Olin lukenut ja kuullut paljon Havaijin saaresta ennen matkaamme, mutta silti se onnistui yllättämään karulla kauneudellaan. Tulivuoret olivat näkyvä osa saarta minne ikinä menikin, ja lomakylien sijaan maisemaa täplittivät kahviplantaasit ja laavakentät.
Vietimme vajaa viikon Havaijin saarella, uusimmalla ja isoimmalla saariryhmän saarella, joka tunnetaan myös nimellä Big Island. Joku saattoi bongata saaren uutisista viimeksi kesäkuussa, kun uusin tulivuorenpurkaus hautasi alleen tien, hautausmaan (muttei kirkkoa!) ja pari taloa. Täällä eletään jatkuvasti tulivuorten armoilla.
Hotellimme, Sheraton Kona, on ollut todellinen rauhan tyyssija, ja istuimme melkein joka ilta parvekkeella ihaillen merta ja tulivuoren rinnettä, jota talojen ja liikenteen valot täplittivät. Hiekkarantaa ei laavakentän päälle rakennetulla hotellilla ole, mutta useampi uima-allas korvasi tätä puutetta.
Havaijin saaren korkein tulivuori on Mauna Kea, 4205 metriä, ja sen huippua täplittivät observatoriot. Kävimme katsomassa sieltä auringonlaskua, ja oli jotenkin maagista nähdä koko Havaijin levittyvän alla ja auringon humpsahtavan mereen sekä huomata observatorioiden heräävän hämärän laskeuduttua eloon.
Mauna Kea tuskin purkautuu enää meidän elinaikanamme, mutta sen sijaan Kīlauea, nuorin Havaijin merenpäällisistä tulivuorista, ryöpsyy tällä hetkellä peräti kahdesta paikkaa. Kävimme Tulivuorten kansallispuistossa ensin ihmettelemässä Kīlauean savuavaa kraateria, jonka jälkeen patikoimme viereisen pienemmän kraaterin poikki.
Havaijin saari on täynnä tyrskyistä, kesyttämätöntä rantaviivaa. Yhden päivän vietimme saaren eteläkärjessä tutkimassa Yhdysvaltojen eteläisintä pistettä – tutkimisen arvoinen paikka ilmankin tuota superlatiivia.
Läheltä eteläkärkeä löysimme hiekkarannan, jonka hiekka on vihreää oliviinia. Pieni ranta oli yllättävän täynnä, vaikka suurin osa ihmisistä oli joutunut kävelemään sinne tunnin ajan lähimmältä parkkipaikalta. Me uhmasimme muhkuraista rantatietä ja ajoimme perille asti Jeepillämme.
Eilen sitten päättyi aikamme Havaijin saarella, ja lensimme pienellä 9-paikkaisella lentokoneella Oahulle. Honolulu ja erityisesti Waikiki ovat niin suuri vastakohta Havaijin rauhalle, ettei näistä taida voida edes puhua samassa lauseessa.
Näistä kaikista kirjoitan varmasti tarkemmin sitten, kun olen saanut kameran muistikortilta kuvat purettua. Kaikesta ei edes tullut otettua kuvia kännykällä: esimerkiksi kun snorklatessa paholaisrausku ui altani kosketusetäisyydellä, kännykkä oli tukevasti veneessä.
Loppuviikon keskityn kuitenkin nauttimaan Waikikin rannasta.
Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu ja Kaukokaipuun Nella. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.
Hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Kolmosella alkavia lämpötiloja. Ihmisiä bikineissä rantabulevardilla. Tämä on Los Angeles syyskuussa. Vajaan viikon reissulla emme kertaakaan eksyneet Downtowniin, sillä rannalla kävely aamutuimaan ja ilta-auringon aikaan vei voiton.
Tukikohtamme oli Venice Beach, vähän Santa Monicasta etelään, joka tunnetaan myös lempinimellä Muscle Beach. Täältä alkoi ensimmäinen alkuperäinen kehonrakennusbuumi 1930-luvulla, ja alueella toimii yhä ulkoilmakuntosali, jossa lihaskimput ähkivät päivät pitkät. Vaikka majoituksemme oli läheltä rantaa, Iirolle kyseessä oli työmatka, mutta minä vietin päivät istuen rantakahviloissa ja kävellen taikka pyöräillen rantaa edestakaisin.
Eksyin eräänä päivänä kanaalialueelle, josta Venice Beach on saanut nimensä: tänne rakennettiin 1900-luvun alussa Yhdysvaltojen johtava resorttialue, mikä vaati paikalla olleiden soiden kuivattamista kanaalien avulla. 20-luvulla paikka oli jo kunnon viihdekeskus, ja rannalla oli mm. Länsirannikon suurin huvipuisto. Verorahat kuitenkin loppuivat, ja vaikka rannalta löydettiin öljyä 30-luvulla ja vuoristoradan viereen nousi öljynporaustorneja, 50-luvulle tultaessa paikkaa alettiin kutsua merenrantaslummiksi, Slum by the Sea.
Seuraavana aamupäivänä vuokrasin pyörän, jolla viiletin pitkin rantaa tukka hulmuten. Rantabulevardi oli täynnä vuokrauskojuja, joista olisi saanut ties minkälaista pyörää, rullalautaa taikka Segwayta lainaksi, mutta minä pitäydyin siinä normaalissa mallissa.
Kuvia itse vuokrapyöristä löytyy Stilettikorkokanta-blogista, joka vakuutti minut siitä, että pyöränvuokraus tuolla päin on must.
Yhtenä iltana lähdin kävelylle pohjoiseen päin ja päädyin Santa Monica Pearille ihastelemaan aaltoja. Illan hämärtyessä Iiro saapui myös paikalle ja ajoimme pari kierrosta vuoristoradalla, joka ei ollut erityisen villi, mutta josta näkymät pitkin rantaviivaa olivat aika upeita. Illan päätteeksi söimme vatsamme täyteen Bubba Gumpin mereneläväravintolassa, jossa ravut olivat hyvän hintaisia, mutta laskua katsellessa olimme tyytyväisiä, että olimme tilanneet vain yhdet oluet. Täällähän oluen hintaa harvemmin kerrotaan menussa, ja yleensä hinnat ovat olleet kohtuullisia, mutta yli $10 pelkästä oluesta yllätti tällä kertaa ikävästi. Melkein yhtä kallista kuin Suomessa?
Matkan loppuvaiheessa hotellin vaihto pakotti meidät vihdoin pois rannalta, ja vietin aamupäivän Hollywoodin Walk of Famen tähtiä bongaillen. Illalla Deep Red Blues -blogin innoittamana käväisimme ihailemassa maisemia Griffith Observatorylta käsin. Jäi fiilis, että tänne pitää päästä uudestaan, ja onneksi seuraava visiitti Enkelten kaupunkiin onkin tiedossa tasan kuukauden päästä.
Koska koko reissusta tuli tieto vasta pari päivää ennen lähtöä, matkaoppaisiin tutustuminen jäi vähemmälle. Sen sijaan oppaiksi muodostuivat suomalaiset matkablogit, joista jutussa mainittujen lisäksi hyödyllisiä vinkkejä ammensin myös näistä: Siveltimellä, Sanna Wallenius, Suvi Höyden, Unagidon. Jos reissu Losiin on ajankohtainen, kannattaa käydä tutustumassa!
Kesäkuun alussa vanhat kaverini Epp ja Jiří kyläilivät luonani Luxemburgissa, ja vietimme päivät kierrellen autolla lähimaita ja -mantuja. Saksan puolella autobahn vei meidät kohti Saarbrückenia, Völklingenin pikkukaupunkiin, josta löysimme industrialismin maamerkin, Völklinger Hütten.
Völklingenin rautaruukki myllytti metallia sisuksistaan sadan vuoden ajan, 1880-luvulta 1980-luvulle, ja jakoi vaurautta ja työpaikkoja ympäröivään Saarlandiin. Sulkemisensa jälkeen ruukki jäi rapistumaan, kunnes siitä keksittiin tehdä museo, jossa vaihtuvien näyttelyiden lisäksi esitellään ruukin historiaa ja raudansulatusprosessia oikeiden laitteiden keskellä. Ruukki on myös päässyt maailmanperintökohteeksi, koska se on ainoa läntisessä maailmassa säilynyt viime vuosisadan vaihteessa rakennettu ruukki, jota ei olla ehditty purkaa modernimpien laitteiden tieltä.
Siellä massiivisten putkien ja kymmenien metrien korkeuteen kohoavien rappusten keskellä kierrellessä nappasin Instagramiin tämän kuvan:
Elokuun alkupuolella selailin Iconosquaren avoimia Instagram-kilpailuja ja huomasin Saksan matkailuviranomaisen Saksojen yhdentymisen kunniaksi järjestämän #germany25reunified-kilpailun. ”Näytä meille paras kesäkuvasi Saksasta viimeisen 25 vuoden ajalta”, kuului ohjeistus. Harkitsin hetken osallistuvani toisella maailmanperintökohteella, Trierin mustalla kaupunginportilla, mutta totesin sitten, että ehkä industrialistinen jylhyys tehoaisi tuomaristoon paremmin, jos ei muuta niin silkalla erilaisuudellaan, ja lisäsin tarvittavan tägin kuvaan.
Congratulation! You’ve won the first prize in our worldwide photo-contest #germany25reunified!
Kun kuukausi myöhemmin ylläoleva kommentti ilmestyi kuvani alle, hieraisin silmiäni. Ensiksi epäilin, että joku pilaili kustannuksellani, mutta kun kommentin jättäjäksi paljastui Saksan matkailuviranomaisen virallinen tili, heitin kotona pari kärrynpyörää. Tai olisin heittänyt, jos osaisin, mutta nyt sen sijaan pompin innoissani ympäri asuntoa niin, että Iiro ihmetteli, mikä ihme minuun oli tällä kertaa mennyt.
Päävoittona on matka Berliiniin sisältäen yöpymisen ja aamiaiset Lindner Hotel Am Ku’dammissa, ja näillä näkymin pyörähdän kaupungissa lokakuun puolivälissä. Olen käynyt Berliininissä vain kerran aiemmin ja viivyin silloin kaupungissa yhden aamupäivän – Brandenburgin porttien näkemisen verran – joten kokeneemmilta Berliinin-kävijöiltä otan mielelläni kommenttiboksiin vinkkejä, mitä yhteen viikonloppuun kannattaa mahduttaa!
Kun matka kerran vie Eurooppaan, tarkoitus olisi käväistä samalla reissulla Suomessa. Vinkkinä blogia lukeville kavereille, että saa ehdottaa treffejä!
Viimeiset neljä vuorokautta tuntuvat paljon pidemmiltä, nähtiin ja koettiin sen verran paljon. Palaan varmaan vielä moneen otteeseen tämän reissun tapahtumiin (toiveita saa esittää jos jotain tiettyä juttua haluaa nopeammin langoille), mutta tässä lyhyt yhteenveto reissusta Instagram-kuvien avulla.
Perjantaina meillä piti olla kahden tunnin ajomatka Colorado State Fairille, mutta hieman epäonnisen ruuhka-ajoituksen ja tietöiden ansiosta matkaan meni kolme ja puoli tuntia. Meille jäi siis lopulta aika vähän aikaa tutustua markkinatarjontaan – uppopaistetut juustokakut jäivät löytymättä! – mutta tämä ei haitannut, sillä ehdimme monster truck showhun. En ole aiemmin tajunnut, mitä järkeä on päristellä ympäriinsä isorenkaisilla hullunkokoisilla avolavarekoilla, mutta nyt tajuan. Kun yksi rekoista hyppyrin jälkeen lanasi koulubussin etuosan mennessään, hihkuin ympärillä istuvien penskojen mukana. Ihan mielettömän siistiä!
Las Vegasissa vietetyn yön jälkeen – siis New Mexicon Vegasissa, Nevadaan suuntaamme vasta loppusyksystä – jatkoimme matkaamme Santa Fehen, jossa palloilimme pitkin kaunista vanhaakaupunkia. Keskustassa melkein kaikki talot olivat pueblo-tyylisiä savitiilirakennuksia, keskustorin käsityöläismarkkinat kauppasivat turkoosikoruja ja ihmiset, me mukaanluettuna, nauttivat auringosta kattoterasseilla istuen.
En voinut vastustaa käsityöläismarkkinoiden vetoa ja ostin mm. kuvan repun. Illalla vielä suunnittelimme reissun jatkoa majapaikkamme patiolla istuen.
Meillä oli sunnuntaille kaikenlaisia suunnitelmia, mutta lopulta unohdimme ne kaikki ja lähdimme spontaanisti katsomaan Breaking Badin kuvauspaikkoja läheiseen Albuquerqueen. Löysimme päähenkilöiden kotitalot, pesetimme automme juuri siinä autopesulassa ja tsekkasimme tuttuja ruokapaikkoja. Monesta paikkaa pystyi aistimaan, ettemme olleet suinkaan ainoat, jotka kuvauspaikkoja kiertelevät.
TV:stä tuttuja. Los Pollos Hermanos on oikeasti Twister-niminen meksikolaisketju, mutta Dog House myy hodareita ihan oikeastikin, eikä luukulle tarvitse mennä edes itse, sillä täällä ”drive-in” tarkoittaa, että tarjoilija tulee myymään hodarit auton ikkunaan.
Santa Fessa nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaamme pohjoiseen Taos Puebloon, jossa intiaaniopas piti jokseenkin vihamielisen kuuloisen luennon paikan historiasta ja siitä, että intiaanina aina häviää. Kyläyhteisö teki minuun suuren vaikutuksen siinä, miten hyvin he ovat onnistuneet pitämään kiinni vanhoista tavoistaan, ja toisaalta miten kynsin ja hampain he yhä haluavat pitää kiinni esimerkiksi elämästä ilman sähköä tai juoksevaa vettä.
Taosin jälkeen pysähdyimme vielä yhdeksi yöksi Coloradon puolelle. Suunnitelmamme hiekkadyynien keskellä leiritymisestä eivät menneet ihan nappiin – kerron sille syyn myöhemmin – mutta virallinenkaan telttailualue ei ollut niistä kaukana, ja dyynit olivat joka tapauksessa upea ilmestys aamun ensiauringossa.
Aamureippailuna rämmimme dyynien huipulle maisemia katsomaan, ja pehmeässä hiekassa rämpiminen oli juuri niin vaikeaa ja raskasta kuin voisi kuvitella. Meiltä meni toista tuntia päästä huipulle, mutta alastulo oli huomattavasti nopeampaa. Melkein sääli, ettemme olleet hoksanneet vuokrata hiekkakelkkoja.
Paluumatkalla ajoimme Kalliovuorten kautta, spottailimme yli neljän kilometrin korkuisia vuorenhuippuja ja ihmettelimme South Parkia, sitä aitoa ja alkuperäistä vuorten välissä levittyvää ylänköä, jonka mukaan eräskin piirrossarja on saanut nimensä.
Pitkä viikonloppu New Mexicossa on vasta edessäpäin, mutta olen jo nyt ihan täpinöissäni. Ensi maanantai on täällä Yhdysvalloissa vapaapäivä Labor Dayn kunniaksi, joten me lähdemme perjantaina heti töiden jälkeen ajelemaan kohti etelää. Otamme vauhtia Pueblon kaupungista, missä on Colorado State Fair, osavaltiomessut tai mitkälie, tiedossa huvipuistolaitteita, aivan ihmeellisen kuuloisia ruokia – miltä kuulostaa uppopaistettu juustokakku? – ja monster truck show, johon ostimme jo liput. Jälkimmäisin oli Iiron valinta ohjelmaan, mutta odotan sitä itsekin ihan mielenkiinnolla.
New Mexicon puolelta olen bongaillut maisemia Instagramista hashtagin #NewMexicoTRUE alta. Tältä siellä näyttää:
Vietämme viikonlopun Santa Fessä, New Mexicon pääkaupungissa, joka on tunnettu taidegallerioistaan ja käsityöläisskenestään. Museoiden ja markkinoiden läpiluuhausta siis tiedossa, ja kuulema kaupunki on myös täynnä hyviä ravintoloita. Jos ehdimme, pistäydymme läheisessä Los Alamosissa tutustumassa ydinaseen historiaan.
Santa Festä jatkamme matkaa Taosiin, jossa sijaitsee yksi Yhdysvaltojen harvoista UNESCOn maailmanperintökohteista: Taos Pueblo. Kyseessä on Yhdysvaltojen vanhin yhä asuttu kaupunki, pyöreät tuhat vuotta vanha pueblointiaanien koti.
Paluumatkalla takaisin Coloradoon pysähdymme vielä Great Sand Dunesin kansallispuistossa. Jos sää vain on sopiva, tarkoitus olisi kaivaa autosta rinkat ja tassutella hiekkadyynien keskelle telttailemaan.
Onko kellään viime hetken vinkkejä tuonne päin? Onko kukaan käynyt Santa Fessä?
Jos pitäisi valita yksi luxemburgilainen tapahtuma, jota suosittelisin kaikille, niin se olisi ylihuomenna alkava Schueberfouer.
Vuosi sitten tähän aikaan kaupungissa pidempään asuneet kaverit hihkuivat jo innosta. Mikäköhän laite tulisi takaisin tänä vuonna, mitä uskaltaisi kokeilla. Kuinka monta gromperekichelcheriä eli perunalättyä sitä söisi, omenahillolla vai ilman, ja pitäisikö käydä lounastauolla syömässä flammeküechenia eli hapankerma”pizzaa”. Suklaamansikoita ja crémant-kuohuviiniteltta, bratwurst-hodareita patonkikuoressa ja Bofferdingin kaljateltta, ja ne kaikki kojut, joissa yritettäisiin tarkkuusammuntaa, ongintaa ja ties mitä ja voitettaisiin jotain höhlää.
En nähnyt koskaan muulloin niin paljon ihmisiä Luxemburgissa kuin mitä Schueberfouerin aikaan. Markkinat, tivoli tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, fouer, kerää vuosittain 2 miljoonaa kävijää, mikä on noin kuusinkertaisesti maan asukasluvun verran, joten selvää on, että moni lähtee reissuun kauempaakin. Vajaan kolmen viikon ajaksi kaupungin laitamille pystytetään väliaikaisia liityntäparkkeja ja bussit, jotka kulkevat liityntäparkkien ja tapahtumapaikan, Glaciksen aukion välillä, ovat ilmaisia. Tämä tarkoitti, että usein en mahtunut töistä kotiin tullessa bussiin, koska työmatkani kulki Glaciksen ohitse, mutta onneksi pyörällä pääsee.
Luxemburgissa Schueberfoueria mainostettiin jopa maailman vanhimmiksi markkinoiksi. Näissä superlatiivipohjaisissa mainoslauseissa on yleensä ilmaa, sillä esimerkiksi Bremenin markkinat ovat vanhemmat, mutta on Schueberfoueriakin pyöritetty jo vuodesta 1340. Tivolimeininki on uudempaa perua 1700-luvulta, ja maailmanpyörää ja vuoristorataa on roudattu paikalle noin vuosisadan verran. Kun lähdin Luxemburgista viime perjantaina, Schueberfouerin pystytys oli jo aloitettu. Tässä vähän videota elokuun alkupuolelta kokoamisurakasta:
Schueberfouer pyörii 10.9. asti ja on avoinna joka päivä klo 12-01, viikonloppuisin kahteen. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka ovat missään Luxemburgin lähimaillakaan seuraavan kolmen viikon aikana.
Olen tehnyt kesäisin milloin mitäkin – yleisötutkimusta museossa, lehtikustantamon tilauskäsittelyä, yksi karmaiseva kesä pesulatyöntekijänä – mutta ehdottomasti paras kesätyöni oli Söderskärin majakanvartijana.
Söderskärin majakka sijaitsee Porvoon saaristossa, noin kahden tunnin venematkan päässä Helsingin Kauppatorilta. Se rakennettiin vuonna 1862, automatisoitiin 1957 ja lopulta sammutettiin vuonna 1989. Tästä syystä virallinen tittelini ei ollut majakanvartija vaan majakkaopas, sillä päätehtäväni oli vetää opastettuja kierroksia risteilyvieraille ja veneilijöille. Vartija silti kuvasi omasta mielestäni tehtävääni paremmin, koska kahden työtoverini kanssa pidimme myös auki majakkakauppaa, paistoimme lettuja kahvilassa ja pyöritimme bed&breakfastia. Tämän lisäksi kesän aikana maalasin talojen seiniä, kannoin useamman motin halkoja rannasta vajaan talvea varten, lämmitin saunaa (ja kerran melkein poltin koko 130-vuotiaan saunan) sekä vein sateella ämpäreitä majakkaan ja asettelin niitä samaan tyyliin kuin mitä sarjakuvissa, kun katto vuotaa. Onneksi majakan vesikatto sittemmin on remontoitu. Lisäksi ennen elokuuta hätistelin rantautujia tiehensä, sillä saarille on maihinnousukielto pesinnän takia, ja vedin köysiä pääsaarella pesivien pilkkasiipien pesien ympärille, että risteilyvieraat osaisivat kiertää ne tarpeeksi kaukaa.
Kukaan ei tunnu uskovan, kun kerron, miten oikein päädyin majakalle töihin: työvoimatoimiston kautta. Netissä oli hieman erilainen työpaikkailmoitus, johon vastasin ja kovasti hehkutin, että osaan ajaa venettä, olen viettänyt monta kesää alueen saaristossa mökkeillen ja olen suorittanut ensiapukurssin. Kun vielä hakemuksia läpikäynyt tuleva työkaveri sekoitti minut ja jonkun Karibialla merikilpikonnia suojelemassa olleen tytön keskenään, kutsu työhaastatteluun oli taattu. Siinä onnistuin vakuuttamaan hänet, että olen ihminen, jonka kanssa sietää viettää aikaa samalla pienellä saarella kellon ympäri viisi päivää viikossa. Onneksi työhaastattelussa ei puhuttu merikilpikonnista, vaan asia tuli ilmi vasta jälkeenpäin.
Aamut Söderskärillä olivat hidastempoisia: usein kävin aamu-uinnilla, monena aamuna siivosin, välillä tein kunnostus- tai inventaariohommia tai yövieraille aamupalaa, joskus aurinkoisena päivänä linnoittauduin kallionkoloon viltin ja hyvän kirjan kanssa. Vähän ennen puolta päivää ryhdyimme tekemään 36 munan lettutaikinaa – muistan ikuisesti sen, kun kerran se 34. muna oli pilaantunut – ja vispaamaan kermaa ja keittämään kahvia. Puolen päivän jälkeen aloimme tiirailla ikkunasta, milloin risteilyalus näkyy horisontissa. Siitä oli vielä vartti rantautumiseen ja hälinän alkuun, jota kesti kolmisen tuntia. Sen päätteeksi hyvästelimme laivan (heti kun olimme täyttäneet vesivarantomme ja vaihtaneet vähän lettuja laivan lohikeittoon) ja huoahdimme. Vaikka joku olisi jäänyt yöksi tai saareen tulisi vieraita omalla veneellä vielä illan päätteeksi, illalla palasimme takaisin rauhalliseen saaristolaisrytmiin.
Myrskypäivinä rytmi oli erilainen, sillä risteilyalus ei päässyt rantautumaan liian kovassa tuulessa. Saimme silloin pakollisen vapaapäivän, ja jos jonkun piti päästä tuona päivänä saarelta pois, niin välillä pääsi, välillä ei. Kerran majakan omistaja tuli hakemaan minua ja saarelle majoittunutta pariskuntaa pois pikkuveneellä Vuosaaresta, kerran majoittujat taas pääsivät lähtemään olikohan-se-nyt Merenkulkulaitoksen aluksella, joka oli tullut tarkastamaan, että merimerkit olivat vielä paikoillaan. Ainakin kerran jäin odottamaan seuraavaa päivää, jolloin sain kyydin läheiseen Kaunissaareen, josta kulki yhteysalus. Piti hyväksyä, että ulkosaaristossa luonto määrää välillä tahdin.
Majakan historia on laaja, värikäs ja erittäin mielenkiintoinen. Loppukesästä minulla oli päässäni juttua noin kahdeksi tunniksi, mutta ei auttanut, sillä ryhmä oli saatava ulos tunnissa, koska tunnin päästä piti usein olla vetämässä seuraavaa ryhmää. Ryhmästä riippuen saatoin kertoa siitä kuinka jatkosodan aikana majakassa toimi lottien ilmavalvontayksikkö ja majakkaa pommitettiin, tai siitä kuinka majakanvartijat menivät lakkoon 1900-luvun alussa ja heidät vaihdettiin venäläisiin virkaveljiin, tai siitä miten Suomen luotsilaitos on toiminut läpi vuosien ja miten lähisaaren luotsit kommunikoivat majakan kanssa, tai millaista majakkamestarin, kolmen majakanvartijan ja heidän perheidensä elämä oli saarella kylminä ja pimeinä talvina. Lisäksi tarinoin saaren linnustosta, hylkeenmetsästyksestä, majakan arkkitehtuurista ja rakennusvaiheista sekä linssin toiminnasta ennen ja jälkeen automatisoinnin.
Vain kerran minulla meni opastus kunnolla solmuun: paikallinen kalastaja oli kärrännyt ilman ennakkovaroitusta suomenruotsalaisen autistilasten kesäleirin tutustumaan saareen, ja jotenkin minä päädyin opastamaan heitä. Aloitin kertomalla majakan historiasta ja totesin, että alussa tällä saarella oli en stor bög. Lapset olivat jo hyvää vauhtia tikahtumassa nauruun, kun kesäleirin vetäjä huomautti, että pooki eli tunnusmajakka on kylläkin ruotsiksi båk.
Saarelle tuli välillä myös tilausristeilyitä, ja kerran erään sähköyhtiön virkistyspäiväläisten huuliveikko keskeytti opastukseni alkuunsa ja halusi tietää ”tärkeimmän ensin”, eli milloin majakka on sähköistetty. No ei ole. ”Pärjäämme hyvin ilmankin”, totesin, mitä ei meinattu ensin uskoa. Södessä ei ole sähköä muuta kuin mitä pieni aurinkopaneeli tuottaa, ja onneksi siitä riitti sekä kännyköiden akkujen lataamiseen että sähkövatkaimen käyttöön, sillä kuulema ennen sitä kaikki lettukahvilan kerma oli vatkattu käsin. Jääkaapit ja liesi toimivat kaasulla, sauna ja talot lämmitetään haloilla. Valoa tulee öljylampuista, jonka ensimmäisen kerran sytytimme vasta elokuun alussa, koska laakean ulapan keskellä ei Suomen kesässä ollut aiemmin tullut tarvetta. Meillä oli myös kaasugrilli, mutta puolet ajasta söimme iltaisin täytettyjä lettuja, mihin kumma kyllä ei ehtinyt kesän aikana kyllästyä.
Söderskär on tänä vuonna erityisen ajankohtainen, koska nyt tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä, ja jos joku joskus on miettinyt, missä se muumien majakka sijaitsi, niin Södessähän se. Janssonin perhe kävi Toven lapsuudessa usein vierailulla Söderskärissä, ja vanhempana Jansson elämänkumppaneineen pisti pystyyn kesämökin läheiseen saareen. Luin Muumipappa ja meri -kirjan majakkakesänäni, ja vaikka kuvaukset eivät olleet aivan yksi-yhteen, eikä Jansson ole suoraan sanonut ottaneensa Söderskäristä vaikutteita, niin sekä kirjasta että saarelta löytyvät mm. makean veden allas ja pieni metsä (hyvin pieni). Ja kopioihan Jansson muumitalonkin oikean elämän majakasta, joka sijaitsi ihan Söderskärin lähellä, kunnes se räjäytettiin päivä talvisodan päättymistä seuraavana päivänä.
Majakalle pääsee risteilyllä Helsingistä kauppatorilta tai Vuosaaresta vielä syyskuun puoliväliin asti, mutta itse suosittelen lämpimästi yöpymistä majakalla. Majakan sviitti on tunnelmallinen, mutta kannattaa silti harkita majakanvartijoiden talossa yöpymistä, sillä majakasta on aikamoinen kapuaminen huussiin keskellä yötä. Saareen pääsee myös omalla veneellä, ja laituriin voi jäädä yöksi. Ensi sunnuntaina on vieläpä kansainvälinen majakkapäivä!
Kahden maanosan välisessä etäsuhteessa nähdään silloin, kun pystytään, ja välillä tapaamisten järjestelyssä saa käyttää paljonkin mielikuvitusta. Toissa viikonloppuna Iiro oli palaamassa työmatkalta Aasiasta ja onnistui siinä samassa saamaan viikonlopun mittaisen stopoverin Amsterdamiin, joten minä kävin perjantaina vuokraamassa auton ja hurutin töiden jälkeen pitkin Belgian ja Hollannin moottoriteitä – auto kun oli sekä nopeampi että halvempi kuin juna, koska Luxemburg-Bryssel-väli on tolkuttoman hidas ja Bryssel-Amsterdam tolkuttoman kallis. En oikeastaan pidä autolla ajamisesta, mutta Yhdysvalloissa pitkiin ajomatkoihin kaupunkien välillä on turtunut, ja niin tämäkin neljän tunnin matka kului autoradiota huudattaen ja tarpeeksi usein jaloittelutaukoja pitäen.
Koska Amsterdamissa oli kerrankin käytössä auto, vietimme lauantaipäivän kaupunkia ympäröivää maaseutua tutkien. Illaksi kuitenkin palasimme kaupunkiin ja lähdimme kiertämään kaupunkia jalan. Ja voi pojat se hurmaa minut kauneudellaan joka kerta!
Amsterdam on täynnä ihanuutta. Kanaaleihin on parkkeerattu asuntoveneitä, koska joskus aikoinaan kaupungista loppui tila ja veneessä asuminen tuli halvemmaksi. Nyt suurin osa näistä asuntoveneistä on laillistettuja, niihin on vedetty sähköt ja vedet, ja niillä on omat söpöt pienet ”etupihansa” tielle päin. Pyöriä on kaikkialla, siis aivan kaikkialla, niitä vanhanajan kaupunkipyöriä, joissa monessa on eteen sidottu kori tavaroiden kuljetusta varten. Talot, jotka reunustavat kanaaleita, ovat koristeellisia ja kauniita, ja niissä jokaisessa on ulkonevassa kattoparrussa koukku, jonka avulla tavarat muuttaessa vinssataan asuntoihin. Amsterdamilaiset rappukäytävät ovat nimittäin todella ahtaita, kapeita ja jyrkkiä, minkä saimme kokea omassa vuokra-apartmentissamme.
Olimme nauttineet lounaan aika myöhään, joten pitkään vain kuljeskelimme kaupungissa, pysähtyen pariin otteeseen oluelle jollekin kutsuvalle terassille. Yhdeksän maissa illalla mietimme, että nyt voisi olla hyvä hetki etsiä ravintola, kun satuimme kävelemään kanaalikierrosvenelaiturin ohitse. ”Hei mennään tuollaiselle kierrokselle!” huikkasin Iirolle vitsillä, ja parin minuutin kuluttua löysimme itsemme jonottamasta viimeisten joukossa venelippuja juuri ennen paatin lähtöä. Vajaan tunnin kierros oli arvoisensa, sillä kaupunki vaan näyttää erilaiselta veneestä käsin – ja hauskaa oli myös seurata muita veneilijöitä, joista osalla oli jo pienet kansibileet käynnissä hämärtyvässä illassa.
Veneristeilyn jälkeen hetken poukkoiltuamme löysimme keskustasta ruokapaikan, jota voin aidosti suositella kaikille Amsterdamin kävijöille: Umami, osoitteessa Nieuwezijds Voorburgwal 161. Kuvia ei ole, koska tässä vaiheessa kännykästäni loppui akku, mutta homma toimi niin, että 25 eurolla per henki sai tilata kahden tunnin aikana keittiöstä käytännössä niin paljon pieniä maisteluannoksia kuin napa veti – kunhan aina söi edellisen loppuun. Sushi oli ihan ok, mutta varsinaisesti ravintola pääsi loistamaan fuusio-aasialaisruoassaan: lammasta vihreässä curryssa, Pekingin ankkaa, rapuja bangkokilaisittain, wasabimeribassia. Hintalaatusuhteeltaan ravintola oli erinomainen, ja ystävällinen palvelu ja hämyisä romanttinen tunnelma kruunasivat illan.
Sunnuntaiaamuna heitin Iiron lentokentälle, toivotin hyvää matkaa Atlantin yli ja lähdin itse ajamaan parin mutkan kautta takaisin Luxemburgiin. Seuraavan kerran näemme taas reilun viikon päästä Suomessa, jolloin etäsuhde vaihtuu vihdoin takaisin lähisuhteeksi ainakin joksikin aikaa.
Olen käynyt Suomessa pedikyyrissä ehkä kerran tai kaksi, mutta täällä Yhdysvalloissa käydessä ja oleillessa siitä on tullut tapa. Suurin syy tähän lienee, että täällä pedikyyrit ovat selvästi koti-Suomea halvempia sekä usein myös rentouttavampia. Koska käytännöt ovat eronneet tähän mennessä jossain määrin niistä parista hassusta Suomi-kokemuksestani, seuraa vähän selostusta, miten homma toimii.
Nail salooneja tuntuu olevan täällä kaikkilla, ja ne ovat kaikki aika samanlaisia. Georgiassa kävin vain lähimmässä ja olin siihen tyytyväinen; täällä Coloradossa taas en tykännyt ensimmäisestä kokemuksesta, mutta onneksi lyhyen kävelymatkan päässä oli kaksi eri paikkaa, ja se toinen on loistava. Yhteistä kaikilla kokeilemillani paikoilla on ollut, että niitä pyörittävät vietnamilaiset maahanmuuttajat: vanhemmat työntekijät juttelevat toisilleen vietnamiksi, sisustus on usein räikeää, ja monessa paikassa telkkarista tulee joku aasialainen TV-kanava. Ensimmäisessä Coloradossa kokeilemistani paikoista ongelmaksi muodostui, etten ymmärtänyt työntekijöiden englantia, eivätkä heidän käyttämät lakatkaan olleet mielestäni yhtä laadukkaita. Seuraavassa paikassa taas puhumisen hoitivat työntekijät, joiden kieltä ymmärsin, poikkeuksellisen rauhallisesti sisustetussa tilassa soi rentouttava klassinen musiikki ja lopputuloskin vaikutti paremmin tehdyltä.
Jos olen ollut joskus liikkeellä muiden ihmisten kanssa, olen saattanut tehdä ajanvarauksen, mutta muuten olen aina kävellyt vain suoraan sisään. Kun astun liikkeeseen, yleensä joku huikkaa hellooo can I help youuuu, jolloin kysyn, olisiko aikaa manipedille, ja tähän mennessä on aina ollut. Joskus olen joutunut odottamaan puoli tuntia, mikä aika on kulunut lehtiä lukiessa. Tänään pedikyyrini tehnyt tyttö vinkkasi, että alkuviikosta on aina hiljaisempaa, sillä naiset haluavat uudet lakat kynsiin ennen viikonlopun rientoja.
Manipedi alkaa valitsemalla lakan lakkahyllystä sekä lehden luettavaksi lehtihyllystä – vaihtoehtoina tänään Glamour, Travel + Leisure ja Time – jonka jälkeen johdatetaan pedikyyrituoliin. Se, mitä tämän jälkeen tapahtuu, riippuu vähän paikasta. Peruspedikyyri kynsien viilaamisineen ja lakkauksineen on sama, mutta jalkojen pesu ja puunaus vaihtelee paikoittain. Aina se kuitenkin kutittaa, jos siihen on taipuvainen! Georgian kantapaikassani sai todella hyvän ja perusteellisen jalkahieronnan sääriä myöten – paikalle kannattaa tulla sellaisissa vetimissä, että sääret saa polviin saakka helposti paljaaksi – kun taas tässä Coloradon löydössäni saa jalkoihin kuumakivihieronnan. Pedikyyrin lopuksi saa jalkoihinsa hassun näköiset muoviläpsykkeet, ellei ole tullut paikalle flipflopeissa. Minä suosin nykyään flipfloppeja, ja olen talsinut niissä lähikynsipaikkaan myös helmikuun pakkasilla.
Olen yleensä suosinut tavallisia lakkoja, mutta tällä kertaa ranskalaista manikyyriä pyytäessäni manikyristi kaivoi mukisematta esille geelimanikyyrihärpättimet. Olin jo jonkin aikaa pohtinut geelilakkausta, joten annoin mennä. Normaalin lakkauksen jälkeen pitää vielä kuivatella kynsiä hurisevan tuuletinpöydän luona, mutta geelilakkauksella pääsin liikkelle suoraan ilman pelkoa lakkauksen suttaantumisesta. Nyt vaan saa nähdä, miten pitkään nämä pysyvät hyvän näköisinä…
Lempparilakkaukseni kautta aikojen, jonka toteutti Georgian kantapaikan taiteilijapoika.
Koska työhön kuuluu paljon muutakin kuin pelkät lakkaukset, koko manipediin mahdollisine odotteluineen ja lakkojen kuivatteluineen kannattaa varata noin kaksi tuntia. Lopuksi tulee maksun aika. Hinnat vaihtelevat vähän paikasta riippuen: perusmanipedi Georgiassa oli $32 (erikseen mani $15, pedi $20), täällä taas $46 (erikseen mani $18 ja pedi huikeat $32). Hinta ei tietenkään jää tähän, sillä tapana on myös tipata noin 15%. Joissain paikoissa pitää sanoa suoraan loppusumma, jonka haluaa maksaa (esim Georgiassa manipedi kaiken maailman kuvioilla oli $42, jolloin totesin, että make it $48 eli noin 35 euroa), kun taas joissain paikoissa luottokorttimaksun allekirjoituksen yhteydessä kirjoitetaan erilliselle riville tipattava summa. Tänään maksoin kuviollisesta pedikyyristä ja ranskalaisesta geelimanikyyristä palvelumaksuineen kaikkineen $84 eli noin 60 euroa, ja sain kaupan päälle niskahartiahieronnan. Ihan hyvä tapa viettää lomapäivää.
Olen tämän illan käyttänyt surffaillen nettiä aiheena Yellowstonen kansallispuisto. Olemme suuntaamassa sinne Iiron kanssa parin viikon päästä, kun puisto kerran sijaitsee ajomatkan päässä Coloradosta (siis kahdeksan tunnin ajomatkan…), ja pitäisi selvittää, mitä siellä oikeastaan kannattaa nähdä ja tehdä.
Olen siis bongaillut Instagramista mielenkiintoisen näköisiä paikkoja ja yrittänyt sijoittaa niitä kartalle, ja lopputulos on, että tämä puistohan on valtava! Eräs puistossa töissä ollut kaverini suosittelikin, että kannattaa yöpyä parissa eri paikkaa, ja niin varmaan teemmekin, etteivät ajomatkat puiston sisällä veny liian pitkiksi. Varasin nyt alustavasti telttapaikan ja mökkimajoituksen – ne voi onneksi peruuttaa vielä viimetingassa jos suunnitelmat hahmottuvat erilaisiksi – eikä niitä ollut kovinkaan runsaasti enää tarjolla.
Sen sijaan kysynkin, jos vaikka joku olisi tuolla käynyt: mihin Yellowstonessa kannattaa mennä? Mitä konkreettisempia vinkkejä, sitä tervetulleempia. Meillä on vajaa viikko aikaa, ja käymme varmaan myös Grand Tetonissa, koska sitä kaverini suositteli.
Seuraavaksi edistän tätä reissua googlailemalla autokorjaamoita. Automme on tällä hetkellä nimittäin Denverin lentokenttäparkissa, ja jäähdytysnesteet auton alla. Tämän pilven hopeareunus on, että mieluummin näin kuin jäähdytysnesteet jossain keskellä Wyomingin preeriaa, kyseessä kun on manner-Yhdysvaltain harvoiten asuttu osavaltio.