Unesco julkisti taas kesällä joukon uusia maailmanperintökohteita. Toisin kuin viime vuonna, tänä vuonna en saanut automaattisesti lisäystä keräyslistalleni, vaan nämä kaikki kohteet ovat minulle uusia. Lista sai kuitenkin välittömästi miettimään seuraavaa matkaa Karibialle – sekä Newfoundlandin valloitusta. Tässä ne kohteet ovat:
Neljä Euroopan muinaista…
Bosnia & Hertsegovina, Serbia, Kroatia ja Montenegro: Stećakit, keskiaikaiset hautakivet
Espanja: Antequeran dolmenit
Gibraltar: Gorhamin luolakompleksi
Kreikka: Filippoin arkeologinen alue
Kaksi Afrikan rikasta luontokohdetta…
Sudan: Sanganebin ja Dungonabinlahden–Mukkawarinsaaren merelliset kansallispuistot
Tsad: Ennedin massiivi
Neljä Lähi-idän kuivaa kohdetta…
Turkki: Anin arkeologinen kohde
Irak: Etelä-Irakin Ahwar
Iran: Iso Hiekka-aavikko
Iran: Persian qanatit
Viisi vuoristoista Aasiassa…
Intia: Khangchendzongan kansallispuisto
Intia: Nalanda Mahavirahan arkeologinen kohde
Kiina: Hubein Shennongjia
Kiina: Zuojiang Huashanin kalliomaalaukset
Kazakstan, Kirgisia ja Uzbekistan: Tienšan Sinkiangissa
Neljä moninpuolista Amerikoissa…
Antigua ja Barbuda: Antiguan laivastotelakka ja muut arkeologiset kohteet
Brasilia: Pampulhan modernistinen rakennusryhmä
Kanada: Mistaken Point
Meksiko: Revilla Gigedon saaret
Oseanian ainut…
Mikronesia: Nan Madol
Ja yksi bonus ympäri maailman…
Le Corbusier
Että sellaiset 21 uutuutta. Oletko sinä käynyt näistä jossain? Entä mikä kiinnostaisi kohteena eniten?
Kuten blogiani seuranneet tietävät, olen jo pitkään keräillyt maailmanperintökohteita, joten siksi olin aika innoissani viimeisimmän Twitterissä käydyn #matkachatin aiheesta. Tuntui, että aika moni muukin oli innoissaan UNESCOn listasta, sillä keskustelu kävi normaalia vilkkaampana ja perässä pysyminen oli haastavaa. Tässä pieni kooste keskustelusta kaikille niille, joilla jäi osa lukematta – eli varmaankin kaikille!
Jos maailmanperintökohteet kiinnostaa, niin kannattaa lisätä tämä blogi seurattavien listalle vaikkapa Facebookissa. Omalta listaltani löytyy 108 maailmanperintökohdetta, joista vielä moni tarina odottaa blogiin pääsyä.
K1: Mikä on viimeisin maailmanperintökohde, missä olet vieraillut? Mitä tykkäsit? #matkachat
Vastauksista huomasi, että keskustelijat ovat olleet viimeksi matkassa aika monessa maailman kolkassa:
K2: Vaikuttaako UNESCO-listaus matkasuunnitelmiisi? Tiedätkö, kuinka monessa olet vieraillut? #matkachat
Suurimmalla osalla UNESCO-kohteet eivät olleet matkan syy, mutta moni sanoi piipahtavansa, jos osuu matkan varrelle. Yhtä moni oli laskenut vierailemien kohteiden määrän vain tätä keskustelua varten eikä sen kummemmin niitä keräile.
Ei vaikuta suunnitelmiin, mutta käydään, jos osutaan paikalle. Käynyt ainakin 60 maailmanperintökohteessa. #matkachat
Jos matkailuaiheiset keskustelut kiinnostavat, liity seuraan ensi viikon maanantaina klo 20 Suomen aikaa! Jos et ole aiemmin osallistunut, tsekkaa #matkachat-osallistumisohjeet.
Kiitos kaikille loistavasta #matkachat’ista! Tykkää tästä twiitistä, jos haluat muistutuksen seuraavista chateista noin tuntia ennen.
Oletko joskus poikennut jonnekin, vaikka tiedät itsekin, että aikaa on aivan liian vähän, ja paikallisetkin ovat suositelleet nähtävyyden jättämistä väliin? Sitä miettii, olisiko sittenkin vain parempi jättää käynti johonkin toiseen kertaan – ja samalla miettii, tuleeko toista mahdollisuutta enää ikinä.
Näin minä päädyin käymään Kinderdijkissä katsomassa hollantilaisia tuulimyllyjä.
Olin paluumatkalla Amsterdamista, jossa olin viettänyt viikonlopun Iiron kanssa, ja koska olin ajamassa kotiin Luxemburgiin autolla, päätin poiketa yhden blogini lukijan luona Rotterdamissa. Kerroin, että olin myös ajatellut käväistä Kinderdijkin kautta, ja sain kuulla, että tie sinne on pieni ja kapea, sitä pitkin ajetaan aivan liian kovaa ja että itse Kinderdijk on aikalailla turistirysä – Hollannissa on kuulema muitakin paikkoja, joissa nähdä tuulimyllyjä. Tiesin lisäksi, että olin myöhään liikkeellä, ja ehtisin viettää paikan päällä tuskin tuntiakaan, ennen kuin alue suljettaisiin.
Tie oli pieni ja kapea mutta liikennettäkin oli vähän, ja se kulki kauniin joen vartta ja söpöjen hollantilaistalojen ohitse. Myöhästyin juuri täpärästi viimeisestä kiertoajelulautasta, mutta ehdin silti kävellä puolisen tuntia kanavan vartta ihastellen tuulimyllyjen loppumatonta rivistöä. Lisäksi ehdin tutkia insinöörin näkökulmasta mielenkiintoista ilmaisnäyttelyä tuulimyllyjen tekniikasta ja juoda kupposen teetä ennen pitkää ajomatkaa.
Olin löytänyt Kinderdijkin UNESCOn maailmanperintölistalta, jonne se on päätynyt siksi, että nämä tuulimyllyt ovat jo satojen vuosien ajan pyörittäneet koneistoa, joka pumppaa vettä ulos Alankomaiden alavilta alueilta. Näitä tuulimyllyjä on kiittäminen siitä, että Alankomaiden läntisimmät alueet eli Hollanti on suurilta osin merenpinnan alapuolella – mutta vain tilastoissa eikä oikeasti. Nykyään tuulimyllyt eivät ole aktiivikäytössä mutta toimivat yhä varajärjestelmänä, jos uudempi järjestelmä pettää.
Kinderdijk on toinen Hollannin kahdesta tunnetusta alueesta, joilla näkee paljon tuulimyllyjä yhdellä kertaa. Toinen on Amsterdamin lähellä sijaitseva Zaanse Schans, jossa en ole käynyt. Väite Hollannin kauneimmista tuulimyllyistä on siis puhtaasti subjektiivinen: nämä ovat kauneimmat, joita minä olen nähnyt. Enkä näitäkään olisi nähnyt, jos olisin luovuttanut ja päättänyt palata Luxemburgiin pari tuntia aiemmin.
Kinderdijk on UNESCOn maailmanperintökohde. Tästä ja muista maailmanperintökohteista jutellaan nyt maanantaina Twitterin #matkachatissa. Tule siis mukaan, jos arvokas kulttuurihistoria ja upeat luontokohteet kiinnostavat!
Kuvittele mielessäsi saari Karibialla, ja voin taata, että St. Kitts ei ole sellainen. Mietit varmaan tuulessa hiljaa huojuvia palmuja, loputtoman pitkiä hiekkarantoja, rantabaareja joissa tarjoilijat kantavat luoksesi piña coladoja… ja okei, kyllähän St. Kittsillä on palmuja, piña coladoja ja kuulema hiekkarantojakin, joita me emme kylläkään nähneet, mutta ei.
St. Kittsistä minulle tuli ensimmäisenä mieleen taannoinen matkamme Gambiaan, eikä tämä johtunut pelkästään saarelaisten mustasta ihosta. Saari, jolla joka pihalla laiduntaa pari vuohta, jossa autokanta on monta kymmentä vuotta vanha, ja jossa taloista saattaa puuttua milloin ikkunat, milloin seinä. Myöhemmin löysin myös eroavaisuuksia: turisteja ei seurannut hännystelijöiden armeija, vaan kulkea sai aika rauhassa, ja hinnoista ei tarvinnut käydä tinkimissotaa.
Tässä kirjoituksessa kokemuksia St. Kittsiltä viettäessämme saarella päivän tammikuussa häämatkallamme.
Kun risteilyaluksemme ankkuroitui pääkaupunki Basseterren satamaan aikaisin aamulla, laiturilla alkoi härdelli. Sieltä seasta onnistuimme bongaamaan St. Kitts Scenic Railwayn työntekijät, ja saimme kyydin junalle, jolla meidän oli määrä kiertää saari. Matkalla leveästi hymyilevä autokuskimme esitteli meille saaren tärkeitä paikkoja: tuossa on apteekki, tuossa autokorjaamo, tässä vapaa liiketila jos vaikka haluaisitte perustaa oman yrityksen, tuossa rakennustyömaa jonka kohdalla kohoaa vielä joskus hieno business center. Jälkimmäinen oli rahoitettu Citizenship by Investment -ohjelman kautta, jossa rikkaat voivat hankkia sievoisella summalla rahaa St. Kitts & Nevisin kansalaisuuden; maassa ei ole tuloveroa, ja passilla pääsee viisumitta EU-alueelle.
Junassa olisi ollut ilmastoitu sisätilakin, mutta me kiipesimme katetulle katolle ulkoilmaan, ja niin näyttivät tekevän muutkin matkustajat. Junan pyörät kirskuivat korviavihlovasti, kun veturi nytkähti liikkelle, ja pilvinen aamu yhdistettynä viileään tuuleen sai vetämään pitkähihaista päälle. Maisemat olivat aluksi karuja, teollisuusaluetta, hylättyjä autonraatoja. Junan opas osoitti meille kaatopaikan sinisenä kimmeltävän lahden poukamassa. Junavaunu vaappui puolelta toiselle veturin kiristäessä vauhtia.
Would you like some piña colada? junan tarjoilija kysyi oppaan selostaessa saaren historiaa. Kaikki tuntui pyörivän sokerin ympärillä. Englantilaiset ja ranskalaiset siirtomaaherrat perustivat 1600-luvulla saarelle plantaaseja, joille tarvittiin työvoimaksi orjia. Seuraavat 400 vuotta saaren talouden rattaita pyöritti sokeriruoko, jonka viljely ei enää viime vuosisadan loppupuolella kannattanut, kun työntekijöille olisi pitänyt maksaa reiluja palkkoja. Plantaasinomistajat jättivät saaren ja hallitus yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli, mutta vuonna 2005 heidänkin piti tunnustaa tappionsa, ja sokeriruo’on kasvatus saarella lopetettiin. Tuhannet jäivät työttömäksi.
Junan kalistellessa pitkin villiintyneitä peltoja pilvien sisään katoavan tulivuoren ja aallokkoisen ulapan välissä kävi ilmi, että sokeriruokoa oli kiittäminen myös junamatkastamme. Rata oli vedetty saaren ympäri alunperin kuljettamaan sokeriruokoa pelloilta, ja vasta sokeriteollisuuden hiipuessa rata oli muutettu palvelemaan turismia. Nyt me köröttelimme sen kyydissä ympäri saarta junan kuoron laulaessa meille perinteisiä kittsiläisiä lauluja ja saarelaisten vilkuttaessa meille meidän huristellessa ohi. Vaikeasta taloustilanteesta huolimatta kaikki hymyilivät arkiaskareita toimittaessa, ja parin ohittamamme koulun pienet oppilaat vallan villiintyivät junan nähdessään.
Rautatie ei kierrä enää koko saarta, joten parin tunnin matkan jälkeen nousimme pikkubusseihin ja jatkoimme matkaa saman ystävällisen ja innokkaan kuskin mukana kuin mitä aamulla. Kuski piti puhetta koko kolme varttia, joka meillä kesti päästä takaisin Basseterreen ja näytti mm. puun, joka oli toiminut rajapyykkinä ranskalaisten ja englantilaisten viljelijöiden välillä, talon jossa asuu eräs hallituksen ministereistä (ja jonka pihalla laidunsi vuohi), hautausmaan jonne Yhdysvaltain presidentti Thomas Jeffersonin (mahdollinen, ei täysin varmistettu) isoisä Samuel Jefferson on haudattu, ja joen, jonka varrella eurooppalaiset tappoivat saaren parituhatta intiaania, ja joka soljui punaisena intiaanien verestä useamman päivän.
Huh huh! totesimme päästessämme takaisin Basseterreen. Tukevan aamupalan jälkeen ei vielä ollut nälkä, mutta jano kylläkin, joten suuntasimme jääteelle. Levähdyspaikka löytyi The Gallery Cafesta (10 North Independence Square, Basseterre), vain parin korttelin päässä laivasatamasta. Tosin koko Basseterre tuntuu olevan vain parin korttelin päässä kaikkialta. Siinä varjoisalla sisäpihalla hengähdimme ja ihmettelimme paikalle eksynyttä vihermarakattia, jonka kahvilanpitäjä jossain vaiheessa ajoi tiehensä heittämällä kengällä.
Ranskalaiset toivat aikoinaan vihermarakatit St. Kittsille lemmikeiksi, ja tässä kohtaa jokainen historiaa tunteva voi jo aavistaa, mitä tuleman piti: lemmikit pääsivät vapaaksi ja kansoittivat saaren. Nykyään St. Kittsillä asuu enemmän vihermarakatteja kuin ihmisiä, Saarelaisten suhtautuminen marakatteihin näytti vaihtelevan välinpitämättömästä ärsyyntymiseen, ja apinoita pidetään yleisesti tuholaislajina. Se ei estänyt meitä ihastelemasta kädellistä puuhissaan.
Vielä oli katsastamatta nähtävyys, jota eniten olin St Kittsiltä odottanut: Brimstonen linnake. Tämä 1600-luvulla rakennettu maailmanperintökohde on läntisen Karibian suurin merilinnoitus, ja olimme sen vilaukselta nähneet paluumatkalla junalta. Tuosta kokemuksesta tiesimme, että ajomatka linnakkeelle kestäisi 25-30 minuuttia, eikä laivan lähtöön ollut kuin vajaa 3 tuntia.
Olimme elätelleet toiveita, että linnakkeelle pääsisi jotenkin julkisilla, mutta alkoi käydä selväksi, että ainoa kulkuneuvo perille olisi taksi, jonka hinnaksi kaikki kyselymme olivat tuottaneet saman $50. Jos olisimme lähteneet matkaan heti aamusta, olisimme todennäköisesti voineet jakaa kustannukset muiden matkailijoiden kanssa, mutta tähän aikaan päivästä olimme ainoat linnoituksesta enää kiinnostuneet. Iiro alkoi jo vähän ehdotella, että jättäisimme koko reissun väliin.
Ei hemmetti, minä totesin. Jos nyt on tänne saakka tultu eikä välttämättä toista kertaa tulla, niin en kyllä jätä välistä maailmanperintökohdetta!
Jälkikäteen Iirokin myönsi, että reissu oli ajan ja rahan arvoinen. Brimstonelta oli upeat näkymät yli saaren ja pitkälle ulapalle. Ei ihme, että englantilaiset olivat valinneet juuri tämän kohdan linnoitukselleen suojautuakseen ranskalaisia vastaan: tulivuorenpurkauksesta syntyneen laavavuoren, jonka reunat olivat niin äkkijyrkät, että taksin kyydissä neulansilmämutkat hirvittivät.
Linnoitus oli joko hyvin säilynyt tai huolellisesti restauroitu – todennäköisesti molempia – ja sen näyttelyt avasivat saaren historiaa entisestään. Jännänä yksityiskohtana kerrottiin Brittiarmeijan West India Regimentistä, joka koostui pelkästään mustista sotilaista, joita oli rekrytoitu orjien joukosta. Sotilaiden kohtelu oli huomattavasti parempaa kuin orjien, joten punatakkien joukkoon liittyminen oli kannattava veto tuon ajan kittsiläisille mustille.
Millainen fiilis jäi St. Kittsistä? Meidän vierailemistamme Karibian saarista St. Kitts näyttäytyi köyhimpänä ja samalla kalleimpana – mielenkiintoinen ristiriitainen tapaus. BKT:lla mitattuna saari ei ole erityisen köyhä, joten todennäköisempi selitys on korkeat tuloerot ja korruptio, joka vaivaa saarta ja vaikuttaa talouteen negatiivisesti.
St. Kitts ei vastaa mielikuvaa Karibian paratiisisaarista ja ehkäpä juuri siksi on vierailun arvoinen. Vaikka St. Kitts ei ole matkailijan näkökulmasta yhtä kehittynyt kuin vaikkapa Barbados tai St. Maarten, ihmiset ovat ystävällisiä, emme kohdanneet turistiskämejä, ja rikollisuus on olematonta. Saaren kalleuden takia en suosittele sitä reppureissaajille ja toisaalta palveluiden vähyyden takia mukavuudenhaluiset lomailijat saattavat karttaa paikkaa, mutta jos hakusessa on ”autenttinen” pala Karibiaa, sellainen löytynee juuri täältä.
Ennen kaikkea St. Kitts tarvitsee sinua ja muita matkailjoita noustakseen taas jaloilleen.
Kiitos St. Kitts Scenic Railwaylle, joka tarjosi meille junakierroksen. Junakierros löytyy risteilyvarustamoiden retkivaihtoehdoista, ja omatoimimatkailijat voivat varata kyydin junayhtiön verkkosivujen kautta.
Maailmanperintökohteiden bongailu on siitä hauska (tai kinkkinen, miten sen nyt ottaa) puuha, että koskaan ei tule valmiiksi. UNESCOlla on nimittäin tapana lisätä uusia kohteita listalle vuosittain, ja tämän vuoden kokouksessa Bonnissa uusia kohteita tuli peräti 24. Tässä ne ovat:
8 uutta helposti tavoitettavaa kohdetta Länsi-Eurooppaan…
Norja: Rjukan-Notoddenin teollisuuskeskus
Tanska: Christiansfeld, herrnhutilaisten perustama kaupunki
Turkki: Diyarbakırin linnoitus ja Hevselin puiston kulttuurimaisema
5 vanhaa ja uutta Kauko-Idässä…
Kiina: Tusi-kohteet
Japani: Meiji-kauden teollisen vallankumouksen kohteet
Etelä-Korea: Baekjen historialliset alueet
Mongolia: Burhan Haldun -vuori
Singapore: Kasvitieteellinen puutarha
Entä mitä tämä tarkoittaa minun keräysharrastukselleni?
Vaikka uusia käytäviä paikkoja tuli listalle roppakaupalla, keräysharrastukseni hyppäsi myös askeleen eteenpäin: olen käynyt näistä jo kolmessa.
Champagnessa kävin Luxemburgista käsin peräti kahdesti, ja ensimmäisestä kerrasta löytyy juttua blogista: Samppanjaa Champagnessa. Toisella kerralla kävimme Suomi-Luxemburg-seuran kanssa maistelemassa läpi Epernayn Avenue de Champagnen samppanjatalojen tuotantoa, joista mieleen jäi erityisesti Mercierin maailman suurin samppanjatynnyri sekä Castellane, Ranskan suosituin samppanjatalo, josta on kuultu hyvin vähän ulkomailla, koska lähes kaikki tuotanto menee kotimaahan.
Dijonissa vierailin maaliskuussa. Burgundin viinitarhat jäivät kyseisellä vierailulla väliin, mutta koska vietin kaupungin keskustassa useamman sateisen tunnin ja maistelin paikallista viiniä, lasken tämän ainakin osittaiseksi käynniksi. Kaupunki on muuten todella kaunis ja sen historiassa riittäisi tutkittavaa useaksi päiväksi.
Palermossa kävin vuonna 2005 (vai oliko se sittenkin 2004?), joten muistikuvat ovat vähän hataranlaiset. Muistan istuskelleeni kirkon portailla odottaen siestan päättymistä, koska käytettävänä kaupungissa oli kokonainen päivä ennen lautan lähtöä Napoliin. Arabinormannilaisarkkitehtuuriin en kuitenkaan kiinnittänyt minkäänlaista huomiota, joten vaikka tämä onkin teknisesti ottaen käynti, niin uusi vierailu lienee paikallaan.
Mesa Verden kansallispuisto sijaitsee Lounais-Coloradossa lähellä New Mexicon rajaa. Se on ainoa Yhdysvaltojen kansallispuisto, joka keskittyy suojelemaan luonnon sijaan ihmisten aikaansaannoksia, ja se on päässyt myös UNESCOn maailmanperintölistalle. Jos tuolla päin liikkuu, ei näitä hienoja intiaaniraunioita kannata jättää väliin, mutta niiden tutkimiseen tarvitsee ehdottomasti oman auton. Mesa Verdessä voisi hyvin käyttää parikin päivää paikan tutkimiseen – meillä oli pari viikkoa sitten aikaa tasan vuorokausi – mutta lyhyempikin visiitti kannattaa, kunhan sitä sunnittelee vähän etukäteen.
Kansallispuistojen vierailut kannattaa yleensä aloittaa Visitor Centeriltä, ja niin myös tässä tapauksessa. Puiston portin luona sijaitseva Visitor Center nimittäin myy lippuja puistonvartijoiden vetämille kierroksille, ja jos vain aikaa riittää niin nämä ovat aivan huippuja. Lippuja voi ostaa kaksi päivää etukäteen, joten jos olet saapumassa alueelle jo edellisenä iltana, kannattaa käväistä hakemassa liput seuraavan aamun kierrokselle joko täältä tai läheisessä Cortezin kaupungissa sijaitsevasta Colorado Welcome Centeristä.
Kun me saavuimme paikan päälle puolen päivän maissa, liput kahdelle tunnetuimmalle kierrokselle oli myyty jo melkein loppuun siltä päivältä. Saimme liput Balcony Housen kierrokselle klo 16.30 (ensimmäinen mahdollinen aika) ja Cliff Palacen kierrokselle seuraavaksi aamupäiväksi. Kierrokset maksavat $4/henki/kierros, ja näille peruskierroksille lippuja ei saa netistä. Sen sijaan recreation.gov myy lippuja erikoiskierroksille, joista minä olisin halunnut Cliff Palacen ”valokuvauskierrokselle” – pienempi ryhmä auringonlaskun aikaan – mutta se oli myyty loppuun jo yli kuukautta ennen.
Balcony House -kierros
Balcony House on kahdesta tunnetuimmasta kierroksesta vaikeampi: se sisältää useammat tikapuut, jotka pitää kiivetä ylös, sekä yhden käytävän, josta pitää ryömiä. Samalla se oli kaikessa aktiivisuudessaan enemmän minun mieleeni, koska raunioihin pääsi oikeasti kävelemään sekaan. Visitor Centerissä on näytillä tikkaista ja käytävistä mallit, joiden perusteella voi miettiä, haluaako kierrokselle lähteä. Tikkaat ovat aivan yhtä pahat (eli eivät ollenkaan pahat jos tikkaita ylipäänsä on tottunut kiipeämään); käytävä taas oli merkittävästi visitor centerin mallia helpompi, ainakin näin ahtaan paikan kammoisen mielestä.
Balcony Housessa on noin neljäkymmentä huonetta, mikä tekee siitä aika keskiverron kokoisen Mesa Verden mittapuussa. Kierroksella puistonvartija kertoili juttua yleisesti Mesa Verden historiasta, näytti Balcony Housesta yksityiskohtia – seinämaalauksia, kivoja – ja selitti pitkästi dendrokonologiasta eli vuosirengasajoituksesta, jonka avulla kyseisen pikkukylän ikä oli saatu määritettyä. Koska suurin osa Mesa Verden intiaanien tavoista on päätelty nykyisten pueblointiaanien perinteiden perusteella, puistonvartija kertoi myös pueblointiaanien aikuistumisriiteistä.
Maissi oli ja on yhä pueblointiaanien ruokavalion perusta, mutta kuivattujen ja talven yli säilytettyjen maissien jauhaminen on rankkaa hommaa. Tämä lihasvoimaa vaativa työ kuuluu kulttuurissa naisille, jotka jauhoivat maissia parhaimmillaan monta tuntia päivässä – eivätkä varmasti häpeile olkavarren lihaksiaan! Hopi-intiaanit ovat muinaisten pueblointiaanien jälkeläisiä, ja heidän tyttöjensä aikuistumisriitti pyörii vahvasti maissin ympärillä: tytöt lukitaan ryhmässä pieneen pimeään huoneeseen jauhamaan maissia neljä päivää putkeen. Jutella saa, nukkua saa, ruokaakin saa mutta valoa ei saa nähdä, eikä kukaan ulkopuolinen voi liioin nähdä tyttöjä. Neljä päivää maissia jauhettuaan tyttöjen hiukset pestään seremoniallisesti ja laitetaan kahdelle suurelle nutturalle korvien päälle, jonka jälkeen heidät esitellään heimolle naimaikäisinä naisina. Nutturat näyttävät yllättävän tutuilta…
Cliff Palace -kierros
Cliff Palace oli Mesa Verden alueen hallinnollinen keskus: 150 huonetta, 23 seremoniallista kivaa mutta vain noin 100 asukasta. Hallintokeskuksessahan ei kovinkaan moni ihminen asu… Kuitenkin se on kaikista Mesa Verden rakennelmista suurin, ja reittikin on huomattavasti Balcony Housea helpompi, vain pari hassua lyhyttä tikapuuta eikä yhtään suurten pudotusten äärellä hengailua.
Cliff Palacen vierailullamme puistonvartijoiden väliset erot tulivat hyvin esille. Balcony Housen oppaamme oli asiantunteva, ampui faktoja toisten perään ja kertoi niin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, että koko ajan piti heristellä korvia. Cliff Palacen oppaamme taas fiilisteli, piti usean minuutin ”nautitaan näistä näkymistä”-hiljaisuuksia ja pohdiskeli filosofisesti intiaanien ajatusmaailmaa. Yksi selittävä tekijä eroissa saattaa olla, että Balcony Housen oppaamme oli puistonvartijana Mesa Verdessä jo kymmenennettä kesää, kun taas Cliff Palacen puistonvartija oli juuri aloittanut hommat Mesa Verdessä. Lisäksi Cliff Palacen puistonvartija oli ulkonäöstä päätellen jonkin sortin intiaani – kalifornialainen, mutta ei kertonut itsestään sen tarkemmin – ja hän toi vahvasti esille myös paikan uskonnollista ja henkistä puolta.
Spruce Tree House
Jos kierroksille ei jää aikaa, niin kannattaa ainakin käydä katsomassa Spruce Tree House. Tai vaikka kierroksille jäisikin aikaa, niin silti kannattaa käydä täällä. Oikeastaan sanoisin, ettei Mesa Verde ole Mesa Verde ilman pistäytymistä tällä talolla, joka on kohteista ainoa, jolle pääsee lähietäisyydelle ilman kierrosta.
Harkitsimme myös patikoivamme Spruce Tree Houselta lähtevän Petroglyph Point Trailin (n. 4km), mutta sää oli epävakaa emmekä halunneet kävellä sateessa. Kävimme sen sijaan nopeasti tutustumassa viereiseen Chapin Mesa Archeological Museumiin, jota en suosittele, jos aikaa on vähän: paljon enemmän saa irti kiertämällä paikkoja kuin tuijottelemalla vitriinejä.
Mesa Top -kierros
Mesa Top Loop on yksisuuntainen tie, jonka voi huristella läpi puolessa tunnissa tai syynätä tarkemmin parissa. Me teimme jälkimmäisen, ja wannabe-arkeologina oli hauskaa ihmetellä alueen vanhimpia melkein 2000 vuotta vanhoja asumuksia, jotka olivat pitkälti kuoppia maassa. Tämä kierros sopii hyvin myös sadesäälle, koska suurin osa kohteista on sateensuojassa. Visitor Centeristä sai puolella dollarilla ostettua informatiivisen paperiläpyskän, joka selitti kohteita syvemmin.
Jos sinulla on kiire etkä ehdi pysähtyä joka pisteeseen, niin pysähdy ainakin Sun Point View -näköalapaikalle, josta näkyy samanaikaisesti useampi kielekkeen alle rakennettu kylä.
Far Viewn mesanpäälliset talot
Far View yllätti meidät vaikuttavuudellaan. Täältä löytyvät Mesa Verden suurimmat mesanpäälliset rauniot, kokonaisia kyliä lähellä toisiaan, ja osa niistä oli asutettu sen jälkeenkin, kun kanjonin seinien asumukset oli rakennettu. Meihin oli tässä vaiheessa iskenyt jo raunioväsymys ja alkoi olla kiire seuraavaan yöpaikkaan, mutta pysähdyimme paikalla nopeasti ja vähän harmittelimme, ettemme ehtineet kävellä läpi parin kilometrin reittiä. Suosittelen siis lämpimästi läheisempää tutustumista.
Parhaat näkymät: Park Point Overlook
Vaikka Mesa Verde on julistettu kansallispuistoksi ja maailmanperintökohteeksi historiansa takia, luonto ja karut mesat ovat myös näkemisen arvoisia. Paras kohta näiden ihastelemiseen on Park Point Overlook, puiston korkein kohta, josta avautuvat näkymät joka suuntaan. Sen takia tänne on perustettu puistonvartija-asema, jossa on kuivimpaan vuodenaikaan ympärivuorokautinen vartio minkäs muun kuin metsäpalojen takia. Alueella on riehunut useita tuhoisia metsäpaloja viimeisen parin vuosikymmenen aikana, minkä takia teitä reunustivat kelometsät.
Ravintolavinkki: Kansallispuistossa sijaitseva Far View Terrace on hyvä lounasruokala, jossa burgereiden ja hodareiden lisäksi myydään navajo-tacoja. Kannattaa kokeilla! Spruce Tree Terracessa valikoima oli todennäköisesti sama mutta ikkunoista levittäytävät näkymät eivät yhtä komeat.
Yöpyminen: Me yövyimme kansallispuistossa Morefieldin telttailualueella, josta olimme varanneet paikan etukäteen ($27/yö), mikä oli hyvä, koska alue oli toukokuisena lauantaina täyteen varattu. Varauksesta huolimatta paikka pitää valita itse, joten se kannattaa käydä vahvistamassa mahdollisimman aikaisin. Alueella on ilmaiset suihkut ja General Store myy polttopuita, ruokaa ja muuta tarpeellista.
Edellisenä yönä yövyimme noin tunnin ajomatkan päässä Purgatoryn laskettelukeskuksen majoituksessa*, jossa laskettelukauden ulkopuolella yöpyminen oli suorastaan pilkkahintaista: hyvätasoinen yksiö keittiösyvennyksellä ja takalla maksoi noin $70. Suosittelen lämpimästi, jos paikka osuu matkan varrelle.
Satojen intiaanikylien sivilisaatio, tuhansia ihmisiä, sadan vuoden kukoistuskausi jona rakennettiin upeita kaupunkeja, ja yhtäkkiä sen lopuksi intiaanit katosivat, lähtivät, hylkäsivät kaupunkinsa ja jättivät ne koskemattomina odottamaan löytäjiään yli puoli vuosituhatta myöhemmin. Kuulostaako Indiana Jonesin juonelta? Ei, vaan ihan totista totta Mesa Verden kansallispuistossa Lounais-Coloradossa.
Mesa tarkoittaa täällä päin pöytävuorta, ja Mesa Verden alue on todellakin vihreitä pöytävuoria toinen toisensa perään. Pueblointiaanit saapuivat tänne 400-luvulla metsästäjäkeräilijöinä ja asettuivat pian aloilleen viljelemään maata, rakentaen itselleen ensin maakuoppien päälle kotia, sitten savitaloja ja lopulta hiekkakivestä hakatuista tiilistä rakennettuja taloja. 1200-luvun alussa tapahtui jotain – ehkäpä sotaisien apassien tunkeutuminen pueblojen alueelle? – mikä sai pueblot siirtämään asumuksensa suoraan kanjonien seinään. Alle 20 vuodessa suurin osa puebloista oli muuttanut taloihin, joihin pääsi vain kalliokiipeilemällä, ja joista perheiden miehet joka päivä kiipesivät ylös pöytävuoren laelle viljelemään maissi- ja kurpitsapeltojaan.
Pueblointiaanit eivät ehtineet asua näissä kallionkielekkeiden alle rakennetuissa kaupungeissaan kuin vajaa 100 vuotta, kun tilanne taas muuttui. Parissa vuodessa koko monituhatpäinen sivilisaatio pakkasi kimpsunsa ja muutti etelään, kohti Arizonaa ja New Mexicoa. Miksi? Sitä ei tarkkaan tiedetä. Ehkäpä pueblojen viljelymaat pöytävuorten päällä eivät tuottaneetkaan enää tarpeeksi satoa? Ehkä aluetta vaivannut 24 vuoden pituinen kuivuus ajoi intiaanit kodeistaan? Ehkä jokin muu katastrofi oli vaikeuttanut elämää, lapset eivät selvinneet hengissä, vanhukset nääntyivät, ja tämä kaikki sai perheet, suvut ja heimot muuttopäätöksen partaalle?
Tai ehkäpä asia onkin niin, kuten nykyiset pueblointiaanit, tuon muinaisen kansan jälkeläiset, asian ilmaisevat: It was just time to go. Oli aika mennä.
Sade piiskaa vasten kasvoja, pari tuntia aiemmin ostettu sateenvarjo on jo puoliksi hajalla ja tennarini ovat läpimärät. Brú na Bóinnen hauta-alueella on juuri niin sateista kuin Irlannista kuvittelisi. Sisälle Newgrangen hautaan mahtuu vain puolet ryhmästä kerrallaan, ja kun opas kysyy, ketkä haluaisivat mennä sisään ensimmäisessä ryhmässä, reagoin salamaakin nopeammin. Kyllä, pois tästä sateesta!
Haudan sisällä käytävä kapeni kapenemistaan ja jouduin pian kyyristelemään päästäkseni liikkumaan kivien alla eteenpäin. Minulla on lievä ahtaan paikan kammo, joten jännitin etukäteen tätä osuutta vierailusta, mutta kapea käytävä ei lopulta ollutkaan ahdistava, koska sen yllä kulki toinen kapeampi käytävä, johon katto aukesi vähän väliä, ja jonka merkitys selvisi myöhemmin. Opas oli pyytänyt jo ulkopuolella kaikkia laittamaan kamerat laukkuun, jotta ne eivät kolhisi tuhansia vuosia vanhoja seiniä, ja myös koska Newgrangen sisällä oli kuvaaminen kielletty.
Perillä kammiossa yritimme ahtautua toistemme ohitse tutkimaan kolmea alkovia, jotka yhdessä sisääntulokäytävän kanssa muodostivat ristin. ”Ei mitään tekemistä kristinuskon kanssa”, opas totesi ja selvensi, että risti on ollut käytössä symbolina jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Kaikissa kolmessa alkovissa oli seinillä geometrisiä kaiverrettuja kuvioita – parissa myös 1800-luvun turistien jättämiä terveisiä mallia ”John Smith kävi täällä, kesäkuu 1876” – ja yhdessä oli laakea maljan muotoinen kivi. Hautaa kutsutaan haudaksi, koska aiemmin jokaisessa alkovissa oli samanlainen kivi, jonka päältä arkeologit löysivät ihmisten poltettuja jäänteitä. Kuitenkin todennäköisemmin Newgrangea käytettiin monipuolisesti uskonnollisiin riitteihin; kyllähän kirkkoihinkin on haudattu ihmisiä, vaikka niitä käytetään paljon muuhunkin. Newgrangen todellinen käyttötarkoitus jää kuitenkin arvailun asteelle, sillä kirjoitettua perintöä ei tuolloin vielä ollut Irlannissa.
Oli Newgrangen käyttö mikä tahansa, talvipäivänseisauksena täällä varmasti kuhisi. Tuolloin aamuaurinko säteilee haudan sisälle 19 metriä pitkää käytävää pitkin 17 minuutin ajan ja valaisee perimmän alkovin takaseinän kuviot. Huhtikuussa kammioon ei taatusti päässyt pienintäkään valonsädettä, ja opas demonstroi tätä sammuttamalla valot. Ne parikymmentä sekuntia täydellistä pimeyttä tuntuivat tooodeellla pitkiltä… kunnes sitten opas alkoi pikkuhiljaa valaisemaan kammiota nousevan auringon suuntaisesti sijoitetulla lampulla, joka loi kellertävän valonsäteen lattian poikki.
Maagista. Ja vähän aavemaista. Oli ihan kiva päästä ulos.
Brú na Bóinnen alueen haudat rakensivat kivikautiset irlantilaiset noin 5000 vuotta sitten, mikä tekee siitä yhden vanhimmista ihmisen rakentamista yhä pystyssä olevista rakennelmista. Vertailun vuoksi Stonehenge on reilut 4000 vuotta vanha ja Gizan pyramidit noin 4500 vuotta vanhoja – kaikki ihan käsittämättömiä lukuja. Vielä käsittämättömämmäksi Brú na Bóinnen haudat tekee se, miten ne rakennettiin. Kivikaudella ei ollut erityisen kehittyneitä rakennusmetodeita: monta tonnia painavat kivet raahattiin paikalle käsivoimin, ne aseteltiin jollain ilveellä juuri sopivasti vinoon että sadevesi ei koskaan pääsisi hautakammioon, enkä nyt edes aloita siitä, miten valtava hautakammio tai hieman nouseva käytävä oli saatu juuri sopivaan kulmaan talvipäivänseisauksen aamuauringon kanssa.
Sillä aikaa kun jälkimmäinen puolikas ryhmästämme vieraili haudassa sisällä, minä kiersin paikan ympäri ihmetellen geometrisiä kuvioita, joita oli kaiverrettu kiviin sinne tänne. Näiden merkitys on hukkunut aikojen saatossa, mutta kivet itsessään olivat hienoja, ja Brú na Bóinnen käytävähaudat ovat eniten koristeltuja koko Länsi-Euroopassa. Kun hauta ”löydettiin” uudestaan 1600-luvulla, kivet eivät olleet näin hienosti aseteltuja, vaan ulkopuolen rakensivat arkeologit 1960-luvulla, jotka löydettyjen kivien perusteella laativat parhaimman arvauksensa siitä, miltä hauta joskus aikoinaan oli näyttänyt.
Tämän kokoinen kukkulahan ei mihinkään ikinä kadonnut, mutta aikojen saatossa sen merkitys hautana tai rituaalipaikkana unohtui ja se sai mystisiä, toisenlaisia merkityksiä. Roomalaisten aikoihin ajateltiin, että haudat olivat Irlannin jumalten kotipaikka, ja alueelta on löytynyt roomalaiskolikoita, joita pyhiinvaeltajat ovat tuoneet mukanaan. Koko alue on saanut nimensä irlantilaisen Dagda-jumalan rakastajattaren, Bóinn-jumalan mukaan, joka hallitsi hautojen vierestä soljuvaa Boyne-jokea. Pitkään irlantilaiset pitivät aluetta pyhänä eivätkä halunneet koskea hautoihin, jotta eivät suututtaisi jumalia, mutta vuonna 1699 paikallinen maanomistaja Charles Campbell käski työläistensä kaivamaan haudan sivua, jotta hän saisi siitä kiviä käyttöönsä. Sisäänkäynnin löydyttyä työläiset kaikkosivat, mutta Campbell jatkoi yksin kaivuutöitä, pääsi sisälle kammioon, ja loppu onkin sitten arkeologista historiaa.
Newgrangen hautaan sisälle mahtuu kerrallaan vain 10 ihmistä, joten talvipäivänseisauksen valoihmettä ei kovinkaan moni pääse seuraamaan. Joka vuosi kuitenkin 50 onnellista voittaa avec-kutsun, jotka jaetaan 16.-26.12. aamuille, sillä valoilmiö näkyy haaleampana myös viitenä talvipäivänseisausta ympäröivänä päivänä. Jos näkyy. Jos sää on kuten meillä oli, niin sitten ihmetellään parikymmentä minuuttia pilkkopimeää. Loton voittaja voi todellakin tuntea olonsa lottovoittajaksi, koska kutsulottoon osallistuu joka vuosi noin 30 000 ihmistä. Olisin itsekin osallistunut, jos olisin pitänyt mahdollisena matkaa Irlantiin ensi joulukuussa, mutta nyt jäi väliin.
Miten päästä Brú na Bóinneen?
Hautaan pääsee vain rajoitettu määrä vierailijoita päivässä, joten omalla autolla liikkuessa kannattaa tähdätä visitor centerille mahdollisimman aikaisin. Julkisilla Dublinista paikalle pääsee vain yhdellä hyvin pitkällä yhteydellä, joten itse kävin paikalla Mary Gibbonsin ohjatulla kierroksella, mikä oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Kierrosaikataulu oli näin taattu, ja Mary selosti koko matkan ajan Irlannin historiaa tuhansien vuosien ajalta kiinnostavasti ja kuivalla huumorilla höystettynä. Newgrangen lisäksi kierrokseen kuului Taran kukkulat, mistä lisää myöhemmässä postauksessa! Maryn kierrokset täyttyvät kesäisin, joten varaus kannattaa tehdä kuumimpaan turistiaikaan ainakin viikkoa etukäteen.
Tuulilasinpyyhkimet viuhtoivat sadepisaroita pois tieltään, kun ajelimme pitkin Rotterdamin teollisuusaluetta. Sadattelin käsittämättömiä liikennejärjestelyitä autolle täynnä ajokortittomia saamatta pahemmin vastakaikua. Useamman superomituisen liikenneympyrän jälkeen kaarsin autolla ison teollisuusrakennuksen pihaan – tai tarkemmin sen portin ulkopuolelle tarpeeksi kauas turvamiehestä, jotta meitä ei tultaisi heti hädistelemäään pois. Olen aiemmin kirjoittanut blogissa keräileväni maailmanperintökohteita, joten fanfaarit käyntiin ja serpentiiniä ilmaan: siinä oli Van Nellefabriek, sadas vierailemani maailmanperintökohde!
Hollantilainen Van Nellen tee-, tupakka- ja kahviyritys rakennutti tehtaan 1920-luvun lopulla tuontituotteidensa jatkojalostukseen. Arkkitehti Leendert van der Vlugt suunnitteli rakennuksen tuolloin muodikkaaseen International Stylen tyyliin; Suomessa samaa tyyliä on käyttänyt Alvar Aalto Turun sanomien pääkonttoria suunnitellessaan, ja tyylisuunta on läheistä sukua funkkikselle. Van der Vlugtin johtava ajatus tehdasta suunnitellessa oli, että tehtaan työntekijät tarvitsevat valoa – ei mikään hullumpi ajatus – ja että koska tehtaan tilatarpeet kuitenkin muuttuvat ajan myötä, tiloista on hyvä tehdä helposti muuntuvia. Nykyään tämän ansiosta entinen tehdas on messu-, näyttely- ja kokouskäytössä.
Maailmanperintökohteeksi Van Nellen tehdas pääsi vuonna 2013 siksi, että se on niin hieno esimerkki modernistisesta sotien välisestä arkkitehtuurista mutta myös siksi, että siinä näkyy tuon ajan hollantilainen satamatoiminta, jossa rahdattiin tuotteita kaukomaista ja jatkojalostettiin niitä ennen niiden myymistä muulle Euroopalle.
Parasta Luxemburgissa on se, kuinka helposti täältä pääsee pois.
Ota kartta ja piirrä siihen Luxemburgin ympärille ympyrä, sellaisella sanotaanko nyt vaikka viiden tunnin ajomatkan säteellä. Kuinka paljon mielenkiintoisia paikkoja ympyrän sisälle jää? Niinpä niin, aika paljon.
Täydellinen yhdistelmä syntyy, kun auton vielä pakkaa täyteen kavereita, hyviä juttuja ja letkeää musiikkia, kuten me teimme viime viikonloppuna. Lähdimme silloin Nusan ja Alexandran kanssa moikkaamaan Haagiin muuttanutta Annaa. Minä olin vuokra-automme kuski, Alexandra luki ohjeita GoogleMaps-printeistä ja Nusa tuskaili takapenkillä Belgian kartan kanssa, joka oli niin iso, ettei sitä saanut käännettyä ympäri autossa. Lähdimme perjantaina jo vähän yhden jälkeen, jotta välttäisimme pahimpien ongelmakaupunkien ruuhkat – siis Luxemburgin ja Brysselin – ja jälkimmäisen ohitettuamme huokasimme vihdoin helpostuksesta ja maltoimme pysähtyä jaloittelemaan.
Jaloittelupaikaksi valikoitui Lier, pikkukaupunki vähän Antwerpistä itään. Parkkeerasimme auton keskusaukion lähettyville ja lähdimme jalan tsekkaamaan nähtävyyksiä, joihin kuului peräti kaksi maailmanperintökohdetta: kellotorni ja flaamilaisten beguiinien talot. Kellotornin olin jo spotannut aiemmin toisesta kaupungista, mutta beguiinien talo oli 99. vierailtu maailmanperintökohde!
Kellotorni vasemmalla ylhäällä, alakuvat Zimmertornista, jossa belgialaisen astronomi ja kellontekijä Louis Zimmerin suunnittelema kello. Kävimme teellä ja lieriläisillä kekseillä Markt19-kahvilassa keskustorin laidalla.
Lierin jälkeen eksyimme kerran jos toisenkin, printattu GoogleMaps ei ollutkaan paras apu ja kartta ei ollut tarpeeksi tarkka harhaillessamme Haagin katuja, joten perillä Haagissa olimme vasta pimeän jo tultua. Annan kokkaamia souvlakeja nauttiessamme kävimme läpi vaihtoehtoja viikonlopun ohjelmaksi ja päädyimme lähtemään seuraavana päivänä läheiseen Isoon Kaupunkiin, Rotterdamiin.
Rotterdam on vähän Helsinkiä suurempi satamakaupunki, Euroopan suurin satama, ja Alankomaiden toiseksi suurin kaupunki heti Amsterdamin jälkeen. Päivän sää ei tehnyt meihin kovinkaan suurta vaikutusta – sadetta, pilviä ja lisää sadetta – joten sillä oli varmaan oma vaikutuksensa mielipiteeseeni, kun sanon, etten erityisesti kaupungista perustanut. Hienoa arkkitehtuuria kyllä löytyi – hassuja kärjellään seisovista kuutioista koostuvia opiskelija-asuntoja, puolikaaren muotoinen kauppahalli, näyttävä Erasmus-silta – mutta muuten kaupunki tuntui olevan täynnä kauppoja, kauppoja ja lisää kauppoja, vieläpä suurin osa ketjuliikkeitä, joista ei todellakaan tehnyt mieli ostaa mitään.
Toisaalta löysimme kaupungista paljon paikkoja, joissa jossain muussa säässä, jonain muuna päivänä, olisi ollut kiva istuskella oluen tai viinilasillisen äärellä ihmettelemässä maailman menoa. Viime syksynä avattu uusi puolikaaren muotoinen kauppahalli oli todella vaikuttava ilmestys – ja niin suosittu, että jouduimme jonottamaan sisään – ja vanhassa satamassa oli sympaattisia paatteja ja terasseja. Kuulema museot kaupungissa ovat myös hienoja, mutta niihin meillä ei riittänyt aika, emmekä olleet tutustuneet niihin tarpeeksi hyvin, että olisimme osanneet valita yhtä kiinnostavaa.
Rotterdamin vanhassa satamassa oli vähän Amsterdam-fiilistä
Rotterdamin kaupungintalo oli yksi harvoista keskustan rakennuksista, joka selvisi toisen maailmansodan pommituksista.
Ajaessamme takaisin Rotterdamista Haagiin takapenkiltä rupesi kantautumaan vankka pyyntö: haluamme merelle! Niin halusin minäkin. Merta on ollut ajoittain ikävä, ja silloinkin kun ikävä ei vaivaa, sen kaukaisuus Luxemburgissa ja Coloradossa tuntuu. Olimme katseleet jo pitkään yllä lentäviä lokkeja ja halusimme päästä näkemään ulapan ja mainingit.
Minulla ei ollut ennen tätä reissua mitään havaintoa Haagin rannasta, mutta nyt jos sattuisin olemaan tuolla päin kesällä, niin ehdottomasti viettäisin pari päivää rannalla. Se oli nimittäin aivan mahtava. Iso, leveä, hiekkaa silmänkantamattomiin, Atlantin aallot ja pitkä rivi rantakahviloita, -ravintoloita ja -baareja, joista yhteen me istahdimme lasiseinien taakse pöydässä roihuavan tulen ääreen nauttimaan omenapiirakkaa ja teetä. Ei edes haitannut, että ulkona puhaltava hyinen tuuli kylmäsi luita ja ytimiä. Hämärtyvä auringon kajo oli kaunis.
Rantakahvilarivistön takana oli korotettu rantakatu ja uusi rivistö rantaravintoloita. Karusellista tuli vähän mieleen Boardwalk Empire.
Taustalla näkyvä Kurhaus rakennettiin 1800-luvun loppupuolella konserttitaloksi ja hotelliksi. Rakennuksessa toimii yhä hotelli, mutta ura konserttitalona loppui vuoden 1964 Rolling Stonesin konserttiin, josta yhtyeen piti paeta paikalta yleisön alkaessa mellakoimaan.
Auringon laskettua kiersimme autolla Haagin kuuluisia instituutioita: tuossa on Europol pomminkestävine lasiseinineen, tuossa Jugoslavia-tuomioistuin, ja tuossa Rauhanpalatsi, jossa mm. Kansainvälinen tuomioistuin kokoontuu. Sivukadut olivat täynnä pompöösejä suurlähetystöjä, ja siellä täällä näkyi ministeriörakennuksia.
Rauhanpalatsi, Vredespaleis, joka rakennettiin ajatuksena, että se takaisi ikuisen maailmanrauhan. Vuosi rakennuksen valmistumisen jälkeen syttyi ensimmäinen maailmansota.
Hallintorakennusten lisäksi Haagissa on paljon indonesialaisia ravintoloita – Indonesiahan on vanha hollantilainen siirtomaa – ja me kävimme syömässä niistä yhdessä, Tri Tunggalissa. Ruoka oli maukasta, ja sitä tuli montaa eri sorttia, joten suosittelen lämpimästi! Vielä lämpimämmin vinkkaan käyntiä drinkeillä Haagse Torenissa, näköalaterassilla varustetussa pilvenpiirtäjässä: sisäänpääsy oli nimittäin 6 euroa, ja siihen sisältyi yksi drinkki, joka saattoi olla mm. 9,5 euron cocktail. Näköalat olivat mahtavia ja cocktailit todella hyviä sekä mahdollisesti jopa huokeampia kuin maan kamaralla.
Sunnuntaina ideana oli käväistä nopeasti katsomassa Haagin nähtävyyksiä ennen pitkää paluumatkaa, mutta lähtö venyi, kiitos vanhaan kuningattaren talvipalatsiin rakennetun huippukiinnostavan Escher-museon, joka oli täynnä tuon hollantilaistaiteilijan illuusioita. Museon jälkeen kävimme vielä nopeasti kävelemässä parlamenttitalon ohitse ja hakemassa keskustasta sämpylät mukaan matkalle. Tässä vaiheessa koko viikonlopun vallinnut ankea sadesää taukosi ja aurinko helotti kirkkaalta taivaalta niin, että olisi tehnyt mieli istahtaa terassille siitä nauttimaan, mutta ei auttanut mitään, pakko oli lähteä.
Tämän torin nimi on Het Plein, suomeksi ”Tori”. Terassit olivat melkein täynnä vaikka lämpöasteita ei yhäkään ollut kuin vähän yli 10.
Paluumatkalla pidimme jaloittelutaukomme auringon laskiessa kelttien perustamassa Namurissa, vähän Brysselistä etelään. Reippailimme yli tuhat vuotta vanhan linnoituksen harjalle, jonka jälkeen joimme kupit teetä lämpölamppujen alla kaupungintorin terassilla. Kun myöhään illalla sain vihdoin auton palautettua, olin rättiväsynyt – mutta tyytyväinen.