan pitää huomioida, että propaanikaasupulloja on täällä kahta eri mallia. Meidän keittimemme sopii niihin punaisiin, joissa suutin on saman mallinen kuin Suomessa yleisesti myytävissä pulloissa, ei niihin isompiin vihreisiin puteleihin, joita meiltä nyt löytyy myös kaapista pienen harhaostostelun seurauksena. Retkikeittimen seuraksi hankimme pienen keittoastiasetin, joka oli niin sekundakamaa, ettei kestänyt sekuntiakaan keittimen liekkiä tyhjänä, ja jonka viskaamme menemään heti kun ehdimme hankkia jotain parempaa.
* pilkkomaan niitä taatusti liian isoja polttopuita sekä tekemään sytykkeitä.
*, termosmukit aamukahville, tiskiharja ja astianpesuainetta. Karhualueilla tiskejä saa tiskata vain vessojen yhteydessä olevissa lukittavissa tiskikopeissa, joista hajut eivät pääse leviämään ympäristöön. Käyttöä on tullut myös 
* ja linkkuveitselle.
*. Pakollinen ostos, jos haluaa istua nuotion ääressä muualla kuin maassa.
