media -tägi | Globe Called Home

2.2.2016

Miten ihmeessä näissä vaaleissa oikein käy?

Saavuimme eilen iltapäivästä takaisin Coloradoon, ja kymmenen Karibialla vietetyn päivän jälkeen näky oli melkoinen. Lentokenttää ei huomannut ennen kuin laskutelineet jo hipoivat kiitorataa, sillä maisema oli kietoutunut valkoiseen ja lisää tuli jatkuvalla syötöllä. Parkkipaikalla auto piti kaivaa lumesta, ja minä pakenin liian kevyine takkeineni penkinlämmittimen lämpöön, kun Iiro vielä skrabasi tuulilasia.

Tänä aamuna heräsimmekin lumiseen päivään. Yön aikana oli satanut 30cm lunta, ja koulut ilmoittivat sulkevansa ovensa päiväksi, mikä on lumeen tottuneessa Coloradossa poikkeuksellista. Myös Iiron työpaikalta tuli kaikille mailia, joka alkoi sanoilla Don’t be a hero, ja minun iltamenoni on peruutettu due to inclement weather.

Tabitha Farrar riding to work via bike every day all year in #boulder #snow #cowx #fatbike pic.twitter.com/ZMwYXD8lFL

— Paul Aiken (@PaulAikenBDC) February 2, 2016

Eilinen potkaisi Yhdysvaltojen presidentinvaalit käyntiin, kun esivaalikierros alkoi Iowasta. Seurasin tuloksia pitkin iltaa, sillä tämän jännemmäksi poliittinen sirkus harvemmin menee. USAn pressanvaaleissa on tapana, että ehdokasasettelun alussa omituisemmatkin vaihtoehdot pääsevät esille, mutta lopulta äänestäjät kääntyvät tuttujen ja turvallisten valintojen eli nk. establishment-ehdokkaiden puoleen, joita puoluekoneistokin tukee. Tänä vuonna näin ei näyttäisi käyvän, vaan republikaanien ykköseksi selvisi Iowassa teekutsuliikkeen Ted Cruz ja toisiksi eniten ääniä sai reality-stara Donald Trump, kun ”puolueen ehdokas” Marco Rubio tuli vasta kolmanneksi.

Ymmärrän hyvin, miksi Cruzin ja Trumpin mielipiteet keräävät täällä kannatusta: kaikki eivät koe, että viimeisen 8 vuoden aikainen taloustilanteen parantuminen on hyödyttänyt heitä, verotus koetaan liian tiukaksi eikä valtion budjetin koeta suuntautuvan oikeisiin asoihin. Lisäksi moni asia pelottaa ihan syystäkin – ulkopolitiikka, pakolaistilanne, työttömyys, laiton maahanmuutto ja rikollisuus – ja sekä Cruz että Trump tarjoavat helposti ymmärrettäviä ratkaisuja. Minua tässä kismittää se, että kaksikko Cruz & Trump laukoo yksinkertaistuksia, virheitä ja suoranaisia valheita paljon tasaisemmalla tahdilla kuin moni muu ehdokas, ja vaikka Yhdysvaltain kokoisessa maassa kaikki ehdokkaat vetävät kotiin päin, niin toivoisin, että poliittinen keskustelu perustuisi edes jotenkuten faktoihin. Nyt se ei näytä aina perustuvan, eikä Trumpia tunnu paljoa kiinnostavan.

Vaikka Trumpin kannattajia on paljon, en ole vielä törmännyt yhteenkään niin, että asia olisi tullut esille. Median kautta olen kuitenkin saanut käsityksen, että Trumpin kannatus perustuu ennen kaikkea hänen persoonaansa: hän vaikuttaa voittajalta ja johtajalta. Trumpia ei todellakaan kiinnosta, mitä muut ajattelevat, ja hänen poliittisesti epäkorrektit laukauksensa ”valkoisten syrjinnästä” heijastelevat sitä, miten moni valkoinen keskiluokkainen amerikkalainen ajattelee vahvasti jakautuneessa maassa. Lisäksi miljonäärin taloustaitoihin luotetaan, ja Trumpin uskotaan pistävän valtiontalouden kuntoon.

Esivaalikierros on nopeatahtinen, ja todennäköisesti republikaanien ehdokas on selvillä huhtikuun alussa. Jännää nähdä, lähteekö republikaanien puolelta kisaan puoluekoneiston suosikki vai joku ihan muu.

Jo pari kuukautta vanha sketsi The Tonight Showsta

Varsinainen yllätys Iowan esivaaleissa tuli kuitenkin demokraattien puolelta, kun Clinton ja Sanders päätyivät käytännössä tasoihin. Vielä vuosi sitten Clintonia pidettiin lähes varmana demokraattien ehdokkaana, mutta sitoutumaton Sanders on vetänyt ällistyttävän vahvan kampanjan lähes pelkästään pienlahjoitusten turvin ja puskenut nyt Clintonin rinnalle. Sanders on suomalaisittain kiinnostava ilmiö, koska hänen ”sosialistinen” arvomaailmansa ja agendansa on aika hyvin linjassa perinteisen suomalaisen hyvinvointivaltiomallin kanssa. Sosialismilla on niin huono kaiku Yhdysvalloissa kylmän sodan ansiosta, että luulin, että amerikkalaiset kavahtaisivat sitä, mutta Iowan tulos näyttäisi kertovan muuta.

Coloradossa esivaalit käydään 1. maaliskuuta nk. Super Tuesday -esivaalipäivänä, joten pääsemme ihailemaan vaalimainonnan helmiä sekä nyt että myöhemmin varsinaisten presidentinvaalien yhteydessä. Viimeksi asuimme vaalien aikaan vahvasti republikaaneja äänestävässä Georgiassa, joten ehdokkaat eivät kumpikaan ”tuhlanneet” vaalimainosbudjettiaan meihin, mutta tällä kertaa asumme ns. swing statessa, jossa äänestäjät saattavat päätyä kumpaan vaan puolueeseen. Yliopistokaupunkien liberaalit demokraatit ja vuorten konservatiivit republikaanit muodostavat kumpikin noin kolmanneksen äänestäjistä, kun taas kolmasosa osavaltion asukkaista heiluu vaaleista vaaleihin näiden kahden vaihtoehdon välillä.

Omat veikkaukseni siitä, miten vaalien kanssa käy, ovat osoittautuneet vääriksi jo useaan otteeseen, eikä suosikkiehdokastakaan oikein ole, joten jätän nyt veikkaamatta mitään, mutta onko kellään muulla veikkauksia, miten tässä käy?

21.8.201521.8.2015

Mikä tekee kaupungista pyöräily-ystävällisen

Suomessa lehdet ovat viimeiset pari viikkoa olleet täynnä pyöräilyä, onnettomuuksia ja erään pyöräilijän kuolemaa. Olen seurannut uutisointia masentuneena, monestakin syystä. Pyöräilin itse Helsingissä asuessa usein kyseisestä risteyksestä, ja on masentavaa ajatella, että milloin vain elämä olisi voinut päättyä jonkun urpon takia. (Poliisi epäilee, että yliajo oli tahallinen. Vaikka se olisi ollutkin vahinko, niin noin huolimattomasti autoa ajava ja sen jälkeen paikalta pakeneva on urpo.) Masentaa myös Hesarin keskustelupalstat ja Facebookissa näkemäni kommentointi, jossa pyöräilijät ja autoilijat syyttelevät toisiaan, sekä se, että ainoana ratkaisuna tilanteeseen nähdään pyörätiet, jotka kyseiseen kohtaan tulisivat Helsingin kaupungin mukaan aikaisintaan vuonna 2017.

Vaikka Yhdysvallat kokonaisuutena ei olekaan tunnettu pyöräily-ystävällisyydestään, oma kotikaupunkini Boulder tuntuu hakkaavan Helsingin tässä asiassa mennen tullen. Yhdysvaltojen pyöräily-ystävällisimmistä kaupungeista listoja laadittaesa Boulder on aina kärjen tuntumassa (Travel Channelin 1. sija, TIMEn 7. sija, Bicycling.comin 3. sija), ja jos joskus näet USAssa pyöräilystä kertovan artikkelin, jossa Boulderia ei ole mainittu, niin artikkelin tekijä ei selvästikään tiedä, mistä puhuu. Boulderissa pyöräily toimii, ja antakaapas kun kerron teille, miksi.

Lisää pyöräteitä – vaiko sittenkin ei?

Amerikan mittakaavassa Boulder on tunnettu kattavasta pyörätieverkostostaan, joka palvelee niin vapaa-ajanpyöräilijöitä ja niitä, jotka haluavat polkea maastopyörällään vuorille, kuin työmatkapyöräilijöitä, jotka polkevat kaupungin laidoilta keskustaan; joka kymmenes boulderilainen pyöräilee töihin, mikä on yli kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa keskimäärin. Pyörätiet ovat usein traileja, jotka eivät kulje teiden varsia vaan seuraavat esimerkiksi kaupungin keskellä kulkevan puron vartta, kulkevat teiden kohdalla alikulkujen kautta ja joihon pääsee liittymään luiskia pitkin. Sopiva ja ainoa vertailukohta Helsingissä olisi Baana, paitsi että näillä Boulderin traileilla pyöräilijät ja kävelijät kulkevat sulassa sovussa, ja vauhdit pitää siksi pitää hitaampina.

Eivät nämä baanat silti ulotu minne vain, eivätkä kaikki pyöräilijät (johon ryhmään kuuluu joskus lähes jokainen boulderilainen ainakin joskus) asu niiden varrella. Siksi kevyen liikenteen trailit ovat vain runkoväyliä, ja pääpaino pyöräilyn infrassa tuntuu olevan pyöräkaistoissa – siis pelkät maalatut viivat tiessä, ei mitään sen kummempaa. Tällöin pyöräilijät ovat autojen seassa, mutta heillä on silti enemmän tilaa ja turvaa kuin ilman kaistoja.

Olen pyöräillyt Boulderissa aika paljon, ja ikinä en ole kokenut yhtäkään läheltäpiti-tilannetta pyöräkaistoilla pyöräillessä, koska olen kaistoilla pyöräillessä siellä, missä autot olettavat minun olevan. Ainoa kokemani läheltäpiti-tilanne oli yhdistetyllä kevyen liikenteen väylällä autotien sivussa, kun olin ylittämässä tietä vihreillä valoilla, ja samanaikaisesti punaisia päin oikealle kääntyvä autoilija ei tajunnut katsoa muuhun suuntaan kuin siihen, mistä oli tulossa autoja.

Minun näkökulmastani on siis selvää, että toimiva pyöräinfra keskittyy pyöräkaistoihin. Toisaalta on selvää, ettei näitäkään voi rakentaa kaikkialle, ja ajatus, että pyöräily vaatii toimiakseen jotain erityisesti pyöriä varten rakennettua infraa, on absurdi. Sen sijaan yksi iso osa pyöräilyinfraa täällä ovat yksinkertaiset muistutusliikennemerkit: Share the Road! Tiet kuuluvat kaikille, ja esimerkiksi maantiepyöräilijöitä varten erityistä infraa ei ole olemassa, vaan aamuisin Boulderista pohjoiseen päin autoillessani 60mph (96km/h) nopeusrajoituksen maantiet ovat täynnä yksittäisiä ja ryhmässä painavia pyöräilijöitä. Näitä sitten ohitan sopivissa kohdissa ja väistän kunnolla toisen kaistan puolelta, jos pyöräilijällä ei ole penkkaa, missä ajaa. Vaarallisia ohituksia ei näy, ja mitään selityksiä siitä, että oli suorastaan pakko ajaa pyöräilijän päälle, koska keltaista sulkuviivaa ei voinut ylittää, ei täällä todellakaan hyväksyttäisi.

Pyöräkaista — Tältä näyttää pyöräkaista meidän kotimme lähellä.

Pyöräilijöille ajokortti! – varma tapa tappaa pyöräilykulttuuri

Viimeisen viikon aikana olen pariin otteeseen nähnyt keskusteluissa vaatimuksen siitä, että pyöräilijöiltä pitäisi vaatia oma ajokorttinsa, ennen kuin heidät päästetään liikenteeseen. Ajatus istuu hyvin sääntö-Suomeen – siis siinä mielessä, että heitetään lapsi pesuveden mukana ja pidetään sääntöjä tärkeämpänä kuin sitä, ajaisiko joku moisen sääntömuutoksen jälkeen enää pyörällä – mutta Yhdysvalloista katsottuna se on aivan ihmeellinen. Eiväthän autoilijatkaan osaa täällä liikennesääntöjä, ja silti pyöräilijänä koen täällä oloni turvallisemmaksi kuin omista oikeuksistaan varmojen suomalaiskuskien seassa.

Koska liikennesääntöjen osaaminen on vähän niin ja näin (ja autoillessa se kyllä ärsyttää – tästä lisää joskus toiste), niin autoilun lähtökohta on sama kuin mitä amerikkalaisessa yhteiskunnassa muutenkin: Jos et ole varma, ole kuitenkin kohtelias ja toista kunnioittava. Siinä missä Suomessa kaikki tienkäyttäjät kiukuttelevat siitä, kuinka taas heidän etuajo-oikeuttaan loukattiin ja sekin tyyppi tuli kolmion takaa, niin amerikkalaiset saavat sisäistä tyydytystä voidessaan olla kohteliaita toisilleen. Moottoriteillä tai ruuhkissa tämä ei välttämättä päde, mutta kaupunkiliikenteessä on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että autoilija antaa tietä pyörälle siellä, missä se ei olisi sääntöjen mukaan tarpeen, ja liikennevaloissa saatetaan odottaa, että pyöräilijä pääsee omalla kaistallaan liikkeelle, ennen kuin varovasti toinen huomioiden lähdetään itse matkaan. Jos vastakkain on minäminä-asenne ja kohteliaisuus, omat oikeudet ja heikomman tienkäyttäjän turvallisuus, kumpi näistä on oikeasti tärkeämpi?

Joskus tämä kohteliaisuudelle perustuva liikennekulttuuri aiheuttaa näppyjä minullekin: en esimerkiksi alkuviikosta suostunut lähtemään pyörällä liikkeelle Stop-merkin takaa, kun valtaväylällä kulkeva auto pysähtyi päästääkseen minut kulkemaan, koska valtaväylä oli kaksikaistainen enkä kokenut tilannetta täysin turvalliseksi tai edes järkeväksi. Samasta syystä en ikinä lähde jalankulkijana punaisia päin, vaikka vihreän suunnasta tuleva autoilija pysähtyisi ja ystävällisesti viittoilisikin minut matkaan, vaan yhtä kohteliaasti hymyillen viittoilen, että mene sinä vaan. Tämä on ehkä sitä sääntöorientoitunutta suomalaisuutta minussa, joka toimii, jos kaikki osaavat säännöt, ja käytännössä ei toimi, koska Suomessakin pyöräilijöiden väistösääntöjä eivät osaa kunnolla sen kummemmin autoilijat kuin pyöräilijätkään. Tapasin juuri vähän aikaa sitten moottoripyöräilijän, joka oli pyöräillyt maailman ympäri, ja hänestä kaikkein pelottavin liikennekulttuuri oli Saksassa, koska siellä ihmiset luottivat sääntöihin ja ”etuajo-oikeuteen” sen sijaan, että olisivat oikeasti huomioineet muuta liikennettä. Kyseinen tyyppi ei ollut käynyt Suomessa, mutta voinee arvata, mitä mieltä hän olisi ollut siitä.

Parhaimmalta tämä kohteliaisuuspohjainen liikennekulttuuri tuntuu silloin, kun jotain sattuu ja tapahtuu. Siinä ainoassa läheltäpiti-tilanteessa, jonka aiemmin mainitsin, autoilija rullasi välittömästi ikkunansa alas ja pahoitteli vuolain sanankääntein. Sen sijaan, että olisin jäänyt miettimään ”sitä punaista autoa joka melkein tuli ja töytäisi!!”, mieleen jäi keski-ikäinen nainen, ihminen hänkin, joka oli vilpittömästi pahoillaan tilanteesta. Virheitä sattuu kaikille, eikä se tarkoita, että virheen tehnyt olisi vihattava kusipää.

Turvallisen pyöräilykulttuurin kolme taikasanaa: asenne, asenne ja asenne

Tässä kirjoituksessa on tainnut tähän mennessä tulla jo aika selväksi, miksi minun mielestäni Boulderin liikenne toimii ja mikä Suomessa kiikastaa, mutta jos se on jäänyt vielä epäselväksi, niin otetaanpa kertausta. Tässä ihan aitoja kommentteja Facebookin puolelta taannoisen pyöräilijän kuoleman jälkimainingeissa.

Nykyisin kaupunki on täynnä autojen seassa holtittomasti ajavia pyöräilijöitä, ei valoja pimeässä ja ei kypärää päässä. Ei ihme että noin surkeasti käy.

Kyllä on nyt pyöräilijöiden hoidettava ensin oma tontti kuntoon ennen kuin uhriutuvat. Kusipäitä on pyöräilijöissäkin.

Ikävä tosiasia on se, että monet pyöräilijät ajavat tiellä vaikka heillä olisi pyörätie vieresssä. Lisäksi porukkapyöräilijät ovat vihon viimeinen joukko – monta rinnakkain tukkien tien.

valitettava tapaus mutta kyllä pyöräilijät voivat toimia toisin ketkä ajaa enemmän päin punaista kun fillaristit

Noi pyörillä liikkuvat vihaiset kateelliset ex kommunistit pitäis laittaa kuriin…

Täytyy sanoa, että kun pyöräilijä kuolee ja keskustelupalstat täyttyvät pyöräilijöitä syyllistävistä kommenteista, niin se tuntuu aika makaaberilta. Kuinka empatiakyvytön täytyy olla, että mielessä edes vilahtaa autoilijan tappaessa pyöräilijän, että ”on niissä pyöräilijöissäkin vikaa”? Ja mistä tämä yleistäminen edes kumpuaa – pyöräilijät sitä, autoilijat tätä, jalankulkijat tota. Itse olen tilanteesta riippuen pyöräilijä (minä ja valkoinen Diamondbackini), autoilija (sininen avoautoni ei aina toimi niin kuin pitäisi mutta on silti ihana) ja jalankulkija (sekä välillä myös lenkkeilijä!), ja törppöjä on kaikissa tienkäyttäjäryhmissä – etenkin Suomessa.

Metsään mennään siinä vaiheessa, kun nähdään itselle vieraamman liikennevälineen kuljettajat yhtenäisenä vihamielisenä törttöilevänä massana sen sijaan, että todettaisiin heidän kaikkien olevan ensisijaisesti yksilöitä ja ihmisiä. Varmaan tietenkin myös helpottaisi, jos kaikilla autoilijoilla olisi yhtä paljon kokemusta pyöräilystä kuin täällä Boulderissa ja kaikilla yli 16-vuotiailla pyöräilijöillä ajokortti ja ajokokemusta, mutta avainasemassa on kuitenkin toisen asemaan asettuminen. Suomessa on kuulema Facebookissa ryhmä, jonne postataan vihaisia valokuvia autotiellä pyöräilevistä pyöräilijöistä, tyyliin ”menisivät sinne minne kuuluvat, pois täältä autojen seasta”. Viime viikonloppuna ajoimme Iiron kanssa autolla kanjonia pitkin vuorille ja jouduimme hidastelemaan autotiellä pyöräilevän maantiepyörän takana jonkin aikaa, ennen kuin sopiva ohituspaikka löytyi. Ensireaktiomme ei kuitenkaan ollut ”voi v— mikä hidastelija urpo succispelle!” (sivumennen sanoen, jos kokee tarvetta kutsua toista tienkäyttäjää alentavalla termillä pelkän vaatetuksen perusteella, niin kannattaa tarkistuttaa päänsä), vaan ”voi raukkaa, se on varmaan eksynyt pois tuolta joen toisella puolella kulkevalta sileältä pyörätieltä ja sitä varmaan harmittaa nyt, no toivottavasti pääsee turvallisesti sinne liittymään jossain vaiheessa”. Pyöräilijän ohittaminen turvallisesti hidasti matkaamme ehkä 30 sekuntia, joten miksi ihmeessä olisimme keränneet siitä kierroksia?

Mitä tälle sitten voi tehdä? En tiedä, en oikeasti tiedä. Kaikkialla Yhdysvalloissa ei kuitenkaan pyöräilykultturi toimi, ja esimerkiksi Georgiassa pyöräily missään autojen lähettyvillä oli kaikin puolin hasardia, joten jotain Boulder on tehnyt oikein. Ehkäpä kiittäminen on osittain pyöräilyyn kannustavia ohjelmia (esim jokakesäinen Bike to Work Day, jolloin ihmisiä kannustetaan pyöräilemään töihin matkan varrelle pystytettyjen aamiaispisteiden avulla), joilla saadaan mahdollisimman monelle pyöräilykokemuksia ja näin ollen kasvanutta empatiaa pyöräilijöitä kohtaan, ja toisaalta terveisiin elintapoihin keskittyneessä kulttuurissa pyöräily nähdään muutenkin oikeana liikkumismuotona. Seattlessa oli kuulema ongelmia pyöräilijöiden ja autoilijoiden vastakkainasettelun kanssa joitain vuosia sitten, ja tilanne parani mm. sen ansiosta, että kielenkäyttöä muutettiin, ja ”pyöräilijöiden” ja ”autoilijoiden” sijaan ruvettiin puhumaan ihmisistä, jotka ajavat pyörää tai autoa. Koska sitähän me kaikki olemme, ihmisiä.

Jostain voidaan kuitenkin tutkimusten valossa olla yhtä mieltä, ja se on, että mitä enemmän pyöräilijöitä, sitä turvallisempaa pyöräily on. Toivotan siis kaikille intoa pyöräillä jatkossakin näistä uutisista ja keskusteluilmapiiristä huolimatta. Pyöräily kun on suuremmasta onnettomuusriskistä huolimatta silti terveellisempää kuin auton ratissa istuminen – ja lisäksi se on hauskaa!

P.S. Olen puhunut tässä kirjoituksessa paljon siitä, että autoilijat ottavat täällä huomioon pyöräilijät. Jottei kukaan pääsisi valittamaan törttöilevistä pyöräilijöistä ja kommentoimaan, että ”entäs sitten jalankulkijat??” niin todettakoon, että kohteliaisuuden liikennekulttuuri jatkuu myös heikompien suuntaan, ja pyöräilijät väistävät traileilla jalankulkijoita. Ihmisluontoon kuuluu antaa hyvän kiertää, ja kuten myös traileille pystytetyissä liikennemerkeissä muistutetaan, Courtesy is Contageous – kohteliaisuus tarttuu. Ainoa ristiriita, mistä olen kuullut, on maastopyöräilijöiden ja patikoijien väliset kärhämät vuorten suosituilla poluilla, ja tämä on ratkaistu jakamalla käyttövuoroja: parittomat viikonpäivät pyöräilijöille, parilliset patikoijille.

15.6.201515.6.2015

Karu totuus ”tyypillisestä” amerikkalaisesta kaupungista

Tiedän kyllä, että iltapäivälehdissä asioita on tapana kärjistää ja karrikoida lukijoita kalastellessa, ja ainakin toivon, että enemmistö suomalaisista osaa lukea niitä kriittisesti. Silti en voi olla kommentoimatta, kun eilen Iltalehti paljasti karun totuuden elämästä jenkkikaupungissa.

Maailman ystävällisimmät ihmiset, upea luonto ja hehkeä arki Hollywood-tähtien tapaan? Elämä tyypillisessä amerikkalaisessa kaupungissa on kaikkea muuta kuin jenkkileffojen luomat mielikuvat.

…ja siinä se eniten korvaan särähtävä kohta onkin: tyypillinen amerikkalainen kaupunki. Onko sellaista? Yhdysvallat on suuri maa, jonka sisällä on selviä kulttuurieroja, joten yhtä hyvin voisi etsiä tyypillistä eurooppalaista kaupunkia. Kuvittelepa ajatusleikkinä, että amerikkalainen toimittaja lähtisi puoleksi vuodeksi Saksaan opiskelemaan ja kirjoittaisi sen perusteella jutun elämästä eurooppalaisessa kaupungissa ja siitä, kuinka se ei vastaakaan mielikuvaa, jonka hän oli saanut ranskalaisista elokuvista, eikä luontokaan ollut yhtä hienoa kuin Pohjoismaissa. Varmasti siitä saisi hyvän jutun Buzzfeediin, mutta siis…

Kiinnostavaa kyllä, Muncien pikkukaupunkia Indianassa on pidetty esimerkkinä tyypillisestä amerikkalaiskaupungista… 1920-luvulla. Silloin sosiologit tutkivat sitä Middletown-tutkimuksissa, joita myöhemmin on kritisoitu siitä, että Muncie ei silloinkaan vastannut täysin tyypillistä amerikkalaiskaupunkia vaan tyypillistä valkoista amerikkalaiskaupunkia. Tutkijat jopa jättivät täysin huomiotta Muncien pienen mustan vähemmistön, eikä Munciessa nykyäänkään asu kovinkaan monta rotuvähemmistön edustajaa. Jo 1960-luvulla julkaistiin artikkeleita, joissa pohdittiin, vastaako Muncie yhä amerikkalaista keskivertoa, ja usein jo tuolloin todettiin, että ajat ovat muuttuneet.

Ehkäpä Muncieta voisi pitää sen sijaan tyypillisenä pohjoisten osavaltioiden yliopistokaupunkina: noin neljäsosa Muncien asukkaista on yliopisto-opiskelijoita. Laajassa maassa kannattaa kuitenkin varoa tekemästä minkään sortin yleistyksiä, koska saattaa olla, että se, mitä väittää ”amerikkalaiseksi” onkin todellisuudessa vain ”indianalaista” tai ”muncielaista”. Tämä mielessä pitäen oma (rajoittunut) mielipiteeni väitteistä:

1. Maailman ystävällisimmät ihmiset – Todellisuus: Et voi luottaa mihinkään, mitä sinulle sanotaan

Tämä kuulostaa kulttuurishokilta, jonka varmaan kaikki Yhdysvaltoihin muuttavat suomalaiset kokevat jossain vaiheessa, ja josta jutun kirjoittaja ei ole tainnut puolessa vuodessa päästä ylitse. Kohteliaisuuksia lauotaan täällä huomattavasti enemmän kuin mitä Suomessa, ja usein niitä oikeasti tarkoitetaankin, vaikka suomalaisen korvaan ne saattavat kuulostaa ylipirteiltä. Vaatekaupoissa niihin ei tarvitse suhtautua kovinkaan vakavasti – monessa kaupassa myyjiä on ohjeistettu aina kehumaan kassalla asiakkaan ostoksia – mutta kuten aiemmin kirjoitin, muuten ero johtuu eniten siitä, että kehuminen on amerikkalaisessa kulttuurissa helppoa ja vaivatonta.

Jutun kirjoittanut toimittaja kertoo esimerkkinä tapauksen, jossa hänen opiskelukaverinsa ovat ensin kehuneet hänen reppuaan ja sitten haukkuneet sitä selän takana. Tähän ei voi sanoa muuta kuin että kusipäitä on aina olemassa, ja koulukiusaaminen on harvinaisen samanlaista kaikkialla maailmassa.

2. Näppärästi metrolla paikasta toiseen – Todellisuus: Ilman omaa autoa olet pulassa

En voi käsittää, mistä jotkut eurooppalaiset saavat päähänsä, että Yhdysvalloissa pääsisi näppärästi metrolla paikasta toiseen. Ihanko oikeasti ihmiset eivät katso telkkarista muuta kuin Sinkkuelämiä? Ja siinäkin suhattiin jatkuvasti taksilla!

Olen nimittäin minäkin törmännyt tähän harhaluuloon valittaessani julkisen liikenteen puutteellisuudesta. ”Mutta kyllä minä New Yorkissa ainakin pääsin ihan kätevästi kulkemaan metrolla”, saattaa eurooppalainen tuttuni siihen vastata. Haloo! Manhattan on ehkäpä ainoa paikka, jossa julkiset oikeasti toimivat, ja siihen tarvitaan Yhdysvaltojen mittakaavassa kaupunki, joka on niin tiivis, että autojen sinne samaan syssyyn ahtaminen olisi tilastollinen mahdottomuus. Jo Los Angelesissa kaupunkirakenteen hajoaminen eli urban sprawl on niin pitkälle kehittynyttä, että auto on ehdottomasti paras tapa liikkua kaupungissa.

Kerrataan siis vielä nyt tässä, että ei, Yhdysvalloissa ei pääse näppärästi metrolla paikasta toiseen missään muualla kuin parissa hassussa suurkaupungissa, ja vaikka pääsisi, niin valkoisella keskiluokalla on keskimäärin aika kovat antipatiat julkista liikennettä kohtaan, joten enemmistö heistä kulkee silti autolla, ja Greyhoundin busseissa valkoisena on helposti vähemmistössä. Tässä siis ihmeellistä alkuoletusta lukuunottamatta juttu on täyttä asiaa.

3. Luonto on kuin Niagaran putoukset – Todellisuus: Luonto tarkoittaa likaista jokea

Tässä tullan aiheeseen, jossa osavaltiot saattavat erota toisistaan kuin yö ja päivä, ja jos jutun kirjoittajan kokemuksia on uskominen, niin Indiana lienee sieltä vaisummasta päästä luontokokemuksia. Minä en nimittäin tunnista tästä yhtäkään asuinosavaltiotani.

Georgiassa asuessamme kuntosalin juoksumatot olivat suosittuja pitkälti siksi, että ulkona oli suuren osan vuodesta liian kuumaa ja kosteaa, että lenkille olisi jaksanut lähteä. Tämän lisäksi jalkakäytävät asuinalueellamme olivat joko huonokuntoisia tai olemattomia, mutta tämä ei itsessään estänyt ulkona lenkkeilyä: lenkille vaan piti lähteä autolla. Esimerkiksi läheisen Kennesaw Mountainin parkkipaikka oli usein aivan tupaten täynnä lenkkeilijöitä, jotka juoksivat ylös 200 metriä korkeaa nyppylää, ja jos jaksoi ajaa pidemmälle, niin Silver Comet Trail oli todella suosittu pyöräilijöiden keskuudessa, Chattahoochie-joen varrella taas näki hanhien sijaan peuroja ja Red Top Mountain State Parkissa sai halutessaan käyttöönsä oman liuskekivisen hiekkarannan lämpimän Allatoona-järven rannalta.

Silver Comet Trail on asfaltoitu pyörätie, joka on rakennettu vanhan junaradan reitille ja puikkelehtii keskellä metsämaisemaa. [Kuva: Cynthia Phillips]

Allatoona-järvi — Red Top Mountain oli saanut nimensä punaisesta maaperästä, ja vietimme siellä päivän kävellen pitkin metsäpolkuja, joilta välillä pilkahteli järvimaisema.

Georgiassakin siis luontoa ja lenkkeilymahdollisuuksia riitti ihan hyvin, ja kaupungit olivat laittaneet rahaa lenkkipolkujen ylläpitoon. Entäs sitten nykyinen asuinkaupunkini Boulder? Ehkä on vähän epäreilua verrata kuntoiluun hurahtanutta Boulderia, joka tunnetaan myös polkujuoksijoiden ja maastopyöräilijöiden mekkana ja jossa asuu parikin triathlonin Ironman-matkan maailmanmestaria, yhtään mihinkään, mutta sanotaan vaikka näin, että olen täällä aika monta kertaa lähtenyt juoksu- tai pyöräilylenkille oman kotitalon pihasta, enkä ole vieläkään kolunnut läpi kaikkia lähialueen lenkkeilyreittejä. Meistä parin kilometrin päässä alkaa lisäksi Chautauqua-puisto, jonka rinnalla Suomen metsien lenkkipolut eivät enää tunnu kovinkaan ainutlaatuisilta:

Chautauqua Park, Boulder, CO — Boulderissa on käytössä vajaan prosentin liikevaihtovero, jonka tuotot käytetään pelkästään puistoihin: maan ostoon, hoitoon lenkkipolkujen ylläpitoon.

Chautauqua Park in October — Aurinkoisena ja helteisenä lokakuun päivänä lenkkipolut ovat tupaten täynnä.

View from Boulder Flatirons towards Golden — ”Open Space and Mountain Parks” -liikevaihtovero on säädetty kansanäänestyksellä, ja sitä on nostettu niinikään kansanäänestyksellä useaan otteeseen. Asukkaat siis ymmärtävät maisemien arvon.

Ihmiset tykkäävät eri asioista ja se heille suotakoon, mutta itse olen rehellisesti sitä mieltä, että luonto on Yhdysvaltojen paras puoli.

4. Jenkeissä kaikki sujuu niin täydellisesti – Todellisuus: asioista sopiminen ja aikatauluissa pysyminen on mahdotonta

Jenkeissä on 320 miljoonaa asukasta, joiden joukkoon mahtuu niin säntillisiä pohjoisen kulttuurin edustajia kuin vähän toista maata olevia latinoitakin – ja totta kai kaikkiin kansanosiin mahtuu vielä kumpiakin ääripäitä. Yksi asia kuitenkin on totta: We should get together sometime on ennen kaikkea kohteliaisuus, joka ei ilman erillistä sopimista tarkoita mitään. Kuitenkin jopa osavaltiosta toiseen muuttavilla amerikkalaisilla saattaa olla ongelmia erottaa, milloin vastapuoli haluaa oikeasti nähdä ja milloin vain ollaan kohteliaita, mitä sivutaan vähän tässä jutussa.

Kun kulttuuriin kuuluvan tapaamiskoodiston on oppinut, asioista sopiminen ja aikataulussa pysyminen on ollut omien kokemuksieni mukaan Yhdysvalloissa helpompaa kuin Euroopassa kansainvälisessä porukassa.

5. Opiskelijaelämä on rentoja kotibileitä – Todellisuus: yläluokkaankin kuuluvat jenkit tekevät ympäripyöreää päivää ja maksavat opiskelulainat keski-iässä

En ole ollut Yhdysvalloissa opiskelijana, mutta kotibileet ja ympäripyöreät päivät eivät ole toisiaan poissulkeva asia, ja kuten kirjoittaja myöntää, kumpaakin esiintyy. Hyvät yliopistot ovat kalliita – varsinkin kun vertaa Suomen ilmaiseen koulutukseen – ja kuten jutussa kerrotaan, opintolainojen takaisinmaksuun voi mennä vuosikymmeniä. Tässä kohtaa moni amerikkalainenkin myöntää, että koulutusjärjestelmä ei toimi enää niin kuin pitäisi tilanteessa, jossa opintolainan yhteismäärä on kolminkertaistunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Jos asia kiinnostaa, niin John Oliver kertoo tästä lisää:

Koska opinnot ovat kalliita, opiskelijat opiskelevat täysillä saadakseen opintonsa mahdollisimman nopeasti päätökseen. Suomessa korkealle arvostettu laaja-alainen sivistys sekä opintojen aikainen alan työkokemus saattaavat jäädä vähemmälle, mutta kolikon toisena puolena yliopisto-opetuksen resurssointi parhaimmissa yliopistoissa on aivan muuta kuin Suomen massaluentoja. Lisäksi jos pääsee arvostetuimpiin yliopistoihin rahakkaimmille linjoille – esimerkiksi vaikka oikeustieteelliseen – isotkin opintolainat maksaa nopeasti pois huimilla alkupalkoilla. Se, kumpi järjestelmä on omasta mielestä parempi, riippuu pitkälti siitä, mitä itse arvostaa, mutta hyvin erilaisia nämä järjestelmät ainakin ovat.

Siis yhteenvetona yksi ”täysin eri mieltä”, kaksi ”jokseenkin eri mieltä”, yksi ”tavallaan mutta” ja yksi ”ehdottomasti, mutta miten ihmeessä kukaan luulee muuta”. Näistä kommenteista huolimatta, kuten alussa sanoin, jutun kirjoittajalla voi hyvinkin olla näissä pointtinsa. Minähän en koskaan ole asunut Indianassa – käynytkin vain nopeasti Kentuckysta rajan ylitse – enkä ollut kuullutkaan Munciesta ennen tätä aamua.

14.3.201516.3.2015

”Rentoutukaa ja ottakaa mallia Yhdysvalloista”

Moni varmaan huomasi pari päivää sitten Hesarin nettisivuilla Taneli Heikan kolumnin ”Vain hullu tulisi Suomeen”. Kolumnissa Heikka mm. kritisoi, kuinka Suomessa ajatellaan vain rahaa ja tavaraa, ihmettelee Suomen köyhyyttä (Jos Suomi kuuluisi Yhdysvaltoihin, se olisi yhtä köyhä osavaltio kuin Mississippi…), voivottelee Suomen heikkoa turvallisuustilannetta ja kannustaa rentoutumaan ja ottamaan mallia Yhdysvalloista.

Kommenttikenttä räjähti. Yli sata kommentoijaa jakaantui karkeasti kahteen kastiin: niihin, joiden mielestä Suomi onkin maailman viheliäisin paikka elää, rikkinäinen valtio jonka pölyt olisi hyvä karistaa jaloista mahdollisimman pian, sekä niihin, jotka ihmettelivät, oliko kolumnin tarkoitus olla sarkasmia, tai vetivät suoraan omat johtopäätöksensä: Kaveri tuntuu olevan aika pihalla.

Myös USAn suomalaisten Facebook-ryhmässä kolumni aiheutti pitkän keskustelun, jossa suurin osa nyökytteli mukana, että näinhän se on, sellainen se Suomi ja kyllä Yhdysvallat on hieno maa, kun vähemmistö ihmetteli omituista kolumnia. Moni viittasi ryhmässä juuri päättyneeseen keskusteluun, jossa oli haukuttu amerikkalaisten kyvyttömyyttä syödä veitsellä ja haarukalla (kyllä, tästä veitsi-impotenssista voi lukea selitystä Annin blogista), ja myhäili, että vaikka eurooppalaiset ruokailutavat eivät ole hallussa, niin kyllä sentään Yhdysvalloissa ollaan parhaita kaikessa, millä on väliä.

Minä olin ihmeissäni. En ole aina ollut samaa mieltä Heikan kanssa, mutta yleensä mies kuitenkin kirjoittaa kolumneja, joissa on järkeä. Tämä oli omituisen yksisilmäinen laskettelu yleistyksiä ja yksinkertaistuksia. Mistä oikein oli kyse? Ja sitten kolmannella lukukerralla huomasin lauseen, joka taisi olla koko kolumnin juju:

Toisin kuin Suomessa suomalaiseksi, amerikkalaiseksi voi täällä ryhtyä päättämällä. Sen kuin alkaa ajatella ja elää kuin jenkki. Olen alkanut.

No niinpä tietenkin! Nyt tajusin, miksi kolumni kuulosti oudon tutulta: samanlaista väitteitä olen kuullut usein amerikkalaisilta puolitutuilta, kun kotimaani tulee puheeksi. Seuraa pitkä kirjoitus, jossa pureudun näihin.

Voiko amerikkalaiseksi ryhtyä päättämällä?

Kyllä voi. Olen kirjoittanut aiemmin amerikkalaisista, jotka suorastaan loukkaantuvat, jos suomalainen expat ei haluakaan alkaa amerikkalaiseksi. Jos kertoisin amerikkalaisessa illanvietossa, että I feel like an American, saisin todennäköisesti kannustavia selkääntaputteluja. Kysyttäessä voin aivan hyvin vastata, että I’m from Colorado, eikä aksenttiani ihmeteltäisi sen enempää.

Paperilla juttu onkin sitten vaikeampi. Ellei ole sattunut syntymään Yhdysvaltojen maaperällä, kansalaisuuspapereiden saaminen ei ole helppoa.

Olemme antaneet Suomelle luonnonsuojeluliikkeen, kansallispuistoaatteen ja elämän leppoistamistrendin. Ilman amerikkalaista kulttuuria elämä Suomessa olisi kamppailua ilottoman puurtamisen kahleissa.

Onko Yhdysvalloissa muitakin arvoja kuin raha?

Totta kai on, mutta omasta näkövinkkelistäni elämä pyörii Yhdysvalloissa paljon enemmän työnteon ympärillä kuin Suomessa. Amerikkalaiset saattavat korostaa muita arvoja, mutta todellisuudessa töitä tehdään paljon enemmän ja pitempään kuin Suomessa, koska työaikasääntelyä on vähän ja lakiin kirjatut vuosilomat puuttuvat täysin. Vaikka nykyään lomaa saakin monista oman alani työpaikoista kolme tai jopa neljä viikkoa vuodessa, yli viikon pitäminen putkeen aiheuttaisi kulmakarvojen kohottelua. Rajalla saan kuulla jatkuvasti ihmettelyä siitä, miten voin käydä Yhdysvalloissa näin usein, ja että amerikkalaiselta työpaikalta minut olisi jo potkittu pois, kun en tee tarpeeksi paljon töitä. Harva amerikkalainen kieltäyisi illalla pidettävistä puhelinpalavereista perhesyihin vedoten, kun taas suomalaisten kanssa on ihan normaalia todeta, että neljän jälkeen ei enää voi jäädä palaveeraamaan, kun pitää lähteä työväenopiston tunnille tai viedä koira lenkille.

Tuntuu myös, että amerikkalaiset jäävät helpommin työpaikkoihin, jotka eivät ollenkaan nappaa, koska työpaikan menettäminen olisi paljon suurempi takaisku kuin Suomessa. Ansiosidonnaisia työttömyyskorvauksia ei käytännössä ole, ja ilman työpaikkaa terveysvakuutusmaksut kohoavat pilviin – eikä terveysvakuutusjärjestelmän ulkopuolelle parane pudota, koska silloin on aidosti riski kuolla hoidettavissa oleviin sairauksiin, koska ei ole varaa hoitoon.

Toisaalta…

Me amerikkalaiset leikimme, kokeilemme, uhoamme ja onnistumme. Raha tulee sen seurauksena. Suomalaiset ystävämme, rentoutukaa vähän. Rakentakaa vaikka joku seuraava Facebook, koko maailman yhdistävä digitaalinen leikkikenttä!

…jos jostain amerikkalaisia voi kadehtia, niin innovatiivisuudesta, pelkäämättömästä uusiin asioihin tarttumisesta, yrittelijäisyydestä ja siihen liittyvästä riskinsietokyvystä. Kun tapaan uusia ihmisiä ja kysyn, mitä he tekevät elämässään, ei ole ollenkaan tavatonta, että päivätyön lisäksi on jotain pientä, on the side. Yksi kertoo pyörittävänsä vapaa-ajallaan siivousfirmaa, toinen kertoo kehittelevänsä uutta soijafilepihviä, kolmas kertoi osallistuneensa jo viitisen vuotta sitten marihuanankasvatuskurssille, koska aavisti ennalta Coloradon myönteisen marihuanalainsäädännön ja halusi murtautua uusille markkinoille heti kuin mahdollista. Ei sen väliä, että siivousfirman kannattavuus on koko ajan kiikun kaakun, ja marihuanaviljelijä ei onnistunutkaan saamaan tarvittavia lupia, sillä soijafilepihvin kehittäjä myi bisneksensä Kraftille usealla miljoonalla ja muutti Floridaan ennenaikaiselle eläkkeelle. Aina joku onnistuu.

Siinä missä suomessa yrittäjä on mielikuvissa henkilö, joka painaa pitkää päivää, ei pääse lomalle koskaan ja sairastuessaan ei välttämättä saa minkäänlaisia yhteiskunnan tukia, niin Yhdysvalloissa entrepreneur on oman elämänsä kingi, joka toteuttaa amerikkalaista unelmaa. Tämä siitä huolimatta, että todellisuudessa yrityksen perustaminen saattaa olla kannattavampaa Suomessa kuin Yhdysvalloissa.

Meillä syvän etelän osavaltioilla on ongelmia, mutta Suomeen verrattuna useimmat niistä ovat vauraita.

Onko Suomi köyhä maa?

Ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna tämä pitää paikkansa. Suomessa autot ovat keskimäärin vanhempia, ihmisillä on vähemmän neliöitä kodeissaan ja tavaroita ostetaan vähemmän. Amerikkalaiset shoppailevat enemmän sekä siksi, että tuotteet ovat halvempia, että siksi, että ihmiset tienaavat enemmän.

Markkinatalous on mielestämme sosialismia parempi järjestelmä.

Toisaalta on hyvä muistaa, että siitä suuremmasta palkasta amerikkalaiset joutuvat sitten maksamaan oman terveydenhuoltonsa, yliopistonsa, lastensa päivähoidon ja paljon muuta, mitä Suomessa ollaan totuttu saamaan ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi valtiolta. Varallisuus on myös jakautunut Suomessa tasaisemmin. Yhdysvalloissa sikarikkaiden lisäksi on paljon köyhiä, jotka jäävät täysin yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle. Ei varmaan kovin monella suomalaisella ole aidosti pelkona joutuminen kodittomaksi.

Suomessa pelätään, että Venäjä hyökkää. Suomen raja liikkuu jatkuvasti, usein muutaman vuosikymmenen välein.

Onko Suomessa turvattomampaa kuin Yhdysvalloissa?

Maailmanpoliittinen tilanne Yhdysvalloista käsin näyttäytyy helposti turvattomana ja pelottavana. Pitkälti tämä johtuu mediasta, joka silloin harvoin, kun se puhuu maailmasta Yhdysvaltojen ulkopuolella, tykkää tarttua epäkohtiin – todellisiin tai kuviteltuihin. Ei ihme, että monen kansalaisensa mielestä Yhdysvallat on ainoa maa maailmassa, jossa on tarjolla vapautta, demokratiaa ja more opportunities.

Suomen naapurissa on Viro, vaarallinen maa. Sen henkirikostilastot ovat synkemmät kuin Yhdysvalloissa. Emme käyneet. Lähetimme panssarivaunuja.

Henkirikostilastoista puhuttaessa taas monet suomalaiset kauhistelevat Yhdysvaltojen tilannetta: siellä ne vaan heiluvat pyssyjensä kanssa, eikä ulkona uskalla kävellä ettei saa harhaluodista päähänsä! Todellisuudessa Yhdysvallat on tässä todella jakautunut maa, ja siinä missä jotkut alueet ovat oikeasti vaarallisia, on paljon suoranaisia lintukotoja, joissa ei ikinä tapahdu mitään.

Miljoonat Suomesta ja muualta entisistä sosialistimaista ovat vuosien varrella jättäneet kotinsa. Me täällä Yhdysvalloissa laillistimme juuri viiden miljoonan paperittoman maahanmuuttajan työnteon. Eihän mikään maa pärjää, jos sen työtätekevä väki vähenee.

Suhtautuuko Yhdysvallat positiivisemmin maahanmuuttajiin kuin Suomi?

Yhdysvalloissa maahanmuutto on ollut perinteisesti suuressa arvossa historiasta johtuen, rakentuuhan koko valtio maahanmuuttajien varaan. Amerikkalaisesta näkökulmasta maahanmuutto on aina jotain, joka suuntautuu Yhdysvaltoihin eikä sieltä pois, eikä Suomesta tuttua ”pitäisi karistaa Suomen tomut jaloista”-mantraa käytännössä ole olemassa. Toisaalta siitä johtuen, että Yhdysvallat on erityisen houkutteleva paikka asua monelle köyhemmistä oloista tulevalle, maahanmuuttojärjestelmä on kriisissä, ja paperittomien maahanmuuttajien työnteon laillistaminen oli laastari, jolla yritettiin paikata luunmurtumaa. Koska maahanmuuttajia ei oikein voi syrjiä lähtömaan perusteella, ja myös paperillisten maahanmuuttajien maahantuloa on ruvettu hillitsemään maahanmuuttajapopulaation kasvun pelossa, suomalaistenkin on välillä kohtuuttoman vaikea muuttaa Yhdysvaltoihin. Näistä ongelmista ei kuitenkaan tavallisen kansan puheissa kuule, ja amerikkalainen voi samaan hengenvetoon hehkuttaa maansa upeaa maahanmuuttajaperinnettä ja kirota kaupunkinsa meksikolaispopulaatiota.

Miksette te suomalaiset saa poliittista systeemiänne toimimaan? Ette kai te yritä mitään konsensusta rakentaa?

Kummassa poliittinen järjestelmä toimii paremmin: Suomessa vai Yhdysvalloissa?

Oli Eduskunnan viime päivien pelleilystä mitä mieltä tahansa ja oli kuinka väsynyt loputtomaan vatvomiseen, joka tuntuu vaivaavan suomalaista poliittista järjestelmää, niin omasta näkökulmastani se toimii silti paremmin kuin amerikkalainen järjestelmä. Suomessa en ole ikinä jättänyt äänestämättä, mutta Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmässä en ole varma, jaksaisinko vaivautua vaaliuurnille, jos asuisin alueella, jossa olisin 40% vähemmistössä, koska silloin järjestelmän ansiosta ääneni menisi hukkaan. Päättävissä elimissä kaksipuoluejärjestelmä näyttäytyy soutamisena ja huopaamisena, jossa saatetaan tehdä rohkeitakin päätöksiä, mutta vaaleissa aina oppositiopuolue lupaa valtaan päästyään pyörtää edellisen kauden aikaansaannokset. Viimeiset pari vuotta järjestelmä taas on ollut täysin halvaantunut, koska ala- ja ylähuoneissa on eri puolue vallassa, ja käytännössä mikään ei etene, koska keskusteluyhteys vastapuolen kanssa loistaa poissaolollaan.

Nytkin Suomi ottaa joka päivä lisää velkaa. Summa jaetaan työttömille, jotta he voivat elää mahdollisimman pitkään tekemättä mitään.

Niin siitä sosiaaliturvasta…

Osa amerikkalaisista tajuaa, mistä hyvinvointivaltiossa on kyse, moni taas ei. Työttömyys nähdään ensisijaisesti yksilön omana vikana ja työttömiä pidetään laiskoina. Asunnottomien suojissa ja kaduilla elävät lapsiperheet eivät paljoa saa huomiota mediassa. Toisaalta minimipalkkaduuneihin riittää työntekijöitä, kun työttömäksi joutuvat ottavat vastaan ihan mitä työtä vaan. Yhteiskunta on tässä suhteessa kovempi kuin Suomessa, hyvinvointi perustuu huomattavasti enemmän onnekkuuteen ja tämä selittänee osaltaan sitä, miksi niin moni amerikkalainen käy aktiivisesti kirkossa: jos epäonni osuu kohdalle, uskonnollisen yhteisön jäsenyys on ehkä paras tukiverkko, mitä on tarjolla. Yhteiskunnan tarjoamien tukiverkkojen puuttuessa osa kansasta on luonut sellaisen pienemmässä mittakaavassa itse.

Onneksi pääsimme turvaan tänne Yhdysvaltoihin.

Kuten niin moni muu kansa maailmassa, myös amerikkalaiset pitävät omaa maataan maailman parhaana, eikä siinä ole minusta mitään väärää. Kaiken näkemäni jälkeen minä vaan ihmettelen, miksi juuri suomalaiset vaikuttavat olevan tässä poikkeus?

Disclaimer: Koko laaja kansakunta ei tietenkään ajattele samoin, poikkeuksia löytyy joka suuntaan, ja alueelliset ja väestöryhmien väliset erot ovat valtavia. Tämäkin kirjoitus perustuu ei sen enempää eikä vähempää kuin omiin rajoitettuihin kokemuksiini ja huomioihini.

Aiheesta huolimatta nämä kuvat eivät ole Yhdysvalloista vaan Luxemburgista. Kevät on vihdoin saapunut tännekin, joten sen kunniaksi kävin tänään pumppaamassa pyörän kumit ja valokuvaamassa auringonpaistetta, kevään merkkejä ja matkalle osunutta Hollerichin kirkkoa. Tämä kuva on otettu kotikatuni nurkalta.

12.1.20152.2.2015

#JeSuisCharlie – Pariisi terrori-iskujen jälkeen

Oli täyttä sattumaa, että osuimme Iiron kanssa Pariisiin juuri nyt. Meidän oli tarkoitus keskittyä juhlistamaan synttäreitäni, ehkä käydä katsomassa joku nähtävyys, syödä hyvin ja nauttia hyvästä hotellista. Sitten keskiviikkona kuulimme shokkiuutiset Pariisista, ja sen jälkeen on tuntunut, ettei paljon muita puheenaiheita täällä päin ole.

Perjantaina aamujunassa matkalla Brysseliin juttelimme parin ranskalaisen työkaverin kanssa siitä, kuinka todennäköisesti poliisi saisi pahantekijät kiinni. Omasta mielestäni huoltoasemavihje vaikutti aika heppoiselta, mutta työkaverit nyökyttelivät, että varmasti tekijät saadaan kiinni, selittivät minulle eri poliisien toimintajoukoista (Raid tarkoittaa hyönteismyrkyn lisäksi Ranskan peruspoliisin SWAT-ryhmää) ja ryhtyivät sen jälkeen muistelemaan vuoden 1995 Pariisin metropommi-iskuja. Kumpikin heistä epäili, että seuraavaksi ne iskevät metroon.

”Lepää rauhassa, Charlie”, on joku kirjoittanut. ”Ei edes ole kuollut!” on seuraava jatkanut perään.

Päivän aikana saimme tietää panttivankitilanteista, ja iltapäiväjunassa Brysselistä Pariisiin päädyin juttelemaan uusseelantilaisen vierustoverini kanssa, joka avasi keskustelun tokaisemalla: There’s another hostage situation! Meitä kumpaakin kiinnosti tietää itse faktojen lisäksi vaikuttaisiko tämä Pariisin julkiseen liikenteeseen (totta kai vaikuttaisi) ja miten, mutta Pariisin liikennelaitoksen nettisivuilla ei ollut muuta kuin poliisin etsintäkuulutus, eikä edes sosiaaliseen mediaan oltu jaksettu päivittää mitään aiheesta.

Lopulta minulla kävi hyvä tuuri, ja juna-asemalta hotellille metro kulki ongelmitta. Sen sijaan kaverini Sassa, jota olimme näkemässä illalla, ei ollut yhtä onnekas: hänen käyttämällään metroasemalla kaikkien laukut tarkistettiin, ja pari suurta metrolinjaa, joista toista hän oli aikonut käyttää, oli tyhjennetty. Pari tuntia myöhemmin istuessamme suositussa ravintolassa (Boursen metroaseman läheinen Bissac, suosittelen lämpimästi, kohtuuhintaista gourmet-ruokaa!), jossa olimme perjantaina parhaaseen illallisaikaan ainoat asiakkaat, Sassa kertoi, kuinka pariisilaisia pelottaa. Ihmiset eivät lähde ulos niin kuin normaalisti siksi, että iskut järkyttävät heitä, mutta myös siksi, ettei kukaan tiedä, missä seuraavaksi tapahtuu ja mitä. ”Kahta suurta metrolinjaa ei tyhjennetä keskellä pahinta ruuhka-aikaa ilman hyvää syytä”, Sassa totesi ja tilasi illan päätteeksi taksin.

Lauantaina pohdimme hetken, lähteäkö katsomaan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Katakombeja, mutta aika nopeasti totesimme, että juuri nyt kaupungissa oli muutakin katsottavaa, ja ajoimme metrolla Saint-Ambroisen kortteliin 11. arrondissementtiin, jossa Charlie Hebdon toimitus sijaitsee. Vähän aikaa alueella palloiltuamme osuimme keskelle kukkamerta ja tunnelmaa, joka veti hiljaiseksi.

Poliisiauto, joka on parkkeerattu toimituksen ulkopuolelle. Alue oli aidattu, ja taustalla näkyy ihmisjoukko ”päämuistopaikan” kohdalla.

Kiertäessämme sulkualueen ympäri näimme useamman TV-kamera-auton.

Oikea kadunpätkä löytyi helposti ihmismassaa seuraamalla.

Katuja turvasivat kiväärein asestautuneet poliisit

Paikalla näyttävimmät uutispisteet oli kyhännyt Eurovision, jolla oli paikalla kaksi kameraa teipein rajatussa kadunkulmassa, ja CNN, jolla oli kokonainen katos täynnä tekniikkaa. Suora lähetys oli käynnissä juuri, kun me saavuimme paikalle, ja jäimme seuraamaan sitä hetkeksi. Aina siitä saakka, kun kävimme Atlantassa CNN:n päämajassa, amerikkalaistyylinen uutistentuotto masiivisuudessaan on kiinnostanut minua, ja pääsin taaskin yllättymään, kuinka suurella kalustolla CNN oli paikalla. Suoraan Washingtonista oli lennätetty kameran, uutisreportterin ja kameramiehen lisäksi ohjaaja, useampi teknikko, studiolamput ja teleprompteri, eikä uutisreportteri ollut kuka vaan jannu vaan pitkäaikainen uutisankkuri ja oman talkshownsa stara Jake Tapper, joka oli 90-luvulla kunnostautunut myös poliittisten sarjakuvien piirtäjänä.

Tältä näyttää, kun CNN pörhältää paikalle kuvaamaan.

…ja kun kerran tilaisuus tarjoutui kuin tarjottimella, totta kai tungimme mukaan lähetykseen. Jos joku tietää, miten CNN:n vanhoja lähetyksiä pääsee katsomaan netistä, niin oikea hetki on 10. tammikuuta 10:36 AM ET!

Jake Tapperin oikealla puolella Iiro vakavana

Paikalla oli käynyt viestejä jättämässä paljon ulkomaalaisiakin.

8-vuotias Joseph oli jättänyt oman viestinsä

Toimituksen luona käynti oli koskettava kokemus, oikeastaan paljon koskettavampi kuin olimme etukäteen kuvitelleet. Kukaan ei itkenyt, mutta paikalla vallitsi vakava hiljaisuus. Mekin päädyimme puhumaan toisillemme korkeintaan kuiskaten, ja kävelimme hiljaisuudessa poispäin useamman korttelin ennen kuin saimme sanaa suustamme.

Illalla synttäri-illallisellani olimme taas ainoat asiakkaat. Sternen tarjoilija kantoi pöytään ravintolan vakioäyriäislautasen – ostereita, rantakotiloita, simpukoita, pieniä ja isoja rapuja sekä yksi taskurapu – ja summasi tilanteen: C’est une catastrophe! Kolme suurta seuruetta olivat ilmoittamatta jättäneet illallisen väliin, ja sama juttu oli toistunut eilenkin. Koska asiakkaita ei ollut, tarjoilija ja kokki olivat kutsuneet pari kaveriaan kylään, ja meille tarjoilu sujui siinä ohessa. Ruoan loppupuolella kokki tuli yhteisöllisyyden nimissä kaatamaan meille seurueen pullosta eau de vie -hedelmäviinaa ja mutisemaan jotain pelokkaista pariisilaisista.

Seuraavan päivän vietimme hotellilla katsellen ensin ranskalaista uutislähetystä, sen jälkeen CNN:ää. Tarpeeksi menoa ihmeteltyämme totesimme, että pakko kai se on lähteä tuonne itsekin katsomaan menoa. Metrolinjastosta oli ilmoitettu useita asemia suljetuksi, mutta RER-lähijunat netin mukaan kulkivat, joten suuntasimme asemalle suuntana Nationin pysäkki. Asemalla sitten ilmoitettiin, että Nation on suljettu, joten päädyimme kävelemään Gare de Lyonilta – ja mitä lähemmäksi pääsimme itse tapahtumapaikkoja, sitä paremmin ymmärsimme, miksi asemat oli suljettu. Onneksi Pariisin poliisilla on kokemusta mielenosoitusten hallitsemisesta.

Tässä kohtaa kaduilla oli vielä aika vähän ihmisiä.

Mitä lähemmäs saavuimme Place de la Nationia, sitä täydemmiksi kadut kävivät, kunnes aivan aukion suulla jouduimme todelliseen ryysikseen.

Vapaasti käännettynä miehen kyltissä lukee ”Voisitteko vihdoin viimein oppia pitämään toisistanne?”, ja naisen kyltissä on listattu Charlie Hebdon jäljelle jäänyttä toimitusta ja todettu ”Me olemme selviytyjiä”. Mutta mitäköhän pitäisi ajatella kahden vasemmalla kuvassa olevan vanhan herran kyltistä: ”Je Suis Un Con!” eli ’Minä olen mulkku!’

JCDecaux oli vetänyt mainoksensa pois kaduilta ja korvannut ne solidaarisuuden sanomalla.

Mikähän siinä muuten on, että kun jotkut hullut murhaavat ihmisiä islamin nimissä, heitä kutsutaan ”muslimeiksi”, mutta kun joku hullu murhaa lähes 100 nuorisoleiriläistä tavallisten norjalaisten nimissä, kaikki kyllä tajuavat, ettei hän edusta tavallista norjalaista pätkän vertaa vaan on yksinkertaisesti hullu. Sen sijaan näiden terrori-iskujen ja tavallisten muslimien välinen yhteys tai sen puute ei ole ollut selvä kaikille, vaan Ranskassakin on vandalisoitu ja poltettu parin päivän aikana useita moskeijoita. Ehkä tämän takia Ranskan muslimit kokivat tarpeelliseksi lähteä kaduille erityisen sankoin joukoin mm. näillä iskulauseilla varustettuna:

Pas en mon nom – Ei minun nimissäni.

”Minä olen muslimi enkä tunne vihaa.”

Paikan päällä näkyi monenmoista performanssia ja välillä aplodit raikuivat osanottajajoukossa. Sieltä vaikuttavimmasta päästä oli suurikokoinen Marianne, Ranskan kansallissymboli, joka hakkasi välillä mustia variksia miekalla.

Marianne taistelee ja kansa hurraa.

Tänään aamujunassa matkalla Luxemburgiin nappasin luettavaksi Líberation-uutislehden. Kaikki ranskalaiset lehdenkannet näyttivät tismalleen samalta, joten valintani perustui siihen, että käsittääkseni Charlie Hebdon toimitus tekee tällä hetkellä väliaikaisesti töitä Líberationin tiloissa – siispä lehdellä saattaisi olla jotain sisäpiirin infoa aiheesta! Lehdessä olikin eloonjääneiden haastattelu, jossa he yllättäen suhtautuivat kriittisesti, jopa nihkeästi sunnuntain marssiin. Yksi valitti siitä, että poliitikot olivat tehneet Charlie Hebdosta jonkinlaisen symbolinsa – siis ne samat poliitikot, joita lehti vastusti ja pilkkasi. Erityisesti Turkin pääministerin ja Venäjän ulkoministerin läsnäoloa marssilla kritisoitiin. Yksi totesi, että on kyllä kiitollinen kaikille yksityishenkilöille, jotka osallistuivat marssille, mutta Ça ne va pas changer le pays, ei tämä maata muuta, ja marssin synnyttämät tunteet unohtuisivat kahdessa viikossa. Et je suis optimiste.

Mielenosoituksessa liehui monen eri maan ja paikan liput.

Töissä yksi työkaveri kertoi, että oli suuresti yllättynyt, että hänen maanmiehensä olivat kyenneet moiseen: Ranskan suurin mielenilmaus sitten toisen maailmansodan, yli 4 miljoonaa osallistujaa ympäri maata! Jopa mielenosoitusten luvatussa maassa tämä oli suuri saavutus ja kertoi siitä, että Charlie Hebdon tapaus oli osunut ja uponnut ranskalaisten kansallistunteisiin. Americans have power, Germans have economy, the North has a perfect social system… but we, we French have the freedom of speech at least! hän vakuutti ja piti pitkän polveilevan luennon Ranskan ilmaisunvapauden historiasta Voltairea lainaten. Hän ei olisi itse nauranut Charlie Hebdon piirroksille, ei olisi kuulema kovin moni muukaan, mutta tässä ei ollutkaan enää kyse mistään piirroksista vaan ranskalaisten kansalaisoikeuksista. Mutta vaikka eilinen oli kuinka hieno päivä tahansa, niin tuskin tästä mitään hyvä seuraa, totesi työkaverini ja povasi synkkään sävyyn Ranskaan omaa Patriot Actia.

Vaikka viikonloppu kului aika eri merkeissä kuin oli alunperin ajateltu, ja vaikka Ranskan viime päivien tapahtumat ovat olleet kauheita, olen silti tyytyväinen, että pääsin näkemään ne aitiopaikalta. Nämä synttärit muistan lopunikääni.

19.12.201419.12.2014

Eurooppalainen juomakulttuuri

Olen ollut takaisin täällä Luxemburgin loppumattomassa sateessa ja pimeässä maanantai-illasta saakka. Kaikki ei ole ollut juhlaa ja useampi asia painaa tässä muutoksessa, mutta olen yrittänyt keskittyä positiiviseen. Jouluvalot lohkovat pimeyttä ympäri kaupunkia, ja joulumarkkinoilla on elämää, glühweinia ja monenmoista herkkua, joista olen jo iloisena pistellyt poskeeni flammeküchenia, paikallista kermaviilipizzaa. Askelmittarissa kertyy helposti tavoitteet täyteen, kun elämää kulkee jalan ja julkisilla, mutta lähinnä keskusta-asuntoni ansiosta jalan, eikä ole tarvinnut märehtiä flunssan jälkeistä liikuntataukoa. Moni työkaveri on ollut aidosti iloinen nähdessäni minut taas, ja olen solahtanut sujuvasti takaisin työyhteisön päivittäiseen hyörintään.

Ja sitten yksi, minkä tärkeyttä en aiemmin ollut edes tajunnut: paikallinen ranskankielinen ilmaisjakelulehti. Nappasin sen innoissani työkaverin pöydältä, ja työkaveri nauraen kommentoi, että You seem like you’ve really missed L’essentiel! No niinhän minä olin, enkä pelkästään päivittäisen kielitaitotreenin takia vaan niiden uutisten, joista suloisesti paistaa lävitse paikallinen kulttuuri.

Eilisen etusivun uutiset koskivat Jeb Bushin presidenttiehdokkuutta sekä ravintoloissa ja baareissa myytävien alkoholijuomien ALV:n nousua, ja näistä jälkimmäinen huvitti minua luxemburgilaisuudellaan melkoisesti. Aiemmin alkoholin ravintolamyynnin ALV on ollut 3%, eli sama kuin esimerkiksi ruoalla, kirjoilla, lastenvaatteilla, lääkkeillä ja monella erilaisella palvelulla. Nyt se siirretään yleiseen ALV-luokkaan, ja samalla yleinen ALV-kanta nousee 15 prosentista 17 prosenttiin – suuri korotus, mutta yhä EU:n pienin ALV. Suomessahan vastaava ALV on 24%, ja lisäksi Suomessa alkoholista maksetaan Luxemburgin lainsäädännöstä puuttuvaa alkoholiveroa, joten omaan korvaani vero ei kuulostanut kovinkaan kummoiselta.

Entäpä luxemburgilaiseen korvaan? Täyskatastrofi! Sisäsivun otsikko kuuluu:

Une bière à 2,50 euros coûtera alors 3 euros!

…eli ”2,50 euron olut maksaa tulevaisuudessa 3 euroa!” Tässä kohtaa hörähdin uudemman kerran. Kyllä, täältä on monessa paikkaa saanut oluen 2,50 euron hintaan, mutta eipä se 3 euroakaan tunnu erityisen korkealta, kun viimeksi Helsingissä käydessäni maksoin oluesta 7-8 euroa – ja luxemburgilaisethan ovat keskimäärin korkeammin palkattuja kuin suomalaiset.

Paikallisen olutpanimo Bofferdingin markkinointijohtaja Thierry Krombach on kuitenkin eri mieltä ja kauhistelee erityisesti, että tämä veronmuutos koskee pelkästään alkoholituotteita, ei esimerkiksi kahvia tai limsaa. Alueen suurimman viinitilan Vinsmosellen toimitusjohtaja Henri Streng komppaa artikkelissa tätä ja ennustaa, että tämä saattaisi merkitä muutosta ihmisten kulutustottumuksiin! Että jos vaikka tulevaisuudessa ravintolassa vesi olisikin viiniä halvempaa – toisin kuin nyt – tai kahvin saisi samaan hintaan kuin oluen – kun se nyt on usein kalliimpaa – niin ehkäpä ihmiset alkaisivat suosimaan enemmän alkoholittomia vaihtoehtoja, ja mitä siitäkään seuraisi?

Ravintola-alan työntekijöiden liitto Horescan pääsihteeri François Koepp kyllä tietää, mitä siitä seuraisi: un sacré coup au moral des professionels. Eli helvetinmoinen moraalinlasku työntekijöiden keskuudessa.

7.11.20147.11.2014

Saari josta et ole ikinä kuullut: Ahvenanmaa

Tykkään amerikkalaisessa mediaskenessä siitä, että aikakauslehdet eivät koskaan lopu kesken. Barnes & Noblen lehtiosastolla on lehtiä mitä kummallisimmista aiheista: viimeksi vein tuliaisiksi Suomeen hääaskartelulehden, perinnekasvienkasvatuslehden, triathlon-lehden ja ”näin selviät sissimuonalla sekä vähän aseista”-lehden. Whole Foodsin kassalta tarttuu aina välillä mukaan joku kiinnostava lehti, sillä kuka voisikaan vastustaa lehteä nimeltä Garden & Gun? Viimeksi mukaan tarttuva lehti herätti kuitenkin huomioni omituisuuden sijaan tuttuudella. Vai mitä sanotte tästä kannesta:

Ilman viirin huomaamistakin, voiko tämä kuva olla mistään muualta kuin Itämeren saaristosta?

Kyseessä oli Afar, amerikkalainen matkailulehti, ja erityisesti tämän saari-teemanumero, joka kannessa mainosti Itämeren Ahvenanmaan saariston 6500 ”idyllistä saarta”.

Jutun nimi on ”Skandinavian salaiset saaret”. Ahvenanmaan saaristo on rentouttavin paikka, josta et ole ikinä kuullutkaan.

Juttu pyöri erään graafinen suunnittelija Lotta Jansdotterin ympärillä: syntynyt ja viettänyt lapsuuden kesiä Ahvenanmaalla, varttunut Tukholmassa ja asuu nykyään Brooklynissa. Jutussa haastatellaan yhtä toista ihmistä, Judy Kuitusta, brittiä, joka muutti Ahvenanmaalle 36 vuotta sitten. Jutussa Jansdotter suunnittelee kesämökin taikka kakkoskodin (”own house”) rakentamista Ahvenanmaalle, kertoo idyllisestä elämästään korkealla pohjoisessa ja mainostaa ensi kesänä vetämäänsä viiden päivän tekstiilityöpajaa, jonka yhteydessä pääsee saunan jälkeen nakuna yöuinnille, ”very much a Scandinavian nature experience”.

Jännää koko jutussa oli sanojen määrä. ”Finland” mainittiin kahdesti, kummatkin kerrat tässä lauseessa:

Located midway between Finland and Sweden, the Åland archipelago is a semi-autonomous part of Finland, but it holds a population that largely speaks Swedish.

Sen sijaan ”Scandinavian” mainittiin peräti yhdeksän kertaa, niin usein, että se pisti silmään: on skandinaavisia käsitöitä, skandinaavinen hiljaisuus, skandinaavinen unelmakesäkohde ja kaiken huipuksi epävirallinen skandinaavinen motto, joka kuulema on: ”Can’t find what you want? Make it. Don’t know how? Then learn!” Jäin miettimään, oliko kyseessä tietoinen ”Ahvenanmaa ei ole oikeastaan Suomea”-ajattelu vai se, että toimittaja uskoi Skandinavian vetoavan paremmin lukijoihin kuin jonkun tuiki-tuntemattoman Suomen ja veikkasin, että todennäköisesti jälkimmäinen.

Että sellainen Ahvenanmaa. Nyt tekin olette kuulleet siitä!

23.9.201423.9.2014

Radiosta ei tule mitään!

…ainakaan mitään järkevää. Tämän totesin tänään, kun ajelin autolla postiin, ja yritin löytää jotain kuunneltavaa.

Menin laskuissa sekaisin, kuinka monen aseman lävitse surffasin, mutta veikkaisin niitä olleen noin kolmekymmentä. 25:ltä kuului mainoksia: Tule autokauppaan. Tule ruokakauppaan. Tule huonekalukauppaan – flash sale, everything must go! Nyt ensimmäiset sata henkilöä, jotka soittavat tähän numeroon, saavat kuukauden närästyslääkkeet ilmaiseksi pelkästään postimaksuilla, ja tiesitkö, että seuraavissa vaaleissa ehdolla oleva jannu on pahemman luokan takinkääntäjä, ethän äänestä häntä. Pizzaa, tekeekö mielesi pizzaa?

Aivan tällaisen alueen lävitse en sentään ajele postiin. Kuva Etelä-Coloradosta, alueelta jossa ei kuulunut yksikään radiokanava.

Yhdellä kanavalla soi country, toisella laulettiin hallelujaa, ja kolmatta kuuntelin hetken, kunnes tajusin, että letkeä rock-kappale ei kertonutkaan jonkun naisen jättämisestä, vaan tässä oli jätetty itse Jeesus ja rämmittiin pimeydessä tietä takaisin valoon. Yhdellä kanavalla luettiin uutisia, mitä yritin kuunnella hetken, mutta juontajan ääni oli niin lakoninen ja juttu kertoi jostakusta muslimilta kuulostavalta Yhdysvaltain kansalaisesta, jota oltiin karkottamassa tai palauttamassa tai vangitsemassa tai vapauttamassa, joten kun en minuutinkaan jälkeen ollut vielä kärryillä, vaihdoin kanavaa.

Vihdoin jo puolimatkassa postille radioaalloilta löytyi kanava, josta tuli musiikkia, jonka tunnistin. The story of my lifee… One Directionia. Kanava oli Kiss FM.

Georgiassakin tuli mainoksia jatkuvasti radiosta, mutta siellä tilanne ei mielestäni ollut näin paha, ja meillä oli pari luottokanavaa ohjelmoituna autoradioon, joiden välillä vaihtelimme. Täällä pitänee taas siirtää AV-piuha autoon ja pitäytyä vastedes kännykästä löytyvässä musiikissa.

24.7.2014

Voi surku näitä lentokoneita

Töissä tuli mailia: työpaikkaruokalan sisäänkäynnin luona on surunvalittelukirja MH17:n uhrien muistoksi. Suuntasin tänään työpaikkaruokalan sijaan lounaalle japanilaisravintolan terrasille – täällä on hellettä – ja huomenna lähden ajamaan kohti Amsterdamia jo puolilta päivin, joten allekirjoittaminen jää ensi viikolle. Sen aion joka tapauksessa tehdä. Oma allekirjoituksenihan ei loppupeleissä mitään paina, mutta ehkäpä tuhansilla ja taas tuhansilla allekirjoituksilla voi olla jotain lohduttavaa vaikutusta uhrien omaisten suruun. Ehkäpä, en tiedä.

Täällä noita surunvalittelukirjoja on ollut paikallismedian mukaan liikkeellä enemmänkin, sillä koneen matkustajien joukossa oli eräs Luxemburgissa asunut nelihenkinen expat-perhe. Eniten muistotilaisuuksia on järjestänyt koulu, jota perheen lapset kävivät, ja perheen kuvia on julkaistu laajalti lehdissä. Tämän lisäksi mediassa on näkynyt ne samat uutiset, mitä Suomessakin: ruumiita sikin sokin, arvoesineet ryöstetty, uhrien omaisia pyydetään surun keskellä huolehtimaan uhrien luottokorttien sulkemisesta. Ja tietenkin koko sotku siitä, kuka ampui ja mitä.

Kun tilanne on ruvennut selkiytymään koko kauheudessaan, ahdistavalta on myös tuntunut ajatus siitä, että Iiro lensi Ukrainan ylitse pari päivää aiemmin. Tsekkasin FlightRadarista Iiron koneen tarkan reitin, ja on se näköjään kiertänyt Donetskin alueen – noin kymmenen kilometrin marginaalilla! Reitti on täsmälleen sama kuin lehdissä esitelty MH17:n suunniteltu lentoreitti, josta turmakone syystä tai toisesta oli poikennut pohjoiseen. Entä jos se olisikin ollut Iiron kone, joka poikkesi vähän liian pohjoiseen? En halua edes ajatella. Keskityn sen sijaan viettämään tulevan viikonlopun miehen kanssa siellä jo mainitussa Amsterdamissa.

Iiron koneen reitti pari päivää ennen MH17:n onnettomuutta. — Iiron koneen reitti pari päivää ennen MH17:n turmaa. Kyseinen eurooppalainen lentoyhtiö on ilmoittanut julkisuudessa, että aikoo jatkaa samaan malliin, koska ”vältämme jo tarpeellisia alueita”, mutta ainakin viimeiset pari päivää kone, jolla Iiron pitäisi ensi yönä palata, on lentänyt Ukrainan sijaan Valko-Venäjän ja/tai Baltian kautta. Hyvä niin, sillä ”tarpeellisten alueiden välttäminen” on kyseisen lentoyhtiön suussa aika sanahelinää: pari päivää ennen lento-onnettomuutta paluukone oli lentänyt suoraan Donetskin pahimpien kapinalliskeskittymien päältä.

Huonot lentouutiset eivät sen sijaan ota tauotakseen täällä. Nyt kadonneessa algerialaisessa koneessa oli lehtitietojen mukaan kaksi luxemburgilaista. Koska kone on yhä kadoksissa, on tietenkin mahdollista, että joukossa on eloonjääneitä. Toivotaan parasta.

31.3.2014

Onnellisia ihmisiä Luxemburgissa

Netissä on viimeviikkoina levinnyt jos jonkinlaista versiota Pharrell Williamsin Happy-hitistä. Tässä yksi täältä suurherttuakunnasta:

Videolla esiintyy paikallisen tanssikoulun oppilaiden lisäksi paikallisia julkkiksia, joista näyttelijä Tommy Schlesser ja pyöräilijä Andy Schleck on esitelty blogissa aiemminkin. Minun huomioni vievät kuitenkin maisemat: Tommy joraa viinipeltojen keskellä, ja tanssikoululaiset vetävät koreografioitaan milloin minkäkin linnoituksen edessä.

Onnellista maanantaita kaikille! Tästä se viikko alkaa!