Pääsiäinen kului Coloradon Kalliovuorilla. Winter Parkin laskettelukeskuksessa riitti lunta.
Lauantaina osallistuimme paikallisen pienpanimon järjestämään scavenger huntiin – tosin voiko panimoa kutsua pienpanimoksi, kun se on kooltaan suurempi kuin suomalainen Olvi? – ja kisan jälkeen palkinnot jaettiin auringonpaisteessa musiikin soidessa. Me emme voittaneet mitään, koska vaikka löysimme rinteestä jäniksen, jolta saimme munan, emme löytäneet mm. haisunäätää ja remonttireiskaa.
Alarinteissä jotkut laskettelivat pelkässä pitkähihaisessa, mutta ylhäällä huipuilla 3,7 kilometrin korkeudessa tuuli sen verran, että tuulenpitävä toppatakki tuli tarpeeeseen.
Winter Parkin laakson pohjalla ei enää ollut lunta, mutta kaukana häämöttävät Kalliovuorten Indian Peaksit pitävät lumipeitteensä ympärivuotisesti.
Maanantaina laskettelimme vain aamupäivän, jotta ehtisimme iltapäiväksi kotiin pari kilometriä alemmas nauttimaan auringonpaisteesta.
Perjantai-iltana, kun olimme vasta lähdössä vuorille, kävimme tankkaamassa läheisellä huoltiksella; bensa täällä preerialla on merkittävästi halvempaa kuin ylhäällä vuorilla. Koska meillä oli menoa perjantai-iltana, pääsimme lähtemään vasta kymmenen maissa illalla. Iiron tankatessa minä kävin sisällä huoltiksella hakemassa matkalle juotavaa.
Kävellessäni ostosteni kanssa tiskille vähän päälle parikymppinen punkkarilta näyttävä jätkä käveli minua vastaan ja huikkasi: I really like your dress! Kiitin, väläytimme toisillemme hymyt ja jatkoimme kumpikin matkaa.
Siis myöhään perjantai-iltana, joku satunnainen jätkä, ilman mitään taka-ajatuksia tai kummallisuuksia.
Kehuminen tuntuu tulevan amerikkalaisilta selkärangasta, ja sitä kuulee paljon. Näet kauniin mekon, kerrot siitä. Huomaat, että joku on panostanut kampaukseensa, ja sanot sen ääneen. Hassusti englantia puhuvalle voi huikata, I like your accent. Homma ei mene omituiseksi, kun pysyttäydytään ominaisuuksissa, joihin voi vaikuttaa, eikä lähdetä suoraan huutelemaan tuntemattomille Hello beautifulia.
Koska kehumisen kohteeksi päätyminen tuntuu itsestä kivalta, olen yrittänyt tässä ottaa oppia paikallisilta. Kivat kengät sulla, sun kraka sopii hyvin yhteen sun paidan kanssa, onpa hauskat korvikset! Bravuurini on kehua kaupan kassojen manikyyrejä, mikä aiheuttaa aina ihastuneen reaktion, että joku huomasi, ja välillä ajan salliessa pidemmän keskustelun eri kynsilakoista ja manikyyripaikoista.
Ja koska hyvä kannattaa laittaa kiertämään, jatkan samaa menoa myös Suomessa käydessäni. Olen joskus kuullut valitusta, että suomalaiset eivät osaisi ottaa kehuja vastaan, mutta se on ihan puppua se. Jotkut hämmentyvät kehuja kuullessaan, mutta hämmennyksestä selvittyään hekin yleensä päätyvät hymyilemään. Uskon myös vakaasti siihen, että mitä enemmän kuulee kehuja, sitä helpommin itse lähtee kehumaan muita, ja näin on positiivinen kierre valmis.
Mitä jos kaikki pistettäisiin vähän liikettä tähän positiiviseen kierteeseen?
Terveiset Coloradosta! Olen aika monta kertaa valittanut blogissa ties mistä lentohässäkästä, mutta tällä kertaa tiedossa on ilouutisia: lennot menivät loistavasti! Olikin jo aika kaiken koetun myöhästelyn ja säädön jälkeen, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun voin sanoa näin mannertenvälisistä lennoista.
Matka meni mukavasti bisnesluokassa, jonka olin taaskin lunastanut pisteillä. Ruoka oli hyvää, palvelu erinomaista, ja sängyksi muuntuvassa penkissä pystyi nukkumaan sikeät neljän tunnin päiväunet.
Maahantulo Yhdysvalloissa tuntuu välillä olevan oma taiteenlajinsa, jossa ykkössääntö on, että nopeat syö hitaat – tai tarkemmin, nopeat ehtii jatkolennoille ja hitaat jää ruikuttamaan kentälle. Kun iso Atlantin ylittänyt matkustajalentokone purkautuu maahantuloon, viimeisenä koneesta poistuneet saavat jonottaa tovin jos toisenkin. Minä olin valinnut bisnespenkkini strategisesti A-rivin takaosasta eli lähimpää ulko-ovea, joten pääsin ulos ensimmäisenä. Putkesta terminaalin käytävälle siirtyessäni huomasin kauhukseni, että vieressä oli juuri purkautumassa toinen samanlainen kansainvälinen lento. Jaiks!
Onnekseni kyseinen Lontoon kone oli kytkeytynyt tuubiin melkein samaan aikaan oman koneeni kanssa, eikä siitä ollut ehtinyt purkutua kuin parikymmentä amerikkalaista ja brittiä. Amerikkalaiset menevät maahantulossa omaan jonoonsa, ja nykyään omien havaintojeni perusteella viime vuoden loppupuolelta lähtien ESTAlla kulkevat ohjataan myös omaan jonoonsa, joten huojennukseni oli suuri, kun viisumilla kulkijoiden (that’s me!) jonossa ei ollut ristin sielua. Suoraan virkailijalle ja nopean kahden minuutin kuulustelun jälkeen matkatavaroita odottamaan, nopein maahantuloni ikinä! Tilanne olisi ollut aika eri, jos toinen kone olisi ehtinyt purkautua kokonaan tai se olisi ollut täynnä vaikkapa ESTAttomia aasialaisia; silloin jonotus olisi voinut helposti venyä tuntiin, mihin minulla ei koneen myöhästymisen takia ollut aikaa.
Kertauksena kaikille, että ESTA on sähköinen matkustuslupa viisumivapausohjelmaan kuuluvien maiden kansalaisille (esimerkiksi Suomi ja Britannia), ja sellainen pitää olla haettuna mieluusti viimeistään kolme vuorokautta ennen USA:n matkaa Yhdysvaltojen rajavartiolaitoksen nettisivuilta hintaan $14. Tämän jälkeen ESTA on voimassa kaksi vuotta. ESTAlla kulkiessa ohjataan nykyään useimmilla amerikkalaiskentillä maahantulossa erilliseen ESTA-jonoon, jossa tiedot syötetään masiinaan, joka ottaa sormenjäljet ja valokuvan ja tarkistaa, että kyseessä on oikea ihminen. Viime vuoden puolella koneita pääsi käyttämään vain, jos oli käynyt ESTAlla maassa aiemminkin, ja vielä helmikuussa Minneapoliksenkin kentällä piti tämän jälkeen mennä vielä maahantulovirkailijan kautta, joka tarkisti tietojen oikeellisuuden ja kysyi pari kysymystä, mutta nyt kommunikointi koneen kanssa riitti ESTA-matkustajille. Ulkomaalaisten matkailijoiden maahantulo on tältä osin siis selvästi nopeutunut.
Tuulivoimaa, tuulivoimaa, tuulivoimaa… Näitä voi spottailla koneen lähtiessä Amsterdamista kohti Uutta Mannerta.
Lentomatkustamisesta puheenollen, blogissa käsimatkatavarateemalla pyörinyt Golla-arvonta päättyi pari päivää sitten, ja satunnaislukugeneraattori pullautti voittajaksi Idan seuraavalla kommentilla:
Omat matkani ovat tämän hetkisessä tilanteessa lyhyitä, euroopan sisäisiä lentoja. Näille reissulle olenkin kaivannut rullatonta matkakaveria, joka olisi niin paljon kätevämpi kuin nykyinen perässävedettävä kumppanini. Gollan sivuilla viihdyinkin aivan liian kauan kuolaamassa… Mieleeni painui erityisesti Commuter Bag BUCK / G1576, joka sopisi meikäläisen matkaan passelisti. En nimittäin pakkaa kovasti käsimatkatavaroihin. Padi, kuulokkeet, pari kirjaa ja sitten opiskelumateriaalit, joihin mielestäni on kaikkein parasta perehtyä juuri lennon aikana. Saattaa kuulostaa kummalliselta mutta toimii minulle.
Onnea voittajalle! Golla lähettää toivomasi laukun postitse, joten toivottavasti se on mukana jo seuraavalla reissulla. Ja jos et itse selvinnyt tällä kertaa voittajaksi, niin vinkiksi, että Australista kuulumisia päivittävässä pinon päällimmäinen-blogissa juhlitaan synttäreitä, joiden kunniaksi arvonnassa teetä ja symp-.. öh siis huulivoidetta!
Disclaimer: Tämä listaus perustuu pelkästään omiin kokemuksiini, koostuu pelkästään niistä lentokentistä joilla olen itse käynyt, eikä muutenkaan ole missään määrin yleismaailmallisesti pätevä. Omia mielipiteitä ja listauksia saa jakaa kommenttiboksissa!
Viisi inhokkia
5. Frankfurt am Main (FRA), Saksa
Tavallinen lentomatkani on yhdeltä pikkukentältä toiselle pikkukentälle, joten vaihtoja tulee väistämättäkin. Yksi pahimmista kokemuksistani oli vaihto Finnairin Helsingin koneesta US Airwaysin Philadelphian koneeseen Frankfurtissa: epäselvät opasteet, pakko poistua välissä kentän airsidelta ja iäisyyksi kestävät useat turvatarkastukset, joiden ansiosta meinasin myöhästyä koneesta, vaikka vaihtoaikaa oli yli tunti.
Kun tähän vielä lisää sen, että Frankfurt am Mainin lentokenttäloungessa on hiiriä (kyllä! olen nähnyt useasti!), ei siellä paljoa tee mieli viettää aikaa.
4. Philadelphia (PHL), Yhdysvallat
Vaihtojen kanssa vielä käsittämättömämpi meno kuin Frankfurtissa. Jos lentokonetta vaihtaessa pitää kävellä mm. julkisen juna-aseman laiturin kautta, niin jossain on vika. Opasteet minimaaliset, ne osoittavat väärään suuntaan, ja meno kuin milläkin basaarilla, jossa ihmiset ohjeistavat mitä sattuu ja jonoissa ei ole päätä eikä häntää. Lopputuloksena vaihtoon terminaalista toiseen kaikkine tarkastuksineen ja säätöineen meni yli kaksi tuntia!
3. London Heathrow (LHR), Englanti
Mikä tahansa iso lentokenttä, jossa terminaalien välillä pitää liikkua harvahkosti kulkevilla ja pitkään kestävillä busseilla, pääsee suoraan inhokkilistalleni. Heathrowssa sentään pääsee junalla suoraan mihin tahansa terminaaliin… noin periaatteessa. Käytännössä olen matkustanut Heathrow Expressillä kentälle ja saanut vasta perillä tietää, että ”juuri nyt” juna ei kulje terminaaleihin 4 & 5. Bussilla oikeaan terminaaliin sompailu kentän sisällä kesti melkein puoli tuntia, ja myöhästyin juuri täpärästi checkinistä. Sentään lennolle ehdin, kun heitin osan matkatavaroista menemään.
Ja ei, tämä ei ole ainoa huono kokemukseni Heathrowlta. Heathrowlla jopa 1,5 tuntia saattaa olla liian tiukka vaihtoaika.
2. Paris Charles de Gaulle (CDG), Ranska
Niin mitä minä sanoin niistä harvahkosti kulkevista ja pitkään kestävistä busseista… etenkin kun yrittää päästä siihen terminaaliin, josta lennot esimerkiksi Luxemburgiin lähtevät. Iiro kutsuu kyseistä terminaalia vitsillä kehitysmaaterminaaliksi, mikä on suorastaan panettelua, koska yleensä kehitysmaissa lentokenttäterminaalit ovat mukavempia. Pariisi on myös kenttä, jossa jos tiedotus voi jotenkin ontua, se kyllä ontuu. Parhaimmillaan olen odottanut portilla kaksi tuntia, kun lähtöaikaa on viivästetty aina vartilla kerrallaan.
Lisäbonuksena Pariisin kautta lentäessä matkatavarat hukkuvat huomattavasti todennäköisemmin kuin mitä muualla. Tämä kenttä pääsisi listaykköseksi, ellei Air Francen lippulaivaloungesta saisi samppanjaa ja ilmaisia Lancômen kasvohoitoja. Mitä siitä, että olen päässyt kyseiseen loungeen vain kerran, koska sinne ei pääse, ellei lento satu lähtemään juuri oikeasta terminaalista.
1. New Yorkin kentät, Yhdysvallat
Tässä ei nyt ole yksikään kenttä yksinään yltänyt listalle, mutta kylläkin New Yorkin kolme suurta yhdessä: JFK, La Guardia ja Newark. On ihan käsittämätöntä, että maailmalla myydään lentoyhteyksiä, joihin sisältyy kentän vaihto New Yorkissa, ilman että tätä vaihtoa on järjestetty mitenkään. Sompaile siinä sitten taksissa ja toivo, ettet juutu ruuhkaan… Kaikkein ärsyttävintä tässä on, että edes matkatavaroita ei siirretä kentältä toiselle puolestasi, vaan ne pitää siirtää itse, jolloin on selvä vaara myöhästyä checkinistä toisella kentällä. En tiedä, mitä seuraisi, jos lentojen aikataulujen pettämisen tai ruuhkan takia siltä seuraavalta lennolta myöhästyisi, mutta päätellen siitä, kuinka kädettömiltä Deltan asiakaspalvelijat JFK:llä ovat tähän mennessä vaikuttaneet, tuskinpa mitään hyvää.
Jos tässä ei olisi jo tarpeeksi syytä ärsyyntyä New Yorkin kentistä, niin Newark sattuu olemaan paikka, jossa minulla on ollut ikävimpiä kokemuksia maahantulosta. Neljä tuntia maahantulossa, joista kaksi ”eristyksessä” ilman, että voi ilmoittaa jo kaupungissa odottavalle miehelle, että tässä vielä menee hetki? Ja lopulta tuntui, että vika oli siinä, ettei maahantulovirkailija tajunnut Suomen kuuluvan ESTAn piiriin. Yhh!
Kunniamaininta: Berlin-Tegel (TXL), Saksa – Onko tämä joku vitsi? Eurooppalaisen suuren pääkaupungin lentokenttä, jossa ei ole kunnon airsidea, vaan jokaisella lähtöportilla on oma turvatarkastuksensa, jonka jälkeen ihmiset saavat odottaa koneen lähtöä kuin sardiinit konsanaan. Moni Ryanair-kenttäkin hakkaa tämän kokemuksen. Onneksi tämäkin huono vitsi voidaan unohtaa noin kolmen vuoden päästä, kun Brandenburgin uusi kenttä avataan.
Viisi suosikkia
5. Luxembourg (LUX), Luxemburg
Parasta pienessä kentässä on, että sinne voi mennä vaikka kuinka myöhässä ja silti ehtii lennolle. Melkein yhtä pieni on London Cityn kenttä, jonne Luxemburgista lennetään hellyttävällä potkurikoneella, ja jossa olen ehtinyt lennolle mainiosti vielä saavuttuani kentälle 35 minuuttia ennen koneen lähtöä.
Kun Luxemburgin kentältä voi vielä ostaa aamusella tuoreen croisantin ja kupin teetä yhteishintaan 3 euroa, saattaa unohtaa ärsytyksen, joka kumpuaa siitä, kuinka harvaan paikkaan täältä pääsee lentämään suoraan.
4. Atlanta Hartsfield-Jackson (ATL), Yhdysvallat
Atlanta on maailman vilkkain lentokenttä, ja iso osa lentokentän käyttäjistä käy siellä vain vaihtamassa konetta. Tähän tarkoitukseen se onkin täydellinen: helppo yhteys terminaalista toiseen, lyhyet kävelymatkat ja modulaarinen rakenne, jotta lentokenttä voi kasvaa ilman, että logistiikka kärsii.
Atlantan lentokentän hyvyys ei muuten ole pelkästään oma subjektiivinen mielipiteeni. Kun Denveriin rakennettiin lentokenttää, mallia otettiin juurikin Atlantasta. Listalle pääsee kuitenkin Atlanta, koska siellä pääsee liikkumaan terminaalista toiseen myös kävellen, kun taas Denverissä kaikki ohjataan juniin.
3. Honolulu (HNL), Yhdysvallat
Lentokenttä, jonka keskellä on japanilainen puutarha? Kyllä! Kaikki Havaijin lentokentät ovat enemmän tai vähemmän avoimia ulkoilmalle, seiniä puuttuu strategisista paikoista, ja miksipä ei paikassa, jossa on aina riittävän lämmintä. Vielä luonnolle avoimempi kenttä on Big Islandin Kona, jossa matkatavarahihnat olivat pelkkien katosten alla. Toimii!
2. Amsterdam Schiphol (AMS), Alankomaat
Schipholissa parasta on, että vaikka kenttä on iso, niin silti sen päästä päähän ehtii juosten vartissa – kokemusta on! Kenttä on siisti, hyvin toimiva, ihmiset kohteliaita ja ostosvalikoimastakin on tullut nautittua: puukenkiä, kohtuuhintaisia samppanjoita ja hyviä juustoja. Jos kentällä ei viihdy, niin Amsterdamin keskustaan pääsee nopeasti ja helposti junalla, ja turisteilemaan kannattaa lähteä jo 4 tunnin vaihdolla.
Nämä kaikki asiat muuten pätevät myös Minneapolis – Saint Paulin kenttään. Tai ei ehkä tuo kohta puukengistä ja samppanjasta, mutta USAn suurin ostoskeskus Mall of America on vain vartin ratikkamatkan päässä. Minneapolisissa on myös oman kokemukseni mukaan Yhdysvaltojen sujuvin maahantulo, mutta ei sentään yhtä sujuva kuin Amsterdamissa EU-kansalaisille, jossa biometrisellä passilla pääsee automaattien kautta jonon ohi.
1. München (MUC), Saksa
Kaikki portit pitkän käytävän varrella, jota pitkin kulkee kävelyhihnat. Ei mitään ihmeellisiä terminaalinvaihtoja, ja ruokakin on hyvää. Mutta parasta on, että Münchenissä tuntuu, kuin jokainen matkustaja olisi päässyt lentokenttäloungeen. Lufthansa nimittäin tarjoaa kaikille ilmaiset teet ja kahvit, sanomalehtiä useammalla kielellä ja oikeasti mukavia loikoilualueita! Jos minulta kysytään, valinta Euroopan parhaasta lentokentästä menee selvästi Baijeriin.
Kunniamaininta: Helsinki-Vantaa (HEL), Suomi – Helsinki-Vantaa ei välttämättä ole erityisen kätevä vaihtokenttänä, koska kävelymatkat voivat olla pitkiä, mutta kotiintulokenttänä se on juuri hyvä. Jo suomenkieliset kyltit saavat minut hyrisemään tyytyväisenä.
Edellisen kerran, kun yritin pitää kirjaa tavallisesta viikostani, yritys kaatui lentokoneiden myöhästelyyn, kipeilyyn ja yleismaailmalliseen sekavuuteen. Tässä siis vähän tavallisempi viikko, joka päättyi eilen. Tällaista on minun arkeni Luxemburgissa.
Maanantai
8.20 Ylös sängystä. Saavuin sunnuntaina kotiin niin myöhään, että myös aamu alkaa normaalia myöhemmin.
9.05 Pyörä ulos kellarikomerosta; talossani ei ole pyöräkellaria tai -vajaa, joten pyörän säilytykselle ei ole käteviä ratkaisuja. Polkaisu töihin.
9.30 Kuppi teetä ja mailien jälkeen hetki Hesarin lukua. Työpaikalla on yritystunnukset, joilla pääsee selaamaan digi-Hesaria.
10.30 Ensimmäinen suunnittelupalaveri uuden projektin tiimoilta. Käymme läpi vanhaa sivustoa, miten sitä voisi uudistaa, ja keskustelemme pitkään erilaisista karttaprojektioista – pitäisikö Mercatorin sijaan käyttää jotain muuta – ja muistelemme aiempia projekteja, joissa yksikään kartta ei ole kelvannut kaikille osapuolille.
12.15 Lenkille, ulkona pilvistä ja +8C. Paluumatkalla nappaan patongin, jonka syön työpöydän ääressä.
IT-tuki on jo kerran huomauttanut minulle näppiksen ääressä syömisestä. Sori, tämä on tapa, josta en luovu.
13.25 Käynnissä olevan projektin tehtävien jakoa kehittäjien kesken, avoimien kysymysten selvittelyä, ja se fiilis, kun voi muuttaa tehtävien tilaksi Completed.
15.30 Erään avoimen softan tutkimista ja analyysin naputtelua siitä, sopisiko se tarpeisiin vai ei, ja mitä softan käyttöönotto vaatisi.
18.40 Lähtö töistä. Luikahdan aseman lähistön etnokauppaan sisään juuri ennen sen sulkeutumista ostamaan intialaisia tahnoja.
19.20 Kotona, pyykit pyörimään, ranskan oppikirjat auki, kotiläksyjen tekoa ja futuurin epäsäännöllisten verbien kertausta.
20.30 Yksi jakso Breaking Badia samalla, kun syön illalliseksi pakastimesta aiemmin tekemääni chicken kormaa. Lakkaan kynnet sinisiksi, lakkana I Saw.. U Saw… We Saw… Warsaw.
21.30 Lähisukulaisen kuolinpesästä otettujen valokuvien läpikäyntiä ja miettimistä, mitä tavaroista haluaisin itselleni. En raaskisi olla sanomatta ”joo” millekään, mihin liittyy minkäänlaisia muistoja, mutta kuljetus- ja säilytysmahdollisuudet ovat rajalliset. Sänkyyn makoilemaan kirjan kanssa vähän kymmenen jälkeen.
Tiistai
07.15 Ylös sängystä. Kulkulupani on hukassa, ja etsin sitä vartin turhaan.
08.10 Bussiin. Yritän välttää bussien käyttöä klo 8.20-8.50, koska silloin ne ovat pysäkkini kohdalla tupaten täynnä.
8.30J’ai oublié mon badge, ja samoin kulkulupansa on unohtanut pari muutakin samalla bussilla tullutta. Turvamies naureskelee henkilöllisyyksiämme tarkistaessaan, että eihän nyt ole edes maanantai.
8.45 Aamu menee sekalaisen silpun hoitamisessa: sähköposteihin vastailua, projektiraportointia, tulevien työmatkojen järjestelyä. Päätän lähteä keskiviikkona Brysseliin.
11.50 Lähtö kotiin lounaalle. Iltapäivän ranskan kurssi on toisella puolella kaupunkia ja koti matkan varrella.
13.30 Ranskan kurssilla päivän teemana on expat-elämä. Kertaan työhistoriaani kurssitovereille ja identifioidun kuullunymmärtämisen génération Erasmus -porukkaan. Kun puhutaan siitä, mitä mieltä ollaan vanhan kotimaan asukkaista, totean monen suomalaisen kärsivän l’herbe est plus verte ailleurs -syndroomasta.
15.45 Kahvitauolla käyn moikkaamassa yläkerrassa istuvaa suomalaista työkaveria, joka printtaa minulle seuraavan päivän junaliput ja lähtee turisemaan hetkeksi kahville.
Ajanhetkien kertausta
17.40 Kävely kaupunkipyöräasemalle ja viiletys alamäkeä pitkin kauppaan.
18.30 Kotona. Viikonlopun Hollannin reissun kuvien editointia.
19.30 Sovin Karlsrühessa asuvan Teean kanssa, että lähdemme yhdessä Saarbrückeniin perjantaina. Selvittelen busseja ja nähtävyyksiä.
20.40 Ilmoittaudun Floridassa ensi lokakuussa järjestettävään TBEX-seminaariin. Jee!
21.00 Saan kuvat editoitua valmiiksi ja rupean tiskaamaan ja laittamaan illalliseksi hoisin tofua.
21.50 Illallinen Breaking Badin finaalin ääressä. Aina vähän haikea olo kun hyvät telkkarisarjat tulevat päätökseen.
22.50 Kirjoitan postauksen viime viikonlopusta. Nukkumaan vasta aamuyöstä.
Keskiviikko
7.20 Meinaan lähteä aamulenkille, mutta kylmä ja sateinen aamu saa vaihtamaan suunnitelmat lihaskuntoharjoitteluun ja venyttelyyn kotona.
9.05 Juna-aseman Oberweisista teetä ja croissant, jotka nautin junassa päivän lehteä lukien. Décimée on tosi ikävä sana, kun sen yhdistää kokonaiseen luokalliseen koululaisia. Luxemburgissa taas ketunmetsästyksen sallimiseen tähtäävä kansalaisaloite on edennyt parlamenttiin. Lehden loppupuolella luxemburgilainen opiskelija kertoo vaihtarikokemuksistaan Suomessa: järvessä uimista ja ”vielä luxemburgilaisiakin hiljaisempia” ihmisiä.
10.15 Kaivan esiin läppärin ja keskityn työstämään dokkaria, mikä sujuu erinomaisesti ilman internet-pohjaisia häiriötekijöitä.
12.10 Vihdoin Brysselissä, ja suoraan lounaalle Ainon kanssa. Juttu luistaa ja lounas venähtää, kun kummallakaan ei ole sovittuja menoja ennen kahta.
14.15 Koulutus hakukoneoptimoinnista, jonka jälkeen käyn kyselemässä eksperteiltä tarkennuksia.
16.05 Kahville kollegan kanssa. Puhumme siitä, minkälaisia virallisen tiukkoja maileja aiomme lähettää toisillemme, jotta pomot pysyvät tyytyväisinä, ja mietimme jo valmiiksi mahdollisia ratkaisuja yksiköiden väliseen pattitilanteeseen. Sitten puhumme surffauksesta.
16.55 Juna Luxemburgiin on tupaten täynnä. Luen Terry Pratchettiä.
17.45 Namurin kohdalla ruuhka helpottaa ja saan pöytäpaikan, jossa jatkan dokkarin naputtelua koneella.
20.05 Kävelen asemalta suoraan kaverille viettämään elokuvailtaa. Katsottavana Blackfish, minkä jälkeen kukaan meistä ei taatusti halua enää käydä delfinaarioissa.
23.00 Kävely kaverilta kotiin ja suoraan nukkumaan.
Torstai
8.20 Ylös sängystä ja töihin, taas ilman kulkulupaa. Normaalisti unohdan sen korkeintaan kerran kuussa.
En juo kahvia, mutta teetä kuluu paljon. Tällä hetkellä töissä avattuna on Provinsin kylästä ostettu ruusutee.
12.20 Lounaalle työkavereiden kanssa. Lounaan jälkeen nautimme kakkua ja punkkua ja tuemme samalla syöpäjärjestöjä; porukka samasta kerroksesta kerää rahaa lauantain hyväntekeväisyystapahtumaa varten.
13.30Tutkin metadataskeemoja. Aikani ihmeteltyäni pidän ”pienen breikin” ja luen hetken Hesaria… Toista tuntia myöhemmin havahdun ja joudun pitkään miettimään, mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Tiedän, että keskittymisen ajoittainen herpaantuminen on normaalia tietotyöläisille, mutta poden silti lievää huonoa omatuntoa. Päivän päätteeksi rustaan yksityiskohtaisen todo-listan huomista helpottamaan.
18.40 Lähden töistä vähän myöhässä ja missaa bussin. Seuraavalla myöhästyn vaihdosta ja odottelen sateisella pysäkillä bussia 20 minuuttia.
19.25 Elegantisti 25 minuuttia myöhässä Bollywood-tanssitunnilta, mutta se ei haittaa menoa. Alamme harjoitella uutta kappaletta, ja tauoilla esittelemme toisillemme omien kulttuuriemme kansantansseja. Espanjalainen rouva esittää flamencoa, minä vedän letkajenkkaa.
Koreografiassamme on mukana liikkeitä, jotka ovat esiintyneet myös leffassa, esim kohta 00:30, jossa pääosan esittäjä laulaa miehen rakkauden olevan kuin jungle balmia, kanelipuusta tehtyä öljyä, jota voi hieroa alaselkään kipuja lievittääkseen. Tsekkaa myös, kuinka monta kertaa naisen asu vaihtuu videon aikana.
21.15 Kotona lämmitän tofua ja katson uusimman John Oliverin. Sitten suunnittelen viikonloppua ja päätän lähteä lauantaina Dijoniin. Nukkumaan yhdentoista maissa.
Perjantai
6.30 Sängystä ylös, teetä ja Skypen ääreen. Atlantin toisella puolella on vielä ilta.
8.30 Lopetan puhelun Iiron kanssa, pikaisen valmistautumisen jälkeen töihin.
9.30 Työstän dokkaripohjaa hakukoneoptimoiduista metadatoista ja selvitän samalla pitkää listaa avoimia kysymyksiä. Aamupäivän aikana kävelen seitsemän kertaa jonkun työkaverin huoneeseen, ja huoneet ovat useamman kymmenen metrin päässä, joten ainakaan en kärsi liikkumattomuudesta.
13.00 Lähden työpaikan viereiselle bussipysäkille odottelemaan bussia Saarbrückeniin. Vastapainona normaalia pidemmille työpäiville perjantait ovat meillä usein vain puolikkaita päiviä. Syy järjestelylle on, että lähinnä expateista koostuva työntekijäkunta pääsisi halutessaan kotimaahan viikonlopuksi.
13.45 Bussi vihdoin saapuu, 40 minuuttia myöhässä. Vihdoin.
15.05 Tapaan Teean Saarbrückenin bussiasemalla ja kävelemme kauniin Ludwigskirchenin kautta linnalle, jossa sijaitsee historiallinen museo. Tutkimme museoa hitaasti ja perusteellisesti tulkiten yhdessä ranskan- ja saksankielisiä lappuja (minä ranskaa, Teea saksaa), ja olemme juuri päässeet historiassa toiseen maailmansotaan, kun museovahti tulee ilmoittamaan museon sulkeutuvan. Yhteenvetona ei ollut tavallisen saksalaisen elämä viime vuosisadan vaihteessa hääppöistä.
Saarbrückenissa paistoi aurinko.
18.05 Käppäilemme St. Johanner Marktille syömään melkein täyteenvarattuun Zum Stiefeliin: täyttävää saarilaista ruokaa, maukasta pääsiäisolutta ja hyvää juttuseuraa.
19.40 Teean juna lähtee 20.02, mutta mehän olemme ihan juna-aseman vieressä, joten ei ole kiire. Maksamme laskun ja jäämme vielä juomaan oluemme tyhjiksi.
19.53 Astumme ulos ravintolasta, lähdemme kävelemään juna-aseman suuntaan, ja tajuamme samalla, että mehän emme ole juna-aseman vieressä, vaan melkein kilometrin päässä. Pää kolmantena jalkana juoksua, sillä junasta ei ole varaa myöhästyä.
20.01 Hyvästelen Teean juna-aseman ulkopuolella. Parin minuutin päästä astuessani sisään omaan bussiini saan viestin: HUH! Ehdin!
21.15 Bussini saapuu Luxemburgiin. Kävelen asemalta kotiin ja menen suoraan nukkumaan.
Lauantai
06.30 Nousen pakkaamaan ETYK-kassia. Tarkoittaa siis En Tule Yöksi Kotiin.
08.00 Saavun asemalle tarpeeksi ajoissa, että ehdin käydä hakemassa kaupasta tuliaisiksi luxemburgilaista kuoharia ja suklaata. Varttia myöhemmin Philippe ja Jean-Philippe kaartavat asemalle mustalla Alfa Romeolla. Suuntaan kahden belgialaisen melkein eläkeiässä olevan pankkiirin kyydissä etelään. Matkassa menee normaalia pidempään, koska ajamme pikkuteitä pitkin osittain välttääksemme tietulleja ja osittain ihastellaksemme Champagne-Ardennen pikkukyliä ja Maas-joen laaksoa.
12.40 Philippe ja Jean-Philippe jättävät minut Dijoniin erään leipomon eteen, jossa tapaan Célinen ja Anaïsin, kaksi sohvasurffaajaa, joista toisen luona olen sopinut yöpyväni. Jatkamme Célinen autolla Bourgognen maaseudulle ja Fontenayn apottiluostariin.
14.05 Kaarramme apottiluostarin pihaan ja tajuamme juuri missanneemme tasatunnenin lähtevän opastetun kierroksen. Kierrämme tihkusateessa luostarin puutarha-alueita, ja minä luen valmiiksi englanninkielisen kierrospaprun.
Luostari on rakennettu 1200-luvulla. Melkein tuhat vuotta vanhat rakennukset herättävät minussa aina kunnioitusta.
15.00 Kierros alkaa, ja tajuan kovasti keskittymällä enemmistön opastuksesta. Oppaan ranska on suhteellisen selvästi artikuloitua, mutta hän voisi puhua vähän hitaammin ja vähän kovempaan ääneen. Katedraalissa en jaksa kaiun takia edes yrittää vaan ihmettelen romaanista kirkkoarkkitehtuuria.
16.15 Paljasjalkainen dijonilainen Céline saa idean viedä minut ja juuri Pariisista muuttaneen Anaïsin katsomaan Alesian taistelukenttiä, missä Julius Caesar roomalaisjoukkoineen piiritti aikoinaan gallialaisia. Etsimme alueelta suuren Vercingetorixin patsaan, jonka Napoleon III pystytti 1800-luvulla kunnioittaakseen tuota suurta esiranskalaista sotapäällikköä.
Alesian taistelukenttien paikalla sijaitsee nykyään Alise-Sainte-Reinen kylä. Täällä satoi.
17.30 Piipahdamme Alesian läheisessä Flavigny-sur-Ozerainin kylässä kaakaolla. Kylä on kuuluisa burgundilaisten keskuudessa aniskarkeistaan, joita ostan ison kassillisen, mutta maailmalla se tunnetaan paremmin Chocolat-elokuvan (suom. Pieni suklaapuoti) kuvauspaikkana.
19.30 Saavumme takaisin Dijoniin ja käymme hakemassa kehämarketista guacamole-tarvikkeita, nachoja, sinappisipsejä, paikallista Époisses-juustoa ja minulle matkamuistoksi laajan lajitelman erilaisia sinappeja.
20.40 Etkoilemme iltaa Célinen luona, jonne saapuu myös muita sohvasurffaajia: chileläinen politiikanopiskelija, turkkilainen raksatyöntekijä, sekä chileläisen paikallinen tyttöystävä, joka kovasti vakuuttaa, ettei osaa englantia. Myöhemmin juttelen tyttöystävän kanssa pitkät pätkät maailman menosta, eikä hänen englannintaidossaan ole mitään vikaa.
23.30 Lähdemme puolijuoksua bussipysäkille ja olemme pysäkistä 50 metrin päässä, kun bussi ajaa ohi. Bussi oli illan viimeinen. Kävelemme neljän kilometrin matkan Les Tanneries -klubille.
00.20 Klubilla paikallisbändit soittavat ranskalaista punkkia. Kyseessä on paikan viimeiset pippalot, sillä seuraavana päivänä paikkaa aletaan purkaa. Minulle tulevat etäisesti mieleen jutut, joita olen kuullut Helsingin Lepakko-klubista.
02.00 Ensimmäisen kerran mietin, että nyt väsyttää sen verran, että voisi lähteä kotiin, mutta meillä ei ole kuin yksi avain.
05.00 Lähdemme vihdoin takaisin kaupunkiin. Takseja ei näy, joten kävelemme taas neljän kilometrin matkan. Célinen luona rojahdan rättiväsyneenä vierashuoneen sänkyyn.
Sunnuntai
11.15 Aamiaiseksi syömme eiliseltä ylijääneitä sinappisipsejä ja paahdettua patonkia Époisses-juuston kanssa, joka on muuten ihan pirun hyvää, suorastaan suussasulavaa. Ei ihme, että tämä oli Napoleonin suosikkijuustoja.
12.00 Lähdemme kävelylle katsomaan Dijonin nähtävyyksiä jatkuvassa tihkusateessa. Kaupungissa on useampi upea goottilaiskatedraali, ja Musée des Beaux-Arts, Burgundin herttuoiden palatsissa sijaitseva taidemuseo, on sen verran upea, että viihtyisin varmaan koko päivän, jos aikaa vain olisi. Silitän onnea tuottavaa pöllöä erään katedraalin kiviseinässä ja ihastelen vanhoja taloja.
Dijonissakin satoi, mutta se ei erityisemmin haitannut.
13.55 Céline soittaa kimppakyytikuskilleni Arnaudille selvittääkseen, missä meidän oikein pitää tavata. Asia selviää, ja hetkeä myöhemmin istun jo Arnaudin Bemarissa matkalla takaisin Luxemburgiin, tällä kertaa moottoritietä pitkin. Juttelen vartin verran niitä näitä – selviää, että Arnaud on alunperin Dijonista mutta ollut jo monta vuotta töissä Luxemburgissa pankissa – ja nukun loppumatkan.
17.00 Arnaud heittää minut kotiovelle ja toivottaa hyvät jatkot. Kotona lämmitän hoisin tofua ja katson useamman jakson Girlsiä.
20.00 Skypetän Iiron kanssa ja mietimme tulevaa kesää ja reissuja. Päätämme lähteä Memorial Dayna Lounais-Coloradon kansallispuistoihin. Loppuilta menee telttailumahdollisuuksien ja ohjelman selvittelyssä, ja nukkumaan pääsen puolilta öin.
Koska ruokakauppa kertoo enemmän paikallisesta elämästä kuin yksikään matkailunähtävyys, minua kiinnostaa kovasti nähdä, millaisia lähiruokakauppoja teillä on kotimaissanne? Haastan siis nyt kaikki kertomaan, millainen teidän lähiruokakauppa on? Mitä sieltä saa ja miten paljon ruoka maksaa? — Salamatkustaja
Tervetuloa luxemburgilaiseen lähikauppaan! Minulle se on rue de Strasbourgin Cactus rautatieaseman lähellä. Cactus on Luxemburgin suurimpia työnantajia ja ainoa suuri kotimainen ruokakauppaketju maassa, jossa belgilainen Delhaize ja ranskalainen Auchan ovat mukana vankalla jalansijalla, ja ranskalainen Monoprixkin on päättänyt tunkea markkinoille. Oma lähikauppani on ihan vaan marché, vähän niinkuin keskikokoinen Alepa, erotuksena suuremmille supermarchéille ja minikokoisille shoppille.
Ensimmäisenä kauppaan tullessa vastassa ovat lihatiskit, ja nyt pieni varoitus, että luxemburgilaiset syövät sitten lihaa hyvin laajalla skaalalla ja vaihtelevasti. Osa kuvista saattaa olla joidenkin mielestä vähän ällöttäviä.
Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.Kanatiskiä täydentävät kivipiirat, kanansydämet ja -maksatLihatiskiltä löytyy hyvin vähän marinoituja tuotteita. Kuvassa oikeassa yläkulmassa on pari marinoitua pihviä, mutta siihen se sitten jääkin.
Lihavalikoima Cactuksessa on selvästi laajempi kuin suomalaisessa Alepassa, ja mukana on aina myös vaihteleva määrä vähän omituisempia lihatuotteita. Tällä kertaa myynnissä ei ollut ikisuosikkia hevosta, mutta sen sijaan seuraavat ainesosat löytyivät rajatuilta hyllymetreiltä:
Vasikansorkkia ja savustettuja siansorkkiaNyljettyjä jäniksiäAlahyllyllä siankärsiä. Ylähyllyllä taas on ”spagettijauhelihaa”, jonka eroavaisuudesta normaaliin jauhelihaan minulla ei ole mitään havaintoa, muuta kuin että se on vähän halvempaa, noin 7 eur/kg.
Kalatiski sijaitsee lihatiskin vieressä, ja minun lähikaupassani se on pieni. Yleensä myynnissä on kalafileitä (lähinnä valkoisia kaloja, joiden nimiä ei tunnista, mutta yleensä myös lohta), kokonaisia kaloja (joita yleensä en tunnista), valmissushia, sinisimpukoita ja kampasimpukoita. Isommissa supermarketeissa on usein oikeat kalatiskit, ja niiden valikoima on ajoittain todella eksoottinen. Sentään haita täällä ei myydä, ja siitä on iso lappu Auchanin kalatiskillä.
Sinisimpukat valkoviinissä on pakattu vakuumiin, ja ne voi kypsentää mikrossa. Tällainen ”mikroateria” maksaa muistaakseni 4 euroa ja riittää hyvin yhdelle iltapalaksi.
Niin, mikroateriat eivät suinkaan ole mikään suomalainen keksintö, mutta täällä maksalaatikon ja lihapullamuusin sijaan on saatavilla sinisimpukoiden lisäksi lehmänkieltä ja currywurstia. Tästä jo huomaa, että sekä Saksa, Ranska että Belgia ovat vaikuttaneet luxemburgilaisten ruokailutottumuksiin.
Myöskään mitään vaatimusta siitä, millä kielellä tuoteselosteet pitäisi olla, ei ole. Ruokakaupassa näkyy iloisesti sekaisin ranskaa, saksaa ja välillä hollantia ja portugalia.
Hevi-osasto on yllättävän samanlainen kuin suomalaisissa kaupoissa. Vain ruukuissa kasvatetut salaatit ja yrtit puuttuvat. Mitään tunnistamattomia hedelmiä harvemmin näkee, mikä kertoo kai eniten siitä, kuinka hyvä hedelmävalikoima meillä on Suomessa. Hevi-osastolta löytyvät myös oliivit, joita tykätään täällä ostaa muovipurkissa kylmästä mieluummin kuin säilöttynä.
Banaanit 2 eur/kg. Ranskaksi alennuksia mainostetaan sanaparilla moins cher – ”vähemmän kallis” – koska ilmeisesti sana ”halpa” kuulostaisi jotenkin huonommalta tai rupusemmalta.
Hetken aikaa jo kalatiskillä ehdin ihmetellä, mihin kuivattu kala oli hävinnyt, mutta se olikin siirretty väliaikaisesti hevi-osastolle tomaattien viereen:
Kuten tuosta hintalapusta voi päätellä, bacalhau on täällä myynnissä lähinnä suuren portugalilaisvähemmistön tarpeisiin. Myös kanatiskikuvista voi bongata joistain tuotteista Portugalin lipun. Noin 15%:lla Luxemburgin asukkaista on Portugalin kansalaisuus, ja oletettavasti toisen tai kolmannen polven portugalilaisia on vielä huomattavasti enemmän.
Kalapakasteiden joukosta löytyy kanssa bacalhauta, mutta myös pakastettuja ja valmiiksi voillla siveltyjä etanoita, jotka voi lykätä suoraan uuniin.
Jos pitää valita yksi asia, joka on Luxemburgin ruokakaupoissa ylitse muiden, niin se on mielestäni ehdottomasti juustovalikoima. Juustoja on paljon, ne ovat hyviä ja ne ovat halpoja. Kiitos, Ranska, tästä vaikutuksesta!
Halvimmillaan juustot ovat 6 eur/kg (esim ihan hyvää brietä saa tähän hintaan), keskihinta on 10-15 eur/kg, ja jotkut fiinit erikoisuudet saattavat maksaa 20eur/kg.
Luulitko, että avainlippu ja kotimaisuus kunniaan on suomalainen juttu? Ehei, tämä on kovaa kamaa myös Luxemburgissa, erityisesti maitotuotteissa, jotka ovat maan päämaataloustuote. Luxemburgilaiset juustot kyllä tunnistaa, ja maitotölkki saattaa olla Luxemburgin lipun väreissä, jotta ihmiset osaisivat ostaa kotimaista. Itse suosin luxemburgilaista, koska uskon, että lehmien hyvinvointi on täällä paremmalla tolalla kuin naapurimaissa: lehmiä näkee laitumilla käytännössä ympärivuotisesti, ja maidon tuottajahinta on kaksinkertainen Suomeen verrattuna (täällä noin 0,80eur/litra, Suomessa 0,40eur/litra), joten eläinten hyvinvointiin on myös varaa panostaa.
Enemmistö maidoista myydään UHT:nä lämpimästä, mutta myös tuoretta maitoa on saatavilla. Rasvatonta maitoa ei ole, vaan vaihtoehdot ovat ”kevytmaito” 1,5% ja ”normaali maito” 3,5%.
Oikeasti lähikauppani olisi vieläkin lähempänä sijaitseva Monoprix, mutta suurin syy, miksi yleensä jaksan kävellä Cactukseen saakka, on leipomo:
Mikään ei voita tuoretta juuri uunista ulos tullutta patonkia (0,60eur/kpl), rapeakuoriset täysjyväleivät ovat maukkaita ja jos joskus haluan leivonnaisia, niin Cactuksen pienen leipomotiskin valikoima pärjäisi fiineysvertailussa vaikka Stockan herkulle – hinnat vaan ovat murto-osat siitä mitä Stockmannilla.
Kaupan keskiosaa hallitsee paikallisessa mittakaavassa pienehkö valikoima viiniä, jossa tärkeässä osassa ovat ranskalaiset samppanjat ja luxemburgilaiset kuohuviinit. Tunnettujen samppanjatalojen tuotteet alkavat 20 eurosta, pienempien samppanjatalojen tuotteita saa 12 eurolla, mutta itse usein suosin paikallista crémantia, joka on sekin todella hyvää, ja vain 6-8 euroa pullo vähän merkistä riippuen. Pari kertaa vuodessa Cactuksessa on käynnissä samppanja-alet, joista viimeksi raahasin kotiin monta pulloa Suomeen ja Yhdysvaltoihin vietäväksi.
Kuten kyltissä kerrotaan, alkoholin ikäraja on täällä tasainen 16 – ja viinien lisäksi myös viinat löytyvät ruokakaupoista.Tupakan ja karkin lisäksi kassoilla myydään pikkupulloja viinaa.Yleensä ihmisillä on mukana kestokassit, mutta muovikassejakin on myynnissä, ja Cactuksissa niissä on aina lasten piirroksia. Ei mitään havaintoa, mitä tässä yritetään sanoa.
Sellainen ruokakauppa. Ranskalaiseen tapaan tämä ei tietenkään riitä, vaan saman kadun varrella, melkeinpä samassa korttelissa, on myös kalakauppa, lihakauppa ja hedelmä&vihannes-kauppa. Viimeisimmästä ostan välillä mukaan appelsiinimehua, jonka puristan itse kaupan laitteella pulloon. Kallista mutta ah-niin-hyvää.
Appelsiinimehupuristin tuossa oven vieressä oikealla
Näiden lisäksi mua kiinnostaisi vielä lukea aiheesta Saudi-Arabiasta, Sveitsistä, Espanjasta ja Portugalista. Miten on, blogien pitäjät? Ja tarttukaa toki kaikki muutkin ulkosuomalaiset bloggaajat aiheeseen!
Kun vuonna 2012 jätin Suomen taakseni, minulla oli käsimatkatavarana rinkka, joka oli sekä ylikokoinen että ylipainoinen. Checkinissä virkailija halusi laukun punnittavaksi, ja minä anelin armoa ja selitin, kuinka nyt on mukana koko omaisuus – ja ilmeisesti virkailijalla oli hyvä päivä, koska sain Approved Cabin Baggage -lapun rinkkaani.
Sittemin olen pitäytynyt jos en nyt aina kiloissa niin ainakin oikeissa senttimäärissä. Olen joskus lentänyt pelkällä pienellä käsilaukulla, mutta yleensä otan matkustamoon vaihtovaatteet siltä varalta, jos ruumalaukkuni myöhästyy tai katoaa. Käsimatkatavaroiksini onkin vakiintunut yhdistelmä perässä vedettävä pikkulaukku + läppärilaukku, mutta helmikuun alussa tämä yhdistelmä sai väistyä. Sain silloin kokeiltavakseni Gollan AXL Cabin Bag:n, ja sillä olen mennyt nyt viimeiset pari reissua.
Golla AXL Cabin Bag – siis mikä?
Golla on suomalainen yritys, joka valmistaa elektroniikkalaitteiden suojalaukkuja, ja tutuimmat designit lienevät kirkkaanvärikkäät kännykkäkotelot ja läppärilaukut. Itselläni on kirkuvan sininen kameralaukku, joka vilahtelee blogissa usein: sen voi jopa bongata tuolta yläbannerista!
Uusimmissa Gollan mallistoissa ollaan kuitenkin otettu pari askelta rauhallisempaan ja hivenen aikuisempaan suuntaan, ja Road-mallisto on täynnä maanläheisiä värejä, joista tykkäsin kovasti. Malliston AXL Cabin Bag ei ole pelkästään läppärilaukku. Tutun läppäritaskun lisäksi (jossa erikseen myös tilaa tabletille) laukussa on tilaa vaikka mille – esimerkiksi minun neljän päivän laskettelureissun vaihtovaatteilleni. Ihan totta!
Laukku takkatulen ääressä Kalliovuorten laskettelukämpässämme. Toppavaatteet ja laskettelukypärä eivät sentään tähän mahtuneet vaan kulkivat eri kasseissa, ja takassa roihuaa tietenkin kaasu.
Miksi valita AXL Cabin Bag?
Parasta AXL:ssa on tilavuus, joka ulottuu myös läppäritaskun puolelle. Minulla on ollut välillä vaikeuksia löytää tarpeeksi isoa läppärilaukkua laajakuvakannettavalleni, ja aina välillä olen saanut ähkiä ja puhkua turvatarkastuksissa saadakseni läppärin takaisin laukkuun, mutta AXL:iin läppäri sujahti helposti.
Lentokoneessa AXL oli kätevämpi kuin perässävedettävä kabiinilaukku, koska sen sai otettua sisälle kaikkiin koneisiin – esimerkiksi Luxemburgiin lentäessä joutuu melkein aina jättämään perässävedettävät käsimatkatavarat ruumaan – ja lisäksi se mahtui koneessa ylähyllyllä moneen sellaiseen koloon, mihin isommat laukut eivät mahtuneet. Kesken lennon kuulokkeiden tai kirjan esille kaivaminen oli huomattavasti pienempi operaatio kuin matkalaukun kanssa.
Kuten monessa läppärilaukussa, myös AXL:n toisella puolella on hihna, josta sen saa kiinnitettyä isomman matkalaukun vetokahvaan kiinni, mikä helpottaa tavaroiden roudaamista, jos matkalaukun ja AXL:n lisäksi mukana on vielä erillinen olkapäälle heitettävä käsilaukku.
Miksi kannattaa harkita jotain muuta…
Kantaessani AXL:ia Amsterdamin lentokentän päästä päähän alkoi olkapäätä kivistää. Läppäri, muu elektroniikka, yhdet vaihtokengät, useampi kirja ja pari vaatekertaa yhdessä painoivat yhdessä niin paljon, että turvatarkastuksen luota mukaan nappaamani kärryt tulivat tarpeeseen. Jos siis aikoo pakata mukaan yhtä paljon tavaraa ja kävellä pitkiä matkoja, pyörällinen matkalaukku saattaa sittenkin olla parempi valinta.
Valitsin AXL:n mallistosta BUDDY Weekender Bagin sijaan siksi, että se näyttäisi ryhdikkäämältä. Saumat pitävät laukun aika hyvin kuosissa, mutta AXL:kin alkaa näyttää muodottomalta säkiltä, jos sen pakkaa täyteen isoja kuhmuraisia esineitä, ja muodottomuus korostuu olkahihnaa käyttäessä.
Lopullinen tuomio
AXL pysyy käytössä jatkossakin. Jos on paljon painavaa tavaraa, saatan suosia yhä perässävedettävä+läppärilaukku -yhdistelmää, mutta tässä käsimatkatavaratyylissä minut voitti puolelleen helppous niin koneen sisällä kuin turvatarkastuksessakin.
Ja lopuksi arvonta!
Golla ystävällisesti lupasi Road-mallistostaan laukun myös blogin lukijoille. Arvontaan osallistuaksesi tee näin:
Käy valitsemassa Gollan Road Collectionista itseäsi miellyttävä Commuter tai City Bag. Commuter Bageihin mahtuvat isommat läppärit, City Bageihin pienemmät läppärit sekä tabletit, ja kumpaakin on tarjolla useaa mallia.
Kerro kommenttiin, millaisilla käsimatkatavaroilla sinä yleensä olet liikkeellä. Kerro samalla, mikä laukku on mieleesi (myös väri, jos niitä on useampia).
Muista laittaa kommentin yhteyteen sähköpostiosoitteesi, jotta saan voittajaan yhteyden. En käytä osoitteita mihinkään muuhun, enkä anna niitä eteenpäin.
Arvonta päättyy 1.4. klo 13:00 Suomen aikaa. Arpaonnea!
Moni varmaan huomasi pari päivää sitten Hesarin nettisivuilla Taneli Heikan kolumnin ”Vain hullu tulisi Suomeen”. Kolumnissa Heikka mm. kritisoi, kuinka Suomessa ajatellaan vain rahaa ja tavaraa, ihmettelee Suomen köyhyyttä (Jos Suomi kuuluisi Yhdysvaltoihin, se olisi yhtä köyhä osavaltio kuin Mississippi…), voivottelee Suomen heikkoa turvallisuustilannetta ja kannustaa rentoutumaan ja ottamaan mallia Yhdysvalloista.
Kommenttikenttä räjähti. Yli sata kommentoijaa jakaantui karkeasti kahteen kastiin: niihin, joiden mielestä Suomi onkin maailman viheliäisin paikka elää, rikkinäinen valtio jonka pölyt olisi hyvä karistaa jaloista mahdollisimman pian, sekä niihin, jotka ihmettelivät, oliko kolumnin tarkoitus olla sarkasmia, tai vetivät suoraan omat johtopäätöksensä: Kaveri tuntuu olevan aika pihalla.
Myös USAn suomalaisten Facebook-ryhmässä kolumni aiheutti pitkän keskustelun, jossa suurin osa nyökytteli mukana, että näinhän se on, sellainen se Suomi ja kyllä Yhdysvallat on hieno maa, kun vähemmistö ihmetteli omituista kolumnia. Moni viittasi ryhmässä juuri päättyneeseen keskusteluun, jossa oli haukuttu amerikkalaisten kyvyttömyyttä syödä veitsellä ja haarukalla (kyllä, tästä veitsi-impotenssista voi lukea selitystä Annin blogista), ja myhäili, että vaikka eurooppalaiset ruokailutavat eivät ole hallussa, niin kyllä sentään Yhdysvalloissa ollaan parhaita kaikessa, millä on väliä.
Minä olin ihmeissäni. En ole aina ollut samaa mieltä Heikan kanssa, mutta yleensä mies kuitenkin kirjoittaa kolumneja, joissa on järkeä. Tämä oli omituisen yksisilmäinen laskettelu yleistyksiä ja yksinkertaistuksia. Mistä oikein oli kyse? Ja sitten kolmannella lukukerralla huomasin lauseen, joka taisi olla koko kolumnin juju:
Toisin kuin Suomessa suomalaiseksi, amerikkalaiseksi voi täällä ryhtyä päättämällä. Sen kuin alkaa ajatella ja elää kuin jenkki. Olen alkanut.
No niinpä tietenkin! Nyt tajusin, miksi kolumni kuulosti oudon tutulta: samanlaista väitteitä olen kuullut usein amerikkalaisilta puolitutuilta, kun kotimaani tulee puheeksi. Seuraa pitkä kirjoitus, jossa pureudun näihin.
Paperilla juttu onkin sitten vaikeampi. Ellei ole sattunut syntymään Yhdysvaltojen maaperällä, kansalaisuuspapereiden saaminen ei ole helppoa.
Olemme antaneet Suomelle luonnonsuojeluliikkeen, kansallispuistoaatteen ja elämän leppoistamistrendin. Ilman amerikkalaista kulttuuria elämä Suomessa olisi kamppailua ilottoman puurtamisen kahleissa.
Onko Yhdysvalloissa muitakin arvoja kuin raha?
Totta kai on, mutta omasta näkövinkkelistäni elämä pyörii Yhdysvalloissa paljon enemmän työnteon ympärillä kuin Suomessa. Amerikkalaiset saattavat korostaa muita arvoja, mutta todellisuudessa töitä tehdään paljon enemmän ja pitempään kuin Suomessa, koska työaikasääntelyä on vähän ja lakiin kirjatut vuosilomat puuttuvat täysin. Vaikka nykyään lomaa saakin monista oman alani työpaikoista kolme tai jopa neljä viikkoa vuodessa, yli viikon pitäminen putkeen aiheuttaisi kulmakarvojen kohottelua. Rajalla saan kuulla jatkuvasti ihmettelyä siitä, miten voin käydä Yhdysvalloissa näin usein, ja että amerikkalaiselta työpaikalta minut olisi jo potkittu pois, kun en tee tarpeeksi paljon töitä. Harva amerikkalainen kieltäyisi illalla pidettävistä puhelinpalavereista perhesyihin vedoten, kun taas suomalaisten kanssa on ihan normaalia todeta, että neljän jälkeen ei enää voi jäädä palaveeraamaan, kun pitää lähteä työväenopiston tunnille tai viedä koira lenkille.
Tuntuu myös, että amerikkalaiset jäävät helpommin työpaikkoihin, jotka eivät ollenkaan nappaa, koska työpaikan menettäminen olisi paljon suurempi takaisku kuin Suomessa. Ansiosidonnaisia työttömyyskorvauksia ei käytännössä ole, ja ilman työpaikkaa terveysvakuutusmaksut kohoavat pilviin – eikä terveysvakuutusjärjestelmän ulkopuolelle parane pudota, koska silloin on aidosti riski kuolla hoidettavissa oleviin sairauksiin, koska ei ole varaa hoitoon.
Toisaalta…
Me amerikkalaiset leikimme, kokeilemme, uhoamme ja onnistumme. Raha tulee sen seurauksena. Suomalaiset ystävämme, rentoutukaa vähän. Rakentakaa vaikka joku seuraava Facebook, koko maailman yhdistävä digitaalinen leikkikenttä!
…jos jostain amerikkalaisia voi kadehtia, niin innovatiivisuudesta, pelkäämättömästä uusiin asioihin tarttumisesta, yrittelijäisyydestä ja siihen liittyvästä riskinsietokyvystä. Kun tapaan uusia ihmisiä ja kysyn, mitä he tekevät elämässään, ei ole ollenkaan tavatonta, että päivätyön lisäksi on jotain pientä, on the side. Yksi kertoo pyörittävänsä vapaa-ajallaan siivousfirmaa, toinen kertoo kehittelevänsä uutta soijafilepihviä, kolmas kertoi osallistuneensa jo viitisen vuotta sitten marihuanankasvatuskurssille, koska aavisti ennalta Coloradon myönteisen marihuanalainsäädännön ja halusi murtautua uusille markkinoille heti kuin mahdollista. Ei sen väliä, että siivousfirman kannattavuus on koko ajan kiikun kaakun, ja marihuanaviljelijä ei onnistunutkaan saamaan tarvittavia lupia, sillä soijafilepihvin kehittäjä myi bisneksensä Kraftille usealla miljoonalla ja muutti Floridaan ennenaikaiselle eläkkeelle. Aina joku onnistuu.
Siinä missä suomessa yrittäjä on mielikuvissa henkilö, joka painaa pitkää päivää, ei pääse lomalle koskaan ja sairastuessaan ei välttämättä saa minkäänlaisia yhteiskunnan tukia, niin Yhdysvalloissa entrepreneur on oman elämänsä kingi, joka toteuttaa amerikkalaista unelmaa. Tämä siitä huolimatta, että todellisuudessa yrityksen perustaminen saattaa olla kannattavampaa Suomessa kuin Yhdysvalloissa.
Meillä syvän etelän osavaltioilla on ongelmia, mutta Suomeen verrattuna useimmat niistä ovat vauraita.
Onko Suomi köyhä maa?
Ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna tämä pitää paikkansa. Suomessa autot ovat keskimäärin vanhempia, ihmisillä on vähemmän neliöitä kodeissaan ja tavaroita ostetaan vähemmän. Amerikkalaiset shoppailevat enemmän sekä siksi, että tuotteet ovat halvempia, että siksi, että ihmiset tienaavat enemmän.
Markkinatalous on mielestämme sosialismia parempi järjestelmä.
Toisaalta on hyvä muistaa, että siitä suuremmasta palkasta amerikkalaiset joutuvat sitten maksamaan oman terveydenhuoltonsa, yliopistonsa, lastensa päivähoidon ja paljon muuta, mitä Suomessa ollaan totuttu saamaan ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi valtiolta. Varallisuus on myös jakautunut Suomessa tasaisemmin. Yhdysvalloissa sikarikkaiden lisäksi on paljon köyhiä, jotka jäävät täysin yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle. Ei varmaan kovin monella suomalaisella ole aidosti pelkona joutuminen kodittomaksi.
Suomessa pelätään, että Venäjä hyökkää. Suomen raja liikkuu jatkuvasti, usein muutaman vuosikymmenen välein.
Onko Suomessa turvattomampaa kuin Yhdysvalloissa?
Maailmanpoliittinen tilanne Yhdysvalloista käsin näyttäytyy helposti turvattomana ja pelottavana. Pitkälti tämä johtuu mediasta, joka silloin harvoin, kun se puhuu maailmasta Yhdysvaltojen ulkopuolella, tykkää tarttua epäkohtiin – todellisiin tai kuviteltuihin. Ei ihme, että monen kansalaisensa mielestä Yhdysvallat on ainoa maa maailmassa, jossa on tarjolla vapautta, demokratiaa ja more opportunities.
Suomen naapurissa on Viro, vaarallinen maa. Sen henkirikostilastot ovat synkemmät kuin Yhdysvalloissa. Emme käyneet. Lähetimme panssarivaunuja.
Henkirikostilastoista puhuttaessa taas monet suomalaiset kauhistelevat Yhdysvaltojen tilannetta: siellä ne vaan heiluvat pyssyjensä kanssa, eikä ulkona uskalla kävellä ettei saa harhaluodista päähänsä! Todellisuudessa Yhdysvallat on tässä todella jakautunut maa, ja siinä missä jotkut alueet ovat oikeasti vaarallisia, on paljon suoranaisia lintukotoja, joissa ei ikinä tapahdu mitään.
Miljoonat Suomesta ja muualta entisistä sosialistimaista ovat vuosien varrella jättäneet kotinsa. Me täällä Yhdysvalloissa laillistimme juuri viiden miljoonan paperittoman maahanmuuttajan työnteon. Eihän mikään maa pärjää, jos sen työtätekevä väki vähenee.
Suhtautuuko Yhdysvallat positiivisemmin maahanmuuttajiin kuin Suomi?
Yhdysvalloissa maahanmuutto on ollut perinteisesti suuressa arvossa historiasta johtuen, rakentuuhan koko valtio maahanmuuttajien varaan. Amerikkalaisesta näkökulmasta maahanmuutto on aina jotain, joka suuntautuu Yhdysvaltoihin eikä sieltä pois, eikä Suomesta tuttua ”pitäisi karistaa Suomen tomut jaloista”-mantraa käytännössä ole olemassa. Toisaalta siitä johtuen, että Yhdysvallat on erityisen houkutteleva paikka asua monelle köyhemmistä oloista tulevalle, maahanmuuttojärjestelmä on kriisissä, ja paperittomien maahanmuuttajien työnteon laillistaminen oli laastari, jolla yritettiin paikata luunmurtumaa. Koska maahanmuuttajia ei oikein voi syrjiä lähtömaan perusteella, ja myös paperillisten maahanmuuttajien maahantuloa on ruvettu hillitsemään maahanmuuttajapopulaation kasvun pelossa, suomalaistenkin on välillä kohtuuttoman vaikea muuttaa Yhdysvaltoihin. Näistä ongelmista ei kuitenkaan tavallisen kansan puheissa kuule, ja amerikkalainen voi samaan hengenvetoon hehkuttaa maansa upeaa maahanmuuttajaperinnettä ja kirota kaupunkinsa meksikolaispopulaatiota.
Miksette te suomalaiset saa poliittista systeemiänne toimimaan? Ette kai te yritä mitään konsensusta rakentaa?
Kummassa poliittinen järjestelmä toimii paremmin: Suomessa vai Yhdysvalloissa?
Oli Eduskunnan viime päivien pelleilystä mitä mieltä tahansa ja oli kuinka väsynyt loputtomaan vatvomiseen, joka tuntuu vaivaavan suomalaista poliittista järjestelmää, niin omasta näkökulmastani se toimii silti paremmin kuin amerikkalainen järjestelmä. Suomessa en ole ikinä jättänyt äänestämättä, mutta Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmässä en ole varma, jaksaisinko vaivautua vaaliuurnille, jos asuisin alueella, jossa olisin 40% vähemmistössä, koska silloin järjestelmän ansiosta ääneni menisi hukkaan. Päättävissä elimissä kaksipuoluejärjestelmä näyttäytyy soutamisena ja huopaamisena, jossa saatetaan tehdä rohkeitakin päätöksiä, mutta vaaleissa aina oppositiopuolue lupaa valtaan päästyään pyörtää edellisen kauden aikaansaannokset. Viimeiset pari vuotta järjestelmä taas on ollut täysin halvaantunut, koska ala- ja ylähuoneissa on eri puolue vallassa, ja käytännössä mikään ei etene, koska keskusteluyhteys vastapuolen kanssa loistaa poissaolollaan.
Nytkin Suomi ottaa joka päivä lisää velkaa. Summa jaetaan työttömille, jotta he voivat elää mahdollisimman pitkään tekemättä mitään.
Niin siitä sosiaaliturvasta…
Osa amerikkalaisista tajuaa, mistä hyvinvointivaltiossa on kyse, moni taas ei. Työttömyys nähdään ensisijaisesti yksilön omana vikana ja työttömiä pidetään laiskoina. Asunnottomien suojissa ja kaduilla elävät lapsiperheet eivät paljoa saa huomiota mediassa. Toisaalta minimipalkkaduuneihin riittää työntekijöitä, kun työttömäksi joutuvat ottavat vastaan ihan mitä työtä vaan. Yhteiskunta on tässä suhteessa kovempi kuin Suomessa, hyvinvointi perustuu huomattavasti enemmän onnekkuuteen ja tämä selittänee osaltaan sitä, miksi niin moni amerikkalainen käy aktiivisesti kirkossa: jos epäonni osuu kohdalle, uskonnollisen yhteisön jäsenyys on ehkä paras tukiverkko, mitä on tarjolla. Yhteiskunnan tarjoamien tukiverkkojen puuttuessa osa kansasta on luonut sellaisen pienemmässä mittakaavassa itse.
Onneksi pääsimme turvaan tänne Yhdysvaltoihin.
Kuten niin moni muu kansa maailmassa, myös amerikkalaiset pitävät omaa maataan maailman parhaana, eikä siinä ole minusta mitään väärää. Kaiken näkemäni jälkeen minä vaan ihmettelen, miksi juuri suomalaiset vaikuttavat olevan tässä poikkeus?
Disclaimer: Koko laaja kansakunta ei tietenkään ajattele samoin, poikkeuksia löytyy joka suuntaan, ja alueelliset ja väestöryhmien väliset erot ovat valtavia. Tämäkin kirjoitus perustuu ei sen enempää eikä vähempää kuin omiin rajoitettuihin kokemuksiini ja huomioihini.
Aiheesta huolimatta nämä kuvat eivät ole Yhdysvalloista vaan Luxemburgista. Kevät on vihdoin saapunut tännekin, joten sen kunniaksi kävin tänään pumppaamassa pyörän kumit ja valokuvaamassa auringonpaistetta, kevään merkkejä ja matkalle osunutta Hollerichin kirkkoa. Tämä kuva on otettu kotikatuni nurkalta.
En tunne yhtäkään ihmistä, joka erityisesti nauttisi lentokenttien turvatarkastuksista. En minäkään, ja siksi yritän päästä niistä lävitse mahdollisimman nopeasti. Joillain lentokentillä on omat turvatarkastusjononsa paljon matkustaville, mutta mistä tahansa turvatarkastuksesta pääsee lävitse piirun verran nopeammin näillä vinkeillä:
Jos sinulla on valittavana useampi jono, tarkkaile muita jonottajia valitaksesi niistä nopein. Hyvä merkki on työmatkalainen, joka on ottanut vyönsä käteen jo selvästi ennen hihnaa. Vältä lapsiperheitä, sillä lasten kanssa ymmärrettävästi menee enemmän aikaa missä vaan.
Valmistaudu jo jonottaessa: poista vyö, siirrä paljon metallia sisältävät kellot ja korut sekä taskujesi sisältö laukun sivutaskuun. Riisu takit, pusakat ja huivit. Yleensä matkalippu kannattaa pitää esillä, sitä kysytään usein tässä vaiheessa.
Jo pakatessa laita nesteet ja elektroniikka päällimmäiseksi, jotta et joudu kaivelemaan niitä laukun pohjalta turvatarkastuksessa. Joillain lentokentillä tarkastetaan vain läppärit, joillain myös tabletit ja kamerat, ja joillain on pyydetty erikseen laturitkin, joten kaikki elektroniikka kannattaa pakata samaan paikkaan.
Valitse helpot kengät.Euroopassa kannattaa käyttää lenkkareita tai muita kenkiä, joissa ei ole korkorautoja, jotta ne eivät hälytä metallinpaljastimessa. Yhdysvalloissa kengät pitää ottaa pois joka tapauksessa, joten kannattaa suosia kenkiä, jotka on nopea riisua. Jos on epävarma, kannattaako kengät riisua vai ei, niin yleensä kannattaa, koska metallinpaljastimen piippaus saattaa johtaa pitkäänkin säätöön.
Kokovartaloskanneria ennen poista taskuista kaikki, ei pelkästään metalliesineet. Skanneri etsii mitä tahansa epäilyttävän muotoista, joten esim kynä saattaa johtaa lisätarkastuksiin. Euroopassa tavalliset metallinpaljastimet on käännetty välillä niin herkälle, että isot korvakorut tai vetskarit housujen taskuissa voivat laukaista ne, joten näitäkin kannattaa välttää matkustaessa.
Terkut Suomesta, jossa hauska viikonloppu on lopussa, ja lentokentälle pitäisi raahautua kuuden tunnin päästä. Tämän jälkeen on onneksi melkein kuukauden tauko lentämisestä.
Tämän postauksen piti alunperin olla otsikolla Viikko arkea Luxemburgissa, mutta ennalta valittu viikko ei ollut kovinkaan arkinen eikä edes erityisen Luxemburgissa: Viikko alkoi teknisten vikojen, ”45 minuuttia” – ”2 tuntia” – ”4 tuntia” -myöhästelyepisodin ja lopulta lennon peruuntumisen takia Minnesotassa lentokenttähotellissa. Kirjoitan niin paljon matkustelusta ja lomista, että ajattelin vaihteeksi jakaa blogissa, miltä minun arkeni näyttää, mutta ehkä minun pitää kirjoittaa aiheesta joku toinen viikko.
7.00 Herätys hotellihuoneessa Minneapolisissa. Läppäri auki ja etätöitä. Luen viikon loman aikana kertyneitä sähköposteja ja käyn läpi asiakkaan tarpeita ja vaatimuksia järjestelmän seuraavaa versiota varten.
11.00 Lähtö läheiseen Mall of Americaan syömään lounasta ja ostamaan vaihtovaatteita; ruumalaukku jäi lentokentälle säilöön.
Mall of Americassa, Yhdysvaltojen suurimmassa ostoskeskuksessa, on sisällä mm. huvipuisto
12.15 Ostostelut tehty, joten istahdus Long John Silversiin syömään uppopaistettua kalaa, uppopaistettua langustia ja uppopaistettua jotain-mistä-en-ottanut-selvää.
13.30 Ratikka kohti lentokenttää. Lyhyen matkan varrella jäisiä perunapeltoja.
14.30 Lasi viiniä loungessa ja puhelu Iirolle. ”No näkyikö ostoskeskuksessa terroristeja?” Ei näkynyt, uhkauksista huolimatta.
16.00 Lentokoneessa. Hetken rullailun jälkeen kapteeni kuuluttaa, että ”arvot” eivät ole kunnossa, varmaankin koska koneen moottorit ovat viettäneet yön Minnesotan hyytävässä pakkasessa. Epätoivoinen olo.
16.45 Kapteeni kuuluttaa, että tyhjäkäynti sai arvot kohdilleen, ja olemme valmiita lähtöön. Vaihdan pari penkkiä taaemmaksi tyhjälle keskiriville, ja kahden elokuvan jälkeen (Whiplash & Fury) ojentaudun pitkäkseni nukkumaan.
Tiistai
07.00 Pyörät iskeytyvät Pariisin kentän kiitoradalle.
08.15 Vaatteiden vaihto ja laittautuminen lentokentän vessassa. En mene töihin joogahousuissa.
Käsimatkatavaroissa vaihtovaatekerta ja pokkari
09.35 Luxairin pikkukone lähtee rullaamaan. Edessäni istuva kakara vetää penkkiä taaksepäin jo ennen nousukiitoa, ja vieressäni istuva teini yskii jatkuvasti päälleni.
10.35 Nappaan laukkuni matkatavarahihnalta. Luxemburgilainen tullimies kyselee, olenko ostanut jotain Yhdysvalloista, mutta on kiinnostunut todellisuudessa vain elektroniikasta.
11.08 Töissä täysi härdelli päällä. Vartin kuulumisten vaihtamisen jälkeen lähden jahtaamaan työkavereita avoimilla asioilla. Painostan koodaajat palaveeraamaan puoliksi lounastunnin päällä, koska se on ainoa kaikille sopiva hetki.
12.58 Kipitän romanialaisen työkaverini kanssa syömään.
14.00 Kuuntelen kaksi tuntia presistä, josta ensimmäinen puolikas on mielenkiintoista, toisella puolikkaalla vääntelen niskojani, jotta en torkkuisi.
16.15 Takaisin työpisteellä. Käyn lävitse työkaverin kanssa yhteisiä kantojamme kahteen huomiseen palaveriin. Pitkä puhelu Brysselissä istuvalle kollegalle hommasta, jonka lupasin hoitaa, koska luulin sen olevan pikkujuttu, mutta joka ei sitten ollutkaan, ja josta on myös palaveri huomenna.
17.25 Juoksu ympäri toimistoa varmistamassa, että ihmiset, joille haluan vielä tänään puhua, eivät ehdi lähteä kotiin. Viime tipassa tulleiden uusien vaatimusten läpikäyntiä kolmen eri ihmisen kanssa.
18.30 Saan puhuttua viimeisenkin työkaverin kanssa. Printtaan huomiselle tarvittavat paperit ja huikkaan graafikolle bonsoirit vetäessäni matkalaukkua kohti ovea.
18.52 Avaan kotioven, työnnän matkalaukun sisään, ja suuntaan kauppaan.
19.25 Jouduin odottamaan patonkiani kymmenen minuuttia, koska joku äijä nappasi viimeisen edellisestä satsista nenäni edestä, mutta se ei haittaa, koska kainalossani lämpöä hohkava patonki on vielä kotiin saavuttua tulikuuma.
19.40 Sohvalle dippailemaan patonkia humukseen ja nauttimalla sitä pehmeän ranskalaisen juuston kera. Katson jakson Boardwalk Empirea ja menen nukkumaan.
Keskiviikko
6.59 Herään sopivasti puoli minuuttia ennen kellon soittoa.
8.05 Ostan juna-asemalta teetä ja croissantin, nappaan aamun ilmaisjakelulehden ja astun junaan. Matkalla luen ensin lehden, valmistaudun päivän ensimmäiseen kokoukseen, ja lopulta luen tunnin Vadelmavenepakolaista.
Matkan varrella Belgian maaseutu on kääriytynyt sumuun.
11.00 Saapuminen Brysseliin. Haen EXKistä lisää teetä.
11.30 Löydän oikean kokoushuoneen. Miittari venähtää, mutta se ei haittaa, sillä saamme asioita aikaiseksi.
13.10 Juoksen kaverin työpaikalle hakemaan hänet lounaalle vuohenjuustobagelille.
14.00 Iltapäivän kokousputki alkaa. Vastailen kysymyksiin, teen ehdotuksia, ja lupailen asioita tapahtuvan. Välissä juoksen rakennuksesta toiseen.
16.45 Viimeinen kokous loppuu. Juoksen kohti junaa. Asemalla olo alkaa tuntua hassulta. Matkalla laattaan vessassa useaan otteeseen ja makaan sikiöasennossa penkillä.
20.05 Normaalisti kävelen kilometrin asemalta, mutta nyt otan bussin, ja harkitsin vakavasti taksia. Huhuilen whatsapissa, löytyisikö keltään kaverilta appelsiinimehua, koska kaupat ovat jo kiinni. Diagnosoin mahdollisen noroviruksen ja laitan jo illalla sängynpohjalta mailia töihin, että huominen jää väliin.
Torstai
12.57 Nousen vihdoin sängystä katkonaisesti nukutun yön jälkeen.
13.30 Keitän ravioleja, ja saan syötyä neljäsosan. Katson uusimman John Oliverin ja kolme jaksoa Boardwalk Empirea.
18.20 Vessapaperi on loppumaisillaan, enkä todellakaan ole kaupassakäyntikunnossa. Päätän jäädä saikulle myös huomenna.
21.30 Katson vihdoin Mintun suosituksesta pari jaksoa The Nordenia, ja niiden perusteella ihan helmi TV-ohjelma kulttuurien eroista. Syön pari näkkileipää.
Esimerkki dokkarista, jossa georgialaispastori käy tutustumassa Pohjoismaiden uskonnollisuuteen. Dokkarit ovat katsottavissa Yle Areenassa myös ulkomailta käsin.
keskiyö Kirjoitan blogia, eniten järkevä asia mihin tänään pystyn. Kohta voisi mennä nukkumaan.
kahden maissa Ei nukuta, kun tuli nukuttua viime yönä niin paljon.
neljän maissa Ensimmäistä kertaa nälkä yli vuorokauteen. Syön vielä kolmannen näkkärin.
kuuden maissa No niin, tämä yöhän meni peräti mainiosti…
Perjantai
12.00 Olin laittanut herätyskellon soimaan ja nousen ylös, jotta unirytmi ei menisi totaalisesti päin prinkkalaa. Kaameat vatsakivut, vaivun takaisin sänkyyn.
14.00 Uusi yritys, ravioleja vatsaan. Pari jaksoa The Nordenia, blogeja, ja Meren katedraalin aloitus.
16.38 Raviolit pysyvät vatsassa ja vatsakipu on häipynyt. Päätän, että kipeänä olo saa luvan loppua tähän, ja aloitan kyselemään kavereiden viikonloppusuunnitelmia.
18.27 Aivotonta netissä roikkumista. Se mekko on sinimusta, ei valkokultainen.
19.15 Soitan Skypestä Iiron kännykkään, joka ohjaa auton kaijuttimiin. Minä istun Luxemburgissa sohvalla, Iiro huruttaa toisella puolella maailmaa motaria pitkin lentokentälle. Nykytekniikka on ihmeellistä.
22.00 Iltapalaksi kreikkalaista salaattia ja pari jaksoa Nordenia, jonka jälkeen eksyn vielä lukemaan Ruskeita tyttöjä. Nukkumaan vähän puolen yön jälkeen.
Lauantai
9.30 Heti herättyä päivän suunnitelmien lukkoonlyöntiä. Belgian luolat kiinnostaisi, mutta kaverin päivystysvuoron takia ei voi poistua maan rajojen ulkopuolelle. Päätämme sen sijaan lähteä Echternachiin, Luxemburgin vanhimpaan kaupunkiin.
11.55 Treffit parin kaverin kanssa bussipysäkillä. Kuulumisten vaihto haparoivalla ranskalla, ranskan puhumiseen kestää aina hetki tottua.
12.45 Bussi saapuu Echternachiin. Lounasaikaa jäljellä enää tunti, joten etsimme söpön viinibaaribrasserien. Herätämme ilmeisesti positiivista huomiota, sillä ruokailun päätteeksi kokki tulee tarjoamaan digestiivit.
14.00 Käymme Echternachin luostarin basilikassa, joka on alunperin 600-luvulta, mutta joka on viimeksi rakennettu uudestaan natsien hyökkäyksen jäljiltä. Yritämme turisti-infoon, mutta se on kiinni.
14.20 Kolkuttelemme esihistoriallisen museon ovia. Museo on kylttien mukaan auki maanantaita lukuunottamatta joka päivä klo 10-12 ja 14-17, mutta ovi ei aukea eikä sisällä ole ketään. Perusmenoa.
15.00 Kävelemme auringonpaisteessa järven rannalle taputtelemaan lampaita. Yritämme katsomaan roomalaisen kartanon raunioita, mutta ne aukeavat vasta huhtikuussa. Takaisin keskustaa kohti, kaupasta limsaa ja suklaata ja istumaan aurinkoon Sûre-joen rannalle katsomaan, kun ankat yrivät uida kovan virtauksen poikki Saksaan.
Echternachin lampaat ja yksi kili
17.15 Bussi takaisin Luxemburgin kaupunkiin. Kaupan kautta kotiin. Syön, lakkaan kynnet ja editoin valokuvia.
21.30 Tapaan kaverit uudestaan baarissa. Mukana myös kaverinkaveri, jolla on myöhäisillan treffit pari tuntia myöhemmin. Hehkutan PKN:ää potentiaalisille Euroviisu-äänestäjille.
23.30 Kaverinkaveri lähtee treffeilleen ja me päätämme vaihtaa baaria. Espanjalaisbaariin ei mahdu, joten lähdemme yökerhoon.
00.30 Ensimmäistä kertaa tanssilattilla yli puoleen vuoteen, DJ soittaa Lady Macarenaa ja Bomfunk MCsiä. Ympärillä 18-50-vuotiaita, keski-ikä yli 30. Jos Luxemburgissa on teinihelvettejä, en ole niistä tietoinen.
01.45 Spottaamme tanssilattialla kaverinkaverin tanssivan sylikkäin treffikumppaninsa kanssa. Reagoimme aikuismaisesti eli hypimme, osoittelemme ja vislaamme, jotta meidät varmasti huomataan.
03.48 Vedämme takit päälle narikassa ja laulamme portaissa Backstreet Boysin Everybodyn tahtiin. Kävellen kotiin.
Yökerhossa kierteli valokuvaaja
Sunnuntai
11.30 Ylös sängystä. Teetä, aamiaista ja Boardwalk Empiren viimeisen kauden loppuun katsominen.
Pulahdus katamaraanilta lämpimään mutta auringonlaskun jälkeen pimeään Tyyneen valtamereen. Yritän pysyä mahdollisimman pinnassa, olla laskematta jalkoja alas, jotta en pelottaisi niitä pois. Kellun surffilaudan pohjaan rakennetun ledivalaisimen luokse, puhallan snorkkelista vedet pois ja painan pääni pinnan alle.
Välittömästi näen ison liitävän hahmon tulevan kohti. Tämän paholaisrauskun siipienväli on kolmisen metriä, ja perässään sillä on pitkä terävän näköinen piikki. Minua lähestyessään se avaa suunsa, ja tunnen paniikin iskevän. Snorkkeli suussa on vaikea huutaa. Parikymmentä senttiä minusta rausku kääntyy selälleen, ja mahamme melkein hipovat toisiaan.
Olisin pystynyt halutessani koskettamaan rauskua, mutta mitäköhän mieltä rausku olisi ollut siitä?
Kestävää matkailua – mistä kannattaa kieltäytyä?
Lomalla matkanjärjestäjät ja paikallisyrittäjät tarjoavat kuluttajille milloin mitäkin eksoottista eläinkokemusta. Länsimaissa delfinaarioesitykset ovat suuria showta, karhut temppuilevat sirkuksissa, ja Sea Worldissa pääsee taputtelemaan rauskuja. Aasiassa norsuratsastukset ovat suosittuja, ja Thaimaassa pääsee vierailemaan tiikeritemppeleihin, joissa tiikereitä pääsee silittämään. Välimeren maissa turisteja viedään katsomaan paikkoja aasin selästä käsin. Ja lista jatkuu.
Tjäreborgin Instagram-tili, ennen kuin kuva poistettiin. Kuvakaappaus Tämä Matka -blogista.
Näille kaikille esimerkeille yhteistä on, että niissä mennään turistien eikä eläinten ehdoilla.
Delfinaarioissa delfiinit masentuvat, sillä luonnossa ne ovat tottuneet liikkumaan toistasataa kilometria päivässä, ja vankeudessa syntyneet delfiinit jäävät hyvin harvoin henkiin. Delfiinit kommunikoivat naksuttelemalla ja kaikuluotaamalla, ja betonialtaissa kommunikointi hankaloituu. Älykkäinä eläiminä ne tarvitsisivat enemmän virikkeitä, kuin mitä delfinaarioilla on tarjota. Lisäksi jos delfiinejä pyydystetään delfinaarioon luonnosta, tuetaan samalla delfiinien massateurastuksia. Lisätietoa delfiinien tilanteista Vaihda vapaalle -blogista.
Sen lisäksi, että taputtelualtaiden rauskut eivät välttämättä nauti taputtelusta, ihmisten käsistä leviää niihin tauteja, ja usein näissä altaissa rauskut kuolevat nopeammin kuin mitä muuten vankeudessa.
Norsujen koulutus aloitetaan prosessilla, joka tunnetaan nimellä crushing the spirit, ja jossa norsua pahoinpidellään ja kidutetaan niin paljon, että se alistuu pelosta ihmiselle. Lisäksi norsut usein pyydystetään luonnosta, vaikka ne ovat uhanalaisia. Lisää aiheesta Tarinoita maailmalta -blogissa.
Thaimaan tiikeritemppeleissä tiikereitä on huumattu, jotta ne eivät hyökkäisi ihmisten kimppuun.
Aaseilla ratsastavan ei pitäisi painaa yli 20% aasin painosta. Tämä tarkoittaa käytännössä, että aaseilla ratsastaminen pitäisi jättää lapsille.
Tuskin kukaan haluaa oikeasti tukea eläinten kaltoinkohtelua, vaan syy tällaisen toiminnan tukemiseen on usein tietämättömyydessä. Olen itsekin käynyt useassa delfinaariossa, keikkunut norsun selässä ja ratsastanut aikuisiällä aasilla pitkin Egyptin maaseutua, ja monesti olen saanut tietää ongelmista vasta jälkeenpäin. Tässä tapauksessa tieto ei lisää tuskaa vaan vähentää sitä, kun ihmiset oppivat, minkälaista toimintaa kannattaa olla tukematta.
Kokonaan toinen asia ovat matkanjärjestäjät, jotka aktiivisesti markkinoivat kyseenalaisia retkiä turisteille. Monet matkanjärjestäjät ovat julkisesti sitoutuneet kestävän matkailun periaatteisiin ja eläinystävälliseen toimintaan, mutta silti tarjonnassa saattaa olla esimerkiksi norsuratsastuksia. Yksittäisellä kuluttajalla ei aina ole mahdollisuutta arvioida toiminnan eettisyyttä, mutta matkanjärjestäjillä kyllä on. Kuluttajien sen sijaan on mahdollista kysyä lisätietoja ja esittää kriittisiä kysymyksiä, jotka luovat matkanjärjestäjille paineita toimia paremmin tulevaisuudessa.
Kriittiset kysymykset kannattaa muistaa myös silloin, kun toimintaa markkinoidaan luontoystävällisyydellä. Jos yritys markkinoi mahdollisuutta uida delfiinien kanssa luonnossa, niin onko delfiinejä kuitenkin painostettu rantaa kohti? Mennäänkö valassafarilla liian lähelle valaita? Ovatko villieläinten kuvausmatkat häiriöksi eläimille? Koska aidosti reilun matkailun lisäksi on paljon myös viherpestyä matkailua, kriittisten kysymysten esittämisen lisäksi kannattaa tarkistaa internetistä, mitä paikasta puhutaan. Esimerkiksi Right Tourismilla on hyvä tietokanta, jossa on arvioitu eri paikkojen eläinystävällisyyttä.
Kuvakaapaus Finnmatkojen Instagram-tililtä.
Reilu matkailu ei rajoitu pelkästään eläinten hyvinvointiin. Reilun matkailun yhdistyksen luomat Reilun matkailijan ohjeet sisältävät seuraavat kohdat:
Hanki tietoa matkakohteesta
Matkusta huippusesongin ulkopuolella
Valitse vastuuntuntoinen matkanjärjestäjä
Suosi paikallista
Säästä energiaa ja vettä
Minimoi jätteet
Kunnioita paikallista kulttuuria
Suojele ihmisiä, eläimiä ja luontoa
Kerro näkemästäsi ja kokemastasi
Kaikkein vaikeinta matkailussa on yleensä sen selvittäminen, kuka käärii voitot, eikä siihen aina kykene. Ohjenuorana kuitenkin on, että paikallisille yhteisöille on sitä parempi, mitä suurempi osa voitoista jää paikan päälle sen sijaan, että rahat valuisivat suuryrityksille, yleensä köyhemmistä maista rikkaampiin maihin. Lisäksi poliittisella tilanteella on oma roolinsa: taannoin äitini selvitti Indonesiaan matkustaessaan, ettei hotelli ollut diktaattorin suvun omistuksessa.
Entäs ne rauskut? eli yksi esimerkki reilusta vaihtoehdosta
Paholaisrauskut eivät tosiaan olisi tykänneet koskettelusta, koska niiden ihoa peittävä suojakerros olisi kärsinyt siitä ja altistanut ne tulehduksille. Tämän takia meillä oli mukana asiantunteva opas, joka neuvoi, miten rauskujen kanssa tulisi käyttäytyä: ole mahdollisimman paikoillasi ja anna rauskun tulla sen verran lähelle kuin se itse haluaa.
[Kuva: Steve Dunleavy]Eka Canoe Adventures kävi hakemassa meidät hotelliltamme ja vei meidät golfkärryllä lyhyen matkan satamaan, missä meitä jo odotti perinteinen katamaraani. Paholaisrauskusukelluksilla ryhmäkoko on korkeintaan kahdeksan henkeä, mutta tänä iltana me olimme ainoat kyyditettävät. Pari muutakin matkanjärjestäjää oli kokoontunut Konan koralliriutoille, joissa paholaisrauskuja houkuteltiin surffilautojen alle kiinnitettyjen ledivalojen avulla – tai pikemminkin valot houkuttelivat planktonia, joita rauskut tulivat paikalle syömään.
[Kuva: Steve Dunleavy]Meidän ihastellessa paholaisrauskuja opas kertoi meille juttua rauskujen elämästä, lisätietoa yksittäisistä näkemistämme rauskuista – rauskut erottaa niiden vatsapuolen kuvioinnin avulla – sekä yleisesti koralliriutan tilanteesta. Havaijin pääsaaren Konan rannalla järjestettävät paholaisrauskusnorklaukset todellakin tukevat eläinten tilannetta: turismi aiheuttaa painetta poliitikoille suojella koralliriuttaa, kun paikalliset saavat tulonsa riutasta ja matkailijat levittävät tietoa riutasta. Rauskuja snorklaus ei häiritse: alueella asuu toista sataa rauskua, ja iltaisin snorklausjärjestäjien ”planktonbuffetista” tulee nauttimaan yleensä pari kolme yksilöä.
Paholaisrauskut ovat valtamerten jättiläisiä, painavat helposti toista tonnia ja niiden siipiväli on useamman metrin, mutta ne ovat ihmisille täysin vaarattomia, myrkyttömiä ja hampaattomia. Niiden kanssa uiminen oli yksi hienoimmista kokemuksista, mitä Havaijilla koimme, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille Havaijille matkustaville. Jälkeenpäin matkalla takaisin satamaan hörpimme kuumaa kaakaota samalla, kun opas kertoi meille, miten Eka Canoe Adventures tukee yritystoimintansa ohessa paikallista yhteisöä opettamalla köyhempien perheiden lapsia purjehtimaan.
Snorkkeleiden lisäksi saimme käyttöön räpylät ja märkäpuvun yläosat.
Osallistun tällä kirjoituksella #ReilutBlogit-kampanjaan, jossa bloggaajat nostavat tietoutta kestävästä matkailusta ja kannustavat matkailijoita miettimään valintojaan. Tämän tiimoilta haastan Emmin, Lauran ja Satun, kertomaan omissa blogeissaan suhteestaan kestävään matkailuun sekä yhdestä mukavasta kokemuksesta aiheeseen liittyen, sekä kaikki lukijat jakamaan kokemuksiaan kommenttikentässä. Millaisia kokemuksia sinulla on kestävästä matkailusta?
Kestävää matkailua – mistä kannattaa kieltäytyä?
