muutto -tägi | Globe Called Home

24.11.201524.11.2015

Äddi, Luxembourg!

Tänään sähköpostiini kopsahti maili, joka sai minut hyppimään innosta ympäri olohuonetta. Maili, jota olin odottanut ja jännittänyt, ehkä vähän stressannutkin jo pari viikkoa.

Luxemburgin asuntoni on vihdoin löytänyt uuden vuokralaisen.

Rue Michel Rodange, Luxembourg — Entinen kotikatuni Luxemburgissa. Ex-asuntoni ikkunat näkyvät tässä kuvassa.

Kun toukokuussa jätin Luxemburgin taakseni, en kuitenkaan luopunut asunnostani, koska ei ollut varmaa, etten palaisi taas marraskuussa sateiseen Beneluxiin. Sen sijaan hommasin asuntoon alivuokralaisen, jätin huonekalut ja astiat paikoilleen ja jonkin verran tavaraa kellarikomeroon. Kun neljältä aamuyöllä tilasin taksin lentokentälle ja lukitsin oven, en ajatellut tekeväni niin viimeistä kertaa – vaikka pikkaisen niin toivoinkin.

Mahdollinen paluupäiväni Luxemburgiin olisi ollut viikko sitten ja kirjoittelen tätä yhä Coloradosta, joten tiedätte, miten siinä sitten kävi. Hyvä näin.

Place du Martyr — Kolmen minuutin kävelymatkani kotoa bussipysäkille kulki aina tämän aukion lävitse.

Työasiat järjestyivät ongelmitta, mutta asunnosta luopuminen ei ollutkaan yhtä simppeli juttu. Asuntoni oli täynnä huonekaluja, joita en halunnut, ja totta puhuen en ihan hirveästi haikaillut mikron, telkkarin tai edes Arabian toistakymmentä vuotta vanhan astiaston perään. Olin rakentanut Luxemburgiin itselleni pesän, jonka muutto Atlantin ylitse ei olisi alkuunkaan järkevää, mutta jotenkin siitä piti päästä eroon.

Rue Michel Welter, Luxembourg — Samassa korttelissa mutta eri kadulla oli rivi söpöjä townhouseja, joita ihastelin aina kävellessäni katua pitkin lähikauppaan.

Pelastuksekseni koitui Luxemburgin hullut asuntomarkkinat ja ystävällinen kiinteistövälittäjä, joka suostui joustamaan kahden kuukauden irtisanomisajasta, jos vain uusi vuokralainen löytyisi, sekä kauppaamaan asunnon lisäksi eteenpäin myös huonekalujani ”ota tai jätä” -tarjouksella. Ylikuumentuneilla markkinoilla asuntoni on todellinen kultakimpale – hyväkuntoinen, hyvällä sijainnilla ja vuokra yleiseen hintatasoon nähden kohtuullinen – ja Luxemburgiin saapuu jatkuvasti expateja pelkän matkalaukun kanssa, joten ei lopulta ihme, että joku tarttui mahdollisuuteen ostaa asuntoon sopivat kalusteet.

Yhtä lailla pelastuksenani toimi pari Luxemburgissa asuvaa ystävää, jotka auttoivat kellarikomeron sisällön tyhjentämisessä säilöön siihen saakka, että ehdin sille jotain tehdä. Kiitos tuhannesti Kaisa ja Kukka!

Boulevard de la Petrusse, Luxembourg — Kotiani lähin kohta, josta Petrusse-laaksoon pystyi laskeutumaan, sijaitsi reilun korttelin päässä. Reitti laaksoon kulkee noiden puiden lävitse…

Stairs down to Petrusse, Luxembourg — …näitä portaita pitkin…

Petrusse Valley, Luxembourg — …tänne. Tässä minäkin lenkkeilin monen monta kertaa.

Viimeiset langanpäät käyn solmimassa paikan päällä joulukuussa matkalla Suomeen. Työpaikan byrokratian viimeistely, pankkitilin sulkeminen, kirjautuminen paikallisviranomaisen luona ulos maasta ja niiden mainittujen tavaroiden läpikäyminen odottavat kaikki minua. Toisaalta myös joulumarkkinat, ystävät ja toistaiseksi viimeistä kertaa niin tuttujen kaupungin katujen kulkeminen.

Äddi, Luxemburg! Kiitos parista hyvästä vuodesta, jotka sain viettää kanssasi!

Selfie viimeisenä työpäivänä — Tämän selfien otin viimeisenä työpäivänäni juuri, kun olin viimeistä kertaa sulkenut työhuoneeni oven ja marssinut raput alas työpaikaltani. Toukokuussa oli lämmintä ja aurinko paistoi.

6.5.20155.5.2015

Coloradoon – miksi ihmeessä??

Pari viikkoa sitten Brysselissä työmatkalla olin sopinut treffit kahden paikallisen matkabloggaajan kanssa terassille. Place Saint-Géry oli täynnä lämpimästä kevätillasta nauttijoita, ja siinä hoegaardeneiden ääressä istuessamme tuli puhetta tulevaisuudesta. Kerroin olevani muuttamassa poikaystävän luokse Coloradoon, johon toinen matkabloggaajista reagoi:

Colorado… yööh.

Epäuskoisena katsoin, kun toinen nyrpisti nenäänsä ja ilmaisi inhoaan. Siis mitä? Yöh?

Yeah, I mean Colorado… what’s there? Like, nothing? alunperin kanadalainen bloggaaja totesi ja pyöritteli silmiään. Siis Coloradossa on kaikkea, totesin, ja kaivoin esille Instagram-kuvani.

Coloradossa voi lasketella, sanoin, ja näytin kuluneen talven laskettelukuvia. I don’t like snow, bloggaaja totesi.

Ei se mitään, totesin, ja vaihdoin taktiikkaa: Kalliovuoret ovat upeita mihin vuodenaikaan tahansa! Näytin kuvia patiointireissuiltamme viime kesältä, mutta vastaanotto oli tyrmäävä: We have the Rocky Mountains in Canada too, and I wasn’t amazed by them there either.

Näytin kuvia Boulderista, jonne muutamme. Katso, nämä vuoret, Boulderin Flatironit, ovat ihan meidän kodin vieressä! You live in the middle of nowhere? Ei kun asutaan kaupungissa, mutta siinä on vuoret silti vieressä, ne näkyy uima-altaalta ja niille voi polkaista pyörällä. Mjaah… bloggaaja vastasi ja ryysti oluttaan. Ei näköjään vakuuttanut.

Jos eivät vuoret kiinnosta, niin mites preeria? Silmän kantamattomiin maissipeltoja, ja preeriakoirakolonnia pääsee ihailemaan luonnossa! Lisäksi Colorado on osavaltio, missä kylän asukasluvun sijaan kyltteihin painetaan kylän korkeus – yleensä parin kilometrin hujakoilla – ja kansallispuistojakin löytyy peräti kolme, esimerkiksi tällaisia upeita dyynejä, ja…

Hey, look, I’m sure it works for you, but I’m just not interested, bloggaaja totesi. It doesn’t even have beaches. Now Rio de Janeiro on the other hand…. ja keskustelu soljui Etelä-Amerikkaan.

Minulta kysytään usein, missä Colorado oikein sijaitsee. Ei ole häpeä, jos ei tätä tiedä – eiväthän amerikkalaisetkaan aina ole perillä Suomen sijainnista – mutta muistin virkistykseksi, se on siinä keskellä kaikkea. Meri siis todellakin puuttuu.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

14.4.20156.5.2015

Minä haluaisin… 12 asiaa tästä hetkestä

1. Nauttia auringonpaisteesta. Tänään sitä on Luxemburgissa riittänyt, mutta alkuvuosi oli todella rassaava. Kaikki, jotka väittävät, että Lontoossa sataa paljon, eivät ole näköjään tietoisia Beneluxin olemassaolosta.

2. Pyöräillä. Paljon. Mieluusti ympäristössä, jossa pyöräilijöihin on totuttu, ja jossa ei ole ammottavia rotkoja kaupunginosien välillä.

Luxembourg altitude differences — Kohdan 2 ehdot eivät todellakaan täyty Luxemburgissa.

3. Mennä vappuna jonnekin. Tässä ”jonnekin” alkaa yhä vahvemmin näyttää Helsingiltä, mutta lomapäivät ja lennot aiheuttavat vielä epävarmuutta.

4. Kiivetä vuorille. Ajomatkalla laskettelukeskuksiin ihastelin korkeita vuorenhuippuja ja haaveilin jo heinäkuusta, kun korkeimmille nelitonnisille voisi alkaa kiivetä ilman talvivarusteita.

5. Nauttia auringonpaisteesta. Poltin nenäni ja leukani Coloradon laskettelurinteissä aurinkovoiteista huolimatta, mutta mitä siitä, kun saatu valohoito sai minut hykertelemään onnesta.

6. Nauttia kesäisestä kaupungista. Olen joskus leikitellyt idealla maalle muuttamisesta, mutta taidan silti olla kaupunkilainen henkeen ja vereen. Mikään ei voita kesäisiä kaupunkien terasseja.

7. Käydä mökillä. Olen nykyään ylpeä suomalaisen kesämökin (pienenpienen siivun) omistaja. Suomi, et pääse minusta ikinä eroon!

8. Purjehtia. Mieluummin matkapurjehdusta, mutta jo pelkkä jollan purjeiden reivaus pienehköllä vuoristojärvellä riittäisi pahimpaan purjehduskaipuuseen.

9. Pitää vain yhtä kotia. Tätä etäsuhdetta ja maasta toiseen hyppimistä alkaa nyt olla mitta täynnä.

10. Lenkkeillä preeriakoirien keskellä. Kävin moikkaamassa noita söpöläisiä taas viime tiistaina (samalla matkalla kun veimme autoni huoltoon, kun huomasimme sen päästäneen jäähdytysnesteet teehuoneen parkkipaikalle). Kohta niillä on taas poikasia, ja pienen pienet söpöt preeriahauvat törppöilevät ympäriinsä pyöräteillä.

11. Istua leirinuotion äärellä ja kuunnella vapitien mölinää pimenevässä illassa Iiron ja ehkäpä parin kaverin kanssa.

12. Muuttaa Coloradoon. Paria kohtaa lukuunottamatta tämä olisi kaikkien haluamisteni täyttymys, ja olen sen tässä viime aikoina vihdoin tajunnut…

…nimittäin tänään kiirehdin täällä Luxemburgissa kotiin ranskantunnilta tiskaamaan ja pikasiistimään kotia, avaamaan ranskalaisen parvekkeen ovet ja päästämään kirkkaan kevätauringon sisälle. Vierailulle saapui eräs keski-ikäinen suomalainen mies.

Minä: Tässä tää nyt olis…

Mies: Juu ihan siisti. Onko ollut paljon kyselijöitä?

Minä: Ei… vielä! Viimeksi oli monta, ja onhan tässä vielä aikaa. Toi pesukone ei normaalisti pidä noin omituista ääntä, siellä on nyt kengät pesussa, ja nää ikkunat eristää melua tosi hyvin, ei muuten kuulu laskeutuvien lentokoneiden äänet. Parkkipaikkoja löytyy kuulema ihan hyvin alueelta, kun vaan hankkii asukaspysäköintitunnuksen, mutta tästähän on vaan lyhyt kävely keskustaan, ja…

Mies: No mä otan tän.

Minä: Ai? Jes! Kättä päälle!

Nyt on siis asunto vuokrattu toukokuun puolivälistä eteenpäin, töistä anottu virkavapaata loppuvuodeksi ja yhdensuuntaiset lentoliput taskussa. Asumisen kestosta tai muuton pysyvyydestä en sano taaskaan mitään – olen oppinut, ettei sen suhteen ikinä kannata lupailla – mutta suuntana on tuo ihana vuoriston ja preerian täyttämä rento ja positiivinen Colorado, jossa aurinko paistaa korkealta taivaalta 300 päivää vuodesta.

Home — Tällainen koti oli vielä eilen vuokrattavissa – mutta eipä ole enää! (Tähän kohtaan tuuletukset!)

Tähän listausharjoitukseen minut haastoi ihanasta Etelä-Ranskasta käsin bloggaava sananiekka Héléna, jonka blogia suosittelen kaikille täysin rinnoin. Heitän haasteen eteenpäin Maaritille Lappiin ja Emmi H:lle Teksasiin – kaksi niin erilaista asuinympäristöä kuin vain voi kuvitella. Mitä te haluaisitte?

18.6.201414.3.2015

2 vuotta ulkomailla -arvonta!

Tasan kaksi vuotta sitten ilmoitin maistraattiin ulkomaisen osoitteen ja astuin lentokoneeseen kohti Yhdysvaltoja, ja sen kunniaksi tiedossa on ensimmäistä kertaa tässä blogissa arvonta! Ennen kun päästän teidät osallistumaan, pikainen katsaus, miten tähän tilanteeseen päädyttiin:

Mahdollisesta ulkomaille muutosta oltiin puhuttu meidän taloudessamme jo toista vuotta, ennen kuin muutto viimein koitti. Olen rehellisesti sitä mieltä, että kuka vaan suomalainen voi muuttaa ulkomaille, jos oikeasti haluaa eli priorisoi sen tarpeeksi korkealle elämässään ja on valmis näkemään sen eteen vaivaa, mutta ellei satu harvinaisen hyvä onnenpotku esim. kaiken puolestasi hoitavan työnantajan kautta, vaivaa todellakin joutuu näkemään. Meille kummallekaan ei kukaan tullut tarjoamaan mahdollisuutta hopealautasella, vaan käytimme kumpikin paljon energiaa tulevan työpaikan järjestämiseen. Moneen maahan voi muuttaa ilmankin valmiiksi hommattua työpaikkaa, jos on tarpeeksi rahaa säästössä, usko omiin kykyihinsä ja tarpeellisuuteensa uusilla työmarkkinoilla, ja EU:n ulkopuolelle lähdettäessä sopiva viisumi (esim. Work & Travel -tyylinen järjestelmä). Meillä tarve lähteä ei ollut ihan niin kova, joten odotimme, että saimme hoidettua elannon kuntoon Suomesta käsin.

Suomi ei ole huono paikka asua. Läksiäisissämme parikin kaveria tuli sanomaan, että heidänkin on tehnyt pitkään mieli ”karistaa Suomen pölyt jaloista” ja päästä ”pois tästä ikävästä maasta”, mutta meillä motivaatio ei kummunnut mistään suuresta inhosta kotimaatamme kohtaan. Kunhan kumpikin halusimme uusia kokemuksia ja nähdä, miten asuminen onnistuu meiltä vieraassa maassa; tiedostimme, että se olisi vaikeampaa kuin kotimaassa. Alun perin lähtiessämme ei ollut ollenkaan varmaa, että asuisimme ulkomailla näinkään pitkään, mutta vielä ei ole tuntunut, että pitäisi palata. Jossain vaiheessa niin kuitenkin varmasti teemme: takaisin Suomeen vetää tutun ja helpon ympäristön lisäksi ystävät ja sukulaiset, joita olisi aina kiva nähdä useammin.

Käytännön asiat vievät todella paljon aikaa ja energiaa, sekä ennen muuttoa että sen jälkeen. Yhdysvalloissa viisumihärdelli on välillä ihan uskomaton, ja kaikki kestää pidempään kuin olettaisi. EU-alueella tätä ei ole, mutta asunnon etsiminen etänä ei ole helppoa, emmekä ole siinä kertaakaan onnistuneet: Georgiassa Iiro asui ensimmäisen viikon hotellissa etsien meille asuntoa, Luxemburgissa minulla meni samaan kaksi viikkoa, ja Coloradossa kävimme kuukautta ennen muuttoa lomalla paikanpäällä etsimässä tulevaa kotia. Georgiasta Coloradoon muutettaessa muutto ei tosiaan ollut siitä helpoimmasta päästä muuttoyhtiön myöhästellessä ja jättäessä meidät ilman huonekaluja jouluksi, ja kahdessa muussa paikassa muutimme pelkkien matkalaukkujen kanssa kalustamattomiin asuntoihin, joten ensimmäiset viikot ja kuukaudet menivät huonekalukauppoja kierrellessä. Sitten vielä ajokortit, autorekisteröinnit, sähkösopimukset, rekisteröityminen kunnan asukkaaksi, ja muu paperityö, joka on eksponentiaalisesti vaikeampaa kuin Suomessa, koska Suomessa sentään yleensä oikeat toimintatavat ovat tiedossa. Luxemburgissa taas rekisteröin itseni kahteen otteeseen eri tavoin kunnan asukkaaksi, kun en tiennyt, että tavat ovat toisensa korvaavia, enkä vieläkään tiedä mikä niiden ero oli tai kumpi olisi ollut parempi.

Lopulta, kun muuttosäätö on suurimmaksi osaksi ohitse, elämä on oikeastaan aika mahtavaa. Normaalissakin arjessa sattuu ja tapahtuu koko ajan, ja jos lähtee pois totutuilta poluilta kohtaa vielä huomattavasti enemmän nähtävää, koettavaa ja elettävää. Melkein joka päivä tapahtuu jotain jännää, ja vaikka hampaita saa välillä kiristellä vierauteen liittyvien vastoinkäymisten edessä, monesti voi kokea myös onnistumisen tunteita. Kaukomaille matkailusta ei tule haaveiltua, kun lähialueetkin ovat täynnä outoa ja kiehtovaa. Kaikille tämä ei sovi, mutta minä nautin tästä täysin siemauksin.

Sitten itse arvontaan, ja ensimmäiseksi palkintojen esittely! Kahdella mantereella asuvana vietän paljon aikaa lentokoneessa, ja mielestäni parasta ajanvietettä mannertenvälisellä lennolla on käsitöiden teko elokuvaa katsellen. Atlantin yllä on syntynyt jos jonkinmoista neuletta, ja ensimmäisenä arvonnan palkintona on itse tehdyt käsineet vapaasti valittavassa värissä. Tyylivaihtoehtoja on kolme, joista voittaja voi valita itselleen mieluisen:

1. Kevyet kynsikkäät lämpimiin oloihin [kuva: BrownBagKnits]

2. Palmikoidut sormikkaat Keski-Euroopan talviin [kuva: Dick Drost]

3. Vuorelliset tumput arktisiin olosuhteisiin [kuva: hannahcondry]

Toinen palkinto on luxemburgilaisen Oberweisin suklaata. Arvonnan voittaja saa valita, haluaako mieluummin hanskat vai suklaata, kakkossijalle tullut saa sitten jäljelle jääneen palkinnon.

Osallistua voi kommentoimalla tähän kirjoitukseen ja vastaamalla seuraaviin kysymyksiin:
1. Kuinka pitkään olet lukenut tätä blogia?
2. Minkälaisista postauksista pidät? Mistä aiheesta haluaisit kuulla enemmän?
Muista täyttää sähköpostiosoitekenttä. Tätä ei julkaista blogissa ja osoite tulee vain minun tietooni, jotta voin ottaa yhteyttä voittajiin.

Tiedostan, että tämä arvonta osuu päällekäin juhannuspyhien kanssa, joten arvonta-aikaa on kaksi viikkoa, jotta kaikki halukkaat ehtivät osallistua. Arvonta päättyy keskiviikkona 2. heinäkuuta klo 12:00 Suomen aikaa.

Bloggaajilla on mahdollisuus osallistua yhden arvan sijaan kahdella arvalla linkkaamalla omasta blogistaan tähän arvontaan. Jos teet näin, ilmoita siitä kommentissasi.

Loppuun kuva pari vuotta sitten tekemistäni kynsikkäistä todistamaan, että osaan neuloa.

24.12.2013

Viimeiset tuhat kilometriä

Kymmenen asteen pakkasesta huolimatta automme starttasi eilen aamulla kuin unelma ja pääsimme lähtemään liikkeelle Oklahomasta auringon noustessa horisontissa.

Kaksiovisen avoauton takapenkit on kätevintä lastata täyteen matkalaukkuja ja muuta sälää katon ollessa auki – myös pakkasella

Oklahoman tasangot olivat peittyneet ohueen lumikerrokseen, joka jatkui tasaisena silmänkantamattomiin

Olimme jättäneet reissun viimeiselle päivälle eniten kilometrejä – pyöreät tuhat – ja ajotuntejakin oletimme kertyvän melkein kymmenen. Päällimmäisenä motiivina reittisuunnittelulle oli halu päästä perille, mutta myös se, ettei matkan varrella ollut oikein mitään, mihin pysähtyä. Tasaisilla pelloilla vaelteli lehmälaumoja, pikkukylissä ränsistyneet bensikset toimivat myös sekatavarakauppoina, ja tieverkko oli valtavaa ruutukaavaa jatkuen viivasuorana kymmenen mailia kerrallaan.

Horisontissa vasemmalla mustat lehmät yrittävät järsiä ruohoa lumen alta

Cherokeen kylän vesitorni. Alunperin Georgiassa asuneet cherokeeintiaanit ajettiin 1800-luvulla Oklahomaan, mikä näkyy paikannimissä.

Oklahoma ja Kansas eivät tuota pelkästään peltoja ja lehmiä, vaan myös öljyntuotanto on tärkeä osa paikallista maaseutua. Alueen alla sijaitseva öljykenttä oli aikoinaan maailman suurin tunnettu öljyvaranto, kunnes joku keksi Lähi-Idän potentiaalin, mutta yhäkin maaseutu on täynnä yksittäisten maanomistajien öljypumppuja.

Näitä oli paljon

Tästä tarvikkeet pistää pystyyn oma öljykaivo

Kansasin puolella oli ihan yhtä paljon öljynpumppausta

Sopiva paikka öljykaivolle on esimerkiksi omakotitalon takapiha…

…eivätkä lehmätkään pane pahakseen pientä pumppaustoimintaa laitumellaan

Kansasissa päätimme suunnata yhä pienempiä teitä pitkin Dodge Cityyn, mistä oletimme löytävämme lounasta. Päädyimme oikaisemaan Gypsum Hillsien läpi, missä kumpareet ja kukkulat toivat yllättävää vaihtelevuutta maisemaan. Huomasimme olevamme todellisessa erämaassa: seuraavan 40 mailin aikana näimme ehkä viisi autoa eikä yhtäkään muuta elon merkkiä.

Gypsum Hills eli Kipsikukkulat

Lounaan jälkeen maisema muuttui harmaanvalkoisesta ruskeaksi ja pellot palasivat, jos mahdollista vielä tasaisempina. Pohdimme, miltä tuntuisi tulla tänne uudisraivaajana ja pystyttää talo keskelle avaruutta. Hetken ajan vaeltelevien puhvelilaumojen tiirailu ikkunasta kuulosti hauskalta idealta, mutta sitten muistimme 30-luvun Dust Bowlin eli kuivan ajanjakson, jolloin näitäkin alueita riivasivat pölymyrskyt, ja talo ilman mitään tuulensuojaa ei enää kuulostanutkaan niin houkuttelevalta.

No minne me sitten lopulta päivän lopuksi päädyimme? Lähimmäksi veikkasi Pilvi ehdottaessaan määränpääksemme Denveriä. Uusi Amerikan-kotimme sijaitsee siitä nelisenkymmentä kilometriä luoteeseen Boulderin hippikaupungissa, jossa katukuvaa hallitsevat pyöräilijät, hipsterit ja pienpanimot – mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Ylitimme matkamme viimeisen osavaltiorajan juuri ennen auringonlaskua

Meidän piti alunperin saada tavaramme viimeistään jouluaatonaattoon mennessä, mutta myöhemmin muuttofirma ilmoitti, että muutto voisi olla ehkä jouluaattona. Jossain Kansasin peltojen keskellä saimme sitten lopulta yhteyden muuttofirman edustajaan, joka vakuutteli ettei ollut yrittänyt vältellä meitä vaikka selvästi oli yrittänyt, ja syykin oli selvä: tavaramme olivat yhä Atlantassa, eikä muuttofirmalla vieläkään ole tietoa, milloin ne saataisiin tänne puolelle mannerta. Joulusuunnitelmat menivät siis meidän osaltamme vähän uusiksi, ja muuttolaatikoiden purkamisen sijaan suuntaamme vuorille samoille seuduille, missä vietimme jo Thanksgivingiä.

Oikein hyvää joulua kaikille blogin lukijoille!

22.12.2013

Ensimmäiset 500 mailia

Toissapäivänä Iiro palautti avaimet Georgian kotiimme. Muuttorekka oli lähtenyt kohti länttä jo viime viikolla, ja perjantaina me aioimme tehdä saman autollamme. Lentoni laskeutui eilen vähän puolen yön jälkeen Atlantan lentokentälle, mistä ajoimme yöksi vielä Georgian puolella sijaitsevaan hotelliimme. Jo lounasta nautimme Alabaman Birminghamin esikaupungissa sijaitsevassa BBQ-paikassa: brisketiä parilla eri tapaa, friteerattuja suolakurkkusiivuja, mac&cheesea, sipulirenkaita ja BBQ-kastiketta, niistä on hyvä etelävaltojen lounas tehty.

En ole mikään mestarikuski enkä järin pidä autolla ajosta, mutta koska matka on pitkä, siirryin rattiin lounaalla tarkoituksena ajaa Memphisiin saakka. Auringonlaskun aikaan vähän ennen Memphisiä rupesi hieman ripsimään, ja pian ripsintä vaihtui kaatosateeksi ja näkyvyys laski nollaan. Siinä sitten köröteltiin pelokkaasti eteenpäin 40 mailia tunnissa tiellä, jossa nopeusrajoitus on 70, ja yritin seurata järkevällä etäisyydellä edessä ajavan takavaloja, koska itse tietähän en nähnyt. Hieman tuli korotettua ääntäkin puolin ja toisin, kun yritimme Arkansasiin saavuttuamme navigoida lähes nollanäkyvyydellä huoltoasemalle sadetta pitämään, mutta onnistuimme pääsemään perille ilman henkilö- tai tavaravahinkoja. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

Vähän ennen liittymää kuvassa puoliksi näkyvä Pensken vuokrarekka ohitti meidät aivan holtittomasti, mutta jälkeenpäin ymmärsimme, että rekka oli yrittänyt vain pysyä edellä ajavan autoa hinaavan oletettavasti samaa muuttoseuruetta olevan pickupin matkassa. Liittymästä päästyään pickup oli sitten yrittänyt ajaa huoltoasemalle, mutta oli luullut tien kulkevan väärällä puolen kylttiä…

Meinasimme ensin oikaista tästä ”asfalttikentän läpi”, mutta ajoimme sitten kuitenkin virallisen sisäänkäynnin kautta. Hyvä niin, sillä tämä oli näky lähtiessämme huoltoasemalta jatkamaan matkaa.

Nyt vietämme yötä Arkansasin Little Rockissa, ja huomenna matka jatkuu. Perillä lienemme samoihin aikoihin muuttotavaroiden kanssa jouluaattona. Haluaako joku arvata kohdetta?

19.9.20134.8.2014

Kuningas Paperi

Kun aloitin työpaikallani, huoneeni nurkassa ehti möllöttää eräs laite pari viikkoa, ennen kuin tajusin mikä se oli.

Luulin tätä ensin vanhaksi rikkimenneeksi tulostimeksi, ennen kuin tutkin vekotinta vähän tarkemmin…

Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on työpaikalla oma faksi. 2010-luvulla, IT-organisaatiossa. Minulla ei ole hajuakaan, mihin muka tarvitsisin kyseistä rakkinetta töihin liittyen, joten kuluneen puolen vuoden aikana olen faksannut kolmesti boardingpasseja Deltalle puuttuneita lentopisteitä kinutessani sekä yhden luottokorttihakemuksen. Faksin lisäksi minulla on myös ensimmäistä kertaa työhuoneessani oma tulostin sen sijaan, että kävisin hakemassa tulostukseni jostain yksikön yhteisestä kopiokonenurkkauksesta. Sen sijaan skanneri on yksikön yhteinen, ja välillä minusta tuntuu, että olen ainoa, joka sitä käyttää, yrityksessäni siirtää tietoa arkistokaapistani sähköiseen muotoon.

Osaksi tämä kertonee jotain työpaikkani organisaatiokulttuurista, mutta uskon, että osaksi kiittäminen on myös yleistä mentaliteettia Luxemburgissa. Kun muutin tänne, aiemmin saman rumban läpikäynyt suomalainen neuvoi, että osta sitten mappi, johon mapitat joka ikisen virallisen paperin, mitä ikinä saat käsiisi, sillä mitä eriskummallisimmat tahot saattavat kysellä niitä vuosienkin kuluttua. Ristiriitainen sanayhdistelmä original paper copy on pop työpaikan HR-osaston lisäksi myös matkapuhelinliittymää hankkiessa, kaupungin virastojen kanssa asioidessa tai vuokrasopimusta solmiessa. Matkapuhelinyhtiöllä onneksi oli töissä tervejärkinen nuori nainen, joka hyväksyi jotain niinkin epävirallista kuin työsopimukseni todistukseksi siitä, että olen töissä, ja katsoi läpi sormiensa sitä, ettei minulla kahden viikon maassaolon jälkeen ollut esittää kolmen kuukauden virallisia ja alkuperäisiä palkkanauhoja.

Kaikissa papereissa on myös hyvä olla official stamp. Taannoin suomalaisen muuttofirman ensimmäinen yritys laskuttaa muuttokustannuksiani kaatui siihen, että he olivat olettaneet firman oman paperipohjan riittävän virallisuuden vahvistukseksi. No ei riittänyt, vaan piti lähettää uudet paperit, tällä kertaa virallisella leimalla varustettuina, ja tietenkin postitse, sillä faksi skannaamisesta puhumattakaan ei ole tarpeeksi aitoa. Työpaikan matkalaskuosaston kanssa asioidessa sen sijaan olen salaa tyytyväinen, että voin printata netistä matkalaskulomakkeen, täyttää sen kuulakärkikynällä, liittää mukaan kuitit ja heittää sisäpostiin – mahdollisuus, josta olen usein Suomessa haaveillut erinäisten maailman kätevimpien ja helppokäyttöisimpien matkalaskujärjestelmien kanssa tapellessa.

Ainoa taho, joka täällä näyttää olevan vähän vähemmän tarkka papereiden kanssa, on sähköyhtiöni. Sain parin viikon asumisen jälkeen kotiin kirjeen, että voisinko täyttää nimeni valmiiksi laadittuun sopimukseen, jonka sai postittaa heille takaisin sen sijaan, että olisi pitänyt käydä paikan päällä näyttäytymässä. Tästä noin kuukausi myöhemmin postilaatikkoon kolahti sähkölasku, josta en löytänyt minkäänlaista eräpäivää tai maksuaikaa. Laitoin laskun ”tärkeiden papereiden pinoon”, jonka päälle tuohon aikaan kertyi monta muuta paperia rivakkaan tahtiin, ja maksoin laskun kaksi kuukautta myöhemmin, kun siihen uudestaan törmäsin. Tuon laskun jälkeen en ole saanut mitään muuta kommunikaatiota: ei muistutuslaskua, ei uutta laskua (vaikka mielestäni laskutuskausi oli vain kolme kuukautta), ei edes mainoksia. Puoli vuotta myöhemmin sähköt toimivat yhä.

17.3.2013

Perillä täällä jossain

Terveiset Luxemburgista. Täällä sataa.

Kerrankin sain pakattua tavarat jo pari tuntia ennen lähtöä, joten eilen otimme Iiron kanssa altaalla aurinkoa melkein-helteessä. Siitä kone suhahti Detroitiin, jossa maa oli hankien peittämää ja lähes autiota lentokenttää ajoi edestakas terminaalin katonrajassa kulkeva pikaratikka. Kuten Atlantassa, lentokentällä kaikki kyltit olivat kaksikielisiä, mutta toisena kielenä oli espanjan sijaan japani.

Tällainen juna. En kehdannut käyttää 300 metrin matkalla.

Atlantasta Detroitiin iltalennolle oli luvattu snack, ja koska työpaikka oli kustantanut lennot busineksessa, odotin isoa sämpylää ja jätin huoletta illallisen väliin. Sain banaanin, sipsipussin ja suklaapatukan. Detroitissa loungessa oli niinkin upeat ruokatarjoilut kuin oliiveja, kultakalacrackereita, porkkanatikkuja ja valkosuklaakuorrutettuja popkorneja, joten yhdentoista maissa mannertenväliselle yölennolle astellessani vatsa jo kurni siihen malliin, että ajattelin rupeavani kiukuttelemaan, jos koneesta ei saisi ruokaa.

Ei tarvinnut kiukutella. Tervetuliaisshampanjan jälkeen käteen lyötiin illan menu: alkukeitto ja salaatti, grillattuja jättikatkarapuja alkupalaksi, neljä eri pääruokavaihtoehtoa, joista valitsin sisäfileen risotolla, ja kolme eri jälkkärivaihtoehtoa, joista minuun upposi juustot ja mansikat. Pellavapöytä- ja lautasliinat, posliiniastiat, metalliset aterimet ja lasiset lasit. Lisäksi vessoja, joihin ei tarvinnut jonottaa, jatkuvasti kabiinia kiertävät stuertit, niin paljon ylälokerotilaa, ettei tarvitse tunkea, ja penkki, josta sai sängyn, jossa tuhisin katkeamatta monta tuntia. Juuri näin näitä muuten kamalia länteen päin suuntautuvia yönylilentoja eli redeye-legejä pitäisi lentää, ajattelin, mutta taidan silti jatkossa itse maksamillani lennoilla palata karjaluokkaan kertisastioiden ja kapeiden penkkien maailmaan.

Tulipahan koettua

Eurooppa. Passintarkastaja ei varsinaisesti hymyile mutta on silti ystävällinen. Amsterdamista Luxemburgiin lentävän pienkoneen ulkopuolella nuori pariskunta pyytää terminaalibussin kuljettajaa nappaamaan heistä kuvan lentokoneen kanssa. Kuulutuksia ensin jollain käsittämättömällä kurkunpäämongerruksella, siis hollanniksi, ja sitten vasta englanniksi. Luxemburgiin laskeuduttaessa peltoja, peltoja, söpöjä omakotitaloja, kartano ja lisää peltoja. Taksikuski viilettää läpi kivitalojen reunustamien kujien, ja nyt olen täällä, keskustassa Airbnb:n kautta löytyneessä kimppakämpässä, josta olen vuokrannut toisen makuuhuoneen pääsiäiseen saakka.

Huone ja tavarat, eli kaksi matkalaukkua…

…niin tosiaan, kaksi matkalaukkua. Lähtiessä niitä oli vielä kolme. Matkan varrelle jäi se, johon ilmeisesti onnistuin pakkaamaan meikkini. Jos olisin miettinyt vähän pidempään, olisin voinut ehkä harrastaa riskien hajauttamista sijoittamalla kaikkiin laukkuihin oleellisia asioita – ja nyt voin vain kiittää onneani siitä, että matkan varrelle ei jäänyt se laukku, johon olin tunkenut kaikki sukat ja alushousut.

28.2.2013

Lähtöruutuun kulkien vankilan kautta

Viikko sitten pörräilin autolla ympäri piirikuntamme vankilaa etsien oikeaa parkkipaikkaa. Adult penitentiary visitors? Ei kuulostanut oikealta. Sheriff’s Visitor Center? No mennään vaikka sinne. Parkkipaikan vieressä oli korkea piikkilangattu aita ulkoilupihan ympärillä, ja pihan nurkassa nökötti vartiotorni. Miten minä tänne olin päätynyt?

Melkein tasan kaksi vuotta sitten Suomessa spottasin suuren kansainvälisen organisaation työnhaun, joka vaikutti kiinnostavalta ja jonne heitin paperit sisään. Seurasi useita tietokoneavusteisia kokeita kotikaupungissani sekä yksi koetilaisuus lentomatkan päässä. Kun Iiro vuosi sitten mietti Georgiaan lähtöä, minun työnhakuni oli vielä täysin vaiheessa. Tuolloin totesimme, että todennäköisyys, että kummallekin tarjottaisiin paikkaa ulkomailla, oli astronomisen pieni, joten voisimme hyvin hakea molemmat.

Syksyllä kuolleeksi luulemassani työnhakuprosessissa alkoi tapahtua. Lokakuussa Washington DC:n reissun yhteydessä kävin työhaastattelussa, marraskuussa piipahdin Euroopassa työhöntulotarkastuksessa. Tammikuussa sain sitovan työtarjouksen, ja pääsin metsästämään erinäisiä kelpoisuuspapereita – vankilan yhteydessä sijainnesta sheriffintoimistosta hain paikallisen rikosrekisteriotteen. Astronomisen pienikin todennäköisyys toteutuu joskus.

Kahden viikon päästä minulla on edessäni lähtö. Lentolippuja en ole vielä ehtinyt hankkia asunnosta puhumattakaan, mutta enköhän minä pärjää. Iiro ja sitä myötä toinen koti jää tänne Georgiaan, ja reittilennot Atlantin yli tulevat tulevaisuudessa tutuiksi.

Maaliskuun puolivälissä muutan Luxemburgiin.

Kuva: Wolfgang Staudt

17.6.2012

Vähiin käyvät tunnit

Alle 10h päästä pitäisi olla lentokentällä, ja pakkaan juuri viimeisiä tavaroita. Lähden matkaan vain yhdellä matkalaukulla, koska Iiro vei jo jonkin verran minunkin tavaroitani. Olen viimeisen parin vuoden aikana käynyt vaatekaupassa ostoksilla yhden käden sormin laskettavan määrän, joten ehkä on jo aika ostaa uusia vaatteita.

Matkalaukun lisäksi pakkasin toisen laukun syksyä varten, kun vanhempani tulevat käymään. Silloin Atlantin yli siirtyy pari lämpimämpää vaatetta sekä akvarellivärit.

Jännittää lähinnä, mitä kaikkea unohtuu. Ei siis, että mitä unohtuu Suomeen, vaan mitä kaikkea tärkeää olen unohtanut tehdä ennen Suomesta lähtöä. Ainakin laskut lienee vielä ihan hyvä maksaa.