USAn kansallispuistojärjestelmä täyttää 100 vuotta ensi vuonna, ja tämän ansiosta National Park Service on järjestänyt kilpailun. Minut on valittu kilpailuun yhdeksi finalistiksi, ja nyt on käynnissä yleisöäänestys. Äänten perusteella viidesosa finalisteista voittaa ensi vuodeksi kansallispuistojen vuosijäsenyyden sekä VIP-liput juhlahumuun.
Nyt pyydän kaikkia teitä, juuri sinua, äänestämään minua, jotta voin jakaa teidän kanssanne blogin kautta juttua kansallispuistoista myös ensi vuonna!
Äänestää voi kerran vuorokaudessa, ja äänestysaikaa on 19.10. saakka.
Ensi vuoden uusia seikkailuja odotellessa voit käydä lukemassa vaikka näitä kuluneen vuoden juttuja:
Mesa Verden kansallispuistossa on jylhiä kallioita sekä tuhat vuotta vanhoja intiaaniasumuksia. Kokonaisia kyliä on rakennettu kallioiden seinämiin – ja sata vuotta myöhemmin niiden asukkaat katosivat kuin tuhka tuuleen! Lue lisää.
Yosemiten kansallispuistossa kiipeäminen kuuluisan Half Dome -vuoren huipulle on elämäni upein kokemus, jota en oikeastaan halua toistaa. Lue lisää.
Kalliovuorten kansallispuisto on upea vuoden ympäri, ja viime helmikuussa lähdimme tutkimaan puistoa lumikengät jalassa. Lue lisää.
Ulkomailla Suomi mielletään vahvasti osaksi pohjoismaista yhteisöä, ja tuntuu, että minulta kysytään noin kerran viikossa, ovatko suomi ja ruotsi sukulaiskieliä. Viimeksi tänään puolituttu esitteli minut eteenpäin ruotsalaisena, koska päähän oli jäänyt vain, että ”joku pohjoismaalainen”. Kun selviää, että olen Suomesta, niin enemmän matkustaneet aloittavat aina kertomalla, kuinka ovat käyneet Tanskassa. Pohjoismaa kuin Pohjoismaa, ajatellaan – ja ei, Suomi ei ole osa Skandinaviaa, eivätkä Skandit sijaitse Suomessa. En laskettele siksi, että olen Etelä-Suomesta, vaan siitä huolimatta.
Ajoittaisesta lievästä ärsytyksestä huolimatta tottahan se on, että meissä on aika paljon yhteistä. Vaihto-opiskelijoina me suomalaiset lyöttäydyimme yhteen norjalaisten kanssa (muita pohjoismaalaisia ei ollut) ja vain siinä seurassa kehtasimme keskustella rahasta: kreikkalaisten vaihtarien valittaessa, kuinka 2 euroa oluesta oli liian kallista, ei oikein viitsinyt sanoa mitään opintorahan suuruudesta. Töissä tanskalaiselle työkaverille voi avautua ranskalaisesta työkulttuurista tai kulttuurista ylipäätään, ja hän ymmärtää! Amerikkalainen uusi tuttavuus tuntuu heti asteen verran läheiseltä, kun paljastuu, että hän on töissä ruotsalaisessa yrityksessä, ja kun verkostoitumistilaisuudessa Denverissä törmää islantilaiseen, ollaan heti yhtä mieltä siitä, että voitaisiin tavata joskus uudestaankin ja jutella muustakin kuin töistä.
Maailman mittakaavassa me pohjoismaalaiset todellakin olemme yhtä porukkaa, joten ajoittainen yhteistyö on luonnollista – ja tällä aasinsillalla aion esitellä teille Nordic Nomads -matkabloggaajaverkoston! Verkoston perustivat norjalaiset matkabloggaajat, ja minulla oli kunnia tulla valituksi siihen ensimmäisten suomalaisten bloggaajien joukossa. Ideana on YYA-sopimuksen hengessä tehdä yhteistyötä, auttaa toisia ja ehkäpä jopa ystävystyä… Tiedä häntä, tähän mennessä olen ainakin saanut vertaistukea esimerkiksi usealla kielellä kirjoittamisessa sekä tavannut virtuaalisesti huippuja kansainvälisiä bloggaajia!
Meitä suomalaisia matkabloggaajia on mukana verkostossa neljä, ja vähän naurattaa otanta, sillä kukaan meistä ei tällä hetkellä asu Suomessa. Destination Unknown -blogin Satu bloggaa Norjasta käsin, Tarinoita maailmalta -blogin Annikan löytää useimmiten Kanadasta, ja matkakuume.netin Gia ja Miika kiertävät juuri maailmaa, tällä hetkellä Fidžillä.
Nordic Nomadsilla on oma blogifeedi, jota kannattaa seurata vaikka Facebookin kautta, jos pohjoismaalaiset matkablogit kiinnostavat. Postauksista osa on englanniksi, osa pohjoismaalaisilla kielillä, joten jos skandinaaviska sujuu, niin sitä pääsee näitä lukiessa treenaamaan. Postaukset eivät luonnollisesti rajoitu Pohjoismaihin; itse sain juuri tuota kautta tulevalle syyskuun roadtripillemme Arizonaan!
Shinimichi has explored Arizona, and went to the Lower Antelope Canyon – a remarkable place according to them!
Innolla odotan, mitä tulevaisuus tässä verkostossa tuo tullessaan!
P.S. Kirjoituksen kuvat ovat vuodelta 2012 Norjan kansallispäivän juhlallisuuksista Bergenistä. Päivä oli sateinen, mutta se ei tuntunut menoa haittaavan. Pyssyjen kanssa marssivat pikkupojat ovat Bergenin erikoisuus, mutta kansallispukuihin pukeudutaan Norjassa juhlapäivänä kaikkialla. Tässä yksi tapa, joka Suomesta uupuu, mikä omasta mielestäni on suuri harmi.
Tasan kaksi vuotta sitten ilmoitin maistraattiin ulkomaisen osoitteen ja astuin lentokoneeseen kohti Yhdysvaltoja, ja sen kunniaksi tiedossa on ensimmäistä kertaa tässä blogissa arvonta! Ennen kun päästän teidät osallistumaan, pikainen katsaus, miten tähän tilanteeseen päädyttiin:
Mahdollisesta ulkomaille muutosta oltiin puhuttu meidän taloudessamme jo toista vuotta, ennen kuin muutto viimein koitti. Olen rehellisesti sitä mieltä, että kuka vaan suomalainen voi muuttaa ulkomaille, jos oikeasti haluaa eli priorisoi sen tarpeeksi korkealle elämässään ja on valmis näkemään sen eteen vaivaa, mutta ellei satu harvinaisen hyvä onnenpotku esim. kaiken puolestasi hoitavan työnantajan kautta, vaivaa todellakin joutuu näkemään. Meille kummallekaan ei kukaan tullut tarjoamaan mahdollisuutta hopealautasella, vaan käytimme kumpikin paljon energiaa tulevan työpaikan järjestämiseen. Moneen maahan voi muuttaa ilmankin valmiiksi hommattua työpaikkaa, jos on tarpeeksi rahaa säästössä, usko omiin kykyihinsä ja tarpeellisuuteensa uusilla työmarkkinoilla, ja EU:n ulkopuolelle lähdettäessä sopiva viisumi (esim. Work & Travel -tyylinen järjestelmä). Meillä tarve lähteä ei ollut ihan niin kova, joten odotimme, että saimme hoidettua elannon kuntoon Suomesta käsin.
Suomi ei ole huono paikka asua. Läksiäisissämme parikin kaveria tuli sanomaan, että heidänkin on tehnyt pitkään mieli ”karistaa Suomen pölyt jaloista” ja päästä ”pois tästä ikävästä maasta”, mutta meillä motivaatio ei kummunnut mistään suuresta inhosta kotimaatamme kohtaan. Kunhan kumpikin halusimme uusia kokemuksia ja nähdä, miten asuminen onnistuu meiltä vieraassa maassa; tiedostimme, että se olisi vaikeampaa kuin kotimaassa. Alun perin lähtiessämme ei ollut ollenkaan varmaa, että asuisimme ulkomailla näinkään pitkään, mutta vielä ei ole tuntunut, että pitäisi palata. Jossain vaiheessa niin kuitenkin varmasti teemme: takaisin Suomeen vetää tutun ja helpon ympäristön lisäksi ystävät ja sukulaiset, joita olisi aina kiva nähdä useammin.
Käytännön asiat vievät todella paljon aikaa ja energiaa, sekä ennen muuttoa että sen jälkeen. Yhdysvalloissa viisumihärdelli on välillä ihan uskomaton, ja kaikki kestää pidempään kuin olettaisi. EU-alueella tätä ei ole, mutta asunnon etsiminen etänä ei ole helppoa, emmekä ole siinä kertaakaan onnistuneet: Georgiassa Iiro asui ensimmäisen viikon hotellissa etsien meille asuntoa, Luxemburgissa minulla meni samaan kaksi viikkoa, ja Coloradossa kävimme kuukautta ennen muuttoa lomalla paikanpäällä etsimässä tulevaa kotia. Georgiasta Coloradoon muutettaessa muutto ei tosiaan ollut siitä helpoimmasta päästä muuttoyhtiön myöhästellessä ja jättäessä meidät ilman huonekaluja jouluksi, ja kahdessa muussa paikassa muutimme pelkkien matkalaukkujen kanssa kalustamattomiin asuntoihin, joten ensimmäiset viikot ja kuukaudet menivät huonekalukauppoja kierrellessä. Sitten vielä ajokortit, autorekisteröinnit, sähkösopimukset, rekisteröityminen kunnan asukkaaksi, ja muu paperityö, joka on eksponentiaalisesti vaikeampaa kuin Suomessa, koska Suomessa sentään yleensä oikeat toimintatavat ovat tiedossa. Luxemburgissa taas rekisteröin itseni kahteen otteeseen eri tavoin kunnan asukkaaksi, kun en tiennyt, että tavat ovat toisensa korvaavia, enkä vieläkään tiedä mikä niiden ero oli tai kumpi olisi ollut parempi.
Lopulta, kun muuttosäätö on suurimmaksi osaksi ohitse, elämä on oikeastaan aika mahtavaa. Normaalissakin arjessa sattuu ja tapahtuu koko ajan, ja jos lähtee pois totutuilta poluilta kohtaa vielä huomattavasti enemmän nähtävää, koettavaa ja elettävää. Melkein joka päivä tapahtuu jotain jännää, ja vaikka hampaita saa välillä kiristellä vierauteen liittyvien vastoinkäymisten edessä, monesti voi kokea myös onnistumisen tunteita. Kaukomaille matkailusta ei tule haaveiltua, kun lähialueetkin ovat täynnä outoa ja kiehtovaa. Kaikille tämä ei sovi, mutta minä nautin tästä täysin siemauksin.
Sitten itse arvontaan, ja ensimmäiseksi palkintojen esittely! Kahdella mantereella asuvana vietän paljon aikaa lentokoneessa, ja mielestäni parasta ajanvietettä mannertenvälisellä lennolla on käsitöiden teko elokuvaa katsellen. Atlantin yllä on syntynyt jos jonkinmoista neuletta, ja ensimmäisenä arvonnan palkintona on itse tehdyt käsineet vapaasti valittavassa värissä. Tyylivaihtoehtoja on kolme, joista voittaja voi valita itselleen mieluisen:
Toinen palkinto on luxemburgilaisen Oberweisin suklaata. Arvonnan voittaja saa valita, haluaako mieluummin hanskat vai suklaata, kakkossijalle tullut saa sitten jäljelle jääneen palkinnon.
Osallistua voi kommentoimalla tähän kirjoitukseen ja vastaamalla seuraaviin kysymyksiin:
1. Kuinka pitkään olet lukenut tätä blogia?
2. Minkälaisista postauksista pidät? Mistä aiheesta haluaisit kuulla enemmän?
Muista täyttää sähköpostiosoitekenttä. Tätä ei julkaista blogissa ja osoite tulee vain minun tietooni, jotta voin ottaa yhteyttä voittajiin.
Tiedostan, että tämä arvonta osuu päällekäin juhannuspyhien kanssa, joten arvonta-aikaa on kaksi viikkoa, jotta kaikki halukkaat ehtivät osallistua. Arvonta päättyy keskiviikkona 2. heinäkuuta klo 12:00 Suomen aikaa.
Bloggaajilla on mahdollisuus osallistua yhden arvan sijaan kahdella arvalla linkkaamalla omasta blogistaan tähän arvontaan. Jos teet näin, ilmoita siitä kommentissasi.
Loppuun kuva pari vuotta sitten tekemistäni kynsikkäistä todistamaan, että osaan neuloa.
Uuden vuoden kunniaksi bongasin Mintun blogista menneiden vuosien muistelupostauksen, jolla nyt kestitsen blogini lukijoita. Mummoni sanoin, ”Muistoissa, muistoissa ihana on elää.” Keskityn blogin teeman mukaisesti ulkomaihin liittyviin muistoihin, ja vuosiluvut tulevat vuoden 2012 mukaan, koska aloitin muistelun viime vuoden puolella.
Vuonna 2002 Goalla jossain apinapuistossa paikallinen mies pyysi saada ottaa yhteiskuvan meistä ja lapsistaan Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002
Tammikuussa Pekingissä mummuni seuramatkaseurana kävelin monta kilometriä hutongien eli vanhojen kortteleiden läpi etsiessäni nettikahvilaa. En löytänyt kahvilaa tai internetiä, mutta näin paljon vanhoja ukkoja pelaamassa kiinalaista shakkia.
Pekingissä iskin myös silmäni armeijan ylijäämätalvitakkeihin, joita käytti enemmistö nuorista. Haahuilin pimeässä markkinakorttelin kujia, mutta löysin vain miehiä, jotka kuiskivat, ”CD, DVD”. Lopulta otin taksin takaisin hotellille, ja matkalla poliisi pysäytti taksin, jonka jälkeen taksikuski ja poliisi huusivat toisilleen viitisen minuuttia ja pääsimme jatkamaan matkaa.
Pääsiäisenä lähdimme mummun ja äidin kanssa kolme sukupolvea Egyptin Luxoriin, jossa äitiäni ja minua luultiin useasti sisaruksiksi. Ihasteltuamme Luxorin temppeleitä aikamme lähdimme Assuaniin ja matkasimme paikallisten lossilla Elefantine-saarelle Niilin keskelle. Siellä nälissämme ihmettelimme, onko saarella ollenkaan ravintolaa, ja kysyimme asiaa paikalliselta vastaantulevalta mieheltä, joka vastasi ”toki” ja vei meidät kotiinsa nauttimaan äitinsä sapuskoita. Kattoterassilla istuskellessamme mies selitti olevansa saaren heimopäällikkö ja nuubialaisten prinssien perillinen, mitä emme talon prameuden huomioonottaen epäilleet, ja lopulta vei meidät felukka-purjeveneellään takaisin juna-asemalle.
Uuttavuotta vietimme perheen kanssa Intiassa Goalla, jossa olimme kaikki vuoron perää vatsataudissa ja jossa hotellin italialaisen ravintolan pastatkin olivat liian tulisia makuumme. Rannat olivat upeita ja ihmiset kohteliaita.
Goalla eräällä matkanjärjestäjän retkellä menimme aidolla intialaisella lähijunalla, josta suomalaisille oli varattu yksi junavaunu. Livahdin pian junavaunusta intialaisten puolelle ja tutustuin erääseen paikalliseen IT-insinööriin, jonka kanssa vaihdoimme jälkeenpäin sähköposteja. Taustamusiikkina junavaunussa oli jonkun matkustajan kännykän yksiääniset soittoäänet, joita hän soitti läpi yksi kerrallaan.
Romaniassa vierailimme Branin linnassa, jota markkinoidaan aitona dracularinnana, mutta jossa Vlad Tepes tuskin koskaan on käynyt Viisi vuotta sitten, vuonna 2007
Alkukeväästä järjestin opiskelijajärjestön perinteisen kotimaan ekskursion, jolla suuntasimme aloittestani Viroon ja Latviaan, jossa vierailimme mm. muovipussitehtaassa. Tilausbussin vessa meni matkan aikana rikki, mikä aiheutti pientä skismaa minun ja englannintaidottoman bussikuskin välille (suomeksi ja viroksi ei ole niin helppoa kommunikoida kuin luulisi…), mutta ratkesi lopulta kun kaverini suostui puhumaan hänelle venäjää.
Keväällä pitkän viikonlopun aikan kiersimme Iiron kanssa Romanian maaseutua, jossa ajaessa piti olla tarkkaavainen, sillä minä hetkenä tahansa tielle saattoi puskea joltain kujalta hevoskärry. Niitä oli liikenteessä melkein yhtä paljon kuin autoja.
Romaniasta pois pääsy ei mennyt ihan nappiin, kun myöhästyimme lennolta. Sillä hetkellä pänniintyminen oli armotonta ja päätimme, että meni syteen tai saveen, vietämme kivan illan ja otamme vähän paremman hotellin ennen huomista iltalentoa. Jälkeenpäin sain vieritettyä syyn myöhästyimisestä Finnairin niskoille (ihan oikeutetusti!), ja Finnair korvasi kulumme matkamme viimeiseltä 24 tunnilta.
Alkusyksystä järjestin opiskelijajärjestön perinteisen Pietarin ekskursion, jolla suuntasimme aloitteestani Moskovaan. Siellä vierailimme mm. raketti- ja avaruusyhtiö Energian museossa, jossa kuivan humoristinen vanhempi miesoppaamme oli päätyönään muistaakseni raketti-insinööri ja kertoi elävästi venäläisestä avaruushistoriasta. Kierros huipentui Juri Gagarinin avaruussukkulan maahan palanneen osan pällistelyyn, jonka kopion sisään sai kiivetä klaustrofobisoitumaan.
Loppusyksystä työmatka vei minut Milwaukeehen, josta käsin yhtenä vapaapäivänä käväisin Chicagossa. Siellä nähtävyyksiä kierreltyäni totesin, ettei yksinmatkustus sovi minulle, sillä haluaisin kovasti jakaa kokemukseni jonkun kanssa.
Battambangin pikkukaupungissa me tytöt kävimme valokuvaamossa ottauttamassa itsestämme perinnekuvat kambodzalaiseen tyyliin Kolme vuotta sitten, vuonna 2009
Tammikuussa reppureissasimme porukalla Thaimaassa ja Kambodzassa. Matkaan Bangkokista Kambodzan Battambangiin vaadittiin Skytrain-kaupunkijuna, kaukobussi, minikuorma-auton lava, kävelyä rajan ylitse sekä viiden tunnin taksimatka pitkin miinavaroituskyltitettyä tietä.
Angkor Watin temppeleiden kiertämiseen meni kolme päivää.
Kaksi päivää Kambodzasta paluuni jälkeen lähdin opiskelijavaihtoon Tsekkeihin Brnon kaupunkiin, jossa käytännössä kukaan ei puhunut englantia. Sen sijaan saksaa osattiin, mutta sitä taas minä en osaa, joten päädyin opettelemaan tsekin kevään aikana sille tasolle, että pystyin loppukeväästä hoitamaan yksinkertaisia asioita ja myös haparoivasti tulkkaamaan tsekinkielistä viinikellarikierrosta kavereille. Tsekki-Suomi-sanakirjasta tuli välttämättömyystarvike.
Asuin yliopiston asuntolassa 10-kerroksisessa masentavanharmaassa kuutiossa kaksiossa kolmen tytön kanssa. Tytöistä yksi espanjalainen oli mukava ja juttelimme paljon, mutta toinen espanjalainen antoi ymmärtää ettei puhu englantia eikä ymmärrä minua vaikka yökerhossa aamutunneilla puhuikin englantia kavereilleni. Kolmas kämppiksemme, mongolialainen tutkinto-opiskelija, puhui venäjää ja tsekkiä eikä sanaakaan englantia ja linnoittautui omiin oloihinsa huoneen nurkkaan kuuntelemaan venäläistä gangstaräppiä. Kaksiossa oli kaksi makuuhuonetta ja jääkaappinurkkaus; keittolevyt löytyivät käytävän perältä, ja uuneja koko talossa oli vain yksi, joten sen käyttöönsaanti oli aina epävarmaa. Onneksi ulkona syöminen oli todella halpaa.
Keväällä hain alani euroopanlaajuisen opiskelijajärjestön talviseminaariin Itävallan Alpeille, jossa seminaariosuutta ei varsinaisesti ollut, vaan asuimme ylärinteellä hirsimajatalossa, laskettelimme päivät ja iltapäivällä huolehdimme, että ehdimme takaisin majataloon ennen neljää, jolloin rinnehissit lopettivat kulkemisensa. Paikalle olin saapunut junalla, ja viimeistään tässä vaiheessa ihastuin Keski-Eurooppaan ja siihen, kuinka kaikkialta pääsee niin helposti kaikkialle.
En ollut lasketellut vuosiin, joten helpoimmissakin rinteissä oli tahkoamista.
Vaihtokauteni lopussa toukokuussa rinkkani paino oli merkittävästi yli lentokoneen 23 kilon rajan, joten lentämisen sijaan istuin 24 tuntia bussissa päästäkseni Tsekeistä Ukrainan Kiovaan, jonne suomalaiset kaverini olivat myös tulossa. Kävimme ihmettelemässä Tshernobylia, kiersimme Kiovan kaupunkia, sain ylimääräiset tavarani kaverien laukkuihin ja pääsin lopulta Suomeen, mistä ei tehnyt mieli poistua vähään aikaan.
Joulukuussa 2011 olin jyrkästi eri mieltä saksalaisten kanssa Saharaan aurinkopaneelien rakentamisen järkevyydestä. Vuosi sitten, joulukuussa 2011
Matkustin Brysseliin nuorten ilmastoseminaariin, jossa olin mukana järjestelytiimissä. Ilmastoneuvotteluiden varsinainen pitopaikka Etelä-Afrikka oli vähän liian kaukana, joten kyhjötimme kylmässä seminaarisalissa, jossa oli lämmitys rikki ja ulkona pakkasta, kun ruotsalaiset ilmastodelegaatit juttelivat Skypessä kuulumisiaan helteiseltä parvekkeelta auringonpaisteesta.
Ihastuin belgiversioon ranskanperunoista ja söin niitä melkein päivittäin kojujen eri kastikkeita kokeillen.
Iiro oli jo käynyt tutustumassa Atlantassa, ja ajatus muuttamisesta oli ilmassa.
Neuvottelin töissä eri keinoja, joilla voisin päästä lähtemään menettämättä työpaikkaani.
Joulun alla matkustin Turkuun sukuloimaan ja katsomaan joulurauhanjulistusta paikan päällä.
Keväällä 2012 kulutimme aikaa tarkkaillen kalastajien puuhia pyöreillä veneillään
Kuluneena vuonna 2012
Lähdin elämäni ensimmäiselle äkkilähdölle kun kolme päivää etukäteen varasimme Iiron kanssa lennot Vietnamiin 500 eurolla. Kahden viikon lomalle piti majoitukset ja kuljetukset varata itse, joten päädyimme viettämään leijonan osan lomasta pienehkössä Mui Nen rantakaupungissa loikoillen ilman mitään suunnitelmia.
Saigonissa kadun ylitys tuntui joka kerta uroteolta, sillä mopoja oli kaikkialla eikä kukaan tiennyt liikennesääntöjä, jos sellaisia edes oli olemassa. 90 miljoonan asukkaan maassa oli tuolloin 35 miljoonaa mopoa, ja tuntui että sellainen oli jokaisella täysikäisellä kaupunkilaisella.
Lähetimme kavereille huhtikuun alussa läksiäiskutsun, jossa emme kertoneet määränpäätämme, mutta annoimme linkit auton ja huonekalujen myynti-ilmoituksiin. Sitä seuranneissa määränpääveikkauksissa esiintyi mm. Ruotsi, Singapore ja Turku.
Vappu meni asuntoa pakatessa. Virallinen luovutushetki oli 2.5. klo 12 mennessä. Klo 11 seuraavat asukkaat odottelivat jo alaovella ja me painuimme suihkuun. Siinä vaiheessa olimme valvoneet 28 tuntia putkeen. Kierrätysyrityksistäni huolimatta täytimme yhden kokonaisen taloyhtiön roska-astian sekalaisella sälällä.
Viimeisenä työpäivänäni palauttaessani läppäriäni ja kulkukorttiani olo oli todella ihmeellinen. Heippa vaan, minä lähden ottamaan hypyn tuntemattomaan, nähdään joskus.
Olin joulun välipäivänä jäällä suunnilleen yhtä hyvä luistelija kuin tämä pikkujätkä, mutta hänellä oli mailankäsittely selkeästi paremmin hallussa.
Kahden viimeisen viikon aikana:
Olen pikkuhiljaa toipunut winter wonderland-taian lumoista ja tajunnut, että Suomen talvessa on myös huonoja puolia, kuten järkyttävät loskakelit ja liukastumisista tulleet mustelmat.
Matkalaukkuelämä on saanut hetkeksi pysyvämpiä muotoja, kun uudenvuoden paikkeilla siirryimme asumaan Etelä-Amerikassa reissaavan pikkusiskoni asunnolle. Tätä ennen olimme kiertäneet sukulaisten nurkkia ja nukkuneet ilmapatjoilla.
Pitkästä aikaa kävin luistelemassa, ja taidot olivat ehkäpä aavistuksen ruosteessa. Tein silti tiukassa lätkämatsissa maalin. Matsin loppulukemat taisivat olla 16-15.
Uuttavuotta otin vastaan Suomenlinnassa vanhassa ruutikellarissa, jonne ei kännykkä kuulunut sisälle ja tunnelma oli sekä fyysisesti että henkisesti lämmin.
Minulla alkaa jo olla ikävä kotiin Georgiaan. Onkohan siellä jo syksy vaihtunut kevääseen?
Kannustan lämpimästi muita bloginpitäjiä kopioimaan idean.
Kalifornian auringossa asuva mielettömän kauniita kuvia napsiva Ronja lähetti minulle haasteen lempiasioistani, joten tässä tulee.
Lempinumero: 8. Sain kuulla hiljattain, että piirrän sen kuulema aivan väärin. Piirrän sen piirtämällä kaksi ympyrää ja nostamalla kynän paperista välissä. Piirtävätkö kaikki muut muka kahdeksikon yhdellä kynänliikkeellä?
Alkoholiton suosikkijuoma: Kylmä kaakao. Sain kuulla lukiossa, että lausun sen kuulema aivan väärin. Puhuin tuolloin kaakkaosta kahdella koolla. Painostuksen alaisena vaihdoin normaalimpaan lausumismuotoon, vaikka äitini taitaa yhä suosia kaksoiskonsonanttia.
Lempieläin:Nämä kissat. Näissä ei ole mitään vääärää.
Facebook vai Twitter: Facebook on todella kätevä yhteydenpidossa Suomessa asuvien kavereiden kanssa. Twitteriä en käytä.
Intohimoni: Kaupunkien keskustat. Ei minulla mitään maaseutuakaan vastaan ole, mutta täällä lähiömaton keskellä tulee todellinen kaipuu elävään kaupunkikeskustaan. Koolla ei ole väliä, mutta katukahvila, keskustori ja vanhat mukulakivikadut (no okei, ei ehkä, mutta vähän 80-lukua vanhempi tunnelma) ovat parhautta.
?eský Krumlov, kaunein tsekkikaupunki
Suosikkiviikonpäiväni: Lauantai – koko päivä vapaata eikä seuraavanakaan päivänä tarvitse herätä aikaisin!
Suosikkikukka: Vaikka äitini on puutarhatoimittaja, minulla ei ole suosikkikukkaa, koska kukkatietouteni on nollissa. Äitinikin tietää tämän ja joskus taannoin kirjoitti kolumnissa, että ”on kauas omena puusta pudonnut” ja ”boheemi tytär ei osannut pitää hengissä edes kaktusta”. Kiitos, äiti. Sen sijaan suosikkipuu minulla nykyään on: neidonhiuspuu, ainoa elävä laji luokassaan, ja kasvanut maailmassa jo dinosaurusten aikaan. Äitini näytti minulle kyseisen puun lehden Savannahissa, ja pari viikkoa sitten tajusin, että sellainen kasvaa myös meidän pihallamme.
Kellastuneita neidonhiuspuun lehtiä pihallamme. Siis elävä fossiili, meidän pihallamme! Kui siistiä!
Haaste tuli jakaa eteenpäin viidelle seuraamalleni blogille, jolla on alle 200 lukijaa. Tällä kertaa haaste lähtee amerikansuomalaista arkea Suomessa elävälle The Sugar Antelopelle, Washington DC:ssä tapaamalleni Reetalle, urheilusta tarinoivalle Mintulle osoitteessa Kunnon kaipuu, ruoasta, sisustuksesta, vaatteista ja meikeistä kertovalle Shop, Travel & Food -blogille sekä lapsiperheen arjesta Yhdysvalloissa kertovalle Toinen koti -blogille.
Sanna lähetti blogille tunnustuksen aurinkoisuudesta. Kiitos! Aurinkoa täällä onkin viime päivät riittänyt, ja lämpöasteet ovat nousseet tällä viikolla joka arkipäivä helteen puolelle. Viikonlopuksi ja ensiviikoksi oli kuitenkin luvattu alle 15 astetta, joten kuluneella viikolla piti nauttia mahdollisesti viimeisistä ”Suomen kesä” -päivistä tämän vuoden puolella.
Suurin osa naapureista on jo lakannut käyttämästä uima-allasta, koska the weather has cooled down. +25 astetta ei kuitenkaan täytä minun määritelmääni viileästä, ja auringonotto bikineissä oli vielä erittäin miellyttävää. Uima-altaan vesi sen sijaan on jo viilentynyt noin viidentoista asteen kieppeille, koska yöt ovat olleet alle kymmenasteisia, ja uima-allas on lämmittämätön.
Koska sijaitsemme sisämaassa, lämpötilaerot päivän aikana ovat korkeat. Aamulla vedetään takkia päälle, ja iltapäiväkolmelta on hellettä. Talvella tämä kuulema tarkoittaa yöpakkasia yhdistettynä keskipäivän T-paitakeleihin.
Real Simple on kahden numeron lukukokemuksen perusteella paras naistenlehti, johon olen ikinä törmännyt. Halloween-teemalehdistä taas Phyllis Hoffman oli ainoa, joka ei keskittynyt lehdessä lasten teemajuhliin, vaan antoi mm. vinkkejä, miten koristella kurpitsoita vanhoilla mustilla verkkosukkahousuilla ja sen jälkeen vajoutua mustavalkoiseen vintage-kauhu-tunnelmaan valkoisten cosmopolitanien ja suklaakonvehtien voimin.
Minttu heitti minulle blogissaan haasteen. Olen tunnetusti vähän huono sanomaan ”ei”, joten en osaa tästäkään kieltäytyä.
1. The person nominated must share 11 facts about themselves.
2. The person nominated must answer the questions the tagger
( the person who nominated them) set for them.
3. The person nominated must choose 11 people to tag (nominate)
and create 11 questions for them to answer.
Then they must go to their pages and let them know they were nominated!
There are no tag backs!
11 faktaa:
Lempihuoneeni asunnossamme on tällä hetkellä makuuhuone, koska se on lähimpänä valmista.
Pelkään pyyhkeiden ostoa, sillä nykyiset pyyhkeemme ovat huonoa laatua, enkä halua ostaa huonolaatuisia pyyhkeitä jatkossa – mutten myöskään ole varma, miten erotan hyvälaatuiset huonolaatuisista.
Olen nyt ruskettuneempi kuin ikinä aiemmin aikuisiällä.
Olen harrastanut varta vasten auringonottoa hyvin harvoin, vaikka uima-allasalueemme on täynnä aurinkotuoleja.
En enää jännitä niin paljoa englannin puhumista puhelimessa kuin kuukausi sitten.
Onnistuin jumiuttamaan keittiömme jätemyllyn eilen, enkä ole vielä viitsinyt kutsua korjaajaa paikalle, koska keittiössä on likaisia astioita.
Yhdysvaltain olematon kuluttajasuoja ärsyttää minua lähes viikottain, tarkalleen ottaen aina silloin, kun muistan laittaa valitusta IKEAn asiakaspalveluun. Minne valitan, kun asiakaspalvelu ensimmäistä sähköpostia lukuunottamatta jättää vastaamatta valituksiini valmistusvirheestä?
Ärsyynnyn jokaisesta ”America: The Story of Us” -dokumenttisarjan jaksosta, mutta samalla haluan ehdottomasti katsoa sarjan loppuun, koska jaksoissa on paljon hyvää faktatietoa. Tästä voisin kirjoittaa oman postauksensa…
Yritän yleensä ymmärtää kaikkia, mutta yksi asia menee yli hilseen: En ymmärrä sitä noin kolmannesta kansasta täällä päin, joka ajaa pick-upilla ilman mitään ilmeistä tarvetta. En ymmärrä, miten pick-up voi olla kenenkään mielestä ”cool”.
Ruokakaupan donitsihylly on mielestäni samanaikaisesti sekä ällöttävä että äärimmäisen maukkaan näköinen.
Taloudessamme kaikki juomavesi nautitaan 0,5 litran pantittomista muovipulloista, enkä koe tästä mitään kummempaa ympäristörikossyyllisyyttä.
11 kysymystä Mintulta:
Lempiurheilulajisi? Uinti. Kun Iiro katsoi meille asuntoa, minä katsoin taloyhtiöiden uima-altaiden kokoa ja muotoa GoogleMapsista. Meidän taloyhtiömme uima-allas on Aalto-maljakon muotoinen eikä näin ollen aivan optimaalinen, mutta koska naapurit keskittyvät ottamaan aurinkoa eivätkä uimaan, saan usein pörhältää altaassa itsekseni. Altaan tarkasta pituudesta ei ole tietoa, mutta arviot liikkuvat välillä 17-20 metriä.
Tykkäätkö Star Warsista?
Tykkäsin enemmän teininä, mutta katsoohan niitä ihan mielellään nykyäänkin.
Jos sinun pitäisi tehdä vaikutus, mitä kokkaisit?
Jotain jonkun huippukokin reseptikirjasta. Todennäköisesti kokkaisin reseptiä ensimmäistä kertaa ja mokaisin jossain vaiheessa.
Paras urheilumuistosi?
Viime viikonlopun hengessä: olin 15-vuotiaana vaellusriparilla UKK-puistossa Lapissa, ja koululiikunnan masentama minäni sai silloin ensimmäistä kertaa fiiliksen, että on mahdollista pärjätä jossain urheilullisessa. Parasta oli se, että olin yksi harvoja tyttöjä, jotka kantoivat itse rinkkansa puolireiteen virtaavan jääkylmän joen poikki.
Mitä lajia haluaisit kokeilla?
Koskenlaskua Smoky Mountainsilla.
Michael Phelps vai Usain Bolt?
Phelps, koska se ui.
Pitikö sinun googlata jompikumpi edellisistä?
Hämmentävää kyllä ei, vaikka tässä taloudessa AJC:n urheiluliite lentää suoraan paperinkeräykseen ja Olympialaisia en ole katsonut sekuntiakaan.
Paras treenibiisi?
Kuuntelen todella harvoin musiikkia treenatessa, mutta uima-altaalla soi aina uusimpien hittien kavalkadi kaijuttimista, ja tämä on hyvä:
Paljonko nousee penkistä vai onko sinulla hajuakaan?
Nousee, kun laite on säädetty ysille. Se on varmaan joku tasaluku paunoissa.
Mitä syöt yleensä aamiaiseksi?
Vaihtelevasti puuroa omenasoseella, itsepaistettuja sämpylöitä juustolla tai itsepaahdettua mysliä rasvattomalla kreikkalaisella jugurtilla (se suosituin maustamaton jugurtti täällä), riippuen mitä jaksaa tehdä ja mitä on valmiina. Tai joskus suklaamuroja, sorruin viime viikolla ostamaan paketin.
Monetko kengät sinulla on?
Juoksukengät, salikengät, feelmaxit, MBTt, gladiaattorikengät, korkkarisandaalit, balleriinat, kolmet Kedsit, vaelluskengät, vaellussandaalit, korkkarit ja flipflopit, jotka ovat oikeasti Iiron, mutta vähän liian pienet, joten Iiro lupasi ne minulle, jos ostan hänelle uudet. Eli 13,5. Suomessa olevien lukumäärästä ei hajua.
11 kysymystä eteenpäin:
Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?
Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?
Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?
Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?
Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?
Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?
Nimeä yksi paikka, jossa ”pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan”, mutta jossa et ole vielä käynyt.
Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?
Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?
Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?
Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?
Haastan kysymyksiin vastaamaan kaikki ulkosuomalaiset, jotka kysymykset sattuvat näkemään, mutta erityisesti nämä 11 henkeä: Valloista Pilvi, Ronja, Arya, Anni, Leena, Kat ja Anna-Kaisa, Australiasta Anna, Belizestä Kata, Saksasta Finn For Life ja Ranskasta Riina.
