Töissä tuli mailia: työpaikkaruokalan sisäänkäynnin luona on surunvalittelukirja MH17:n uhrien muistoksi. Suuntasin tänään työpaikkaruokalan sijaan lounaalle japanilaisravintolan terrasille – täällä on hellettä – ja huomenna lähden ajamaan kohti Amsterdamia jo puolilta päivin, joten allekirjoittaminen jää ensi viikolle. Sen aion joka tapauksessa tehdä. Oma allekirjoituksenihan ei loppupeleissä mitään paina, mutta ehkäpä tuhansilla ja taas tuhansilla allekirjoituksilla voi olla jotain lohduttavaa vaikutusta uhrien omaisten suruun. Ehkäpä, en tiedä.
Täällä noita surunvalittelukirjoja on ollut paikallismedian mukaan liikkeellä enemmänkin, sillä koneen matkustajien joukossa oli eräs Luxemburgissa asunut nelihenkinen expat-perhe. Eniten muistotilaisuuksia on järjestänyt koulu, jota perheen lapset kävivät, ja perheen kuvia on julkaistu laajalti lehdissä. Tämän lisäksi mediassa on näkynyt ne samat uutiset, mitä Suomessakin: ruumiita sikin sokin, arvoesineet ryöstetty, uhrien omaisia pyydetään surun keskellä huolehtimaan uhrien luottokorttien sulkemisesta. Ja tietenkin koko sotku siitä, kuka ampui ja mitä.
Kun tilanne on ruvennut selkiytymään koko kauheudessaan, ahdistavalta on myös tuntunut ajatus siitä, että Iiro lensi Ukrainan ylitse pari päivää aiemmin. Tsekkasin FlightRadarista Iiron koneen tarkan reitin, ja on se näköjään kiertänyt Donetskin alueen – noin kymmenen kilometrin marginaalilla! Reitti on täsmälleen sama kuin lehdissä esitelty MH17:n suunniteltu lentoreitti, josta turmakone syystä tai toisesta oli poikennut pohjoiseen. Entä jos se olisikin ollut Iiron kone, joka poikkesi vähän liian pohjoiseen? En halua edes ajatella. Keskityn sen sijaan viettämään tulevan viikonlopun miehen kanssa siellä jo mainitussa Amsterdamissa.
Iiron koneen reitti pari päivää ennen MH17:n turmaa. Kyseinen eurooppalainen lentoyhtiö on ilmoittanut julkisuudessa, että aikoo jatkaa samaan malliin, koska ”vältämme jo tarpeellisia alueita”, mutta ainakin viimeiset pari päivää kone, jolla Iiron pitäisi ensi yönä palata, on lentänyt Ukrainan sijaan Valko-Venäjän ja/tai Baltian kautta. Hyvä niin, sillä ”tarpeellisten alueiden välttäminen” on kyseisen lentoyhtiön suussa aika sanahelinää: pari päivää ennen lento-onnettomuutta paluukone oli lentänyt suoraan Donetskin pahimpien kapinalliskeskittymien päältä.
Huonot lentouutiset eivät sen sijaan ota tauotakseen täällä. Nyt kadonneessa algerialaisessa koneessa oli lehtitietojen mukaan kaksi luxemburgilaista. Koska kone on yhä kadoksissa, on tietenkin mahdollista, että joukossa on eloonjääneitä. Toivotaan parasta.
Toivottavasti jokainen on tähän mennessä kuullut jo EU:n lentomatkustajien oikeuksista: jos kone myöhästyy tarpeeksi tai jos lento perutaan eikä täysin vastaavaa tarjota, lentoyhtiö on velvoitettu korvauksiin, oli syy sitten inhimillinen virhe tai tekninen vika. Koska korvausten hakeminen lentoyhtiöiltä on kuitenkin yleensä vaivalloista ja aikaavievää, tätä helpottamaan on pulpahtanut pinnalle monta yritystä, jotka hakevat korvauksia puolestasi ja vievät välistä siivun omaan taskuunsa. Lopputuloshan on silti parempi kuin se, että jättää korvaukset kokonaan hakematta. Tänään törmäsin uuteen yritykseen nimeltä AirHelp, joka vie palvelun uudelle tasolle.
AirHelpin idea on, että annat sille pääsyn omalle Gmail-tilillesi, josta sivusto kaivaa esille kaikki lentolippuvahvistukset. Tämän jälkeen se tarkistaa, onko joku lento ollut myöhässä tarpeeksi, jotta siitä saisi korvauksia. Tarkistamisen lisäksi sivusto piirtää hauskoja käppyröitä ja tilastoja matkustamisestasi.
Minun lentoni kesästä 2012 lähtien, noin suunnilleen, ovat tässä.
Lähtökohtaisesti sivuston idea on mielestäni loistava jo ihan senkin puolesta, että siitä saa ulos hauskoja tilastoja. Sivusto esimerkiksi kertoo, että minä olen viimeisen parin vuoden aikana lentänyt 202 841 kilometriä ja istunut koneessa 289 tuntia (melkein kaksi viikkoa!). Näiden lisäksi sain tietää, että olen saanut kosmista säteilyä noin 57 mikrosievertin edestä (noin 25 kertaa suositusten verran, kuinkahan paljon syöpäriskini on kohonnut…) ja lukiofysiikasta tutun ajan suhteellisuuden ansiosta olen matkustanut ajassa noin 180 nanosekuntia tulevaisuuteen. Olen siis reilun sekunnin tuhannesosan verran nuorempi kuin joku, joka on syntynyt täsmälleen samaan aikaan ja kykkinyt koko elämänsä maankamaralla!
Tilastojen kannalta ongelma on, että sivusto katsoo kaikki lentoliput sähköpostistasi, ei sen enempää eikä vähempää. Tarkkaa listausta ei ole, mitkä kaikki lennot se on löytänyt, mutta reittikartasta voin nähdä, että mukaan on eksynyt pari Iiron lentoa, joista Iiro on lähettänyt minulle lentoliput tiedoksi, ja toisaalta luulen, että ainakin yksi mannertenvälinen lento on jäänyt puuttumaan. Lonkalta arvioisin, että tilastoissa on minun kohdallani 10% ylimääräistä, mutta tarkemmin on paha sanoa.
Noin 10% liian korkeita lukuja.
AirHelp löysi minulta yhden lennon, josta sen mukaan voi hakea korvauksia: vuoden 2013 juhannuksen perutun lennon. You might be eligible to claim up to $400 from your 1 interrupted flight! sivusto hehkuttaa, mikä on jossain määrin mielenkiintoinen ”fakta”, sillä sain tuosta hyvästä kinuttua KLM:ltä 600 euroa korvauksia, noin tuplat sivuston arviosta. Jos siis olisin hakenut korvauksia tuota kautta, todennäköisesti sivusto vetäisi puolet välistä – mikä edelleenkin olisi parempi lopputulos minun kannaltani kuin se, että en olisi saanut korvauksia ollenkaan. Tässä tapauksessa korvausten hakeminen oli helppoa eikä vaatinut kuin yhden mailin lentoyhtiölle, joten suosittelen ainakin aluksi yrittämään omatoimisesti.
Sen sijaan AirHelp ei löytänyt niitä kahta myöhässä ollutta lentoa, joista molemmista olin myös oikeutettu korvauksiin, eli sivustoon ei kannata luottaa sokeasti, vaan itsekin kannattaa tuntea omat oikeutensa. Niistä toisista sain korvaukset, toisessa taas piti lähteä tappelemaan. Se tarina päättyi siihen, että valitin EU-kuluttajavirastoon, joka laittoi valitukseni eteenpäin Luxemburgin lentoliikenteestä vastaavalle viranomaistaholle, joka tulkitsi EU-säädöstä yksiselitteisesti väärin. (Miten ei aiheesta vastaava virkamies voi tuntea lakia!!) Valitus olisi kuitenkin pitänyt tehdä luxemburgilaiseen tuomioistuimeen, joten tässä vaiheessa minun jaksamiseni loppui. Peli lentoyhtiöiden kanssa on kahden vuoden aktiivisen lentämisen jälkeen 3-1 minun hyväkseni, mutta mieluummin olisin aina ollut ajoissa perillä.
Yhdysvaltain viisumini meni vanhaksi pari kuukautta sitten, joten tarvitsen syksyä varten uuden. ESTAllahan saa olla maassa vain kolme kuukautta, ja minulla on tarkoitus olla siellä tällä haavaa neljä. Onneksi viisumin hakeminen oli tällä kertaa hyvin yksinkertainen prosessi, kun kokemusta jo oli.
Viisumiprosessiin kuuluu hakemuksen täyttäminen netissä, jonka jälkeen varataan aika paikallisesta lähetystöstä viisumihaastatteluun. Viisumia pitää hakea aina siinä maassa, johon on siteitä, eli koska minulla on täällä Luxemburgissa työ, johon voin vielä palata joulukuussa, hain viisumiani täältä. ESTAa hakeneet saavat jo vastailla jossain määrin huvittaviin kysymyksiin (”Oletko osallistunut juutalaisten kansanmurhaan vuosina 1939-45?” – kuinkahan monelle maailmassa tämä kysymys on enää millään tavalla relevantti), mutta viisumeissa näitä kysymyksiä tulee koko joukko lisää. Tässä jotain esimerkkejä:
Have you ever ordered, incited, committed, assisted, or otherwise participated in genocide?
Have you ever committed, ordered, incited, assisted, or otherwise participated in torture?
Have you committed, ordered, incited, assisted, or otherwise participated in extrajudicial killings, political killings, or other acts of violence?
Have you ever engaged in the recruitment or the use of child soldiers?
Have you, while serving as a government official, been responsible for or directly carried out, at any time, particularly severe violations of religious freedom?
Have you ever been directly involved in the establishment or enforcement of population controls forcing a woman to undergo an abortion against her free choice or a man or a woman to undergo sterilization against his or her free will?
Have you ever been directly involved in the coercive transplantation of human organs or bodily tissue?
Viisumia täyttäessä muistutetaan, että huomaathan, että näihin myöntäen vastaaminen ei välttämättä tarkoita, että sinulle ei myönnetä viisumia. Silti rohkenen epäillä, että kukaan näihin syyllistynyt tässä kohtaa tunnustaisi syyllisyyttään. Suurin syy näihin kysymyksiin taitaa olla, että jos käy ilmi, että joku näihin rikoksiin syyllistynyt oleilee USAssa, hänet voidaan karkottaa sillä perusteella, että hän on valehdellut viisumihakemuksessaan.
Viisumihaastattelu lähetystössä oli tänä aamuna, ja se oli helppo ja nopea. Suurlähetystö on tarkkaan vartioitu, ja kännykät pitää mieluiten jättää kotiin tai autoon, mutta viimeistään ne ja kaikki muutkin elektroniset laitteet kuten sähköiset autonavaimet pitää luovuttaa pois ulkoportilla turvatarkastuksen yhteydessä. Sisällä sai odotella vartin verran amerikkalaisia naistenlehtiä odotushuoneessa selaillessa, jonka jälkeen seurasi itse haastattelu. Kerroin lyhyesti ja ytimekkäästi mitä aioin tehdä ja miksi, näytin viisumianomustani tukevat dokumentit – tärkeimpänä virkavapaatodistus töistä – ja lasiseinän takana oleva konsuli kysyi pari lisäkysymystä. Noin minuutin kuluttua koko toimitus oli ohi.
Passin saan takaisin ensi tiistaina. Sitten olenkin tavaroiden pakkaamista ja asunnon siivoamista lukuunottamatta valmis lähtöön.
Luxemburgin rautatieasema, jonka kautta suurin osa sohvasurffaajista kulkee.
Puoli vuotta meni ohitse ilman sohvasurffaajia; pari surffaajaa kyseli yösijaa kevään aikana, mutta aina olin itse reissussa. Nyt kesän lomakauden alla surffaajien määrä on lisääntynyt, kyselyitä tulee ovista ja ikkunoista, ja pariin olen vastannutkin jo myöntävästi. Ensimmäinen surffaaja saapui luokseni viime sunnuntaina.
Olin aiemmin todennut surffaajalle, että voin ottaa hänet vastaan vasta sunnuntai-iltana, koska päivällä hoidan muita asioita. Olimme siis sopineet treffit seitsemäksi. Neljän maissa iltapäivällä surffaajalta tuli viestiä: hän oli myöhästynyt Gentissä junasta, because the weather was bad raining a lot and I couldn’t go to the train station. Mielenkiintoinen selitys, totesin, mutta eipä se minua haitannut, että sai enemmän aikaa itselleen ladata henkisiä akkuja. Tämän jälkeen surffaajaan ei saanut yhteyttä moneen tuntiin, ja mietin jo, mahtaako hän ilmestyä paikalle ollenkaan, kun sovin kaverin kanssa treffit keskusaukiolle katsomaan erästä futispeliä. Lopulta surffaaja viestitteli saapuneensa Luxemburgiin, ja keskusaukiolle taapersi rinkka selässä Chienyu, 25-vuotias taiwanilainen reppureissaaja. You can also call me Stacy, hän totesi, mutta minä en ole koskaan ihan hiffannut, miksi ihmisten nimiä pitäisi kääntää kielestä toiseen, ja pitäydyin hänen virallisessa nimessään.
Luxemburgin keskustassa on meneillään jonkinlainen sateenvarjoinstallaatio. Kuvaa hyvin tätä erittäin sateista kaupunkia.
Chienyu oli ollut reissussa jo kaksi kuukautta, mutta matka oli vasta puolivälissä. Taipaleensa hän oli aloittanut toukokuun puolivälissä Moskovasta, josta hän oli Pietarin, Helsingin ja Baltian maiden kautta puikkelehtinut Puolaan. Sieltä hän oli enemmän ja vähemmän kierrellen ja kaarrellen päässyt Beneluxiin, ja nyt seuraavaksi matka jatkui Pariisiin ja Ranskaan, jossa hänellä on tiedossa kolmen viikon työharjoittelu eteläranskalaisessa majatalossa HelpXin kautta. Four months is a long time, but I feel like it’s still not enough to see Europe! Chienyu puuskahti kertoessaan matkastaan.
Taiwanissa Chienyu oli juuri valmistunut yliopistosta pääaineenaan matkailun liikkeenjohto, joten hän totesi hymyillen koko tämän matkan olevan ikään kuin harjoittelua. Taiwaniin palattuaan hän sitten alkaisi toden teolla etsiä töitä. Chienyu oli liikkunut paljon maailmalla aiemminkin, sillä hän oli pari vuotta sitten viettänyt kesän Work&Travel-ohjelman kautta Alaskassa, jossa hän oli ollut töissä hotellissa. Alaskassa luonto oli upeaa ja englannin oppi Yhdysvalloissa asuessa sujuvaksi, mutta yötön yö oli häirinnyt unirytmiä.
En ymmärtänyt keskusaukion futispelistä oikein mitään, mutta aikamoinen riemu repesi kun Saksa voitti.
Chienyu viipyi luonani kaksi yötä, ja maanantaina häneltä tuli kesken työpäivän viestiä: kiinnostaisiko taiwanilainen illallinen? Totesin, että totta kai, ja kotiin tullessani asunnossani leijaili herkullinen tuoksu, kaikki kolme omistamaani kattilaa olivat käytössä ja paistinpannulla kypsyi munakokkeli, jota Chienyu pyöritteli haarukalla. (Ojensin aika nopeasti hänelle puulastan; onneksi Suomesta tuotu teflonpannuni on jo elinkaarensa loppupuolella.) Munakasvissörsselin lisäksi tarjolla oli lihaperunaporkkanapataa, josta Chienyu selvensi, että this is like curry, but without the curry. Sekä munakasvissörsseli että pataruoka syötiin puikoilla keitetyn riisin kanssa, ja uskoin, kun Chienyu totesi taiwanilaisen ruoan eriytyneen kiinalaisesta ruoasta jo useampi vuosikymmen sitten. We have our own traditions, hän totesi ja hörppäsi kurkunkostukkeeksi luxemburgilaista rivaner-valkoviiniä.
Niin, Taiwan ja Kiina. Mitkäs niiden välit oiken nyt olivatkaan? It’s complicated, Chienyu totesi naurahtaen ja selitti sen jälkeen historiaa ja politiikkaa pitkän kaavan mukaan. Taiwanilaisista suurin osa on kiinalaisia, jotka ovat paenneet Kiinasta jonkun poliittisen kahakan seurauksena, osa 40-luvulla käydyn sisällissodan yhteydessä mutta moni jo aiemmin. Vaikka Kiina ei ole tunnustanut Taiwanin itsenäisyyttä, välit eivät ole niin viileät, mitä saattaisi kuvitella, sillä taloudelliset siteet kahden maan välillä ovat vahvat. Most Taiwanese companies have factories in China, Chienyu selvensi, ja kertoi, että hänen vanhempansa olivat itseasiassa tavanneet kansainvälisen kaupan ansiosta. He olivat molemmat kaupparatsuja – äiti taiwanilainen ja isä malesiankiinalainen – jotka matkustivat samoja lentoreittejä, ja osuessaan kolmatta kertaa istumaan vierekkäin lentokoneeseen, he avasivat keskustelun.
Chienyun latoessa meille jälkiruokaa kuppeihin – makeita papuja maidossa, omituista mutta hyvää – hän kysyi minulta, milloin suomalaiset aloittavat englannin opinnot. Kerroin vähän Suomen koulujärjestelmästä, ja Chienyu puolestaan avasi minulle taiwanilaista systeemiä. Englannin opinnot aloitetaan ala-asteella, yläasteella hän taas aloitti japanin. Japani on siitä hauska kieli taiwanilaiselle, että kirjoitettuna sitä ymmärtää suhteellisen hyvin opiskelemattakin: suurin osa merkeistä on kanjeja, alunperin kiinalaisia kirjoitusmerkkejä, ja niiden merkitykset japanissa ovat samoja kuin kiinassa. Tämä antoi Chienyulle lentävän lähdön kielen opiskelussa, ja nykyään hän puhuu sitä lähestulkoon sujuvasti. Yliopistossa hän opiskeli lisäksi pari vuotta ranskaa, mutta niissä opinnoissa hän ei pärjännyt yhtä hyvin; I hope I can improve my French during the next month.
Papuja maidossa
Chienyu oli löytänyt päivällä keskustasta aasialaisen kaupan, joten jälkiruokia oli itseasiassa luvassa kaksin kappalein. Papujen jälkeen hän kaivoi esiin taiwanilaisia vähän tippaleipää muistuttavia leivoksia, joiden paketissa luki Made in Taiwan. Siinä niitä mutustellessamme minä rohkaistuin kysymään pari kysymystä uskonnosta. Chienyu kertoi olevansa sometimes religious, ja vaikka moni taiwanilainen on taolainen, hän itse uskoo Buddhaan. Kiinalaisena uutena vuotena ja tärkeimpinä juhlapyhinä hän käy rukoilemassa temppelissä, välillä hän polttaa kotona suitsukkeita buddhapatsaan edessä ja meditoi, ja juuri nyt hänellä on luettavana Dalai-laman Onnellisuuden taito, jota hän kehui minulle useaan otteeseen. Suomessa hän oli kuullut, että Dalai-lama oli vieraillut maassa vain vähän aikaa sitten, ja hetken mietittyäni muistinkin parin vuoden takaisen skandaalin siitä, ettei Suomen ulkopoliittinen johto Kiinan painostuksesta tavannut dalai-lamaa hänen vieraillessaan Suomessa. Chienyu hymähti tälle, totesi, että China always likes to put pressure on other countries, ja pyöritteli vähän silmiään maailman menolle.
Kysyin vielä uskontoihin liittyen, millaisia buddhalaiset hääseremoniat ovat. Chienyu ei ymmärtänyt tässä kohti kysymystä. But wedding and marriage is not religious? hän ihmetteli, ja kun kerroin, että meillä moni menee kirkossa naimisiin, hän katsoi minua oudoksuen. Hääseremonioita toki on monta, mutta Chienyu ei keksinyt yhtäkään, joka liittyisi uskontoon. Maybe the couple buy a small buddha together for their home… Häitä Chienyu oli sen sijaan päässyt näkemään kaveriporukassaan jo monta, sillä moni oli mennyt naimisiin heti valmistuttuaan yliopistosta. Ennen ei voinut mennä, koska opinnot piti ensin saattaa loppuun, mutta sen jälkeen ei olla paljon odoteltu. They fear they do not find anyone if they wait any later, Chienyu totesi ja samaan hengenvetoon lisäsi, että treffeillä käymisestä huolimatta hän ei itse ole vielä löytänyt ketään, joka täyttäisi hänen kriteerinsä, eikä sitä niin tärkeänä pidäkään.
Lähetin Chienyun maanantaina yksikseen katsomaan Viandenin linnaa. Oli ilmeisesti ollut käymisen arvoinen.
Ruokailun jälkeen Chienyu ehdotti pientä kävelylenkkiä, ja niin lähdimme sulattelemaan herkullista illallista keskustan rotkon pohjan puistoon. Siellä Chienyu avasi keskustelun tasa-arvosta, ja puhuimme pitkään siitä, millaisia eri ongelmia kotimaissamme on tasa-arvossa, ja mitä ratkaisuja niihin on ehdotettu. Chienyu valitti, että suurin ongelma Taiwanissa tasa-arvon kannalta on, että naisia ei nähdä sopivina johtajina, ei politiikassa sen kummemmin kuin yritysmaailmassakaan. Eurooppalaiset hän näki valovuosia edellä tässä asiassa vedoten Angela Merkeliin, ja kun siitä huolimatta totesin, että Luxemburg sen kummemmin kuin Suomikaan ei ole tässä suhteessa vielä täydellinen, lipsuimme juttelemaan perheen sisäisestä tasa-arvosta. Chienyu paljasti, että yksi syy, miksi hän ei ole vielä löytänyt taiwanilaista aviomiestä on, että miehekkyyden mitta Taiwanissa on, kuinka hyvin mies pystyy pitämään perhettä valvonnassaan ja alaisuudessaan. Hän oli ollut vuosi sitten matkoilla Japanissa kaverinsa kanssa, ja vaikka tuo kaveri oli soittanut joka ilta poikaystävälleen pitkän puhelun, poikaystävä oli kuulema heidän palattuaan pitänyt pitkän saarnan siitä, kuinka tyttö ei olisi oikeastaan saanut lähteä matkoille ilman häntä. I don’t want a man who will tie me down, Chienyu puuskahti ja kysyi seuraavaksi, olisiko minulla hyviä vinkkejä siitä, miten suhtautua sukupuolen takia vähättelyyn työpaikalla.
Schiessentümpelin silta Müllerthalissa eli Pikku-Sveitsissä on yksi Luxemburgin pittoreskeimmista silloista eikä liity tällä kertaa postaukseen mitenkään.
Mutta Chienyu, mikä sitten on parasta Taiwanissa? Chienyu hymyili, mietti ohikiitävän sekunnin ja totesi: The night market. Tori, josta voi ostaa mitä vain yön pimeydessä, viettää aikaa kavereiden kanssa ja nauttia illoista. Sitä on ikävä.
Pari viikkoa sitten Coloradossa pakkasimme eräänä kauniina lauantaina Iiron kanssa autoon vaelluskengät, pitkähihaiset ja lopuksi itsemme ja lähdimme ajamaan hieman päämäärättömästi ajatuksena, että jos vaikka tänään kävisi lyhyesti patikoimassa jossain. Sää oli viime hetkille saakka vaikuttanut epävakaalta, ja oli jo iltapäivä, joten suuria suunnitelmia ei ollut. Pysähdyimme Goldenin kaupungissa syömään, kävimme vilkaisemassa Buffalo Billin hautapaikkaa viereisellä vuorella, suuntasimme katseemme lounaaseen ja totesimme, että ihan hyvältähän tuo taivaanranta näyttää – mitä jos lähdettäisiin vihdoin käymään Mount Evansilla?
Coloradossa on käsite nimeltä Fourteeners. Tällä tarkoitetaan vuoria, joiden huiput nousevat yli 14 000 jalkaan (4267m), ja coloradolaisten keskuudessa niiden huiputtaminen on suosittua tekemistä. Muille vuorille täytyy yleensä kävellä itse noin kilometrin verran ylöspäin ja ne ovat näin ollen koko päivän ellei useamman suorituksia, mutta Mount Evansille on rakennettu tie, ja parkkipaikalta huipulle on vain 32 metriä nousua.
Huusin useaan otteeseen tällä tiellä Iirolle, että hidastaisi, vaikka vauhti ei ollut kova. Hieman meinasi korkean paikan kammo ottaa minusta vallan vastaantulijoita ohittaessa, sillä tielle mahtui juuri ja juuri kaksi autoa vierekkäin, mitään kaiteita ei ollut ja alas oli välillä hyvinkin jyrkkä pudotus.
Mount Evansille johtama tie on Yhdysvaltain korkein päällystetty tie, ja se rakennettiin 1900-luvun alkupuolella osissa, tarkoituksena tarjota Denverin asukkaille mahdollisuuksia nauttia vuoristosta täysin siemauksin. Ensimmäiset pätkät rakennettiin jo vuonna 1915, mutta aivan huipun kupeessa olevat tieosuudet saatiin valmiiksi vasta vuonna 1930, sillä rakentaminen noin korkealla ei ollut ihan ongelmatonta: höyrykäyttöisistä rakennuskoneista sai tehoista irti vain puolet, rakennusmateriaalit oli tuskallista raahaata ylös vuorelle ja onpa aikalaislähteissä mainintoja myös hevosten itsemurhista.
Matkalla ylös Iiro pelotteli, että minun pitäisi tarkkailla, ettei kuski nukahda, ja tarvittaessa tarttua rattiin, mutta varsinaisesti korkea ilmanala alkoi tuntua vasta, kun parkkipaikalla avasi oven ja astui ylös. Ensin vähän huimasi. Sitten päätä alkoi vähän särkeä. Sitten rupesi oksettamaan. Puuskutin noin sadan metrin matkan vessaan ja mietin, oliko tämä taas yksi niistä paikoista, jonne tulemisessa ei suoraan sanottuna ole mitään järkeä.
Varsinainen parkkipaikka oli täynnä, joten jätimme auton parikymmentä metriä alemmas tien poskeen.
Kun hetken ehdin palloilla ympäriinsä ja ottaa rauhallisesti, oireet alkoivat helpottaa. 40% maailman ilmakehästä oli alapuolellani, mutta kyllä tämä tästä! Ihmettelimme hetken vanhan visitor centerin raunioita – rakennus oli tuhoutunut 1930-luvulla kaasuräjähdyksessä – ja puuskutimme sitten viimeiset 30 metriä ylös, hitaasti mutta varmasti.
Horisontti on joka suuntaan täynnä Kalliovuoria
Lähtiessämme kotoolta oli hellettä, täällä hädin tuskin kymmenen astetta.Ja se on siinä! Ensimmäinen Fourteener huiputettu, hieman autoa hyväksikäyttäen.
Palloilimme huipulla reilun vartin kunnes totesimme, että nyt on kylmä ja jano, ja molemmille asioille löytyisi ratkaisu autosta. Ihan ongelmatonta näin korkealle meno ei siis ollut kehon kannalta, mutta kokemus oli silti positiivinen. En laatannut, päänsärky ei ollut järkyttävä, ja kaiken lisäksi olo parani mitä pidempään ylhäällä oli. Kroppani on siis näköjään jossain määrin yhteensopiva näiden korkeuksien kanssa, joten tämä tuskin jää ainoaksi Fourteenereksi.
Yksi harvoista kukista, joita näimme huipun läheisyydessä, oli tämä, nimeltään Old Man of the Mountains. Nimen se on saanut siitä, että se on aika karvainen.
Matkalla alas katselimme sopivaa pysähdyspaikkaa parin lisävalokuvan napsimiseen, kun Iiro osoitti tien viereen kalliolle: tuolla! Ota kuva! Ja minähän otin:
Mittakaavaa ei ole, mutta arvioisin näiden olleen pienen mäyräkoiran kokoisia.
Vuoristofaunasta epävarmemmille kerrottakoon, että siinä on murmeleita! Näimme niitä lopulta toista kymmentä istuskelemassa tien vieressä ja tarkkailemassa ohiajavia autoja. En usko niiden kerjänneen ruokaa (ja vaikka olisivatkin, niin niitä ei missään tapauksessa saa syöttää, sillä vääränlaisella ruoalla ne eivät välttämättä herää talvihorroksesta), kunhan tarkkailivat ympäristöään. Aiemmasta puistonvartijan esitelmästä olimme oppineet, että murmelit tai ainakin nämä keltavatsamurmelit käyttävät valveillaoloajansa tiiviisti syömiseen ja kellimiseen ja nukkuvat talviunta yhdeksän kuukautta vuodesta. Tätä ei ole vaikea uskoa, sillä esimerkiksi Mount Evansilla, missä nämä murmelit elävät, on tiivis lumipeite syyskuun alusta toukokuun loppuun. Sen sijaan vaikeampi on uskoa, että talviunessa murmelin ruumiinlämpö laskee melkein nollaan ja murmelin sydän lyö vain pari kertaa minuutissa.
Murmeli katselee, kun auto kiitää ohitse.
Matka takaisin Boulderiin kesti noin puolitoista tuntia. Edeltäneen viikon Yellowstone-reissun jälkimainingeissa ajomatka tuntui lyhyeltä pyrähdykseltä.
Kyselin tänään työkavereita lounastamaan laihalla menestyksellä. Yksi kertoi lähtevänsä lounastauolla rullaluistelemaan, toinen mutisi jotain jo sovitusta tapaamisesta, kolmas sanoi suunnitelleensa lounaaksi juoksulenkkiä ja neljäs oli suuntaamassa toisen työporukan kanssa terassille. Sää on siis taas vaihteeksi mitä mainioin, joten minäkin suuntasin toimistosta ulos hoitamaan asioita eli ostamaan sukkapuikkoja. Käsityökauppa on nimittäin auki klo 10-18 kuten lähestulkoon kaikki kaupat täällä, ja työpäiväni loppuu yleensä vasta kuuden maissa, joten lounasaika on kaikista paras aika käydä ostostelemassa.
Tällaisia aurinkoisia päiviä saisi olla Luxemburgissa enemmänkin – eikä sitä sadesäätä, mikä piinasi meitä viime viikolla.
Ennen lähtöä laitoin vielä yhdelle työkaverille mailitse kyselyn lounasseurasta, ja hän vastasi, että on itse menossa shoppailemaan ja toinen työkaveri Jamaal didn’t lunch. Pohdin siinä hetken, että mitähän tässä mahdetaan tällä kertaa tarkoittaa, sillä sanatarkka ”ei lounastanut” lieni ennen lounasajan alkamista ja tulevaisuudesta puhuttaessa poissuljettu vaihtoehto. Oliko Jamaal ottanut mukaan eväät, eikö hän aio syödä ollenkaan, vai jotain muuta?
Siinä sitten asiaa pohtiessani mietin, miksi ihmeessä Jamaal, joka yleensä käy aina kellontarkasti työkavereiden kanssa syömässä alakerran kanttiinissa tiettyyn aikaan päivästä, ei söisi tänään lounasta. Onko hän kipeä, vai onko hän jollain trendikkäällä terveyspaastolla? Mitä näitä nyt on, 5:2-dieetti ja kaikenlaiset nestekitkuttelut, mutta jotenkin minun oli vaikea kuvitella parrakkaan työkaverini hurahtavan näistä mihinkään. Ja sitten vihdoin välähti.
Hyvää Ramadania vaan kaikille. Nyt alan ymmärtää myös, miksi Jamaal on tullut viimeiset pari viikkoa töihin jo seitsemäksi.
Käyn uimassa kerran tai kaksi viikossa läheisessä uimahallissa. Uima-allas on 50 metriä pitkä, täällä poikkeuksellisesti sinne on vedetty rataviivoja tavoitteellisempia uimareita varten, ja pukutilat ovat uudet ja siistit. Yksi asia kuitenkin, ei voi sanoa että häiritsee, mutta ihmetyttää.
Ainakin naisten puolella hyvin harva peseytyy kunnolla ennen uima-altaaseen pulahtamista. Uimapuvut pidetään melkein poikkeuksetta päällä. Noin puolet ei käy suihkussa edes uimapuku päällä.
Suomalaisten uimahallien kasvattina minusta tämä tuntuu epähygieeniselta. Painaessani kasvot veteen uidessani voin vain toivoa, että vesi on kunnolla kloorattu.
Kuvan d’Coque on lemppariuimahallini täällä. Muissa lähiseudun uimahalleissa on lyhyempi allas ja rataviivoja ei ole vedetty, mikä hankaloittaa, jos haluaa uida esimerkiksi selkää. [kuva: Bertrand Lorentz]
Yksi selittävä tekijä tälle varmasti on uimahallin suunnittelussa. Pukukopit ovat kaikille yhteiset ja toimivat niin, että koppiin mennään vaihtamaan uikkarit päälle, jonka jälkeen tavarat lukitaan kaappiin. Tämän jälkeen luikitaan eri sukupuolille erotettuihin suihkutiloihin, missä vaiheessa varmaan harva enää jaksaa uudestaan riisua uimapukua. Pelkkä pyyhe päälläkin voisi tietenkin liikkua, mutta kaikilla ei ole tarpeeksi isoa pyyhettä mukana, että se peittäisi strategisia paikkoja.
Selvästi tämä kuitenkin liittyy myös siihen, miten alastomuus täällä mielletään, sillä tuntuu, että vain noin kolmasosa naisista riisuutuu edes uinnin jälkeen peseytyessään. Minä kuulun riisuvaan porukkaan, sillä haluan todellakin kloorin hajun kunnolla pois itsestäni ennen töihin menoa, mutta tänäänkin suihkutiloissa taisi olla lisäkseni kymmenen naista, joista tällä kertaa yksikään ei riisunut uimapukua vaahdottaessaan sampoota päässään. Yksi oli vetänyt olkaimet sivuun ja sen jälkeen riisunut uimapuvun niin alas kuin vain voi paljastamatta rintojaan. Olihan siinä vähän omituinen olo yksin alastomana keikistellessä.
Suihkutiloissa on häveliäämmille ihmisille kaksi koppia, joissa on kolme seinää mutta ei ovea tai verhoa. Yksi uikkarit päällä peseytyvä huomasi jossain vaiheessa toisen näistä kopeista vapautuvan ja luikki sinne kiireen mittaa. Siellä kopin varjossa hän sitten otti uikkarin pois päältä. Joka ikinen suihkutiloista sisään tai ulos kulkeva näkee suoraan koppeihin, joten mitään todellista yksityisyyttä nämä kopit eivät tarjoa, mutta näköjään jonkun henkisen suojan kumminkin.
Ja tämä kaikki samassa maassa, jossa julkiset saunat uimahallien ja kylpylöiden yhteydessä ovat unisex. Saunoissa en ole nähnyt kenenkään punastelevan, enkä ole havainnut kuin häviävän vähän tuijotteluakaan. Siellä tasaisesti miehiin ja naisiin jakautuva saunakansa suhtautuu alastomuuteen pääsääntöisesti luonnollisesti, ja kaikki kökkivät samoissa pinacoladan hajuisissa löylyissä särpien kylmää vihreää teetä ja seuraten tiimalasista ajan kulkua, jotta saunassa varmasti tulee oltua se terveyden kannalta optimaalinen 12 minuuttia kerrallaan.
Täällä saunoessa olen oppinut myös, että välillä jalat kuuluu jäädyttää kylmässä vedessä. En ole varma miksi, mutta varmaan koska terveysvaikutukset! [kuva: Moselle Tourisme]
Selittyykö uimahallien käytös sillä, että todennäköisesti yli puolet uimahallin kävijöistä on jonkin sortin maahanmuuttajia, pääsääntöisesti eurooppalaisia mutta silti monesta eri kulttuurista? Ehkä. En tiedä.
Yhdysvalloissa sentään suhtautuminen alastomuuteen on selkeää: se tuntuu olevan käytännössä aina hävettävää ja kamalaa. Ollessamme taannoin laskemassa koskea oppaamme kertoi juttua miehestä, joka oli kesäkuumalla pudonnut veneestä ja siinä rytäkässä menettänyt uimahousunsa. Kamalinta tarinassa oli, että samassa veneessä oli mukana alaikäisiä lapsia, jotka tämän jälkeen näkivät miesraukan alastomana. Kuulema vanhemmat olivat käskeneet lapsiaan olemaan katsomatta. Minä olisin käskenyt kaikkia kynnellekykeneviä auttamaan miehen takaisin veneeseen, ettei hänelle kävisi pahemmin.
Viime syksynä Minttu tuli miehinensä Luxemburgiin käymään ja päätimme lähteä katsastamaan Bourscheidia, linnanraunioita jylhemmästä päästä Luxemburgia Ardennien vuoriston keskeltä. Luxemburgissa riittää linnoja, mutta valitettavan harvassa niissä yhdistyvät seisovat seinät ja mahdollisuus piipahtaa sisällä. Bourscheidissakaan eivät kaikki seinät seisseet, mutta sisäänpääsy onnistui.
Tässä yhteydessä on pakko kehua hieman Luxemburgin julkista liikennettä. Bourscheidin linna sijaitsee siis keskellä ei mitään. Siitä noin kilometri ylämäkeen on Bourscheidin pikkukylä, asukasluku 266 henkeä. Noin kilometri alaspäin taas sijaitsee Michelaun pikkukylä, asukasluku 271 henkeä. Pääseekö tällaiseen paikkaan julkisilla? No totta kai pääsee! Bourscheidiin kulkee Ettelbrückistä bussi, jonka aikataulu on sovitettu yhteen Luxemburgin kaupungista tulevien junien kanssa ja jonka vuoroväli on lauantaisin kerran tunnissa. Michelaussa pysähtyvät pohjoisen junat, myöskin kerran tunnissa. Okei, matka-aika on pidempi kuin autolla mennessä – vaikkakaan ei kohtuuttomasti, koska autotiet ovat pieniä ja kiemurtelevia – ja aikatauluja joutuu kyttämään, mutta tänne silti pääsee julkisilla, ja päivälippu maksaa 4 euroa.
Siellä 150 metriä alempana on Michelaun kylä. Me tulimme Bourscheidin kautta, joten pääsimme kävelemään linnalle alamäkeen.
Itse kivilinna on pyöreät tuhat vuotta vanha, pari vuotta sinne tai tänne, kuka noista vuosista silloin niin piti lukua. Silloin ensimmäistä kertaa tälle paikalle ruvettiin rakentamaan kivestä aikaisemman puulinnoituksen paikalle, jota olivat pyörittäneet vuorollaan saksilaiset Otto-keisarit, karolingit, merovingit ja jopa muinaiset roomalaiset. Pakko olla siis aika hyvä linnan sijainti, ja olihan tuolta päheät näkymät kolmeen suuntaan.
Kivimuurit olivat säilyneet, laudasta tehdyt tornitasanteet eivät.
Linnassa oli kaikki leipomosta vankilaan ja kirkosta kuninkaansaliin, mutta harvoja seiniä oli enää pystyssä. Yksi rakennuksista oli rekonstruoitu, joten linnan taannoinen komeus oli aistittavissa. Linnan hidas tuho oli alkanut jo vuonna 1512, kun viimeinen Bourscheidien suvun jäsen oli kuollut. Linnaa oli tuolloin pilkottu pienempiin asumuksiin, ja ne oli kummatkin hylätty vuonna 1620-luvulla. Tästä eteenpäinkin alueen voudit olivat asuneet ajoittain linnan alueella, mutteivat sen vanhoissa suurissa saleissa, koska ne olivat jatkuvassa sortumavaarassa.
Rekonstruoidun talon ikkunoita
Viimeinen linnanvouti jätti linnan vuonna 1803, koska Ranskan vallankumouksellisten valloitettua Luxemburgin feodalismi oli lakkautettu. Tästä noin 60 vuotta myöhemmin alueelle eksyi Ranskan keisarin arvostelun takia maanpaossa elelevä kirjailija Victor Hugo, jota Luxemburgin vanhat linnat kiinnostivat erityisesti. Hän piti sen verran tarkkaa matkapäiväkirjaa, että nykyään linnan ääniopas on tehty osittain hänen juttujensa perusteella; herra Hugo itseasiassa toimii ikään kuin oppaana linnassa kertoen, mikä oli rikki jo sata vuotta sitten, mikä muuttunut hänen käyntinsä jälkeen.
Torni, ääniopas ja sitä keskittyneenä kuunteleva Minttu.
Pyörimme linnassa toista tuntia ja lopulta keskittyminen herpaantui: vuosiluvut menivät yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos, eikä kellään enää pysynyt päässä, kuinka monta kanaa tai lehmää tai sotilasta linnassa oli milloinkin asunut. Siispä nappasimme linnan museokaupasta lähialueen patikointikartan ja lähdimme tuulettumaan metsään ja ihmettelemään kumpuilevaa maisemaa eri näkökulmista.
Paras paikka napsia kuvia Bourscheidin linnasta sijaitsee erään RV-parkin takana Bourscheidin kylän itälaidalla.Lippu, Minttu ja Supersuunnistaja linnantornissa
Käppäilimme Bourscheidista pohjoiseen kohti Göbelsmühlea ja kauniin piknikpaikan löytäessämme pysähdyimme mussuttamaan briellä täytettyjä eväspatonkejamme. Käyttäydyimme myös ilmeisesti aika stereotyyppisesti: minä tämän blogin pitäjänä napsin valokuvia kaikesta liikkuvasta, ja Minttu liikuntablogin pitäjänä liikkui. Lopputulos tässä:
Tätä kutsutaan leuattamiseksi. Kuulema joku liikuntablogeissa viime vuonna pyörinyt villitys. En olisi pystynyt tuohon, mutta kuvan osasin ottaa.11 kilometriä myöhemmin nappasimme junan Kautenbachista takaisin Luxemburgiin ja suuntasimme pienen regrouping-hetken jälkeen museoiden yöhön.
Budjetointitaitoni ovat aina olleet vähän summittaisia: teininä totesin, että kaikki on hyvin niin kauan kuin pankkiautomaatista saa nostettua rahaa, ja pienin nostettavissa oleva rahasummahan oli 50 markkaa. Eurojen saapuessa peliin oli säästämistä alettava harrastaa vähän ahkerammin, sillä nyt tilillä oli pakko olla vähintään 20 euroa, jotta seinästä sai rahaa. Isäni jossain vaiheessa patisteli määrätietoisempaan tilin tarkkailuun, ja totesin pian toimivimmaksi menetelmäksi itselleni ”kuinka monta numeroa”-menetelmän: aina rahaa tililtä nostaessa katsoin tilille jäävän summan, ja jos siinä oli vähintään kolme numeroa ennen pilkkua, kaikki oli hyvin, ja jos ei, niin piti elää kitsaasti, kunnes rahaa tuli lisää. Omilleni muuttaessani tämä luku nousi neljään numeroon. Tällä menetelmällä on budjetoitu myös kaikki nuoruuden matkat (”Voinko lähteä opiskelijamatkalle Norjaan? Tilillä on neljä numeroa, eli voin!”), mikä muuttui, kun jossain vaiheessa keksin siirtää rahaa erilliselle säästötilille, joka oli pyhitetty niille tärkeille kalliimmille sijoituksille elämässä. Lähinnä matkustelulle.
Tämän budjetointihistoriani tietäjille saattaakin tulla nyt yllätyksenä, että kirjoitan postauksen aiheesta matkabudjetti. Ei, en laatinut sellaista itse etukäteen – osaan nykyään sujuvasti navigoida perstuntumalla konsumerismin suossa niin, että pankkitilini näyttävät aina hyvältä – vaan summat on kerätty jälkikäteen. Ehkäpä tästä on jollekulle suunnitelmallisemmalle budjetoijalle kuitenkin hyötyä?
Morning Glory Pool kaikessa upeudessaan. Kuulema aiemmin on ollut vielä upeampi, mutta lähde on pikkuhiljaa menettänyt sinisimmän hohteensa, koska sinisen värin aiheuttamat bakteerit viihtyvät kaikkein lämpimimmässä, ja allas on viilentynyt aikojen saatossa – mahdollisesti siksi, että jästipäät ovat heitelleet sinne tavaraa ja tukkineet lähdettä.
Liikkuminen
Ellei ole himoretkipyöräilijä, Yellowstonessa käytännössä tarvitsee auton, sillä minkäänlaista bussijärjestelmää ei meidän tietääksemme ole ja välimatkat ovat pitkiä. Me toimme auton mukanamme 500 mailia suuntaansa, jonka lisäksi ajoimme Grand Tetonin ja Yellowstonin puistojen sisällä neljän päivän aikana vielä 500 mailia. Automme kuluttaa noin 20 gallonaa maililta (vajaa 12 litraa satasella, ihan kohtuullinen jenkkiauton kulutus), joten yhteensä 1500 maililla meni noin 75 gallonaa bensaa. Bensan gallonahinta oli Coloradossa lähtiessämme noin $3,6/gal, mutta puistossa ja niiden läheisyydessä hinnat olivat lähempänä $3,9/gal, joten lopulta bensoihin meni noin $285 (puistossa käytetty osuus noin $100).
Auton kulut eivät tietenkään rajoitu pelkkiin bensoihin. Vuokra-autosta pitää maksaa vuokraa, omasta autosta vakuutuksia sun muita. Vakuutukset ja muut kiinteät kustannukset jätän pois laskuista, koska ne olisimme maksaneet myös ilman reissua, mutta AAA:n arvion mukaan autossamme maksavat jo pelkät kilometripohjaiset huollot ja renkaiden kuluminen noin $0,07 per maili. Tästä tulee siis noin $100 auton muita kustannuksia, mikä kuulostaa aika todenmukaiselta, kun muistelee sitäkin $300 mekaanikkolaskua, jonka maksoimme juuri ennen reissuun lähtöä.
Liikkuminen: $385 (280 euroa)
Eniten Yellowstonen parkkipaikoilla näkyi SUVeja ja RVitä, mutta ovat jotkut tulleet paikalle urheiluautoillakin. Camaro vai Corvette, kumman sitä ottaisi?
Asuminen
Yellowstonen majoitukset eivät ole mitenkään kohtuuttoman hintaisia, päinvastoin; siksi ne ovatkin loppuunvarattuja jo kuukausia etukäteen. Me yövyimme ensimmäiset kaksi yötä Togwotee Mountain Lodgessa Grand Tetonin itäpuolella, sillä eteläpuolisen Jacksonin kaupungin majoitushinnat olivat ihan törkeän kalliita. Nyt maksoimme lodgesta noin $220 per yö (paitsi ettemme maksaneet, koska käytin tähän hotellivarauspalvelun kaksi ilmaisyötä, mutta siitä vinkkejä joskus toiste). Lodgen tavallisissa huoneissa olisi mahtunut nukkumaan nelihenkinen perhe, mutta meidän paikalle tullessamme kaikki normaalit huoneet olivat menneet, joten saimme samaan hintaan sviitin, jossa oli parisängyn ja kerrossängyn lisäksi vielä kahden hengen vuodesohva. Sisällä nukuttujen öiden jälkeen siirryimme telttailemaan Yellowstoneen, jossa ensimmäiset kaksi yötä Grantin telttailualueella hintaan $29,58 per yö, viimeinen yö Madisonin alueella hintaan $24,46. Ainoa ero näiden kahden alueen välillä oli, että Grantissa oli suihkut, Madisonissa ei.
Lisäksi ostimme telttailutarvikkeita noin $350:llä, mutta koska näitä olisi tarkoitus käyttää muulloinkin, en laske näitä mukaan kustannuksiin. Jos joku sen sijaan on kiinnostunut kuulemaan ostoksistamme sekä varustekokemuksistamme, jätä kommentti niin ehkä rustaan tästäkin oman postauksensa.
Asuminen: $475 (350 euroa), viisi yötä
Camping-tuolit ovat olennainen osa amerikkalaista telttailukokemusta.
Syöminen
Teimme ruokamme matkalla suurimmaksi osaksi itse: telttaillessa iltaisin nuotiolla tai retkikeittimellä, päivisin taas mukana kulkivat tuhdit aamulla tehdyt eväsleivät. Kävimme kaupassa pariin otteeseen, ostimme kaikenlaista muutakin kuin ruokaa (tyyliin aurinkolasit, kameran muistikortti), ja toimme kotiin mukanamme sekä ylijääneitä säilykkeitä, patukoita ja pullovettä että matkamuistomeiningillä paikallisia oluita, joten tämä luku on vähän hatara, mutta arvioisin ruoka- ja juomaostoksiin menneen noin $130. Tämän lisäksi polttopuut maksoivat $14 ja kaasupullo retkikeittimeen leirintäalueen kaupasta $8. Puiston ulkopuolisesta kaupasta sai puita $6 per laatikko, leirintäalueelta $8, ja sen kaasupullonkin olisi saanut muualta varmaan puolet halvemmalla, eli viisaampi olisi varautunut näihin etukäteen.
Söimme reissun aikana ”ulkona” eli sisätiloissa yhteensä neljästi. Automatkalla kumpaankin suuntaan poikkesimme pikaruoka-aterialla: menomatkan burritot Laramien Qdobassa maksoivat yhteensä $20, paluumatkalla taas Casperin Taco Johnissa quesadillat ja tacot olivat $18. Ensimmäisenä iltana Lodgessa teimme lämpimiä voileipiä mikrossa, mutta toisena iltana kävimme Lodgen pubissa syömässä wapitiburgerit ja juomassa pari Snake River Brewing Co:n olutta, loppulasku veroineen ja tippeineen noin $50. Viimeisenä kokonaisena päivänä puistossa taas palatessamme koskenlaskureissulta opas kehui niin paljon montanalaisen Gardinerin kylän joenrantasaluuna Iron Horsen purilaisia, että suuntasimme sinne aurinkoiselle terassille paikallisen Red Lodge Alesin IPA-tuopeille ja biisoniburgereille, lasku noin $40.
Syöminen: $280 (205 euroa), kuusi ja puoli päivää
Leirintäalueella valmistettu ruoka: retkikeittimellä puoliksi keitetyt, puoliksi paistetut lihat sekä salaattia ja kirsikkatomaatteja
Aktiviteetit ja sisäänpääsyt
Yellowstonen ja Grand Tetonin kansallispuistojen yhteinen sisäänpääsymaksu on $25 alkavalta viikolta, ja tämä maksu on autokohtainen. En kuitenkaan laske tätä budjettiin mukaan (vaikka sinun ehkä kannattaa), koska totta kai kaikilla kansallispuistojen ystävillä Yhdysvalloissa on America the Beautiful Interagency Annual Pass, jolla pääsee ilmaiseksi kaikkiin puistoihin 12 kuukauden jakson ajan! Koska asumme Rocky Mountainsin kansallispuiston vieressä, ja vuosikortti kattaa myös muut federal recreation areat (esim Coloradon Mt Evans), on 75 dollarin hintainen kortti neljässä kuukaudessa jo maksanut itsensä takaisin.
Patikointi, kuvien napsiminen ja elukoiden ihmettely sekä erinomaiset puistonvartijoiden pitämät esitelmät ovatkin sitten ilmaisia, joten ainoaksi maksulliseksi aktiviteetiksi meille koitui koskenlasku, kahden tunnin reissu $82,40 kahdelta hengeltä, jossa käytimme Yellowstone Raft Companyn palveluita. Suosittelen lämpimästi, sillä nopean selvityksen perusteella firma oli sekä halvin että ainoa, joka jakoi kaikille automaattisesti märkäpuvut. Näimme yhden märkäpuvuttoman koskenlaskuporukan, ja he näyttivät aika jääkalikoilta.
Aktiviteetit: $82,40 (60 euroa)
Supertyylikkäänä märkäpuvussa valmiina laskemaan koskea
Matkamuistot
Koska kaappimme ovat jo täynnä matkamuistokahvikuppeja ja jääkaappimme ovi on jotain tyhmää materiaalia, johon eivät magneetit tartu, olemme siirtyneet matkamuistoissa seuraavalle tasolle: oluttuoppeihin. Niitä tarttui mukaamme kaksi, yksi kummastakin puistosta. Tämän lisäksi ostin paljon postikortteja sekä luonnollisesti postimerkkejä, jotka yleensä ovat kalliimpia kuin itse kortit.
Matkamuistot ja kortit: $30 (22 euroa)
Loppusumma
Yhteensä: $1250
Per henki: $625 (460 euroa)
Puistossa olisi saanut menemään rutkasti enemmänkin rahaa, mutta emme kuitenkaan kokeneet jäävämme mistään paitsi. Toisaalta olisimme selvinneet vielä melkein puolet halvemmalla, jos olisimme telttailleet ja syöneet omia eväitä koko ajan. Totesimmekin, että kansallispuistomatkailu ei Yhdysvalloissa taida olla rahasta kiinni: kunhan telttailuvermeet ja auto löytyy, hyvinkin pienellä rahalla pääsee matkailemaan upeisiin maisemiin. Ehkä siksi paikan päällä näkyikin autoja niin Oregonista kuin Floridasta, Mainesta kuin Kaliforniasta, ja telttailualueet olivat viimeistä paikkaa myöten täynnä.
Kun yli kaksi vuotta sitten perustin blogin nimellä From Georgia with Love, ajattelin kirjoittavani kuulumisia asumisestamme Georgiassa. Reilu vuosi sitten muuttaessani Luxemburgiin nimi ei enää sopinut, joten vaihdoin sen uutta kotipaikkaa kuvaavaksi: Suurherttuan vieraana.
Nyt kun kolmas muutto toiseen maahan siintää edessä, luulen, että tämä blogi näkee aikanaan vielä neljännen tai viidennenkin muuton. Nimivaihdokset saavat kuitenkin jäädä tähän. Tämä blogi olkoon siis tästä lähtien Globe Called Home.
Uuden bloginimen myötä uusi ulkoasu, joka muokkautunee lisää tässä seuraavan parin viikon aikana, kun samalla väännän blogin takana olevaa tekniikkaa uuteen uskoon. Palautetta ulkoasusta ja blogin toiminnasta voi jättää kommentteihin, kuten aina.
