Häämatkamme stressaavin hetki oli, kun istuimme Sint Maartenilla liikenneruuhkassa ja pelkäsimme myöhästyvämme. Iiro vilkuili levottomasti kelloa kun autot matelivat hitaasti eteenpäin. Minuutit kuluivat, minä latelin apukuskin paikalta täysin turhia ohjeita. Saimme tuskin auton parkkiin, kun juoksimme jo pää kolmantena jalkana kohti rantaa.
Joku voisi tässä vaiheessa kuvitella, että olimme myöhästymässä risteilyaluksestamme, mutta ei. Ehdimme kuin ehdimmekin ajoissa, ja kiirehtimisen syy oli tämä:
Rantaloma on minulle vähän sellainen jännä mörkö. Antakaas kun selitän…
Lähtökohtaisesti ”en ole rantaomaihminen”, koska olenhan aktiivinen paikasta toiseen touhottaja, bongailen nähtävyyksiä, maistelen ruokia, koluan läpi museoita ja siinä välissä kiipeän vuorelle tai vähintään pilvenpiirtäjän huipulle. Olisi todella hassua sanoa menevänsä jonnekin vain rannalle. Ei vaan alkuunkaan istu imagoon todeta, että voisi viettää lomansa pelkästään rannalla maaten, ja vaikeaa se olisikin, koska silloin tuntuu helposti jäävän jostain paitsi.
Toisaalta on se fiilis, kun olen lähdössä jonnekin, missä rantalomaa voi viettää, ja pakkaan mukaan kolme kirjaa, kymmenen lehteä ja kilon aurinkorasvaa ajatellen, että jes, tätä minä aion tehdä! Että ihan luvan kanssa saa vain olla ja lötköttää ja lukea kirjaa! Luen nykyään kirjoja vain kulkuvälineissä (bussit, junat ja lentokoneet) ja aurinkoa ottaessa, ja jälkimmäinen tuntuu todelliselta luksukselta.
Lopullista vastausta Kanaria-kysymykseen ei saatu, joten jos sinulla on mielipide, niin jätä toki kommentti. Sen sijaan joillakin oli valinnan vaikeutta maailman rannoista ylipäätään.
Kysyin Facebookissa, missä sijaitsee maailman paras ranta. Näin te lukijat vastasitte:
7. Australia
Whitehaven Beach Queenslandin Whitsunday-saarilla. Valkohiekkainen ranta on valittu maailman ympäristöystävällisimmäksi ja Queenslandin puhtaimmaksi. Whitsunday-saarelle pääsee parhaiten lentämällä. [kuva: Birger Kühnel]
Cape Tribulation Queenslandissä Daintreen kansallispuistossa. Kaukana kaikesta sivistyksestä, tänne pääsee ohjatulla retkellä Cairnsista tai sitten omalla autolla, ja paikan päällä voi majoittua eco-lodgessa sademetsän siimeksessä. [kuva: Ian Mackenzie]
6. Brasilia
Ipanema, Rio de Janeiron laulustakin tuttu ranta. Sana ”ipanema” on tupi-intiaanien kieltä ja tarkoittaa huonoa tai haisevaa vesistöä, mutta todellisuus lienee jotain aivan muuta. [kuva: alobos Life]Boipeban saari sijaitsee vajaat 100km Salvarodista etelään, ja suurin osa sen 20km rantaviivasta on autiota hiekkarantaa. [kuva: Danielle Pereira / Miradas]
5. Malediivit
Malediivien saariryhmä koostuu noin 1200 saaresta keskellä Intian valtamerta. Joka rantaresortille riittää oma saarensa, ja saaret ovat sukeltajien suosiossa. [kuva: Mac Qin][kuva: Pirkko / Meriharakka.net]
4. Intia
Anjuna on kylä Goalla, joka on ollut hippien valtaama 60-luvulta asti. Kylästä etelään on vilkkaahko ranta, jolle pääsee parhaiten skootterilla ihmettelemään rannalla laiduntavia lehmiä. [kuva: Olivier]Goa itsessään on intialaisten oma rantalomakohde, joka eroaa muusta Intiasta portugalilaisvaikutteisella arkkitehtuurilla ja ruoalla. Alue oli Portugalin siirtomaa 500 vuoden ajan. [kuva: Dennis Yang]
3. Filippiinit
Pieni Boracayn saari tunnin lentomatkan päässä Manilasta on kokenut viime vuosina matkailun hyökyaallon ja on nyt erityisesti aasialaisten turistien suosiossa. Iltaisin rannalla pidetään juhlia. [kuva: Duncan Rawlinson / Duncan.co]Vieläkin pienempi Malcapuyan saari sijaitsee vähän kuuluisasta Palawanista pohjoiseen. Saarelle järjestetään yleensä vain päiväretkiä Coronista, mutta rannalla on myös pari mökkiä, joita voi vuokrata. [kuva: Sanna / Siveltimellä]
2. Kreikka
Halkidikin niemimaa Thessalonikin lähellä on täynnä rantoja. Kavourotripesin ranta sijaitsee Sithoniassa, alueella jossa rannat ovat autiompia ja yöelämä rauhallisempaa kuin läheisessä Kassandrassa. [kuva: gichristof]Läntisen Kreikan saariston Zakynthos on rento lomakohde, jossa on sekä yöelämää että ajanvietettä lapsiperheille. Bouka Beach sijaitsee 8 kilometrin päässä Zakynthoksen kylästä ja on yksi saaren rauhallisemmista rannoista. [kuva: Robert Wallace]
1. Suomi
Vaikka maailma on täynnä hienoja rantoja, kaikkein parhaat rannat vastaajien mielestä löytyvät kuitenkin Suomesta. Omaa mökkirantaa ei hakkaa mikään.
Missä sinun mielestäsi sijaitsee maailman paras ranta?Kerro se Facebookissa ja voit voittaa Globe Hopen purjekankaisen laukun! Arvonta on auki blogin lukijoille vielä reilun viikon.
PS. Maanantaina rantalomista keskustellaan myös Twitterin #matkachatissa! Tule linjoille klo 20 Suomen aikaa.
Reilu viikko sitten tuntui jo valmiiksi siltä, että olin saapunut paratiisiin, mutta kun laukunkantaja talutti minut huoneeseeni ja tajusin parvekkeen avautuvan suoraan itään, hihkuin innoissani. Auringonlaskut ovat kauniita, mutta vielä kauniimpia ovat auringonnousut, ja parasta on, jos sitä voi ihailla suoraan sängystä – ja ehkä vetäistä vielä pienet tirsat ennen aamiaista.
Just tällainen näkymä mulle kiitos! Huoneen merinäköalalla tarjosi Margaritaville Resort – tosin tässä hotellissa joka huone on näköalahuone.Kannattiko nousta vähän seiskan jälkeen? No kannattiko? Purjeveneilijän mielestä varmaan kannatti.
Ei sillä, että olisin tullut jostakin Euroopan loskakylmäloukusta Floridan lämpöön. Coloradossakin oli ihan hyvä sää ja elohopea kiikkui helteen rajoilla. Silti se kuuma kosteus, joka löi vasten kasvoja kävellessäni ulos Miamin lentokentältä ja tilatessani taksia kohti Fort Lauderdalea oli jotain aivan muuta. Vietin Etelä-Floridassa yhdeksän päivää, ja näiden aikana parasta oli:
Hollywoodin rantabulevardi. Sunnuntai-iltanakin bändi soitti bändilavalla ja suoraan lentokoneesta tulleena oli ihana työntää varpaat hiekkaan.
Fort Lauderdalen ranta ja meri, joka oli vielä marraskuussa mukavan lämmin. Yöllä täällä olisi voinut bongata munivia merikilpikonnia.
John U Lloyd State Parkin ranta, jossa me olimme ainoita ihmisiä. Jos Floridan rannat ovat mielestäsi liian turistoituneet, tule tänne.
Hollywoodin rantaa ihan Margaritaville-hotellin ulkopuolellaJohn U Lloyd State Park – rantaa samassa jamassa kuin vuosisata sitten, kun postinkantajat kävelivät näitä rantoja pitkin monta päivää putkeen viemään postia Fort Lauderdaleen.
175 askelta, jotka johtavat Hilllsboro Inletin majakkaan. Majakan museo on pieni eikä linssiä pääse ihmettelemään, mutta voi pojat niitä näkymiä!
Ne maagiset pari minuuttia, kun hiffasin, miten lentolauta toimii. Olivat muuten ihan täysin niiden noin kymmenen epätoivoisen räpiköimisminuutin arvoisia.
Neljä alligaattoria, jotka bongasin kiitäessämme suokiiturilla läpi öisten Evergladesien.
Yksi alligaattori, jonka bongasimme Iiron kanssa ajaessamme ”vaihtoehtoista tullitonta reittiä” kohti Seminole-intiaanireservaattia. Tämä vaihtoehtoinen reitti oli erittäin huonokuntoinen hiekkatie pitkin suon reunaa, ja alla oli Toyota Prius…
Pari kilometria korotettuja kävelyteitä soiden yläpuolella Ah-Tah-Thi-Ki-seminoleintiaanimuseon yhteydessä. Älä astu pois boardwalkilta, paikan päällä varoitettiin. Joo ei tulisi mieleenkään.
Tasan yksi suomönkijä, jonka ainoat kyyditettävät me Iiron kanssa olimme. This might be a little more bumpy than usual, kuski totesi ja rymisteli suoraan keskelle suota.
Ilman korotettua kävelytietä ei rämpimisestä soilla olisi tullut yhtään mitään.Oikealla suokiituri, vasemmalla ”buggy” eli varmaankin sitten suomönkijä?
240 kilometriä Key Westiin, jotka taitoimme auton sijaan pienlentokoneella. Tällä lennolla vihdoin tajusi, kuinka jättimäisen valtavat Evergladesien suot oikein ovat.
Ne 100 000 muuta juhlijaa, jotka olivat saapuneet Key Westin Fantasy Festiin. Kaverit hehkuttivat, että ”hullimpi kuin New Orleansin Mardi Gras”, ja vaikka en ole Mardi Grassa käynyt, niin ei ole vaikea uskoa…
Everglades pienkoneen kyydistä nähtynä. Upea!
Kymmenet uudet matkabloggaajatutut TBEX-blogikonferenssissa.
Kaksi ”vanhaa” blogikaveria, joihin pääsi vihdoin tutustumaan kunnolla. Tsau, Sanna ja Ulla!
150cm leveä testivoittaja-ilmapatja, jonka Fort Lauderdaleen muuttanut ystävämme Henri oli hankkinut vieraspatjaksi. Tämä nyt ihan oikeasti ilman ironiaa.
Osa tämän kirjoituksen kuvista ja tapahtumista on Greater Fort Lauderdalen järjestämältä pressimatkalta.
Parasta Luxemburgissa on se, kuinka helposti täältä pääsee pois.
Ota kartta ja piirrä siihen Luxemburgin ympärille ympyrä, sellaisella sanotaanko nyt vaikka viiden tunnin ajomatkan säteellä. Kuinka paljon mielenkiintoisia paikkoja ympyrän sisälle jää? Niinpä niin, aika paljon.
Tässä se suunnilleen viiden tunnin ajomatkan ympyrä on
Täydellinen yhdistelmä syntyy, kun auton vielä pakkaa täyteen kavereita, hyviä juttuja ja letkeää musiikkia, kuten me teimme viime viikonloppuna. Lähdimme silloin Nusan ja Alexandran kanssa moikkaamaan Haagiin muuttanutta Annaa. Minä olin vuokra-automme kuski, Alexandra luki ohjeita GoogleMaps-printeistä ja Nusa tuskaili takapenkillä Belgian kartan kanssa, joka oli niin iso, ettei sitä saanut käännettyä ympäri autossa. Lähdimme perjantaina jo vähän yhden jälkeen, jotta välttäisimme pahimpien ongelmakaupunkien ruuhkat – siis Luxemburgin ja Brysselin – ja jälkimmäisen ohitettuamme huokasimme vihdoin helpostuksesta ja maltoimme pysähtyä jaloittelemaan.
Jaloittelupaikaksi valikoitui Lier, pikkukaupunki vähän Antwerpistä itään. Parkkeerasimme auton keskusaukion lähettyville ja lähdimme jalan tsekkaamaan nähtävyyksiä, joihin kuului peräti kaksi maailmanperintökohdetta: kellotorni ja flaamilaisten beguiinien talot. Kellotornin olin jo spotannut aiemmin toisesta kaupungista, mutta beguiinien talo oli 99. vierailtu maailmanperintökohde!
Kellotorni vasemmalla ylhäällä, alakuvat Zimmertornista, jossa belgialaisen astronomi ja kellontekijä Louis Zimmerin suunnittelema kello. Kävimme teellä ja lieriläisillä kekseillä Markt19-kahvilassa keskustorin laidalla.
Lierin jälkeen eksyimme kerran jos toisenkin, printattu GoogleMaps ei ollutkaan paras apu ja kartta ei ollut tarpeeksi tarkka harhaillessamme Haagin katuja, joten perillä Haagissa olimme vasta pimeän jo tultua. Annan kokkaamia souvlakeja nauttiessamme kävimme läpi vaihtoehtoja viikonlopun ohjelmaksi ja päädyimme lähtemään seuraavana päivänä läheiseen Isoon Kaupunkiin, Rotterdamiin.
Rotterdam on vähän Helsinkiä suurempi satamakaupunki, Euroopan suurin satama, ja Alankomaiden toiseksi suurin kaupunki heti Amsterdamin jälkeen. Päivän sää ei tehnyt meihin kovinkaan suurta vaikutusta – sadetta, pilviä ja lisää sadetta – joten sillä oli varmaan oma vaikutuksensa mielipiteeseeni, kun sanon, etten erityisesti kaupungista perustanut. Hienoa arkkitehtuuria kyllä löytyi – hassuja kärjellään seisovista kuutioista koostuvia opiskelija-asuntoja, puolikaaren muotoinen kauppahalli, näyttävä Erasmus-silta – mutta muuten kaupunki tuntui olevan täynnä kauppoja, kauppoja ja lisää kauppoja, vieläpä suurin osa ketjuliikkeitä, joista ei todellakaan tehnyt mieli ostaa mitään.
Toisaalta löysimme kaupungista paljon paikkoja, joissa jossain muussa säässä, jonain muuna päivänä, olisi ollut kiva istuskella oluen tai viinilasillisen äärellä ihmettelemässä maailman menoa. Viime syksynä avattu uusi puolikaaren muotoinen kauppahalli oli todella vaikuttava ilmestys – ja niin suosittu, että jouduimme jonottamaan sisään – ja vanhassa satamassa oli sympaattisia paatteja ja terasseja. Kuulema museot kaupungissa ovat myös hienoja, mutta niihin meillä ei riittänyt aika, emmekä olleet tutustuneet niihin tarpeeksi hyvin, että olisimme osanneet valita yhtä kiinnostavaa.
Rotterdamin vanhassa satamassa oli vähän Amsterdam-fiilistä
Rotterdamin kaupungintalo oli yksi harvoista keskustan rakennuksista, joka selvisi toisen maailmansodan pommituksista.
Ajaessamme takaisin Rotterdamista Haagiin takapenkiltä rupesi kantautumaan vankka pyyntö: haluamme merelle! Niin halusin minäkin. Merta on ollut ajoittain ikävä, ja silloinkin kun ikävä ei vaivaa, sen kaukaisuus Luxemburgissa ja Coloradossa tuntuu. Olimme katseleet jo pitkään yllä lentäviä lokkeja ja halusimme päästä näkemään ulapan ja mainingit.
Minulla ei ollut ennen tätä reissua mitään havaintoa Haagin rannasta, mutta nyt jos sattuisin olemaan tuolla päin kesällä, niin ehdottomasti viettäisin pari päivää rannalla. Se oli nimittäin aivan mahtava. Iso, leveä, hiekkaa silmänkantamattomiin, Atlantin aallot ja pitkä rivi rantakahviloita, -ravintoloita ja -baareja, joista yhteen me istahdimme lasiseinien taakse pöydässä roihuavan tulen ääreen nauttimaan omenapiirakkaa ja teetä. Ei edes haitannut, että ulkona puhaltava hyinen tuuli kylmäsi luita ja ytimiä. Hämärtyvä auringon kajo oli kaunis.
Rantakahvilarivistön takana oli korotettu rantakatu ja uusi rivistö rantaravintoloita. Karusellista tuli vähän mieleen Boardwalk Empire.
Taustalla näkyvä Kurhaus rakennettiin 1800-luvun loppupuolella konserttitaloksi ja hotelliksi. Rakennuksessa toimii yhä hotelli, mutta ura konserttitalona loppui vuoden 1964 Rolling Stonesin konserttiin, josta yhtyeen piti paeta paikalta yleisön alkaessa mellakoimaan.
Auringon laskettua kiersimme autolla Haagin kuuluisia instituutioita: tuossa on Europol pomminkestävine lasiseinineen, tuossa Jugoslavia-tuomioistuin, ja tuossa Rauhanpalatsi, jossa mm. Kansainvälinen tuomioistuin kokoontuu. Sivukadut olivat täynnä pompöösejä suurlähetystöjä, ja siellä täällä näkyi ministeriörakennuksia.
Rauhanpalatsi, Vredespaleis, joka rakennettiin ajatuksena, että se takaisi ikuisen maailmanrauhan. Vuosi rakennuksen valmistumisen jälkeen syttyi ensimmäinen maailmansota.
Hallintorakennusten lisäksi Haagissa on paljon indonesialaisia ravintoloita – Indonesiahan on vanha hollantilainen siirtomaa – ja me kävimme syömässä niistä yhdessä, Tri Tunggalissa. Ruoka oli maukasta, ja sitä tuli montaa eri sorttia, joten suosittelen lämpimästi! Vielä lämpimämmin vinkkaan käyntiä drinkeillä Haagse Torenissa, näköalaterassilla varustetussa pilvenpiirtäjässä: sisäänpääsy oli nimittäin 6 euroa, ja siihen sisältyi yksi drinkki, joka saattoi olla mm. 9,5 euron cocktail. Näköalat olivat mahtavia ja cocktailit todella hyviä sekä mahdollisesti jopa huokeampia kuin maan kamaralla.
Sunnuntaina ideana oli käväistä nopeasti katsomassa Haagin nähtävyyksiä ennen pitkää paluumatkaa, mutta lähtö venyi, kiitos vanhaan kuningattaren talvipalatsiin rakennetun huippukiinnostavan Escher-museon, joka oli täynnä tuon hollantilaistaiteilijan illuusioita. Museon jälkeen kävimme vielä nopeasti kävelemässä parlamenttitalon ohitse ja hakemassa keskustasta sämpylät mukaan matkalle. Tässä vaiheessa koko viikonlopun vallinnut ankea sadesää taukosi ja aurinko helotti kirkkaalta taivaalta niin, että olisi tehnyt mieli istahtaa terassille siitä nauttimaan, mutta ei auttanut mitään, pakko oli lähteä.
Tämän torin nimi on Het Plein, suomeksi ”Tori”. Terassit olivat melkein täynnä vaikka lämpöasteita ei yhäkään ollut kuin vähän yli 10.
Paluumatkalla pidimme jaloittelutaukomme auringon laskiessa kelttien perustamassa Namurissa, vähän Brysselistä etelään. Reippailimme yli tuhat vuotta vanhan linnoituksen harjalle, jonka jälkeen joimme kupit teetä lämpölamppujen alla kaupungintorin terassilla. Kun myöhään illalla sain vihdoin auton palautettua, olin rättiväsynyt – mutta tyytyväinen.
Olenko jo hehkuttanut kaikille, että olimme pari kuukautta sitten Havaijilla ja siellä oli upeaa? Jos en, tai jos joku vielä epäilee tätä, niin seuraavaksi 10 matkakuvaa reissulta Journey Diary -matkablogin haasteen mukaisesti.
1. Kuva lentokoneen siivestä: Kaho’olawen asumaton saari matkalla Big Islandilta Oahulle
2. Paras vahingossa onnistunut otos: Jeeppimme tuli Big Islandilla tarpeeseen, kun ajoimme sillä kuhmurista tietä pitkin Papakolea Beachille, jossa ihmettelimme vihreää hiekkaa. Paikallisilla nuorilla suosittu matkantekoväline oli vanha pickup korotetulla maavaralla.
3. Matkakuva, joka saa hyvälle tuulelle: Kävimme Yhdysvaltojen eteläisimmässä pisteessä, ja löysimme sieltä Yhdysvaltojen eteläisimmät vessat. Heh heh!
4. Luontokuva: Vuonna 1959 Kīlauean tulivuori purkautui ja jätti jälkeensä laavajärven nimeltä Kīlauea Iki, joka on nyt jo melkein jäähtynyt. Kraaterissa pystyy nykyään patikoimaan.
5. Kuva yläilmoista: Mauna Kean huippu on 4205 metrissä ja täynnä observatorioita ohuen ilmakehän ja vähäisen valonsaasteen ansiosta. Huipulta erottaa horisontissa Mauin tulivuoret.
6. Postikorttimaisema: Aallot murtuvat Big Islandin laavakivirantaa vasten.
7. Kuva matkaseurasta: Meinasimme jäätyä Mauna Kean huipulla. Jäätävä tuuli ja heikko happi ajoi meidät pariin otteeseen lämmittelemään Jeepin sisälle, kun odotimme auringonlaskua. Mahtavana matkaseurana minulla oli Iiro, Henri ja Teemu.
8. Fiilistelykuva palmun alla: Oahulla parasta oli vuokrata avo-Camaro ja lähteä pörisemään pitkin palmujen reunustamia rantateitä.
9. Hyvää huomenta -kuva: Big Islandin hotellimme Sheraton Konan aamiaisbuffet oli loistava, ja Iiro tykkäsi erityisesti Konan kahvista.
10. Lempikaupunkini Havaijilla oli samalla melkeinpä ainoa kaupunki. Waikikiin verrattuna kaikki muut paikat tuntuivat kyliltä.
Minulla oli lapsena 80-luvun hittipeli Hotelli, jossa mentiin ympäri maailmaa ja rakennettiin mitä hulppeimpia hotellitorneja. Yksi ärsyttävimmistä hotelleista pelissä oli Hotel Waikiki, koska siinä oli tsiljoona bungalow-lisärakennusta, joiden rakentamisessa kesti pieni iäisyys. Tuolloin lapsena vielä luulin, että pelissä olevat hotellit olisivat oikeasti olemassa jossain päin maailmaa, mutta todellisuus on toinen: Waikiki on täynnä hotelleja, eikä yksikään niistä muistuta bungalowta.
Me päädyimme monesta hyvästä vaihtoehdosta Hyatt Place Waikiki Beachiin. Hintakupissa painoi kohtuullisen hintaiset huoneet sekä lyhyt kävelymatka rannalle, ja kumpikin näistä toteutui. Rannalle oli itseasiassa aivan naurettavan lyhyt matka, pari minuuttia jalan, ja hotellin respasta sai napattua mukaansa kunnon kokoiset rantapyyhkeet, jotka pystyi sitten hiekkaisina palauttamaan respaan.
Huoneemme oli Deluxe City View, jossa Deluxe tarkoitti enemmän tilaa, City View taas käytännössä ”ei näkymiä”. Huone oli toisessa kerroksessa eli 16-kerroksisessa hotellissa melkein katutasossa, eikä terasille tehnyt mieli mennä istumaan ”näytille”. Hyvänä puolena ikkunat olivat äänieristävää mallia, emmekä kertaakaan heränneet liikenteen meluun, vaikka sitä kadulla riitti.
Huoneessa oli tilaa levittäytyä. Tarjottimella pystyi käydä aamulla hakemassa aamiaista, jos halusi syödä huoneessa.
Hotellin parasta antia oli runsas aamiaisbuffet, joka oli ihan toista luokkaa kuin amerikkalaiset hotelliaamiaiset yleensä. Hotellissa on joka päivä vaihtuva a.m. kitchen skillet eli lämmin juttu, joka oli useimpina aamuina jonkinlainen lämmin leipä tai bagel, kerran pekonia ja munia. Tämän lisäksi oli kaikki mahdolliset murot, laaja hedelmälajitelma, monta eri leipää ja leivänpäällistä, aina joku jälkiruoka – donitsireikiä, kakkua… – ja minun ehdoton lempparini, misokeitto, johon sai heittää niin paljon tofua sekaan kuin huvitti! Havaijilla näkyy aika vahvasti aasialaiset vaikutteet japanilaisten maahanmuuttajien ansiosta, mutta tämä lisä taisi olla enemmänkin hotellin aasialaisturistien takia.
Aamiainen oli katettu hauskasti ulos altaan viereen. Yhtenä aamuna satoi, ja ihmiset kyhjöttivät aurinkovarjojen alla – emme olleet vielä tässä vaiheessa hoksanneet tuoda aamiaista tarjottimella huoneeseen – mutta muuten sää suosi meitä. Havaijillahan ei ole koskaan erityisen kylmä, ja lentokenttärakennuksistakin puuttuvat seinät…
Kävimme rannalla ottamassa aurinkoa yhteensä kolmasti. Yhtenä päivänä, juuri sen sadeaamun jälkeen, oli pilvistä, ja levitimme rantapyyhkeemme simpukoiden ja korallinpalasten täplittämälle hiekalle. Parina muuna päivänä vuokrasimme rantatuolit aurinkovarjolla, mistä itse tykkäsin kovasti: on helpompi lukea kirjaa kun selkänojan saa pystyyn. Ei mikään ihme, että Waikikin ranta on noussut maailmankuuluksi, sillä se on aika uskomattoman upea. Hiekkaa silmänkantamattomiin, ja aivan kaupungin keskustassa! Janon yllättäessä pystyi nopeasti kipaisemaan läheisestä kioskista pari jääkaappikylmää kokista.
Rannalla aivan vakioauringonottomestamme vieressä järjestetään pari kertaa viikossa hulaesitys, jota jäimme eräänä iltana seuraamaan. Tai jäimme ja jäimme… minä vakuuttelin seurueen miehille, kuinka hulatanssia nyt on vaan pakko päästä katsomaan, kun kerran Havaijilla ollaan, ja lopulta kun taivutteluuni suostuttiin, jäin eturiviin istumaan nurmikolle, kun miehet siirtyivät kädet taskuissa takariviin. Joka tapauksessa minä tykkäsin!
Shown aikana bändin vanhemmat jäsenet jutustelivat Havaijin historiasta ja kulttuurista sekä kertoilivat eri instrumenteista ja käänsivät laulujen sanoja. Tanssijat olivat jotain huippupalkittuja kilpailuvoittajia – ei mitään muistikuvaa, mikä kilpailu tai mikä palkinto – ja heidän showstaan saa makua tältä videolta:
Havaijin reissustamme on jo pari kuukautta, mutta se on ollut vahvasti mielessä viimeiset pari päivää, kun Luxemburgissa on sataa tihkuttanut lievästi nollan ylittävissä lämpötiloissa. Tänään lämpötila vihdoin laski sen verran, että ulkona olevaa sohjoa pystyi kutsumaan hyvillä mielin lumeksi – ja sitä riitti!
Lumista tai aurinkoista viikonloppua kaikille lukijoille, sijainnista riippuen!
Oli Havaijin-lomamme viimeinen päivä, ja minulla oli yksi tavoite: nähdä liemikilpikonna. Tuo uhanalainen kilpikonnalaji tunnetaan Havaijilla nimellä honu, ja paikallisessa mytologiassa se lähetettiin milloin viestinviejäksi, milloin hyökkäämään vihollisten kimppuun, ja sanotaanpa myös joidenkin pienempien saarten kelluvan suuren honun selässä. Suomenkielinen nimi taas tulee siitä, että monessa paikkaa nämä kilpikonnat päätyivät sananmukaisesti liemeen – ja yhäkin saattavat päätyä. Havaijilla liemikilpikonnia kuitenkin suojellaan nykyään aktiivisesti, ja kun aiemmin saarella asunut Veera vinkkasi, että Oahun pohjoisrannalta Lanaikeasta niitä löytyisi, otimme sen saarikierrospäivämme pääkohteeksi.
…emmekä saapuneet paikalle turhaan!
Parkkeerasimme auton tien viereen ja käppäilimme lyhyen matkan rannalle rantapyyhkeet kainalossa. Iiro ehti jo avata suunsa sanoakseen pari poikkipuoleista sanaa hiekkarannan kapeudesta ja vaatimattomuudesta – ei mikään paras auringonottoranta – kunnes näimme ne: kaksi valtavaa kilpikonnaa köllöttelemässä hiekalla! Kumpikin oli noin metrin pituinen jötkäle, varmaankin reilusti toista sataa kiloa, eikä niitä näyttänyt paljoa kiinnostavan parin metrin päässä parveilevat ihailijat.
Kuhina, havaijiksi ”lähettiläs”
Kilpikonnavapaaehtoinen oli vetänyt kilpparien valtaaman alueen ympärille punaista narua, joka signaloi sopivaa tarkkailuetäisyyttä, ja pystyttänyt konnien lähelle kyltit, joissa kerrottiin niiden nimet ja taustaa. Konnista suurempi, Kuhina, oli uros, suurin kaikista Lanaikelle köllöttelemään tulevista uroksista, ja sen kerrottiin ottavan rannalla aurinkoa noin neljästi kuukaudessa. Loput aikaa se hyörii rantavedessä merilevää mutustellen. Ilmeisesti rankkaa puuhaa, tai sitten Kuhinalla on vain oikea elämänasenne, sillä rannalla se näytti relaavan taju kankaalla.
Ipo, havaijiksi ”sydänkäpy”
Toinen rannan kilpikonnista oli Ipo, naaraskilpikonna, joka viettää rannalla jopa kolmasosan ajastaan. Ipo on ilmeisesti jo vanha rouva, sillä se kävi viimeksi munimassa luoteisilla Havaijisaarila 800 kilometrin päässä vuonna 2004. Ipolla kesti 35 päivää uida perille, ja vietettyään kesän atolleilla, se palasi takaisin Oahulle kissanpäiviä viettämään. Ipon reitistä on tarkka tieto siihen liitetyn paikantimen ansiosta, ja muutenkin kaikilla Lanaikealla köllöttelevillä kilpikonnilla on tunnistimet, joista ne erottaa. Kilpikonnavapaaehtoinen kuitenkin kertoi, että hän tunnistaa suurimman osan kilpikonnista ulkonäöstä.
Honut elävät jopa 70-vuotiaiksi, mutta ne saavuttavat sukukypsyyden vasta noin 30 vuoden iässä, ja vaikka ne munivat monta munaa kerralla, vain murto-osasta kilpikonnanpoikanen selviytyy veteen saakka – ja noin 1% saavuttaa sukukypsyyden. Vaikka honuja metsästetään, muut ihmisten aiheuttamat uhkat ovat suurempi ongelma: kalaverkot, rantojen täyteen rakentaminen ja saasteet, jotka aiheuttavat kasvaimia ja sekoittavat kilpikonnanpoikasten päät.
Havaijilla kilpikonnilla on kuitenkin hyvä olla, ja paikallinen kilpikonnapopulaatio on kasvanut 50 prosentilla 25 vuodessa. Me ihailimme liemikilpikonnia aikamme ja jatkoimme sitten saarikierrosta auringonlaskun loistaessa horisontissa.
Olin lukenut ja kuullut paljon Havaijin saaresta ennen matkaamme, mutta silti se onnistui yllättämään karulla kauneudellaan. Tulivuoret olivat näkyvä osa saarta minne ikinä menikin, ja lomakylien sijaan maisemaa täplittivät kahviplantaasit ja laavakentät.
Tullessa lensimme Kalliovuorten ylitse. Perillä Konan lentokentällä olimme vasta myöhään illalla.
Vietimme vajaa viikon Havaijin saarella, uusimmalla ja isoimmalla saariryhmän saarella, joka tunnetaan myös nimellä Big Island. Joku saattoi bongata saaren uutisista viimeksi kesäkuussa, kun uusin tulivuorenpurkaus hautasi alleen tien, hautausmaan (muttei kirkkoa!) ja pari taloa. Täällä eletään jatkuvasti tulivuorten armoilla.
Kävimme pörräämässä helikopterilla laavakenttien yllä, ja iso osa rannasta näytti tältä: pelkkää laavaa silmänkantamattomiin. Näimme myös valuvaa magmaa, mikä oli harvinaista, sillä yleensä magma pysyttelee laavatunneleissa.
Hotellimme, Sheraton Kona, on ollut todellinen rauhan tyyssija, ja istuimme melkein joka ilta parvekkeella ihaillen merta ja tulivuoren rinnettä, jota talojen ja liikenteen valot täplittivät. Hiekkarantaa ei laavakentän päälle rakennetulla hotellilla ole, mutta useampi uima-allas korvasi tätä puutetta.
Näkymä parvekkeeltamme
Havaijin saaren korkein tulivuori on Mauna Kea, 4205 metriä, ja sen huippua täplittivät observatoriot. Kävimme katsomassa sieltä auringonlaskua, ja oli jotenkin maagista nähdä koko Havaijin levittyvän alla ja auringon humpsahtavan mereen sekä huomata observatorioiden heräävän hämärän laskeuduttua eloon.
Kaksi vasemmanpuoleista observatoriota W.M. Keckin tuplaobservatoriot, oikealla Nasan infrapunateleskooppi.
Mauna Kea tuskin purkautuu enää meidän elinaikanamme, mutta sen sijaan Kīlauea, nuorin Havaijin merenpäällisistä tulivuorista, ryöpsyy tällä hetkellä peräti kahdesta paikkaa. Kävimme Tulivuorten kansallispuistossa ensin ihmettelemässä Kīlauean savuavaa kraateria, jonka jälkeen patikoimme viereisen pienemmän kraaterin poikki.
Tämä kraateri purkautui vuonna 1959, ja tasainen pohja on tuolloin muodostunutta laavajärveä.
Havaijin saari on täynnä tyrskyistä, kesyttämätöntä rantaviivaa. Yhden päivän vietimme saaren eteläkärjessä tutkimassa Yhdysvaltojen eteläisintä pistettä – tutkimisen arvoinen paikka ilmankin tuota superlatiivia.
Näiltä kallioilta nuoret hyppivät alas veteen ja kipusivat sitten takaisin ylös pitkin toista kymmentä metriä pitkiä huojuvia tikkaita.
Läheltä eteläkärkeä löysimme hiekkarannan, jonka hiekka on vihreää oliviinia. Pieni ranta oli yllättävän täynnä, vaikka suurin osa ihmisistä oli joutunut kävelemään sinne tunnin ajan lähimmältä parkkipaikalta. Me uhmasimme muhkuraista rantatietä ja ajoimme perille asti Jeepillämme.
Vihreää hiekkaa se on, uskokaa pois.
Eilen sitten päättyi aikamme Havaijin saarella, ja lensimme pienellä 9-paikkaisella lentokoneella Oahulle. Honolulu ja erityisesti Waikiki ovat niin suuri vastakohta Havaijin rauhalle, ettei näistä taida voida edes puhua samassa lauseessa.
KulkuvälineemmeEnnen matkaa kippari käski tarkkailla, näkyykö valaita. En ole ikinä istunut lennolla niin nenä kiinni ikkunassa.
Näistä kaikista kirjoitan varmasti tarkemmin sitten, kun olen saanut kameran muistikortilta kuvat purettua. Kaikesta ei edes tullut otettua kuvia kännykällä: esimerkiksi kun snorklatessa paholaisrausku ui altani kosketusetäisyydellä, kännykkä oli tukevasti veneessä.
Loppuviikon keskityn kuitenkin nauttimaan Waikikin rannasta.
Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu ja Kaukokaipuun Nella. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.
Hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Kolmosella alkavia lämpötiloja. Ihmisiä bikineissä rantabulevardilla. Tämä on Los Angeles syyskuussa. Vajaan viikon reissulla emme kertaakaan eksyneet Downtowniin, sillä rannalla kävely aamutuimaan ja ilta-auringon aikaan vei voiton.
Tukikohtamme oli Venice Beach, vähän Santa Monicasta etelään, joka tunnetaan myös lempinimellä Muscle Beach. Täältä alkoi ensimmäinen alkuperäinen kehonrakennusbuumi 1930-luvulla, ja alueella toimii yhä ulkoilmakuntosali, jossa lihaskimput ähkivät päivät pitkät. Vaikka majoituksemme oli läheltä rantaa, Iirolle kyseessä oli työmatka, mutta minä vietin päivät istuen rantakahviloissa ja kävellen taikka pyöräillen rantaa edestakaisin.
Eksyin eräänä päivänä kanaalialueelle, josta Venice Beach on saanut nimensä: tänne rakennettiin 1900-luvun alussa Yhdysvaltojen johtava resorttialue, mikä vaati paikalla olleiden soiden kuivattamista kanaalien avulla. 20-luvulla paikka oli jo kunnon viihdekeskus, ja rannalla oli mm. Länsirannikon suurin huvipuisto. Verorahat kuitenkin loppuivat, ja vaikka rannalta löydettiin öljyä 30-luvulla ja vuoristoradan viereen nousi öljynporaustorneja, 50-luvulle tultaessa paikkaa alettiin kutsua merenrantaslummiksi, Slum by the Sea.
Seuraavana aamupäivänä vuokrasin pyörän, jolla viiletin pitkin rantaa tukka hulmuten. Rantabulevardi oli täynnä vuokrauskojuja, joista olisi saanut ties minkälaista pyörää, rullalautaa taikka Segwayta lainaksi, mutta minä pitäydyin siinä normaalissa mallissa.
Kuvia itse vuokrapyöristä löytyy Stilettikorkokanta-blogista, joka vakuutti minut siitä, että pyöränvuokraus tuolla päin on must.
Yhtenä iltana lähdin kävelylle pohjoiseen päin ja päädyin Santa Monica Pearille ihastelemaan aaltoja. Illan hämärtyessä Iiro saapui myös paikalle ja ajoimme pari kierrosta vuoristoradalla, joka ei ollut erityisen villi, mutta josta näkymät pitkin rantaviivaa olivat aika upeita. Illan päätteeksi söimme vatsamme täyteen Bubba Gumpin mereneläväravintolassa, jossa ravut olivat hyvän hintaisia, mutta laskua katsellessa olimme tyytyväisiä, että olimme tilanneet vain yhdet oluet. Täällähän oluen hintaa harvemmin kerrotaan menussa, ja yleensä hinnat ovat olleet kohtuullisia, mutta yli $10 pelkästä oluesta yllätti tällä kertaa ikävästi. Melkein yhtä kallista kuin Suomessa?
Matkan loppuvaiheessa hotellin vaihto pakotti meidät vihdoin pois rannalta, ja vietin aamupäivän Hollywoodin Walk of Famen tähtiä bongaillen. Illalla Deep Red Blues -blogin innoittamana käväisimme ihailemassa maisemia Griffith Observatorylta käsin. Jäi fiilis, että tänne pitää päästä uudestaan, ja onneksi seuraava visiitti Enkelten kaupunkiin onkin tiedossa tasan kuukauden päästä.
Koska koko reissusta tuli tieto vasta pari päivää ennen lähtöä, matkaoppaisiin tutustuminen jäi vähemmälle. Sen sijaan oppaiksi muodostuivat suomalaiset matkablogit, joista jutussa mainittujen lisäksi hyödyllisiä vinkkejä ammensin myös näistä: Siveltimellä, Sanna Wallenius, Suvi Höyden, Unagidon. Jos reissu Losiin on ajankohtainen, kannattaa käydä tutustumassa!
