Matkailulehti Travel+Leisure julkaisi taannoin amerikkalaisten lukijoidensa äänestämän listan kymmenestä parhaimmasta kotimaisesta (ml. Kanada) lomakaupungista. Ilahduin ensin siitä, että olen käynyt listan kaupungeista kuudessa, ja sen jälkeen vielä lisää siitä, että korkeimmilla sijoilla ei ollut eurooppalaisten tuntemia jättiläisiä vaan niitä pienempiä, vähän ”sivussa” olevia helmiä, jotka minäkin olen parin viimeisen vuoden aikana löytänyt.
Jos siis tänä vuonna suunnittelet roadtripia Pohjois-Amerikkaan niin ota tästä listasta koppi:
10. Asheville, Pohjois-Karolina
Asheville on toinen tämän listan kahdesta kaupungista, joka on jäänyt minulta väliin, vaikka tarkoitus on ollut toinen. Suunnittelimme siellä poikkeamista Georgiassa asuessamme, mutta vihdoin Great Smoky Mountainseille suunnatessamme ehdimme poiketa Pohjois-Karolinan puolella vain Cherokeen intiaanikapungissa.
Ashevilleen olisin halunnut, koska kuulin paljon juttua alueen koskenlaskumahdollisuuksista, ja lisäksi moni mainosti kaupunkia new age -hippien kotipaikkana vuorten keskellä. Asheville tunnetaan kuitenkin ehkä eniten Etelän Pariisina, jonka lempinimen se on eittämättä saanut Biltmore Estaten ansiosta: tämä ranskalaiseen renessanssityyliin rakennettu yli 16 000 neliömetrin kartano on Yhdysvaltain suurin yksityisomisteinen talo.
Biltmore Estaten renessanssicharmia, jota myös turistit pääsevät ihastelemaan. [kuva: Blake Lewis]
9. Victoria, British Columbia, Kanada
Victoria on pienempi kaupunki lähellä Vancouveria, joka kuitenkin peittoaa isoveljensä monessa asiassa, ainakin säässä: siellä sataa vain kolmasosa siitä mitä Vancouverissa. Victoriassa on vain 80 000 asukasta, ja brittivaikutteinen keskusta on kaunis ja helposti hahmotettavissa. Seattle/Vancouver-nurkkaus Pohjois-Amerikasta on jäänyt minulta vielä väliin, mutta kun tuonne suunnalle eksyn, niin Victoriaa ei voine jättää välistä.
Victoriasta juttua blogeissa:
Fisherman’s Wharf – värikkäitä asuntolaivoja, merenantimia kokkaavia kojuja ja valasristeily-yrityksiä
Victoria on British Columbian pääkaupunki. Tässä parlamenttitalo yövalaistuksessa. [kuva: Annika / Tarinoita maailmalta]
8. New York City, New York
Ei varmaan yllätä ketään, että vanha kunnon NYC on päässyt listalle? Sen sijaan yllätyksenä saattaa tulla sen sijoitus, vasta kahdeksas! NYC on ikoninen, erilainen, ihan omaa luokkaansa, yksi minunkin lempikaupungeistani, mutta myönnettävä on, ettei se ole matkailijalle niitä helpoimpia kohteita. Hotellien hinnat kun ovat suoraan sanottuna aivan poskettomia.
Jos kuitenkin majoitus järjestyy, niin NYCissä riittää nähtävää ja koettavaa vuoden jokaiselle päivälle, ja ravintolatarjonta hakee vertaistaan. Lisää juttua New Yorkista löytyy tästäkin blogista:
…ja lisää varmasti tulee. Ostimme nimittäin eilen lennot New Yorkiin hääpäiväksemme!
7. Chicago, Illinois
Olen käynyt päiväreissulla Chicagossa vuonna 2007, ja tuolloin todellakin kaupungin lempinimi, The Windy City, piti kutinsa. Melkein jäädyin kävellessäni Michiganjärven rantaa, vaikka ei ollut kuin ”vasta” lokakuu.
Chicagossa vaikutuksen minuun teki kaupunki. Kiipesin heti alkajaisiksi Willis Towerin (silloinen Sears Tower) huipulle ja ihailin alla levittäytyvää kaupunkimattoa, josta siellä täällä kohosi pilvenpiirtäjiä. Arkkitehtuuri ja urbaani kulttuuri mainitaankin amerikkalaisessa mediassa suureksi syyksi suunnata Chicagoon, ja se meillä on aikomuksena.
Chicagon tunnetuin taideteos on Bean, josta rakennukset tässä heijastuvat. [kuva: Giuseppe Milo]
6. Quebec, Québec, Kanada
Eurooppalaisin pala Kanadaa? Se lienee Quebec. Kaupunki ja sitä ympäröivä samanniminen provinssi taitavat olla ainoita alueita Yhdysvalloissa ja Kanadassa, joissa pelkällä englannilla ei välttämättä tule toimeen, ja jossa matkailijankin oletetaan puhuvan ranskaa.
Itse en ole Quebecissä käynyt, mutta olen sinne halunnut siitä lähtien, kun tajusin, että Quebecin vanhakaupunki on UNESCOn maailmanperintökohde. Vanhat söpöt kaupungit vievät minulta aina jalat alta.
San Franciscon kaupunkia ei ole lämmöllä pilattu. Kävimme täällä pari vuotta sitten keskellä elokuuta, ja ensimmäistä kertaa roadtrippimme aikana piti vetää pitkähihaista päälle. Tämä ei kuitenkaan menoa haitannut.
Kaupungissa parasta omasta mielestäni oli sen monet erilaiset kaupunginosat, jotka poikkesivat toisistaan välillä kuin yö ja päivä. Tietenkin ratikatkin hurmasivat kolistellessaan ylös alas katuja. Vietimme kaupungissa vain kaksi päivää, ja tuntui, että jäi niin paljon näkemättä, että tänne on pakko tulla uudelleen. Ja eiköhän me tulla!
San Franciscosta lisää juttua löytyy muista blogeista:
Seven Hills of San Francisco – Lombard Streetiä pitkin piti meidänkin ajaa, ja oli jopa jonottamisen arvoinen kokemus.
4. Santa Fe, New Mexico
Nyt aletaan päästä niihin kaupunkeihin, jotka johdannossa mainitsin sivussa oleviksi helmiksi! Santa Fe taitaa olla tuttu nimeltä monelle suomalaiselle, mutta kovinkaan moni tuskin on paikan päällä pyörähtänyt, koska New Mexicoon on matkaa vähän kaikkialta. Tänne kannattaa kuitenkin tulla pidemmältäkin!
Santa Fen keskusta on rakennettu lähes kokonaan pueblo-tyyliin savitiilistä, ja välillä tuntuu, kuin aika kaupungissa olisi pysähtynyt jonnekin 1600-luvulle. Kaupunki on tunnettu monista museoistaan, joista kaikki, joissa ehdimme käydä, olivat kiinnostavia, ja museoiden suljettua ovensa ei ollut mitään parempaa kuin istuminen helteistä iltaa viettäen yhdellä kaupungin monista terasseista.
Savannah, kaupunki josta en ollut kuullutkaan ennen muuttoamme Georgiaan, ja johon ihastuin täysin. Lähetimme tänne useammatkin suomalaiset vieraamme, ja kenelläkään ei ollut muuta kuin hyvää sanottavaa kaupungista. Eli siis mikä Savannah?
Savannahin kaupunki on satoja vuosia vanhoja antebellumhuviloita ja puutarhoja, ja sen asemakaavaa hallitsevat vanhat puistomaiset aukiot, joiden tammet ovat aavemaisesti naavatillandsian peitossa. Paikallinen taideteollinen yliopisto, yksi maailman arvostetuimmista, on tainnut vaikuttaa positiivisesti kaupungin henkeen, ja kadut ovat täynnä pieniä gallerioita, design-kauppoja, söpöjä kahviloita ja hyviä ravintoloita.
New Orleans koki kauheuksia hurrikaani Katrinan kynsissä, eikä tämä köyhähkö etelän kaupunki ole vieläkään palautunut täysin yli kymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Kaupungin turistikeskustassa, French Quarterissa, sitä ei kuitenkaan huomaa, ja Yhdysvaltojen virallinen bilekaupunki pyörii yötä päivää. Viemärit saattavat kesäisin haista ja kaduilla näkyy rottia, mutta siitä viis.
Myös French Quarterin ulkopuolella kannattaa matkailijan vierailla. Garden Districtissä on paljon upeita isoja huviloita, kun taas Saint Louisin hautausmaalta löytyy monia kiinnostavia vanhoja hautoja.
Tämä ei ole suinkaan ainoa lista, jossa Charleston on keikkunut kärjessä. Kaupunki on kehuttu maasta taivaisiin kaikissa matkailumedioissa, se pärjää myös hyvin elämänlaatuindekseissä, ja sitä yritetään kovasti saada UNESCOn maailmanperintölistalle.
…joten arvatkaa vaan ärsyttääkö, että emme ehtineet tänne asuessamme Georgiassa! Charlestonista moni tuttu sanoi, että se on ”vähän kuin Savannah, paitsi kivempi”, eli potentiaalisesti olisi ollut minunkin lempikaupunkini. Etelä-Yhdysvaltojen romanttinen helmi, ruokakulttuurin keskus, ja nyt sinne vaan on vähän pidempi matka.
En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.
Half Dome (2695 metriä) leirintäalueelta nähtynä
Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.
Half Domelle suositellaan lähdettäväksi jo kuuden maissa aamulla, mutta koska me olimme päässeet nukkumaan vasta vähän puolen yön jälkeen, totesimme järkevämmäksi nukkua vähän pidempään ja odotimme shuttle-bussia lähtöpaikalle puoli kahdeksan maissa.
Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.
Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.
Aki, Iiro ja ne pari aasialaista rappusillaVernal Falls: tänne saakka kannattaa jokaisen Yosemiten vierailijan kiivetä
Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.
Iiro ja joku omenapatukka varmaankin. Eväät oli ostettu Costcosta, mistä sai kätevästi 20 patukan paketteja.Vernal Falls ylhäältä päin. Korkeus 1524 metriä merenpinnasta.Kartanlukutauko Vernal Fallsien yläpäässä. Olin ostanut kartan edellisenä iltana leirintäalueen kartasta. Reitti oli niin hyvin merkitty, ettei karttaa olisi oikeasti tarvinnut, mutta siitä oli kiva aina tarkistaa, kuinka pitkä matka oli enää jäljellä.
Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.
Siellä se on!
Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.
Luontokohtaaminen polulla: harmaaorava
…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.
Tämä ei tainnut olla Half Dome. Ehkäpä Mount Broderick? Näitä omituisen muotoisia vuoria oli aika paljon, joten ne menivät meiltä sekaisin.
Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.
Myöhemmin tajusimme, että ”pilvet” horisontissa olivatkin alueella riehuvien metsäpalojen savuja.Tässä kohtaa puistonvartija tarkisti, että meillä oli arpajaisista voitettu lupa kiivetä huipulle. Puistonvartijalla oli lista luvan voittaneista, mutta varmuuden vuoksi olimme myös tulostaneet luvan mukaamme.
Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.
Matkalla ylös Switchbackeja (kuva: Aki)Minulla on jonkin asteinen korkean paikan pelko, ja suunnilleen tässä kohti se alkoi iskemään läpi toden teolla. Siksi nämä kaikki kuvat ovat Akin ottamia, koska minä en uskaltanut enää pysähtyä valokuvaamaan.Toinen syy on, että Akilla riitti kunto paremmin, kun Iiro ja erityisesti minä pysähdyimme puuskuttamaan harva se metri.Switchbackit melkein lopussa, ja siinä se häämöttääkin edessä: se viimeinen 150 metriä sulaa hulluutta.
Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.
Kun näimme näistä kuvia aiemmin, totesimme kaikki, että kuvat on vain otettu jostain tietystä kuvakulmasta, ja ne varmaan näyttävät hurjemmilta kuin mitä todellisuudessa. Ei, eivät näytä. Kyllä näistä kuvista saa ihan täysin totuudenmukaisen kuvan tuosta hulluudesta.
Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!
”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.
Ja niinhän minä sitten löysin itseni tuolta vaijereilta hillumasta. Ehkä yhdellä kiipeäjällä sadasta oli turvaköysi mukana, ja me emme kuuluneet tuohon porukkaan.
Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.
You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.
Jiihaa! Iiro otti huiputuksesta kaiken irti.Half Domen lakipiste
Meidän reppumme ja sanoinkuvaamattoman upea maisemaIiro chillaa Half Domen kielekkeelläAki samalla kielekkeellä, alas 1500 metrin pudotus
Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…
Mulla on paha olo antakaa mun olla
Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.
…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.
”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.
Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.
Ja takaisin alasÄlä katso alas.Älä päästä irti.Kestääköhän tämä? Vaijerit eivät olleet maailman tukevimmat, pari ”pylvästä” oli irti ja loputkin heiluivat.
Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.
Suunnilleen tässä vaiheessa meitä vastaan tuli puistonvartija, joka oli matkalla huipulle tarkistamaan, ettei sinne ollut jäänyt kukaan pulaan, sillä reitti olisi tältä päivältä nyt suljettu.
Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.
Peura, johon melkein törmäsimme polulla
Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.
Polulla spotattu sisilisko
Nevada Falls, jonka ohitimme John Muir Traililla
Nevada Falls vähän kauempaa
25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.
Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.
Kävelemämme reitti kartalla. Paluumatkalla kiersimme vesiputousten ohitse kiipeävän Mist Trailin John Muir Trailin kautta.
Yhdysvalloissa on yhteensä 59 kansallispuistoa. Itse olen nähnyt niistä noin kolmasosan, ja jokainen puisto on ollut ehdottomasti vierailun arvoinen. Siksi puistojen laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa ja ehkä vähän järjetöntäkin, mutta here goes:
5. Great Smoky Mountainsin kansallispuisto
Tämä Appalakkien vuoristossa sijaitseva kansallispuisto on vierailijamäärillä mitattuna Yhdysvaltojen suosituin: kymmenisen miljoonaa vierailijaa vuodessa. Ei mikään ihme, sillä puisto on päivämatkan päässä miljoonien amerikkalaisten kodeista, ja siellä riittää ihasteltavaa ympärivuotisesti. Me kävimme puistossa helmikuussa Georgiassa asuessamme, ja hämmästyimme, kun näimme vuorilla lunta, mikä kertoo eniten siitä, kuinka tottumattomia olimme vielä tuolloin vuoristoon. Vuoret ovat saaneet nimensä siitä, että ne peittyvät usein pilviin, joten maisemien varaan ei kannata laskea. Onneksi myös pilviin kietoutuneet vuoret ovat upea näky.
Kun maailman seitsemästä luonnonihmeestä tehdään listausta, Grand Canyon vilkkuu usein listalla. Syy tälle on kanjonin käsittämätön koko: kolmisenkymmentä kilometriä läpimitaltaan, useita satoja kilometriä pitkä, ja parhaimmillaan melkein kaksi kilometriä syvä. Mittasuhteet ovat sitä luokkaa, ettei niitä voi kunnolla käsittää, ellei ole käynyt paikan päällä ihmettelemässä, ja silloinkin on vaikeuksia uskoa silmiään. Kanjonin läheisyyttä ei voi oikein mitenkään aistia, vaan yhtäkkiä vasta ihan sen reunalla se rävähtää eteen kaikessa komeudessaan. Jos aikaa riittää, kanjonia kannattaa käydä ihailemassa sekä etelä- että pohjoisreunalta. Vaikka Grand Canyon on alueen kiistaton kruunu Arizonan ja Utahin alueella riittää toinen toistaan upeampia kansallispuistoja vaikka kuukauden reissun tarpeisiin.
Coloradossa viettämäni aika taitaa paistaa lävitse pienenä kotiseutuylpeytenä, kun nostin tämän kansallispuiston näinkin korkealle listalleni – ja harkitsin kovasti vielä korkeampaa sijaa! Jostain syystä, tämä on ainoa tälle top-listalle päässeistä kansallispuistoista, joka ei ole myös UNESCOn maailmanperintökohde, eikä Kalliovuorten eli Rocky Mountainin kansallispuisto ole yhtä tajunnanräjäyttävä kuin vaikkapa Grand Canyon, mutta yhtä kaikki se on henkeä salpaava, jos vaan tykkää upeista vuoristomaisemista. Ellei ehdottomasti kaipaa lumikenkäilemään tai laskemaan mäkeä, Kalliovuorilla kannattaa vierailla, kun puistoa halkova Trail Ridge Road on auki (noin toukokuun puolivälistä lokakuulle), jotta pääsee näkemään ne kaikkein upeimmat maisemat. Suosikkikuukauteni puistossa on syyskuu, koska silloin vapitien kiima-aika yhdistyy upeaan ruskaan, eikä näihin komeisiin sarvipäihin voi olla törmäämättä.
Jos pitäisi veikata, missä USA:n kansallispuistossa on käynyt eniten suomalaisia, veikkaukseni olisi Yosemite. Sijainti San Franciscon kupeessa auttaa, koska puisto sopii hyvin vaikka päiväreissuksi, jos ei halua jäädä yöksi. (Toisaalta, miksei haluaisi? Lämmin suositus Curry Villagen telttakabiineille.) Upea korkeiden vuorten ympäröimä laakso tarjoaa kauniita vesiputouksia, ja kansallispuistossa kasvaa myös jättiläispunapuita, niitä joiden kantoon tehdyistä aukoista voi ajaa autolla, mutta minulle puiston kohokohta tulee aina olemaan sen yllä kohoava Half Dome, puolipallon muotoinen paljas graniittivuori, jolle kiipeäminen on yksi hienoimmista vaellusmuistoistani ikinä.
Yosemiten kansallispuisto
Ottaen huomioon, kuinka upea Half Domelle kiipeäminen oli kokemuksena, on pieni ihme, etten ole kirjoittanut vielä siitä tai koko Yosemitesta yhtäkään postausta. Rimakauhua ilmassa? Täten lupaan juhlallisesti, että lopetan jahkailun, ja postaus tulee viimeistään ensi viikolla. Jos Amerikan vaarallisimmaksikin tituleerattu vaellusreitti kiinnostaa, pysykää kuulolla!
1. Yellowstonen kansallispuisto
Yellowstone on Yhdysvaltojen kansallispuistoista vanhin ja sijaitsee totaalisen keskellä ei-mitään. Ajoimme puistoon yhdeksän tuntia läpi aution Wyomingin pitkin teitä, joilla bensa-asemien välillä saattoi olla parisataa kilometriä ja kännykkäverkosta ei tietoa, ja vielä perilläkään emme oikein tienneet, mitä odottaa. Korkeina vesisuihkuina purkautuvat geysirit, sateenkaaren väreissä hohtavat kuumavesilähteet, mutaa ja rikkiä pulppuava maa ja valkoisena hohtava kuumaisema lumosi meidät, ja kun mukaan soppaan vielä heittää korkeita vuoria, upeita vesiputouksia, keltaisena loistavan kanjonin ja upeat patikointimaastot, what’s not to love?
Ja ne eläimet! Yellowstone on suojaisa satama valtaville biisonilaumoille, vuorenrinteillä puikkelehtiville paksusarvilampaille, ympäriinsä möyriville murmeleille, niityillä vaeltaville peuroille, vapiteille ja hanka-antiloopeille sekä välillä pelottavankin suurelle karhupopulaatiolle. Yellowstonessa yhdistyi elementtejä kaikista tämän listan muista kansallispuistoista, ja geoterminen aktiivisuus korotti sen mahtavuuden potenssiin kymmenen. Jos valitset vain yhden Yhdysvaltojen kansallispuistoista matkakohteeksi, valitse Yellowstone.
Vasemmalla Iiro ihmettelemässä Death Valleyn suola-aavikkoa, oikealla näkymä Great Sand Dunesin kukkuloilta
Jos tässä top-listassa olisi ollut enemmän kuin viisi kohtaa, seuraavaksi listalle olisi varmaankin änkenyt Death Valleyn kansallispuisto, jossa kiersimme katsomassa vuorenhuippuja, laakson pohjan aavikoita ja värikkäitä kalliomuodostelmia sekä ihmettelimme yölämpötilaa, joka ei tippunut alle 35 asteen. Toinen mieleen painunut kokemus kansallispuistosta on aikainen patikointi Great Sand Dunesien satoja metrejä korkeille hiekkadyyneille sekä telttailu niiden vieressä, vaikka koko telttailu meinasikin mennä plörinäksi juuri voimaan astuneiden syysaikataulujen lukittua puistonvartijoiden keskus nenämme edestä. Tämä on kuitenkin vain listaus niistä puistoista, joissa olen itse vieraillut. Jos kokemukseni olisi laajempi, ehkäpä joku näistä tunkisi listalle mukaan:
Denalin kansallispuisto Alaskassa näyttää kuvien perusteella vuorista ja eläimistä pitävän matkailijan unelmalta. Alaskaan tekisi mieli lähteä muutenkin jäätiköiden takia, ja tästä matkakuumeesta on syypäänä Elina, joka kirjoittaa mm. Denalista Vaihda vapaalle -blogissa.
Evergladesin kansallispuisto Floridassa on rämettä ja alligaattoreita siellä, mihin yleisesti kuvitellaan aurinkorantoja ja asutusta. En ole koskaan käynyt Etelä-Floridassa, mutta jos puheissa oleva Miamin reissu konkretisoituu niin tätä ei voi jättää väliin. Kuvan ottanut Teea kirjoitti juuri Evergladesista Curious Feet-blogissa.
Badlandsin kansallispuisto Etelä-Dakotassa on ollut jossain mieleni taka-alalla tosi karuna paikkana, kunnes toissaviikolla lensin alueen ylitse ikkunapaikalla ja pääsin vilkuilemaan maisemia pilvettömältä taivaalta käsin. Vau! Tästäkin kansallispuistota löytyy kuvia englanninkielisestä 59 National Parks-blogista, jossa pariskunta kiertää kaikki USA:n kansallispuistot 59 viikossa.
Glacierin kansallispuisto Montanassa on siellä kulmassa Yhdysvaltoja, mistä tiedän hyvin vähän – liian vähän. Kean kuvat Glacierista Deep Red Blues-blogissa ovat kuitenkin sen verran upeita, että hingun minäkin paikan päälle.
Kansallispuistojen lisäksi National Park Servicellä on hoidettavanaan myös kansallismonumentteja, virkistysalueita ja historiallisia reittejä, ja Yhdysvaltojen reissua suunnitellessa NPS:n nettisivut ovat minulle ihan ykköspaikka, mistä inspiraatiota lähden hakemaan.
Hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Kolmosella alkavia lämpötiloja. Ihmisiä bikineissä rantabulevardilla. Tämä on Los Angeles syyskuussa. Vajaan viikon reissulla emme kertaakaan eksyneet Downtowniin, sillä rannalla kävely aamutuimaan ja ilta-auringon aikaan vei voiton.
Tukikohtamme oli Venice Beach, vähän Santa Monicasta etelään, joka tunnetaan myös lempinimellä Muscle Beach. Täältä alkoi ensimmäinen alkuperäinen kehonrakennusbuumi 1930-luvulla, ja alueella toimii yhä ulkoilmakuntosali, jossa lihaskimput ähkivät päivät pitkät. Vaikka majoituksemme oli läheltä rantaa, Iirolle kyseessä oli työmatka, mutta minä vietin päivät istuen rantakahviloissa ja kävellen taikka pyöräillen rantaa edestakaisin.
Eksyin eräänä päivänä kanaalialueelle, josta Venice Beach on saanut nimensä: tänne rakennettiin 1900-luvun alussa Yhdysvaltojen johtava resorttialue, mikä vaati paikalla olleiden soiden kuivattamista kanaalien avulla. 20-luvulla paikka oli jo kunnon viihdekeskus, ja rannalla oli mm. Länsirannikon suurin huvipuisto. Verorahat kuitenkin loppuivat, ja vaikka rannalta löydettiin öljyä 30-luvulla ja vuoristoradan viereen nousi öljynporaustorneja, 50-luvulle tultaessa paikkaa alettiin kutsua merenrantaslummiksi, Slum by the Sea.
Seuraavana aamupäivänä vuokrasin pyörän, jolla viiletin pitkin rantaa tukka hulmuten. Rantabulevardi oli täynnä vuokrauskojuja, joista olisi saanut ties minkälaista pyörää, rullalautaa taikka Segwayta lainaksi, mutta minä pitäydyin siinä normaalissa mallissa.
Kuvia itse vuokrapyöristä löytyy Stilettikorkokanta-blogista, joka vakuutti minut siitä, että pyöränvuokraus tuolla päin on must.
Yhtenä iltana lähdin kävelylle pohjoiseen päin ja päädyin Santa Monica Pearille ihastelemaan aaltoja. Illan hämärtyessä Iiro saapui myös paikalle ja ajoimme pari kierrosta vuoristoradalla, joka ei ollut erityisen villi, mutta josta näkymät pitkin rantaviivaa olivat aika upeita. Illan päätteeksi söimme vatsamme täyteen Bubba Gumpin mereneläväravintolassa, jossa ravut olivat hyvän hintaisia, mutta laskua katsellessa olimme tyytyväisiä, että olimme tilanneet vain yhdet oluet. Täällähän oluen hintaa harvemmin kerrotaan menussa, ja yleensä hinnat ovat olleet kohtuullisia, mutta yli $10 pelkästä oluesta yllätti tällä kertaa ikävästi. Melkein yhtä kallista kuin Suomessa?
Matkan loppuvaiheessa hotellin vaihto pakotti meidät vihdoin pois rannalta, ja vietin aamupäivän Hollywoodin Walk of Famen tähtiä bongaillen. Illalla Deep Red Blues -blogin innoittamana käväisimme ihailemassa maisemia Griffith Observatorylta käsin. Jäi fiilis, että tänne pitää päästä uudestaan, ja onneksi seuraava visiitti Enkelten kaupunkiin onkin tiedossa tasan kuukauden päästä.
Koska koko reissusta tuli tieto vasta pari päivää ennen lähtöä, matkaoppaisiin tutustuminen jäi vähemmälle. Sen sijaan oppaiksi muodostuivat suomalaiset matkablogit, joista jutussa mainittujen lisäksi hyödyllisiä vinkkejä ammensin myös näistä: Siveltimellä, Sanna Wallenius, Suvi Höyden, Unagidon. Jos reissu Losiin on ajankohtainen, kannattaa käydä tutustumassa!
Yllä on näkymä terassiltamme, kun heräsimme aamulla Death Valleyn hotellistamme. Lämpöä oli aamukahdeksalta mukavat 30 astetta, joten lähdimme hetkeksi pulikoimaan uima-altaalle, jonka vesi taisi olla saman lämpöistä.
Hotellialueen raja näkyi maassa, sillä kastelujärjestelmien puuttuessa tuolla ei kasvanut paljon mikään
Death Valleyssa sijaitsee USA:n matalin kohta, Badwater Basin, joka sai nimensä siitä, kun uudisraivaajat, jotka olivat päättäneet kiertää Sierra Nevadan vuoret etelän kautta, taivalsivat Death Valleyn lävitse etsiessään vettä. Vettä löytyikin, mutta se ei ollut juomakelpoista edes kuivuudesta kärsivien muulien mielestä.
Maa oli suolakerroksen peitossa, jota piti tietenkin maistaa
Vielä nopea poseeraus ennen auton ilmastointiin pakenemista
Ulkona oli aamupäivällä yli 40 astetta, ja kaikkialla varoiteltiin, ettei tässä säässä tule lähteä kävelylle ilman hyvin tarkkaa harkintaa. Varoittavana esimerkkinä kerrottiin erään ruotsalaisen pariskunnan tarina, jossa mies lähti yksin viiden kilometrin patikointireitille mukanaan litra vettä. Vaimo ajoi lähtöpisteeltä saapumispisteelle autolla ja huolestui, kun miestä ei vielä kolme tuntia myöhemmin näkynyt, joten hän hälytti puistonvartijat etsimään miestä… ja sieltähän kanjonista mies löytyi tuntia myöhemmin, jo tukevasti kuolleena.
Badwater Basinistä löytyy myös Devil’s Golf Course, suolakenttä, jossa ei suositeltu kaatumista, sillä suolakiteet saattoivat olla veitsenteräviä
Suolamuodostelma lähikuvassa
Automme toimi reissussa pelastuslauttanamme, sillä ilmastointi pelasi ja takakontti oli täynnä vettä
Death Valleyssa olisi voinut helposti viettää toisenkin päivän ajellen ympäriinsä. Laakso oli täynnä kanjoneita, joita pitkin meni yksisuuntaisia maastoreittejä, ja joiden varrella oli toinen toistaan hienompia kivimuodostelmia ja muita elottomia nähtävyyksiä. Kokonaan näkemättä jäivät myös vanhat booraksikaivokset sekä Scotty’s Castle, jonkun hullun 1920-luvun kesämökki.
Artist’s Driven varrella kanjoninseinämä oli värjäytynyt kuin taiteilijan paletiksi
Joku muukin oli keksinyt ajaa kanjonin lävitse
Vähän puolenpäivän jälkeen aloimme olla valmiita lähtöön pois laaksosta, ja auton lämpömittari näytti jo 49 astetta – sentään kokonaiset 8 astetta vuoden 1912 maailmanennätyslämpöä vähemmän. Pistäydyimme vielä poistuessamme Mesquite Flatsien hiekkadyyneillä, jossa hiekka poltteli kengänpohjien lävitse. Death Valleyssa korkein mitattu maan lämpötila on muuten 94 astetta.
Death Valleyn rajalla, vuorilla. Nyt nokka kohti seuraavaa puistoa!
Edessä Coffin Peak eli hauta-arkkuhuippu, sinne siis!
Länsi-USAn suuriin kansallispuistoihin on sisäänpääsymaksu, ja Grand Canyonissa ja Yosemitessa sisäänkulkuväylillä on kopit, jossa metsänvartijat päivystävät keräämässä maksuja. Ei Death Valleyssa. Kun ajoimme paikalle elokuussa, sisäänkäynnin kohdalla oli itsepalveluautomaatti, josta sai lunastaa lippunsa. Iltaviiden maissa ulkona oli +40 astetta hellettä.
Näkymä Coffin Peakin tuntumasta, Dante’s Viewltä
Sisäänkäynti laaksoon on vajaan kilometrin korkeudessa, josta me suuntasimme vielä 700 metriä ylemmäs Dante’s Viewn näköalapaikalle vuorijonon päälle. Death Valleyn kuumat lämpötilat johtuvat juuri ympäröivistä vuorijonoista, jotka toimivat kattilan reunoina alueella, jossa kosteutta on minimaalisesti ja aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta käytännössä aina. Itseasiassa kolmena muuna vuodenaikana laaksossa saattaa olla ihan kohtuullista olla ja talvisin patikointisäät ovat jopa miellyttäviä, mutta tietenkin me osuimme paikalle elokuussa, keskellä kuuminta kesää.
Dante’s Viewlta on näkymä Badwaterin lätäköille merenpinnan alapuolelle sekä taustalla siintäville usean kilometrin korkuisille vuorille
Badwaterin lätäkkö alhaalla on alimmillaan 85 metriä merenpinnan alapuolella; kaukaisuudessa Iiron osoittamassa suunnassa taas voi hyvällä säällä erottaa USA:n korkeimman kohdan (Alaskaa lukuunottamatta), Mount Whitneyn, joka kohoaa 4421 metriin
Koska Death Valleysta puuttuvat täysin puut, jotka toisivat laaksoon perspektiiviä, korkeuseroja on todella hankala hahmottaa. Tajusimme auton kulkevan jyrkkään ylämäkeen parhaiten siitä, että moottori nosti kierroksia minkä ehti. Meidän SUVimmekin ulvoi rinteessä, joten varoituskyltit, joiden mukaan pahimpiin mäkiin ei saa mennä asuntoautolla, lienivät ihan paikallaan.
Paras poseerauspaikka on tietenkin kalloinrinteessä äkkipudotuksen vieressä
Iiro nappasi allekirjoittaneen kiinni, mikä oli ihan kiva, koska alas on kaksi kilometriä
Heti alussa huomasimme, ettei Death Valley tosiaankaan ole täysin kuollut. Hypätessämme autosta ensimmäistä kertaa ulos kimppuumme hyökkäsi kärpäsparvi, sellaisia ärsyttäviä pieniä banaanikärpästen kaltaisia. Myöhemmin näkyi vähän isompaa elämää…
Mistähän tämäkin puska repii vetensä?
Sisilisko yritti maastoutua osaksi kiveä
Kyllä, se on ihka aito kojootinpoikanen! Tai näin ainakin kuvan ottohetkellä luulin, mutta googletuksen perusteella kyseessä onkin kit fox eli kissakettu.
Hämärässä saalistavan kissaketun näimme, kun ajoimme kilpaa auringon kanssa Zabriskie Pointille katsomaan auringonlaskua, jonka viimeisen minuutin ehdimmekin nähdä juostuamme rinnettä ylös. Pienestä juoksusta sai kunnon sydämenväpätykset aikaan, sillä ei puhettakaan että lämpötila olisi ehtinyt laskea tähän mennessä.
Aurinko laskee vuorien taa, se värjää sun hiuksesi punaisellaan ja, Eput laulaa… Edessä Zabriskie Point.
Täällä aurinko värjää hiusten lisäksi myös vuoret – tosin Golden Canyon ei taida paljoa värjäystä kaivata.
Auringon laskettua suuntasimme Furnace Creek Innille, josta olimme varanneet huoneet yöksi. Kyseinen majatalo rakennettiin jo vuonna 1927, kun hiipuva booraksikaivostoiminta rohkaisi kaivosyhtiöitä hakemaan muita tulonlähteitä omistamilleen kaivosrautateille. Me nautimme oluet palmujen reunustamalla terassilla katsellen kuun valaisemaa laaksoa, josta valo heijastui aivan kuin tyyneltä merenlahdelta, ja tunnelma oli kuin jossain Kaakkois-Aasian rantalomakohteessa – lämpötila ei ollut tuntunut laskeneen auringonlaskun jälkeen astettakaan. Illallisella hodari- ja burgeribuffetissa istuimme mieluusti ilmastoiduissa sisätiloissa, mutta pihvit piti hakea kokilta, joka täydessä kokinpuvussa grillasi niitä ulkona hohkavien hiilien äärellä. Herra kokki, miten te kestätte tätä kuumuutta? I don’t, kokki puuskahti takaisin. Noone would. We have shifts, and this is the one everyone hates.
