Matkaopas: Luxemburg | Page 5 of 8

7.2.20142.2.2015

Viikko kuvina

Seuraavat kuvat ovat osa Fat Mum Slimin Photo-A-Day-haastetta, jossa joka päivälle on annettu jokin teema, ja idea on ottaa päivittäin kuva tähän teemaan liittyen.

1. helmikuuta: You

Lauantai-iltana palattuani Nancyn päiväreissulta möllötin kotona, kun huomasin Riian blogissa maininnan tästä haasteesta ja päätin kerrankin osallistua. Jos olisin keksinyt haasteen aiemmin päivällä, olisin voinut kenties poseerata Nancyn kauniissa keskustassa sateenvarjon alla, mutta enpä keksinyt. Kuva otettu juuri ennen nukkumaanmenoa makuualkovissani, koska siellä on jostain kumman syystä asuntoni kirkkain lamppu. Reissussa rähjääntyneet hiukset on kätevästi rajattu kuvasta ulos.

2. helmikuuta: Favorite

Sunnuntaina en tehnyt mitään muuta järkevää kuin käynyt kaupassa, ja hyvä niin. Lempiasiani täällä ruokakauppojen valikoimassa ovat juustotiskit. Ihan tuosta minun lähikaupastanikin löytyy montaa hyvää pehmeää ranskalaista juustoa, ja hinnat eivät tosiaan päätä huimaa kun vertaa Suomeen, Yhdysvalloista nyt puhumattakaan. Inhokkiasiani täällä kaupoissa taas on aukioloajat: sunnuntaisin klo 08-12. Huomaat siinä puolilta päivin, että nälkä olisi ja olet unohtanut käydä ostoksilla, mutta eipä auta kuin kärvistellä. Tätä varten minulla on aina kaapissa pastaa ja pestoa.

3. helmikuuta: Something Orange

Amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl pelattiin viime sunnuntaina. Nukkumaan mennessäni toivoin, että aamu toisi tiedon ”kotijoukkueemme” Denver Broncosien voitosta, koska voittohuumaa olisi hauska katsella. Toisin kävi, tuli rökäletappio, ja Seattle Seahawks vei voiton. Broncosien joukkueväritys on oranssi ja maskotti valkoinen arabianhevoinen Thunder, joka ratsastaa kentän poikki joka pelin alussa.

4. helmikuuta: Childhood

Aamulla matkalla töihin kävelin konserttitalo Philharmonien ohitse. Joku paikallinen koululuokka oli näköjään lähtenyt retkelle, sillä iso ryhmä vaahtosammuttimen kokoisia topattuja pikkutäpinöitsijöitä oli saatu hiljennettyä ja rauhoitettua muodostelmaan rakennuksen portaille kuvaa varten. Tämä taisi olla ainoa päivä tällä viikolla, kun Luxemburgissa paistoi aurinko.

5. helmikuuta: Square

Niin, pyöreitähän niiden Runebergin torttujen pitäisi periaatteessa olla, mutta arvatkaa vaan, onko minulla täällä pyöreitä torttuvuokia. Keittiövarusteistani puuttuu myös sähkövatkain, ja munasokerivaahdon vatkaus kävi käsitreenistä. Juhlistimme kansallisrunoilijamme päivää pienellä suomalaisporukalla Aliasta pelaamalla, ja seuraavana päivänä vein loput tortut töihin, jossa ne saivat yllättävän positiivisen vastaanoton: jopa joka toinen torttua syövä ranskalainen kysyi suurella mielenkiinnolla, mitä nämä leivonnaiset oikein ovat, mihin ne liittyvät, ja kuka on Runeberg.

6. helmikuuta: C is for…

…Clausen. Yksi Luxemburgin kaupunginosista, jota hallitsee ravintola- ja yökerhokatu. Tämä ei ole mitään uutta kehitystä, sillä vanhin brasserie on ollut paikalla jo 1500-luvulta. Kesäisin Clausenissa järjestetään usein ulkoilmatapahtumia, sillä baarikatu on täydellinen sijainti esimerkiksi jazzfestivaaleille. Entä miten tämä näkyy kuvassa? Noh… olin tosiaan päättänyt jo etukäteen, että C on yhtä kuin Clausen, ja kun kävimme kaverin kanssa lounaalla Bockin kielekkeellä, ajattelin, että sieltä olisi saanut hyvän ilmakuvan Clausenista. Eipä ihan niin. Näköaloja blokkasivat korkeat muurit, joiden takana oli yksityisiä puutarhoita, mutta otin sitten kuvan muurin ylitse, ja tässä tulos. Baarikadun voi kuvitella tuohon etualalle, piipun ja isohkon rakennuksen, jonka ylimmät ikkunat näkyvät, väliin. Paremmalle ei ollut aikaa, kun piti lähteä takaisin töihin.

7. helmikuuta: Utensils

Istun tätä kirjoittaessa taas kerran KLM:n loungessa Schipholissa ja mussutan aamiaiseksi pannukakkuja vaahterasiirapilla. Tällä kertaa matka poikkeaa hieman tavallisesta, sillä Iiron kone Helsingistä laskeutui viisi minuuttia sitten, ja ihan näillä näppäimillä hänen pitäisi ilmaantua tänne loungeen seurakseni. Vaikka olemme kumpikin reissanneet Atlantin ylitse lukemattomia kertoja, tämä on uskomatonta kyllä ensimmäinen kerta, kun kuljemme samalla lentokoneella.

Seuraavaksi siis vuorossa vähän reilu viikko Coloradoa, siitä kuvia viikon päästä. Luxemburgin sateiden jälkeen odotan innolla Boulderin säitä: lunta, aurinkoa ja pikkupakkasia. Erinomaista viikonloppua kaikille blogin lukijoille!

6.2.201428.8.2014

Maailmanperintökohde Luxemburg

Mietin joskus, että olisi kiva asua Suomenlinnassa, sillä kaiken muun parhauden lisäksi voisi sanoa asuvansa maailmanperintökohteessa. No nyt voin. Luxemburgin kaupungin keskusta, linnoitukset ja muurit ovat nimittäin olleet UNESCO:n maailmanperintölistalla vuodesta 1994. Tässä postauksessa kuvia lähinnä niistä linnoituksista ja muureista.

Kalliossa näkyvät aukot ovat osa Bockin kasematteja, joissa sotilaat piileksivät tuhannen vuoden ajan.

Näkymä ylöspäin kaupunkia kiertävästä rotkosta.

Luxemburgin historiallinen osuus ei rajoitu pelkästään johonkin yhteen pieneen alueeseen, joka toimii ulkoilmamuseona, vaan kaupunki elää ja hengittää historiaansa päivittäin. Edelliset kaksi kuvaa otin aamulenkillä, kun juoksin vallihautana käytetyssä rotkossa, jatkoin Grundin entisen vankila-alueen, nykyisen hippikaupunginosan lävitse, ravasin vanhan luostarinpihan poikki ja ylitin joen linnanmuuria pitkin ennen kuin käännyin takaisinpäin. Aamulenkin jälkeen lähdin töihin bussilla, joka ajoi vanhan kaupungin lävitse, vaikka bussien käyttämältä valtaväylältä ei toki näykään hevoskärrynlevyisiä tuhatvuotiaita kujia.

Vanhat kaupunginportit Pfaffenthalin yllä

Jäänteitä Bockin kasemateista, kalliojyrkänteen sisään rakennetusta linnoituksesta, jonka ansiosta Luxemburg sai lempinimen ”Pohjoisen Gibraltar”

Loput tämän postauksen kuvat taas napsin, kun kävin lounaalla lähellä Bockin linnaketta. Kävelymatka työpaikalta oli vain kilometri, mutta aikaa piti varata yli vartti, koska matka kulki rotkon pohjan kautta.

Thungenin linnoitus Luxemburgin kaupungin laidalla on ainoa, joka on kunnolla säilytetty. Muut pitkälti purettiin 1800-luvulla kaupungin demilitarisoinnin yhteydessä.

Kaupungin linnanmuurit jättävät sisäänsä vanhan luostarin, josta lähimpänä katsojaa ovat sen vanhat hevostallit. Nykyään niihin on rakennettu auditorio, jossa olen käynyt katsomassa leffafestareita. Arkeologisten kaivausten mukaan tässä kohdin asuttiin jo 300-luvulla, yli puoli vuosituhatta ennen Luxemburgin kaupungin perustamista. Oikealla Stiertchenin silta, jossa asuu Stierchesgeescht.

Ensimmäiset Luxemburgin linnanmuurit rakennettiin noin tuhat vuotta sitten, kun kaupunkia lähdettiin laajentamaan pelkästä sotilaslinnakkeesta. Jo sata vuotta myöhemmin kävi kuitenkin selväksi, että kaikki eivät mahdu muurien sisään, joten rakennettiin toiset muurit vähän ulommas… ja vielä kolmannet 1400-luvulla. Tämän jälkeen Luxemburg olikin niin haluttu, että kaikki Hapsburgeista Burgundin herttuoihin, niin ranskalaiset kuin espanjalaisetkin kuninkaat ja kaiken lisäksi vielä Pyhä Rooman valtakunta halusi Luxemburgin itselleen. Sotaisalle vuosituhannelle pistettiin vihdoin Luxemburgin osalta päätepiste, kun linnoitukset erään rauhansopimusen jälkeen purettiin ja muutettiin puistoiksi. Aivan keskustan vieressä oleville alueille olisi toki voinut myös rakentaa taloja, mutta se olisi laskenut talomarkkinoiden arvoa, joten kaupunginisät ja nykyisten talojen omistajat päättivät jättää tilaisuuden hyödyntämättä.

Bockin vieressä menevä autotie

Pfaffenthalin linnantorni

Jos tulee Luxemburgiin ja haluaa tutustua lähemmin linnoituksiin, paras tapa on käydä hakemassa turisti-infosta kartta johonkin kaupungin useista kiertokävelyistä, joiden varrelta löytyy infotauluja (ranskaksi ja saksaksi, mutta kielitaidottomatkin voivat katsella kuvia).

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagrammista nimimerkillä @muorra.

4.2.20142.2.2015

Tiedät olevasi luxemburgilainen kun… (osa 1/3)

Englanninkielinen lista kiertää luxemburgilaisten blogeissa, joista sen häpeilemättä kopioin. Kommentit omiani, ja tämä on listan pituuden takia jaettu kolmeen osaan.

You absolutely hate the Germans, although you constantly watch German TV, read German newspapers, listen to German music and know more about whats going on in Germany than in your home country.

Vaikka kaupoissa ja valtion viroissa puhutaan ranskaa, saksa on puhutumpi kieli luxemburgilaisten keskuudessa, koska se on kansakoulun opetuskieli. Luxemburgissa näkyy vain yksi luxemburginkielinen televisiokanava, joten viihde on melkeinpä pakko hakea ulkomailta.

Your national football team makes it to the front page of your newspapers after theyve won a game. Once every twelve years.

Everyones proud of your national football team after they lost 1:0 against Lithuania.

Suomalaisethan ovat legendaarisen huonoja jalkapallossa, eikö niin? Olemmehan FIFAn rankingissa sijalla 64. No, Luxemburgin joukkue on onneksi sijalla 124, eikä luxemburgilaisilla ole jääkiekkoa joukkuepeli-itsetuntoa paikkaamaan. Sentään joskus joku luxemburgilainen pyöräilijä pärjää Tour de Francessa, ja kyseisen pyöräkilpailun voittaja on ollut luxemburgilainen jopa neljästi.

Koska Luxemburg painii kokonsa puolesta vähän eri sarjassa urheilurintamalla kuin isommat maat, se on mukana Euroopan pienten maiden ”olympialaisissa” ja toimi kisaisäntänä viime kesänä. Silloin keskusta täyttyi vapaalla olevista urheilijoista, joiden tuulipuvuissa vilkkuivat mm. Malta, Kypros, Islanti ja Andorra.

Edessä oikealla luxemburgilainen pyöräilijä Andy Schleck, vuoden 2010 Tour de Francen voittaja

You like it when Luxembourgish people become famous, but when they get too famous you dont consider them Luxembourgish any more.

Jos jätetään pois laskuista poliitikot, mm. Luxemburgin entinen pääministeri, mahdollinen tuleva komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker, maailmalla tunnetuin luxemburgilainen lienee näyttelijä Désirée Nosbusch – joka minun piti kuitenkin googlata. Madame Nosbusch muutti ulkomaille jo 80-luvulla ja on näkynyt lähinnä Saksan elokuvaskenessä.

Oikealla Désirée Nosbusch

You constantly joke about government employees, but eventually end up being one.

Luxemburgilaisista 45% on töissä julkisella sektorilla, kun suomalaisista julkisella on töissä vain 25%. Koko työvoimaa katsoessa kuitenkin Luxemburgin julkinen sektori on samaa tasoa Suomen kanssa: täällä vaan yksityistä sektoria hallitsevat ulkomaalaiset työntekijät.

You cannot order a croissant in your mother tongue (except if it happens to be French).

Leipomoiden pitäjät tuntuvat olevan täällä lähtökohtaisesti ranskalaisia. Leipomosanasto oli yksi ensimmäisiä, mitä täällä tuli opeteltua, ja nykyään nautin suuresti siitä tunteesta, kun kävelen kotiin höyryävän kuuma patonki kainalossa (hinta 0,67 euroa).

You never drink foreign beer. Yours is superior.

Bofferding, Battin ja Diekirch ovat luxemburgilaisten oluiden kolmen kopla. Kaikki ne ovat peruslagereita, eivät oikeastaan suomalaista Karhua tai Karjalaa ihmeellisempiä. Silti ne ovat suosituimpia juomia, vaikka belgioluet ovat täällä saman hintaisia ja yhtä hyvin saatavilla kuin Belgiassa.

You go abroad and you have to tell people that your mother tongue is neither French nor German, but Luxembourgish.

You use the sentence Yes, its a real country at least once a week.

You hear the sentence Youre the first one I meet from that country once a week.

You hear the sentence Tell me something in your mother tongue once a week.

Tämä on jossain määrin tuttua myös suomalaisille, jotka matkuvastavat ulkomailla, mutta ihmisten katseet ovat olleet vielä huomattavasti tyhjempiä kertoessani, että asun Luxemburgissa, kuin kertoessani, että olen suomalainen.

You dont bend to pick up any amount of money which is inferior to 1.

You think its normal that teachers and social workers can afford fancy cars and houses.

Luxemburgilaisten keskimääräinen ostovoima on maailman kolmanneksi korkein heti Yhdysvaltojen ja Irlannin jälkeen, mutta toisin kuin amerikkalaisten, luxemburgilaisten ei tarvitse maksaa koulutuksesta ja valtiolta saa runsaasti kaikenlaisia lisiä, esimerkiksi kaksinkertaisen lapsilisän Suomeen verrattuna. Keskimääräinen kuukausipalkka on 4274 euroa.

You participate at the dancing procession in Echternach, but not because youre religious, but because you want to get drunk afterwards.

Uskonnolliset juhlat ovat täällä erittäin suosittuja, ja niihin tuntuu liittyvän aina juhliminen viinin ja oluen voimin. Esimerkiksi keväisin Octavia-pyhiinvaellusmarkkinat täyttävät kaupungin keskustan ruokakojujen lisäksi olutteltoilla.

Echternachin tanssikulkue aina helluntaitiistaisin

You know that it will take you 30 mins max to drive to either France, Belgium or Germany.

…tai sitten useampi tunti, jos ruuhkat ja sää temppuilevat.

You consider Trier a Luxembourgish city.

”Käyn shoppailemassa Trierissä”, on yleinen toteamus paikallisilta lauantaisin. Trier on saksalaiskaupunki, joka kuuluu Luxemburgin työssäkäyntialueeseen.

3.2.2014

Liichtmëss eli kynttilänpäivä

ilen oli kynttilänpäivä, joka myös Suomessa kristillisenä juhlana tunnetaan (tai jotkut tuntevat, itsellä ei ollut ihan tuoreessa muistissa…), ja sen kunniaksi tänään työpaikkaravintolassa oli jälkkäripöydän ääressä nainen paistamassa lettuja, joihin sai sisälle mansikkahilloa, kermavaahtoa, sokeria tai lempparitäytettäni nutellaa.

Wait, what?

Nutellakreppi paras crêpe.

Kynttilänpäivä, luxemburgiksi liichtmëss ja ranskaksi chandeleur, on siis virallisesti juhla sen kunniaksi, että Jeesus vietiin temppeliin puhdistettavaksi ja siunattavaksi, mutta ainahan näillä juhlilla on joku pakanallinen alkuperä, jota kristinuskon saadessa jalansijaa Euroopassa on yritetty obfuskoida ja keksiä kansalle joku Oikeamielinen tapa juhlia. Tässä(kin) tapauksessa jo muinaiset roomalaiset juhlistivat Lupercaliaa, jossa ideana oli puhdistautua ja vähän siinä samalla juhlia ja uhrata vuohia. Selvempi yhteys kynttiläpäivään on kuitenkin kelttien Imbolc-juhlalla, joka päätti talven ja jota juhlittiin kynttiläkulkueella, ja jonka juhlimiselle paavi Gelasius I laittoi lopun ja siirsi kynttilät kirkkoihin.

Pakanallinen talven lopun juhlinta näkyy kuitenkin vielä yhdessä asiassa: crepeissä! Pyöreitä kuin aurinko, keltaisia kuin valo, niitä paistettiin eilen oikein urakalla pitkin ranskankielistä Länsi-Eurooppaa. Letunpaistoon liittyy myös uskomuksia onnesta, ja yksi niistä on, että lettuja paistaessa pitäisi pitää kolikkoa vasemmassa kädessä. Jos samalla onnistuu kääntämään letun heittämällä ympäri ilman, että se menee pilalle, on onni tulevalle vuodelle taattu.

Luxemburgissa päivä on toisellakin tavalla lasten lempijuhla, nimittäin eilen lapset kiersivät ”virpomassa” eli täällä päin kävelemässä lyhtyjen kanssa ovelta ovelle ja laulamalla kynttilälauluja karkkipalkalla. Keskustassa näitä ei näkynyt, mutta työkaverini kertoi kreppilounaalla, että pienessä kylässä, jossa hän asuu perheensä kanssa, kaikki lapset olivat osallistuneet perinteeseen. Laulukierroksen jälkeen lapset olivat kerääntyneet yhteen paikalliselle kyläkoululle, jossa lasten ”tienaamat” karkit oli laitettu isoon kasaan ja tämän jälkeen jaettu kristillisesti tasan kaikille osallistuneille. Kommunismiä parhaimmillaan.

29.1.2014

Lenkkeilyn varjopuolia

Kirjoitin aivan blogin alkuaikoina jutun siitä, millaista häiriköintiä sain osakseni miehiltä Georgiassa. Jutun julkaisun jälkeen häiriköintitapaukset vähenivät huomattavasti, mutta eivät syystä, joka saisi eräät etelävaltioiden miehet parempaan valoon: se olin nimittäin minä, joka muutin tapojani. Säät kylmenivät niin, että vähensin autolla ajoa katto auki, jolloin liikenteessä osakseni saatu häirintä tippui lähestulkoon nollaan. Lenkkeilyn siirsin sisätiloihin kuntomatolle, jossa kukaan anonyymi pickupkuski ei pääsisi viheltelemään minulle. Vältin pyöräilyä autoteiden vieressä, etenkin sen jälkeen, kun joku tavallista tyhjäpäisempi autoilija kakkoskuskinsa avustuksella oli yrittänyt koskettaa minua ohi ajaessaan pyöräillessäni pyöräkaistaa pitkin. Sen sijaan lastasin pyörän autoon ja ajoin autolla trailille, jossa sai pyöräillä rauhassa muiden pyöräilijöiden seassa.

Luxemburgiin muuttaessa häiriköinti unohtui. Joskus välillä joku vislaa kadulla, mutta en kiinnitä siihen sen pahemmin huomiota. Lenkkeillessä saan juosta rauhassa pitkin puistoja ja jopa ihan oma-aloitteisesti nykkäilen kohteliaat bonjourit ventovieraille. Kunnes sitten viime viikolla keksin, että voisin juosta lounastauolla työpaikan lähellä kulkevan bulevardin reunaa, jossa puuistutusten vieressä kulkee lenkkeilijöiden tamppaama hiekkapolku – harvinaisuus täällä päin, sillä yleensä puistot on viimeistä polkua pitkin asfaltoitu.

Siinä sitten juostessani taksi hidasti viereeni, kuski avasi ikkunan ja huikkasi minulle jotain. Hiljensin vauhtia, otin kuulokkeet pois korvista ja pyysin toistamaan; ehkä olin pudottanut jotain, tai ehkä kuski halusi kysyä tietä? Kuski toisti kysymyksensä: – Mademoiselle, ette tarvitsisi taksia?

Öö. Miltä näyttää? Olen lenkillä. Oliko tuo huono iskuyritys vai vittuilua juoksuvauhdistani?

– Mutta mademoiselle, voin viedä teidät minne vain!, kuski vastasi ja hymyili vihjailevasti.

Olin sen verran häkeltänyt, etten osannut vastata mitään. Sen sijaan puistelin päätäni, kohauttelin olkapäitäni, laitoin musiikin takaisin korviini ja jatkoin matkaa. Taksi ajoi vierelläni vielä parisenkymmentä metriä ja kuski huuteli minulle, mutta lopulta mies luovutti ja kaasutti matkaansa.

Lenkin loppupuolella piipahdin hakemassa kahvilasta paninin lounaaksi ja kävelin eväät kourassa kohti toimistoa ja suihkuja, kun viereeni pysähtyi taas taksi, ja epäuskoisena katsoin, kun sama kuski rullasi ikkunaa auki ja alkoi taas huudella minulle. Hetken ajan teki kovasti mieli mennä huutamaan kuskille takaisin, että jättäisi minut rauhaan!, ei oikeasti kiinnosta kenenkään pukupäisen sliipatun taksikuskin jutut, ja eikö sinullakin ole parempaa tekemistä työajallasi kuin häiriköidä lenkkeileviä naisia! – mutta käänsin sitten musiikin kovemmalle ja jatkoin matkaa pitäen katseen tiukasti jalkakäytävässä. Mikä ihme saa kenenkään miehen ajattelemaan, että toistuva häiriköinti olisi jotenkin soveliasta käytöstä? Jos nainen selvästi käytöksellään osoittaa, ettei ole kiinnostunut eikä huomiosta nauti, niin minkälainen kotikasvatus tai mielenhäiriö pitää olla, että silti sitä jatkaa? Ja vielä: toivon kovasti, että tämä taksikuski oli pelkkä yksittäistapaus, jotta voin lenkkeillä Luxemburgissa muuallakin kuin puistoissa. Aika näyttää, sillä pelkästään tämän perusteella en ole valmis hylkäämään löytämääni hiekkapolkua.

Vasta suihkussa tajusin, että olisi pitänyt ottaa muistiin kuskin taksinumero ja tehdä valitus. Seuraavaa kertaa odottessa.

12.1.2014

Lenkkeilymaastot rotkossa

Luxemburgissa paistoi vaihteeksi aurinko, joten lähdin kameran kanssa kävelylle samalle reitille, mitä tahkon viikottain lävitse juoksulenkkarit jalassa. Kyseessä on Luxemburgin keskustaa halkova Pétrusse-joen laakso, keskustan kohdalla suorastaan rotko, ja joka on näytellyt merkittävää roolia Luxemburgin historiassa.

Ylhäällä rotkon harjanteella voi spotata kultaisen naisen patsaan

Luxemburgin kaupunkia ei olisi ilman rotkoa, tai se olisi jossain muualla, sillä ardennilainen kreivi Siegfried näki rotkojen strategisen hyödyn puolustukselle ja rakensi 900-luvulla rotkojen ympäröimälle kielekkeelle linnan, jolle hän antoi nimeksi Lucilinburhuc, ”pieni linna”.

Rotkossa on kosteaa, ja talviaamuisin siellä yleensä velloo sumu

Melkein vuosituhat myöhemmin, vuonna 1867 Lontoon rauhansopimuksessa sovittiin, että Luxemburgin massiiviset linnoitusjärjestelmät purettaisiin. Seuraavan parin vuosikymmenen aikana työmiehet räjäyttelivät pattereita ja purkivat kasematteja, ja nykyiset linnoitusrakennelmat ovat vain valju muisto siitä, miltä Luxemburg ennen näytti. Minuun ne silti tekevät vaikutuksen.

Parhaiten säilyneet patterit ovat keskustan etelälaidalla Pétrussen rotkoa vasten

Muisto pattereiden rakennusvaiheesta

Pétrusse-laakso on mielestäni parasta lenkkeilyaluetta lähialueella, mutta koska se on valaistu vain paikoittain, käyn siellä juoksemassa vain valoisaan aikaan. Pimeällä suuntaan keskuspuistoon tai Merlin puistoon, joiden luulisi olevan myös suosittuja, mutta ilmeisesti luxemburgilaiset eivät liiku pimeällä, sillä saan yleensä lenkkeillä pyhässä yksinäisyydessäni – mitä nyt välillä joku koiranomistaja onnistuu säikäyttämään ilmaantumalla sumusta eteeni. Sen sijaan arkisin lounasaikaan puisto on täynnä juoksijoita, osa ilmeisesti työporukoita, sillä täällä on suosittua käyttää lounastunti urheiluun.

Joissain kohdin laakson pohjoisrinteellä on (siirtola?)puutarhoita, joissa kasvatetaan kaikkea kesäkurpitsan ja viiniköynnästen välillä

Etualalla oleva Pétrusse-joki ei aina täytä koko uomaansa, mutta nyt on ilmeisesti satanut enemmän

Rotkossa lenkkeilyä häiritsee puutteellisen valaistuksen lisäksi jatkuvat rakennustyöt. Ihmettelin pitkään erästä rakennustyömaata kunnes tajusin, että siinä rakennetaan rotkon ylitse sinistä väliaikaista siltaa. Syy selvisi lehdestä: reilu satavuotista Adolphe-siltaa aiotaan rempata, ja koska silta on toinen vain kahdesta rotkon ylittävästä sillasta, jotka yhdistävät ydinkeskustan rautatieaseman alueeseen, sitä ei voi vaan sulkea, vaan autoille on pakko rakentaa vaihtoehtoinen kulkuväylä rempan ajaksi.

Takana Alphonsen kaari, edessä sininen silta, jonka pitäisi ruveta korvaamaan vanhaa siltaa ensi kuussa

Sama rakennusprojekti toisesta suunnasta

Tosiaan, vielä kaksi vuotta sitten olin aivan onneton juoksija, enkä ihan hiffannut, miten kukaan voi nauttia lenkkeilystä. Sitten innostuin triathlonin ajatuksesta – harrastinhan uintia ja tykkäsin pyöräillä – joten pakottauduin myös lenkeille. Toissasyksyn triathlonissa sitten huomasin, että pärjäsin kahdessa ensimmäisessä lajissa jotenkuten mutta juoksussa jäin jälkeen, ja päätin, ettei tämä jää tähän.

Vasemmalla näkyy Viaduct, vanhempi Pétrusse-laakson ylittävistä silloista. Ennen sen valmistumista vuonna 1859 rautatieasemalta keskustaan pääsi vain laakson pohjan kautta.

Matkalla ylös riittää portaita. Näillä treenasin viime kesällä erääseen vuoripatikointisuoritukseen, josta vielä joskus jaksan kertoa täälläkin.

Olen lenkkeillyt viimeiset kolme kuukautta säännöllisesti kolme kertaa viikossa läpi sumun ja sateen, ja juoksunopeus ja -kunto on ilahduttavasti jatkuvalla nousukäyrällä. Seuraamani juoksuohjelma loppuu toukokuulle, ja koska kyseessä on puolimaratonohjelma, päätin vihdoin eilen antaa itselleni synttärilahjaksi osallistumislipun ING Night Marathon-tapahtumaan, jossa juostaan Luxemburgin katuja pitkin alkaen seitsemältä illalla. Sentään siihen puolimaratonmatkalle. Ja nyt, kun olen kertonut asiasta täälläkin, lienee pakko viedä päätös loppuun saakka.

Eilisellä synttäri-illallisella käyttöön pääsivät jouluna saatu kynsilakka sekä myöhäisenä joululahjana eli juuri synttäreiksi perille tullut rannekoru – sopivasti samaa sävyä. Myös sormus, korvikset ja kaulakoru ovat samaa sävyä… miten niin tykkään sinisestä?

19.12.2013

Joulutoivotukset Luxemburgista

Täällä on viimeiset kolme viikkoa nautittu joulumarkkinoista, tai ainakin minä olen nauttinut; moni kaveri tuntuu olevan niihin jo kyllästynyt. Mutta miten voi kyllästyä lämpimään joulutunnelmaan pakkasenpuremassa illassa, glühwäiniin ja gromperekichelcherien, racletten ja mettwurstin tuoksuun, joka sekoittuu ihmisten iloiseen puheensorinaan. Ei mitenkään, en ainakaan minä vielä.

Koko laaja kävelykeskusta on vedetty täyteen jouluvaloja

Perheen pienemmillekin riittää menoa ja meininkiä karusellin ja maailmanpyörän muodossa

Myynnissä gromperekichelchereitä eli uppopaistettuja kermaviilipohjaisia röstiperunoita. Annokseen kuuluu kolme kappaletta, omenakompotti maksaa puoli euroa ekstraa.

Valaistuja tähtiä löytyy täällä päin joka joulumarkkinoilta, niin myös kummaltakin Luxemburgin suuremmista markkinoista

Saksaksi glühwein, luxemburgiksi glühwäin, ranskaksi vin chaud, mutta kyllähän me punaviinipohjaisen glögin tunnistamme. Kuppi on kolme euroa, ja lisäksi pitää maksaa mukista pantti, jonka saa sitten takaisin jos mukin palauttaa. Neljästi olen jättänyt palauttamatta, joten nyt on saappaan muotoinen glühwäin-setti kasassa.

Place d’Armesin markkinoilta kaupungin keskeltä saa kaiken maailman wurstia (toki patonkiin kääräistynä tarjottuna) ja hampurilaista, hapankaalia sekä sveitsiläisständiltä raclettea.

Keskustan laidalla rotkon äärellä olevalta Place de Constitutionilta (jonka tunnistaa kultaisesta naisesta pilarin nokassa) sen sijaan tarjotaan flammekuchenia, kermaviilipohjaista pizzaa, sekä ”pyramidista” glögiä. Onko muuten noilla häkkyröillä jotain suomenkielistä nimeä? Siis sellainen, mihin laitetaan kynttilät alle, ja sitten härveli pyörii ja tuottaa ääntä?

Osataan se piparinvalmistus täälläkin. Sen sijaan nuo neekerinsuukoilta näyttävät pallurat eivät kuulema ole niin hyviä kuin mitä vastaavat Suomessa

Sen kymmentä sorttia joulupukkiasua tarjolla. Miten olisi joulupukkibikinit?

Kaverit mustikkaglögiä maistelemassa

Tällä hetkellä pakkailen laukkuja, sillä huomenna on lento Pariisin kautta Atlantaan. Onneksi saa viedä kaksi ruumalaukkua, sillä ne täyttyvät joululahjoista, Fazerin suklaasta ja kaikenlaisesta, mitä joulumarkkinoilta on mukaan tarttunut. Eiköhän niillä eväillä järjestä joulun. Vuorossa on nimittäin ensimmäinen joulu, jossa en mene (puoli)valmiiseen pöytään, vaan joka pitäisi itse yhdessä Iiron kanssa järjestää. Elämän viimeisimpiä aikuistumisriittejä?

9.12.20132.2.2015

Keskiaikaista joulutaikaa

Jokaisella itseään kunnioittavalla Keski-Eurooppalaisella kaupungilla tai jopa kylällä pitää tietenkin olla joulumarkkinat, ja viime viikonloppuna me suuntasimme vanhempieni kanssa niistä yksille: Dudelangen markkinat Etelä-Luxemburgissa, lähellä Ranskan rajaa ja parinkymmenen minuutin junamatkan päässä kaupungista. Junamatkalle meidät sai lähtemään mainostus, että nämä joulumarkkinat olisivat keskiaikaisteemaiset.

Äitini teorian mukaan mies on taksikuski, nainen kunnantalon siivooja, ja yhteisinä vapaailtoinaan he harrastavat yhdessä keskiaikaista musiikkia.

Kun tulimme paikalle, lavalla hääri Elvikseksi pukeutunut taikuri, ja paikalliset nuoret hieman enemmän glögiä nauttineet miehet keskeyttivät shown kiipeämällä lavalle ryhmäkuvaan hänen kanssaan. Pian taikuri kuitenkin vetäytyi keikkabussiinsa ja tilalle vaihtui keskiaikaisteemainen muusikkopariskunta. Tämän lisäksi keskiaika näkyi kojujen ulkoasuissa, myyjien asusteissa ja… pöllöissä.

Mikäs se siinä?

Pöllö. Tästä tulee minulle jotenkin kummallisella tavalla mieleen vampyyri.

Tunturipöllö ravisteli päätään juuri kuvaushetkellä

Huuhkaja isottelee

Pöllöjä näkyi myös koristeissa

Katukivetykselle oli levitetty kariketta keskiaikaista markkinatunnelmaa tuomaan

Myynnissä oli käsityöläistavaraa ja second handia, ja myyntikojuja pyörittivät lähinnä paikallisyhdistykset: kunnan eläinsuojeluyhdistys, paikallisen koulun amerikkalaisen jalkapallon joukkue, uimahallin uppopalloseura. Noin puolet myyntikojuista oli itseasiassa ruoka- ja juomakojuja, joiden takana oli pari ammattilaista ja liuta seuroja, joista ensimmäiset vastasivat enemmän ruokapuolesta ja jälkimmäiset juomasta. Jouluoluttakin oli saatavilla, mutta suosituin juoma oli glühwäin, jota sai amarettolla tai ilman. Totesimme, että oli parempaa ilman.

Nämä puujaloilla kävelevät enkelit jakoivat ohikulkijoille jotain pientä ja pyöreää. Suklaata? Pikkukiviä? Eivät siis jakaneet meille.

Äiti otti churroja suklaadipillä, kun minä ja isä mussutimme suklaacrépejä

Aikamme joulumarkkinoilla pyörittyämme suuntasimme takaisin kohti pääkaupunkia ja illallista

18.11.2013

Australialainen ranskalaisten keskellä

Viime helmikuussa Sanna haastoi bloginsa lukijat (tai oikeastaan Sannan sanoin kaikki kiinnostuneet) lukemaan enemmän australialaista kirjallisuutta. Vaikka kirjojenlukutahtini on jotain aivan muuta kuin Sannalla, tartuin silti haasteeseen, ja tällä hetkellä luettavana on viides australilalainen kirja tämän vuoden puolella. Ennustan jo nyt, että tulen vähän jäämään tuosta kymmenestä tavoitekirjasta, mutta puolustaudun toteammalla, että olen silti tainnut kolminkertaistaa australialaisten luettujen kirjojeni saldon tänä vuonna.

Tylsien kirjankansien sijaan näytän kuvina pari näppäystä eiliseltä patikointireissulta, kun käppäilimme koleassa +5C säässä Useldangen linnanraunioilta Merschin juna-asemalle, epäonnistut lounasravintolanetsintäkeikka mukaanlukien 22km

Alkuvuodesta bongasin BookBubin kautta pari (puoli)ilmaista aussikirjaa Nookilleni. Näistä uusseelantilaisen mutta Queenslandin yliopistossa opiskelleen ja Australiassa pitkään asuneen James Maxwellin Enchantress oli fantasiahömppää, jossa luotiin pohjaa sinänsä jännälle maailmalle, mutta jossa henkilöhahmot olivat niin onnettomia, ettei jatko-osan lukeminen kiinnosta. Luulin tosiaan Jamesia kirjaa lukiessani aussiksi, joten lasken mukaan haastemäärään, koska minun lukutahdillani kaikki keinot ovat sallittuja…

Useldangen linnan vieressä oli ollut kirkko ja sen vieressä hautausmaa, mutta nykyään vuonna 1903 puretusta kirkosta oli jäljellä vain perustukset.

Ruotsalaisen mutta Australiassa pitkään asuneen Andrea Höstin And All the Starsissa eivät henkilöhahmot olleet paljoa kummoisimpia, mutta jäin koukkuun juoneen ja istuin nenä kiinni kirjassa koko pitkän automatkan Floridan Cocoa Beachilta Georgian Atlantaan. Kirjassa kummalliset avaruusoliot hyökkäävät maahan, ja joukko sydneyläisiä teinejä pelastaa päivän juoksentelemalla ympäri yksityiskohtaisesti kuvattua kaupunkia – ja olen aika varma, että Andrea on Australian kansalainen, joten tämän voinen laskea maahanmuuttajakiintiöön ilman vilppiä.

Pikkukaupunki Luxemburgin tyyliin: Useldangen kylässä on noin 600 asukasta, joista suurin osa haluaa asua kyläkeskustassa rivitaloissa, townhouseissa ja pienipihaisissa omakotitaloissa. Varmaan tämän ansiosta kylässä on pizzeria, aasialainen ravintola, pari pubia, kauppa ja peräti kolme bussipysäkkiä, ja mekin pääsimme kylään julkisilla sunnuntaiaamuna. Suomessa taas kyläkeskustat kuolevat ja ihmiset asuvat pelloilla tai Nurmijärvellä.

Kennesawn paikalliskirjastosta minulle tarttui mukaan sydneyläisen kirjailijakuuluisuus Thomas Keneallyn Schindler’s Ark, josta myöhemmin eräs Spielberg-niminen ohjaaja teki yhden lempileffoistani. Minulle tuli vähän puun takaa, että kirja on australialaistekosia, ja tämä oli lisämotivaattorina etsiä se uudestaan kirjastosta, kun muutin Atlantin toiselle puolelle kirjan ollessa vielä kesken. Kuten yleensäkin, kirjassa oli ehkä viisinkertaisesti se määrä sisältöä mitä leffassa, ja Oscar Schindlerin motiivit ja sielunmaisema tulivat paljon selkeämmin ja koskettavammin esille. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Ja Keneally on tosiaan ihan oikeasti syntynyt Australiassa.

”Elina älä keiku siinä aidan väärällä puolella! Siinä on liukasta ja alas on toistakymmentä metriä!” ”Eiku mä otan vaan nopeesti tän kuvan…”

Ja sitten siihen neljänteen, johon postauksen otsikossa viittaan: australialaisen Sarah Turnbullin Almost French, missä Madame Turnbull kertoo emigranttikokemuksistaan Pariisissa, jonne hän päätyi, kun vuoden Euroopan-turneellaan törmäsi charmanttiin patonginpurijaan, joka allekirjoitti viestinsä I kiss you (yök miten pervoa! tai sitten suora käännös ranskasta) ja kertoi nauraen kuinka taannoiset illanistujaiset olivat terrible – koska ranskaksi tuo sama sana tarkoittaa sekä kamalaa että siistiä.

Ranskalaisten vaikutuspiiriin muuttaneena tunnistin kirjasta monta kohtausta. Ulkonäköasioita puidaan pitkät pätkät: ranskalaisten urheilemattomuutta yhdistettynä tiukkaan ruokavalioon, ja sitä että miehet sekä huomaavat että kommentoivat vaatteitasi – eivätkä aina välttämättä positiiviseen sävyyn. Asiakaspalvelijat saattavat olla erittäin hyviä tai sitten erittäin huonoja, ja jos haluaa hyvää palvelua, Il faut râler, täytyy valittaa (mikä tosin pätee välillä myös asiakaspalvelun kehdossa Atlantin tuolla puolen). Ruoasta ollaan äärimmäisen tarkkoja, kuten Sarah järjestämillään lounaskutsuilla huomaa, ja enpä ole koskaan tavannut yhtä paljon pikkusormistelevia marisijoita (”Tämä viiden euron lounas kanttiinissamme on pahaa, mennään mieluummin syömään ravintolaan kolmellakympillä.”) ja ruokavammaisia (siis miten joku ei tykkää juustosta??) kuin ranskalaisten työkavereitteni keskuudessa. Toisaalta kirjasta löytyi myös kohtauksia, joissa Sarah kertoo esimerkiksi jostain niinkin periranskalaisesta tavasta kuin kukkien tuomisesta tuliaisina kylään mennessä, mikä kertonee meille suomalaisille enemmän australialaisista kuin ranskalaisista.

Sitten oli niitä kohtauksia, jotka taitavat olla yleismaailmallisia expattien keskuudessa. Esimerkiksi se, kuinka nykyään tunnen oloni ujoksi tai tyhmäksi tai parhaimmillaan molemmiksi. Ujoksi muutun, kun tajuan, etten pärjää keskustelukielellä (esim. vilkas keskustelu vahvalla etelävaltojen englannilla) tai vaihtoehtoisesti muut eivät pärjää minun määrittämälläni keskustelukielellä, joten hiljennyn enkä tuppaannu lounasseuraksi ainakaan niin usein, jotta muut saavat hengähtää ja jutella keskenään omalla kielellään. Tyhmäksi taas… no kuten Sarah sen sanoo kirjassaan, jos ei osaa ilmaista itseään keskustelukielellä niin älykkyysosamäärä muiden silmissä tippuu helposti viitisenkymmentä pinnaa.

Kolmas expatteja yhdistävä tekijä on, että monella on enemmän expat- kuin paikallisia kavereita, ja niin on käynyt minullakin. Expat-piireissä ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikki ovat vieraan kulttuurin ja mahdollisesti myös kielen keskellä, mutta ah kuinka se välillä yhdistää – ja tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta blogiani lukevilta lähempänä ranskalaisia olevilta näitä kamalia yleistyksiä ja valituksia, joita täällä nyt ja muulloinkin esitän. Paras puoli expat-kavereissa on, että tutustuu moneen sellaiseen persoonaan, jonka kanssa ei muuten ikimaailmassa tulisi ystävystyttyä. Huonoin puoli taas on, että kaverisuhteet ovat yleensä väliaikaisia: tällä hetkellä puolet tämän hetkisistä kavereistani ovat muuttamassa todennäköisesti pois maasta seuraavan puolen vuoden sisään.

Joku vähän ammatimaisempi panoramantekijä olisi saattanut ottaa kuvia myös vasemman ylänurkan tyhjästä taivaasta. Tässä joka tapauksessa se, mitä Useldangen linnasta oli muurien lisäksi jäljellä: pohjoistorni (vas), jonka sisällä haisi omituiselle, ja donjon eli keskustorni, jonka sisällä oli näyttely linnan historiasta ranskaksi ja luxemburgiksi, ja jonka tiivistelmä oli, että täällä ne lääninherrat hallitsi ja kansa kitui.

Vaikka näytänkin jäävän kymmenestä haasteen vaatimasta kirjasta rannalle, tavoitteenani on lukaista vielä pari ennen ensi helmikuuta. Tällä hetkellä kesken on Patrick Whiten The Eye of the Storm, jota lukiessa tuntuu siltä, että haluaisi kaivaa sanakirjan esiin – eikä välttämättä sittenkään ymmärrä kaikkia kielikuvia.

31.10.2013

Stierchesgeescht, Luxemburgin juoppokummitus

Halloweenin, pyhäinpäivän ja kekrin kunniaksi seuraa luxemburgilainen kummitustarina.

Oikealla oleva rakennus on Neümunsterin luostari, nykyinen kulttuurikeskus. Alzette-joen ylittävä matala silta on Stierchenin silta ja osa kaupunginmuuria. [kuva: Stewart Morris]

Elipä kerran Luxemburgissa pahemman luokan juoppo, joka kuollessaan ei siirtynytkään minne nyt kuolleet sielut ikinä siirtyvätkään vaan jäi kummittelemaan kaupunkiin Stierchenin sillan kupeeseen. Sieltä käsin hän kierteli vanhaakaupunkia tehden tepposiaan, yleensä juopoille: hän odotti heitä, kunnes he olivat kotimatkalla pubista, ja sitten istahti heidän olkapäilleen, jolloin he rojahtivat maahan, ja tämän jälkeen hakkasi heitä kepillä. Joku ehkä seuraavana päivänä väitti pelkästään ”kaatuneensa”, mutta muut tiesivät paremmin, että kummitushan siinä on ollut taas asialla, ja kummitus opittiin tuntemaan nimellä Stierchesgeescht.

Juoppojen lisäksi 1600-luvulla Stierchesgeescht tykkäsi häiritä kaupungin paraateja. Paraatin tullessa kohdalle se hyppäsi hevosten eteen, jotka vauhkoontuivat ja aiheuttivat sekaannusta kaupungissa. Välillä se myös häiritsi luostarin messuja pitämällä kiinni kirkonkelloista, jotta ne eivät soittaisi messukutsuaan, tai makasi kirkon edessä maassa niin, että kirkkokansa kompastui siihen.

Stierchesgeescht osaa muuttaa muotoaan ja on aikojen saatossa esiintynyt ties missä muodossa: härkänä, sutena, koirana, kissana, jäniksenä, jopa hevosenlantana… mutta sen eniten suosimat kaksi olomuotoa ovat possu ja oluttynnyri. Kerran eräs kotiinpalaava juopottelija näki ylitti juuri Stierchenin siltaa, kun hän näki joessa killuvan oluttynnyrin, joten hän kurkotti jokeen ja yritti noukkia sitä ylös. Suuri oli kauhistus, kun oluttynnyri muuttuikin Stierchesgeeschtiksi ja tarttui häneen takaisin. Stierchesgeescht lennätti miehen ylös Bockin kallioseinämälle pienelle ulkonemalle, jossa mies joutui loppuyön kyykkimään paikallaan, ettei olisi horjahtanut varmaan kuolemaan. Vasta seuraavana aamuna kaupunkilaiset pelastivat hänet.

Edessä osa Bockin kalliokasemattia, missä mies joutui ulkonemalla aamuun asti roikkumaan. Taustalla Stierchenin silta. [kuva: Tristan Schmurr]

Stierchesgeescht tykkäsi juoksennella usein pitkin Stierchenin siltaa possun muodossa. Kaupunkilaiset yrittivät napata sen kiinni, mutta aina kun joku pääsi lähelle possua, se hävisi ja ilmaantuikin toiseen päähän siltaa. Kerran iso joukko metsästäjiä piiritti possun ja saikin sen kiinni, mutta kun yksi metsästäjistä sitten kantoi possun kotiin nyytin sisässä, kotiin päästyä nyytistä löytyikin vain hevosen lantaa.

Kerran kolme naista näki Stierchesgeeschtin kissaksi muuttuneena Pfaffenthalin sillalla. Yksi naisista heitti kissaa kengällä, mutta kissa väisti ja kenkä putosi Alzettejokeen. Seuraavana aamuna kenkä löytyi Stierchenin sillalta, mikä ei ehkä muuten olisi erikoista, mutta Stierchen on reilun kilometrin Pfaffenthalin sillasta yläjuoksuun päin. Stierchesgeescht on näyttäytynyt Paffenthalin sillalla myös jättimäisen koiran hahmossa. Baarista laahustavien työmiesten piti kotiin päästäkseen kiivetä sen hännän yli, ja välillä kummitus lähti seuraamaan poloista uhriaan ja hakkasi tämän henkihieveriin.

Havainnot Stierchesgeeschtistä ovat vähentyneet viimeaikoina, mutta jos olet juopottelemassa Luxemburgissa ja kaadut kotimatkalla tai aamulla löydät mustelmia kehostasi, on varmaan Stierchesgeescht ollut taas asialla.