Muistan joskus kuulleeni, että kun eri kansallisuuksien painotuksia hotelliarvosteluissa analysoitiin, amerikkalaiset painottivat eniten huoneen kokoa, ranskalaiset sijaintia – ja suomalaiset aamiaista. Tämä on helppo uskoa. Vielä joitain vuosia sitten saatoin hylätä hotellin, jos siihen ei kuulunut aamiaista, ja jos aamiaisettomaan hotelliin päädyin, murehdin hyvissä ajoin ennen matkaa, saisinko jostain ruokaa.
En murehdi enää, en ainakaan Yhdysvalloissa matkustaessani. Aamuni lähtevät yhäkin käyntiin aamiaisella, mutta hotellia siihen ei tarvita.
Harvassa amerikkalaisessa hotellissa aamiainen kuuluu hintaan. Jotkut ketjut ovat tehneet ilmaisesta aamiaisesta myyntivalttinsa (esim Hyatt Place, Holiday Inn Express), mutta useimmissa hotelleissa aamiainen maksaa ylimääräistä, ja osassa sitä ei ole tarjolla ollenkaan. Silloinkin, kun se kuuluu hintaan, en välttämättä hihku riemusta: halvahkot hotelliaamiaiset on aina samasta muotista väännetty, sokerimuroja taikka bageleita ilman kunnollisia leivänpäällisiä styroksilautasilta kertakäyttöaterimilla.
Jos aamiainen maksaa ylimääräistä, on tasokin yleensä paljon parempi. Hotelliaamainen maksaa yleensä $12-$22 per henki, mutta sillä saakin jo pannukakkuja taikka pekonia. Itse päädyn maksamaan hotelliaamiaisesta todella harvoin, oikeastaan vain jos olen työmatkalla tai jos hotelli vaikuttaa ainoalta paikalta kaupungissa, josta saa hyvän aamiaisen. Yleensä näin ei ole.
Vaikka toisin voisi hotellien perusteella päätellä, USA on varsinainen aamiaisvaltio.
Kun lähden kavereiden kanssa aamiaiselle, on täysin normaalia jonottaa pöytää tunti. USAssa on monia pelkästään aamiaiseen keskittyviä ravintoloita, ja niistä parhaimpiin on jonot koko aukioloajan verran (yleensä klo 06-14). Olen käynyt kysäisemässä vähän yhden jälkeen iltapäivällä eräästäkin suositusta aamiaisraflasta, löytyisikö pöytää. Sain kuulla, että asiakkaita otetaan jonoon aina viralliseen sulkemisaikaan eli kahteen saakka ja juuri nyt, jos jäisin jonoon, saisin pöydän todennäköisesti neljän maissa. En jäänyt, mutta moni muu jäi, ja ravintolan ulkopuolella odotteli kymmeniä ihmisiä vuoroaan.
Tästä huolimatta aamiaistarjontaa kyllä löytyy jonottamattakin, jos ei halua siihen kaupungin trendikkäimpään mestaan. IHOP ja Waffle House ovat hyviä maanlaajuisia aamiaispaikkaketjuja, ja moni vähemmän trendikäs diner tarjoilee erinomaista aamiaista – usein paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä hotelli siitä laskuttaisi.
Jos taas aika tai vatsan venyvyys ei riitä tuhannen kalorin täydelle aamiaiselle, halvemmalla ja kevyemmälläkin selviää. Bagel and cream cheesen saa napattua mukaan mistä tahansa kulmakahvilasta tai -delistä, aamiaissmoothien voi käydä hakemassa Jamba Juicesta tai Whole Foodsista, ja laajempi valikoima jokaisen mieleen löytyy esimerkiksi Panera Breadista.
Moni aamiaista tarjoava ketjupaikka avaa ovensa viimeistään seitsemältä, koska monella työssäkäyvällä amerikkalaisella on tapana ainakin välillä ostaa aamiainen mukaan työmatkan varrelta sen sijaan, että tekisi sen kotona. Jos ei hakisikaan täyttä aamiaista, niin kahvia ei ainakaan jakseta kotona keitellä, ja monella onkin aamulla toimistolla mukana Dunkin’ Donutin tai vastaavan paikan litran pahvikahvikuppi.
Mikä sitten on oma lempparini amerikkalaisessa aamiaistarjonnassa? Nopealle linjalle lähtiessä ei ole bagelin voittanutta. Yksinkertaisessa kulmakuppilassa käydessä sisustaksi riittää pelkkä cream cheese, mutta bageleihin erikoistuneissa paikoissa (esim Einstein Bros Bagels) tilaan bagelini ehdottomasti kylmäsavulohella.
Pidemmän kaavan mukaan istuessa arvon yleensä kahden klassikon välillä: eggs benedict vaiko huevos rancheros? Ensimmäinen on varmaan kaikille tuttu uppomuna- ja pekonileipä hollandaise-kastikkeella, joka kehitettiin New Yorkin Waldorf-Astoria Hotellissa. Jälkimmäinen aamiainen taas on meksikolaista alkuperää: paistettuja kananmunia tortillalätyillä avokadon ja muussattujen papujen kanssa. Täällä Coloradossa huevos upotetaan vihreään tomatillochilikastikkeeseen ja päälle sulatetaan kunnon määrä juustoa.
Tiedättekö nuo risteilyiden ruokailut? Ylitsepursuavia buffeteja, katkarapuvuoria, ja halpisviiniä hanasta. Vai sittenkin jotain ihan muuta?
Oli ehkä hyvä, että mielikuvani risteilyiden ruokatarjoiluista olivat auttamatta hakoteillä. Pääsinpä yllättymään erittäin positiivisesti tammikuisella Karibian risteilyllämme.
Kolmen ruokalajin illallinen – joka ilta!
Risteilyillä perustason ruoat kuuluvat hintaan, ja meidän valitsemallamme Celebrity Cruisesilla perustaso oli selvästi aika korkealla. Ensimmäisenä iltana meidät istutettiin samaan pöytään erään vanhemman pariskunnan kanssa, jotka olivat kokeneempia risteilijöitä, ja heidän ohjeensa oli selvä: Order whatever you like, as much as you like.
Tilasimme siis etanoita. Ne olivat niin hyviä, että päädyimme tilaamaan etanoita joka ilta, parina iltana alkuruoan lisäksi myös jälkiruoaksi. Ai miten niin ikävä ranskalaista keittiötä…
Pääruokasaliin olisi voinut tehdä pöytävarauksen samaan aikaan joka ilta, mutta me halusimme mieluummin syödä silloin, kun meitä huvitti. (Huom: tässä on varustamokohtaisia eroja. Joillain varustamoilla on pakko syödä samaan aikaan joka ilta, joillain kaikki syövät mihin aikaan haluavat.) Kerran jouduimme odottamaan pöytää 10 minuuttia, kun tulimme paikalle iltashown loputtua pahimpaan ruuhka-aikaan. Muulloin meille risteilyn aikana tutuksi tullut hovimestari ohjasi meidät suoraan pöytään. Kaikkina paitsi yhtenä iltana söimme kahdestaan, mutta olisimme voineet myös pyytää pöytäseuraa muista risteilijöistä, jos olisimme halunneet.
Vaikka ruoka oli korkeatasoista, se ei aina osunut nappiin. Opimme pian, että tarjoilijan kertomia suosituksia kannattaa todellakin kuunnella. En tiedä, mihin suositukset perustuivat, mutta melkeinpä veikkaan, että tarjoilijat olivat maistelleet ruoat läpi ja suosittelivat sitten niitä, jotka maistuivat heidän mielestään parhaimmalta. Menussa oli valinnanvaraa noin 8 eri alkuruokaa ja pääruokaa, joista puolet oli joka ilta tarjolla olevia ”klassikkoja” (esim. jo mainitut etanat), toinen puoli joka ilta vaihtuvia ruokia.
Juomat eivät kuulu risteilyn hintaan, mutta usein risteilyä ostaessa saa kaupan päälle halutessaan jonkinmoisen juomapaketin – tästä lisää joskus toiste. Sommelierit olivat asiantuntevia ja osasivat suositella hyvin toiveidemme perusteella viinejä, jotka kuuluivat juomapakettiimme.
Lisämaksusta erikoisravintoloihin
Laivallamme Celebrity Equinoxilla oli kolme erikoisravintolaa, jonne pääsi ruokailemaan lisämaksun maksamalla. Meille Celebrity tarjosi illalliset näissä, mikä oli mahtavaa, koska tuskin olisimme muuten raaskineet asiasta mitään tietämättä maksaa ylimääräistä ravintoloista – ja toisaalta nyt, kun olemme ne kokeneet, niin ostaisin empimättä seuraavalle risteilylle erikoisillallispaketin. Etenkin, jos risteilyllä on juhlan aihetta ja juhlijat ovat fine diningin perään, kannattaa panostaa näihin spessuravintoloihin.
Yksittäiset ravintolaillalliset näissä ravintoloissa maksavat ravintolasta riippuen $35-$50 ekstraa per henki, mutta hinnoissa säästää, jos ostaa useamman illan erikoisravintolapaketin: kolmelta illalta $99, viideltä illalta $149.
Silk Harvest – maukasta sushia ja muita aasialaisia makuja
Sushi kuuluu lempiruokiimme, joten ei ole ihme, että odotukset olivat korkealla Silk Harvestin kohdalla. Sushia saa myös laivan buffetista (siitä lisää alempana), mutta Silk Harvestissa se oli selvästi parempaa: paremmat täytteet, huolellisemmin tehty, ja tietenkin ympäristöllä ja esillepanollakin oli vaikutuksensa.
Sushin lisäksi oma lempparini menusta oli cream cheese wontons eli kermajuustolla täytetyt wontonit marjakastikkeella. Iiro taas tykästyi spicy rock shrimp tempuraan. Moni muukin annos oli suussasulava, ja ainoa pettymys oli pad thai, jonka nuudelit tuntuivat ylikeitetyiltä ja alimaustetuilta.
Ravintoloissa ei ole mitään tarvetta jättää tippiä, mutta me saimme Silk Harvestissa niin erinomaista palvelua – meitä ei häiritty, mutta joku oli heti käsillä, kun katseen nosti, ja kuohuviinilasi täyttyi aina puolilleen ehdittyään – että jätimme kuitenkin. Ilmeisesti amerikkalainen tippauskulttuuri alkaa pikkuhiljaa iskeä meihinkin… Jos tippiä välttämättä haluaa jättää, niin sopiva määrä on esim $10 per pariskunta.
Tuscan Grille – italialainen pihviravintola maailman parhaalla pastalla
”Maailman paras” on superlatiivi, jota kannattaa käyttää varoen, mutta Tuscan Grillen Ravioli ai Funghi Selvatici metsäsienillä ja tryffeliöljyllä on parasta pastaa, jota olen ikinä syönyt, ja siten ainakin minun maailmani parasta.
Muita suosikkejamme olivat ylläoleva hummeripasta, alkuruoaksi tarjoiltu tartarpihvi, rapukakku ja carpaccio sekä pihvit; ribeye ja mignon olivat erilaisia, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen, kumpi oli parempaa, koska ne olivat kumpikin suussasulavia. Päivällinen oli niin maittava (ja iso), että puolitimme jälkiruoaksi suklaafondantin, joka kruunasi illan.
Tuscan Grille sijaitsee laivan perässä, ja kahden hengen ikkunapöydästä voi seurata laivan peräaaltoja, jotka katoavat pimeyteen.
Murano – jos laivan ravintolalla voisi olla Michelin-tähti…
…niin Muranolla varmaan sellainen olisi. Risteilyn hienoin gastronominen kokemus oli eittämättä se, kun tarjoilija liekitti meille hummerit pöydän ääressä.
Eivät hummerit kuitenkaan olleet ainoa Muranon valtti. Kaikki oli mietittyä, amuse-bouchesta jälkiruokaan. Iiron alkuruoka, Smoked Salmon & Peekytoe Crab Parfait, oli erityisen hyvällä tavalla mieleenpainuva, ja juustolautaselle oli tarjolla kymmentä eri juustoa, joista sai valita tarjoilijan opastuksella mieleisensä. Sommelierilla oli viinisuositukset joka ruokalajille, ja tarjoilijamme ei tainnut meidän lisäksi palvella kuin yhtä muuta pöytää.
Lisämaksusta Muranossa olisi saanut kaviaaria ja blinejä, mutta meidän makuumme illallinen oli jo tällaisenaan unohtumaton kokemus. Periaatteessa Muranon pukukoodi on smart casual, mutta täällä olisi miehenä saattanut tuntea olonsa alipukeutuneeksi ilman pukua, ja meidän smokki ja iltapukumme ei tuntunut tippaakaan liian hienolta.
…ja ne muut ravintolavaihtoehdot
Emme käyneet koskaan varsinaisesti illallisella laivan yläkannella sijaitsevassa Oceanview Caféssa, mutta kävimme parina päivänä aivan alkuillasta hakemassa sieltä edeltämainittua sushia omalle parvekkeelle nautittavaksi, kun halusimme ihailla auringonlaskua. Söimme täällä myös yleensä aamiaisen sekä pari kertaa lounaan, jotka kumpikin olivat hyviä kokemuksia, kunhan vältti pahimpia ruuhkahuippuja. Ruokailemaan pääsi laivan takakannelle, jossa istuimme aina, kun ei tuullut liikaa.
Huonepalvelusta tilasimme aamiaisen pari kertaa, kun meillä oli aikaista aamumenoa ja halusimme selviytyä liikkelle mahdollisimman nopeasti. Aamiainen tilataan edellisenä iltana merkkaamalla menuun, mitä haluaa syödä, sekä summittaisen kellonajan. Hyttipalvelija soittaa noin 3 minuuttia ennen varoituksen, että ruoka on valmista, ja tuo sen hyttiin. Kerran tilasimme myös lounaspurilaiset huonepalvelusta, ja ne olivat perushyviä, ei mitään turhan erikoisia mutta eipähän tarvinnut lähteä mihinkään partsilta loikoilemasta. Huonepalvelussa osa asioista kuuluu hintaan, osa on lisämaksullisia. Me emme kokeneet tarvetta maksaa lisämaksua, kun hintaan kuuluvastakin menusta löytyi hyvin vaihtoehtoja.
Muita hintaan kuuluvia ravintoloita Celebrity Equinoxilla olivat AquaSpa Café ja Pool Grill. AquaSpa Café oli näistä se ns. terveellinen vaihtoehto, ja kävimme yhtenä aamuna kurkkimassa aamiaisvalikoimaa – mysliä, hedelmiä ja sen semmoista – mutta koska päivästä oli tulossa pitkä, päädyimme Oceanview Cafén lämpimän aamiaisen ääreen. Pool Grillistä meinasin hakea hodarit yhtenä meripäivänä altaalla makoillessamme, mutta koska oli myöhäinen lounasaika, ne olivat jo ehtineet loppua, ja päädyimme silloinkin Oceanview Caféseen. Lounasta tarjoili myös laivan pääruokasali, jossa söimme pariin otteeseen, kun kaipasimme rauhallista ilmapiiriä ja pöytääntarjoilua.
Entä mitä kulissien takana tapahtuu?
Yhtenä aamupäivänä laivan ohjelmassa oli kierros pääruokasalin keittiöissä, ja kun kyseessä oli sateinen meripäivä, minä ja parisataa muuta risteilyvierasta tartuimme mahdollisuuteen tutustua lähemmin siihen, miten meitä ruokitaan. Hovimestari kierrätti meitä ympäri kapyysia – jokaisella ravintolalla on omansa, pääruokasalilla kaksi – ja esitteli eri pisteitä, joissa jo valmisteltiin lounasta.
Kokit käyvät usein hakemassa satamista raaka-aineita ja inspiraatiota menuiden vaihtuviksi ruokalajeiksi, mutta suurin osa ruoasta täytyy lastata laivaan jo lähtösatamassa. Tässä on esimerkkejä lastin määrästä tavallisella 7 päivän risteilyllä:
1600 kg naudan sisäfilettä
2500 kg kokonaisia kanoja
1500 kg lampaan puolikkaita
700 kg hummeria
1000 kg lohta
28 000 kananmunaa
2000 kg voita
7000 kg perunaa
4000 litraa jäätelöä
Arvostukseni laivan logistiikkaa kohtaan kohosi kierroksen aikana humisten.
Jos olet joskus halunnut kokeilla Michelin-tähden ravintolassa syömistä, mutta hinta on ollut esteenä, kannattaa katsella New Yorkin ravintolatarjontaa, Michelin-tähdet eivät ole kovinkaan tunnettuja Yhdysvalloissa, joten hinnat eivät ole niiden takia nousseet, ja erityisesti aasialaista ruokaa tarjoavat Michelin-tähtien ravintolat ovat hintalaatusuhteeltaan loistavia. Tässä kolme ravintolaa, joissa olen itse käynyt syömässä.
Tähän mennessä ainoa kahden Michelin-tähden ravintola, jossa olen käynyt syömässä, on japanilainen Soto. Soto sijaitsee Greenwich Villagessa ja on pieni ja tunnelmallinen ravintola, jossa keskustelu on hiljaista, tarjoilijat vähäeleisiä ja tarkkaavaisia ja ruoka ”miten ihmeessä tämä on tehty”-tasoa. Kala Sotossa on varmasti tuoretta, koska ravintola tuo sitä paikan päälle lentorahdilla viidesti viikossa.
Ideana Sotossa on maistella ensin pieniä ja suuria annoksia pöytäseurueen kesken ja sen jälkeen täyttää vatsansa sushilla. Keittiömestarin suositusmenu olisi maksanut $170 per henki, mutta me tyydyimme valitsemaan annoksemme itse ja pärjäsimme selväsi halvemmalla, vaikka olimme illallisen jälkeen aivan täynnä. Me jaoimme kahden kesken kuusi annosta (alkukeitto, kaksi pientä, kolme suurempaa) ja sushipuolelta söimme kolme nigiriä ja kaksi rullasettiä per henki, ja vähempikin olisi riittänyt. Parasta annospuolella oli ehdottomasti ylläoleva Cyu Toro Tartare, mutta kaikki oli hyvää, ja itse tykkäsin erityisesti Ika Konowatasta (mustekalaa, merikurkkua, viiriäisenmunaa), koska fermentoitu merikurkku oli yllättävän maukasta.
Soto on todella suosittu ravintola, joten pöytävaraus kannattaa tehdä ajoissa. Toisaalta baaritiskille ei oteta varauksia ollenkaan, ja siinä kävikin illan mittaa vilske, kun paikalliset piipahtivat yksin tai kaksin ovesta sisään syömässä vähän sushia. Vaikka pöydissä oltiin pukeuduttu siististi, baaritiskillä näkyi vaatetusta laidasta laitaan, ja eräskin mies tuli selvästi suoraan iltalenkiltä urheilushortseissa ja lenkkareissa.
Ravintola Soto, 357 6th Ave, New York. Pöytävarauksen voi tehdä netin kautta.
Pok Pok Ny * : rentoa ja maukasta thaimaalaista Brooklynissä
Pok Pok Nyhyn eksyimme, kun halusimme sunnuntaina jotain halvahkoa mutta taatusti hyvää. Kyseessä on thaimaalainen ravintola Brooklynissä, jonka hinnat eivät ole merkittävästi kalliimmat kuin thaimaalaisilla ravintoloilla Suomessa – mutta erona on, että näillä ruoilla on ansaittu Michelin-tähti, ja syystä.
Me tilasimme illalliseksi uppopaistettuja possun riblettejä (Naem Sii Khrong Muu Thawt), jotka sulivat suussa, ja joissa ainoa huono puoli oli, että kyseessä oli vain alkuruoka-annos. Jaettaviksi pääruoka-annoksiksi otimme rapu-simpukka-possu-nuudelisaalattia (Sunny’s Yam Wun Sen Chao Wang), joka oli niin tulista, että minun oli vaikeuksia syödä sitä, mutta Iiro tykkäsi, sekä nuudelipadan, jossa oli jättiläiskatkarapuja sekä haudutettua porsaankylkeä (Kung Op Wun Sen). Tämä oli mielestäni paras ateria illallisella, ja sen kruunasi vihreä kirpeä kastike, jonka tosin unohdimme sekoittaa ateriaan heti aluksi.
Meillä ei ollut pöytävarausta, ja sunnuntai-iltana kahdeksan maissa saimme heti paikat baaritiskille. Pienellä odottamisella olisimme päässeet myös pöytään, mutta meille sopi hyvin vähän epävirallisempi ruokailu. Paikan henki oli paikallisravintolamainen, asiakkaat olivat arkivaatteissa ja palvelu oli välitöntä. Mitään fine dining -kokemusta ei tältä Michelin-ravintolalta voi odottaa, mutta jos haluaa syödä suussasulavan mahtavaa thaimaalaista, niin kannattaa lähteä Brooklyniin saakka. Pok Pok on muuten ketju, joten kannattaa myös tsekata saman kokin muut ravintolat Los Angelesissa ja Portlandissa.
Pok Pok Ny, 117 Columbia St, Brooklyn. Pöytävarauksen voi tehdä netissä, mutta noin puolet pöydistä jätetään vapaiksi niille, jotka eivät halua tehdä varauksia.
Torishin * : japanilaisen grillimestarin kanavartaita Hell’s Kitchenissä
Torishin oli ensimmäinen Michelin-ravintola, jossa söimme New Yorkissa, ja se oli ikimuistoinen kokemus hämyisässä ja savuisessa yakitori-ravintolassa, jossa kokki grillasi kanaa avotulella aivan nenämme edessä. Sittemmin ravintola on vaihtanut sijaintia Upper East Sidelta Hell’s Kitcheniin eli keskeisemmälle sijainnille, joten en tiedä, millaiset uudet tilat ovat. Pöytävaraus ravintolaan on aivan ehdoton, ja tänne lähtiessä kannattaa myös varautua tulkkaamaan tarjoilijoiden käsittämätöntä japanilaista englannin aksenttia. Helpommalla pääsee, kun ottaa keittiömestarin menun, omakasen ($99 per henki), ja nyökkää kaikelle ”kyllä” mitä nenän eteen tuodaan – eikä silloin voi mennä vikaan. Joka tapauksessa ruokaa tuodaan eteen enemmän kuin jaksaa syödä ja se on kaikki suussasulavaa.
Torishinissa ruoka on lähinnä japanilaisia kanavartaita, kaikkia mahdollisia osia kanasta, kaikilla mahdollisilla mausteyhdistelmillä. Kanan sisäelimiä käytetään laajasti, ja osat vartaista on jätetty sisältä raa’aksi. Jos tämä ällöttää, niistä voi kieltäytyä, mutta voin kertoa, että puoliraaka kana on yllättävän hyvää – ja missään muualla en sitä uskaltaisi kokeilla kuin tämän tason ravintolassa. Menussa on myös kasvisvaihtoehtoja, ja omakasessa osa vartaista on kasviksia, joten illallinen ei koostu pelkästä kanasta. Lopuksi nautitaan donburi eli riisiä ja kanaa/kananmunaa/kalaa, jota itse en enää siinä vaiheessa illallista jaksanut kuin maistaa.
Torishin, 362 West 53rd Street, New York. Pöytävarauksen voi tehdä netin kautta.
Kiinnostaako New York? Osallistu Twitterissä maanantaina 21.9. klo 20 järjestettävään #matkachatiin! Tällä kertaa chatissa on jaossa kaksi Mondon New York -opasta: yksi lähtee aktiivisimmalle keskustelijalle, toinen arvotaan kaikkien osallistujien kesken.
Minulla ei ole lempiruokalajia. On monta suosikkia – hyvät burgerit, osterit, etanat, ravut, raaka kala, tartarpihvit, ja mitä tahansa missä on juustoa, munakoisoa tai avocadoa, ja tämä lista ei ole kattava – mutta ehdoton ykkönen vaihtelee päivän mukaan. Juuri nyt se voisi olla poronkäristys puolukkahillolla.
Matkalla tykkään syödä ravintoloissa, jossa on pöytiintarjoilu. Kotona tulee kokattua niin paljon, että matkoilla lähden sille linjalle vain, jos käytössä on kunnon keittiö, syömässä kavereita tai perhettä ja voimme viettää iltaa hauskasti keskenämme kämpillä. Lounas voi hyvin olla pikaruokaa tai street foodia, mutta illallisen syöminen paikallisessa ravintolassa on osa matkustuskokemusta. Buffeteista en perusta, koska arvostan ravintolaruoassa myös annosten asettelua.
En muista koskaan pettyneeni matkalla maan ruokakulttuuriin. Joskus se on ollut aika yksinkertaista, ja viikon Turkin purjehduksella saattavat kebapit tulla korvista ulos, mutta karvaimmat pettymykseni olen kokenut matkan päällä: lentokoneruoassa tulee yhä välillä vastaan syömäkelvottomia tapauksia, ja miksi ihmeessä Deltan Atlantin ylittävien koneiden lihaton vaihtoehto on aina samaa tomaattipastaa?
Rakastan alkupaloja, ja buffeteissa yleensä syön itseni kylläiseksi alkupalapöydästä. Tästä syystä myös ravintolassa usein haluan tilata alkupalan, vaikka ei olisi erityisen nälkä. Yhdysvalloissa kätevästi alkupalat on yleensä tarkoitettu jaettavaksi ja pääruoankaan jakamista ei katsota kieroon, mikä helpottaa, kun haluaisi maistaa kaikkea.
Lempparipizzani on boulderilaisen Backcountry Pizzan The Works, johon tulee chorizoa, jauhelihaa, sieniä, fetaa, banana peppereitä ja oliiveja. Perusamerikkalaispizzeriassa käännyn yleensä pepperonipizzan puoleen. Lapsena amerikkalaisessa koulussa kouluruokalassa oli muuten aina perjantaisin tarjolla pizzaa – makuvaihtoehtoina ”juusto” tai ”pepperoni” – ja pepperonipizza muistuttaa minua kierolla tavalla lapsuudesta.
Olen käynyt pariin otteeseen lomalla ruoanlaittokurssilla – kerran Unkarissa, kerran Vietnamissa – ja se on ollut aina hauska kokemus. Erityisesti arvostan ruoanlaittokursseissa sitä, että opetetaan erilaisia tekniikoita, koska ruoka-ainelistaukset voin lukea kotonakin keittokirjasta. Esimerkiksi Unkarissa opetettiin kädestä pitäen, missä vaiheessa kurpitsafőzelék on kypsää, kun taas Vietnamissa käytiin läpi kesärullien oikeaoppista rullausta sekä sitä, miten tomaatista saa leikattua ruusun.
Vielä pari vuotta sitten olisin vannonut intialaisen keittiön nimeen, mutta aika Keski-Euroopassa teki tehtävänsä: parhaimmat safkat löytyvät Ranskasta. Ranskalainen keittiö on uskomattoman laaja ja oikeastaan koostuu 22 eri keittiöstä, jokaisella alueella omansa. Siihen mahtuvat sopusoinnussa niin normandialaiset galettet (suolaiset tattariletut), alsacelainen ”hapankaali lisukkeilla” (eli noin kymmenellä erityyppisellä lihalla) kuin burgundilaiset etanat, yksi lempparialkupaloistani.
Juomapuolella olen tykästynyt amerikkalaisiin oluisiin: niitä on miljoonaa eri sorttia, ne on tehty rakkaudella ja intohimolla pienpanimoissa ja ne ovat Atlantin tällä puolen hyvin kohtuuhintaisia. Erityisesti IPAt ja Pale Alet ovat mieleeni. Ainoa, mikä puuttuu, on gueuze, belgialainen kirpeä olut, joka on lemppariolutlaatuni – mutta senkin lähipanimomme Upslope otti juuri kausioluekseen.
Kotona syömme aika kansainvälisesti kiitos keittokirjainnostukseni. Tykkään laittaa uusia reseptejä, ja keittokirjoja valikoituu monipuolisesti ympäri maailman. Kestosuosikki on Iiron vuosia sitten Malesiasta tuliaisena tuoma The Asian Kitchen, josta viimeksi kokkasin indonesialaista. Aktiivisimmin tällä hetkellä käytössä on Pariisista ostettu Recettes de brasserie, josta treenaan ruoanlaiton lisäksi ranskankielistä ruokasanastoa. Lisäksi aina kun on aurinkoinen ilta, testaamme grillissä lähikaupan laajaa BBQ-kastikevalikoimaa.
En ota eväitä matkalle muuta kuin korkeintaan ensimmäiseen kulkuvälineeseen. Pitkille junamatkoille Luxemburgista nappasin yleensä asemalta patongin tai aamuisin croissantin. Coloradossa taas lataamme auton täyteen vettä ja limsaa, ja vuorille suunnatessa otamme hätävaraksi mukaan myslipatukoita.
Tuliaisiksi kannan yleensä kotiin jotain paikallista ja hyvin säilyvää: Burgundista toin dijon-sinappia eri mauissa ja paikallisia aniskarkkeja, Waterloosta toin paikallisen panimon Napoleon-olutta, jollaista kuulema Napoleonin joukot litkivät 200 vuotta sitten, ja Irlannista mukaan tarttui viskimaustettuja kinuskikaramelleja. Parhaat tuliaiset ovat kuitenkin Suomesta: turkinpippureita, liitulakuja, UFO-karkkeja, Fazerin sinistä, dippimaustepusseja (erityisesti American-dippimiksi, jota ei todellakaan saa Amerikasta) ja ruisleipää.
Kirjoituksen pohjana on käytetty ruokahaastetta, jonka bongasin blogeista London & beyond ja Pää pilvissä. Haastan samalla Soilen, Lauran, Anskun ja Emmin kertomaan blogeissaan omista ruokatottumuksistaan matkoilla – ja kaikki Twitterissä hengaavat tulemaan keskustelemaan aiheesta ensi maanantain #matkachatiin klo 20 Suomen aikaa!
Jossain vaiheessa tuntui siltä, ettei jutun juurta Suomen ja USAn välisistä kulttuurieroista enää oikein synny, kun on niin tottunut USAn meininkiin. Aika Luxemburgissa teki kuitenkin tehtävänsä tällä saralla, ja nyt olen taas katsellut maailmaa rapakon takana tuorein silmin. Otetaan nyt vaikka nämä juustot…
Amerikkalainen juustovalikoima poikkeaa todella paljon siitä, mihin olen Suomessa tai edes Euroopasssa tottunut. Selvästi suosituin juusto on cheddar, jota löytyy vaikka minkälaisena: light, sharp ja vaikka marble. Sitten on colby, monterey jack, colby jack ja pepper jack, jotka ovat kaikki aika mietoja kovia juustoja, ja jotka tunnistaa parhaiten väristään: colby on oranssia, monterey jack vaaleaa, colby jack näiden kahden yhdistelmänä marmorikuvioitua ja pepper jack on yhtä kuin monterey jack pienillä pippuripisteillä.
Muita arkipäiväisiä juustoja ovat swiss, joka vastaa emmentalia, muenster joka on aika lähellä perinteisiä belgiluostarijuustoja ja oma lempparini, mozzarella joka on kuivaa, kovaa ja tuoreen mozzarellan ystävän mielestä pahaa, ja provolone, joka on kai ihan samanlaista kuin italialainen provolone, mutta en tiedä, koska en ole koskaan italialaista versiota maistanut. Ainakin tämä amerikkalainen versio maistuu mitäänsanomattomalta kumilta…
Sitten erikseen on vielä american, juustojen juusto, joka on aika lähellä niitä yksittäispakattuja äärimmilleen prosessoituja aamupalajuustoja, mitä Suomessakin myydään. Muitakin makuja näissä yksittäispakatuissa juustoissa löytyy, mutta american on se perinteisin, mistä valmistetaan amerikkalainen perinnevälipala: grilled cheese sandwich. Siis kaksi paahtoleipää, väliin tätä, voidellaan ulkopuolet voilla ja paistetaan pari minuuttia pannulla. Kaikissa TV-sarjoissa (ja ilmeisesti myös oikeassa elämässä) lapset vielä tämän jälkeen vaativat, että ”kuoret” leikataan pois, mikä on ihan käsittämätöntä, koska paikallisissa paahtoleivissä ei suomalaisen mielestä ole kuorta.
Viipaleiden, raasteen ja yksittäispakattujen juustojen lisäksi on vielä neljäs suosittu juustotyyppi: string cheese. Tällä tarkoitetaan juustotikkuja, joista en sen tarkemmin tiedä, mitä juustoa ne yrittävät olla, mutta nimensä ne ovat saaneet siitä, että niistä pystyy vetämään juustoa erilleen pieninä nauhoina. Lapsena nämä olivat mielestäni ihan huippuvälipala, ja tunnustan, että näitä löytyy vieläkin jääkaapistamme, vaikka ovatkin aika luonnottoman oloisia.
Entäs sitten ne eurooppalaiset juustot, tai edes wisconsinilaiset eurooppalaistyyliset juustot? Ne ovat amerikkalaisten mielestä ihan eri asia, ja ne löytyvät yleensä eri paikkaa kuin nämä amerikkalaiset juustot, meidän lähikaupassamme koko kaupan toiselta puolelta. Maun lisäksi ne erottuvat amerikkalaisjuustoista hinnalla: kun juusto maksaa $20 per pauna, eli noin 40 €/kg, ei sitä kovinkaan usein tee mieli ostaa. Ranskalaisten juustojen ystävänä ja Luxemburgin halpoihin juustoihin tottuneena minulle taitavat koittaa taas kovat ajat.
Koska ruokakauppa kertoo enemmän paikallisesta elämästä kuin yksikään matkailunähtävyys, minua kiinnostaa kovasti nähdä, millaisia lähiruokakauppoja teillä on kotimaissanne? Haastan siis nyt kaikki kertomaan, millainen teidän lähiruokakauppa on? Mitä sieltä saa ja miten paljon ruoka maksaa? — Salamatkustaja
Tervetuloa luxemburgilaiseen lähikauppaan! Minulle se on rue de Strasbourgin Cactus rautatieaseman lähellä. Cactus on Luxemburgin suurimpia työnantajia ja ainoa suuri kotimainen ruokakauppaketju maassa, jossa belgilainen Delhaize ja ranskalainen Auchan ovat mukana vankalla jalansijalla, ja ranskalainen Monoprixkin on päättänyt tunkea markkinoille. Oma lähikauppani on ihan vaan marché, vähän niinkuin keskikokoinen Alepa, erotuksena suuremmille supermarchéille ja minikokoisille shoppille.
Ensimmäisenä kauppaan tullessa vastassa ovat lihatiskit, ja nyt pieni varoitus, että luxemburgilaiset syövät sitten lihaa hyvin laajalla skaalalla ja vaihtelevasti. Osa kuvista saattaa olla joidenkin mielestä vähän ällöttäviä.
Lihavalikoima Cactuksessa on selvästi laajempi kuin suomalaisessa Alepassa, ja mukana on aina myös vaihteleva määrä vähän omituisempia lihatuotteita. Tällä kertaa myynnissä ei ollut ikisuosikkia hevosta, mutta sen sijaan seuraavat ainesosat löytyivät rajatuilta hyllymetreiltä:
Kalatiski sijaitsee lihatiskin vieressä, ja minun lähikaupassani se on pieni. Yleensä myynnissä on kalafileitä (lähinnä valkoisia kaloja, joiden nimiä ei tunnista, mutta yleensä myös lohta), kokonaisia kaloja (joita yleensä en tunnista), valmissushia, sinisimpukoita ja kampasimpukoita. Isommissa supermarketeissa on usein oikeat kalatiskit, ja niiden valikoima on ajoittain todella eksoottinen. Sentään haita täällä ei myydä, ja siitä on iso lappu Auchanin kalatiskillä.
Niin, mikroateriat eivät suinkaan ole mikään suomalainen keksintö, mutta täällä maksalaatikon ja lihapullamuusin sijaan on saatavilla sinisimpukoiden lisäksi lehmänkieltä ja currywurstia. Tästä jo huomaa, että sekä Saksa, Ranska että Belgia ovat vaikuttaneet luxemburgilaisten ruokailutottumuksiin.
Myöskään mitään vaatimusta siitä, millä kielellä tuoteselosteet pitäisi olla, ei ole. Ruokakaupassa näkyy iloisesti sekaisin ranskaa, saksaa ja välillä hollantia ja portugalia.
Hevi-osasto on yllättävän samanlainen kuin suomalaisissa kaupoissa. Vain ruukuissa kasvatetut salaatit ja yrtit puuttuvat. Mitään tunnistamattomia hedelmiä harvemmin näkee, mikä kertoo kai eniten siitä, kuinka hyvä hedelmävalikoima meillä on Suomessa. Hevi-osastolta löytyvät myös oliivit, joita tykätään täällä ostaa muovipurkissa kylmästä mieluummin kuin säilöttynä.
Hetken aikaa jo kalatiskillä ehdin ihmetellä, mihin kuivattu kala oli hävinnyt, mutta se olikin siirretty väliaikaisesti hevi-osastolle tomaattien viereen:
Kuten tuosta hintalapusta voi päätellä, bacalhau on täällä myynnissä lähinnä suuren portugalilaisvähemmistön tarpeisiin. Myös kanatiskikuvista voi bongata joistain tuotteista Portugalin lipun. Noin 15%:lla Luxemburgin asukkaista on Portugalin kansalaisuus, ja oletettavasti toisen tai kolmannen polven portugalilaisia on vielä huomattavasti enemmän.
Jos pitää valita yksi asia, joka on Luxemburgin ruokakaupoissa ylitse muiden, niin se on mielestäni ehdottomasti juustovalikoima. Juustoja on paljon, ne ovat hyviä ja ne ovat halpoja. Kiitos, Ranska, tästä vaikutuksesta!
Luulitko, että avainlippu ja kotimaisuus kunniaan on suomalainen juttu? Ehei, tämä on kovaa kamaa myös Luxemburgissa, erityisesti maitotuotteissa, jotka ovat maan päämaataloustuote. Luxemburgilaiset juustot kyllä tunnistaa, ja maitotölkki saattaa olla Luxemburgin lipun väreissä, jotta ihmiset osaisivat ostaa kotimaista. Itse suosin luxemburgilaista, koska uskon, että lehmien hyvinvointi on täällä paremmalla tolalla kuin naapurimaissa: lehmiä näkee laitumilla käytännössä ympärivuotisesti, ja maidon tuottajahinta on kaksinkertainen Suomeen verrattuna (täällä noin 0,80eur/litra, Suomessa 0,40eur/litra), joten eläinten hyvinvointiin on myös varaa panostaa.
Oikeasti lähikauppani olisi vieläkin lähempänä sijaitseva Monoprix, mutta suurin syy, miksi yleensä jaksan kävellä Cactukseen saakka, on leipomo:
Mikään ei voita tuoretta juuri uunista ulos tullutta patonkia (0,60eur/kpl), rapeakuoriset täysjyväleivät ovat maukkaita ja jos joskus haluan leivonnaisia, niin Cactuksen pienen leipomotiskin valikoima pärjäisi fiineysvertailussa vaikka Stockan herkulle – hinnat vaan ovat murto-osat siitä mitä Stockmannilla.
Kaupan keskiosaa hallitsee paikallisessa mittakaavassa pienehkö valikoima viiniä, jossa tärkeässä osassa ovat ranskalaiset samppanjat ja luxemburgilaiset kuohuviinit. Tunnettujen samppanjatalojen tuotteet alkavat 20 eurosta, pienempien samppanjatalojen tuotteita saa 12 eurolla, mutta itse usein suosin paikallista crémantia, joka on sekin todella hyvää, ja vain 6-8 euroa pullo vähän merkistä riippuen. Pari kertaa vuodessa Cactuksessa on käynnissä samppanja-alet, joista viimeksi raahasin kotiin monta pulloa Suomeen ja Yhdysvaltoihin vietäväksi.
Sellainen ruokakauppa. Ranskalaiseen tapaan tämä ei tietenkään riitä, vaan saman kadun varrella, melkeinpä samassa korttelissa, on myös kalakauppa, lihakauppa ja hedelmä&vihannes-kauppa. Viimeisimmästä ostan välillä mukaan appelsiinimehua, jonka puristan itse kaupan laitteella pulloon. Kallista mutta ah-niin-hyvää.
Näiden lisäksi mua kiinnostaisi vielä lukea aiheesta Saudi-Arabiasta, Sveitsistä, Espanjasta ja Portugalista. Miten on, blogien pitäjät? Ja tarttukaa toki kaikki muutkin ulkosuomalaiset bloggaajat aiheeseen!
Nenäliinoja. Paljon nenäliinoja. Kuljen ympäri asuntoa iso kuutionmallinen nenäliinapakkaus mukanani. Suurimman osan ajasta en tosin kulje vaan rötkötän sohvalla.
Olen siis flunssassa. Lentokonematkustamisen varjopuolia on selvästi lisääntynyt riski sairastua, ja tällä kertaa oli minun vuoroni saada flunssa koneesta. Pari päivää meni vielä ihan hyvin ja tiistaiaamuna kävin jopa joogassa, mutta seisovan koiran sijaan hengailin lähinnä lapsiasennossa. Keskiviikkona vietin sitten koko päivän pyjamassa.
Konetta ei ole tehnyt paljon mieli avata, joten Havaijin kuvien läpikäynti jää johonkin myöhempään ajankohtaan. Yhden kokemuksen ajattelin teidän kanssanne kuitenkin jakaa ja se tulee tässä:
Havaijin yksi tunnetuimmista paikallisruoista on loco moco, joka on perinteisesti ollut kasa riisiä, jonka päällä jauhelihapihvi, jonka päällä pari paistettua munaa, ja koko homma upotettu ruskeaan kastikkeeseen. Minä tilasin oman annokseni jauhelihapihvin sijaan porsaankyljyksellä ja ravuilla, ja aterimeksi keittiö antoi minulle lusikan.
Loco moco on syntynyt vuonna 1949 siihen tarpeeseen, kun urheilun ja surffin rasittamat havaijilaisnuoret tulevat syömään lähikapakkaan ja haluavat jotain halpaa ja nopeaa, joka ei olisi ainainen voileipä. Loco oli erään Hilon kaupungin teinin lempinimi, ja moco rimmaa locon kanssa. Tarvitseeko tähän mitään erikoisempaa syytä?
Minä maiston loco mocoa Konan Big Island Grillissä, jota voin lämpimästi suositella lounaspaikaksi kaikille Havaijin saarelle suuntaaville. Konstailematonta havaijilaista kotiruokaa, mukava palvelu ja erittäin kohtuulliset hinnat.
Nyt paranemisiin. Havaijiksi toivotus kuuluu E ola.
Berliini on mun lempikaupunki ikinä, mahtavaa matkaa sinne! :) — Sofia / Liikkeellä
Viime viikonloppuna Berliinissä ymmärsin vihdoin, miksi niin moni on täysin hullaantunut kaupunkiin. Rosoinen metropoli, jossa vaihtoehtokulttuurit puskevat kivijaloista, yhden kaupunkikeskustan sijaan joka kaupunginosalla on oma tunnelmansa, U-bahnit rämisevät tunneleissaan kellon ympäri eikä kaupunki tunnu ikinä nukkuvan ja arkkitehtuuri todistaa synkästä lähihistoriasta, jota kuitenkaan hädin tuskin huomaa ihmisistä ja elämisenilosta, jota Berliini ja berliiniläiset sykkivät.
Menipä runolliseksi, mutta pääpointtina siis, että kyllä minäkin tykkäsin, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi Berliinin reissukseni.
Matkaseurana oli Iiro, joka oli käynyt kaupungissa viimeksi kymmenisen vuotta sitten.
Alexanderplatz & Itä-Berliini
Lensimme Berliiniin Suomesta aikaisin perjantaiaamuna ja suuntasimme pienen hotellilla vietetyn välikuoleman jälkeen lounaalle Alexanderplatzille. Kyseinen paikka oli minulle aiemmin tuttu vain nimenä – en edes ollut tajunnut, että se oli aikoinaan Itä-Berliinin keskustori – joten nyt on hyvä käsitys siitä, miltä DDR:n neuvostorealistinen arkkitehtuuri parhaimmillaan näytti. Rumalta. Samalla siitä tuli kuitenkin jotenkin etäisesti mieleen jotkut suomalaiset kaupunkikeskustat. Eipä näkymä ihan hirveästi eroa siitä, että Helsingin Hakaniemessä kääntäisi selkänsä kauppahallille ja ihailisi eräänkin SAK:laisen liiton päämajaa.
Kaunista.
Alexanderplatzille näkyy TV-torni, jonne moni kiipeää ihmettelemään Berliiniä taivaalta käsin. Me suosimme näiden näkymien sijaan Panoramapunktia, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.
Deutsches Currywurst Museumin mukaan Berliinissä syödään joka vuosi 70 miljoonaa currywurstia. Tässä niistä kaksi.
Ruoka Berliinissä
Innostuimme niin saksalaisesta ja erityisesti berliiniläisestä ruoasta, että meiltä jäi kokonaan väliin myöskin kaupungissa vahvasti näkyvä turkkilainen keittiö. Ensi kerralla sitten. Lauantai-iltana lähdimme Kreuzbergiin Bergmanstrasselle syömään erään paikallisen kanssa, jonka olin tavannut viikkoa aiemmin kaupungissa pitkän välilaskun yhteydessä, ja silloin päädyimme sushille, joka oli todennäköisesti hintalaatusuhteeltaan parhainta, mitä olen ikinä syönyt. Ei ehkä ihan niin maukasta kuin jossain huippusushipaikoissa, mutta missä muualla Länsi-Euroopassa tai Yhdysvalloissa voi syödä vatsan täyteen sushia 10 eurolla? Suosittelen siis lämpimästi Aki Tatsu Sushi & Morea tuolla päin pyöriville sushin ystäville.
Oikeasta yläreunasta: baijerilainen ”makkaraparaati”, camembertilla ja lauantaimakkaralla päällystetty lämmin leipä, eisbeiniä eli berliiniläistä sianpotkaa, ja lisää makkaraa. Näistä suussasulava eisbein oli suosikkini, mutta camembertikin maistui, sillä Yhdysvalloissa kaikki hyvät pehmeät juustot ovat törkeän kalliita.
Oberbaumin silta
Tempelhofin lentokenttä
Suurkiitos kaikille Berliinin vinkkejä jakaneille, sillä niiden ansiosta tajusimme käydä Tempelhofin lentokentällä. Kyseessä on yksi kentistä, joiden kautta liittoutuneet pyörittivät Länsi-Berliinin koko huoltoa Berliinin saarron ajan 1940-luvun lopulla, mutta kenttä pyöri vielä 2000-luvulle saakka ja viimeiset kaupalliset koneet nousivat kentältä 2008. Pari vuotta myöhemmin kenttä avattiin puistoksi, ja nyt siellä liikkuivat lenkkeilijät, pyöräilijät, koiranulkoiluttajat, vauvanvaunujentyöntäjät, rullaluistelijat, skeittaajat, leijanlennättäjät ja leijaskeittaajat.
Harvemmin on mahdollisuutta pitää piknikiä keskellä kiitotietä.
Ihmisten lisäksi Tempelhofilla näkyi viihtyvän myyrät sekä yksi tuulihaukka.
Hotelli: Lindner Hotel Am’Kudamm
Kuten aiemmin kerroin, voitin Berliinin-matkan #germany25reunified-Instagram-kilpailusta. Yöpyminen oli järjestetty Lindner Hotel Am’Kudammissa* lähellä Zoologische Gartenin juna- ja metroasemaa, josta pääsi kätevästi ympäri kaupunkia – ja olisi päässyt vielä kätevämmin, ellei junalakko olisi perunut S-bahneja lauantaina. Ku’dammin shoppailukatu välkkyi yötä päivää hotellin ulkopuolella laajoine shoppailumahdollisuuksineen. Me jätimme ostostelut tällä kertaa väliin mutta tykkäsimme silti näkymistä, jotka avautuivat ylimmän kerroksen huoneestamme. Veikkaan, että tuossa huoneessa 724 oli hotellin komeimmat näkymät.
Huone oli siisti ja moderni, joten mitä muuta voi hotellilta pyytää? No aamupalapöytää! Ja se oli täällä erinomainen: laajat leivänpäällisvalikoimat, mukaanlukien himoitsemiani pehmeitä juustoja, paljon mehuja, hedelmiä ja jugurtteja, sekä lämpimiä englantilaistyylisiä aamiaisvaihtoehtoja suoraan buffetista. Viikonloppuisin aamiainen kesti puolille päivin, joten aamu-uniset on kerrankin otettu huomioon. Voin suositella hotellia lämpimästi!
Näiden mainittujen juttujen lisäksi vierailimme Stasin tutkintavankilassa ja ajelimme ympäri keskustaa segwaylla – reissun kohokohta! – mutta niistä lisää myöhemmin. Viikonloppu Berliinissä oli loistava! Seuraavaksi minulla on vuorossa se matkan tylsin osuus: matkalaukun purkaminen…
”Siis ihan tajuttoman hyvät hampparit!” kaveri luonnehti minulle eräänä päivänä, kun olin asunut Georgiassa vasta pari viikkoa. Puhe oli Five Guys Burgers and Friesista, pikaruokaketjusta, josta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan, mutta seuraavan vuoden aikana kuulin sitäkin enemmän. Vihdoin viime marraskuussa kävimme Iiron kanssa Coloradossa hamppareilla ennen vuorille suuntaamista, ja olivathan ne aika eri stratosfääristä kuin mäkkärisafka.
Hampparit saa folioon käärittynä, ja ne paistetaan ja kootaan odottaessa. Täytteet saa valita itse, tai sitten voi ottaa ”kaikilla mausteille” niinkuin minä tein. Luonnollisesti prosessissa kestää pari minuuttia, minkä aikana voi napostella maapähkinöitä.
Five Guysin perustivat vuonna 1986 Virginiassa Murrellin perhe, jossa äidin lisäksi oli isä ja neljä poikaa – siitä nimi. Ravintola laajeni pieneksi ketjuksi ja avasi seuraavan viidentoista vuoden aikana neljä uutta ravintolaa, kunnes sitten vuonna 2003 lähti kunnolla franchising-bisnekseen ja laajeni 300 ravintolalla. Laajentuminen on lähinnä hyvän laadun ansiota: markkinointi on minimaalista ja sen sijaan tietoisuus hamppareista leviää suusta suuhun sekä lehdistössä, jossa ketju on voittanut milloin mitäkin parhaan hampparin tai pikaruokaketjun titteleitä.
Viime kesänä Five Guys avasi ensimmäisen Euroopan ravintolansa Lontooseen. Näköjään joku sielläkin on huomannut hyvät hampparit, sillä nyt tammikuussa tilanne oli tämän näköinen:
Osataan sitä Lontoossakin jonottaa. Punatakkinen äijä on portsari.
Helsingissä Burger Kingissä jonottamiselle olen naureskellut, mutta Five Guys saattaa jopa olla sen arvoinen. Käykää ja maistakaa!
Huhhuh, no nyt on sitten kalkkunat popsittu. Ruoat onnistuivat suurimmaksi osaksi stuffingia lukuunottamatta. Ensi vuonna koitan jollain perinteisemmällä reseptillä, enkä yritä leipoa niitä muffinseiksi… Onnistuneista ruoista lisää postauksen lopussa, mutta ensin esittelen hieman vuokramökkiämme.
Kolmesta vuokramökistä tämä oli taaimmaisin, joten toisin kuin kahdessa muussa mökissä, autotie ei kulkenut ovemme editse.
Vuokraamamme mökki sijaitsi Big Thompson Canyonissa, viitisen kilometriä Estes Parkista itään. Pikkukaksion kokoisen mökin jokainen neliö oli käytetty hyödyksi, ja tilaa olisi tuntunut olevan suorastaan ruhtinaallisesti, elleivät neljä matkalaukkuamme olisi tukkineet onnistuneesti kaiken lattiapinta-alan. Mökki oli aivan joenrannassa mutta kuitenkin tarpeeksi korkealla penkalla, etteivät syyskuun tulvat olleet vieneet tönöä mennessään.
Näkymä terassilta joelle
Terassi. Etualalla oikealla peitelty poreamme.
Mökkiterassilla meillä oli oma poreamme, joka erittäin energiatehokkaasti oli päällä ja käyttövalmiina jatkuvasti, vaikka pakkanen paukkui ulkona. Samanaikaisesti meitä pyydettiin säästämään olemalla vetämättä vessaa joka käyttökerran jälkeen… Joka tapauksessa poreamme toimitti niin aamusaunan virkaa kuin toimi mitä parhaimpana tähtienkatselupaikkana.
Karhut olivat mökin kantava sisustusteema, ja niitä liikkuikin alueella. Yhdysvalloissa on kolme eri karhulajia: jääkarhut Alaskassa, harmaakarhut Sierra Nevadan vuoristossa ja mustakarhut vähän kaikkialla muualla. Harmaakarhuista varoiteltiin Yosemitessa – älä jätä autoon edes tyhjää limsatölkkiä, koska karhu saattaa haistaa sen ja tehdä autostasi avoauton – ja syystäkin, sillä karhun latinankielisen nimen pääte horribilis kuvaa suht hyvin sitä, miten ne saattavat käyttäytyä joutuessaan nokatusten ihmisen kanssa. Sen sijaan Kalliovuorilla tavattavat mustakarhut ovat pienempiä ja vähemmän agressiivisempia, ja vaikka täälläkin roskat piti laittaa lukittuihin astioihin, syynä ei ollut ihmisten vaan karhujen turvallisuus. A bear’s life depends on it! sanoo iskulause roskisten kansissa.
Mökissä oli kaksi takkaa, joista kuvassaoleva toimi sähköllä ja toinen kaasulla, ja kumpikin olivat lämpöä tuottavilta ominaisuuksiltaan ihan parhaita.
Mutta sitten itse kiitospäivän (jälkeisen päivän) ateriaan.
Kalkkkuna onnistui hyvin, mutta leikkaaminen mökin supertylsien veisten kanssa oli oma taiteenlajinsa
Ruusukaalit onnistuivat ihan hyvin, mutta niiden päälle piti tulla pekonia, joka kärähti pannulla kalkkunan kanssa säätäessä. Sen sitten korvasi kaapista löytynyt prosciutto.
Parhaiten onnistunut lisuke oli kermainen pinaattisörsseli vasemmalla (sis. punasipulia, pakastepinaattia, kermaa ja muskottipähkinää, pannulla sopivassa mittasuhteessa sekoitettuna), mutta ei banaanilla maustettu bataattimuusikaan ollut Pekkaa pahempaa
Näiden lisäksi väänsin kalkkunalle kastikkeen, joka näytti kamalalta mutta oli hyvää, ja juomaksi oli viinin lisäksi omenasiideriä, sitä alkoholitonta erinomaiselle omenamehulle maistuvaa, jota varmaan kaikki amerikkalaismummot tarjoavat ruusuin koristelluista laseista lapsenlapsilleen.
Tässä kohtaa sopi olla kiitollinen siitä, että on ihanan miehen kanssa mahtavissa maisemissa ja vaikkemme olleetkaan täysin terveitä niin kuitenkaan ilman mitään pysyviä vaivoja, mutta myös perheestä Suomessa, ystävistä kolmella eri mantereella ja kaikesta kauniista, mitä elämä tällä hetkellä tarjoaa. Sekä toki jälkkärinä olleesta pekaanipiirakasta.