Matkaopas: Nevada | Globe Called Home

4.3.201529.6.2015

Yhdysvaltojen kansallispuistot: TOP 5

Yhdysvalloissa on yhteensä 59 kansallispuistoa. Itse olen nähnyt niistä noin kolmasosan, ja jokainen puisto on ollut ehdottomasti vierailun arvoinen. Siksi puistojen laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa ja ehkä vähän järjetöntäkin, mutta here goes:

5. Great Smoky Mountainsin kansallispuisto

Tämä Appalakkien vuoristossa sijaitseva kansallispuisto on vierailijamäärillä mitattuna Yhdysvaltojen suosituin: kymmenisen miljoonaa vierailijaa vuodessa. Ei mikään ihme, sillä puisto on päivämatkan päässä miljoonien amerikkalaisten kodeista, ja siellä riittää ihasteltavaa ympärivuotisesti. Me kävimme puistossa helmikuussa Georgiassa asuessamme, ja hämmästyimme, kun näimme vuorilla lunta, mikä kertoo eniten siitä, kuinka tottumattomia olimme vielä tuolloin vuoristoon. Vuoret ovat saaneet nimensä siitä, että ne peittyvät usein pilviin, joten maisemien varaan ei kannata laskea. Onneksi myös pilviin kietoutuneet vuoret ovat upea näky.

Great Smoky Mountains National Park — Great Smoky Mountainsin kansallispuisto

Great Smoky Mountainsilta olen kirjoittanut patikoinnista Charlie’s Bunionille (13 km) kuuluisaa Appalachian Trailia pitkin sekä Cades Coven peurojen täyttämästä laaksosta.

4. Grand Canyonin kansallispuisto

Kun maailman seitsemästä luonnonihmeestä tehdään listausta, Grand Canyon vilkkuu usein listalla. Syy tälle on kanjonin käsittämätön koko: kolmisenkymmentä kilometriä läpimitaltaan, useita satoja kilometriä pitkä, ja parhaimmillaan melkein kaksi kilometriä syvä. Mittasuhteet ovat sitä luokkaa, ettei niitä voi kunnolla käsittää, ellei ole käynyt paikan päällä ihmettelemässä, ja silloinkin on vaikeuksia uskoa silmiään. Kanjonin läheisyyttä ei voi oikein mitenkään aistia, vaan yhtäkkiä vasta ihan sen reunalla se rävähtää eteen kaikessa komeudessaan. Jos aikaa riittää, kanjonia kannattaa käydä ihailemassa sekä etelä- että pohjoisreunalta. Vaikka Grand Canyon on alueen kiistaton kruunu Arizonan ja Utahin alueella riittää toinen toistaan upeampia kansallispuistoja vaikka kuukauden reissun tarpeisiin.

Grand Canyonilta olen kirjoittanut patikoinniltamme kanjoniin Bright Angel Trailia pitkin. Alas asti emme päässeet, sillä edestakaiseen patikointiin olisi mennyt kaksi päivää.

3. Kalliovuorten kansallispuisto

Coloradossa viettämäni aika taitaa paistaa lävitse pienenä kotiseutuylpeytenä, kun nostin tämän kansallispuiston näinkin korkealle listalleni – ja harkitsin kovasti vielä korkeampaa sijaa! Jostain syystä, tämä on ainoa tälle top-listalle päässeistä kansallispuistoista, joka ei ole myös UNESCOn maailmanperintökohde, eikä Kalliovuorten eli Rocky Mountainin kansallispuisto ole yhtä tajunnanräjäyttävä kuin vaikkapa Grand Canyon, mutta yhtä kaikki se on henkeä salpaava, jos vaan tykkää upeista vuoristomaisemista. Ellei ehdottomasti kaipaa lumikenkäilemään tai laskemaan mäkeä, Kalliovuorilla kannattaa vierailla, kun puistoa halkova Trail Ridge Road on auki (noin toukokuun puolivälistä lokakuulle), jotta pääsee näkemään ne kaikkein upeimmat maisemat. Suosikkikuukauteni puistossa on syyskuu, koska silloin vapitien kiima-aika yhdistyy upeaan ruskaan, eikä näihin komeisiin sarvipäihin voi olla törmäämättä.

Rocky Mountainin kansallispuisto — Kalliovuorten kansallispuisto

Kalliovuorten kansallispuistosta olen kirjoittanut jo mainitusta Trail Ridge Roadista eli Yhdysvaltojen korkeimmasta maantiestä, lumikenkäilystä Bear Laken ympäristössä, puiston 100-vuotisesta historiasta, telttailusta kansallispuistossa sekä tietenkin ensivierailustamme puistoon marraskuussa 2013.

2. Yosemiten kansallispuisto

Jos pitäisi veikata, missä USA:n kansallispuistossa on käynyt eniten suomalaisia, veikkaukseni olisi Yosemite. Sijainti San Franciscon kupeessa auttaa, koska puisto sopii hyvin vaikka päiväreissuksi, jos ei halua jäädä yöksi. (Toisaalta, miksei haluaisi? Lämmin suositus Curry Villagen telttakabiineille.) Upea korkeiden vuorten ympäröimä laakso tarjoaa kauniita vesiputouksia, ja kansallispuistossa kasvaa myös jättiläispunapuita, niitä joiden kantoon tehdyistä aukoista voi ajaa autolla, mutta minulle puiston kohokohta tulee aina olemaan sen yllä kohoava Half Dome, puolipallon muotoinen paljas graniittivuori, jolle kiipeäminen on yksi hienoimmista vaellusmuistoistani ikinä.

Yosemite kansallispuisto — Yosemiten kansallispuisto

Ottaen huomioon, kuinka upea Half Domelle kiipeäminen oli kokemuksena, on pieni ihme, etten ole kirjoittanut vielä siitä tai koko Yosemitesta yhtäkään postausta. Rimakauhua ilmassa? Täten lupaan juhlallisesti, että lopetan jahkailun, ja postaus tulee viimeistään ensi viikolla. Jos Amerikan vaarallisimmaksikin tituleerattu vaellusreitti kiinnostaa, pysykää kuulolla!

1. Yellowstonen kansallispuisto

Yellowstone on Yhdysvaltojen kansallispuistoista vanhin ja sijaitsee totaalisen keskellä ei-mitään. Ajoimme puistoon yhdeksän tuntia läpi aution Wyomingin pitkin teitä, joilla bensa-asemien välillä saattoi olla parisataa kilometriä ja kännykkäverkosta ei tietoa, ja vielä perilläkään emme oikein tienneet, mitä odottaa. Korkeina vesisuihkuina purkautuvat geysirit, sateenkaaren väreissä hohtavat kuumavesilähteet, mutaa ja rikkiä pulppuava maa ja valkoisena hohtava kuumaisema lumosi meidät, ja kun mukaan soppaan vielä heittää korkeita vuoria, upeita vesiputouksia, keltaisena loistavan kanjonin ja upeat patikointimaastot, what’s not to love?

Ja ne eläimet! Yellowstone on suojaisa satama valtaville biisonilaumoille, vuorenrinteillä puikkelehtiville paksusarvilampaille, ympäriinsä möyriville murmeleille, niityillä vaeltaville peuroille, vapiteille ja hanka-antiloopeille sekä välillä pelottavankin suurelle karhupopulaatiolle. Yellowstonessa yhdistyi elementtejä kaikista tämän listan muista kansallispuistoista, ja geoterminen aktiivisuus korotti sen mahtavuuden potenssiin kymmenen. Jos valitset vain yhden Yhdysvaltojen kansallispuistoista matkakohteeksi, valitse Yellowstone.

Yellowstone kansallispuisto — Yellowstonen kansallispuisto

Yellowstonen kansallispuistosta olen kirjoittanut pikaterveiset itse reissun päältä, yhteenvedon Yellowstonen parhaista puolista sekä tulevien matkailijoiden avuksi reissubudjettimme ja tietoa telttailukokemuksistamme.

Bubbling under…

Death Valley & Great Sand Dunes — Vasemmalla Iiro ihmettelemässä Death Valleyn suola-aavikkoa, oikealla näkymä Great Sand Dunesin kukkuloilta

Jos tässä top-listassa olisi ollut enemmän kuin viisi kohtaa, seuraavaksi listalle olisi varmaankin änkenyt Death Valleyn kansallispuisto, jossa kiersimme katsomassa vuorenhuippuja, laakson pohjan aavikoita ja värikkäitä kalliomuodostelmia sekä ihmettelimme yölämpötilaa, joka ei tippunut alle 35 asteen. Toinen mieleen painunut kokemus kansallispuistosta on aikainen patikointi Great Sand Dunesien satoja metrejä korkeille hiekkadyyneille sekä telttailu niiden vieressä, vaikka koko telttailu meinasikin mennä plörinäksi juuri voimaan astuneiden syysaikataulujen lukittua puistonvartijoiden keskus nenämme edestä. Tämä on kuitenkin vain listaus niistä puistoista, joissa olen itse vieraillut. Jos kokemukseni olisi laajempi, ehkäpä joku näistä tunkisi listalle mukaan:

Ylärivistä vasemmalta: Denali (kuva @vaihdavapaalle), Everglades (kuva @curiousteea), Badlands (kuva @59nationalparks) ja Glacier (kuva @keamar)

Denalin kansallispuisto Alaskassa näyttää kuvien perusteella vuorista ja eläimistä pitävän matkailijan unelmalta. Alaskaan tekisi mieli lähteä muutenkin jäätiköiden takia, ja tästä matkakuumeesta on syypäänä Elina, joka kirjoittaa mm. Denalista Vaihda vapaalle -blogissa.
Evergladesin kansallispuisto Floridassa on rämettä ja alligaattoreita siellä, mihin yleisesti kuvitellaan aurinkorantoja ja asutusta. En ole koskaan käynyt Etelä-Floridassa, mutta jos puheissa oleva Miamin reissu konkretisoituu niin tätä ei voi jättää väliin. Kuvan ottanut Teea kirjoitti juuri Evergladesista Curious Feet-blogissa.
Badlandsin kansallispuisto Etelä-Dakotassa on ollut jossain mieleni taka-alalla tosi karuna paikkana, kunnes toissaviikolla lensin alueen ylitse ikkunapaikalla ja pääsin vilkuilemaan maisemia pilvettömältä taivaalta käsin. Vau! Tästäkin kansallispuistota löytyy kuvia englanninkielisestä 59 National Parks-blogista, jossa pariskunta kiertää kaikki USA:n kansallispuistot 59 viikossa.
Glacierin kansallispuisto Montanassa on siellä kulmassa Yhdysvaltoja, mistä tiedän hyvin vähän – liian vähän. Kean kuvat Glacierista Deep Red Blues-blogissa ovat kuitenkin sen verran upeita, että hingun minäkin paikan päälle.

Kansallispuistojen lisäksi National Park Servicellä on hoidettavanaan myös kansallismonumentteja, virkistysalueita ja historiallisia reittejä, ja Yhdysvaltojen reissua suunnitellessa NPS:n nettisivut ovat minulle ihan ykköspaikka, mistä inspiraatiota lähden hakemaan.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

5.12.20143.2.2015

Las Vegasin showt – kallista ja ilmaista

Ensin sananen niistä kalliista: Cirque du Soleil ja muut esitykset

Las Vegasissa joka kasinolla tuntuu olevan jonkinlainen show, ja klassiseen Vegasin reissuun kuuluukin vähintään yksi ilta katsomassa huimia spektaakkeleita. Pelkästään Cirque du Soleililla on kahdeksan eri sirkusesitystä, jotka pyörivät kaupungissa useimpina iltoina, joinain kahdesti, ja monta vuotta putkeen. Me kävimme Iiron kanssa niistä yhdessä, ja sen lisäksi Iiro on nähnyt niistä kaksi muuta, joista lyhyet kommentit omaa ostopäätöstä helpottamaan:

Zumanity. Akrobatiaa, huumoria, burleskia, paljon alastomuutta ja jonkin verran viittauksia seksiin (keskimäärin hyvällä maulla toteutettuna). Ei lapsille, ja muutenkin seuran suhteen kannattaa olla valikoiva: en esimerkiksi menisi työporukalla. Näin kahdestaan käytynä tykättiin, varsinkin kun ei istuttu eturivissä, missä olisi ollut vaarana, että joutuu mukaan esitykseen.
KÀ. Paljon hyppimistä, pomppimista ja temppuilua sekä näyttämö, joka pyöri ympäriinsä niin, että ihmiset välillä tippuivat siitä pois. Hienon näköistä (ja ilmeisesti myös vaarallista – vuosi sitten yksi näyttelijöistä oli kuollut). Periaatteessa tässä kai pitäisi olla juonikin, mutta Iiro ei ottanut siitä selvää.
O. Iiron mukaan kaikista vaikuttavin hänen näkemistään esityksistä (ja myös kaikista kallein). Temput pääasiassa vedessä, veden yläpuolella, veden alla, ja jo lavasteet ovat näkemisen arvoiset.

Cirque du Soleilin lisäksi kaupungissa pyörii ties mitä showta (lue juttua Britneyn Vegas-showsta Kotirouvailua ja kulttuurishokkeja -blogista), ja harkitsin myös mm. Absinthea, joka oli saanut erittäin hyvät arvostelut. Las Vegasin show-valikoimaa kannattaa tutkia esimerkiksi Vegas.comista, mutta huomaa, että jos sinulle käy ”melkein mikä vaan” ja et halua välttämättä kaikista parhaille paikoille, halvimmillaan liput ovat, kun ne ostaa samana päivänä Vegasissa sijaitsevista kioskeista. Ovh-hinnat näissä keikkuvat $100:n paikkeilla, mikä on aika paljon showsta, jossa ei ole edes väliaikaa.

…ja sitten juttua niistä ilmaisista: suihkulähteet ja ulkoilmaesitykset

Kasinoiden sisällä on käsittääkseni joitain esityksiä, mutta meiltä ne jäivät väliin. Sen sijaan bongasimme ne kaksi tunnetuinta ulkoilmanäytöstä: Bellagion suihkulähteet ja Miragen tulivuoren.

Bellagion suihkulähteet

Bellagion suihkulähteet ovat kaikille varmaan tuttuja lukuisista Vegas-leffoista. Nämä ovat ne suihkulähteet, joiden eteen Ocean’s 11:n lopussa jengi kokoontuu ihmettelemään elämää. Suihkulähdeshow pyörii iltapäivisin aina tasalta ja puolelta, klo 20 jälkeen vartin välein aina puoleen yöhön asti. Minä näin shown yhteensä kolmesti, eikä siihen ehtinyt kyllästyä, sillä joka kerralla oli eri biisi ja koreografia. Suosittelen siis menemään paikalle illalla ja viipymään tuon vartin verran, että näkee ainakin kaksi eri showta.

Korkeimmillaan suihkulähteet suihkuavat 150 metrin korkeuteen.

Koreografiat ovat välillä aika villejä

Vähän kahdeksan jälkeen arki-iltana Bellagion edustalla riitti jengiä, ja ihmismassan joukossa haahuili juomakauppiaita – vesi taalan, olut varmaan vähän enemmän.

Miragen tulivuori

Miragen tulivuoresta en ollut aiemmin edes kuullutkaan, joten ihmetys oli suuri, kun yhtenä iltana huomasin The Venetianin parvekkeelta vastapäisen kasinon edessä savuavan. Seuraavana iltana menin sitten itse paikalle.

Pääkallopaikka on Miragen edessä oleva lampi

Miragen tulivuori purkautuu klo 18-23 joka ilta aina tasalta ja puolelta, paitsi ei klo 19:30, ja koska aikataulu on Bellagiota harvempi, tänne kannattaa tulla vähän etuajassa, jotta ei tarvitse kurkotella viiden aasialaisen ja heidän kaikkien kameroiden, kännyköiden ja ipadien takaa. Show ei ollut minusta yhtä vaikuttava kuin Bellagio, mutta silti ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Kohta tapahtuu

Laavaa? Ei kun valonheittimellä värjättyä vettä

Oli siellä joukossa oikeaakin tulta. Tässä kohtaa alkoi tulla katsojille jo lämmin.

Loppuhuipennus näkyi ja kuului

Kuvat tuskin tekevät kummallekaan showlle oikeutta, joten kannattaa käydä itse paikan päällä todistamassa nämä!

28.11.201426.11.2014

Pelionnea Vegasissa

Netti lienee pullollaan vinkkejä niille, jotka haluavat lähteä voittamaan Vegasiin. Siksi minä jaankin seuraavaksi vinkkejä siitä, miten pitää Vegasissa hauskaa uhkapelien parissa ilman, että siitä joutuu maksamaan itsensä kipeäksi. Blackjack-vinkit ja rulettiohjeet hakekaa jostain muualta!

Poikkeuksellisesti yksikään postauksen kuva ei ole minun ottamani, koska olen saanut jostain käsityksen, ettei pelisalissa kuvaamista katsottaisi erityisen hyvällä. Jätin sitten suosiolla järjestelmäkameran laukkuun.

Venetianissa oli pelisali sieltä valoisammasta päästä. Eksyin melkein joka kerta, kun kävelin sen poikki, sillä missään ei tietenkään ollut kylttejä pelisalista ulos. [Kuva: MsSaraKelly]

Vegasin isojen kasinoiden pelisalit ovat jotenkin absurdeja paikkoja: auki 24/7, ei yhtään ikkunaa, valaistus aina samanlainen, ja oli vuorokausi tai kellonaika mikä vaan, aina tuntuu olevan vipinää. Kävin hakemassa aamuteen ja bagelin kasinon takana olevasta food courtista, ja mummot hakkasivat kolikkopelejä. Kävelimme illalliselle Iiron kanssa pelisalin lävitse, ja craps-pöydässä nopat viuhuivat. Tulimme eräänä iltana takaisin hotellille vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja blackjack-pöydissä nuoret ja vanhukset istuivat vieri vieressä. Monella kasinolla on lisäksi 24/7-ravintoloita pelisalin yhteydessä, joten rahamylly pyörii sananmukaisesti vuorokauden ympäri.

[Kuva: Daniel]

Suomessa en ikinä pelaa kolikkopelejä, mutta Las Vegasissa kävimme niitäkin kokeilemassa. Yksi syy oli, että Las Vegasissa nuo olivat paljon pelimäisempiä: ylimääräisiä tasoja, joissa ”arvaamalla koneen ajatteleman kuvion” pystyi voittamaan lisää rahaa, ja muuta omituita. Toinen syy oli pelisaleissa tarjottavat ilmaiset juomat, jotka jo konseptina olivat suomalaiselle niin omituista, että pakkohan sitä oli kokeilla. Pelisalin baaritiskiltä ostettuna drinkit olisivat olleet maksullisia, mutta ilmaisen juoman sai, kun naputteli halvimpia kolikkopelejä eli pennysloteja hitaaseen tahtiin tarjoilijan kulkureitin varrella. Täysin ilmaisia juomat eivät tietenkään olleet, sillä niistä on soveliasta tipata tarjoilijaa taalan verran.

Halvimmat mahdolliset pelit eli pennyslotit tunnistaa siitä, että niissä on isolla 1¢, ja nappuloista löytyvät sekä vaihtoehto 1 line että Play 1 per line. Minimipanos selviää aina kertomalla minimirahamäärän minimirivimäärällä ja minimipanosmäärällä – välillä rivejä oli pakko pelata useampi tai 1¢-koneissa minimipanosmäärä oli silti vaikkapa 30. Ja vaikka sloteista välillä jotain saakin takaisin, niin mitä isompi panos pelissä, sitä nopeammin rahansa lopulta häviää. [Kuva: Simon Greig]

Sopivan kolikkopelin löydyttyä pitää tunkea seteliä luukkuun. Ei haittaa, vaikka koneeseen tunkisi isonkin setelin – jos vain osaa pidättäytyä pelaamasta enemmän kuin aikoo – koska rahat saa aina nostettua takaisin. Tätä varten pitää käydä erillisellä rahannostoautomaatilla, koska pelikoneesta saa ulos pelkästään kuitin, jonka voi helposti ja vaivattomasti syöttää seuraavaan pelikoneeseen. Näin ne ihmiset pidetään koukkuuntuneina.

Kalleimmat pelikoneet ovat blackjackia, crapsia ja erityylisiä kasinopokereita, ja näitä pääsee pelaamaan myös livenä pöytien ääreen – jos on rahaa. Näissä nimittäin palautusprosentit ovat sen verran parempia – siis sinä saat suuremman osan rahastasi takaisin, kasino saa vähemmän rahaa, mutta kasino kuitenkin aina keskimäärin jää voitolle – että minimipanokset on nostettu suuremmiksi. Blackjack-pöytien pienimmät panokset lähtivät Stripin kasinoilla $15:sta, Stripin ulkopuolisilla kasinoilla $5:stä, ja tämä tarkoittaa siis summaa, mikä menee yhden käden pelaamiseen. Ihan pienellä pelibudjetilla näiden kanssa ei siis kannata lähteä leikkimään.

Monessa slottipelissä oli jokin teema. Me hakkasimme aika pitkään Ghostbustersia samalla, kun vieressämme pelasi toinen samanikäinen pariskunta. Joku aasialaispariskunta taas kuvasi videokameralla sitä, kun hän pelasi Titanic-teemaista slottipeliä, missä Celine Dion lauloi ja Leo DiCaprio hymyili. Oli ilmeisesti aika kokemus. [Kuva: MsSaraKelly]

On kuitenkin yksi peli, jossa pelaajien on mahdollista jäädä voitolle muutenkin kuin uskomattomalla mäihällä: pokeri muita ihmisiä vastaan. Halvimmillaan Stripin pokeriturnaukset maksoivat $45, mutta me hakeuduimme hitaampitempoiseen turnaukseen, joka maksoi $60. Tästä $12 meni kasinolle, $48 pottiin, eli kasino sai kyllä osansa, mutta koska pokeri on taitopeli, potin voittamiseen riittää, että on keskimäärin parempi kuin muut pelaajat. En ollut ollenkaan varma taitojeni riittämisestä, sillä ennen peliä piti tarkistaa mm. onko suora parempi käsi kuin kolmoset, joten suhtauduin osallistumismaksuun niin, että sen verran olen valmis maksamaan siitä ilosta, että saa pelata pokeria pari tuntia kasinolla ammattimaisen jakajan johdolla. Tätä ennen pokerikokemukseni rajoittui hyvin vähäiseen nettipokerin peluuseen sekä yhteen tsekkiläiseen pesulaan, jossa vaihtoaikana pyykinpesukoneiden pyöriessä pelasin parin euron pokeriturnauksia.

Pokeriturnaus toimii siis niin, että osallistumismaksua vastaan saa läjän chippejä, eikä tämän jälkeen tarvitse tai edes voi maksaa mitään ylimääräistä. Pokeria voi pelata myös käteispöydässä, mutta itse pidän enemmän siitä, että tiedän etukäteen, kuinka paljon häviän jos häviän. Turnaukseen osallistui 44 pelaajaa, ja parhaalle viidelle pelaajalle oli luvassa rahapalkinto. Pelaajat olivat vaihtelevasti kiinnostuneita turnauksessa pärjäämisestä: osa hörppi kahvia ja tuijotti silmä kovana pöytää ja muita pelaajia, osa joi kaljaa ja yksi saamarin ärsyttävä äijä yritti koko ajan iskeä smalltalkia pöydässä istuvien kanssa, mutta tietenkin erityisesti minun. Olin todella tyytyväinen, kun sain vedettyä hänet all-in kädellä, jossa olin lähes varma voittaja, ja äijä lensi pihalle pelistä. Itse join yhteensä viisi lasillista jääteetä turnauksen aikana, sillä kylmän lasin pitely rauhoitti adrenaliinista täriseviä käsiä.

Yhdessä pokeripöydässä istuu korkeintaan kymmenen pelaajaa, joten turnaus aloitettiin useammalla pokeripöydällä. Turnauksen edetessä ja pelaajien tippuessa pois pelaajia vaihdeltiin pöydästä toiseen ja pöytiä yhdisteltiin, mutta silti jotenkin maagisesti minä ja Iiro pysyimme samassa pöydässä koko pelin ajan. Emme tainneet kertaakaan pelata toisiamme vastaan, mutta tämä ei johtunut siitä, että olisimme sitä aktiivisesti vältelleet, vaan pelkästään siitä, että meillä kummallakin oli tiukka pelityyli, jolloin peliin tulee lähdettyä verrattain harvoin. Tämä tyyli taisi kannattaa, sillä noin kolmen tunnin pelaamisen jälkeen istuimme molemmat finaalipöydässä. Enää kymmenen pelaajaa jäljellä.

Iiro katkesi kahdeksantena, tämän jälkeen tippui vielä pari, ja heti, kun pelaajien määrä oli vähentynyt tarvittavaan viiteen, pöydän toisessa päässä alettiin hieromaan kauppaa. Diilin vääntäminen tuli minulle yllätyksenä, joten suhtauduin asiaan ensin kielteisesti, mutta konsultoituani peliä sivusta seurannutta Iiroa totesin, että kaipa tämä minullekin kannattaa, ja päädyin muiden pelaajien kanssa diiliin, jossa kävelin kassalle arvokkaimman pelimerkkimäärän kanssa – minulla kun oli eniten pelimerkkejä myös diilintekovaiheessa. Fiilis oli aika loistava, kun ensimmäinen oikea pokeriturnaus ikinä päättyi voittoon.

Vipinää pokeripöydässä. Laske kuvasta naiset. Omassa turnauksessani oli minun lisäksi kaksi naista, joten aika miesvaltainen laji tämä on. [Kuva: Alfonso Jimenez]

Pokeriturnauksen ansiosta jäin Vegasista useamman satasen voitolle, mutta jos olisin tippunut turnauksesta ennen kärkiviisikkoa, olisin hävinnyt noin satasen: yhteensä nelisenkymppiä useampana iltana slottipeleihin, kuusikymppiä turnausmaksuun. Tämän olin määritellyt etukäteen summaksi, jonka budjettini kestäisi käyttää tämän tyyliseen huvitteluun, ja samanlaista etukäteen summan päättämistä suosittelen kaikille Vegasissa pelaaville. Todennäköisesti sen summan kuitenkin häviää, ja kasino saa omansa takaisin.

Millaisia kokemuksia sinulla on kasinoista tai kasinopeleistä?

17.11.201429.10.2015

Ansoja Las Vegasin hotellihuoneissa

Las Vegasissa oli koko viime viikon aurinkoista ja reilu 20 astetta ja nähtävyyksien kiertelyyn olisi voinut käyttää vielä enemmänkin aikaa, mutta oli silti ihan kiva palata eilen iltana kotiin. Tai siis oli kiva heti sen jälkeen, kun olimme saaneet hakattua jäätyneen lumen irti auton tuulilasista melkein kahdenkymmenen asteen pakkasessa tuulen ulvoessa pitkin pimeää preeriaa ja ballerinatossujen upotessa hankeen. Auto sentään käynnistyi ongelmitta – mistä emme olleet pommin varmoja etukäteen – mutta auton sisälle jättämämme vesipullot olivat syväjäässä, ja lämmitys alkoi toimia kunnolla vasta vartin värjöttelyn jälkeen. Ja jätän nyt mainitsematta kokonaan jäiset tiet, automme ”joka vuodenajan renkaat” joita suomalaiset kutsuisivat kesärenkaiksi sekä palaneen ajovalon, jota emme ole vielä ehtineet fiksata. Onneksi kotimatkalla lentokentältä ei ollut pahemmin liikennettä.

The Venetian Grand Canal in Las Vegas — The Venetianin gondolit sisätilassa. Kyllä, taivas on feikki.

Mutta vielä postaus (tai oletettavasti monta postausta) Las Vegasista. Yövyimme vajaan viikon The Venetian -kasinon hotellissa, mikä oli hotellikokemuksista sieltä absurdimmasta päästä ja alkoi sillä, että kun saavuin hotellille vähän Iiron jälkeen, minulla kesti melkein puoli tuntia löytää itse hotellihuone. Hotelli on sanalla sanottuna valtava. Kasinosalikin on iso, mutta se ei ole edes se pahin ja sokkeiloisin osio hotellista, vaan sen kunnian vie The Grand Canal Shoppes, oikea Venetsian ”pienoismalli” (paitsi ettei se ole pieni). Kauppojen keskellä on pitkä kanaali, jossa gondolit seilaavat pitkin poikin italiaksi veisaavien gondolierien ohjaamina. Ravintoloita ja baareja hotellissa oli niin monta, että Iiron konferenssi pystyi järjestämään yhtenä iltana pub crawlin pelkästään pitkin hotellin baareja. Minun lempparini oli fast casual -ravintola Lobster ME ja lobster mac & cheese eli hummerijuustomakaronilaatikko, jota kävin syömässä peräti kahdesti; aamiaiseksi taas hain joka aamu pelihallin takaisesta food courtista bagelin ja ison kupin teetä.

The Venetian casino & hotel — The Venetianin edessä oli San Marcon torin kellotorni oikeassa koossa sekä Rialto-silta, jolla ei tarvinnut itse kävellä, vaan lentokentiltä tutut liukuhihnat kuljettivat ihmiset sillan ylitse. Vasemmalla Dogen palatsi.

Corridor in The Venetian hotel & casino — Käytävä, joka yhdistää pelihallin hotellin check-iniin

The Venetian - Grand Canal Shoppes — Grand Canal Shoppesin kauppavalikoimaa ulkoa päin: Louboutinista von Furstenbergiin ja Burchista Korsiin.

The Venetian Ceiling Paintings, Las Vegas — Hotellin sisätilojen kattomaalauksia

Itse hotellihuone oli todennäköisesti isoin, missä olen ikinä ollut. Kyseessä ei ollut mikään sviitti vaan hotellin halvin huone, vaikkei se tietenkään ollut kovinkaan halpa, ja kokoa sillä oli enemmän kuin minun Luxemburgin yksiölläni. Keittiö vaan puuttui, mutta ehkäpä sen puutetta korvaa kolme televisiota: yksi sohvan edessä, yksi sänkyjen edessä ja yksi kylpyhuoneessa, jos vaikka haluaa yhdistää suihkussa käynnin ja telkkarin katsomisen.

The Venetian Hotel Room — ”Makuuhuone” on pari porrasaskelmaa ylempänä kuin ”olohuone”

The Venetian hotel bathroom — Kylpyhuoneessa erillinen suihku ja kylpyamme, kaksi käsienpesuallasta ja telkkari. Vessa on oven takana.

Huoneemme ei ollut kovinkaan korkealla, ”vasta” 11. kerroksessa kun yhteensä kerroksia oli 36, mutta näkymät olivat silti aika hienot: vuoria, pari kasinoa ja Venetianin uima-allasalue, joten pystyin tarkkailemaan huoneesta, milloin aurinko paistaisi altaille parhaimmasta kulmasta. Allasalueen lisäksi käytin hyväksi kasinon kuntosalia, joka oli sen verran iso, että se hakkaisi ainakin sen SATSin, josta itse aikoinaan Suomessa maksoin itseni kipeäksi. Kuntosalilla järjestettiin myös ohjattuja jumppatunteja sekä seinäkiipeilyä, mutta näistä olisi pitänyt maksaa parikymppiä ekstraa, ja tekemistä oli muutenkin tarpeeksi, joten jäi väliin.

The Venetian view from the room window — Näkymä huoneemme ikkunasta. Vieressä kasinot Treasure Island ja Palazzo.

Saint Marc's Square at The Venetian hotel, Las Vegas — Pyhän Markuksen torilla myytiin gelatoa.

Niin, ne ansat, mihin otsikoissa viittaan? Kaikille Vegasiin menijöille tiedoksi, että kasinoiden minibaarien tuotteisiin taikka pöydän päällä oleviin keksipaketteihin ei kannata koskea, koska niiden alla on yleensä vaaka, joka huomaa, kun tuotteet poistetaan paikoiltaan, ja niiden hinta lisätään automaattisesti huoneen laskuun. Kuulema myös Venetianin DVD-soittimen kaukosäädin oli samalla tavalla ”miinoitettu”, mutta tätä en pystynyt tarkistamaan, koska en uskaltanut koskea kaukosäätimeen. Muutenkin hotellin meno oli aika lisämaksurikasta, ja Las Vegas vaikutti olevan kone, joka on huippuunsa viritetty erottamaan matkailija varoistaan. Monelle Vegasin kävijälle tämä taitaa sopia ihan hyvin, sillä esimerkiksi mielestäni täysin ylihintaiset gondoliajelut olivat poikkeuksetta loppuun myytyjä.

The Venetian booby traps — Näihin herkkuihin kannattaa jättää koskematta, ellei ensin tarkista hinnastosta, että varmasti haluaa tuotteen ostaa.

Siitä kasinopuolesta kirjoittelen lisää joskus toiste. Onko kellään muilla kokemuksia pröystäilevistä kasinoista?

13.11.201417.11.2014

Gordon Ramsayn keittiössä: BURGR, Las Vegas

Kolme kasinoa vasemmalta oikealle: Ballys, Paris Las Vegas, Planet Hollywood.

Koska Iiro on täällä Las Vegasissa konferenssimatkalla, saan perjantaihin saakka hengailla lähinnä itsekseni. Olen käynyt kiertelemässä ostoskeskuksia, ihastellut suihkulähdenäytöksiä ja ihmetellyt kasinohalleja. Olen käyttänyt hyväkseni sekä hotellin kuntosalia, joka vetänee vertoja mille tahansa suomalaiselle jäsenyyskuntosalille, että allasaluetta, jonka kolmelle uima-altaalle paistaa aurinko harmillisesti vain pari tuntia päivässä korkeiden talojen välitse.

Olen myös bongaillut Iiron konferenssikollegoita, jotka tunnistaa yhtenevistä huppareista ja badgeista. Konferenssiin osallistuu vajaa 10 000 ihmistä, mikä omaan korvaani kuulosti jo aika mittavalta määrältä, kunnes Iiro huomautti, että se on Vegasin mittakaavassa korkeintaan keskiluokkaa; viime viikolla täällä järjestettiin Amerikan autonosavalmistajien konferenssi, johon osallistui 135 000 ihmistä. Siis sata kolmekymmentäviisi TUHATTA, yhtä paljon kuin Jyväskylässä asukkaita! Minkälainen stadioni pitää olla, että sellainen määrä mahtuu kuuntelemaan keynotea?

Mutta asiaan. Eilen illalla pohtissani itsekseni sopivaa illallispaikkaa huomasin Planet Hollywoodissa Gordon Ramsayn burgeripaikan, BURGRin. Olen katsonut ohimennen pari jaksoa Hell’s Kitcheniä, mutta tutumpi tämä julkkiskokki ja mediapersoona on minulle Kurjat kuppilat-sarjasta, jossa Ramsay jakelee mielestäni aika hyviä vinkkejä ravintolanomistajille. Kävin siis mielelläni tsekkaamassa, miten Ramsay itse hoitaa ravintolansa.

Koska olin syömässä yksin, minut istutettiin baaritiskille, jonka toisella puolella oli keittiö. Mikäs siinä, tarkkailen ruoanvalmistusprosessia ihan mielelläni, ja pääsipä varmistumaan siitä, ettei keittiön puolella ole mitään salattavaa. Nenäni edessä oli ranskispiste, jossa ranskiksia kasattiin tötteröihin, ja siitä vähän vasemmalle hampurilaisia ”pleitattiin” lautasille. Tämän takana oli grillit, joista välillä lieskat löivät tulta.

Ranskalaiset piti ravintolassa tilata erikseen $9:n hintaan, mikä oli tavallaan ihan hyvä, sillä yleensä aina hampurilaisravintolassa syön liikaa ranskalaisia. Nyt ne pystyi hyvillä mielin jättämään tilaamatta.

Sen sijaan pystyin keskittymään ravintolan pääjuttuun, niihin purilaisiin.

Mukavan oloinen tarjoilija aloitti esittelemällä minulle hymyillen tabletilta löytyvää juomalistaa. Cocktail- ja olut-valikoimat olivat laajoja, mutta olin enemmän kiinnostunut ruoasta, mitä ei löytynytkään tabletilta. Hetken asiaa ihmeteltyäni tajusin, että ruoat löytyivät paperilapulta, joka oli taiteltu servettini päälle eteeni, ja pääsin itse asiaan.

Burgerivalikoima oli laaja, ja harkitsin hetken portobellosienistä Earth Burgeria taikka kanttarellilla höystettyä Chanterelle Burgeria. Päädyin kuitenkin sienien sijaan juustoihin ja Über Cheeseburgeriin, jossa oli fontinaa, raclettea sekä vuohenjuustoa. Juomaksi valitsin jääteetä, jonka hinta ($4) tuntui hetken kalliilta, kunnes muistin, että nyt ollaan Amerikassa, ja jääteetä totta kai saa santsata tuolla hinnalla ihan niin paljon kuin haluaa.

Sanotaan vaikka näin, että burgeri oli yksi parhaimmista, mitä olen ikinä syönyt, kalliihkosta hinnasta ($15) huolimatta täysin sen väärti. Parasta burgerissa oli, että kun tilasin sen medium-rarena, se kerrankin tuli sellaisena myös pöytään eikä ollut läpikypsä, niin kuin usein käy. Juustoa olisi voinut olla hitusen enemmänkin, mutta toisaalta silloin niiden maku olisi saattanut olla liian dominoiva, joten hyvä näin.

Siinä burgeria mussuttaessani luin toisella silmällä Liza Marklundin Studio sexiä, toisella vilkuilin ympärilleni, ja yksi asia pisti silmään: tarjoilijat. Tytöt (ja kaikki tosiaan olivat tyttöjä sekä ikänsä että sukupuolensa puolesta) eivät olleet läheskään kaikki langanlaihoja, mutta selvästi ylipainoiset loistivat poissaolollaan, eikä painojakauma vastannut ollenkaan normaalia amerikkalaisen ravintolan painojakaumaa. Olikohan tämä ravintolan linjauksesta johtuvaa, vai olivatko työvaatteet karkoittaneet lihavammat tarjoilijat?

En minäkään välttämättä haluaisi käyttää päivittäin tuollaista hametta. Onkohan siinä joku hakaneulaviritys, joka estää hameen kohoamista strategisten paikkojen yläpuolelle?

Hampparin nautittuani totesin, että ranskisten jäädessä pois tilaa jäi jälkiruoalle, ja sillä saralla BURGRilla oli tarjottavana valikoima pirtelöitä. Valitin banaanipirtelön toffeevanukkaalla ja Snickers-keksillä, ja tajusin vasta annoksen tullessa pöytään, mitä tämä oikeastaan tarkoitti.

Lasissa oli 3/4 banaanipirtelöä, jonka päälle oli ladottu vanukasta. Pirtelöön pääsi kiinni pillillä, vanukkaan nauttimiseen annettiin lusikka. Pirtelö upposi kaikki, mutta vanukkaasta sain syötyä ehkä alle puolet, sen verran raskasta ja makeaa se oli. Hyvää oli silti. Muita makuvaihtoehtoja olisi ollut mm. Oreo-pirtelö crème brûlée -vanukkaalla ja mansikkapirtelö kookosvanukkaalla.

Laskua maksaessa pyydettiin jättämään palautetta ruoasta, tarjoilijasta ja yleisfiiliksestä.

Tässä yhteydessä pieni muistisääntö Amerikan-matkailuun: ravintoloissa ruokalistassa näkyvää hintaa voi hyvin ajatella euroina, koska yleensä veroton ja tipitön hinta (tässä tapauksessa $28) on niiden verojen ja tippien lisäämisen jälkeen sama numero euroissa (tässä tapauksessa $35 eli kyllä, 28 euroa). Itse olen oppinut siihen, että sopiva määrä tippiä täällä on yleensä 15-20% loppulaskusta, mutta paikallistenkin välillä on epäselvyyttä, onko tämä verollisesta vai verottomasta hinnasta, ja kuuluuko alkoholijuomista tipata saman verran. Olen ratkaissut tämän tippaamalla yleensä vähän yli 15% verollisesta hinnasta, joka on vähän vajaa 20% verottomasta, ja jos alkoholi on merkittävä osa loppulaskusta, tippaan siitä osasta noin taalan per juoma. Luottokortilla maksettaessa tippi pyöristetään aina lähimpään taalaan tai korkeintaan puoleen taalaan, jotta yhteenlasku on mahdollisimman helppo; loppusummassa pidetään siis laskun sentit.

Kokonaisuudessaan positiivinen kokemus, jota voin suositella gourmet-burgerilaisten ystäville. Näköjään brittikokki pärjää hyvin amerikkalaisten kansallisruoan parissa.

11.11.201411.11.2014

Kun lentokenttäbussi on tunnin myöhässä…

Eilen pakkailin vielä laukkuja Coloradossa, kun huomasin ensimmäisten lumihiutaleiden leijailevan parvekkeella. Lunta! Ensilumi oli tietenkin tullut jo syyskuussa, mutta Coloradon tyyliin sää oli sen jälkeen vaihdellut ihan miten sattuu, ja vielä pari päivää sitten olin käynyt ottamassa aurinkoa uima-altaalla. Nyt lämpötila oli reilussa tunnissa laskenut kymmenisen astetta ja pian ulkona pyrytti jo ihan kunnolla.

Tässä kohtaa minä tarkistin Las Vegasin sääennusteen ja totesin että jep, aurinkoista ja +23 koko viikon! Samalla päätin lähteä kohti paikallista bussiasemaa yhtä vuoroa aiemmalla paikallisbussilla. Paikallisbusseja kulki kymmenen minuutin välein, mutta lentokenttäbusseja menisi vain kerran tunnissa, joten siitä ei parennut myöhästyä, ja arvelin, että äkillinen lumimyräkkä saattaisi sotkea paikallisliikennettä.

Paikallisbussissa. Boulderissa on amerikkalaiseksi keskisuureksi kaupungiksi erinomainen julkinen liikenne, mutta silti sitä ei tunnu käyttävän oikein kukaan, ja sain tänäänkin kulkea bussilla omassa pyhässä yksinäisyydessäni.

Meiltä kentälle on 70 kilometriä, missä menee autolla noin kolmisen varttia, jos ei ole ruuhkaa. Lentokenttäbussilla kestää yleensä puolitoista tuntia, koska bussi pysähtelee kummassakin päässä ties kuinka monen Park & Ride -autotalokompleksin tai parkkikentän laidalle, mutta tälle vuorolle oli varattu kaksi tuntia oletettavasti ruuhkan takia. Lentokenttäbussi starttasi ajallaan bussiasemalta klo 15.15, ja aikataulun mukaan kentällä oltaisiin 17.15, kun pahimmat ruuhkat iskevät päälle yleensä vasta viiden jälkeen ihmisten lähtiessä töistä. Kaksi tuntia bussissa istumista siis tiedossa, joten napit korviin, musaa päälle, ja iPadiin HS Kirjastosta Syötäväksi kasvatetut.

Tuoretta lunta ja autojono, joka oli menossa samaan suuntaan kuin mihin mekin olimme rampilta kääntymässä.

Klo 16.45 havahduin siihen, että matelimme kävelyvauhtia liikenneruuhkassa, olimme oikeastaan madelleet jo jonkin aikaa, ja kylteistä tajusin, ettemme olleet vielä ohittaneet edes Denveriä. Tästä pisteestä kentälle kestäisi vielä melkein puoli tuntia ilmankin liikennettä ja P&R-pysähdyksiä. Myöhässä siis oltiin, totesin, ja laitoin Las Vegasiin toista kautta lentävälle Iirolle tekstaria: Tääl on ihan järkky ruuhka. Tuskin tulee bussi ajoissa kentälle. Onneks ei oo kiire.

Niinpä. Kun kello tuli 17.15 ja olimme yhä jumissa jossain I-70:llä, toistakymmentä mailia kentältä, tarkistin Google Mapsista, mikä olisi arvioitu ajoaika tässä ruuhkassa. 49 minuuttia. Suunnilleen tässä kohtaa tajusin olevani kusessa. Lentoni boarding oli klo 18.00, ja lento lähtisi klo 18.45. Minulla ei ollut matkatavaroita tai edes isohkoa käsimatkatavaralaukkua – halpalentoyhtiö Spirit Airlines laskuttaa myös käsimatkatavaroista, joten olin laittanut kaikki matkatavarani Iiron mukaan – ja olin jo tsekannut sisään netissä ja printannut boardarin, mutta Denverin kenttä ei ole pieni ja nopea, ja kuka tietää, miten aikaisin halpalentoyhtiöt sulkevat portin.

Klo 17.20 rupesin selvittämään kännykällä, mitä liput maksaisivat Frontierin iltakoneeseen. Reilun satasen, ei mitään mahdotonta, mutta jos nyt kuitenkin yrittäisin ehtiä tähän koneeseen.

Klo 17.45 bussi kaarsi Stapletonin P&R:n pihalle. Yhä kymmenisen mailia kentälle, mutta liikenne oli hellittänyt, ja tästä ei autolla kestäisi kuin reilu vartti perille. Jos olisimme perillä tasalta, saattaisin turvatarkastusjonoista riippuen ehtiäkin.

Klo 17.50 liikenne jumittui taas. Bussikuski tunki vasemmalle kaistalle eikä päästänyt henkilöautoja etuilemaan, teki siis parhaansa, ja minä tässä vaiheessa totesin, ettei keskittyminen broilerintuotantoketjuun nyt ihan onnistu, ja laitoin iPadin laukkuun.

Klo 18.00 kaarto ulos motarilta. Häh? Ai niin, vielä yksi P&R-pysähdys! Sadattelin äijää, joka poistui bussista hitaasti ja haki laukkunsa ruumasta vielä hitaammin. Nyt liikettä!

Klo 18.05 bussin takaosassa yksi matkustaja huokaisee, että hänen lentonsa lopetti juuri boardauksen. Toinen matkustaja toteaa, että hänkin varmaan myöhästyy lennolta. Myötätuntoista hyminää. Minä ilmoitan, että minun kohdallani peli ei ole vielä pelattu, vaikka lentoni alkoikin jo boardaamaan.

Klo 18.12 lentokentän ”lumihuippuinen” katto näkyvissä!!

Denverin lentokenttä näkyy preerian keskeltä kauas, ja sen katto matkii viereisiä Kalliovuoria. [kuva: Susan Smith]

Klo 18.14 poliisin vilkut pyörivät edessä. Joku on ajanut kolarin terminaaliin johtavalla tiellä, ja nyt tässä on sitten pieni paikallisruuhka, kun autot yrittävät pakkautua yhdelle kaistalle.

Klo 18.18 ruuhka ohitettu. Siirryn bussin etuosaan, valmiina spurttaamaan. Bussikuski ojentaa minulle Transfer-lipun, jolla pääsisin ilmaiseksi takaisin kotiin, jos en ehtisi lennolle, ja pahoittelee bussiyhtiön puolesta myöhästymistä.

Klo 18.20 viereeni bussin oven eteen siirtyy aasialainen nainen, joka kertoo olevansa matkalla Las Vegasiin. Käy ilmi, että olemme menossa samalle lennolle, ja hän toteaa: I follow you then!

Klo 18.22 bussin ovet aukeavat. Spurttaan ovista sisälle ja pingon matkalaukkuhihnojen ohitse. Turvatarkastusta kohti kaartaessani vilkaisen taakse, ja näen aasialaisen naisen hölkkäävän hitaasti kaukana perässä. Totean, ettei tässä kohtaa ole helkkari aikaa jäädä ketään odottelemaan.

Klo 18.23 ryntään turvatarkastukseen ja kerron, että lentoni lähtee 20 minuutin päästä, pääsisinkö jonon ohitse? Turvatarkastuksessa on muutenkin todella vähän ihmisiä näin myöhään, mutta turvatarkastaja ohjaa minut silti passintarkastusjonoon, jossa ei ole kuin yksi ihminen minua ennen, ja huikkaa: Don’t worry, you’ll make it! En ole täysin vakuuttunut.

Klo 18.24 itse turvatarkastuksessa on kaksi nuorta naista, joilta pyydän päästä ohitse. Of course, he toteavat, ja heitän laukkuni hihnalle, kaivan läppärin, iPadin ja nesteet laukusta, otan vyön, kengät ja takin pois ja harppaan kokovartaloläpivalaisulaitteeseen. Onneksi olen tehnyt tämän niin monta kertaa aiemminkin, että turvatarkastus menee kuin hujauksessa. Tämän takia suosin lentokentällä kenkiä, joissa ei ole kengännauhoja.

Klo 18.26 spurtti alas terminaalijunalle. Junan saapumisessa kestää ikuisuus (ehkä 45 sekuntia), ja juna kulkee mielestäni paljon hitaammin kuin normaalisti. Onneksi lähtöporttini on ensimmäisessä terminaalissa.

Klo 18.32 harpon kaksi porrasaskelmaa kerrallaan ylös terminaaliin, juoksen pitkin kävelyliukuhihnaa ja huikkaan jo kaukaa edellä kävelevälle turistille Excuuuse meee ennen kuin pingon ohitse.

Klo 18.34 porttia ollaan juuri sulkemassa, kun minä pelmahdan paikalle. Las Vegas? portilla seisova nainen kysyy, ja minä tuskin saan sanaa suustani, tungen vaan passini ja matkalippuni hänelle. Yritän kasailla hengitystäni, kun porttia sulkemaan tullut huomioliivimies taputtaa minua selkään ja toteaa: You’re alright, you made it, you’re going to Vegas.

Klo 18.36 istun paikalleni. Minun jälkeeni sisään tulee vielä yksi ihminen, jonka jälkeen lentokone nytkähtää liikkeelle. Aasialaista naista ei näy.

Las Vegasin valot

Laskeutuessa The Strip näkyi hyvin. Vasemmalla vihreä MGM Grand, vähän keskeltä oikealle Eiffel-torni.

Että terveiset vaan Las Vegasista. Hyvästä lopputuloksesta huolimatta taidan vastaisuudessa mennä kentälle sillä tuntia aiemmalla bussilla.

23.9.2013

Insinööriosaamisen taidonnäyte

Elokuussa aikataulu pakotti valitsemaan: Las Vegas vai Hooverin pato. Kun matkassa on neljä insinööriä, ei liene suuri ihme, että valitsimme jälkimmäisen.

”Onpa siinä paljon romumetallia”, luonnehti tietotekniikkainsinööri. ”Anteeksi mitä! Ja sähkö tulee pistorasiasta, vai?” tiuskahti takaisin sähköinsinööri.

Siinä se möllöttää, 1930-luvun insinööriosaamisen timantti. [kuva: Carsten T.]

Aamusella oli vain reilu 30 astetta lämmintä, ja armoton paahde oli vielä jotenkuten siedettävissä, joten vesipulloin ja aurinkorasvakerroksella varusteltuna lähdimme tallustelemaan patoa edestakaisin. Valkoinen betoni heijasti Nevadan polttavan auringon vielä polttavammaksi ja minua säälittivät miehet, jotka padon silloin joskus 30-luvulla tässä helteessä rakensivat.

Ennen patoa Coloradojoki tulvi keväisin ja kuihtui loppukesästä käyttökelvottomaksi puroksi, josta ei enää riittänyt maanviljelyksen tarpeisiin. 1920-luvulla asialle päätettiin vihdoin tehdä jotain: politiikot ja virkamiehet kokoontuivat yhteen jakamaan paperilla joen vedet oikeudenmukaisesti eri osavaltioiden kesken, jonka jälkeen patoa voitiin alkaa rakentaa vuonna 1931.

Pato loi Meadjärven, jonka pinta on korkeimmillaan valkoisen ja punaisen kiven rajalla

Jotta pato voitiin rakentaa, piti ensin kaksi vuotta kaivaa kiertotunneleita, joihin Coloradojoki ohjattiin niin, että se kiersi rakennuskohdaksi valitun Black-kanjonin. Tämän jälkeen seuraavat kaksi vuotta valettiin betonia jatkuvalla syötöllä yötä päivää. Patoa ei rakennettu pelkästään sen tuomasta hyödystä joen hallinnassa vaan myös siksi, että Yhdysvaltojen historian pahinta lamaa haluttiin elvyttää suuren mittakaavan rakennusprojektilla. Las Vegasiin, noin 5000 asukkaan pikkukaupunkiin, saapui toistakymmentätuhatta työtöntä perheineen toiveenaan päästä töihin patotyömaalle, ja parhaimmillaan padolla oli töissä yli viisi tuhatta valkoista; aasialaisperäisen työvoiman käyttö oli kielletty valtion ja patoyrityksen välisessä sopimuksessa, ja mustia oli töissä vain kourallinen, huonoimmassa palkkaluokassa ja omassa tiimissään, joka ei saaanut tehdä yhteistyötä tai pitää taukoja yhdessä valkoisten kanssa. Työntekijöistä noin sata kuoli rakennusprojektin aikana, joista kuusitoista lämpöhalvaukseen kesä-heinäkuussa 1931, kun kuukauden mittaisen lämpöaallon aikana päivän ylin lämpötila oli noin 50 astetta.

Rakennusinsinöörialan ihme, toteaa kyltti keskellä patoa Nevadan ja Arizonan osavaltioiden rajalla

Toinen kahdesta tornista, josta vesi otetaan sisään patoon

Hooverin pato oli vuoteen 1949 saakka maailman suurin vesivoimalaitos, ja yhä nykyään 220 metriä korkea betoniseinä on yksi Yhdysvaltojen suurimmista padoista… jonka sisään meidän tietenkin oli pakko päästä katsomaan vesiputkia ja turbiineja opastuskierrokselle, joka ei kärsinyt Dam-vitsien puutteesta. Minä en paljoa opastusta enempää padosta tajunnut, mutta onneksi porukkamme sähköinsinööri selitti meille kierroksen jälkeisessä näyttelyssä innoissaan turbiinien toimintaa.

Vesitunnelissa kohisi kun vettä syöksyi ohi, en nyt muista kuinka monta sataa tuhatta miljardia kuutiota minuutissa, mutta aika iso luku se oli.

Turbiinit olivat liian isoja kuljetettavaksi aavikon halki, joten 30-luvulla patoa rakennettaessa viereen rakennettiin myös turbiinitehdas, jossa turbiinit tehtiin paikan päällä.

Pienet muurahaiset tuolla päällä ovat ihmisiä

Patokierroksen jälkeen lämpö oli noussut jo reiluun 35:een. Ilmastoituun autoon oli mukava palata.

Patokokemuksen jälkeen lähdimme tuulettumaan padon luomalle Meadjärvelle, joka padon tavoin sijaitsee Las Vegasin kupeessa, ja jonne vegasilaiset tulevat viikonloppuisin tuulettumaan. Tiistaipäivällä järvellä oli vähän hiljaisempaa, mikä saattoi johtua päivän lisäksi lämpöasteista, sillä paikalliset varmaan tajusivat pysyä näin kuumalla sisätiloissa.

Porukan miehet lähtivät vuokraamaan satamasta vesiskoottereita, ja mitäs siinä satamalaiturin vieressä molskii?

Suorastaan pelottava määrä isoja kalanvonkaleita

Porukan naiset taas siirtyivät rannalle loikoilemaan

…ja täytyy sanoa, että kun tuossa vaiheessa päivän kuumin lämpötila oli saavutettu ja ilman lämpötila oli 42 astetta, ei rannalla ollut enää mukava olla. Vesikään ei paljoa viilentänyt, sillä Meadjärven lämpötila oli arviolta 35-asteista, suunnilleen sen lämpöistä, mihin sekoittaisin pullataikinaa tehdessä hiivan. Aurinko paistoi niin kovaa, että lehteä lukiessa piti siristellä aurinkolasienkin takaa, ja koko ajan pelotti, että palaa. Puoli tuntia ”nautimme” rantameiningistä kunnes lähdimme eteenpäin, kohti vielä kuumempaa aavikkoa, josta lisää joskus toiste.