Olen tässä viime aikoina tapellut Yhdysvaltain ja ehkäpä koko maailman karseimman ja huonoimman valtion viraston kanssa sen verran paljon, etten viitsi siitä juuri nyt kirjoittaa yhtään mitään. Sen sijaan kerron teille siitä toisesta ääripäästä: Yhdysvaltain ja ehkäpä koko maailman parhaasta valtion virastosta, jonka toimintaa ihailen ja jonka ansiosta nautin elämästäni enemmän.
Puhun tietenkin kansallispuistojärjestelmää ylläpitävästä National Park Servicestä, joka täyttää tänä vuonna 100 vuotta. NPS:n hallinnassa on paljon muutakin kuin kansallispuistoja, mutta ne ovat eittämättä viraston kruununjalokivet, arvokkaimmat ja hienoimmat paikat, ja niitä on Coloradossa neljä. Tässä ne ovat:
Valtavia hiekkadyynejä: Great Sand Dunesin kansallispuisto
Kun kiersimme perheen kanssa 90-luvulla Coloradoa, Great Sand Dunes ei vielä ollut kansallispuisto, mutta se ei estänyt vanhempiani lisäämästä paikkaa roadtrip-reitillemme. Muistan kiivenneeni hiekkadyynille, laskeneeni sen laitaa alas ja ihmetelleeni tulikuumaa hiekkaa, joka tuntui kuumalta lenkkareidenkin läpi.
Pari vuotta sitten telttailimme Iiron kanssa yön hiekkadyynien vieressä ja heräsimme yhdessä auringon kanssa kiipeämään dyynien korkeimmalle huipulle. Valtavat dyynit ovat käsittämätön ilmestys suurten vuorten keskellä, ja niistä nauttiminen onnistuu parhaiten aamuisin, kun aurinko ei ole vielä ehtinyt lämmittää hiekkaa paahtavan kuumaksi.
Jylhiä vuorimaisemia: Kalliovuorten kansallispuisto
Meidän lähikansallispuistollamme tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni, kiitos viime syyskuun, kun sanoimme siellä toisillemme Tahdon. (Tai emme varsinaisesti sanoneet, mutta allekirjoitimme pari paperilappua, joka ajoi saman asian.) Kalliovuorten kansallispuisto, Rocky Mountain National Park, on patikoijan unelma ja täynnä toinen toistaan upeampia polkuja, mutta hienoista vuorimaisemista pääsee osaksi vaikkei astuisi polulta metriäkään. Siitä huolehtii Trail Ridge Road, autotie, joka kulkee puiston läpi melkein neljän kilometrin korkeudessa.
Kansallispuisto on mielestäni upeimmillaan syyskuussa, kun puut alkavat saada väriä ja vapitiurokset kalistelevat sarviaan, mutta puisto on vierailun arvoinen mihin vuodenaikaan tahansa. Talvella hienointa on lumikenkäily poluilla, jotka kesän ruuhkiin verrattuna vaikuttavat melkein autioilta.
Tuhatvuotista intiaanikulttuuria: Mesa Verden kansallispuisto
Yhdysvalloissa on tasan yksi kansallispuisto, joka on perustettu suojelemaan ensisijaisesti ihmisen kulttuuriperintöä. Kyseessä on Mesa Verden kansallispuisto Coloradon lounaiskolkassa, jossa pienellä alueella muinaiset pueblo-intiaanit ovat rakentaneet kanjonien seinämiin taloja, naapurustoja ja kokonaisia kaupunkeja.
Mesa Verde on alueena sen verran iso, että jo pintaraapaisuun tarvitaan pari tuntia. Me vietimme alueella kokonaisen vuorokauden tutkien intiaanien asumuksia ja miettien, mihin ihmeeseen kokonainen sivilisaatio oli voinut kadota reilu 700 vuotta sitten.
Pimeä rotko: Black Canyon of the Gunnisonin kansallispuisto
Black Canyon on nimetty vähän hassusti, sillä se ei ole kanjoni ollenkaan vaan rotko, gorge. Kanjonit kun tuppaavat olemaan leveämpiä kuin syviä – tyyliin Grand Canyon, kilometrin syvä mutta kymmenen kilometriä leveä – kun taas rotkot kilpailevat syvyydessä, ja Black Canyon on näistä kaikista rotkomaisin: syvimmillään se on yli 800 metriä syvä ja vain 350 metriä leveä. Nimensä rotko on saanut siitä, että aurinko paistaa pohjalle vain puoli tuntia päivässä.
Kun vierailimme rotkolla, harkitsimme aluksi patikointia rotkon pohjalle ja takaisin ylös. Totesimme kuitenkin pian, että ehkä parempi jättää suunnitelma johonkin toiseen kertaan, kun olisimme varmempia jaksamisestamme. Vuorelta kun voi alas vaikka kieriä, jos väsähtää, mutta rotkosta on pakko nousta ylös.
Ensi viikolla on tiedossa jotain, jolta en aluksi odottanut kummoisia, mutta josta olen nyt täysin täpinöissäni. Olen ensimmäistä kertaa lähdössä matkabloggaajien konferenssiin, joten sunnuntaiaamuna hyppään koneeseen kohti Etelä-Floridaa suuntana TBEX North America. Tiedossa kaksi päivää tiukkaa asiaa bloggaamisesta, sisällöntuotannosta ja matkustamisesta – sekä itse Etelä-Floridasta nauttimista. Minut nimittäin kutsuttiin mukaan konferenssia edeltävälle pressimatkalle seikkailumatkailuteemalla, ja minähän olen aina messissä, jos joku lupailee seikkailua!
Pressimatkan ajan pääsen nauttimaan elämästä Hollywood Beachin Margaritaville Resortissa. Luulitko, että Yhdysvaltojen ainoa Hollywood löytyy Kaliforniasta? Ehei, Floridassa on kanssa omansa, ja toisin kuin Kalifornian kaimallaan, täältä löytyy myös ranta! Hollywood Beach sijaitsee Fort Lauderdalen ja Miamin välissä, ja se on yhtä pitkää rantabulevardia varustettuna yhtä pitkällä hiekkarannalla. Ensi viikolle on tuonne luvattu +30C, joten resortin uima-altaat ja Atlantin aallot tulevat ns. käyttöön. Mutta ei tämä reissu pelkkää lötköttelyä ole…
Flyboardingia eli suomeksi ilmeisesti lentolautailua? Näyttää hullulta, joten saa nähdä miten sujuu! [Kuva: Flyboard South Florida]Maanantaina tiedossa on lentolautailua Pompano Beachilla vähän Fort Lauderdalesta pohjoiseen. Infotekstin mukaan tarkoitus on ”lentää kuin lintu ja uida kuin delfiini”, mutta saa nähdä millaista lentokalaräpiköintiä minun suoritukseni tulee olemaan. Jos ei mene nappiin, niin siirryn suppailemaan eli melomaan Stand Up Paddling -laudalla alueen laguuneihin. Tiedossa on myös majakkafanille sopivaa aktiviteettia, nimittäin kierros Hillsboron majakassa.
Hillsboron majakka ja Pompano Beach [kuva: Kimo]Everglades on suoaluetta, joka levittäytyy läpi Etelä-Floridan paljon laajemmalle kuin mitä kansallispuiston koko kartassa antaisi ymmärtää. Suunnitelmissa on käväistä bongaamassa alligaattoreita ihan Fort Lauderdalen kulmilla Sawgrass Parkissa. Rämeellä liikutaan suokiitureilla, joita olen aiemmin nähnyt vain leffoissa. Kajakilla taas pääsen melomaan pitkin John U Lloyd Beach State Parkin mangrovemetsiä ja riuttoja.
Suokiituri valmiina lähtöön. [kuva: Sawgrass Recreation Park]Kajakkeja valmiina vesille John U Lloyd Beach State Parkissa. [Kuva: Whiskey Creek Hideout]John U. Lloyd State Park on luonnonpuisto, josta löytyy niin hiekkarantoja kuin mangroverämeikköjäkin, ihan Fort Lauderdalen kupeessa. [kuva: Alysha Khan]Kaikkien näiden aktiviteettien lomassa tullee nälkä, ja onneksi tiedossa on useampi hyvän kuuloinen rantaravintola. Eniten odotan tuoretta kalaa ja mereneläviä, joita Coloradossa ei hevillä ole saatavilla.
Konferenssiin saapuu Suomesta pari tuttua matkabloggaajaa – Siveltimellä-blogin Sanna ja 50 State Puzzle -blogin Ulla – ja yhdessä heidän, Iiron ja Floridassa asuvan kaverimme kanssa olemme suunnitelleet seuraavaksi viikonlopuksi reissua aina niin ihanaan Key Westiin. Lokakuun viimeinen päivä eli Halloween on nimittäin lauantaina, ja silloin Key Westissä on kunnon paraati ja pippalot päällä. Koska matka Key Westiin on autolla monta tuntia, me oikaisemme vähän ja pyrähdämme paikan päälle pienlentokoneella.
Amerikkalaiset Halloween-puvut eivät rajoitu kauhuteemaan, eikä niissä todellakaan tarvitse olla mitään järkeä, kunhan ovat hauskoja. [Kuva: Brian Lin]Tarkoituksena on suunnata vielä ennen paluulentoa sinne syvimpään Evergladesiin, kansallispuiston puolelle. Kansallispuisto on UNESCOn maailmanperintökohde, ja kokoa sillä on yli 6000 neliökilometriä – yli kaksi kertaa niin paljon kuin Urho Kekkosen kansallispuistolla! Tänne ei parane eksyä.
En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.
Half Dome (2695 metriä) leirintäalueelta nähtynä
Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.
Half Domelle suositellaan lähdettäväksi jo kuuden maissa aamulla, mutta koska me olimme päässeet nukkumaan vasta vähän puolen yön jälkeen, totesimme järkevämmäksi nukkua vähän pidempään ja odotimme shuttle-bussia lähtöpaikalle puoli kahdeksan maissa.
Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.
Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.
Aki, Iiro ja ne pari aasialaista rappusillaVernal Falls: tänne saakka kannattaa jokaisen Yosemiten vierailijan kiivetä
Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.
Iiro ja joku omenapatukka varmaankin. Eväät oli ostettu Costcosta, mistä sai kätevästi 20 patukan paketteja.Vernal Falls ylhäältä päin. Korkeus 1524 metriä merenpinnasta.Kartanlukutauko Vernal Fallsien yläpäässä. Olin ostanut kartan edellisenä iltana leirintäalueen kartasta. Reitti oli niin hyvin merkitty, ettei karttaa olisi oikeasti tarvinnut, mutta siitä oli kiva aina tarkistaa, kuinka pitkä matka oli enää jäljellä.
Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.
Siellä se on!
Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.
Luontokohtaaminen polulla: harmaaorava
…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.
Tämä ei tainnut olla Half Dome. Ehkäpä Mount Broderick? Näitä omituisen muotoisia vuoria oli aika paljon, joten ne menivät meiltä sekaisin.
Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.
Myöhemmin tajusimme, että ”pilvet” horisontissa olivatkin alueella riehuvien metsäpalojen savuja.Tässä kohtaa puistonvartija tarkisti, että meillä oli arpajaisista voitettu lupa kiivetä huipulle. Puistonvartijalla oli lista luvan voittaneista, mutta varmuuden vuoksi olimme myös tulostaneet luvan mukaamme.
Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.
Matkalla ylös Switchbackeja (kuva: Aki)Minulla on jonkin asteinen korkean paikan pelko, ja suunnilleen tässä kohti se alkoi iskemään läpi toden teolla. Siksi nämä kaikki kuvat ovat Akin ottamia, koska minä en uskaltanut enää pysähtyä valokuvaamaan.Toinen syy on, että Akilla riitti kunto paremmin, kun Iiro ja erityisesti minä pysähdyimme puuskuttamaan harva se metri.Switchbackit melkein lopussa, ja siinä se häämöttääkin edessä: se viimeinen 150 metriä sulaa hulluutta.
Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.
Kun näimme näistä kuvia aiemmin, totesimme kaikki, että kuvat on vain otettu jostain tietystä kuvakulmasta, ja ne varmaan näyttävät hurjemmilta kuin mitä todellisuudessa. Ei, eivät näytä. Kyllä näistä kuvista saa ihan täysin totuudenmukaisen kuvan tuosta hulluudesta.
Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!
”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.
Ja niinhän minä sitten löysin itseni tuolta vaijereilta hillumasta. Ehkä yhdellä kiipeäjällä sadasta oli turvaköysi mukana, ja me emme kuuluneet tuohon porukkaan.
Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.
You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.
Jiihaa! Iiro otti huiputuksesta kaiken irti.Half Domen lakipiste
Meidän reppumme ja sanoinkuvaamattoman upea maisemaIiro chillaa Half Domen kielekkeelläAki samalla kielekkeellä, alas 1500 metrin pudotus
Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…
Mulla on paha olo antakaa mun olla
Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.
…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.
”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.
Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.
Ja takaisin alasÄlä katso alas.Älä päästä irti.Kestääköhän tämä? Vaijerit eivät olleet maailman tukevimmat, pari ”pylvästä” oli irti ja loputkin heiluivat.
Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.
Suunnilleen tässä vaiheessa meitä vastaan tuli puistonvartija, joka oli matkalla huipulle tarkistamaan, ettei sinne ollut jäänyt kukaan pulaan, sillä reitti olisi tältä päivältä nyt suljettu.
Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.
Peura, johon melkein törmäsimme polulla
Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.
Polulla spotattu sisilisko
Nevada Falls, jonka ohitimme John Muir Traililla
Nevada Falls vähän kauempaa
25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.
Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.
Kävelemämme reitti kartalla. Paluumatkalla kiersimme vesiputousten ohitse kiipeävän Mist Trailin John Muir Trailin kautta.
Yhdysvalloissa on yhteensä 59 kansallispuistoa. Itse olen nähnyt niistä noin kolmasosan, ja jokainen puisto on ollut ehdottomasti vierailun arvoinen. Siksi puistojen laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa ja ehkä vähän järjetöntäkin, mutta here goes:
5. Great Smoky Mountainsin kansallispuisto
Tämä Appalakkien vuoristossa sijaitseva kansallispuisto on vierailijamäärillä mitattuna Yhdysvaltojen suosituin: kymmenisen miljoonaa vierailijaa vuodessa. Ei mikään ihme, sillä puisto on päivämatkan päässä miljoonien amerikkalaisten kodeista, ja siellä riittää ihasteltavaa ympärivuotisesti. Me kävimme puistossa helmikuussa Georgiassa asuessamme, ja hämmästyimme, kun näimme vuorilla lunta, mikä kertoo eniten siitä, kuinka tottumattomia olimme vielä tuolloin vuoristoon. Vuoret ovat saaneet nimensä siitä, että ne peittyvät usein pilviin, joten maisemien varaan ei kannata laskea. Onneksi myös pilviin kietoutuneet vuoret ovat upea näky.
Kun maailman seitsemästä luonnonihmeestä tehdään listausta, Grand Canyon vilkkuu usein listalla. Syy tälle on kanjonin käsittämätön koko: kolmisenkymmentä kilometriä läpimitaltaan, useita satoja kilometriä pitkä, ja parhaimmillaan melkein kaksi kilometriä syvä. Mittasuhteet ovat sitä luokkaa, ettei niitä voi kunnolla käsittää, ellei ole käynyt paikan päällä ihmettelemässä, ja silloinkin on vaikeuksia uskoa silmiään. Kanjonin läheisyyttä ei voi oikein mitenkään aistia, vaan yhtäkkiä vasta ihan sen reunalla se rävähtää eteen kaikessa komeudessaan. Jos aikaa riittää, kanjonia kannattaa käydä ihailemassa sekä etelä- että pohjoisreunalta. Vaikka Grand Canyon on alueen kiistaton kruunu Arizonan ja Utahin alueella riittää toinen toistaan upeampia kansallispuistoja vaikka kuukauden reissun tarpeisiin.
Coloradossa viettämäni aika taitaa paistaa lävitse pienenä kotiseutuylpeytenä, kun nostin tämän kansallispuiston näinkin korkealle listalleni – ja harkitsin kovasti vielä korkeampaa sijaa! Jostain syystä, tämä on ainoa tälle top-listalle päässeistä kansallispuistoista, joka ei ole myös UNESCOn maailmanperintökohde, eikä Kalliovuorten eli Rocky Mountainin kansallispuisto ole yhtä tajunnanräjäyttävä kuin vaikkapa Grand Canyon, mutta yhtä kaikki se on henkeä salpaava, jos vaan tykkää upeista vuoristomaisemista. Ellei ehdottomasti kaipaa lumikenkäilemään tai laskemaan mäkeä, Kalliovuorilla kannattaa vierailla, kun puistoa halkova Trail Ridge Road on auki (noin toukokuun puolivälistä lokakuulle), jotta pääsee näkemään ne kaikkein upeimmat maisemat. Suosikkikuukauteni puistossa on syyskuu, koska silloin vapitien kiima-aika yhdistyy upeaan ruskaan, eikä näihin komeisiin sarvipäihin voi olla törmäämättä.
Jos pitäisi veikata, missä USA:n kansallispuistossa on käynyt eniten suomalaisia, veikkaukseni olisi Yosemite. Sijainti San Franciscon kupeessa auttaa, koska puisto sopii hyvin vaikka päiväreissuksi, jos ei halua jäädä yöksi. (Toisaalta, miksei haluaisi? Lämmin suositus Curry Villagen telttakabiineille.) Upea korkeiden vuorten ympäröimä laakso tarjoaa kauniita vesiputouksia, ja kansallispuistossa kasvaa myös jättiläispunapuita, niitä joiden kantoon tehdyistä aukoista voi ajaa autolla, mutta minulle puiston kohokohta tulee aina olemaan sen yllä kohoava Half Dome, puolipallon muotoinen paljas graniittivuori, jolle kiipeäminen on yksi hienoimmista vaellusmuistoistani ikinä.
Yosemiten kansallispuisto
Ottaen huomioon, kuinka upea Half Domelle kiipeäminen oli kokemuksena, on pieni ihme, etten ole kirjoittanut vielä siitä tai koko Yosemitesta yhtäkään postausta. Rimakauhua ilmassa? Täten lupaan juhlallisesti, että lopetan jahkailun, ja postaus tulee viimeistään ensi viikolla. Jos Amerikan vaarallisimmaksikin tituleerattu vaellusreitti kiinnostaa, pysykää kuulolla!
1. Yellowstonen kansallispuisto
Yellowstone on Yhdysvaltojen kansallispuistoista vanhin ja sijaitsee totaalisen keskellä ei-mitään. Ajoimme puistoon yhdeksän tuntia läpi aution Wyomingin pitkin teitä, joilla bensa-asemien välillä saattoi olla parisataa kilometriä ja kännykkäverkosta ei tietoa, ja vielä perilläkään emme oikein tienneet, mitä odottaa. Korkeina vesisuihkuina purkautuvat geysirit, sateenkaaren väreissä hohtavat kuumavesilähteet, mutaa ja rikkiä pulppuava maa ja valkoisena hohtava kuumaisema lumosi meidät, ja kun mukaan soppaan vielä heittää korkeita vuoria, upeita vesiputouksia, keltaisena loistavan kanjonin ja upeat patikointimaastot, what’s not to love?
Ja ne eläimet! Yellowstone on suojaisa satama valtaville biisonilaumoille, vuorenrinteillä puikkelehtiville paksusarvilampaille, ympäriinsä möyriville murmeleille, niityillä vaeltaville peuroille, vapiteille ja hanka-antiloopeille sekä välillä pelottavankin suurelle karhupopulaatiolle. Yellowstonessa yhdistyi elementtejä kaikista tämän listan muista kansallispuistoista, ja geoterminen aktiivisuus korotti sen mahtavuuden potenssiin kymmenen. Jos valitset vain yhden Yhdysvaltojen kansallispuistoista matkakohteeksi, valitse Yellowstone.
Vasemmalla Iiro ihmettelemässä Death Valleyn suola-aavikkoa, oikealla näkymä Great Sand Dunesin kukkuloilta
Jos tässä top-listassa olisi ollut enemmän kuin viisi kohtaa, seuraavaksi listalle olisi varmaankin änkenyt Death Valleyn kansallispuisto, jossa kiersimme katsomassa vuorenhuippuja, laakson pohjan aavikoita ja värikkäitä kalliomuodostelmia sekä ihmettelimme yölämpötilaa, joka ei tippunut alle 35 asteen. Toinen mieleen painunut kokemus kansallispuistosta on aikainen patikointi Great Sand Dunesien satoja metrejä korkeille hiekkadyyneille sekä telttailu niiden vieressä, vaikka koko telttailu meinasikin mennä plörinäksi juuri voimaan astuneiden syysaikataulujen lukittua puistonvartijoiden keskus nenämme edestä. Tämä on kuitenkin vain listaus niistä puistoista, joissa olen itse vieraillut. Jos kokemukseni olisi laajempi, ehkäpä joku näistä tunkisi listalle mukaan:
Denalin kansallispuisto Alaskassa näyttää kuvien perusteella vuorista ja eläimistä pitävän matkailijan unelmalta. Alaskaan tekisi mieli lähteä muutenkin jäätiköiden takia, ja tästä matkakuumeesta on syypäänä Elina, joka kirjoittaa mm. Denalista Vaihda vapaalle -blogissa.
Evergladesin kansallispuisto Floridassa on rämettä ja alligaattoreita siellä, mihin yleisesti kuvitellaan aurinkorantoja ja asutusta. En ole koskaan käynyt Etelä-Floridassa, mutta jos puheissa oleva Miamin reissu konkretisoituu niin tätä ei voi jättää väliin. Kuvan ottanut Teea kirjoitti juuri Evergladesista Curious Feet-blogissa.
Badlandsin kansallispuisto Etelä-Dakotassa on ollut jossain mieleni taka-alalla tosi karuna paikkana, kunnes toissaviikolla lensin alueen ylitse ikkunapaikalla ja pääsin vilkuilemaan maisemia pilvettömältä taivaalta käsin. Vau! Tästäkin kansallispuistota löytyy kuvia englanninkielisestä 59 National Parks-blogista, jossa pariskunta kiertää kaikki USA:n kansallispuistot 59 viikossa.
Glacierin kansallispuisto Montanassa on siellä kulmassa Yhdysvaltoja, mistä tiedän hyvin vähän – liian vähän. Kean kuvat Glacierista Deep Red Blues-blogissa ovat kuitenkin sen verran upeita, että hingun minäkin paikan päälle.
Kansallispuistojen lisäksi National Park Servicellä on hoidettavanaan myös kansallismonumentteja, virkistysalueita ja historiallisia reittejä, ja Yhdysvaltojen reissua suunnitellessa NPS:n nettisivut ovat minulle ihan ykköspaikka, mistä inspiraatiota lähden hakemaan.
Vinkki kaikille Yhdysvaltojen kansallispuistoihin suuntaaville: tarkistakaa puistonvartijoiden vetämien ohjelmien aikataulut, mielellään jo etukäteen kansallispuistojen nettisivuilta. Me olemme aiemmin käyneet kuuntelemassa luentoja, osuneet ohjatuille kierroksille, ja nyt kerrankin osallistuimme ohjelmaan, jota varten piti soitella varausta Skypen kautta jo viikko etukäteen. Kävimme nimittäin lumikenkäilemässä!
Puistonvartija Chelsea ja innokkaat lumikenkäilijät Bear Lakella
Lumikengät vuokrasimme etukäteen boulderilaisesta suksivuokraamosta noin $10:n maksua vastaan, mutta itse puistonvartijan vetämä ohjelma oli ilmainen, kuten myös puiston sisäänpääsy President’s Dayn kunniaksi. Ajoimme puolilta päivin Bear Laken parkkipaikalle, jossa toistakymmentä ihmistä jo sitoi lumikenkiä jalkaan. Koska ohjelma oli tarkoitettu vasta-alkajille, aluksi puistonvartija Chelsea tarkisti, että kaikkien kengät oli sidottu kunnolla jalkaan, jonka jälkeen kaikki esittäydyimme ja valitsimme itsellemme puistossa esiintyvän tunnuseläimen. Minä olin pika, Iiro keltavatsamurmeli, ja Iiron siskonpoika ja lanko olivat hiirihaukkoja, jollaisen olimme nähneet aiemmin päivällä liitelevän taivaalla.
Iiro, minä ja siskonpoika Kasper ihmettelemme, minne seuraavaksi. Kaikilla muilla oli kävelyllä mukana sauvat, me olimme jättäneet ne kotiin, mutta hyvin selvittiin.
Opastuksessa Chelsea puhui lähinnä luonnosta, ympäristöstä ja elämän kiertokulusta Kalliovuorilla. Välillä jaettiin vinkkejä lumikenkäilyyn, mutta se oli niin helppoa, ettei vinkkejä paljoa tarvittu. Vaikeinta oli hallita hengitystä, kun yli kolmen kilometerin korkeudella ohuessa vuoristoilmassa ylämäkeen kävelykin pisti puuskuttamaan.
Ennen järven jäälle menoa puistonvartija kannusti kaikkia, ettei se ole ollenkaan vaarallista ja kyllä jää ihan varmasti kantaa. No ei tosiaan hirvittänyt kun kuuli, että jäätä oli 30cm.
Mutta siitä luonnosta: ero alempana sijaitsevan vuoristometsän ja ylempänä sijaitsevan subalpiinisen metsän välillä oli häkellyttävä. Vuoristometsässä moni puu oli kelottunut vuoristomäntykovakuoriaisten tuhojen takia, mutta subalpiinisessa metsässä nämä tuholaiset eivät enää pärjänneet, ja puut loistivat vihreinä keskellä talvea. Opimme myös, miten erottaa toisistaan spruce ja fir, suomeksi kuusi ja kuusi, mutta jälkimmäinen tunnetaan välillä myös pihtana. Muistisääntö on, että sprucen neulaset ovat spiky ja square – pyöreähkö läpileikkaus, jonka ansiosta niitä on helpppo pyöritellä sormien välissä – kun taas firin neulaset ovat flat ja friendly, niin pehmeitä etteivät ne pistele ohi mennessä.
Bear Lakella puistonvartijan opastusten simultaanitulkkausta porukan pienimmälle suomalaiselle.Lännenharmaaorava istui läheisessä puussa kun kävelimme ohitse.
Jos puistossa lähtisi itsenäisesti lumikenkäilemään pidemmälle, kannattaa tarkistaa lumivyöryvaara, jonka tasosta tiedottaa Colorado Avalance Information Center. Kun riski on korkea, turvavarusteeksi kannattaa ottaa mukaan ”pelastusliivit”, jotka voi täyttää ilmalla lumivyöryn sattuessa, ja jotka toivottavasti kannattelevat vyöryn keskelle joutunutta ihmistä ja estävät tätä hautautumasta lumeen. Isommassa porukassa liikkuessa jokaisella on hyvä olla pieni radiolähetin, jotta lumivyöryn jälkeen pystytään etsimään porukan kadonneet jäsenet, ennen kuin on liian myöhäistä. Chelsea ei ollut itse ollut koskaan lumivyöryssä, mutta kertoi kylmäävästi tarinoita, joita oli kuullut lumiyöryn kokeneilta kollegoiltaan: lunta nenässä, lunta suussa, eikä tietoa, mihin suuntaan pitää kaivaa päästäkseen pois.
Kävely kesti pari tuntia, ja lopulta päädyimme Nymph Lakelle. Siitä olisimme voineet vielä jatkaa kävelyä pidemmälle kuunnellen juttua lumikenkäjäniksistä ja ihmetellen lintuja, mutta meillä oli jo kiire takaisin, jotta ehtisimme käydä suihkussa ennen illan NHL-peliä. Kiitos ja hei hei!
Päivän haastavin osuus: reitin löytäminen takaisin autolle.
Kuten blogista on ehkä aiemmin tullut ilmi, me olemme suorastaan hurahtaneet patikointiin, mutta jos luonnossa liikkuminen ei ole omaa sydäntä lähellä, upeiden vuoristomaisemien katselulle turvallisesti autosta käsin on olemassa ratkaisu: Trail Ridge Road, Yhdysvaltain korkein maantie.
Olemme aiemminkin todenneet, että Yhdysvaltain isoimpia kansallispuistoja ei ole varattu pelkästään reppu selässä liikkuville, vaan täällä on mahdollisuus kaikille vaarista vauvaan nauttia upeista näkymistä kuntoon tai ikään katsomatta hyväkuntoisten tieverkkojen ja niiden varrelle rakennettujen näköalatasanteiden ansiosta. Omasta mielestäni tämä on huippu juttu: toki ihanteellista olisi liikkua luonnon siimeksessä, mutta kaikille se ei ole niin helppoa, joten näin luonnonpuistot pysyvät helposti saavutettavina kaikille. Puiston lounaisosat säilyvät silti tukevasti erämaana ilman ainoatakaan autotietä, joten vaeltamaan keskelle-ei-mitään pääsee jos vain haluaa.
Ruska näkyy vahvimmin haavoissa
Suuntasimme viime sunnuntaina kohti Kalliovuorten kansallipuistoa, kuten ilmeisesti kaikki muutkin Front Rangen vajaa 5 miljoonaa asukasta. Matkalla pieniä vuoristoteitä pitkin ajoimme aikamoisessa liikenneruuhkassa, ja aina ohituskaistan kohdalla kaikki tallasivat laatan pohjaan päästäkseen ohitse RV:stä, pakusta tai järkyttävästi savuavasta diesel-pickupista. Kansallispuiston porteilla piti hetki jonottaa, mutta pääsimme aika nopeasti jonon ohitse kiitos vuosijäsenyytemme. Sitten olimmekin jo Trail Ridge Roadilla kipuamassa puurajan yläpuolelle.
Rainbow Curven näköalapaikalla 3,3 kilometrin korkeudessa lapsiperhe ruokki pikkumaaoravia. Ihan kiva tietty turisteille, jotka saivat napsittua lähikuvia luontokappaleista, mutta huonompi juttu itse oraville, jotka ruokkimisen ansiosta kesyyntyvät, jäävät helpommin auton alle, mahdollisesti sairastuvat ihmisten antamasta ruoasta, ja kaiken lisäksi levittävät tauteja ihmisiin. Siksi eläinten ruokkiminen puistossa on ankarasti kielletty. Keep wildlife wild – Don’t feed animals.
Pikkumaaoravat (engl. least chipmunk) ovat pienin maaoravalaji, eikun anteeksi, tikutakulaji. Maaoravathan uudelleennimettiin vähän aikaa sitten tikutakuiksi, mikä tavallaan tekee järkeä, etteivät ne menisi sekaisin ground squirreleiden eli siiselien kanssa, tavallaan… olikohan Disneyllä näppinsä pelissä?
Lähtiessämme kotoolta Iiro mietti, pitäisikö laittaa shortsit jalkaan, olihan ulkona melkein hellettä. Onneksi päätyi kuitenkin pitkiin housuihin, sillä vuorilla kävi kylmä viima ja talvitakki oli ainakin omasta mielestäni todellakin tarpeen. Trail Ridge Roadin korkein kohta on kaksi kilometria korkeampana kuin meidän kotimme, 3 713 metrin korkeudessa, ja ihan jo tämän takia lämpötila laskee melkein 15 astetta ylöspäin mentäessä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tähän varautuneet, ja vuorilla näki kaikkea flipflopeista ja mikroshortseista untuvatakkeihin ja talvisaappaisiin.
Forest Canyon Overlookille piti hieman kävellä parkkipaikalta……mutta näkymät olivat sen arvoiset.
Forest Canyon Overlookilta eteenpäin sää alkoi kovasti pilvistyä, ja näkyvyys oli välillä aika heikkoa. Syksy oli jo sen verran pitkällä, että suurin osa vapiteista oli laskeutunut alemmas laaksoon. Yksittäisiä urosvapiteja oli jäänyt vuorille säätä uhmaamaan, ja yksi sellainen veti kapean tienpenkan täyteen autoja, joista ihmiset poukkoilivat komeaa sarvipäätä ihailemaan.
Me emme mahtuneet pysähtymään, joten jouduin kuvaamaan zoomilla vähän liian kaukaa. Siellä se kuitenkin oikeanpuoleisessa kuvassa mötköttää rinteessä, eikö?
Säätiedotus oli lupaillut ukkosta, joten vähän aikaa epäröimme lähteä patikoimaan, mutta suuntasimme sitten kuitenkin ihan vaan lyhyelle reitille. Toll Memorial Trail oli erittäin helppo päällystetty reitti, joka kulki noin kilometrin verran näköalakivelle ja toisen kilometrin takaisin.
Näköalakiveltä ei paljoa mitään näkynyt pilven sisässä, mutta kiveen oli merkitty, missä suunnassa mikäkin kansallispuisto oli täältä päin Yhdysvaltoja katsottuna.
Samaisella traililla opaskilvet kertoivat hiukan alueen kasvillisuudesta ja geologiasta, josta minulle jäi päähän lähinnä se, että tiesittekö, että nuo värikkäät jäkälät kivien päällä tuottavat happoa, joka syövyttää pikku hiljaa kiviä? Lisäksi oli paljon juttua kasvillisuudesta, jonka juuret ulottuivat metrin verran maan alle, koska kovan tuulen ansiosta lumipeite jää niin ohueksi, että kasvit muuten kärsisivät kuivuudesta, mutta itse kasvit eivät olleet enää oikein minkään näköisiä tähän vuodenaikaan. Pitänee varmaan tulla uudestaan kesäkuussa, kun vuoristokasvien kukinnat ovat parhaimmillaan.
Koko tien pituudelta sitä rajasivat pari metriä korkeat puuseipäät, joita toukokuun loppupuolella tietä aurattaessa käytetään merkkeinä siitä, missä tie oikein kulkee.
Tien varrella pysähdyimme Alpine Visitor Centerissä, jota oltiin juuri laittamassa talviteloille, koska se sijaitsee sillä tien pätkällä, joka suljetaan jossain vaiheessa lokakuuta lumen takia ja avataan vasta toukokuun lopussa Memorial Dayna. Tarkoituksena meillä oli kuunnella puistonvartijan esitelmä vuoristoteiden rakentamisesta, mutta esitelmä muuttuikin epäviralliseksi kuvien pläräämiseksi ja keskusteluksi, kun kävi ilmi, että olimme ainoat paikalle eksyneet insinöörit. Puistonvartija näytti meille mm. videon Trail Ridge Roadin avaamisesta viime toukokuussa:
Vas: Visitor Centerissä kerättiin rahaa tien kunnostukseen, joten me pidettiin yllä skandinaavien mainetta hyväntekijöinä. Oik: Viime syyskuussa alueella ”vähän” tulvi, ja puistonvartija näytti meille myös kuvia, joissa näkyy, mitä tulvat tekivät teille.
Trail Ridge Road on todellakin puiston läpikulkutie ja ainoa tapa ylittää Kalliovuoret tästä kohtaa. Talvisin pitää kiertää melkein sata kilometriä etelämpää, joten nyt kun vielä vuoriston länsipuolelle pääsi ”kätevästi”, kävimme katsomassa, millaista siellä oli. Vastaus: aika samanlaista kuin itäpuolellakin.
Poudre-järvi sijaitsee melkein maanosan vedenjakajan kohdalla, mutta ei ihan! Nämä vedet valuvat Meksikonlahteen, kuvaajan selän takana taas pisarat päätyvät Tyyneen valtamereen.
Nämä vuoret taisivat olla nimeltään Nimbus, Stratus ja Cumulus.Tuolla alhaalla taas puikkelehtii Colorado-joki. Reilu tuhat kilometriä tästä länteen se on kaivertanut ympärilleen Grand Canyonin.
Tässä kohti käännyimme ympäri ja suuntasimme takaisin kohti vuorten itäpuolta, mikä olikin aika kreivin aikaan, koska Alpine Visitor Centerin ohittaessamme taivaalta pukkasi rakeita, ja pian ajokeli oli tällainen:
Hm, tuulilasista voisi tietty pestä nuo sormenjäljet pois.
Pilven sisässä ei nähnyt mitään, ei yhtikäs mitään! Moni auto ei ollut tajunnut laittaa ajovaloja päälle; täällähän niitä ei tarvitse käyttää kuin pimeällä ja sateella, mutta varmaan osa porukasta oli sitä mieltä, että nyt ei satanut tarpeeksi ja oli parempi ”säästää”. Tulomatkalla tien vieressä näkyneet pudotukset olivat vielä tuoreessa muistissa, joten meno oli jokseenkin hermoja raastavaa. Ja sitten yhtäkkiä vain pari metriä tien vieressä tallusti vastaan urosvapiti:
Oli sää ihan mikä vaan, Kalliovuoret onnistuvat näköjään aina tekemään vaikutuksen.
Kuluneella viikolla lumi sulki Trail Ridge Roadin, eikä vielä ole tiedossa, avautuuko tie enää tämän vuoden puolella. Kuten Facebookissa blogia seuraavat jo tietävät, me lähdemme joka tapauksessa tänä viikonloppuna telttailemaan vuorille kirpakkaan syyskeliin.
Lauantaina parvekkeella istuessamme mietimme, että vaatehuoneeseen ostetut Ikean kaapit kaipaisivat kokoajia, mutta päivä on jotenkin aivan liian kaunis hukattavaksi sisätiloissa. Lähdettäisiinkö siis jonnekin? Vaikkapa ajelulle?
Ja niin me lähdimme.
En ole vielä alkuunkaan tottunut näihin maisemiin. Flatirons-vuoret näkyvät Boulderissa missä vaan ja nousevat vinojen seinien tavoin heti siitä, mihin kaupungin keskusta lännessä päättyy, nimensä mukaisesti kuin monta suurta vanhanaikaista silitysrautaa. Ei siis tarvinnut ajaa kuin reilu kymmenen minuuttia niiden vierustaa, ja päädyimme tienviitalle: Eldorado Canyon State Park, suoraan vuorten keskellä.
Kaikki varmaan ovat kuulleet USAn suurista kansallispuistoista – Yosemite, Yellowstone, Everglades, Kalliovuoret… – mutta puistot eivät täällä päin suinkaan lopu siihen. Muiden liittovaltion ylläpitämien kansallismetsien, kansallispreeria-alueiden, ja ties minkä kansallismonumenttien lisäksi osavaltiot ovat kunnostautuneet omien puistojärjestelmiensä ylläpitämisessä, ja Eldorado-kanjoni on näistä meitä lähin. Joku muukin on puiston huomannut, sillä eräässäkin listassa puisto oli arvostettu Yhdysvaltojen parhaitten osavaltiopuistojen top-10:een, kiitos kalliokiipeilymahdollisuuksiensa.
Vielä on hiukan matkaa huipulle tällä hämähäkki-wannabella.
Eldorado-kanjonilla on pitkä historia matkailun saralta: 1900-luvun alkupuolella täällä oli ei yksi vaan kaksi hotellia, useampi uima-allas ja tanssisali, rullaluisteluareena ja vuokramökkejä, ja turistit saapuivat kanjoniin autotien lisäksi junalla. Paikan lempinimi oli Coney Island of the West viitaten newyorkilaisten kuuluisaan kesälomanviettopaikkaan. Hollywoodin kerma löysi myös tiensä Eldoradoon, mutta silti kuuluisin lomalainen taisi olla tuleva presidentti Eisenhower, joka vietti taannoin täällä häämatkaansa.
Yksi kanjoniin rakennetuista hotelleista, Craig Hotel, josta on enää jäljellä perustukset, sillä hotelli paloi vuonna 1912.
Tuolloin, Eldorado-kanjonin kulta-aikana, kanjonilla pyöri myös heppu nimeltä Ivy Baldwin. Hän oli vanha sirkuslainen ja Coloradon asukki, ja hän otti tavaksi ylittää kanjoni nuorallakävellen pari kertaa vuodessa, aina 82-vuotiaaksi asti. Kanjonin ylittävä nuora säilyi paikoillaan vielä pari vuosikymmentä, kunnes se otettiin alas, ettei kukaan muu saisi päähänsä yrittää samaa.
Kuva: Boulder Historical Society Collection of the Carnegie Branch Library for Local History
Me ihmettelimme hetken kalliokiipeilijöiden menoa ja päätimme sitten kiivetä kanjonin reunalle polkua pitkin. Craig Hotelin perustuksille menevä patikointireitti oli vielä suljettuna vuoden takaisten tuhotulvien jäljiltä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pohjoisreunan reitti, jota kapusimme reilu puoli tuntia ylöspäin hitaasti mutta varmasti.
Kukinnat olivat jo pääsääntöisesti ohitse, mutta joitain väripilkkuja näkyi polkujen varsilla.
Aivan patikointipolun vieressä oli yksityisessä omistuksessa olevaa maata. Kuvan talon rakensi ilmeisesti homesteader Phillip Kneale vuonna 1912.
Takaisin kanjonin pohjalle tullessa tuntui, että reidet ja pohkeet olivat saaneet liikuntaa.
No en metsästä. En ole eläessäni ampunut mitään elävää olentoa kohti. Sen sijaan tykkään syödä riistaa, sillä sen lisäksi, että sen luonnonmukainen ja suht’ kärsimyksetön elämä hivelee sisäistä hippiäni, se maistuu hyvältä. Suomesta hankin riistaa kauppahallista tai isosta lähikaupasta, joten kun syksyllä päätin ruokkia illallisvieraita kamomillalla maustetuilla peuranfileillä, marssin läheiseen isoon kauppaan, jossa on kattava lihatiski.
Sitten marssin Whole Foodsiin.
Sitten harkitsin marssimista johonkin lihatukkuun ja päädyin googlaamaan.
Asiaan melkein täysin liittymättömiä kuvituskuvia läheisestä Red Top Mountain State Parkista, jossa kävimme syksyllä patikoimassa
Kävi ilmi, että riistan myyminen peurasta karhuun ja villikalkkunasta sorsaan on laitonta Georgiassa ja monessa muussakin osavaltiossa, eikä kalansaalistakaan saa myydä, ellei ole rekisteröity kalastaja. Myös Suomessa kuulema metsästysseurojen riistanmyynti on tehty vaikeaksi, mutta Suomessa syynä on terveysviranomaiset. Georgiassa tällä ei ole mitään tekemistä terveyden kanssa, sillä riistaa saa kyllä luovuttaa ilmaiseksi muille. Myös riistan vaihtaminen johonkin toiseen hyödykkeeseen on sallittua, mutta tätä varten vaihtokaupan osapuolten pitää olla jomman kumman osapuolen kotona.
Ja tätä jopa oikeasti valvotaan. Viime syksynä Washingtonin osavaltiossa saatiin kahden vuoden intensiivisen peiteoperaation jälkeen kiinni oikea riistakauppajengi. Overall, as many as five dozen people may end up being charged with several hundred criminal counts, according to WDFW deputy chief Mike Cenci. Huumekauppa ei ole mitään tähän verrattuna – tyypit olivat myyneet peuraa, hirveä ja sampea!
Allatoona-järven rannalla sijaitseva Red Top Mountainin luonnonpuisto on saanut nimensä maan punaisesta väristä, joka johtuu sen korkeista rautapitoisuuksista. 1800-luvulla auleella toimi rautakaivos ja kauempana nykyisen padon paikalla oli ruukki.
En ole varma, mikä perimmäinen syy tälle laille on, mutta olen saanut käsityksen, että se johtuisi siitä, ettei kenenkään haluta rahallisesti hyötyvän osavaltion luonnonvaroista. Syynä on myös se, että ajatellaan, että jos metsästyksellä voisi rahastaa, villieläimet metsästettäisiin kohta loppuun. Kaatolupia jaetaan vain luonnonpuistoihin, ja omalla maalla saa metsästää niin paljon kuin sielu sietää. Syksyllä luonnonpuistojen nettisivuilla näkyi metsästysviikonloppu-ilmoituksia, jolloin puisto on suljettu muilta paitsi arvonnassa luvan voittaneilta metsästäjiltä.
Red Top Mountainilla oli ollut edellisenä viikonloppuna metsäpuolimaratoni
Koska peurasta ei saa hyötyä rahallisesti mutta metsästys on osan porukasta mielestä hauskin harrastus ikinä, Georgiassa toimii useampi hyväntekeväisyysjärjestö, joka ottaa vastaan peuranruhoja ja ruokkii niillä vähävaraisia. Tunnetuin järjestö on Georgia Hunters for the Hungry, joka toissa vuonna keräsi 12 tonnia peuranlihaa köyhille jaettavaksi. Täällä pitää siis peuraa saadakseen olla joko hyvää pataa metsästäjien kanssa tai köyhä, eikä jälkimmäisillekään riitä tarpeeksi, sillä lehtijuttujen perusteella hyväntekeväisyysjärjestöjen saamat lahjoitukset ovat vähentyneet, kun samanaikaisesti kannat ovat heikentyneet ja taloustilanteen takia metsästäjillä ei ole enää varaa maksaa prosessointikustannuksia.
Patikoimme lokakuun puolivälissä näissä varusteissa. Syksy oli oikeastaan aika jees.
Googlaamalla selvisi, että kolmas tapa saada käsiinsä peuranlihaa on soitella ympäriinsä riistalihanleikkaamoihin, joissa on aina välillä ylijäämäpeuraa, kun metsästäjät eivät ole tulleet noutamaan saaliitaan. Siis häh, miksi eivät noutaisi? Nettifoorumeiden mukaan siksi, että osa metsästäjistä ei pidä peuran mausta. Selvä.
Harkitsin hetken soittamista netistä löytämiini epämääräisiin numeroihin, mutta menin sitten helpomman kautta ja hain kaupasta nautaa.
Olemme nyt käyneet kaksi kertaa Appalakeilla patikoimassa, ja kummallakin kerralla pilvet ovat peittäneet kaiken näkyvyyden. Huonoa tuuria, voisi joku sanoa, mutta toisaalta pilvisumuisessa maisemassa on ihan oma tunnelmansa, jota harvoin alavien maiden Suomessa kokee.
Ajaessamme kohti Fort Mountainin luonnonpuistoa pilvet rakoilivat näköalalevennyksen kohdalla, ja saimme fiiliksen siitä, millaisessa paikassa patikoisimme
Fort Mountain State Park on luonnonpuisto Georgian Appalakkien länsipäässä. Olimme katsoneet valmiiksi 13 kilometrin vaellusreitin, jossa luvattiin olevan jonkin verran nousua ja laskua, muttei yhtäjaksoisesti mitenkään mahdottomasti, sillä reitti liikkui tasaisesti 650 ja 800 metrin korkeuskäyrien välissä kiertäen puistossa olevan Cohutta-vuoren huipun. Säät olivat kylmentyneet viikonlopuksi ja perillä vuorilla oli vain +11C, mikä tarkoitti huppareita, pitkähihaisia ja tuulenpitävää takkia.
Gahuti on cherokeeta ja tarkoittaa äitivuorta
Gahuti on backcountry-vaellusreitti eikä ehkä sen takia ollut aina merkitty maailman parhaiten. Tämän lisäksi oman haasteensa reitillä pysymiseen toivat lehdet, joista suurin osa oli jo tippunut, sillä näillä korkeuksilla ruska on jo lopuillaan. Välillä pysyimme poluilla vain suunnistaen yhdeltä punaisella maalilla puunrunkoon maalatulta pisteeltä toiselle, ja niitäkin oli välillä vaikeaa nähdä pilvessä, joka vähensi näkyvyyttä ja sai puiston näyttämään todelliselta haltiametsältä.
Tästä jostain se polku menee…
Ensimmäisen kerran eksyimme polulta aika alkuvaiheessa. Tyytyväisesti kävelimme leveää selkeää reittiä pitkin, kun vastaamme tuli pariskunta, joka kysyi: Which trail do you think you’re following? Totesimme että Gahutia, ja he sanoivat, että olivat itsekin seuranneet kyseistä reittiä, mutta punaisia maalitäpliä ei ollut näkynyt puissa pitkään aikaan. Kerroimme, että kävelemällä suoraan eteenpäin löytää kyllä tiensä Gahutin lähtöpaikalle ja jatkoimme matkaa, kunnes tulimme risteykseen, josta selvisi, että leveä hyvä polku, jota olimme kävelleet, olikin Fire Control Trail, suljettu kävelijöille. Läksimme seuraamaan maastopyöräreittiä, jota pitkin lopulta pääsimme takaisin Gahutille, mutta kävelyä tuli vähintään kilometri ylimääräistä.
Polku laskeutui yhdessä kohtaa alemmaksi Mill Creekin laaksoon, missä alppiruusut kasvoivat katoksi polun päälle
Cohutta-vuoren kaakkoisrinteellä törmäsimme pyörä- ja kävelyreittien risteyksessä pyöräilijöihin, jotka totesivat, että ah kuinka ihanaa tällä vuorenrinteellä on, sillä tuolla kauempana sataa, tuulee vimmatusti ja on todella jäätävää. Vedimme huppuja tiukemmalle päähän ja totesimme, että ei kai tässä muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa siihen suuntaan.
Näköalapenkki, näkyvyys kolme metriä
Olimme seuranneet punaisia täpliä pari tuntia kun tulimme yhtäkkiä T-risteykseen, jossa kumpaankin suuntaan näkyi vain sinisiä täpliä. Ööh, okei? Käännyimme lotolla vasempaan ja katselimme, että edessä oleva rinne näyttää todella jyrkältä ja sumuiselta… kunnes tajusin, ettei kyseessä ollut sumua vaan vettä. Olimme näköjään taas eksyneet Gahutasta ja päätyneet vuorijärven rannalle. Onni onnettomuudessa, järvi löytyi myös kartasta ja tämän uuden tiedon avulla löysimme tiemme takaisin Gahutalle, tällä kertaa oikaisten reitistä noin kilometrin verran. Järvellä näkyvyys oli lähestulkoon nolla: toiselta rannalta kuului kyllä jonkun lapsiperheen mekastusta, mutta näkemämme melojat katosivat sumuun kuin aaveet.
Häh, järvi? Iiro kävi kokeilemassa kädellä vettä, joka ei kuulema ollut totaalisen jäätävää.Goldmine Creek soljui alas vuorta pienenä purona
Vuoren toisella puolella pyöräilijöiden manaama sade oli tainnut tauota, sillä pahin sade, mitä patikoinnin aikana kohtasimme, oli pientä tihkua, joka jäi suurimmaksi osaksi puiden lehtiin.
Polku mateli välillä korkeuskäyrää pitkin kapeana reittinä jyrkässä rinteessä
Pari kilometria ennen loppua yhtäkkiä pilvet aukesivat ja näimme, kuinka korkealla oikeastaan olimme. Ihan tarpeeksi korkealla, ja polulla kompastuminen alkoi yllättäen tuntua huomattavasti huonommalta idealta.
Ja katso, pilvet repesivät ja heidän eteensä avautui Näkymä!
Polun loppu häämötti jo, kun totesimme, että valoisaa aikaa olisi vielä tarpeeksi Fort Mountainin huipulla käymiseen, ja jalkammekin kestäisivät vielä pari kilometriä. Huipulla oli kivinen torni, joka oli pystytetty sinne 1930-luvulla ja joka oli antanut nimensä vuorelle sekä vastaperustetulle kansallispuistolle. Tornia kuvailtiin adjektiivilla ancient, joka ei mielestämme ollut hirveän onnistunut kuvaus 80 vuotta vanhalle tornille, mutta joka toisaalta sopi hyvin amerikkalaiseen turistipaikkojen kuvauksien jatkumoon: world famous, world’s biggest, the best ever, possibly the most beautiful.
Linnakkeen oli lahjoittanut luonnonpuistolle joku public spirited citizen
Fort Mountainilta löytyi huomattavasti muinaisempiakin rakennelmia kuin torni: sen huippua halkoi 300 metriä pitkä kivivalli, jonka korkeus vaihtelee tällä hetkellä puolesta kahteen metriin, mutta joka arkeologien mukaan oli aikoinaan merkittävästi korkeampi, ja jonka alkuperästä on vaihtelevia teorioita. Ehkä sen rakensivat paikalliset intiaanit 500-luvulla uskonnollisiin tarkoituksiin. Luonnonpuiston esite kertoi yhdeksi mahdolliseksi pystyttäjäksi 1200-luvun walesilaisen prinssi Madocin, joka kuuleman mukaan purjehti Uudelle mantereelle jo rutkasti ennen Kolumbusta, mutta Wikipedia lievästi sanottuna tyrmää teorian. Cherokee-intiaanien mukaan kivivallin rakensivat Kuusilmät, vaalea ihmisrotu, joilla oli suuret silmät, joiden avulla he pystyivät näkemään pimeässä, tai sitten rakentajia olivat 1500-luvun alussa konkistadori Hernando de Soton joukot, jotka saattoivat pystyttää muurin suojaksi intiaanien hyökkäyksiä vastaan. Ken tietää, me totesimme, ja lähdimme kävelemään viimeistä kilometria kohti parkkipaikkaa ennen kuin tulisi pimeä.
Mysteerinen kivivalli
Lopulta 15 kilometrin ja viiden tunnin jälkeen oli ihanaa istahtaa autoon ja lähteä kotia kohti. Vielä ihanampaa olisi, jos automme lämmitys olisi toiminut… Pitää ehkä tehdä asialle jotain ennen talvea.
Telttapaikka, jossa puiston puolesta keppi, jonka nokkaan voi ripustaa joko lyhdyn (minun ideani) tai roskat (puiston idea, jotta pesukarhut eivät levittele niitä ympäriinsä)
Lauantaiaamuna kömmimme ulos kosteasta teltasta vielä kosteampaan ulkoilmaan. Olimme saapuneet Black Rock Mountain State Parkiin myöhään edellisenä iltana ja pystyttäneet leirin pimeässä ennalta varatulle leirintäpaikalle. Pian leirin pystyttämisen jälkeen ukkonen iski päälle, taivas räjähti ja kaatosade kasteli meidät, kaikki ulos jättämämme tavarat ja ison osan teltassa olevista tavaroistamme – tässä vaiheessa oli hyvä huomata, että osa teltan saumoista vuoti. Grillipaikalla ritilää ei voinut säätää alemmas ja se oli selvästi suunniteltu polttopuille, joten hiilemme eivät aivan riittäneet luomaan tarvittavaa kuumuutta. Jätimme pihvimme grilliin siihen asti, kunnes sade sammutti hiilloksen täysin, mutta ihme kyllä pihvi ehti juuri ja juuri kypsyä. Söimme sisällä teltassa ja paneuduimme nukkumaan kosteille alusille aivan liian kovalle sepelin peittämälle maalle.
Kuulostaa itseasiassa pahemmalta kuin mitä tilanne oikeasti oli. Suomessa ne pari kertaa, kun olen nukkunut vuotavassa teltassa sateella, olen tärissyt horkassa läpi yön makuupussin kostuttua. Täällä nukuin puoliksi ulkona makuupussista, ja sade sentään hiljensi heinäsirkat, jotka olivat pitäneet alkuillasta mieletöntä meteliä.
Polku telttapaikalta parkkipaikalle peittyi pian herättyämme pilveen
Black Rock Mountain State Park on Georgian osavaltion korkein osavaltionpuisto Appalakeilla lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Puisto oli mainittu pari viikkoa sitten lehdessä paikkana, jossa ensimmäistä kertaa mitatussa historiassa lämpötila oli kohonnut alkukesästä yli 90 fahrenheit-asteen (n. 32C) – siis täydellinen lomakohde niille, joita Georgian kuuma kesä rassaa. Varasimme puistosta ”walk-in campsiten”, jonka käveltävyys tarkoitti, että autolta piti kävellä teltalle 10-50 metriä, vastakohtana niille telttapaikoille, jossa telttapaikka sisälsi parkkipaikan. Puistossa saa yöpyä vain määrätyillä telttapaikoilla, joista pari backcountry-paikkaa on oikeasti metsän keskellä. Meidän alkeellisella vaellusvarustelutasollamme walk-in campsite yhdistettynä päiväreppukävelyihin tuntui oikealta valinnalta.
Aamulla lähtiessämme liikkeelle tarkistimme sääennusteen ja totesimme, että uusia ukkosmyräköitä on tiedossa iltapäivästä, joten vaihdoimme pidemmät vaellussuunnitelmamme 3,5 kilometrin Tennessee Rock Trailiin. Koska polun alkuun oli leiripaikalta edestakaisin parin kilometrin matka, totesimme matkan riittäväksi jatkuvassa tihkussa ja lähestulkoon nollanäkyvyydellä. Olimme pilven sisässä.
Pysähdyimme ennen polun alkua Coween näköalapaikalla, jossa hyvällä näkyvyydellä pitäisi olla upeat näkymät Pohjois-Carolinan puolelle. Näkymät olivat kieltämättä huikeat… Juuri ja juuri näki lähimmät puut.
Metsä oli täynnä kaatuneita puita ilmeisesti osittain viime huhtikuun tornadon jäljiltä. Lyhyempi Ada-Hi Fallsin polku, jonka olimme ajatelleet käydä katsastamassa, oli suljettu tornadotuhojen takia.
Osittain polun päälle kaatuneen puun juurakko
Välillä meinasi pettää usko, olimmeko yhä polulla, kun aluskasvillisuus oli niin tiheää.
Puiston läpi kulkee maanosan valuma-alueiden raja. Teoriassa, jos kuset kyltin vasemmalle puolelle, kusesi päätyy Meksikonlahteen, kun taas oikealla puolella Atlanttiin.
Vuorikastetta vuorella, takana upea näkymä yli Tennesseen.
Huipulla! (1110m, nousua leirintäalueelta n. 200 metriä)
Ehkä suurin ero Suomen metsiin verrattuna Black Rock Mountainilla oli metsän läpitunkemattomuus. Puut olivat suurimmaksi osaksi lehtipuita, ja aluskasvillisuus oli runsasta. Esimerkiksi alppiruusuja ja saniaisia kasvoi tiuhaan polun varrella – alppiruusuja korkeammalla ja saniaisia vähän matalemmalla. Jossain kohtaa, kun kasvillisuus oli erityisen tiheää ja käsiä piti pitää pään päällä siltä varalta, että joku niistä vyötärölle ulottuvista kasveista olisi myrkkymurattia, Iiro totesi, että täällä voisi hyvinkin kuvata Vietnam-leffojen viidakko-osuuksia.
Nuorempi puu lienee kasvanut kannon päälle, jonka jälkeen kanto on lahonnut pois alta.
Päästyämme parin tunnin kävelyn jälkeen takaisin leiriin pakkasimme tavarat ajatuksella, että olemme kumpikin kokeneet tarpeeksi märkiä öitä sateisessa metsässä, että leiriydymme mieluusti seuraavaksi illaksi kodin lämpöön. Vielä autoa pakatessamme satoi, mutta Coween näköalapaikan ohi ajaessamme huomasimme hämmästykseksemme, että pilvet olivat vihdoin kaikonneet ja näimme kuin näimmekin vähän kauemmas.
Näkymä Smoky Mountainsien suuntaan
Hetken ihmeteltyämme päätimme hieman pohtia säätä ja nauttia lounassalaatit odotellessamme. Kun salaattien jälkeen sää oli yhä aurinkoinen, kävelimme vielä Black Rock -järven ympäri.
Järveen laskeva Greasy Creek eli rasvainen puro
Matkalla kotiin juttelimme paikallisesta maataloudesta ja Iiro totesi, että jos matkalle osuu joku kiinnostava maatalousyrittäjä puoteineen, siihen voisi vaikka pysähtyä. Juuri sillä hetkellä ohitimme kyltin: Hillside Orchard Farmsilla persikkajäätelöä viiden mailin päässä! Mietimme hetken, mutta jäätelöä ei tehnyt mieli. Parin mailin päässä oli uusi kyltti: Hillside Orchard Farmsilla kaikenlaisia hyviä hilloja kolmen mailin päässä! Kun kolmas kyltti Tigerin kylän kohdalla kehotti kääntymään oikealle, olimme valmiit taipumaan painostuksen edessä ja päädyimme todella söpöön ja yllättävän isoon maatilamyymälään.
Myymälästä sai kaikenlaisia hilloja, marinadeja, BBQ-kastikkeita, salsoja, marmeladeja, hyytelöitä, siirappeja, hunajia, ”fruit buttereita”, säilöttyjä juttuja sekä isoja, punaisia pihvitomaatteja puolet halvemmalla kuin mitä Wal-Martissa. Makuina oli marjoja, hedelmiä ja vihanneksia mansikoista jalopenoon ja persikoista hillosipuliin sekä paljon muutakin, mm. itse tehtyä pirtua. Me päädyimme ostamaan lajitelman marinadeja ja salsoja osittain sen ansiosta, että ne olivat maisteltavina. Illalla kotona söimme grillimakkaraa ja persikkasalsaa.
![ilmatyynyalus valmiina lähtöön. [kuva: Sawgrass Recreation Park]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2015/10/12038677_764655650310911_3466657757045180341_o-800x533.jpg)
