urheilu -tägi | Globe Called Home

24.6.20156.8.2015

5 viikon kohokohtaa

Blogi on ollut hiljainen viimeiset pari viikkoa, mutta kulisseissa on ollut kiirettä! Näkyvin kuuma rauta, #matkachat, on pirskahdellut bloginkin puolelle, ja ensimmäinen keskustelu toissapäivänä oli niin onnistunut, että vieläkin hymyilyttää. Mutta TV-Shop-tyyliin, ”eikä tässä vielä kaikki”…

Meillä on ollut pari kuukautta netti ja kaapeli tauolla, joten naputtelin maanantaina taloyhtiön yleisen netin varassa. Juomapullossa itsetehtyä jääteetä, lempparihellejuomaani.

…sillä paljon isompi proggis on tullut vihdoin päätökseensä: blogi kääntyy englanniksi! Kauan siinä kestikin selvittää tekniset kuviot, säätää domain-nimien, forwardingien ja DNS-palveluiden suossa, puhumattakaan useamman plugarin sekä koko WordPress-teeman kääntämisestä astetta elegantimmin kuin mitä olin aiemmin vaivautunut tekemään – .po- ja .mo-tiedostoilla koodin sörkkimisen sijaan. Purkkaratkaisuilta ei vältytty, ja strategisiin paikkoihin piti lisätä pari riviä if-else-PHP-koodia, joka tuskin läpäisisi jonkun periaatteellisemman nörtin seulaa, mutta hälläväliä kunhan toimii. Vai toimiiko? Kaikki omituisuudet kommenttiboksiin, please! Tavoitteena siis, ettei tämä muutos näy suomenkieliselle lukijalle muuten kuin kielivalikkona vasemmassa yläkulmassa…

…ja sitten vähän henkilökohtaisempiin kohokohtiin: olen välillä tiedottanut blogin puolella urheilutavoitteistani ja niiden toteutumisesta, joten en malta olla hehkuttamatta, että tulin juhannuspäivän triathlon-kisoissa toiseksi! Saavutus kuulostaa suuremmalta kuin onkaan, koska sarjassani ei ollut kuin yhteensä viisi urheilijaa, mutta olen silti äärettömän ylpeä – ja lievästi hämmentynyt. Treenikauteni ei nimittäin ollut sieltä vakuuttavimmasta päästä, ja pyöräilyssä nousin useaan otteeseen pyörän selästä kävelemään, kun pienin vaihde ei enää riittänyt toista kilometriä jatkuvassa ylämäessä. Vuoristotriathlon veti tehokkaasti luulot pois…

Triathlon — Jaksoin sentään maaliviivalla nostaa kädet tuuletukseen.

Bison in Colorado — Triathlonin jälkeen pysähyimme kotimatkalla katsomaan biisoneita ja erityisesti biisonivauvoja, jotka laiduntavat eräässä Coloradon osavaltiopuistossa moottoritien varressa.

…jonka jälkeen seuraavana päivänä oli hyvä lähteä palauttavalle patikoinnille. Olimme jo kerran aikaisin kiivenneet Green Mountainin huipulle, josta näkee kivasti sekä kotikaupunkimme Boulderin ylle että toiseen suuntaan, Indian Peaks Wildernessiin. (Ja tämä kaikki kaupungin ”puistossa”!!) Viime kerralla tarvoimme lumessa, ja reitti tuntui tällä kertaa helteestä huolimatta helpommalta, kun ei tarvinnut liukastella ympäri polkuja. Katsopa alla olevat kuvat vertailuksi, ennen kuin siirrytään viikon viimeiseen kohokohtaan…

Indian Peaks viewed from Green Mountain, Boulder — Kesäinen näkymä, vaikka horistontin vuorilla on yhä lunta.

Jenni on Green Mountain Summit in winter — Sama näkymä helmikuussa

Green Mountain, Boulder, in winter — Tämäkin kuva on helmikuulta. Green Mountainilla (2090m) ei todellakaan ollut kesäkuussa lunta.

Indian Peaks from Green Mountain, Boulder — Horisontin vuoret ovat Indian Peaks, ja tunnistan niistä tasan yhden: Mount Audubonin, jolle kiipesimme vuosi sitten. Longs Peak on Indian Peakseista pohjoiseen, ja sen tunnistaa, koska se on pohjoisin nelitonninen ja selvästi muita korkeampi.

…nimittäin lähden illalla (tai aamuyöstä) red-eye-lennolla eli yölennolla, jonka lentoaika aikaeron takia on merkittävästi yöunia lyhyempi, ja suuntana on Miami!! Auringon kaipailu on vähän jäänyt toista viikkoa kestäneiden helteiden myötä, mutta merta on ihana päästä tapaamaan: rannalta käsin, snorklaten, veneajelulla… Reissun kipinänä toimi hyvä ystäväni Elina, johon tutustuin taannoin Luxemburgissa, ja joka on Etelä-Amerikassa vietetyn kuuden kuukauden jälkeen palaamassa Suomeen, sopivasti Floridan kautta. Iiro liittyy seuraan päivää myöhemmin, ja Miamin lisäksi käymme myös Key Westissä. Blogeista Miami-vinkkejä ovat tarjonneet Curious Feet, Fotobloggeri ja 50 States Puzzle, josta myös jälkimmäisimmän Ulla auttoi Facebookin puolella kertomalla kaupunginosista sen verran, että päädyimme majoittumaan ensimmäisen yön Little Havannassa. Viime hetken ravintolavinkit ovat yhä enemmän kuin tervetulleita!

Kuten ennenkin, liveterveisiä reissun päältä voi seurailla Instagramista, Facebookista ja Twitteristä, ja lisäksi olen opettelemassa Snapchatin käytön, koska naapurin 11-vuotias tyttö kertoi, että se on enstex magein juttu just nyt, ja luulen, että hän tietää, mistä puhuu. Jos joku blogin lukijoista käyttää kanssa Snapchatia, niin Story päivittyy tunnuksella @globecalledhome.

20.11.201420.11.2014

Ylipainoiset Yhdysvallat ja se yksi anomalia

Joku saattoi lukea pari päivää sitten Hesarista jutun, jossa kerrotaan, että kotikaupungissamme Boulderissa asuvat Yhdysvaltain laihimmat ihmiset. Tässä ehkä ”laiha” on väärä sana, sillä tilastoissa ei laskettu laihojen vaan lihavien osuutta kansasta. ”Lihava” eli obese tarkoittaa ihmistä, jonka painoindeksi on yli 30, ja Boulderissa näitä on 12% asukkaista, kun suomalaisista noin 20% on lihavia. Muutenkin Coloradon Front Range eli Kalliovuorten itäpuoli on tilastojen mukaan aika laihaa porukkaa, ja Colorado on samalla logiikalla Yhdysvaltojen laihin osavaltio. Colorado on päässyt painonhallinnassa kuitenkin vain Suomen tasolle, kun kaikista amerikkalaisista lihavia on 27%. Boulder on siis anomalia anomalian sisällä.

Boulderissa asuessani en ole kiinnittänyt tähän erityisesti huomiota. Lenkkeilijöitä näkyy paljon, ravintoloissa annoksia mainostetaan terveydellä, ja smoothiekioskeille on pidemmät jonot kuin hampparipaikkoihin, mutta silmä on tottunut, ja keskimäärin asukkaat vaikuttavat ”normaaleilta”. Sitten saavuin viikko sitten Las Vegasiin, ja ihmettelin, että joku täällä tuntuu nyt todella oudolta (siis joku muukin kuin Vegasin vilkkuvalot ja överimeininki). Kunnes tajusin.

Miten täällä on näin paljon ylipainoisia? Mistä nämä kaapin kokoiset miehet ja naiset oikein tulevat?

Ja miten tämä kaupunki muutenkin on niin överi? Kenen mielestä oli hyvä idea rakentaa kasinon eteen vapaudenpatsas?

Tarkoitukseni ei ole tässä postauksessa moralisoida ihmisten painoja. Joidenkin lihavuus johtuu oikeasti sairaudesta, joillakin se on stressin aiheuttamaa. Monet täällä tekevät kahta työtä, eikä aika riitä kuntoiluun tai raha kuntosalijäsenyyksiin, ja ruoan halpuus ja epäterveellisyys kulkevat usein käsi kädessä. Jotkut vaan arvottavat korkeammalle lyhytkestoisen nautinnon kuin elämäntapojensa terveellisyyden, ja sekin on jokaisen oma asia. Mutta miksi juuri Boulderissa niin harva on ylipainoinen?

Osittain tämä varmasti johtuu tulo- ja koulutustasosta: pahimmillaan Yhdysvaltojen lihavuusepidemia on köyhissä ja vähemmän koulutetuissa eteläosavaltioissa, terveellisimmät elämäntavat taas löytyvät sieltä, missä ihmisillä on varaa shoppailla muutakin kuin valmisruokaa ja ostaa se salikortti tai edes uudet lenkkitossut. Boulder ei loista tulostasollaan Amerikan kärjessä – sen kunnian vievät Piilaakso ja New York – mutta täällä tienataan kuitenkin selvästi keskivertoa paremmin, ja koulutettujen määräkin on suositussa yliopistokaupungissa korkea. Sen sijaan Boulder löytyy läheltä kärkeä Parhaat amerikkalaiskaupungit asua -listalta, joten ehkäpä ihmisillä riittää jaksamista ja aikaa miettiä omaa terveyttään tavallista enemmän. Ruokakaupat, joista saa terveellisiä raaka-aineita einesruokien sijaan, ovat täällä kovassa huudossa, ja siellä yhdessä ainoassa Walmartissakin ihmiset kävelevät.

Se toinen puoli taas johtunee ympäristöstä: seura tekee kaltaisekseen.

Miten muuten Walmartissa sitten voi liikkua kuin kävellen? Tällaisilla sähkökäyttöisillä ostoskärryillä. Georgiassa näitä näkyi usein käytössä, ja vaikka joskus käyttäjät olivat huonosti liikkuvia vanhuksia, niin useammin käyttäjä oli lihava keski-ikäinen, ja harmillisen usein ruokakorin sisältö näytti ruokkivan ongelmaa. — Miten muuten Walmartissa sitten voi liikkua kuin kävellen? Tällaisilla sähkökäyttöisillä ostoskärryillä. Georgiassa näitä näkyi usein käytössä, ja vaikka joskus käyttäjät olivat huonosti liikkuvia vanhuksia, niin yleensä käyttäjä oli lihava keski-ikäinen, ja harmillisen usein ruokakorin sisältö näytti ruokkivan ongelmaa.

Coloradossa tunnetaan termi weekend warrior. Tämä kuvaa tyyppiä, joka on viikot töissä toimistossa, mutta viettää viikonloput sadan kilometrin pyörälenkeillä, kiipeämällä jollekin vuorelle tai juoksemalla puolimaratonin. Ilmiön yleisyyteen Coloradossa on varmasti syypäänä mahtavat ulkoilumaastot – vuorta ja preeriaa, upeita näköaloja ja juuri niin haastavia mäkiä kuin haluaa – sekä 300 päivää auringonpaistetta vuodessa, mikä imee ihmisiä ulkoilemaan kauniiseen säähän. Ja kun sitten maanantaina toimistolla sekä John, Ann että Matt kertovat kilvan viikonlopun urheilusuorituksistaan, harva kehtaa sanoa, että me perheen kanssa ihan vaan lötkötettiin viikonloppu sohvalla ja syötiin sipsejä.

Tällaista tuossa käytännössä meidän takapihallamme.

Olen huomannut, että tämä on vaikuttanut minuunkin. En ole erityisen laiha, pikemminkin aika roteva, mutta tuntuu, että vaikka paino ei ole muuttunut miksikään täällä asuessa, ainakin pieni osa elopainosta on siirtynyt vatsan seuduilta lihaksiin. Tästä kiitos kuuluu saliharjoittelulle, jonka olen aloittanut ensimmäistä kertaa elämässäni tosissani – mitä muutakaan voi tehdä, jos taloyhtiön alakerrassa on asukkaille iso ilmainen kuntosali? – sekä viikonlopun pitkille patikoinneille, joissa upeita maisemia ihastellessa kalorit kuluvat kuin huomaamatta, ja joita ei voi jättää väliinkään, kun ilma on niin kaunis. Viikolla tulee myös helposti juostua ja pyöräiltyä, koska kaupungin kattava trail-verkosto lähtee omalta kotiovelta, ja traileja tulee käytettyä välillä myös kaupungille liikkumiseen sen ainaisen auton sijaan. Jos urheiluun tarvitsee motivaatiota, ei tarvitse kuin vilkaista ikkunasta ulos, niin aina siellä joku porhaltaa menemään shortseissa ja topissa. Jos tuo, niin minäkin!

Yksi kaupungin monista traileista. Tuo möykky tien vieressä on koloaan vartioiva preeriakoira.

En tiedä, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa, mutta kun kerran positiivinen kierre on lähtenyt liikkeelle, se ei hevillä pysähdy. Kaupunkiin putkahtaa yhä enemmän joogastudioita, juoksutapahtumia, pyöräliikkeitä ja lenkkipolkuja, jotka porkkanan tavalla houkuttelevat ihmiset liikkeelle, ja vaikka Boulderissakin asukkaat lihoivat koko 2000-luvun, pari vuotta sitten tämä trendi taittui ja kääntyi laskuun. Samalla kun melkein koko Amerikka ja Suomikin jatkaa lihoamista, Boulder laihtuu.

Ja laihtuminenhan ei tarkoita täällä mallin mittoja ja pelkkiä salaattiaterioita, vaan paikallinen ihannevartalo taitaa kuulua kestävyysurheilijalle. Niinpä minäkin suuntaan seuraavaksi lenkille ja joogaan. Kiitos, Boulder, että motivoit minua elämään terveellisemmin.

1.6.20143.2.2015

Puolimaraton ja kuinka siinä kävikään

Kerroin täällä blogissa alkuvuodesta treenaavani puolimaratoniin. Tarkoitus oli, että mitä useampi ihminen tietää aikeistani, sitä vaikeampi minun on luistaa treeniohjelmasta ja itse puolimaratonista. Nyt sitten vihdoin lauantaina koitti tuomion päivä ja näin, mihin saakka treeni oli kantanut, kun osallistuin Luxemburgin yömaratoniin, joka myös ING Marathonin nimellä tunnetaan.

Startissa oli ruuhkaa, kun noin kahdeksantuhatta juoksijaa pinkaisi radalle.

Puolimaratonin lähtö oli seitsemältä illalla samanaikaisesti kokomaratonin kanssa, ja lähdössä oli todella tiivis tunnelma. Koska olin ilmoittanut tavoiteajakseni hyvinkin realistisesti kaksi ja puoli tuntia, lähdin aika takaa, ja kesti peräti seitsemän minuuttia ohittaa lähtöviiva.

Tämä oli minulle ensimmäinen juoksukisakokemus, jos Naisten kymppejä ei lasketa, ja vähän oli perhosia vatsassa. Totesin Iirolle aamulla, ettei oikeastaan yhtään huvittaisi juosta, nurkuen söin pastat ja epävarmasti talsin lähtöpaikalle. Entä jos penikat alkavat vaivaamaan heti lähdössä? Entä jos laattaan kadulle, tai pyörryn? Riittääkö kuntoni ja onko tässä oikeastaan mitään järkeä?

Ensimmäisen kilometrin jälkeen pelot alkoivat hellittää. Juoksu rullasi pehmeästi, vaikka viimeinen ateria olikin jäänyt aika myöhäiseen ja vatsa tuntui vielä raskaalta. Löysin omaa vauhtiani juoksevan äijän, jota oli kiva peesata, koska äijän T-paidan selässä luki Never give up. Hymyilin tälle itsekseni, kuuntelin Ultra Brata ja jolkottelin eteenpäin auringonpaisteessa ilman sen kummempia paineita. Pari kilometria myöhemmin totesin, että kai tässä vähän nopeampaakin jaksaa, nostin vauhtia ja jätin äijän taakseni. Avenue Kennedyllä jalka kulki sulavasti lievään alamäkeen.

Charlotten sillan ylitettyä päästiin Limpertsbergiin ja lievään ylämäkeen, mutta siinä vaiheessa ei tuntunut enää missään, sillä olin TULESSA! Ihmiset hurrasivat, lapset ojensivat käsiään high fiveen, vanhukset olivat tulleet kotiensa pihoille paukuttamaan kattiloita, ja yksikin tyyppi kannatteli plakaattia jossa luki: That voice in your head saying you can’t do it? It’s a LIE! Go and run! Limpertsbergin takakulmassa asukkaat olivat pystyttäneet picnic-pöytiä townhousiensa pihoille ja söivät päivällistä lämpimässä kesäillassa samalla kun kannustivat ohijuoksijoita. Sitten juoksin kympin portin alitse ja totesin, että ensimmäinen puolikas meni niin vauhdilla, että vaikka kävelisin lopun matkaa, ehtisin silti maaliin sallitussa ajassa. Euforinen voittajafiilis ja ”tästähän on jo selvitty” -olo huuhtoi ylitseni. Elämä on ihanaa!

Sitten tajusin, että minulla on vessahätä.

Huoltojoukot venasivat puistossa napatakseen tämän kuvan. Bongaa hymyilevä bloggaaja!

Koko kierroksen läpi kaupungin keskustan mietin vain, missä välissä pääsisin vessaan. Glaciksen torilla oli vessoja, mutta niissä oli myös jonoa – ja jonossa kaikkia muita paitsi juoksijoita, lähinnä äitejä pienten lasten kanssa. Jaahas. Puistossa edessäni juossut nainen pinkaisi puskaan, mutta minä elättelin vielä toivetta vapaasta huussista. Jätin väliin kahden seuraavan huoltopisteen tarjoilut ja olo alkoi käydä jo aika tukalaksi kunnes vihdoin! Pescatoren bussipysäkeillä oli pari huussia, joista toinen oli vapaa. Sitten vaan toivomaan, että seuraava huoltopiste tulee mahdollisimman pian, sillä tässä alkaa vähän energia loppua.

Winner of ING Night Marathon 2014, Luxembourg

Maratonin voittanut kenialainen ohitti minut paluumatkalla. Minä olin siinä vaiheessa lönkötellyt 17 km samassa ajassa, missä hän oli pinkaissut 37 km.

No eihän niitä huoltopisteitä sitten tietenkään tullut. Charlotten sillan ylitettyä sen sijaan vastaan tuli sama avenue Kennedy, mitä toiseen suuntaan oli niin kiva rullailla rennosti lievään alamäkeen. Tähän suuntaan tiedossa oli pari kilometriä ylämäkeä, ja 17,2 kilometrin kohdalla ensimmäisen kerran rikoin hölkän kävelyksi. Sitten näin tien vieressä istuvan itkevän tytön ambulanssimiesten käsittelyssä, sisuunnuin ja totesin ettei tässä ihan näin huonosti asiat ole, ja jatkoin juoksemista. Ja taas luistin kävelyksi. Edessä olleen paidassa luki Russian running team, muistin viikon takaisen lätkäfinaalin ja sisuunnuin taas hetkeksi, että kyllä minä jaksan, ihan varmasti jaksan nih. Taas kävelyä, heikotusta, vähän sumeat fiilikset. Ohitse hölkötteli joku kirkkaan oranssissa paidassa, tuon perässä pysyn! Puoli kilometriä hölkkää. Kävelyä. Ohitse kiitävä neonkeltainen paita, ja taas peesausta. Kirkkaat värit vetävät. Vihdoin huoltopiste, energiapatukan pala, hyi yök se oli mansikkaa yök ällöttävä maku yök vettä päälle ja patukka mäkeen. Lääh puuh jaksaa jaksaa missä se 20 kilometrin kyltti oikein viipyy?

Spider Man ei ollut selvästikään tekemässä juoksuennätystä

Vihdoin näin 20 kilometrin kyltin ja jostain kumman syövereistä kaivoin energiaa, jota en tiennyt jaloissani olleen. Kilometrin nyt jaksaa juosta ihan kuka vaan, totesin, ja spurttasin. Väsymys unohtui nopeasti, kun tajusin kanssajuoksijoiden tulevan selkä edellä vastaan. Minä juoksen! Ohitan kaikki! Olen ihan paras! Jee tuolla jo maaliviiva siintää, ihmiset hurraavat, musa soi ja sisällä messuhallissa viimeiset sata metriä strobot välkkyvät ja savukone sauhuaa. Maali! MAALI! Jessss!!! Mistä täältä saa kokista?

”Mua heikottaa, oksettaa, väsyttää ja pyörryttää.”

Ahdistavan täydestä hallista ulos selvittyäni Iiro oli odottamassa ovella, tarjoamassa dekstriiniä, taputtamassa selkään ja riemuitsemassa mitalista, josta olin itse vielä vähän liian typertynyt riemuitakseni. Lopullinen aika oli 2:22:25 eli reilusti alle tavoiteajan, ja tänään tarkistin netin tulospalvelusta, että fiiliksistä huolimatta juoksu sujui erittäin onnistuneesti: matkavauhti ei laskenut kovinkaan paljoa loppua kohti ja sijoitukseni juoksijoiden juokossa parantui checkpointilta checkpointille. Nyt katselen tyhjää treenikalenteriani tulevalle kesälle ja mietin, millä täyttäisin sen.

Sellainen lopullinen reitti, miinus nuo kaksi jyrkkää pudotusta; siinä kohtaa oli onneksi silta, jota pitkin pystyi köpöttelemään.

12.1.2014

Lenkkeilymaastot rotkossa

Luxemburgissa paistoi vaihteeksi aurinko, joten lähdin kameran kanssa kävelylle samalle reitille, mitä tahkon viikottain lävitse juoksulenkkarit jalassa. Kyseessä on Luxemburgin keskustaa halkova Pétrusse-joen laakso, keskustan kohdalla suorastaan rotko, ja joka on näytellyt merkittävää roolia Luxemburgin historiassa.

Ylhäällä rotkon harjanteella voi spotata kultaisen naisen patsaan

Luxemburgin kaupunkia ei olisi ilman rotkoa, tai se olisi jossain muualla, sillä ardennilainen kreivi Siegfried näki rotkojen strategisen hyödyn puolustukselle ja rakensi 900-luvulla rotkojen ympäröimälle kielekkeelle linnan, jolle hän antoi nimeksi Lucilinburhuc, ”pieni linna”.

Rotkossa on kosteaa, ja talviaamuisin siellä yleensä velloo sumu

Melkein vuosituhat myöhemmin, vuonna 1867 Lontoon rauhansopimuksessa sovittiin, että Luxemburgin massiiviset linnoitusjärjestelmät purettaisiin. Seuraavan parin vuosikymmenen aikana työmiehet räjäyttelivät pattereita ja purkivat kasematteja, ja nykyiset linnoitusrakennelmat ovat vain valju muisto siitä, miltä Luxemburg ennen näytti. Minuun ne silti tekevät vaikutuksen.

Parhaiten säilyneet patterit ovat keskustan etelälaidalla Pétrussen rotkoa vasten

Muisto pattereiden rakennusvaiheesta

Pétrusse-laakso on mielestäni parasta lenkkeilyaluetta lähialueella, mutta koska se on valaistu vain paikoittain, käyn siellä juoksemassa vain valoisaan aikaan. Pimeällä suuntaan keskuspuistoon tai Merlin puistoon, joiden luulisi olevan myös suosittuja, mutta ilmeisesti luxemburgilaiset eivät liiku pimeällä, sillä saan yleensä lenkkeillä pyhässä yksinäisyydessäni – mitä nyt välillä joku koiranomistaja onnistuu säikäyttämään ilmaantumalla sumusta eteeni. Sen sijaan arkisin lounasaikaan puisto on täynnä juoksijoita, osa ilmeisesti työporukoita, sillä täällä on suosittua käyttää lounastunti urheiluun.

Joissain kohdin laakson pohjoisrinteellä on (siirtola?)puutarhoita, joissa kasvatetaan kaikkea kesäkurpitsan ja viiniköynnästen välillä

Etualalla oleva Pétrusse-joki ei aina täytä koko uomaansa, mutta nyt on ilmeisesti satanut enemmän

Rotkossa lenkkeilyä häiritsee puutteellisen valaistuksen lisäksi jatkuvat rakennustyöt. Ihmettelin pitkään erästä rakennustyömaata kunnes tajusin, että siinä rakennetaan rotkon ylitse sinistä väliaikaista siltaa. Syy selvisi lehdestä: reilu satavuotista Adolphe-siltaa aiotaan rempata, ja koska silta on toinen vain kahdesta rotkon ylittävästä sillasta, jotka yhdistävät ydinkeskustan rautatieaseman alueeseen, sitä ei voi vaan sulkea, vaan autoille on pakko rakentaa vaihtoehtoinen kulkuväylä rempan ajaksi.

Takana Alphonsen kaari, edessä sininen silta, jonka pitäisi ruveta korvaamaan vanhaa siltaa ensi kuussa

Sama rakennusprojekti toisesta suunnasta

Tosiaan, vielä kaksi vuotta sitten olin aivan onneton juoksija, enkä ihan hiffannut, miten kukaan voi nauttia lenkkeilystä. Sitten innostuin triathlonin ajatuksesta – harrastinhan uintia ja tykkäsin pyöräillä – joten pakottauduin myös lenkeille. Toissasyksyn triathlonissa sitten huomasin, että pärjäsin kahdessa ensimmäisessä lajissa jotenkuten mutta juoksussa jäin jälkeen, ja päätin, ettei tämä jää tähän.

Vasemmalla näkyy Viaduct, vanhempi Pétrusse-laakson ylittävistä silloista. Ennen sen valmistumista vuonna 1859 rautatieasemalta keskustaan pääsi vain laakson pohjan kautta.

Matkalla ylös riittää portaita. Näillä treenasin viime kesällä erääseen vuoripatikointisuoritukseen, josta vielä joskus jaksan kertoa täälläkin.

Olen lenkkeillyt viimeiset kolme kuukautta säännöllisesti kolme kertaa viikossa läpi sumun ja sateen, ja juoksunopeus ja -kunto on ilahduttavasti jatkuvalla nousukäyrällä. Seuraamani juoksuohjelma loppuu toukokuulle, ja koska kyseessä on puolimaratonohjelma, päätin vihdoin eilen antaa itselleni synttärilahjaksi osallistumislipun ING Night Marathon-tapahtumaan, jossa juostaan Luxemburgin katuja pitkin alkaen seitsemältä illalla. Sentään siihen puolimaratonmatkalle. Ja nyt, kun olen kertonut asiasta täälläkin, lienee pakko viedä päätös loppuun saakka.

Eilisellä synttäri-illallisella käyttöön pääsivät jouluna saatu kynsilakka sekä myöhäisenä joululahjana eli juuri synttäreiksi perille tullut rannekoru – sopivasti samaa sävyä. Myös sormus, korvikset ja kaulakoru ovat samaa sävyä… miten niin tykkään sinisestä?

9.6.2013

Sarjassa älyvapaat tempaukset…

Lauantaipäivä Pohjois-Luxemburgin Wiltzissä oli aurinkoinen, lämmin, suht pilvetön ja tuultakaan ei ollut liikaa. Hyvä niin, sillä mitäs tuolla taivaalla näkyykään?

Kärpäsenkakkaa, epäilisi Pikku-Myy

Vai sittenkin laskuvarjohyppääjiä?

Kun työkaveri pari kuukautta sitten kysyi, uskaltaisinko ikinä hypätä laskuvarjolla, vastasin miesvoittoiselle työpaikalle sopivalla itsevarmuudella, että tottahan toki, minä en pienestä pelästy. Viikkoa myöhemmin sain maililla tiedon, minne 200 euron hyppymaksu pitää maksaa, ja ilmoituksen, että kesäkuun 8. päivänä sopii sitten olla paikalla.

Laskuvarjojen taittelut ja pakkailut vaativat reilummin tilaa

Meidän porukkamme hypyt veivät päivästä kolme lentoa

Koko edellisen viikon työkaverit kyselivät päivittäin, jännittääkö, ja vastasin totuudenmukaisesti, että eipä juuri, ja tämä fiilis jatkui vielä samana päivänä. Yksi työkaveri kertoi nukkuneensa katkonaisesti, toinen kertoi stressanneensa ja googlettaneensa tietoa siitä, miten hypyt voivat mennä vikaan, ja minä hymyilin ja totesin, että eipä tässä mitään, kaunis päivä tänään. Meitä hyppääjiä oli yhteensä kuusi, kerrallaan hyppäämään mahtui kaksi, ja pienet stressinpoikaset vatsassani kaikkosivat täysin, kun ensimmäisessä hyppyvuorossa ollut Laura alastultuaan huusi That was amazing! You have to do it!

Ensimmäinen pari selvisi elävänä ja vieläpä hyväntuulisena maanpinnalle

Sitten tuli minun vuoroni.

Saimme pareittain juuri ennen hyppyä ohjeistukset siitä, missä asennossa pitää hypyn missäkin vaiheessa olla

Haalarin puin itse, mutta valjaat päälleni kiinnitti saksalainen tandemhyppymestari Dirk

You look like Schumacher! Hyppyvuorossa minä ja Romuald.

Ohjaajien perässä koneelle. Dirk hyppäsi shortseissa.

Koneessa istuttiin sylikkäin selkä menosuuntaan. Meidän kahden tandemhyppyparimme lisäksi mukaan tuli kolme soolohyppääjää.

…ja sinne män!

Suunnilleen tässä vaiheessa rupesin tajuamaan, mitä olin tekemässä. Sitä mukaa kun kone keräsi korkeutta, minun hermostumisasteeni kohosi. Kun Dirk kolmessa kilsassa kiinnitti minut kiinni itseensä, ei yhtään enää hymyilyttänyt. Kolmessa ja puolessa kilsassa mietin, voiko tämän vielä perua. Neljässä kilsassa yksi soolohyppääjistä avasi koneen oven ja totesin, että kaikista älyvapaista tempauksistani tämä saattoi olla älyvapain… ja sitten ensimmäinen hyppääjä hyppäsi ja jäi tuulten riepoteltavaksi kuin räsynukke, ja olin että oh shit oh shit oh shit.

Hyppyasentoon kuuluu, että istutaan koneen ovesta puoliksi ulkona, jalat koneen alla, kasvot ylöspäin. Jälkimmäisen perustelusta en ole varma, mutta hyppääminen oli kyllä helpompaa, kun ei nähnyt alaspäin. Dirk vielä kysäisi, että You okay?, ja vaikka teki mieli huutaa että en todellakaan, niin vastasin silti yeah… ja sitten oltiinkin jo ilmassa.

Vapaapudotus kesti minuutin, josta ensimmäiset kaksikymmentä sekuntia huusin täysiä, kun tuuli ujelti korvissa ja maa näytti lähestyvän hitaasti mutta varmasti. Sitten rupesi tuntumaan sen verran pahalta sydämen tienoilla, että keskityin loput neljäkymmentä sekuntia pysymään elossa ja hengittämään. Kuinka noloa olisi kuolla laskuvarjohypätessä pelkoon?

Pahin on jo ohitse, kun Luxlait-maitomainos loistaa taivaalla

Varjon auettua maailma palasi raiteilleen. Oli jotain, joka piti minut ylhäällä, ja Dirk naureskeli sen verran vapautuneesti, että yritin saada hengityksen tasaantumaan ja katsella jopa vähän maisemia. Minua ennen hypännyt kaveri oli kertonut, että vapaapudotus oli mennyt pitkälti pilvessä, mutta meillä eivät pilvet häirinneet maisemia. Luxemburgin kumpuileva vuoristoinen maaseutu levittäytyi allamme kauniina ja kesäisenä.

Laskeutuessa piti nostaa jalat ylös

Tukka vähän sekaisin, mutta elossa ja maan kamaralla!

Maan kamaralla oli helppo iloita ja naureskella viimeisen kahden työkaverin jännittyneille ilmeille. It was horrible, totesin vapaapudotuksesta, ja viimeisenä vuorossa oleva pomoni näytti siltä, että olisin voinut jättää totuuden kertomatta.

Kone tuotiin joka hypyn välissä pois ruohikkokiitotieltä hallin vierustalle huollettavaksi

Luxemburgilaiset huruttelivat lentokentän viereistä tietä pitkin ties millä mönkijöillä ja häkäpönttötraktoreilla

Viimeisenä hyppyvuorossa ollut Frédéric oli varannut mukaan hyppyä juhlistamaan pari pulloa shampanjaa, jotka muut työkaverit kävivät korkkaamassa Frédéricin vielä killuessa taivaalla. Säät suosivat vielä viimeisiä hyppääjiä, vaikka sille hypylle ei soolohyppääjiä tullut mukaan kovan tuulen takia. Takaisin kaupunkia kohtia ajaessamme jouduimme rankkaan raekuuroon, mutta siinä vaiheessa säällä ei enää ollut väliä.

14.3.20134.8.2014

Pienemmän kaukalon kiekkoa

Lokakuussa kävimme katsastamassa paikallisella jääkiekkoareenallamme yliopistokiekkoa, kun Kennesaw State University, käytännössä paikallinen AMK, kohtasi Georgia Techin, yhden maan parhaista teknillisistä yliopistoista. Toisin kuin jenkkifutiksessa, jääkiekkoilijat eivät täällä päin mitään stipendejä keräile, vaan nämäkin joukkueet rahoittavat niin jäätiimansa ja pelimatkansa kuin yliopisto-opintonsakin täysin itse, ja kiekon taso oli sen mukaista: Iiro arvioi, että pienellä harjoittelulla pysyisi itsekin pelaajien vauhdissa. Tämä ei satakuntaa katsojaa haitannut yhtään, vaan kaikki hurrasivat ihan messissä, kun kotijoukkue KSU voitti 5-3. Katsomossa oli muutenkin aika intiimi tunnelma, kun ihmiset seisoivat kaukalon laidalla pleksin takana kiinni toisissaan, ja peli oli kokonaisuutena ihan viihdyttävä.

Keväällä sitten kiekon saralla tapahtui se, mitä olimme jo vähän odotelleetkin, eli NHL sai sählättyä sopimuksensa kuntoon ja NHL-kausi vihdoin alkoi. Atlantasta siirrettiin kotijoukkue pois pari vuotta sitten, koska ilmeisesti georgialaisia ei kiinnostanut maksaa lipuista, joten sisällytimme NHL-pelin Nashvillessa osaksi viime viikonlopun Tennesseen ja Kentuckyn roadtrippiamme.

Nashvillen jääkiekkohalli oli keskuskatu Broadwayn varrella ja helposti eiffeltornimaisesta tötteröstä tunnistettavissa

Nashville Predators eli saalistajat, logona lempparieläimeni sapelihammastiikeri

Nashville Predatorsien vieraana oli lauantaina Minnesota Wild, ja me jätimme suvereenisti miettimättä, kumpaa joukkuetta sopisi kannattaa, ja hurrasimme sen sijaan näille kolmelle pelaajalle:

Predatorsin maalivahti Pekka Rinne, pelannut aiemmin Oulun Kärpissä

Wildin maalivahti Niklas Bäckström, pelannut aiemmin Kärpissä

Wildin kapteeni Mikko Koivu, pelannut aiemmin Kärp.. no ei kun Leijonissa

Wildista olisi saattanut löytyä jäälle vielä neljäs suomalainen, ilmaveivijannu Mikael Granlund, mutta kun Wildilla on seitsemän sentteriä ja jäälle tarvitaan vain neljää, niin Granlund oli taidettu jättää kotiin nauttimaan Minnesotan paukkupakkasista. Pettymys!

Ennen peliä Broadwayn varrella baarissa huomasin porukan, jossa puolella oli Koivu-paidat päällä. Ensireaktioni: ”Suomalaisia!” Sitten tajusin, että vähintään joka toisessa kannattajapaidassa pelaajan nimi oli suomalainen, kun Koivu on Koivu ja Rinne taas on Nashvillessa suurikin stara, joka tunnetaan paremmin nimellä Pekha.

Katsomo seisoo kansallislaulun aikaan, paitsi pieni Rinne-fani istuu isin sylissä

Kansallislaulun lauloi joku country-laulaja. Myöhemmin pelin aikana isolla screenillä näytettiin sotakuvia Irakista ja nostettiin esille katsomosta Soldier of the Day, jonka sotilasuraa esiteltiin.

Isä ja poika Rinnefani, sekä mahdollisesti isoisä, joka tunki kuvaan mukaan

Edessämme istui kanssa Rinne-faneja. Istumapaikatkin olivat ihan kelvolliset.

Katsomo oli aika kotijoukkuepainotteista, minkä ansiosta aina Wildin hyökätessä koko katsomo reilukerhomaisesti buuasi täysiä. Ilmeisesti joku Wildin pelaajista oli aiemmin pelannut Predatorsissa, ja hän sai kuulla katsomolta kaikenlaista äidistään ja seksuaalisesta suuntautumisestaan. Hurraamaan taas katsomo purskahti aina, kun pelaajat tuuppivat toisiaan ja näytti, että saattaisi syntyä tappelu. Ei syntynyt. Onneksi.

Pelissä tehtiin kaksi maalia peliajalla, kumpikin meistä kauempaan maaliin, ja koska jatkoajallakaan ei maaleja syntynyt, mentiin rangaistuslaukauskilpailuun, jonka vierasjoukkue Wild voitti täpärästi.

Koivu vetäisi rankkarin tolpan kautta Rinteen taakse. Jee! eiku? Ketä tässä piti kannattaa?

Kävellessämme pois päin hallilta lämpötila oli laskenut reilusti alle 10 asteen ja hytisimme ohuissa kesätakeissamme, kun suurin osa paikallisista käveli ilman takkia tai edes pitkähihaista. Liikennevaloihin seisahtuessamme huomasin, että sentään edessämme miesporukka oli järkevästi ottanut villakangastakit mukaan, ja tämän huomasi vieressäni seissyt paikallinenkin, joka kysyi miehiltä: Are you feeling cold? ”A little bit yes”, yksi miehistä vastasi tutun kuuloisella murteella. Suomalaisia. Tämän kuultuaan Rinne-paita päällä seisova paikallinen kysäisi: Where is Finland?

Myös pelissä näkyi pari Suomi-paitaa. Emme tietenkään menneet juttelemaan.

3.2.20134.8.2014

Don’t mind if I do…

Briteille kello viisi on teetunti. Täällä entisen siirtomaan eteläosissa ”tea” ei edes tarkoita teetä (kyllä, mutta siitä lisää joskus toiste), ja kello viisi on cocktail hour, drinksutunti. Emme ole valitettavasti kovinkaan usein tätä tapaa seuranneet, eikä tapa taida enää olla yhtä yleinen kuin 1900-luvun puolivälissä, mutta kun Kaupunginmuseon kaupasta tarttui mukaan drinkkikirja Southern Cocktails: Dixie drinks, party potions & classic libations, inspiroiduin perjantaina minäkin sekoittelemaan meille kreolityyliset bloody maryt.

Etelävaltioiden kuuluisimpia drinkkejä ovat esim. hurricane, joka keksittiin kieltolain aikaan New Orleansissa ja jota nykyään myydään Ranskalaiskortteleiden kaduilla aamuyöllä isoista saaveista mukaan styroksimukeihin; mint julep, joka oikeaoppisesti tarjoillaan kirjan kannessa näkyvistä jäähdytetyistä metallilaseista ja joka on erityisen suosittu Kentucky Derby -ravikilpailun katsojien keskuudessa; ja milk punch, sokerinen maitopohjainen bourbon-drinkki, jota perinteiseti tarjoillaan boolina hopeaisesta maljasta. Kahteen jälkimmäiseen käytetään bourbonia, joka on nimetty Kentuckyn Bourbonin maakunnan mukaan, jonne vuonna 1791 skottilaiset ja irlantilaiset viskinvalmistajat mielenosoituksellisesti siirtyivät pakoon veronkerääjiä uuden viskiveron jälkimainingeissa. Kentuckyn maaperä ei suosi viskin perinteistä ainesosaa, ohraa, joten juomaa siirryttiin valmistamaan helpommin kasvatettavasta raaka-aineesta: maissista.

When one reporter asked if he had any hobbies, [Shelby Foote] replied: ”Absolutely not.” Then he added, ”I drink from time to time.”

Mississippiläinen Lewis Lord, US News & World report, 2005

Bloody Mary kreolitapaan
4 runsasta lasillista

7,5 dl tomaattimehua
2,5 dl vodkaa
1 dl sitruunamehua
2 rkl piparjuuritahnaa
1 rkl worchester-kastiketta
2 tl hot saucea (esim. Tabasco)
1 tl kreolimaustesekoitusta (sisältää esim. paprikajauhetta, cayennepippuria, valkosipulia, oreganoa, timjamia)
0,5 tl jauhettua mustapippuria
0,25 tl cayennepippuria
4 tuoretta vihreää papua

1. Kaada kaikki ainesosat papuja lukuunottamatta suurehkoon kannuun tai karahviin. Sekoita.
2. Täytä lasi jäillä ja kaada juomaa päälle. Ripottele päälle kreolimaustesekoitusta ja lisää lasiin yksi vihreä papu.

Kohta meillä on lähtö Super Bowl -grillijuhliin. Saa nähdä, millainen tunnelma juhlissa on, koska ”meidän” tiimimme Atlanta Falcons pääsi neljän parhaan joukkoon mutta hävisi sitten reilun johtoaseman jälkeen San Francisco 49ersille parilla hassulla pisteellä. Minua lähetyksessä kiinnostaa eniten mainokset, sillä Super Bowlin mainospaikoista maksetaan miljoonia ja niitä varten tehdään yleensä omat mainoksensa. Tunnetuin Super Bowl -mainos taitaa olla vuodelta 1984:

17.1.20134.8.2014

Painovoimatonta joogaa

Vuoden alku on ihanaa aikaa, kun saa motivaatiota kokeilla uusia asioita. Minä kokeilin maanantaina ilmajoogaa (engl. anti-gravity yoga) läheisellä joogasalilla, ja tykkäsin.

Joogasalin katosta roikkui tunnin alussa ”riippumattoja”, joista piti valita itselleen yksi. Kuvat eivät omiani, ja meidän salimme oli vaalea ja valoisa tähän verrattuna.

Ilmajooga ei vetäjän mukaan ole oikeastaan joogaa vaan joogasta inspiraatiota hakenutta akrobatiaa. Osa liikkeistä matkii joogaliikkeitä, ja tuntiin kuuluu meditaatiota sekä alussa että lopussa, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Oma fiilis oli, että tunnilla oli enemmän lihaskuntoa ja vähemmän venyttelyä kuin astangajoogassa, joka on jo joogatyylien asteikolla suhteellisen lihaskuntoista.

Meditointia ”riippumaton” sisällä

Ilmajooga vaatii paljon käsivarsilta ja vatsalihaksilta, koska moniin liikkeisiin päästään tai niissä pysytään niiden avulla. Omat vatsalihakseni eivät riittäneet takaperinkuperkeikkaan ilmassa, joten opettaja kiersi salissa tuuppimassa meitä vähemmän edistyneitä. Jotkut valittivat, että tietyissä liikkeissä matto painaa nivusiin tai alaselkään, mutta itseäni tämä ei häirinnyt. Sen sijaan päässä alkoi tuntua ikävältä, kun joissain asennoissa oltiin pää alaspäin toista minuuttia.

Mm. tämän liikkeen opettelimme

Vaikka tykkäsin, en voi sanoa koukkuuntuneeni. Minulla on kuitenkin vielä alkeiskurssia neljä käyntiä edessä, joten katsotaan, millainen fiilis on sen jälkeen.

20.11.2012

Koripallon kansallisia erikoisuuksia

Philips Arena oli ennen Atlanan NHL-jääkiekkojoukkueen kotiareena, kunnes joukkue siirrettiin katsojapulan takia viime vuonna Winnipegiin

En ole penkkiurheiluihmisiä, joten jos joku olisi sanonut minulle eilen aamulla, että illalla istun ihan fiiliksissä koripallo-ottelussa, en olisi uskonut. Piti kuitenkin tämäkin päivä nähdä, sillä tuttavapariskunnalla oli ylimääräisiä lippuja paikalliseen NBA-otteluun.

Piippuhyllyltä peli näkyi juuri ja juuri silmiä siristämällä

Matkalla otteluun kyselin muilta, mitkä ovat koripallon olennaisimmat säännöt. Kuulema palloa pomputetaan päästä toiseen vuorotellen ja tehdään välillä koreja. Ottelussa selvisi vielä, että hyökkäys saa kestää korkeintaan 24 sekuntia, mutta olin aina ihan ulalla, kun tuomari katkaisi pelin viheltämällä pilliin. Mitä nyt tapahtuu? Mistä tuo vapaaheitto tuli? Jotta ihmetys ei kävisi ylitsesietämättömäksi, ostettiin ”bottomless popcorn bucket” sitä lievittämään, eli popcornkulho johon sai käydä hakemassa täydennystä aina kun halusi.

Pian tämän jälkeen palloa kuljettanut pelaaja tuupittiin kumoon, jonka seurauksena tapahtui jotain

Atlantan paikalliskoripallokerho on nimeltään Atlanta Hawks, ja tänä iltana haastajajoukkue oli Floridasta paikalle saapunut Orlando Magic. Hawksilta paikalla oli pelaajien lisäksi cheerleaderit, miestanssiryhmä ja ainakin kaksi eri maskottia, jotka viihdyttivät väliaikojen ja mainoskatkojen ajalla.

Toisin kuin pelistä, väliaikashowsta tajusinkin jotain: miesstripparit, jotka tanssivat Backstreet Boysien tahtiin!

Cheerleaderit eli ryhmä mielettömän hyväkuntoisia hoikkia tanssijoita

Harry the Hawk taikoo vierasjoukkue Magicin kunniaksi ja vetää kohta pöytäliinan veks

Sheriffi kyttää stetsoni päässä kun Skyhawk lentää ilman halki ja tekee korin

Lisää tyttöjä ja huiskuja

Puolivälissä peliä kaverimme äkkäsivät, että heidän naapurinsa oli katsomossa vähän paremmilla paikoilla. Hetken tekstiviestittelyn jälkeen he huitoivat toisilleen, me piippuhyllyllä ja naapuri alakatsomossa. Pian tämän jälkeen naapuri viestitti, että hänen edestään oli juuri lähtenyt porukka menemään ja antanut lippunsa hänelle annettavaksi eteenpäin ”niille piippuhyllyihmisille, joille huidoit”, joten siirryimme seuraamaan peliä parhailta paikoilta eli clubseat-katsomosta, jossa oli kokolattiamatot ja lounge-tunnelmainen drinkkibaari hodarikiskan sijaan, ja jossa tarjoilijat ramppasivat ympäri katsomoa kantaen olutta, kun piippuhyllyllä sitä piti käydä hakemassa itse. Piippuhyllypaikat olisivat normaalisti maksaneet $16, kun taas clubseat-paikoista joutuu pulittamaan yksittäiskappaleena $159, ja kyllähän niiltä vähän paremmin näkikin.

Paremmilta paikoilta näki huomattavasti enemmän

”Mitä nyt tapahtuu?” ”Se taitaa päästä vetää rankkarin.” Aiemmin on tullut seurattua lähinnä lätkää.

Siellä se pallo menee

Kun peliä oli päässyt seuraamaan hetken niin läheltä, että pelaajia alkoi erottamaan toisistaan, kaikille alkoi pistää silmään, että haastajajoukkueen pelaaja nro 10 oli joku ihan pätkä pitkien korstojen keskellä. Myöhemmin tuli tarkistettua, että tuo ”pätkä” oli 183cm, kun taas joukkueen keskipituus oli yli kaksi metriä.

Syntikansoittaja valmiina soittamaan ”tiidiidiidiii tiidiiidiidiidii tittidii!”-pätkät katkon tullessa – nämähän eivät tule nauhalta!

Peli oli tasainen ensimmäiset kolme erää, mutta neljännessä kotijoukkue Hawks karkasi johtoon ja voitti. Lähdimme juhlistamaan tätä kavereidemme vanhaan keskustan kantakapakkaan, joka oli mukavan oloinen mutta maanantain ansiosta autio lukuunottamatta biljardinpelaajaa, joka pelasi tunnin itseään vastaan.

Olut on yli puolet halvempaa, jos sen tilaa sangossa. ”Bucket” costaricalaista Imperial-olutta maksoi $12, paikallisolutta saa bucketin kympillä.

21.9.2012

Movies, Sports, Rock&Roll ja Käärme

Olen sitä vähemmistöä, joka hihkuu innosta, jos baarista löytyy Trivial Pursuit ja tarpeeksi kiinnostuneita sitä pelaamaan. Siksi olikin kiva löytää Meetupin kautta paikallinen nuorten aikuisten ryhmä, joka käy säännnöllisesti osallistumassa pubitrivioihin. Niissä vastaukset annetaan pöytäkunnittain, ja eniten pisteitä saanut pöytäkunta saattaa voittaa lahjakortin kyseiseen ravintolaan.

Ensimmäisellä kerralla osallistuessani triviailtaan meitä oli noin viisitoista henkeä. Olin suht’ itsevarma, onhan Trivial Pursuit -kokemukseni laaja ja kattava ja olen siinä aika hyvä vaikka itse sanonkin. Noin viidennen kysymyksen kohdalla tajusin, että tässä pelissä olen ihan statisti. Triviakysymykset kun tuppaavat olemaan niin täällä kuin kotoisessa Trival Pursuitissa paikallistietoutta tai edes kyseisen maanosan tietoutta, ja jos ”World Geography”-kategorian vastaus on Kanada (”Minkä maan nimi tarkoittaa englanniksi ’kyläkeskus’?”), niin yllättäen en loistanut tietoudellani. Illan kahdestakymmenestä kysymyksestä tiesin sentään vastauksen yhteen kysymykseen, joka koski 1900-luvun alun saksalaista kirjallisuutta (”Mistä sodasta kertoo kirja ’Länsirintamalta ei mitään uutta’?”), ja joka olikin illan ainoa Eurooppaa liippaava kysymys. Onneksi muut paikalla olleet ihmiset olivat mitä mukavimpia ja tietämättömät saivat keskittyä rentoon jutusteluun.

Eilen kävimme Iiron kanssa toista kertaa triviaillassa, koska tällä kertaa se sattumalta järjestettiin tien toisella puolella sijaitsevassa sporttibaarissa. Aihealue oli ”Movies, Sports and Rock&Roll”, joista ajattelimme tietävämme ehkä jotain elokuvista. Noh, emme näköjään, emme ainakaan amerikkalaisista B-luokan huumoripläjäyksistä, joista suurin osa ei varmaan ole päätynyt Suomeen asti edes DVD:llä. Meitä vastapäätä istunut Ed kertoi meille urheilukysymysten kohdalla, että Yhdysvaltojen suosituimmat urheilulajit ovat amerikkalainen jalkapallo, pesäpallo, koripallo ja jääkiekko, tässä järjestyksessä, ja se näkyi urheilukysymyksissä: kuudesta illan aikana esitetystä urheilukysymyksestä kolme koski jenkkifutista (”Kuka valmensi tiimiä XYZ vuonna kuokka ja kivi?”), kaksi pesäpalloa (”Kuka esitti valmentajaa B-luokan pesäpalloelokuvassa Töttöröö?”) ja yksi koripalloa. Jääkiekkoa ei mainittu – vaikka tuskin siitäkään mitään olisimme tienneet – ja Iiron ja minun yhteenlaskettu oikeiden vastausten määrä illan aikana oli kadehdittavan pyöreä nolla.

Ilta oli silti onnistunut, sillä paikalla oli taas mukavia ihmisiä, joihin oli kiva tutustua. Kävelymatka baariin sen sijaan oli vähemmän ihastuttava, sillä jalkakäytävällä lojui lämmittelemässä käärme. Olimme metrin päässä, kun tajusin että ”oksa” olikin elossa, ja saimme ihan kunnon sätkyn. Jälkeenpäin baarin terassilla tuli puitua tätä luontokohtausta ja selvitettyä, mitkä paikallisista käärmeistä ovat myrkyllisiä. Georgian noin neljästäkymmenestä käärmelajista myrkyllisiä on kuusi: kolme kalkkarokäärmelajia, kaksi kyykäärmelajia ja yksi veikeän värinen korallikäärme. Meidän kohtaamamme käärme ei näyttänyt näistä yhdeltäkään.

Korallikäärme, tuo vinkeän värinen ja tappavan myrkyllinen liero