Laskettelukausi täällä Coloradossa lähenee loppuaan, ja ensimmäiset keskukset alkavat sulkemaan oviaan. Lumitilanne on kuitenkin ollut ilmeisen hyvä, koska mm. Vail tiedotti jatkavansa kautta vielä viikolla suunnitellusta, ja me lähdemme nyt viikonlopuksi Breckenridgeen toiveikkaana laskemaan. Toiveikkaana siksi, että viime yönä siellä tuli 17cm uutta lunta; toiveikkaana siitä huolimatta, että viikonlopuksi sinne on luvattu +10C ja sadetta.
Iiro vasemmalla, minä oikealla. North Facen laskettelutakkini on ehkäpä paras talvivaateostos ikinä.Minun lempparihuippuni Breckenridgessä: Peak 6.
Hankimme viime vuonna kausiliput täksi talveksi läheisiin isoihin hiihtokeskuksiin. Iiro osti omansa heti huhtikuussa, kun ne ovat halvimmillaan, ja minä tilasin omani syyskuussa, kun hinta oli noussut pari kymppiä. Itse maksoin lipustani $599, mikä kuulostaa kalliilta. Oliko se? Tässä yhteenveto, miten paljon lipulle on tullut tähän mennessä käyttöä:
14 päivää rinteessä (5 x Breckenridge, 3 x Vail, 3 x Keystone, 2 x Beaver Creek, 1 x Arapahoe Basin)
62km vertikaalista laskua. Hiihtohissien RFID-tunnistimet toimivat sen verran satunnaisesti, että oikea määrä lienee noin 70km.
2 kaatumista. Kummallakin kertaa toinen laskettelija laski päälle.
Paljon enemmän mustia rinteitä kuin kauden alussa olisin veikannut. Yksi tuplamusta, joka oli kamala ja jonka päähän piti kiivetä jalan, mutta josta näkymät olivat kaiken sen arvoisia.
Tässä meidän porukka kiipeää Breckenridgessä sinne korkeimmalle huipulle. 4km:n korkeudessa olisi jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa kiivetä, ellei lisäksi olisi monoja jalassa ja suksia kannossa.…ja tässä näkymiä sieltä 4km:stä. Luonnollisesti jenkkilippu liehuu!
14 päivää kuulostaa ensialkuun paljolta, mutta ei se oikeasti ole. Olemme erinäisten flunssien takia jättäneet viimehetkellä väliin jo 4 lasketteluviikonloppua, joten ilman poikkeuksellisen huono-onnista pöpötilannetta olisimme viettäneet rinteessä varmaan viitisen päivää enemmän.
Meillä on vielä kolme lukkoonlyötyä laskettelupäivää Breckenridgessä, ennen kuin keskus sulkeutuu, ja todennäköisesti käymme vielä kerran tai pari Arapahoe Basinissa, jossa rinteet ovat auki kesäkuulle. Yhden rinnepäivän hinnaksi tullee siis kausilipulla noin $35, kun yksittäisliput ovat luokkaa $120-170 ajankohdasta ja keskuksesta riippuen. Tämä oli sen verran hyvä diili, että kliksuttelin juuri tänään itselleni kausilipun myös ensi talveksi. Kun ostin lipun jo nyt huhtikuussa, saan lisäksi oikeuden ostaa kavereille rajoitetun määrän päivälippuja alennettuun hintaan. Tervetuloa vaan tutut kylään!
Hiihtolomalle tullut kummipoika veteli kumpareita paljon sujuvammin kuin Iiro. Minä en edes yrittänyt.Australiasta tänne lautailemaan tullut Klasu manasi jostain meille lumipyryn. Näkyvyys nolla, mutta lumitilanne rinteissä mahtava. Ja taas jenkkilippu liehuu, totta kai!
Laskennallisesti kausilippu kannattaa jo noin 7 laskettelupäivän kohdalla, ja kaikki tästä eteenpäin on plussaa. Meidän kausilippuversiomme on itseasiassa saman hintainen kuin 7 päivän lippupaketti: Epic Local -kausilippu, jonka voivat ostaa muutkin kuin lokaalit asukit, kattaa muuten samat laskettelukeskukset Coloradossa (sekä Kaliforniassa, Utahissa, Michiganissa, Minnesotassa ja Wisconsinissa) kuin mitä täysihintainen Epic Pass, mutta suosituimpiin laskettelukeskuksiin ei pääse joulun välipäivinä eikä amerikkalaisina juhlapyhinä.
Kausilippujen ja seitsemän päivän lippupakettien lisäksi myynnissä on myös neljän päivän lippupaketteja, jotka maksavat nyt ostettuna $399. Koska päiväliput ovat käytännössä aina yli $100 per päivä, seitsemän päivän lippupaketti tai Epic Local (jos ei ole loma-aikaan liikenteessä) kannattaa jo kuudella laskupäivällä.
Jos suunnittelee laskettelureissua Coloradoon tai vaikka Kaliforniaan näihin meidän kausilipun keskuksiin, niin liput kannattaa ostaa elokuun loppuun mennessä. Siitä eteenpäin hinnat alkavat hitaasti nousta sekä kausilipuissa että neljän ja seitsemän päivän lippupaketeissa. Lippuja Vail Resortsin keskuksiin myy Snow.com.
Vailin ”Back Bowls”, jossa rinteet ovat koko vuorenseinämän levyisiä.Beaver Creekin alppihiihdon MM-laskumäki.
Coloradossa on myös halvempia laskettelukeskuksia kuin Vail Resortsin keskukset, mutta Vailin keskukset (etenkin Vail ja Breckenridge) ovat isoimmat ja laskettelunäkökulmasta mielestäni myös hienoimmat. Vähän halvemmalla pääsee, kun suuntaa Rocky Mountain Super Pass Plus -kausilipun alaisiin keskuksiin, joista Copperissa on paljon hyviä mäkiä ja Steamboatissa tosi kiva kylä, ja yksittäiset pikkukeskukset ovat vielä näitä halvempia. Kalliimmallakin pääsee: Coloradon kallein hiihtokeskus on yhä Hollywood-julkkisten suosiossa oleva Aspen, jossa me emme ole vielä käyneet.
Temppurinteissä minä jätin hyppelyt muulle seurueelle ja linnoittauduin pokkarin kanssa laukaisuvalmiuteen.
Rahanmeno ei minulla taida rajoittua pelkkään lippuun. Hetken mielijohteesta vuokrasin viime skimbareissulle kokoa pienemmät monot, ja tajusin, että olen laskenut jo kaksi kautta vähän liian isoissa monoissa.
Coloradon Kalliovuorten eläinkunta on vähän erilainen kuin mitä Suomessa. Tässä viisi söpöintä summittaisessa järjestyksessä. Mikä on sinun lempparisi?
Paksusarvilammas
engl. big horn sheep
Paksusarvilampaat laiduntavat pienissä laumoissa. Kesäisin ne vaeltavat Kalliovuorten korkeuksissa, mutta talvisin ne laskeutuvat sinne, missä on helpommin syötävää. Naaraiden sarvet ovat suorahkoja ja lyhyitä, mutta uroilla ne voivat kääntyä käyräksi koko pään ympäri kuin Prinsessa Leian kampaus. Sarvista voi päätellä lampaan iän.
Me olemme nähneet paksusarvilampaita Kalliovuorten, Yellowstonen ja Badlandsien kansallispuistoissa.
Murmeli
engl. marmot
Kalliovuorten keltavatsamurmelit ovat suurempia kuin eurooppalaiset serkkunsa alppimurmelit, enkä osaa sanoa miksi, koska Kalliovuorilla ei paljoa syötävää ole. Naapurimme arveli syyksi turisteja, jotka ruokkivat täkäläisiä murmeleita pähkinöillä, mikä tuskin pitää paikkaansa. Jos murmeli syö liikaa ihmisten antamaa sille sopimatonta ruokaa (esim juuri pähkinöitä), sen vartalon rasvakoostumus muodostuu vääränlaiseksi, mikä voi olla kohtalokasta talvihorroksessa. Murmelit nimittäin vaipuvat koko pitkäksi talveksi syvään horrokseen, jossa ruumiinlämpö laskee alle 5 asteen ja sydän lyö vain pari kertaa minuutissa, ja horroksesta herätäkseen ne tarvitsevat oikeanlaista rasvaa herättääkseen kehonsa taas henkiin.
Murmeleita näkee Kalliovuorilla lähes aina puurajan yläpuolelle kiivettäessä.
Lumivuohi
engl. mountain goat
Lumivuohet on helppo tunnistaa niiden valtavasta turkista; kuvassa olevalla lumivuohella on päällä kesäturkki, joka vielä kaksinkertaistuu pituudessa ja tuuheudessa talvea varten. Lumivuohet ovat isompia ja rotevampia kuin tavalliset vuohet, ja poikasiaan puolustaessaan ne saattavat olla jopa pelottavia. Ne elävät korkealla puurajan yläpuolella päivät mutta laskeutuvat iltahämärällä laaksoon syömään. Lumivuohet ovat paksusarvilampaiden lisäksi uskomattoman hyviä kiipeilijöitä, ja ne kisailevat osittain samasta elintilasta.
Piiskujäniksen eli pikan kuulee helpommin kuin näkee: kimittävä ”hip hip” ääni raikuu puurajan yläpuolella tundralla, mutta pikkuiset hamsterin kokoiset eläimet vipeltävät salamana kivenkoloissa niin, että niitä nähdäkseen pitää olla haukan katse. Nimestä mukaisesti pikat ovat läheisempää sukua jäniksille kuin hamstereille, vaikka ulkonäöstä sitä ei voisi päätellä, ja huhun mukaan ne ovat myös toimineet esikuvana eräälle toiselle salaman lailla liikuvalle otukselle – Pokémon-hahmo Pikachulle.
Pikoja näkyy vain korkeimmilla vuorilla, kaukana puurajasta.
Vapiti eli kanadanhirvi
engl. elk
Vapiti on nimenä cree-intiaanikieltä ja tarkoittaa ”valkoista paistia”. Tämä vain vähän suomalaista hirveä pienempi hirvilaji vaeltaa suurina laumoina Kalliovuorilla ja laskeutuu talvisin asutuskeskuksiin möllöttämään. Juuri nyt syyskuussa on paras hetki nähdä vapiteja Kalliovuorten kansallispuistossa, koska silloin niillä on kiima, ja tienvarret täyttyvät turisteista, jotka ihailevat niityillä sarviaan kalistelevia vapitiuroksia. Vapiti on tämän listan eläimistä ainoa, jota yleisesti metsästetään ruoaksi, ja jota saa monista alueen ravintoloista.
PS. Kuudes söpö eläin olisi karhu, joita elää Kalliovuorilla niin paljon, että niitä näkee usein myös kaupunkialueella. Tsekkaa blogin Facebookista kuvia karhuista ”pomppimassa trampoliinilla”, ja seuraa Facebookissa niin saat uutisvirtaasi lisää näitä pikkujuttuja Coloradosta!
Tykkään saunoa. Tykkään siitä hetkestä, kun vesi sihahtaa kiukaalla, pehmeä löyly leviää lauteille ja suojaan kasvojani kuumalta höyryltä. Tykkään hikoilla kunnolla ja sen jälkeen käväistä ulkona jäähdyttelemässä, pulahtamassa mereen, istuskelemassa kuistilla kylmä olut kädessä. Tykkään palata takaisin hämyisään saunaan rauhoittumaan, relaamaan ja toistamaan kaiken uudelleen.
Edellisestä saunakerrasta on vierähtänyt noin puoli vuotta, joten jo oli aikakin päästä saunaan. Erityisen eetvarttia se teki pitkän patikoinnin jälkeen, kun oli ensin hilannut itsensä ja rinkkansa 3,5 kilometrin korkeuteen.
Sauna näytti ulkoa pieneltä, mutta sisätilat oli tiiviisti käytetty.
Coloradossa 10th Mountain Division Hut Association pyörittää mökkiverkostoa, josta suurin osa on tiettömien taipaleiden takana. Kesäisin tuville patikoidaan, talvisin hiihdetään tai lumikenkäillään, ja kaikki tarpeellinen pitää roudata paikalle itse. Mökkien varustelutaso vaihtelee, mutta lähtökohtaisesti se on matalahkoa suomalaista mökkitasoa: kaasuliesi löytyi ja valaistus toimi aurinkosähköllä, mutta juoksevan veden filtteröimme läheisestä purosta.
Vesi oli kirkasta ja hyvän makuista suoraan purosta, mutta varmuuden vuoksi steriloimme sen vielä Steripen Adventure Opti* UV-filtterillä. Käyttö oli helppoa, joten voin lämpimästi suositella, jos lähtee patikoimaan alueilla, jossa vesi on kirkasta muttei kuitenkaan täysin turvallista juoda.
Me olimme valinneet viikonlopun mökkikohteeksi Janet’s Cabinin minkäs muun kuin saunan takia; moinen luksus löytyi hyvin harvasta paikallisesta mökistä. Odotuksemme eivät olleet korkealla – jenkkisaunoissa on yleensä kaikenlaisia ihmevirityksiä kokolattiamatoista löylynheittokieltoihin – mutta todellisuus yllätti positiivisesti: vesipata puuttui, mutta muuten sauna olisi voinut olla missä tahansa suomalaisella mökillä, mitä nyt järveen ei vuorien keskellä puurajan tuntumassa päässyt pulahtamaan. Iiro korvasi sen steppailemalla jäätiköiden sulamisvesistä koostuvassa purossa, minä tyydyin vilvottelemaan kirpeässä vuoristoilmassa ja juomaan vaivalla paikalle raahattua ja purossa viilennettyä olutta.
Mikäs tässä tiskatessa kun näkymät ovat näin upeat…
10th Mountain Hutit toimivat hostellityylisesti niin, että yhtä aikaa mökissä on yleensä useita porukoita, ja esimerkiksi Janet’s Cabinissä on 16 petipaikkaa kerrossängyissä neljässä eri makuuhuoneessa. Viikonloppuisin mökit ovat lähes aina täysiä, ja olin etukäteen lukenut, että käyttäjäkunta on vaihtelevaa, vauvasta vaariin ja yksittäisistä vaeltajista turistiryhmiin. Meidän neljän hengen suomalais-saksalaisen porukkamme lisäksi mökillä oli kuitenkin tällä kertaa 12 eläkeläistä, jotka illalla kokoontuivat tekemään palapelejä takkatulen ääreen ja viis veisasivat saunomismahdollisuudesta. Mikäs siinä, me saunoimme heidänkin edestä.
Mökkien vuokraus maksaa $40 per henki per yö, mikä ei ole enää erityisen halpaa huvia. Hinta selittyy pitkälti mökkien sijainnilla: lähimmälle autotielle oli Janet’s Cabinilta 10 kilometrin matka Continental Divide Trailia pitkin. Vaikka osa mökkien huollosta hoidetaan varmasti aasikuljetuksilla, niin valtavat kaasusäiliöt ja talven polttopuut on pakko tuoda paikalle toisella tavalla…
Ilmojen halki käy lentäjän tie… [kolme helikopterikuvaa: Paul]
Aamulla mökiltä herätessä ilmassa oli päänsärkyä, joka tuskin oli pelkästään parin saunakaljan aiheuttama. 3,5 kilometrissä ilma on jo sen verran ohutta, että pidempi oleskelu ottaa kaaliin, vaikka asumme itsekin aika korkealla. Merenpinnan tasolta tullessa suosittelisin ehdottomasti tasaamaan oloa pari päivää jossain matalammalla. Itsellä oli myös pohkeet jumissa edellispäivän kapuamisesta, mutta ei auttanut muu kuin suunnata takaisin sivistyksen pariin.
Janet’s Cabin on yksi Mountain Hut Associationin mökeistä, joka sijaitsee Continental Divide Trailin (CDT) varrella, siis sen reitin, joka jatkuu New Mexicosta 5000 kilometriä aina Idahon ja Kanadan rajalle. CDT on sekä vähemmän tunnettu kuin Wildin tunnetuksi tekemä Pacific Crest Trail että vaativampi, ja sen on tiettävästi patikoinut läpi alle 100 urheaa sielua. Me kävelimme sitä vain 10 kilometriä suuntaansa kohdassa, jossa se kulkee samaa reittiä paljon lyhyemmän Colorado Trailin (CT) kanssa. CDT vaatii aikamoista sisua, mutta CT on mahdollista vaeltaa 4-6 viikossa, ja Mountain Hut Associationin ansiosta kaikkia öitä ei tarvitse nukkua teltassa.
Mountain Hut Associationin mökit ovat suosittuja vuoden ympäri, mutta erityisen suosittuja ne ovat talviviikonloppuisin, jolloin suunnitelmia kannattaa alkaa tekemään jo edellisenä keväänä. Janet’s Cabinin lisäksi saunoja on samoissa korkeuksissa sijaitsevissa Francie’s Cabinissa sekä Shrine Mtn Innissä. Kaikissa voi saunomisen lomassa nauttia (sananmukaisesti) henkeäsalpaavista vuoristonäkymistä!
Kesä on mennä hujahtanut jo elokuulle, mutta minusta tuntuu kuin se olisi vasta aluillaan. Eihän siitä ole kuin kuukausi, kun hanget alkoivat sulaa vuorilta sen verran, että patikointi ei ollut enää ähkimistä ja puuhkimista lumessa! Ja jos viime vuoden merkit pitävät paikkansa, korkeimmille vuorille on asiaa vielä syyskuussa ilman kummempia talvivarusteita.
Olemme kivunneet Kalliovuorten korkeimmille huipuille, fourteenereille, kahdesti: ensin kesäkuussa Mount Bierstadtille (4287m) lumen läpi puskien ja sitten pari viikkoa sitten Mount Elbertille (4401m) upeassa kesäsäässä. Siinä välissä olemme kolunneet matalampia nyppylöitä, polkuja ja pusikoita. Näin vihdoin Kalliovuorten kansallispuistossa villikalkkunoita, ja häntiään vispaavat murmelit ovat nousseet todellisiksi toteemieläimiksi, joita nähdessä jaksaa taas kavuta. Olen laskenut paniikissa pyllymäkeä alas vuorelta ukkosta karkuun ja kehittänyt lievän brontofobian, mikä on kai tervettä, koska en halua päätyä tilastoksi. (Coloradossa salama tappaa keskimäärin pari patikoijaa vuodessa.) Olen napsinut niin monta kuvaa, että kovalevytila on moneen otteeseen loppunut koneelta, ja olen mussuttanut useamman Clif Barin kuin pystyn laskemaan. Parin viikon välein olen käynyt hakemassa REIstä taas uuden korkeuskäyräkartan, mille tullee pian loppu, koska omistan kohta ne kaikki.
Tarkoitus on kirjoittaa vielä useasta vaelluksesta tarkempi kuvaus, mutta sitä odotellessa saatte nauttia Coloradon vuorimaisemista, joita Instagramin puolelta on voinut tirkistellä jo pitkin kesää. Neuvot ovat Ilan Shamirin runosta Advice from a Mountain, käännökset allekirjoittaneen.
En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.
Half Dome (2695 metriä) leirintäalueelta nähtynä
Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.
Half Domelle suositellaan lähdettäväksi jo kuuden maissa aamulla, mutta koska me olimme päässeet nukkumaan vasta vähän puolen yön jälkeen, totesimme järkevämmäksi nukkua vähän pidempään ja odotimme shuttle-bussia lähtöpaikalle puoli kahdeksan maissa.
Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.
Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.
Aki, Iiro ja ne pari aasialaista rappusillaVernal Falls: tänne saakka kannattaa jokaisen Yosemiten vierailijan kiivetä
Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.
Iiro ja joku omenapatukka varmaankin. Eväät oli ostettu Costcosta, mistä sai kätevästi 20 patukan paketteja.Vernal Falls ylhäältä päin. Korkeus 1524 metriä merenpinnasta.Kartanlukutauko Vernal Fallsien yläpäässä. Olin ostanut kartan edellisenä iltana leirintäalueen kartasta. Reitti oli niin hyvin merkitty, ettei karttaa olisi oikeasti tarvinnut, mutta siitä oli kiva aina tarkistaa, kuinka pitkä matka oli enää jäljellä.
Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.
Siellä se on!
Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.
Luontokohtaaminen polulla: harmaaorava
…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.
Tämä ei tainnut olla Half Dome. Ehkäpä Mount Broderick? Näitä omituisen muotoisia vuoria oli aika paljon, joten ne menivät meiltä sekaisin.
Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.
Myöhemmin tajusimme, että ”pilvet” horisontissa olivatkin alueella riehuvien metsäpalojen savuja.Tässä kohtaa puistonvartija tarkisti, että meillä oli arpajaisista voitettu lupa kiivetä huipulle. Puistonvartijalla oli lista luvan voittaneista, mutta varmuuden vuoksi olimme myös tulostaneet luvan mukaamme.
Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.
Matkalla ylös Switchbackeja (kuva: Aki)Minulla on jonkin asteinen korkean paikan pelko, ja suunnilleen tässä kohti se alkoi iskemään läpi toden teolla. Siksi nämä kaikki kuvat ovat Akin ottamia, koska minä en uskaltanut enää pysähtyä valokuvaamaan.Toinen syy on, että Akilla riitti kunto paremmin, kun Iiro ja erityisesti minä pysähdyimme puuskuttamaan harva se metri.Switchbackit melkein lopussa, ja siinä se häämöttääkin edessä: se viimeinen 150 metriä sulaa hulluutta.
Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.
Kun näimme näistä kuvia aiemmin, totesimme kaikki, että kuvat on vain otettu jostain tietystä kuvakulmasta, ja ne varmaan näyttävät hurjemmilta kuin mitä todellisuudessa. Ei, eivät näytä. Kyllä näistä kuvista saa ihan täysin totuudenmukaisen kuvan tuosta hulluudesta.
Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!
”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.
Ja niinhän minä sitten löysin itseni tuolta vaijereilta hillumasta. Ehkä yhdellä kiipeäjällä sadasta oli turvaköysi mukana, ja me emme kuuluneet tuohon porukkaan.
Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.
You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.
Jiihaa! Iiro otti huiputuksesta kaiken irti.Half Domen lakipiste
Meidän reppumme ja sanoinkuvaamattoman upea maisemaIiro chillaa Half Domen kielekkeelläAki samalla kielekkeellä, alas 1500 metrin pudotus
Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…
Mulla on paha olo antakaa mun olla
Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.
…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.
”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.
Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.
Ja takaisin alasÄlä katso alas.Älä päästä irti.Kestääköhän tämä? Vaijerit eivät olleet maailman tukevimmat, pari ”pylvästä” oli irti ja loputkin heiluivat.
Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.
Suunnilleen tässä vaiheessa meitä vastaan tuli puistonvartija, joka oli matkalla huipulle tarkistamaan, ettei sinne ollut jäänyt kukaan pulaan, sillä reitti olisi tältä päivältä nyt suljettu.
Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.
Peura, johon melkein törmäsimme polulla
Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.
Polulla spotattu sisilisko
Nevada Falls, jonka ohitimme John Muir Traililla
Nevada Falls vähän kauempaa
25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.
Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.
Kävelemämme reitti kartalla. Paluumatkalla kiersimme vesiputousten ohitse kiipeävän Mist Trailin John Muir Trailin kautta.
Kun viime perjantaina sanoimme hyvästit vuorten toisella puolella sijaitsevalle Steamboat Springsin laskettelukeskukselle, päätimme ajaa takaisin Kalliovuorten itäpuolelle vaihtoehtoista reittiä. Tai minä päätin, vanhemmillani ei ollut mitään sitä vastaan, ja Iirolla oli syvä epäilys koko idean järkevyydestä – syystäkin. Tarjolla olisi ollut Interstate 70, iso moottoritie, mutta minä ehdottelin pohjoisempaa kulkevaa State Road 14:ä, jota Google Maps ei suostunut antamaan edes vaihtoehdoksi. Matkaopas oli kehunut tietä kauniiksi, joten miksipä ei?
Kun käännyimme ratkaisevasta risteyksestä ns. maisemareitille, auton navigaattori huusi U-käännöstä vielä vartin ajon jälkeen. Lopulta se taipui ja uudelleenreitti meidät… Wyomingin kautta, jolloin matka-aika kasvoi kahdella tunnilla. Motarin kautta koko matkan kokonaisaika olisi ollut 3,5 tuntia, ja kävimme siinä pientä epäilevää keskustelua, oliko tässä reittivalinnassa mitään järkeä. Onneksi siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.
Näkymät Kalliovuorten länsipuolella olivat tasaista lumen peittämää preeriaa, jolla karja laidunsi useampikymmenpäisinä laumoina.
Luin vähän aikaa sitten juttua suomalaisista parsinavetoista, joissa lehmät viettävät koko pitkän talven kytkettynä päästään kiinni parteen, koska ulkona on lunta. Näitä elukoita katsellessa tuntui, että olisihan niitä vaihtoehtojakin varmaan…
Öljynjalostamo? Muu, mikä? Joku liekki siellä ainakin palaa.
”Katso, nuo vuoret ovat kaikki täsmälleen yhtä korkeita!”
Vajaan tunnin ajon jälkeen pelmahdimme Waldenin pikkukylään, joka on nimennyt itsensä Coloradon hirvipääkaupungiksi, ja oikein mitään muuta kylässä ei sitten olekaan – paitsi tietenkin kolme huoltoasemaa, kilpailu kun puuttuu lähiseuduilta täysin. Hain tankkaustauolla huoltiksen sisältä teetä ja kysäisin samalla huoltoaseman pyörittäjältä, oliko State Road 14:ssa joku ongelma, kun kerran navigaattorimme ei sitä ehdottanut…? It’s beautiful there! huoltoaseman täti huokaisi. Kysyin, kannattiko sittenkin ajaa Wyomingin kautta, ja täti tokaisi, että onhan se mahdollista jos pelkää mutkia, mutta pidempään siinä menisi kuin suoraan State Road 14:n kautta, joka myös Cache La Poudre Scenic Roadina tunnetaan. Selvä. Tämä riitti häivyttämään huolemme, ja jatkoimme eteenpäin.
Tässä kohtaa alkoi hento lumipyry.
Mount Mahler, vaiko uinuva Godzilla?
Korkeimmillaan tie vuorten lävitse käväisi Cameron Passissa 3,1 kilometrin korkeudessa – ei korkeus eikä mikään! – ennen kuin se laskeutui Never Summer Mountain Rangen ja Cache La Poudre -joen latvan ohitse alas kanjoniin. Ja sää muuttui kuin salamaniskusta!
Ihan pieni ero taivaan värissä!
Ehkäpä Boulderissa ja muualla Kalliovuorten itäpuoleisessa Front Rangessa on aina niin hyvä sää siksi, että pilvet jäävät vuorten lounaispuolelle nalkkiin? Ehkäpä, en tiedä.
Solassa, jossa joki virtasi, tuli Bemarin kattoikkuna käyttöön. Olen aina aiemmin vähän epäillyt, mitä järkeä on lasikatossa autossa – taivastako siitä on tarkoitus tiirailla? Ei, vaan vuoria.
Tien vieressä kulkevan joen nimi on ranskaa ja tarkoittaa Piilota ruuti. Kuulema 1820-luvulla ranskalaiset turkiksenmetsästäjät piilottivat joen varrelle ison kasan ruutia.
Cache La Poudren solassa oli yllättävän paljon myös asutusta. Kävimme jonkin aikaa keskustelua siitä, millä nämä ihmiset täällä asuvat – eivät ainakaan maanviljelyllä – ja pyörittääkö sama henkilö kenties paloasemaa, kirkkoa ja kylämuseota, kun ne sijaitsivat kaikki samassa pihapiirissä, kunnes tajusimme, että suurin osa taloistahan oli ihan järkevän työmatkan päässä Fort Collinsista, joka on järkevän kokoinen yliopistokaupunki. Eipä aikaakaan, kun olimme jo kaupungissa, mikä oli ihan kiva, koska reilun kolmen tunnin ajomatkan aikana vatsoihimme oli nakertunut panimoravintolan mentävä aukko.
Loppumatka Fort Collinsista Boulderiin oli helppoa navigoitavaa: perille pääset, kunhan vaan pidät vuoret näköetäisyydellä oikealla. Totesimme yhdessä, että tunnin kiertotie oli sen arvoinen.
Siinä mielessä pitkä automatka osui hyvään saumaan, että öljyn maailmanmarkkinahinnan kova lasku on näkynyt täälläkin bensan hinnoissa: ne ovat tippuneet kesästä peräti 50%. Tämän hetkiset bensan hinnat näkyvät tässä:
Yksikkö on Yhdysvalloissa dollaria gallonalta. Ihmisten yksiköiksi muunnettuna tuo tekee noin 0,44€/litra. Minua ei yhtään haittaisi, vaikka bensa olisi kalliimpaa, koska nykyinen bensan hintataso taitaa olla aika karhunpalvelus ilmastolle, mutta kun kerran tilanne on mikä on, niin eipä tarvitse paljoa pohtia autoreissujen kuluja.
Kiinnostiko juttu? Tykkää blogista Facebookissa ja saat uudet kirjoitukset uutisvirtaasi!
Kuten blogista on ehkä aiemmin tullut ilmi, me olemme suorastaan hurahtaneet patikointiin, mutta jos luonnossa liikkuminen ei ole omaa sydäntä lähellä, upeiden vuoristomaisemien katselulle turvallisesti autosta käsin on olemassa ratkaisu: Trail Ridge Road, Yhdysvaltain korkein maantie.
Olemme aiemminkin todenneet, että Yhdysvaltain isoimpia kansallispuistoja ei ole varattu pelkästään reppu selässä liikkuville, vaan täällä on mahdollisuus kaikille vaarista vauvaan nauttia upeista näkymistä kuntoon tai ikään katsomatta hyväkuntoisten tieverkkojen ja niiden varrelle rakennettujen näköalatasanteiden ansiosta. Omasta mielestäni tämä on huippu juttu: toki ihanteellista olisi liikkua luonnon siimeksessä, mutta kaikille se ei ole niin helppoa, joten näin luonnonpuistot pysyvät helposti saavutettavina kaikille. Puiston lounaisosat säilyvät silti tukevasti erämaana ilman ainoatakaan autotietä, joten vaeltamaan keskelle-ei-mitään pääsee jos vain haluaa.
Ruska näkyy vahvimmin haavoissa
Suuntasimme viime sunnuntaina kohti Kalliovuorten kansallipuistoa, kuten ilmeisesti kaikki muutkin Front Rangen vajaa 5 miljoonaa asukasta. Matkalla pieniä vuoristoteitä pitkin ajoimme aikamoisessa liikenneruuhkassa, ja aina ohituskaistan kohdalla kaikki tallasivat laatan pohjaan päästäkseen ohitse RV:stä, pakusta tai järkyttävästi savuavasta diesel-pickupista. Kansallispuiston porteilla piti hetki jonottaa, mutta pääsimme aika nopeasti jonon ohitse kiitos vuosijäsenyytemme. Sitten olimmekin jo Trail Ridge Roadilla kipuamassa puurajan yläpuolelle.
Rainbow Curven näköalapaikalla 3,3 kilometrin korkeudessa lapsiperhe ruokki pikkumaaoravia. Ihan kiva tietty turisteille, jotka saivat napsittua lähikuvia luontokappaleista, mutta huonompi juttu itse oraville, jotka ruokkimisen ansiosta kesyyntyvät, jäävät helpommin auton alle, mahdollisesti sairastuvat ihmisten antamasta ruoasta, ja kaiken lisäksi levittävät tauteja ihmisiin. Siksi eläinten ruokkiminen puistossa on ankarasti kielletty. Keep wildlife wild – Don’t feed animals.
Pikkumaaoravat (engl. least chipmunk) ovat pienin maaoravalaji, eikun anteeksi, tikutakulaji. Maaoravathan uudelleennimettiin vähän aikaa sitten tikutakuiksi, mikä tavallaan tekee järkeä, etteivät ne menisi sekaisin ground squirreleiden eli siiselien kanssa, tavallaan… olikohan Disneyllä näppinsä pelissä?
Lähtiessämme kotoolta Iiro mietti, pitäisikö laittaa shortsit jalkaan, olihan ulkona melkein hellettä. Onneksi päätyi kuitenkin pitkiin housuihin, sillä vuorilla kävi kylmä viima ja talvitakki oli ainakin omasta mielestäni todellakin tarpeen. Trail Ridge Roadin korkein kohta on kaksi kilometria korkeampana kuin meidän kotimme, 3 713 metrin korkeudessa, ja ihan jo tämän takia lämpötila laskee melkein 15 astetta ylöspäin mentäessä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tähän varautuneet, ja vuorilla näki kaikkea flipflopeista ja mikroshortseista untuvatakkeihin ja talvisaappaisiin.
Forest Canyon Overlookille piti hieman kävellä parkkipaikalta……mutta näkymät olivat sen arvoiset.
Forest Canyon Overlookilta eteenpäin sää alkoi kovasti pilvistyä, ja näkyvyys oli välillä aika heikkoa. Syksy oli jo sen verran pitkällä, että suurin osa vapiteista oli laskeutunut alemmas laaksoon. Yksittäisiä urosvapiteja oli jäänyt vuorille säätä uhmaamaan, ja yksi sellainen veti kapean tienpenkan täyteen autoja, joista ihmiset poukkoilivat komeaa sarvipäätä ihailemaan.
Me emme mahtuneet pysähtymään, joten jouduin kuvaamaan zoomilla vähän liian kaukaa. Siellä se kuitenkin oikeanpuoleisessa kuvassa mötköttää rinteessä, eikö?
Säätiedotus oli lupaillut ukkosta, joten vähän aikaa epäröimme lähteä patikoimaan, mutta suuntasimme sitten kuitenkin ihan vaan lyhyelle reitille. Toll Memorial Trail oli erittäin helppo päällystetty reitti, joka kulki noin kilometrin verran näköalakivelle ja toisen kilometrin takaisin.
Näköalakiveltä ei paljoa mitään näkynyt pilven sisässä, mutta kiveen oli merkitty, missä suunnassa mikäkin kansallispuisto oli täältä päin Yhdysvaltoja katsottuna.
Samaisella traililla opaskilvet kertoivat hiukan alueen kasvillisuudesta ja geologiasta, josta minulle jäi päähän lähinnä se, että tiesittekö, että nuo värikkäät jäkälät kivien päällä tuottavat happoa, joka syövyttää pikku hiljaa kiviä? Lisäksi oli paljon juttua kasvillisuudesta, jonka juuret ulottuivat metrin verran maan alle, koska kovan tuulen ansiosta lumipeite jää niin ohueksi, että kasvit muuten kärsisivät kuivuudesta, mutta itse kasvit eivät olleet enää oikein minkään näköisiä tähän vuodenaikaan. Pitänee varmaan tulla uudestaan kesäkuussa, kun vuoristokasvien kukinnat ovat parhaimmillaan.
Koko tien pituudelta sitä rajasivat pari metriä korkeat puuseipäät, joita toukokuun loppupuolella tietä aurattaessa käytetään merkkeinä siitä, missä tie oikein kulkee.
Tien varrella pysähdyimme Alpine Visitor Centerissä, jota oltiin juuri laittamassa talviteloille, koska se sijaitsee sillä tien pätkällä, joka suljetaan jossain vaiheessa lokakuuta lumen takia ja avataan vasta toukokuun lopussa Memorial Dayna. Tarkoituksena meillä oli kuunnella puistonvartijan esitelmä vuoristoteiden rakentamisesta, mutta esitelmä muuttuikin epäviralliseksi kuvien pläräämiseksi ja keskusteluksi, kun kävi ilmi, että olimme ainoat paikalle eksyneet insinöörit. Puistonvartija näytti meille mm. videon Trail Ridge Roadin avaamisesta viime toukokuussa:
Vas: Visitor Centerissä kerättiin rahaa tien kunnostukseen, joten me pidettiin yllä skandinaavien mainetta hyväntekijöinä. Oik: Viime syyskuussa alueella ”vähän” tulvi, ja puistonvartija näytti meille myös kuvia, joissa näkyy, mitä tulvat tekivät teille.
Trail Ridge Road on todellakin puiston läpikulkutie ja ainoa tapa ylittää Kalliovuoret tästä kohtaa. Talvisin pitää kiertää melkein sata kilometriä etelämpää, joten nyt kun vielä vuoriston länsipuolelle pääsi ”kätevästi”, kävimme katsomassa, millaista siellä oli. Vastaus: aika samanlaista kuin itäpuolellakin.
Poudre-järvi sijaitsee melkein maanosan vedenjakajan kohdalla, mutta ei ihan! Nämä vedet valuvat Meksikonlahteen, kuvaajan selän takana taas pisarat päätyvät Tyyneen valtamereen.
Nämä vuoret taisivat olla nimeltään Nimbus, Stratus ja Cumulus.Tuolla alhaalla taas puikkelehtii Colorado-joki. Reilu tuhat kilometriä tästä länteen se on kaivertanut ympärilleen Grand Canyonin.
Tässä kohti käännyimme ympäri ja suuntasimme takaisin kohti vuorten itäpuolta, mikä olikin aika kreivin aikaan, koska Alpine Visitor Centerin ohittaessamme taivaalta pukkasi rakeita, ja pian ajokeli oli tällainen:
Hm, tuulilasista voisi tietty pestä nuo sormenjäljet pois.
Pilven sisässä ei nähnyt mitään, ei yhtikäs mitään! Moni auto ei ollut tajunnut laittaa ajovaloja päälle; täällähän niitä ei tarvitse käyttää kuin pimeällä ja sateella, mutta varmaan osa porukasta oli sitä mieltä, että nyt ei satanut tarpeeksi ja oli parempi ”säästää”. Tulomatkalla tien vieressä näkyneet pudotukset olivat vielä tuoreessa muistissa, joten meno oli jokseenkin hermoja raastavaa. Ja sitten yhtäkkiä vain pari metriä tien vieressä tallusti vastaan urosvapiti:
Oli sää ihan mikä vaan, Kalliovuoret onnistuvat näköjään aina tekemään vaikutuksen.
Kuluneella viikolla lumi sulki Trail Ridge Roadin, eikä vielä ole tiedossa, avautuuko tie enää tämän vuoden puolella. Kuten Facebookissa blogia seuraavat jo tietävät, me lähdemme joka tapauksessa tänä viikonloppuna telttailemaan vuorille kirpakkaan syyskeliin.
Olen aina tykännyt kaikenlaisista listoista, joita voi ruksia lävitse. Joskus taannoin leikkasin aina keväisin City-lehdestä terassilistauksen talteen ja yritin käydä kaikissa, joissa kaljan hinta oli tarpeeksi alhainen. Käytyjä maita ruksailin niin kauan kun se oli vielä helppoa – ja yhäkin toki – mutta tällä hetkellä olen keskittynyt enemmän USAssa osavaltioihin ja kansallispuistoihin ja muualla maailmanperintökohteisiin. Olen yrittänyt katsoa lävitse niin IMDB:n top-100-elokuvalistauksen kuin lukea lävitse parikin erilaista ”100 kirjaa, jotka kaikkien pitäisi lukea yleissivistyksen vuoksi”-listausta. Useimmiten en suhtaudu näihin listoihin ”pakko ruksia kaikki”-mentaliteetilla, vaan haen listoista inspiraatiota, ja tämä asenne onkin hyvä pitää mielessä seuraavaa bongaamaani listaa katsellessani: Coloradon Fourteenerit.
Fourteenereiksi määritellään vähintään 14 000 jalkaa (4267 metriä) korkeat vuoret, joiden huippu nousee vähintään 300 jalkaa (91,5 metriä) ympäristöään korkeammalle, ja Yhdysvalloissa niistä suurin osa sijaitsee täällä Coloradossa. Kahden näistä päälle pääsee autolla – toisena jo blogissa esitelty Mount Evans – mutta lopuille tarvitaan uskoa, sisua, kuntoa ja osassa myös rohkeutta ja taitoa. Nyrkkisääntönä on, että listalle hyväksyttävään huiputukseen vaaditaan ainakin 3 000 jalkaa (914 m) nousua omin jaloin, mutta joillakin huipuilla tätä katsotaan vähän sormien lävitse, jos polun päästä on nousua melkein tämän verran.
Ruska valtaa täällä ensimmäisenä haavat, ja nämä olivat jo täydessä väriloistossa syyskuun puolivälissä.Viikko sitten lauantaina kiipesimme Quandary Peakille, Breckenridgen laskettelukeskuksen lähellä sijaitsevalle fourteenerille. Nousua parkkipaikalta oli 1013 metriä, vaakasuoraa matkaa 4,5 kilometriä per suunta.
Fourteenereita keräileviä ihmisiä kutsutaan leikkimielisesti termillä peak bagger, ja ensimmäiset coloradolaiset peak baggerit olivat Carl Blaurock ja Bill Ervin, jotka jo vuonna 1923 kiipesivät kaikki tuolloin tiedossa olleet fourteenerit. (Tuolloin niitä oli 46 kpl, mutta myöhemmin löydettiin vielä 8 lisää tarkennusmittausten nostaessa vuorten korkeutta.) Sata vuotta sitten yhdellekään huipulle ei ollut polkua, jollaisia nykyään löytyy suurimmalta osalta huipuista enemmän tai vähemmän ylläpidettynä. Lisäksi Blaurock ja Ervin eivät suinkaan ajaneet polun päähän autolla, vaan he nappasivat junan Denveristä pieneen Creeden kylään ja kävelivät sieltä matkalle osuneiden Fourteenereiden huippujen kautta Tellurideen – linnuntietäkin reilu 100 kilometriä matkaa. Päällään heillä oli armeijan ylijäämävarusteita, ja kasvoilleen he hieroivat vaseliini-noki-sekoitusta suojaamaan korkeuksien kovilta UV-säteilyannoksilta.
Polut ovat parempia ennen puurajaa, mutta vuoren huippua kohden ne saattavat kadota kokonaan kivimurskan sekaan.Piiskujänis, joka elää kivimurskan seassaPolkuja ylläpidetään vapaaehtoisvoimin, ja vapaaehtoiset kiipeävät muiden kipuajien mukana puurtamaan kivien kanssa neljän kilometrin korkeuteen. Maisemat ovat upeita, mutta ilma ohutta.
Me tuskin ikinä saamme kaikkia Fourteenereita huiputettua, sillä osa niistä vaatii köysien kanssa temppuilua ja varsinaista kiipeilyä, osaa ei pysty huiputtamaan päivässä, ja osalle kiipeämistä kannattaa muuten ehkä miettiä hetki pidempään, sillä joiltain vuorilta tippuu ihmisiä vuosittain. Helpoimmat ovat kuitenkin päiväpatikointeja – pitkiä sellaisia – ja käsiä ei tarvitse käyttää kuin välillä kiinni pitämiseen. Silti, kuten Fourteenereista polkujen alussa muistutellaan, There is no such thing as an easy Fourteener. Viime lauantaina Quandary Peakin (4348m) huiputtaminen kesti 6,5 tuntia, pulssi oli noustessa jatkuvasti yli 140, jaloista hiipui loppuvaiheessa puhti ja huomasimme jarruttavamme alastuloa lihasten sijaan luilla ja nikamilla (ei hyvä), ja Iiroon iski jossain vaiheessa päänsärky, joka ei voinut johtua muusta kuin ohuesta ilmasta. Lapsia emme montaa reitillä nähneet, ja useampi ohittamamme patikoija kääntyi takaisin ennen huippua.
Huipun luona ollut pahin patikoijaryysis. Spottaa kuvasta lumivuohi.Lumivuohikuttu ja -kiliKuva otettu tasan neljän kilometrin korkeudesta. Vielä 348 metriä nousua jäljellä.
Vuoristotauti on Fourteenereille lähdettäessä todellinen riski, jonka takia kannattaa alemmista korkeuksista tullessa lepuuttaa ainakin pari päivää Coloradon preerialla puolentoista kilometrin korkeudessa ja mieluiten vielä uudestaan vuorilla vajaassa kolmessa kilometrissä. Meillekin olisi suositeltavaa yöpyä huiputusta edeltävä yö ylempänä, mutta majoitusten hintavuuden ja perjantain iltaväsymyksen takia emme kuitenkaan lähteneet Quandary Peakille kuin vasta samana aamuna kukonlaulun aikoihin. Vuoristotaudilla voi olla vakaviakin seurauksia, mutta jos oireita tulee pelkästään päivähuiputuksen yhteydessä, taannoin Everestillä töissä ollut ja nykyään Telluridessa vuoristotautiin erikoistunutta klinikkaa pyörittävä lääkäri Peter Hackett totesi lehdessä, että ibuprofeiinia vaan naamaan, korkeintaan 3x600mg, kunhan tosiaan laskeutuu alemmas iltaan mennessä. Toinen mielessäpidettävä asia on juoda paljon vettä, sillä vuoristotauti iskee helpommin, jos elimistö on kuivunut. Hyvä kunto ei varsinaisesti auta vuoristotaudin kanssa, mutta se voi auttaa kestämään oireita paremmin.
Panorama Quandary Peakin huipulta (klikkaa isommaksi)Parasta huipulle tulemisessa on euforinen fiilis, että jes, we did it! Huiputus kun ei ole koskaan varma juttu.
Meiltä lähimmät Fourteenerit ovat noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä, mutta valitsimme kuitenkin reilun kahden tunnin päästä löytyvän Quandary Peakin ensimmäiseksi huiputukseksemme. Yhtenä syynä oli, että vuoren lähellä olevasta Breckenridgen kylästä löytyi Oktoberfestit, jonne pystyi suuntaamaan patikoinnin jälkeen, mutta lisäksi Quandary Peak oli kohtalaisen aloittelijaystävällinen. Muita aloittelijaystävällisiä vuoria Denverin lähellä ovat Mount Bierstadt, Grays Peak ja Torreys Peak. Grays ja Torreys Peakit ovat vierekkäin, joten ne pystyy huiputtamaan myös samalla kertaa, mikä olisi vaatinut enemmän kuntoa ja tahtoa kuin mitä nyt oli käytettävissä. Bierstadtia taas kehutaan erinomaiseksi ensimmäiseksi talvihuiputukseksi maltillisen lumitilanteensa vuoksi, joten säästimme sen myöhemmäksi.
Vaikka tämä ensimmäinen huiputus ei sujunut täydellisesti vuoristo-oireilun ansiosta, totesimme, että tämä ei jää viimeiseksi huiputukseksi. Maisemat vuoren huipulla ovat sen verran upeat. Listalla siis vielä 53 Fourteeneria, mistä valita…Kaksi pässiä kalisteli sarviaan paluumatkalla alas.Tästä sekunti myöhemmin lumipallo lensi kohti bloggaajaa.
Paras opaskirja kenellekään, joka suunnittelee Fourteenereiden kiipeämistä, on Gerry Roachin Colorado’s Fourteeners*. Kirjassa on joka huipusta kartat, joissa näkyvät kaikki mahdolliset reitit huipulle, ja suusanallisen kuvauksen lisäksi kirjasta löytyy polkujen päiden koordinaatit, korkeudet, polkujen vaikeusluokitukset sekä paljon hyödyllistä tietoa yleisesti Fourteenereiden kiipeämisestä. Suosittelen siitäkin huolimatta, että kirjoittajalla on ärsyttävä asennevamma metrijärjestelmää kohtaan.
The whole point of meters seems to be that we can divide them by 10 because we have 10 fingers. Dividing by 10 is something that scientists and engineers do all the time, but they usually have computers to help them do it. Now, sports-minded people don’t usually carry computers around, nor do they need to divide by 10, so they need something they can understand — like a foot.
Sarjassa aivan älyttömiä amerikkalaisen mittausjärjestelmän puolustuspuheita, vai mitä olette mieltä?
Henkeäsalpaavat maisemat levittäytyivät eteemme neljän kilometrin korkeudessa. Niin henkeäsalpaavat, etten huomannut vuohta ennen kuin se oli melkein kohdalla. Vähän tanskandoggia isompi pörröturkkinen eläin piti katseensa tiukasti minussa astellessaan ylväästi ja sirosti polun vierustan kiveltä toiselle.
Kiipeilyoppaassa oli todettu Quandary Peakin huiputuksesta, että If you are lucky, mountain goats will guide you to the top. ”Taidamme olla todella onnekkaita”, Iiro totesi minun jo napsiessa kuvia täyttä häkää.
Kalliovuorten lumivuohet, mountain goats, elävät puurajan yläpuolella Coloradosta Alaskaan. Heinäkuussa vierailemassamme Yellowstonen kansallispuistossa oli myös lumivuohia, mutta sinne ne oli istutettu paikallisen sarvipään, paksusarvilampaan, kiusaksi. Tänne Coloradon vuorille lumivuohet kuuluvat, ovat aina kuuluneet, eivätkä ne paljon tuntuneet hätkähtävän patikoijista. Pikemminkin me mietimme pariin otteeseen, kuinka lähelle lähes satakiloista otusta uskalsi mennä.
Tuota, anteeksi herra vuohi, mutta polku kulkisi tästä…
Lumivuohen kesäturkki on maltillisen pituinen. Talvella eläin pörrööntyy paksuksi karvakasaksi.
Lumivuohet synnyttävät kilejä touko-kesäkuussa, ja kilit elävät äidinmaidolla syys-lokakuun vaihteeseen. Nämä kilit olivat siis vielä maitodieetillä:
Ihmettelimme hetken, millä lumivuohet oikein elävät! Neljän kilometrin korkeudessa ei kasvanut paljon mikään, joten kiviäkö ne söivät? Kotona aiheeseen perehtyminen paljasti, että vuohet laskeutuvat aamuisin ja iltaisin laaksoon laiduntamaan. Keskipäivän kuumaksi hetkeksi ne palaavat korkeuksiin vilvoittelemaan ja kierimään kaivamissaan kuopissa.
Laakso on noin 3,5 kilometrin korkeudessa. Pieni kapuaminen ruokailemaan siis näille kahdelle kutulle ja kahdelle kilille.
Lumivuohet ihastuttivat meitä niin, että pienemmät vuoren eläimet meinasivat jäädä kokonaan kuvaamatta. Tällä kertaa emme nähneet murmeleita – varmaankin polulla patikoijien mukana kulkeneet koirat pelästyttäneet pois – mutta piiskujänisten vikinä saatteli meidät taas huipulle ja takaisin. Vikkelistä pieneläimistä on vaikea ottaa kuvia, mutta sentään pari niistä jäi poseeraamaan.
Kotivuoreni on linnani.
Vikiviki! Vikisen sulle muuten vaan.
Niin mites se vuorikiipeily sitten tällä kertaa meni? Hyvin! Ensimmäinen Coloradon Fourteener on nyt huiputettu ja seuraava jo suunnitteilla. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa kirjoituksessa.
1. Parkkipaikkoja suosittujen reittien päässä on rajatusti.
Heräsimme sunnuntaina aamukahdeksalta, pääsimme liikkeelle yhdeksältä, ja kymmenen maissa olimme Coloradon Kalliovuorilla, Brainard Recreational Arean portilla. Jo tässä vaiheessa opaskyltti ilmoitti Beaver Creekin polun päädyn parkkipaikan olevan FULL. Brainard-järven rannan isommalta parkkipaikalta kertyi ylimääräistä taivaltamista mailin verran suuntaansa.
Alkupäässä Mt Audubonin reittiä on melkeinpä suomalaista metsämaisemaa. Varoituskyltit puumista kuitenkin muistuttavat, että nyt ei olla Suomessa. If you are attacked by a lion, don’t run — fight back! Don’t quit!!
Mantereen vedenjakaja kulkee näiden vuorien harjanteita pitkin. Toiselta puolelta vesi valuu Atlanttiin, toiselta Tyyneen valtamereen.
Tavoitteemme päivälle oli huiputtaa Mount Audubon, yksi Coloradon helpoimmista yli neljä kilometria korkeista huipuista. Parkkipaikka oli vähän reilun kolmen kilometrin korkeudessa, joten nousua oli tiedossa kilometri ja vaakasuora kulkemista yhteensä noin 15 kilometriä. Koska tiedostimme olevamme myöhään liikkeellä, emme ottaneet paineita huipulle pääsemisestä ja olimme valmiita kääntymään takaisin, jos tilanne siltä vaikutti. Maisemat alempanakin olivat ihastelemisen arvoisia.
Puuraja oli noin 3,5 kilometrissä.
Puurajan kohdalla näimme ensimmäiset piiskujänikset eli pikat, joiden reviiriä oli koko vuoren puuton alue. Pikat näyttivät vähän hamstereilta, päästelivät kimeitä varoitusääniä ja olivat erittäin vikkeliä. Toimivatkohan nämä innoittajana Pikachulle, takavuosien pokemonelukalle?
Kalliovuorten itäpuoleinen preeria ja Front Rangen kaupungit siintävät horisontissa.
Meillä kummallakin oli alussa pientä huimausta – vuoristotaudin ensioire – mutta juomalla tarpeeksi vettä ja pitämällä sykemittarin avulla tahdin rauhallisena se meni pois.
2. Turvallisuuden kannalta on parempi, että et ole viimeinen vuorella.
Puurajan kohdilla moni patikoija tuli jo meitä vastaan, osa sen näköisenä, että huipulla oli käyty. Noin kilometri puurajan jälkeen jututimme vastaan tullutta vanhempaa miestä säätilanteesta ja polun kunnosta. Hän totesi, että olimme aika myöhään liikkeellä, mutta You’re not completely alone here: meidän ja huipun välissä oli vielä kaksi naista saksanpaimenkoiran kanssa. Kun nuo kaksi naista koirinensa sitten tulivat meitä vastaan, totesimme, että nyt pitää skarpata toden teolla. Jos jotain sattuisi meille, kukaan ei tulisi perässämme ja hälyttäisi apua. Olimme omillamme.
Seidat eli cairns merkkasivat polkua puuttomalla alueella.
Pilvet liikkuivat nopeasti ja taivas vaihteli koko ajan, mutta matkalla ylös satoi vain aivan alussa, ja silloinkin pientä ripottelua.
3. Mitä myöhempään on liikkeellä, sitä vähemmän on pelivaraa ennen pimeää.
Mittasimme jatkuvasti sykemittarilla korkeutta, ja puurajasta eteenpäin olimme tehneet laskelmia, kuinka pitkään matkassa menisi. Viimeistään seitsemältä olimme päättäneet olevamme takaisin parkkipaikalla, koska aurinko laskisi vähän sen jälkeen, eikä hämärä näillä leveyspiireillä kestäisi kovinkaan kauaa. Tämä tarkoitti, että huipulla oli oltava viimeistään puoli neljältä. Arvoimme todella pitkään, yrittääkö loppuun saakka vai kääntyäkö takaisin, mutta lopulta totesimme, että tällä vauhdilla huipulla oltaisiin vähän kolmen jälkeen, ja päätimme talsivamme loppuun asti.
Tässä kohtaa se päätös tehtiin. Nousua jäljellä vielä vajaa 400 metriä.
Murmelit olivat vallanneet vuoren ylimmät ruohoiset alueet. Nämä mäyräkoiran kokoiset otukset möyrivät ympäriinsä vispaten häntäänsä ympäri.
Vuoren satulalle päästessämme eteen levittyivät Kalliovuorten kansallispuiston huiput. Alhaalla kaupungissa oli hellettä, mutta ylhäällä vuorella me lisäsimme vaatetta ja pidimme aurinkolasit visusti päässä UV-säteilyn takia.
4. Iltapäivällä on suurempi huonon sään riski.
Mies, jota jututimme, kertoi, että oli itse vuorelle noustessaan joutunut keskelle kasvoja viiltävää lumipyryä. Me tarvoimme siinä vaiheessa vielä metsäpolkua, ja lumi oli tullut alas tihkusateena, joten totesimme, että kerrankin meillä oli vähän parempi onni sään kanssa. Sää oli kuitenkin suurin syy sille, miksi mahdollisesti kääntyisimme takaisin, ja vartioimme silmä tarkkana vuoren huipun takaa puskevia pilviä. Olivatko liian tummia? Näkyikö sinisen taivaan aukkoja, vai äityisikö sää huonoksi?
Viimeiset 150 metriä huipulle oli louhikkoa, jossa polku katosi täysin, ja yksittäisiä seitoja oli siellä täällä näyttämässä kahden tai kolmen mahdollisen nousureitin paikkaa.
Katse piti pitää noustessa visusti kivissä, mutta happea haukkomaan pysähtyessä pystyi ihailemaan maisemia, jotka ulottuivat Kalliovuorten kummallekin puolen.
Lähin vuorijono on vedenjakaja, sen takana kulkee Buchanan Pass, kauempana Cooper Peak, Marten Peak, Hiamovi Mountain, Mount Irving Hale… ja niiden takana siinsi Granby-järvi, Kalliovuorten toisella puolen.
Me teimme sen! Huipulla ollaan!
Huipulla oli sen verran voimakas tuuli, ettei sinne tehnyt mieli jäädä oleskelemaan. Pari valokuvaa piti kuitenkin ottaa todisteeksi saavutuksesta.
Louhikosta ohi päästyämme takaisin päin oli suorastaan helppo kulkea. Kulkeminen ei enää ottanut aerobiselle kunnolle vaan reisilihaksiin.
Alastulomatkalla törmäsimme tipulaumaan.
Valkopyrstöriekkojahan siinä. Nämä linnut pesivät puurajan yläpuolella.
Jossain vaiheessa taivaanranta täyttyi tummemmista pilvistä. Tiirailimme tarkasti: ukkospilviä vai ei? Ei näyttänyt siltä, ja sadetta kestäisimme nyt, kun pahimmista louhikoista oli päästy.
Pidimme jopa kymmenen minuutin eväsleipätauon, koska puolet taivaasta oli vielä sinisen peitossa. Haukoimme leivät suihimme kuitenkin tavallista nopeammin ja lähdimme talsimaan alaspäin, kunnes…
Ukkonen. Vuorten takaalta kuului mörinää. Nopeutimme askeliamme ja vilkuilimme taaksepäin huolestuneina. Tuliko se kohti vai ei? Ukkonen näissä korkeuksissa on toisiksi yleisin vuorikiipeilijöiden kuolinsyy putoamisen jälkeen, koska ihminen on usein puuttomalla aluella se korkein kohta, johon salama hakeutuu, ja sähköjännite kulkee pitkiäkin matkoja paljasta kalliota pitkin. Ukkonen tappaa Coloradon vuorilla joka vuosi, eikä meillä ollut halua päätyä tilastoksi.
Olimme täysin tietoisia Kalliovuorten iltapäiväukkosten riskistä, mutta nopeus, jolla ukkonen nousi yllemme, yllätti meidät. Yhtäkkiä ukkosen ääni ei enää kuulunut selvästi takavasemmalta vaan kaikui ympäröivistä vuorista, ja salamat välkkyivät takanamme. Liian lähellä. Alkoi sataa rakeita. Minä lipsuin paniikin rajoilla, hätkähdin jokaista valonvälähdystä ja hyppäsin kyyryyn kädet ristittynä polvien päälle niin, että maata pitkin kulkeva sähköjännite kulkisi niiden eikä keskivartaloni kautta. Iiro sen sijaan teki nopean tilannearvion ja huusi ukkosen pauhunan ylitse: Juokse vaan niin nopeasti kuin pystyt! Ja niin me pingoimme kohti puurajaa niin kovaa kuin vaelluskengillä pääsi.
Sekunteista arvioimme, että lähimmillään salama iski reilun 500 metrin päähän meistä. Kivikkoisessa maastossa ei pystynyt juoksemaan aivan täysiä ilman liian suurta nilkantaittamisriskiä, mutta vihdoin reilun kilometrin pingonnan ja ikuisuudelta tuntuvien minuuttien jälkeen sukelsimme harvan metsikön siimekseen ja pysähdyimme vetämään henkeä. Pulssi hakkasi 175:ssä – liian korkealla näissä korkeuksissa – mutta olimme suhteellisessa turvassa, ja ukkosen pauhu alkoi hitaasti loitota.
Sateenkaaren tullessa esille alkoi jo hymyilyttää, vaikka tuolloin päätimmekin, ettei ikinä enää näin myöhään iltapäivällä puurajan yläpuolella tarpomista, jos on pienintäkään ukkosriskiä havaittavissa.
Tältä se meidän ”turvallinen” metsämme näytti. Hyvänä puolena pienen juoksupyrähdyksemme ansiosta olimme parkkipaikalla paljon ennen arvioitua.
5. Jos ehtii alas vähän puolen päivän jälkeen, voi mennä brunssille nauttimaan pannareita.
Me olimme takaisin Boulderissa vasta päivän jo hämärtyessä, joten pannareiden sijaan kävimme hakemassa ison pizzan kaupungin parhaasta pizzeriasta, Backcountry Pizzasta.
