Mitä söin tänään

Kirjoitin tämän tekstin Suomalaisen kirjallisuuden seuran Ruokapäiväkirjakeruuta varten.

Street in Luxembourg

Täällä on tihuttanut koko viikon putkeen, joten näkymä keittiöni ikkunasta on ollut toivottoman harmaa

Koska täällä Luxemburgissa ruokakaupat menevät kiinni seitsemän maissa illalla ja kävin eilen töiden jälkeen vesijumpassa ja saunomassa, en ollut ehtinyt kauppaan eilen. Niinpä aamiaiseksi ei ollut tuoretta leipää tai maitoa vaan Oululaisen hapankorppua, jota olin ostanut aiemmin työpaikan ruokakaupasta, joka on erikoistunut myymään expateille koti-ikävää helpottavia ruokia; Suomesta siellä on tarjolla hapankorppujen lisäksi näkkäriä, Reissumiestä, pakastekarjalanpiirakoita ja salmiakkia. Hapankorpun päällä söin reilun siipaleen valmiiksi viipaloitua goudaa, koska juustohöylä uupuu vielä keittiön varustelusta. Ruokapöytä saapuu vasta viikon päästä, joten söin aamiaisen seisaaltaan katsellen keittiön ikkunasta alas kadulle sekä vastapäisen toimistoksi muutetun 1920-luvun kerrostalon ikkunoista sisään. Nainen, joka istuu tietokoneellaan ikkunan ääressä selkä minua kohti, aloittaa työt yleensä vähän ennen kahdeksaa.

Hapankorppu ja

Aamupäivällä pari tuntia ennen lounasta on aina nälkä, sillä en ole vieläkään tottunut siihen, että lounaalle mennään vasta lähempänä yhtä. Toisaalta olen myös hämmentynyt aina, kun työkaveri tulee kysymään kymmenen maissa, lähtisinkö aamiaiselle. Aamiaiselle? Minähän söin aamiaista kotona? So did I, but this is second breakfast, kuuluu ranskalaisen työkaverini perustelu.

Tänään lounas kuitenkin jäi väliin, koska töissä oli Beaujolais-maistelujuhlat. Yleensä tällaisia juhlia pidetään marraskuussa uuden Beaujolais-vuosikerran valmistuessa, mutta meillä työpaikalla juhlia vuosittain järjestävällä työkaverilla oli viiden juhlavuoden jälkeen jäänyt yli niin paljon viiniä ja keräysrahaa, että hän järjesti lounastauolla toimistomme kerroksen aulaan vanhojen vuosikertojen maisteluhetken, jossa oli viinin lisäksi tarjolla patonkia sekä kattava leikkele- ja juustovalikoima. Join pari lasia eri vuosikertoja – osa oli kamalaa kiljua, osa ihan raikasta kevyttä punkkua – ja söin kolme patonginpalaa seisaaltaan työkavereiden kanssa jutustellen. Kutsussa ollut luonnehdinta tarjoilusta, un peu moins copieux, hieman vähemmän runsas, ei suomalaisesta näkökulmasta pitänyt alkuunkaan paikkaansa, sillä leikkeleitä oli sen seitsemää sorttia ja juustoja toistakymmentä, joista useampaa Suomessa saa vain hyvinvarustetuilta juustotiskeiltä.

Auchan

Kymmenen metrin pituinen juustotiski täynnä hyvyyksiä, ah!

Töiden jälkeen suuntasin ruokaostoksille Auchaniin, Luxemburgin kaupungin ainoaan ostoskeskukseen, jossa on kaupungin laajin ja kattavin ruokakauppa. Joku muukin oli keksinyt saman idean, ja kaupassa meni tunti puskiessa ympäriinsä ja etsien ruokatarvikkeita. Rasvatonta maitoa ei löytynyt, tai ainakaan minä en sitä löytänyt; oli vain 1,5%:sta ja 3,5%:sta, joista jälkimmäinen vaikutti suositummalta. Hieman yllättäen en löytänyt myöskään sipuleita vihannesosastolta enkä munia oikein mistään vaikka kiersin kaupan tungoksessa pariinkin kertaan, joten päädyin hakemaan molemmat pienestä luomunurkkauksesta. Piti ostaa samalla koko viikonlopun ruoat, eli sunnuntaiksi chili con carne -ainekset, sillä ruokakaupat eivät pääsääntöisesti ole sunnuntaisin auki, ja lauantain olen reissussa. Chili con carne taas on ostamassani ranskankielisessä ruokalehdessä ensimmäisenä reseptinä, ja olen nyt vakaasti päättänyt tahkoa koko lehden läpi, sillä ruokasanaston tietämättömyyteni heikentää olennaisesti elinmukavuuttani.

Auchan

Auchanin kassoilla on lipuilla kerrottu, millä kielellä mikäkin kassa voi kommunikoida. Osalla kassoista ei taida olla yhteistä kieltä, sillä kassoilla näkee sekä luxemburg-saksa-englanti-triioja että yksittäisiä ranskan lippuja. Myös portugalia, italiaa ja espanjaa on tarjolla.

Sivuhuomautus Auchanista: joka ikinen kerta, kun olen mennyt sinne, olen kuullut jonkun toisen asiakkaan puhuvan suomea, välillä useammassakin eri seurueessa. Muualla Luxemburgissa suomea kuuluu todella harvoin. Suomalaiset arvostavat hallikauppoja paikallisten suosiessa enemmän pikkuputiikkeja, vai mistäköhän johtunee?

Chicken Biryani & Chocolate milk

En ole vielä ostanut mikroa, joten ruoat lämpenevät hellalla

Illalla puoli yhdeksän maissa lämmitin pari päivää aikaisemmin valmistamaani intialaista kanabiryania ja sekoitin lasillisen kaakatoa. En ole erityisesti suklaan perään, mutta kaakaoon olen ihan koukussa, ja yleensä sekoittaessani jauhetta maitoon viimeinen lusikanpuolikas päätyy suoraan suuhun. Kaakao ja intialaiset mössöt mango chutneylla ja raidalla ovat hyvänmielensapuskaa parhaimmillaan. Viimeiset rippeet päätyivät suuhun tätä kirjoittaessa.

Chicken biryani, mango chutney, raita

Pohjois-Georgian viinitiloilla

Pääsiäislomalle emme olleet suunnitelleet etukäteen mitään. Lauantaiaamuna sitten heräsin aikaeron takia pirteänä kukonlaulun aikaan, Iirokin repi itsensä solidaarisesti ylös ja totesimme: mitäs nyt? Kysymys ei onneksi ollut vaikea, sillä lipaston nurkkaan oli kerääntynyt jo vino pino erinäisiä ”sitten joskus kun on aikaa”-turistiesitteitä, joista löytyi ihan täydellistä tekemistä lämpimälle kevätpäivälle.

Frogtown Winery

Vaviskaa Napa Valley ja Toscana – täältä tulee Pohjois-Georgia!

Parin tunnin ajomatkan päässä Dahlonegassa Appalakkien juurella oli kourallinen viinitiloja, jonne päräytimme fiilistelemään. Olimme tätä ennen juoneet peräti yhden pullon paikallista viiniä, joten karautuimme kyseiselle tilalle, Frogtown Cellarsille. Viinimaistelupaketit olivat hinnoissaan, $20 per henki, joten kun nälkäkin vähän vaivasi, päätimme sen sijaan maistella viiniä laseittain, lasi per henki, kera paikan panninien ja paahtavan auringon vaalealla plantaasityylisellä terassilla, josta oli näköala vuorille.

Frogtown Winery Panninis

Panninin lisukkeena oli tuttujen sipsien lisäksi jotain vihreää

Dog @ Frogtown Winery

Viinitilan viisi koiraa köllöttelivät terasilla auringossa ja kerjäsivät rapsutuksia, yllättäen juuri niiltä asiakkailta, joilla oli pannineja

Dogs of Frogtown Winery

Ovela hurtta näki tilaisuutensa tulleen!

Frogtown mainosti ovellaan, että olivat eronneet juuri paikallisesta viinintuottajayhdistyksestä, koska olivat tuohtuneita yhdistyksen alhaisiin laatustandardeihin, jotka sallivat mitä tahansa kuraa kutsuttavan georgialaiseksi viiniksi – sillä toki Frogtownin viinit olivat oikeita laatuviinejä! Tehtyämme lasillisistamme liudan erittäin älykkäitä havaintoja (joista yhtäkään en enää muista) päätimme jatkaa matkaa jonnekin, missä kasvojen orastava punotus ei pahenisi. Siis sisätiloihin, toiselle viinitilalle, Frogtownin vieressä sijaitseville Three Sisters Vineyardseille.

Jenni at Three Sisters Vineyards

Kuivat köynnösrivit ja taustalla kolme vuorta, joiden mukaan viinitila oli nimetty. Koin tulleeni huojatuksi, kun sain tietää, että viinitilan omistajamiehellä oli kolmen siskon sijaan vain veli.

Täällä jostain syystä koimme, että 15 dollarin maistelupaketti olisi hyvinkin hintansa väärti, koska siinä tuli mukana viinilasi (markkinoinnin uhri, minäkö?), joten päädyimme maistelemaan viinejä tilanomistajan veljen johdolla. Veli asui itseasiassa meistä vain parin kilometrin päässä mutta oli tullut viikonlopuksi vuorille auttelemaan viinitilan kanssa. Hän kertoi, että alunperin hänen veljensä oli perustanut tilan kymmenisen vuotta sitten, jolloin alueella ei vielä ollut viinistä oikein tietoakaan. Veli oli asunut aiemmin Atlantassa mutta oli jossain vaiheessa – keski-iän kriisin mainingeissa? – todennut perheineen, että nyt olisi hyvä hetki jättää päivätyö ja perustaa viinitila. He sitten olivat ruvenneet kasvattamaan chardonnayta, merlota, pinot blancia sekä Kaakkois-USAn omaa viinilajiketta cynthianaa, jota jo Thomas Jefferson aikoinaan kasvatti täällä päin, ja joka oli meistä erittäin pihviviinisää.

Iiro at Three Sisters Vineyard

Iiro maistelee cynthianaa, takana viinitilanomistajan veli, joka teki meihin vaikutuksen tietämällä, missä Luxemburg sijaitsee

Tilanomistajan veli kertoi myös eräästä paikallisesta kuuluisuudesta, maailmankuulusta näyttelijästä, joka näytteli Forrest Gumpissa pääosaa. Tämän lisäksi tuo paikallinen kuuluisuus harrastaa lasimaalausta, joten hän oli maalannut viinitilan maistatustiskin takana olevan lasisen Three Sisters -logon. Tästä kiitokseksi maistatushuoneen seinällä oli kuva hänestä keskellä vaativaa roolisuoritusta.

threesistersgump

Kuuluisa näyttelijä on tuossa valokuvassa siis se keskimmäinen. Jos totta puhutaan, minä en edes muistanut koko miehen olemassaoloa, sillä mieleeni oli jäänyt vain penkillä istunut vanha nainen, mutta nyökyttelin mukana. Sen sijaan maistatustiskin takana olevia saviruukkuja olin nähnyt aiemminkin kaupunginmuseossa.

facejugs

Kyseessä on face jug, naamaruukku, eteläosavaltioiden perinnekäsityötä parhaimmillaan. Kaupunginmuseon mukaan ei ole mitään hyvää selitystä sille, miksi ruukkuihin on satojen vuosien ajan väkerretty naamoja, se on vain ollut tapana. Tilanomistajan veli sen sijaan tiesi oikean vastauksen: They used to store wine in those jugs, and the ugly faces scared the kids away.

Valitettavasti ällösöpöt ruukut eivät olleet myynnissä, joten ostimme lohdutukseksi pari pulloa viiniä. Mahdollisesti tähänastisen elämäni kalleimmat viinipullot. Perustelimme tätä itsellemme epämääräisellä sekoituksella ”pitäähän sitä paikalliyrityksiä tukea” ja ”kerrankos sitä vaan täällä käydään” -selityksiä, sokerina pohjalla ”etiketti oli hauska niin tämä näyttää sitten hyvältä kynttilänjalkana”.

Vaellusharrastaja Khristian

Nommern, Mullerthal Trail

Georgiassa purrut patikointikärpänen ei päästänyt vieläkään otteestaan, joten päädyin eilen paikallisen expat-yhteistön järjestämälle patikointireitille, jonka slogan oli This aint no walk in the park. Yhdeksältä sunnuntaiaamuna kävelin aution keskustan läpi Glaciksen parkkialueelle vähän keskustan pohjoispuolella etsimään valkoista Peugeotia, jonka kuskin kanssa olin sopinut kyydityksestä Luxemburgin maaseudulle Nommernin pikkukylään kirkon kupeeseen.

Mullerthal Trail

Nommernissa reilun parinkymmenen hengen porukkamme kokoontui kuuntelemaan retkenjohtajaamme Khristiania, joka lateli sääntöjä apteekin hyllyltä – älä anna välien venähtää, varmista että perässä tuleva seuraa sinua, ja when I say ”listen up”, it means you shut up – ja painotti, että hänen nimensä on Khristian with a K, not with a C. Urheiluvaatteet tuppaavat olemaan värikkäämmästä päästä, mutta Khristianin kelta-oranssi-violetti-yhdistelmä löi meidän kaikkien värikkyytemme laudalta, sillä ainoa mustavalkoinen osuus koko miehessä olivat hänen harmaat kiharansa.

Mullerthal Trail

Reitti kulki välillä maaseututeiden vartteja, välillä metsäpolkuja. Teiden varret olivat täynnä peltoja, jotka haisivat vahvasti, no, miten sen nyt sanoisi, maaseudulta. Ilmeisesti erittäin luonnonmukaiset lannoitteet oli juuri levitetty. Anekdoottina eräs porukan ranskalainen kertoi, että sekä ranskalaisten että saksalaisten mielestä Luxemburgin maaseutu haisee erityisen paljon siltä itseltään, paljon enemmän kuin ranskalaiset ja saksalaiset pellot. Ranskalaisen mielestä tällä oli jotain tekemistä luxemburgilaisen luonteenlaadun kanssa, itse täytenä noviisina epäilisin ensin lehmien runsautta tai luomuviljelyä.

Mullerthal Trail

Astetta innokkaampi hevonen korski ympäriinsä ja lopulta sylki kamerani linssiin

Koko kävelyn ajan Khristian tarkkaili silmä kovana porukkaa, määräsi tarvittaessa puskavessataukoja ja lyhyitä pysähdyksiä ja varmisti perää pitävältä intialaisnaiselta radiopuhelimella, ettei kukaan jäänyt jälkeen. Kun kävelin hetken Khristianin vierellä ja aloitin perinteiseen expat-tyyliin kysymällä, mistä hän on kotoisin, hän kertoi olevansa kanadalainen, Nova Scotian Halifaxista. Siis kanadankanadalainen, ei ranskankanadalainen, mutta kyllä hän ranskaakin puhuu if I absolutely must. No miten sitten kanadalainen päätyy Luxemburgiin? It’s a long story, Khristian huokaisi.

Mullerthal Trail

Khristian aloitti työuransa Kanadan armeijassa tykkimiehenä. Jossain vaiheessa hänet lähetettiin kahdeksaksi vuodeksi Saksaan osana Kanadan NATO-joukkoja, ja siellä hän rakastui… Eurooppaan. Palattuaan Kanadaan hän totesi haluavansa nähdä enemmän maailmaa, joten hän siirtyi tykistöstä laivastoon ja lähti kiertämään maailmaa. I’ve been to Afghanistan, Australia, and every place in between, Khristian naurahti ja lisäsi, I mean in between the longer way around the world. Khristian oli siirtynyt laivainsinööriksi, mutta tarkempi työnkuva jäi minulle epäselväksi.

Khristian at Mullerthal Trail

Jossain vaiheessa Khristian huvitti itseään vetämällä perääpitävän Shalinin kanssa ammuntaharjoituksia, joiden kaava meni jotakuinkin niin, että Khristian veti käsittämättömiä ja pitkiä määräyslitanioita hatustaan ja sitten hymy suussa korjasi, kun Shalini ei toistanut niitä oikealla tavalla takaisin.

Kaksi vuotta sitten Khristian oli lopulta todennut, että haluaa takaisin Keski-Eurooppaan, missä ruoho on vihreämpää ja kaupungit sielukkaampia, tai jotain, ja siirtyi NATOn palvelukseen logistiikkainsinööriksi. If you need a ship, I’ll get you one, hän lupasi, mutta olisi kuitenkin halunnut tähtitieteellisen ennakkomaksun. Tällä jälkimmäisellä Euroopan keikalla hän oli lisäksi rakastunut muuhunkin kuin maanosaan, sillä myöhemmin päivän aikana minulle selvisi, että joukon keulaa juoksumarssia eteenpäin vetänyt pieni sitkeä puolalaisnainen oli nykyään hänen vaimonsa.

Mullerthal Trail

Punatakkinen nainen oli sekä ryhmämme pienin että ilmeisesti myös nopein

Päivän aikana tuli selväksi, että vaimonsa lisäksi Khristian rakastaa patikointia, videoiden kuvaamista lempimusiikkinsa tahtiin ja kaksimielisiä juttuja. Esimerkiksi luxemburgilaisten ja kanadalaisten ravintoloitsijoiden eroavaisuuksia hän kommentoi toteamalla, että jos luxemburgilaiseen ravintolaan tuo kolmenkymmentä henkeä kerralla, ryhmä todennäköisesti käännytetään paniikissa pois, mutta kanadalaiset ravintoloitsijat would drop their pants on the street and give you oral sex. Videokuvauksen saralta hän taas kertoi, millaisia eri videoita aikoo kuvata tulevalla Nepalin reissullaan. We’re gonna go to some market at Kathmandu and take a video of all the cheap and second hand stuff there, and then sync it with Macklemore’s Thrift Shop, you know, I’m gonna pop some tags, only got twenty dollars in my pocket… and maybe we’ll find a grandfather’s old shirt or something. Ja miksi juuri Nepal? No Mount Everestin Base Campin takia tietenkin…

Mullerthal Trail

mullerthal8

Patikoituamme reilu kymmenen kilometria, joista viimeiset pari yhä mäkisemmässä maastossa osittain keskelle ei mitään rakennettuja portaikkoja kiiveten, eteemme aukeni näkymä… josta kerron joskus toiste, koska nyt on pienen toimistotyöntekijän nukkuma-aika.

mullerthal9

Päivitys: Jatkotarinaa seuraa blogissa Larochetten linnasta.

A Little English

Täällä kun tiedustelee ihmisten englanninkielen osaamista, vakiovastaus tuntuu olevan I speak a little. Joskus ”a little” on pari hassua sanaa, joskus haparoivaa hapuilua, jolla yksinkertainen keskustelu on jo mahdollista.

Joskus sitten käy niinkuin minulla eilen huonekalukaupassa. Tarkoituksena oli ostaa koko asunnon kalustus kerralla, ja kysymyksiä oli paljon. Kun kysyin myyjältä, puhuuko hän englantia, ja vastaus oli tuo a little, ehdin olla ohikiitävän hetken pettynyt – kunnes myyjä rupesi keskustelemaan kanssani täysin sujuvasti, kunhan välissä pahoitteli, ettei tiedä, mitä sängyn säleikkö on englanniksi. Tässä kohtaa totesin myyjälle, että ihan hyvinhän häneltä englanti sujuu.

I don’t think I speak it so well, myyjä totesi takaisin ja jatkoi perusteluilla: I speak so much better German, French, Luxemburgish, Spanish and Italian.

Huonekalut saapuvat viikon päästä maanantaina. Vielä viikon ajan ainoana kalusteenani on patja.

Pääsiäisenviettoon mars!

Breakfast at Schiphol

Ostin uuden kännykän, jossa on tehoa, muistia ja kameran tarkkuutta tsiljoonasti enemmän kuin vanhassa kapulassani. Luonnollisesti haksahdin heti lataamaan sen kymmenen sortin sovellusta, mukaanlukien Instragrammin…

Kiitos uuden työnantajani anteliaan pääsiäisloman – kolme arkivapaata! – istun taas aamiaisella Amsterdamin lentokentällä. Mielessä kävi vierailu Suomessa, mutta lopulta Georgia veti pitemmän korren.

Kun saavun takaisin ensi keskiviikkona, minua odottaa Luxemburgissa oma asunto. Ei enää sekalaisissa nurkissa punkkaamista, hip hip hurraa! Asunto on kalustamaton, joten keskiviikko-iltapäiväksi olen sopinut työkaverin kanssa reissun Ikeaan patjaa ostamaan…

…mutta siitä sitten lisää palattuani. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Talot rotkossa: Grund

View from Grund

Alzette-joki virtaa Grundin kaupunginosan läpi

Luxemburg on vanha linnakekaupunki ja sitä varten perustettu paikkaan, jota on mahdollisimman helppo puolustaa: kalliolle, jota ympäröi kolmelta sivulta Alzette- ja Pétrusse-jokien uurtama rotko. Korkeuserot Luxemburgissa ovat tasaiseen Keski-Eurooppaan tottuneelle yllättävän suuria, sunnuntaikävelyllä saattaa tulla hiki ja ymmärtää, miksi luxemburgilaiset eivät suosi pyörää kulkuvälineenä.

View from Adolphe Bridge

Näkymä Adolphen sillalta. Laaksossa ympäri kaupungin kulkee vehreä ulkoilualue.

Menneellä viikolla sain parin mutkan kautta kaverin serkun työtoverin yhteystiedot, joka on suomalainen nainen, töissä samassa paikassa kuin minä, mutta täysin eri osastolla. Hänen seurassaan päädyin after-workeille, jossa törmäsin monen uuden suomalaisen lisäksi yhteen puolituttuun – pieni maailma. Tänään sitten lähdin sunnuntaikävelylle yhden uuden tuttavan kanssa. Kävely oli suunniteltua pidempi, koska kaavailemamme brunssipaikka oli täynnä ja suuri osa muista ravintoloista on sunnuntaisin kiinni, mutta koleassa ilmassa reippailu ei haitannut.

Katri at Grund

Katri Alzette-joen sillalla

Tapasimme vanhan kaupungin laidalla ja suuntasimme ensin hissille. Kyllä, vuorenjyrkännettä alas vanhasta kaupungista rotkon pohjalla sijaitsevaan Grundiin pääsee kätevästi hissillä… Vielä parisataa vuotta sitten Luxembourg oli huomattavasti vaikeampikulkuisempi kaupunki, sillä keskustasta rotkon ylitse rakennetut sillatkin tulivat vasta 1800-luvun puolivälissä, kun linnoituksia ruvettiin jonkun rauhansopimuksen ehtona purkamaan.

tiegrundiin

Hissin sijaan rotkon pohjalle voi myös kävellä

Winding road in Grund

Lähimpänä näkyvä piikkimäinen torni on luostari

Jo roomalaiset olivat rakentaneet nykyisen Luxemburgin paikalle linnoituksen, ja Ardennien kreivi Siegfried I näki tässä sen verran potentiaalia, että osti Trierin munkeilta vanhan linnoituksen ja ryhtyi parantelemaan sitä. Seuraavat 800 vuotta Luxemburg poikkoili omistuksessa saksalaisten, ranskalaisten, espanjalaisten ja alankomaalaisten välillä, ja Luxemburgin hallitsijasuku onnistui ujuttamaan jäseniään aina Pyhän Rooman valtakunnan valtaistuimelle ja naimakaupoin liittoutumaan Hapsburgien kanssa. Vasta 1800-luvulla ryhdyttiin kehittämään kansallisidentieettiä ja siirtymään pikku hiljaa kohti itsenäisyyttä, josta sitten pidettiin kiinni silloinkin, kun natsit yrittivät vakuuttaa luxemburgilaisille, että he ovat saksalaisia ja heidän äidinkielensä on saksa eikä mikään hupsu luxemburgin kieli.

City of Luxembourg

Luxemburg-tietouteni on kanssa tämän päivän sunnuntaikävelyn ansiota, sillä löydettyämme auki olevan ravintolan ja nautittuamme lounaat totesimme, että päivä on vielä nuori ja suuntasimme Luxemburgin kaupunginmuseoon. Museo oli rakennettu neljään vanhaan taloon väliseiniä aukoen ja kivimuureja näkyviin repien, ja huoneissa näkyi niin barokkiseinäkuvioinnit kuin goottimalliset kiviset ovenrivat. Myös näyttelyt olivat mielenkiintoisia, mutta taas oli kielletty valokuvaaminen, joten ei niistä sen enempää.

Notré-Dame of Luxembourg

Luxemburgissakin on Notré-Dam, onhan Luxemburgin suojeluspyhimys Meidän Daamimme Maria.

Joku tarkkasilmäinen saattoi jo huomata, että blogin nimi on muuttunut sitten viimeisen. Uudesta nimestä on kiittäminen suurherttua Henriä, joka onnistui pari vuotta sitten aiheuttamaan skandaalin kieltäytyessään allekirjoittamasta eutanasialainsäädäntöä, jonka jälkeen lakia muutettiin niin, että suurherttua on enää seremoniallinen valtionpää. Itsenäisyyspäivänkin päivämäärä kiinnitettiin jo viitisenkymmentä vuotta sitten kesäkuulle. Sitä ennen se oli kulloinkin vallassa olevan suurherttuan syntymäpäivä.

Jenni at the Duke's Palace

Siellä takana olevassa palatsissa se suurherttua asuu. Palatsin edessä partioiva sotilaspoika ei nyt osunut kuvaan.

Salviaomenakanaa ja palsternakkaa

Viimeisenä mahdollisena päivänä osallistun maaliskuun ruokahaasteeseen, jonka aiheena on omena. Ruoan valmistin jo viime viikolla, mutta aikaa blogata se löytyi vasta nyt ensimmäisenä uuden työn jälkeisenä vapaapäivänä. Ainesosiltaan hain inspiraatiota Painonvartijoiden uunikanareseptistä, mutta minun kanani eivät menneet uuniin.

Chicken thighs and vegetables

Salviaomenakanaa ja palsternakkaa

8 luutonta kananreittä
suolaa, pippuria, öljyä
0,33 litraa omenasiideriä
1,5 dl kanalientä
1 rkl omenaviinietikkaa
1 tl valkosipulijauhetta
3 rkl vehnäjauhoja
2 omenaa
3 palsternakkaa
1 punasipuli
timjamia
2 rkl balsamicoa
tuoretta salviaa

1. Kuori omena, palsternakat ja punasipuli. Leikkaa palsternakka suikaleiksi ja lohko omena ja punasipuli. Laita kulhoon, kaada päälle balsamico ja ripottele joukkoon timjami, ja sekoita. Anna marinoitua vartti. Lämmitä uuni 225 asteeseen.
2. Levitä kasvikset uunipellille, pirskottele hieman öljyä päälle, ja laita uuniin puoleksi tunniksi. Puolivälissä kasviksia kannattaa vähän käännellä. Valmista tällä välin kana ja kastike.

Vegetables in the oven
3. Mausta kana suolalla ja pippurilla ja paista öljyssä keskilämmöllä noin 4 minuuttia per puoli.

Chicken Thighs
4. Kaada pannulle puolet omenasiideristä, kanaliemi ja omenaviinietikka. Anna porista 5-10 minuuttia. Sekoita tällä välin toisessa kulhossa loppuun omenasiideriin valkosipulijauhe ja vehnäjauho.
5. Nouki kanat pois pannulta ja kaada loppu omenasiideri pannulle hitaasti jatkuvasti sekoittaen kunnes kastike on sakeaa. Kaikkea loppua omenasiideriä ei tarvitse käyttää. Sekoita vielä joukkoon noin 2 rkl silputtua tuoretta salviaa.
6. Koristele valmis annos salvialla.

Chicken Thighs and Vegetables

 

PS. Australiassa asuvalla Sannalla on bloginsa 1-vuotisjuhlien kunniaksi käynnissä arvonta. Käykääs vilkaisemassa!

Jeesus kävelee vetten päällä…

…KATSO KUVA!

Me emme päässeet kävelemään Vetten päällä, tai emme edes yrittäneet, koska ajattelimme että straaffia saattaisi tulla museovirkailijoilta. Vierailupaikkana siis Kentuckyn Corvette-museo, joka sijaitsee Corvette-tehtaan kupeessa. Jos olisi pitänyt ummikkona arvata, missä maailman ainoa Corvette-tehdas sijaitsee, täytyy myöntää, että Kentuckyn peräpellot ei olisi tullut ihan ensimmäisenä mieleen.

Corvette Logo

Corvette Turning Heads

Päät kääntyy kun ohi ajaa Corvette!

Museo oli alkanut arkistointiprojektina: oli päätetty koota yhteen kasa sekalaista Corvetteen liittyvää sälää. Jossain vaiheessa joku totesi, että jos perustatte museon, niin minä muuten lahjoitan tai ainakin lainaan sinne omaa huolella puunattua museokoslaani. Ja siitä se ajatus sitten lähti…

Corvette at the Gas Station

Alunperin Corvettea sai vain valkoisena

Thank-you-letter for the Corvette buyer

Vanhoina hyvinä aikoina Chevrolen toimitusjohtaja kirjoitti onnittelu- ja kiitoskirjeen kaikille Corveten ostajille

Corvettea alettiin valmistaa 1950-luvulla siksi, että Euroopan sodasta palanneet nuoret miehet toivat mukanaan tarinoita Ferrareista. Joku sai idean, että osataan me täällä Jenkeissäkin autoja valmistaa, ja parin vuoden näpertämisen ja säätämisen jälkeen oli jonkinmoinen yritys kasassa, jonka tuunaaminen maailmanluokan urheiluautoksi vei vielä pari vuotta. Tässä vaiheessa museo esitteli monta insinööriä nimeltä, mutta insinöörien kohtalo on jäädä unohduksiin, joten enpä minäkään heitä enää muista.

An American Dream...

Corvette motors

Moottori vaati jonkin verran säätöä ennen kuin Corvette kykeni lähellekään Ferrarin suorituksia

Corvette nimettiin taistelulaivatyyppi korvetin mukaan, joka oli kerännyt kunniaa toisessa maailmansodassa ja oli ominaisuuksiltaan mm. nopea ja ketterä.

Corvette Racing

Corvettella kisattiin ja kisataan edelleenkin joissain autourheiluluokissa. Tämä tuli minulle ihan puun takaa.

Schwinn Corvette Bicycle

Schwinn Corvette, Corvette minun mieleeni!

Corvette Guitar

Toinen yhteistyöprojekti: Corvette-kitara

Niille, jotka tietävät autobrändeistä yhtä vähän kuin minäkin, tiedoksi, että Corvette-malleja ovat C1, C2, C3, C4, C5 ja C6. Helppoa. Kutakin mallia on valmistettu kymmenisen vuotta, joten voidaan myös puhua esimerkiksi 90-luvun Corvetesta. 2010-luvun Corvette, C7, tulee ulos ensi vuonna.

Astro-Vette

Astro-Vette: Vuoden 2018 muotoilua jo vuonna 1968.

Astro II

Vielä makeampi yksilö just hyvässä värissä. Miksei näitä saa kaupasta?

Corvette Licence Plates

Rekkarikikkailu on täällä paljon suositumpaa kuin Suomessa

Museon loppupuolella oli pyöreä sali, jossa oli laaja katsaus Corvetteja kaikilta mahdollisilta vuosikymmeniltä sekä Corvette Hall of Fame – kaikkien niiden pärstät, jotka olivat vaikuttaneet merkittävästi automerkin historiassa. Positiivisena yllätyksenä joukossa oli jopa yksi nainen: Betty Skelton, joka 50-luvun lopulla ajoi Corvettella useita nopeusennätyksiä.

Corvette Hall of Fame

Seinällä keskellä vauhtirouva Skelton

Dempster Corvette

Yukonin roadtrippiä varten varusteltu Corvette, feat. etupuskurisuoja ja tuulilasin edessä olevat rapasuojat

Corvette Hall of Fame

Koska olimme saaneet kunnian siirtää aikavyöhykerajan ylitysten ja pirun kesäajan takia kelloja yhteensä kolmeen otteeseen kahden vuorokauden aikana, olin koko ajan vähän hermona siitä, mitä kello oli ja ehtisimmekö seuraavaan paikkaan ajoissa. (Ehdimme ihan hyvin.) Kun olin viimein saanut miehen repäistyä ulos museosta, matkalla näimme vielä yhden ’Vetten.

Corvette on the road to Louisville

Georgiassa näitä näki vähän Suomea useammin, noin pari kertaa viikossa

Perillä täällä jossain

View over Rue des Trevires

Terveiset Luxemburgista. Täällä sataa.

Kerrankin sain pakattua tavarat jo pari tuntia ennen lähtöä, joten eilen otimme Iiron kanssa altaalla aurinkoa melkein-helteessä. Siitä kone suhahti Detroitiin, jossa maa oli hankien peittämää ja lähes autiota lentokenttää ajoi edestakas terminaalin katonrajassa kulkeva pikaratikka. Kuten Atlantassa, lentokentällä kaikki kyltit olivat kaksikielisiä, mutta toisena kielenä oli espanjan sijaan japani.

an automated tram runs the length of the terminal #5065

Tällainen juna. En kehdannut käyttää 300 metrin matkalla.

Atlantasta Detroitiin iltalennolle oli luvattu snack, ja koska työpaikka oli kustantanut lennot busineksessa, odotin isoa sämpylää ja jätin huoletta illallisen väliin. Sain banaanin, sipsipussin ja suklaapatukan. Detroitissa loungessa oli niinkin upeat ruokatarjoilut kuin oliiveja, kultakalacrackereita, porkkanatikkuja ja valkosuklaakuorrutettuja popkorneja, joten yhdentoista maissa mannertenväliselle yölennolle astellessani vatsa jo kurni siihen malliin, että ajattelin rupeavani kiukuttelemaan, jos koneesta ei saisi ruokaa.

Ei tarvinnut kiukutella. Tervetuliaisshampanjan jälkeen käteen lyötiin illan menu: alkukeitto ja salaatti, grillattuja jättikatkarapuja alkupalaksi, neljä eri pääruokavaihtoehtoa, joista valitsin sisäfileen risotolla, ja kolme eri jälkkärivaihtoehtoa, joista minuun upposi juustot ja mansikat. Pellavapöytä- ja lautasliinat, posliiniastiat, metalliset aterimet ja lasiset lasit. Lisäksi vessoja, joihin ei tarvinnut jonottaa, jatkuvasti kabiinia kiertävät stuertit, niin paljon ylälokerotilaa, ettei tarvitse tunkea, ja penkki, josta sai sängyn, jossa tuhisin katkeamatta monta tuntia. Juuri näin näitä muuten kamalia länteen päin suuntautuvia yönylilentoja eli redeye-legejä pitäisi lentää, ajattelin, mutta taidan silti jatkossa itse maksamillani lennoilla palata karjaluokkaan kertisastioiden ja kapeiden penkkien maailmaan.

Air Canada Business Class

Tulipahan koettua

Eurooppa. Passintarkastaja ei varsinaisesti hymyile mutta on silti ystävällinen. Amsterdamista Luxemburgiin lentävän pienkoneen ulkopuolella nuori pariskunta pyytää terminaalibussin kuljettajaa nappaamaan heistä kuvan lentokoneen kanssa. Kuulutuksia ensin jollain käsittämättömällä kurkunpäämongerruksella, siis hollanniksi, ja sitten vasta englanniksi. Luxemburgiin laskeuduttaessa peltoja, peltoja, söpöjä omakotitaloja, kartano ja lisää peltoja. Taksikuski viilettää läpi kivitalojen reunustamien kujien, ja nyt olen täällä, keskustassa Airbnb:n kautta löytyneessä kimppakämpässä, josta olen vuokrannut toisen makuuhuoneen pääsiäiseen saakka.

My place for the next 10 days

Huone ja tavarat, eli kaksi matkalaukkua…

…niin tosiaan, kaksi matkalaukkua. Lähtiessä niitä oli vielä kolme. Matkan varrelle jäi se, johon ilmeisesti onnistuin pakkaamaan meikkini. Jos olisin miettinyt vähän pidempään, olisin voinut ehkä harrastaa riskien hajauttamista sijoittamalla kaikkiin laukkuihin oleellisia asioita – ja nyt voin vain kiittää onneani siitä, että matkan varrelle ei jäänyt se laukku, johon olin tunkenut kaikki sukat ja alushousut.

Kanaa ja lihamureketta Nashvillen tyyliin

Family Wash

Viime viikonloppuna ajaa hurautimme perjantai-iltana Tennesseen Nashvilleen. Vajaan neljän tunnin lähinnä interstate-ajosta mutta myös eräästä ”väärä kaista, ulos väärän motarin liittymästä, poukkoilu metsätaipaleen läpi oikealle interstatelle”-episodista koostuvan autossa istumisen jälkeen vatsa kiljui murkinaa, joten yksinäisen planeetan opastamina päädyimme Pohjois-Nashvilleen. Pääkadun varrella näimme mm. neljän vilkkuvaloisen poliisiauton rykelmän yhden henkilöauton avoimen takakontin ympärillä sekä monta hengailuporukkaa erittäin käytettyjen autojen kauppojen ja itsepalvelupesuloiden parkkiksilla, mutta korttelin verran pääkadusta sivuun alkoi jo tyylikkään näköinen omakotitaloalue, jonka keskeltä löytyi kohteemme, Family Wash.

Family Wash

Ravintolan sisustus oli eksentrisimmistä päästä, hassusti hyvällä tavalla, ja paikka oli melkein viimeistä pöytää myöten täynnä. Ruoaksi sai niinkin hippiä ruokaa kuin meatloafia ja shepherd’s pieta, siis kotoista lihamureketta (makeaa sellaista – hyvää!) ja lihaperunasoselaatikkoa (piirakkamuotoon iskettynä), joita nautimme paikallisolut Yazoon kanssa. Livemusiikkiakin oli tarjolla loppuillasta, mutta yhden biisin kuunneltuamme päätimme paeta hotellille potemaan aikaeroväsymystä, olimmehan ylittäneet matkalla aikavyöhykerajan…

Family Wash

Lavalla musisoi joku aussinuorukainen. Innokas fani parkkeerasi seisomaan ravintolasalin keskelle kuuntelemaan.

Prince's Hot Chicken Shack

Mutta ei tässä vielä kaikki! Ruokaelämykset jatkuvat…

Seuraavana päivänä löysimme tiemme taas Pohjois-Nashvilleen eilistä epämääräisempään naapurustoon kohteena Prince’s Hot Chicken Shack. Paikka aukesi virallisesti kahdelta, ja varttia vajaa eteen oli kertynyt jo parinkymmenen metrin jono, jolloin omistajat päättivät avata ovet. Joku muukin oli ilmeisesti lukenut mm. New York Timesista ylistystä paikasta…

Prince's Hot Chicken Shack

Iiro tilaa kanaa luukusta. Oikealla oleva täti kauppasi kovasti kaikille jälkkäriksi kakkupaloja muovirasioissa.

Homma toimi niin, että jonotettiin läpi pienen ja kälyisen ravintolan luukulle, josta huudettiin tilaukset ja maksettiin käteisellä. Juomia ei saanut luukusta vaan ne piti ostaa erikseen ravintolan limuautomaatista. Jälkkäriksi pystyi ostamaan ravintolan keskellä pöytää pitäneeltä naiselta elintarvikevärin värisiä kakkupaloja. Tilausvaihtoehtoja oli neljäsosakana, puolikas kana ja kokonainen kana, josta neljäsosakanan kohdalla pystyi valitsemaan jalan tai rinnan välillä, ja kanalle piti valita leivitys asteikolta mild-medium-hot-extrahot. Lisukkeeksi sai papumössöä tai ranskiksia. Me otimme kaksi rinta-annosta, minulle medium ja Iirolle extra-hot (vaikka luukulla myyjä yritti suositella vähemmän tulista vaihtoehtoa), sekä ranskikset puoliksi ja saimme jonotusnumeron 14, jolla odotusta kertyi 45 minuuttia. Porukkaa lappasi sisään jatkuvalla syötöllä, ja veikkaan, että osa joutui odottamaan annostaan toista tuntia.

Chicken at Prince's Hot Chicken Shack

Kananrinta

Kananrinta tarkoitti rintaa siivellä, rintakehällä sun muilla luilla, iskettynä parin paahtoleivän päälle. Olimme ensin luullisuuteen vähän pettyneitä – hirveä vaiva sellaisten syömisessä – mutta eipä tuo lopulta mitään haitannut, sillä ruoka oli niin tulista, ettei sitä hirveän nopeasti pystynytkään syömään. Minun mediumini oli aivan sietokykyni äärirajoilla, ja Iiro totesi jälkeenpäin extrahotin olleen selvästi tulisin ikinä syömänsä annos. Arviomme? Mielettömän hyvää, southern hot chicken -kategoriassa aivan omaa luokkaansa. Ranskikset sen sijaan olivat ”pakasteesta uuniin” -tasoa, mutta nekin olivat avuksi tulisuutta lieventäessä. Loppuvaiheessa ruokailua Iiron vuotavat silmät ja tuskainen ilme saivat jonossa seisseet tädit kyselemään, millä tulisuudella hän oli kanansa ottanut, ja annoksen loppuun syöminen toi onnitteluja.

Extra Hot at Prince's Hot Chicken Shack

Elämän viisauksia: Kun olet syönyt tulista ruokaa käsin, ei kannata niistäessä koskettaa nenää.

Kokki, jonka seinälle kehystetyistä lehtiartikkeleista päättelimme olevan itse Prince, pyörähti jossain vaiheessa salin puolella. Don’t trust a skinny cook, sanonta kuuluu. Tämä kokki oli erittäin luotettavan oloinen.

Nashville Skyline

Että sellainen kaupunki