Yhdysvalloissa joka osavaltiolla on omat rekisterikilpensä. Itseasiassa joka osavaltiolla on useammat rekisterikilvet, sillä lisämaksusta voi saada vanity platet, jotka ovat yhdistysten kannattajakilpiä eli jollain tavalla erikoisia, ja lisämaksu menee hyväntekeväisyyteen. (Esimerkiksi me olemme paikallisen NHL-joukkueen kilvillä tukeneet nuorten jääkiekkoilua.) Lisäksi eri intiaanireservaateilla on omat kilpensä, mutta jotta tämä vertailu pysyisi jotenkin aisoissa, tässä viisi omasta mielestäni hauskointa tai omituisinta standardirekkaria, joita Yhdysvaltojen teillä näkee.
Piskuinen Delaware Marylandin ja New Jerseyn välissä on painattanut osavaltiosloganinsa rekkariinsa: The First State. Sloganin selitys on, että Delaware oli ensimmäinen osavaltio, joka ehti ratifioimaan vastikää itsenäistyneiden Yhdysvaltojen perustuslain vuonna 1787. Tämä oli käsittääkseni aika lailla sattuman kauppaa: missä osavaltiossa nyt päättäjät sattuivat pääsemään yksimielisyyteen perustuslain toimivuudesta, miten paljon päättäjillä oli aikaa laittaa perustuslakipolitikointiin tilustenhoidoltaan, ja missä oli vähiten päättäjiä sotkemassa asiaa. Delawarella tässä kesti 3 kuukautta, Rhode Islandilla kaksi vuotta.
Se, että tämä titteli on päätynyt rekkareihin saakka, kertonee jotain Delawaren saavutuksista seuraavan 200 vuoden aikana – tai lähinnä niiden puutteesta. ”The Tax Haven State” olisi ajantasaisempi mutta ei yhtä pompöösi slogan.
Miten vuoden 1812 sota liittyy Marylandiin? Siten, että sota sodittiin lähinnä Marylandin alueella. Osavaltio kärsi sodassa pahoja tappioita, ja Marylandissa hävityn taistelun ansiosta britit pääsivät marssimaan Washington DC:hin ja polttamaan Capitol-rakennuksen. Sodan jälkeen niin moni muutti osavaltiosta pois, että jotkut Marylandin alueet eivät koskaan toipuneet konfliktista.
Kuvitelkaapa, jos Suomen rekkarissa lukisi isolla TALVISOTA. Tai pikemminkin, kuvitelkaa Suomeen omat rekkarit joka lääniin ja rovaniemeläisten puskureihin teksti LAPIN SOTA. Nii-in.
Ennen USA:n itsenäistymistä siirtokuntalaiset käyttivät slogania No Taxation without Representation kuvaamaan sitä, että koska heillä ei ollut edustajia Brittien parlamentissa, siellä säädetyt verolait eivät ole laillisia siirtokunnissa. Sitten kipattiin teetä mereen, marssittiin muodostelmissa ja ammuttiin vähän pyssyillä, ja loppu onkin historiaa.
Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington DC ei ole osavaltio vaan ”district”, joten sillä ei ole omaa edustajaa kongressissa, eivätkä kaupungin asukkaat näin ollen voi äänestää liittovaltiovaaleissa presidentinvaaleja lukuunottamatta. Monen mielestä sääntö on ihan reilu, koska iso osa kaupungin asukkaista on poliitikkoja ja lobbareita, jotka saavat äänensä kuuluviin jotenkin muuten, ja pääkaupungin olisi syytä olla neutraali, mutta kaupungin asukkaat ovat tietenkin eri mieltä, ja ovat valittaneet aiheesta kuuluvasti viimeiset sata vuotta… joten miksei painaa tätä poliittista valituksen aihetta myös rekkareihin?
Rekkareillaan DC:läiset näyttävät kollektiivista keskisormea koko muulle Yhdysvalloille. Yritys oli kova saada tämä iskulause painettua myös omiin 25 sentin kolikkoihinsa, jotka olisivat eurokolikkotyylisesti kiertäneet ympäri maata, mutta Yhdysvaltojen valtiovarainministeriö torppasi ehdotuksen; kieltävä päätös tuli ministeriöstä historiallisen nopeasti alle kahdessa vuorokaudessa.
Kenenkään muun mielestä tämä tuskin on hauskaa kuin suomalaisten. Siis ihanko oikeasti 10 000 järveä? Vau, kuinka hienoa, onneksi olkoon! Niin mites muuten ne Suomen sadat tuhannet järvet…
Tässä kohtaa joku voisi älähtää, että no mikä nyt sitten on järvi ja kaikenlaisia lätäköitä Suomessakin lasketaan järviksi. Minnesotan 10 000 järveä ovat kuitenkin kaikki yli 4 hehtaaria. Mitä tällöin järvistään ylpeä ulkosuomalainen bloggaaja tekee? No rekisteröityy tietenkin Ympäristöministeriön asiantuntijoille tarkoitettuun ympäristö- ja paikkatietopalveluun ja kliksuttelee tietokantahakuja, kunnes vastaus on selvillä.
Suomessa on 27 751 yli 4 hehtaarin järveä. Voimme siis hymyillä Minnesotan rekkareille vastaisuudessakin.
1. Idaho: Famous Potatoes
Idaho ei suinkaan ole ainoa osavaltio, joka on ylpeä maataloustuotteistaan rekkarisssa asti – Wisconsin mainostaa rekkareissaan olevansa America’s Dairyland – mutta c’mon, tämän kisan voitto menee ilmiselvästi julkkisperunoille!
Muskeliveneillä toisiaan jahtaavat hyvikset ja pahikset ovat syöpyneet ainakin omiin mielikuviini Miamista. Jos Miamiin sijoittuvassa jännärissä ei ole ainakin yhtä venetakaa-ajokohtausta, niin leffassa on jotain vikaa! Tämä mielessä me suuntasimme kesäkuussa Miamissa käydessämme tunnin muskeliveneajelulle paahtavassa auringonpaisteessa.
Veneen nimi oli Thriller, ja teeman mukaisesti veneen kajareista soi kaasuttaessa mm. Michael Jackson.
Reitti satamasta ulos merelle vei merivartioston tukikohdan ohitse.
Kierros lähti Bayside Marketplacen luona olevasta venesatamasta Miamin keskustan kulmilta, ja kesti hetken ennen kuin pääsimme puikkelehtimaan Miamin sataman vierustaa Miami Beachin rannoille. Miamin alue koostuu siis monesta keinotekoisesta saaresta, jotka ovat syntyneet satama-aluetta ja kanavia ruopattaessa sivutuotteena nousseesta täyttömaasta. Näiden välistä me hurutimme kohti merta, mutta koukkasimme kuitenkin ensin sillan alitse Star ja Hibiscus Islandien suuntaan…
Olennainen osa kierrosta oli julkkisten megalomaanisten huviloiden bongailu. Tämä ei onnistu muuten kuin vesiltä käsin, sillä huviloiden ympärillä on korkeat aidat ja teillä on portit. Opas tuntui tietävän kaiken julkkisten elämästä ja erityisesti heidän talonostosuunnitelmistaan, ja yllätyksekseni minäkin tunnistin suurimman osan julkkiksista. Iso osa amerikkalaisista ”julkkiksista” menee nimittäin ihan ohi korvien, mutta nämä olivat sen verran suuren kaliiberin nimiä, että minäkin olin kuullut heistä. Kelläpä muulla toisaalta on 50 miljoonaa sijoittaa taloon…
Vasemmalla Carmen Electran talo, oikealla residenssiä pitää Ricky Martin. Mikä ihme tuo Martinin talon päällä oleva hökötys on?Tämä hulppea huvila kuuluu Phillip Frostille, joka rikastui lääkebisneksessä mm. Viagran ansiosta. Jos on multimiljardööri niin ehkäpä kreikkalaiset pylväät ovat ihan sopiva lisä huvilaan.Muistelen oppaan kertoneen, että tässä olisi ollut Will Smith sekä ”Will Smithin naapuri”, mutta googlailu jälkikäteen paljasti molempien talojen omistajaksi jonkun newyorkilaisen hedgerahastomiljonäärin. Ihan takuuseen en siis näistä tiedoista voi mennä, ja netin arvosteluissa näitä kyseenalaistettiinkin, mutta toisaalta – ovatko julkkisjuorut sitten yleensä erityisen luotettavia?Tähän joku parivaljakko oli rakentamassa uutta taloa. Ehkä Brad Pitt ja Angelina Jolie? Vaikka nimet olivat tuttuja, niin eivät nämä silti päähän jääneet.
Pitkällisen arkkitehtuuri- ja julkkisjuorukierroksen jälkeen sujahdimme vihdoin avomerelle. Olin vähän etukäteen jännittänyt tätä osuutta, koska tiedän, kuinka moottoriveneellä voi lentää aika pahastikin aalloista, mutta kokemus oli enemmänkin kuin hauskassa vuoristoradassa. Roiskeilta ei voinut välttyä kukaan, vaikka niitä saikin päällensä sitä vähemmän mitä edempänä istui – ja me istuimme aivan eturivissä.
Miami Beachin South Beach, ja pisarat lentävät.Miami Beachin eteläpuolisen Fisher Islandin taloja. Saarelle pääsee vain lossilla, mutta silti näiden kerrostalojen hinnat liehuvat pilvissä, ja asukkaiden keskivertotulot ovat korkeampia kuin missään muualla Yhdysvalloissa: $240 000 vuodessa eli noin 17 600 euroa kuukaudessa.Onks tukka hyvin? No ei ole todellakaan tunnin vauhdikkaan kierroksen loppupäässä. Kuvassa vasemmalta Elina, Iiro ja minä, taustalla Dodge islandin satamatoimintaa.
Suosittelen veneajelua lämpimästi kaikille, jotka ovat suuntaamassa Miamiin ja joita kiinnostaa veneily ja julkkikset, tai edes jompi kumpi. Jos haluat saada käsityksen siitä, millaista vauhdin hurmaa kierroksella koki, sekä kuulla, mitä yhteistä on Al Caponella ja Lenny Kravitzillä, tsekkaa video: (klikkaa CC-nappia niin saat tekstitykset Englanniksi ja Suomeksi)
Suomessa lehdet ovat viimeiset pari viikkoa olleet täynnä pyöräilyä, onnettomuuksia ja erään pyöräilijän kuolemaa. Olen seurannut uutisointia masentuneena, monestakin syystä. Pyöräilin itse Helsingissä asuessa usein kyseisestä risteyksestä, ja on masentavaa ajatella, että milloin vain elämä olisi voinut päättyä jonkun urpon takia. (Poliisi epäilee, että yliajo oli tahallinen. Vaikka se olisi ollutkin vahinko, niin noin huolimattomasti autoa ajava ja sen jälkeen paikalta pakeneva on urpo.) Masentaa myös Hesarin keskustelupalstat ja Facebookissa näkemäni kommentointi, jossa pyöräilijät ja autoilijat syyttelevät toisiaan, sekä se, että ainoana ratkaisuna tilanteeseen nähdään pyörätiet, jotka kyseiseen kohtaan tulisivat Helsingin kaupungin mukaan aikaisintaan vuonna 2017.
Vaikka Yhdysvallat kokonaisuutena ei olekaan tunnettu pyöräily-ystävällisyydestään, oma kotikaupunkini Boulder tuntuu hakkaavan Helsingin tässä asiassa mennen tullen. Yhdysvaltojen pyöräily-ystävällisimmistä kaupungeista listoja laadittaesa Boulder on aina kärjen tuntumassa (Travel Channelin 1. sija, TIMEn 7. sija, Bicycling.comin 3. sija), ja jos joskus näet USAssa pyöräilystä kertovan artikkelin, jossa Boulderia ei ole mainittu, niin artikkelin tekijä ei selvästikään tiedä, mistä puhuu. Boulderissa pyöräily toimii, ja antakaapas kun kerron teille, miksi.
Lisää pyöräteitä – vaiko sittenkin ei?
Amerikan mittakaavassa Boulder on tunnettu kattavasta pyörätieverkostostaan, joka palvelee niin vapaa-ajanpyöräilijöitä ja niitä, jotka haluavat polkea maastopyörällään vuorille, kuin työmatkapyöräilijöitä, jotka polkevat kaupungin laidoilta keskustaan; joka kymmenes boulderilainen pyöräilee töihin, mikä on yli kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa keskimäärin. Pyörätiet ovat usein traileja, jotka eivät kulje teiden varsia vaan seuraavat esimerkiksi kaupungin keskellä kulkevan puron vartta, kulkevat teiden kohdalla alikulkujen kautta ja joihon pääsee liittymään luiskia pitkin. Sopiva ja ainoa vertailukohta Helsingissä olisi Baana, paitsi että näillä Boulderin traileilla pyöräilijät ja kävelijät kulkevat sulassa sovussa, ja vauhdit pitää siksi pitää hitaampina.
Eivät nämä baanat silti ulotu minne vain, eivätkä kaikki pyöräilijät (johon ryhmään kuuluu joskus lähes jokainen boulderilainen ainakin joskus) asu niiden varrella. Siksi kevyen liikenteen trailit ovat vain runkoväyliä, ja pääpaino pyöräilyn infrassa tuntuu olevan pyöräkaistoissa – siis pelkät maalatut viivat tiessä, ei mitään sen kummempaa. Tällöin pyöräilijät ovat autojen seassa, mutta heillä on silti enemmän tilaa ja turvaa kuin ilman kaistoja.
Olen pyöräillyt Boulderissa aika paljon, ja ikinä en ole kokenut yhtäkään läheltäpiti-tilannetta pyöräkaistoilla pyöräillessä, koska olen kaistoilla pyöräillessä siellä, missä autot olettavat minun olevan. Ainoa kokemani läheltäpiti-tilanne oli yhdistetyllä kevyen liikenteen väylällä autotien sivussa, kun olin ylittämässä tietä vihreillä valoilla, ja samanaikaisesti punaisia päin oikealle kääntyvä autoilija ei tajunnut katsoa muuhun suuntaan kuin siihen, mistä oli tulossa autoja.
Minun näkökulmastani on siis selvää, että toimiva pyöräinfra keskittyy pyöräkaistoihin. Toisaalta on selvää, ettei näitäkään voi rakentaa kaikkialle, ja ajatus, että pyöräily vaatii toimiakseen jotain erityisesti pyöriä varten rakennettua infraa, on absurdi. Sen sijaan yksi iso osa pyöräilyinfraa täällä ovat yksinkertaiset muistutusliikennemerkit: Share the Road! Tiet kuuluvat kaikille, ja esimerkiksi maantiepyöräilijöitä varten erityistä infraa ei ole olemassa, vaan aamuisin Boulderista pohjoiseen päin autoillessani 60mph (96km/h) nopeusrajoituksen maantiet ovat täynnä yksittäisiä ja ryhmässä painavia pyöräilijöitä. Näitä sitten ohitan sopivissa kohdissa ja väistän kunnolla toisen kaistan puolelta, jos pyöräilijällä ei ole penkkaa, missä ajaa. Vaarallisia ohituksia ei näy, ja mitään selityksiä siitä, että oli suorastaan pakko ajaa pyöräilijän päälle, koska keltaista sulkuviivaa ei voinut ylittää, ei täällä todellakaan hyväksyttäisi.
Tältä näyttää pyöräkaista meidän kotimme lähellä.
Pyöräilijöille ajokortti! – varma tapa tappaa pyöräilykulttuuri
Viimeisen viikon aikana olen pariin otteeseen nähnyt keskusteluissa vaatimuksen siitä, että pyöräilijöiltä pitäisi vaatia oma ajokorttinsa, ennen kuin heidät päästetään liikenteeseen. Ajatus istuu hyvin sääntö-Suomeen – siis siinä mielessä, että heitetään lapsi pesuveden mukana ja pidetään sääntöjä tärkeämpänä kuin sitä, ajaisiko joku moisen sääntömuutoksen jälkeen enää pyörällä – mutta Yhdysvalloista katsottuna se on aivan ihmeellinen. Eiväthän autoilijatkaan osaa täällä liikennesääntöjä, ja silti pyöräilijänä koen täällä oloni turvallisemmaksi kuin omista oikeuksistaan varmojen suomalaiskuskien seassa.
Koska liikennesääntöjen osaaminen on vähän niin ja näin (ja autoillessa se kyllä ärsyttää – tästä lisää joskus toiste), niin autoilun lähtökohta on sama kuin mitä amerikkalaisessa yhteiskunnassa muutenkin: Jos et ole varma, ole kuitenkin kohtelias ja toista kunnioittava. Siinä missä Suomessa kaikki tienkäyttäjät kiukuttelevat siitä, kuinka taas heidän etuajo-oikeuttaan loukattiin ja sekin tyyppi tuli kolmion takaa, niin amerikkalaiset saavat sisäistä tyydytystä voidessaan olla kohteliaita toisilleen. Moottoriteillä tai ruuhkissa tämä ei välttämättä päde, mutta kaupunkiliikenteessä on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että autoilija antaa tietä pyörälle siellä, missä se ei olisi sääntöjen mukaan tarpeen, ja liikennevaloissa saatetaan odottaa, että pyöräilijä pääsee omalla kaistallaan liikkeelle, ennen kuin varovasti toinen huomioiden lähdetään itse matkaan. Jos vastakkain on minäminä-asenne ja kohteliaisuus, omat oikeudet ja heikomman tienkäyttäjän turvallisuus, kumpi näistä on oikeasti tärkeämpi?
Joskus tämä kohteliaisuudelle perustuva liikennekulttuuri aiheuttaa näppyjä minullekin: en esimerkiksi alkuviikosta suostunut lähtemään pyörällä liikkeelle Stop-merkin takaa, kun valtaväylällä kulkeva auto pysähtyi päästääkseen minut kulkemaan, koska valtaväylä oli kaksikaistainen enkä kokenut tilannetta täysin turvalliseksi tai edes järkeväksi. Samasta syystä en ikinä lähde jalankulkijana punaisia päin, vaikka vihreän suunnasta tuleva autoilija pysähtyisi ja ystävällisesti viittoilisikin minut matkaan, vaan yhtä kohteliaasti hymyillen viittoilen, että mene sinä vaan. Tämä on ehkä sitä sääntöorientoitunutta suomalaisuutta minussa, joka toimii, jos kaikki osaavat säännöt, ja käytännössä ei toimi, koska Suomessakin pyöräilijöiden väistösääntöjä eivät osaa kunnolla sen kummemmin autoilijat kuin pyöräilijätkään. Tapasin juuri vähän aikaa sitten moottoripyöräilijän, joka oli pyöräillyt maailman ympäri, ja hänestä kaikkein pelottavin liikennekulttuuri oli Saksassa, koska siellä ihmiset luottivat sääntöihin ja ”etuajo-oikeuteen” sen sijaan, että olisivat oikeasti huomioineet muuta liikennettä. Kyseinen tyyppi ei ollut käynyt Suomessa, mutta voinee arvata, mitä mieltä hän olisi ollut siitä.
Parhaimmalta tämä kohteliaisuuspohjainen liikennekulttuuri tuntuu silloin, kun jotain sattuu ja tapahtuu. Siinä ainoassa läheltäpiti-tilanteessa, jonka aiemmin mainitsin, autoilija rullasi välittömästi ikkunansa alas ja pahoitteli vuolain sanankääntein. Sen sijaan, että olisin jäänyt miettimään ”sitä punaista autoa joka melkein tuli ja töytäisi!!”, mieleen jäi keski-ikäinen nainen, ihminen hänkin, joka oli vilpittömästi pahoillaan tilanteesta. Virheitä sattuu kaikille, eikä se tarkoita, että virheen tehnyt olisi vihattava kusipää.
Turvallisen pyöräilykulttuurin kolme taikasanaa: asenne, asenne ja asenne
Tässä kirjoituksessa on tainnut tähän mennessä tulla jo aika selväksi, miksi minun mielestäni Boulderin liikenne toimii ja mikä Suomessa kiikastaa, mutta jos se on jäänyt vielä epäselväksi, niin otetaanpa kertausta. Tässä ihan aitoja kommentteja Facebookin puolelta taannoisen pyöräilijän kuoleman jälkimainingeissa.
Nykyisin kaupunki on täynnä autojen seassa holtittomasti ajavia pyöräilijöitä, ei valoja pimeässä ja ei kypärää päässä. Ei ihme että noin surkeasti käy.
Kyllä on nyt pyöräilijöiden hoidettava ensin oma tontti kuntoon ennen kuin uhriutuvat. Kusipäitä on pyöräilijöissäkin.
Ikävä tosiasia on se, että monet pyöräilijät ajavat tiellä vaikka heillä olisi pyörätie vieresssä. Lisäksi porukkapyöräilijät ovat vihon viimeinen joukko – monta rinnakkain tukkien tien.
valitettava tapaus mutta kyllä pyöräilijät voivat toimia toisin ketkä ajaa enemmän päin punaista kun fillaristit
Noi pyörillä liikkuvat vihaiset kateelliset ex kommunistit pitäis laittaa kuriin…
Täytyy sanoa, että kun pyöräilijä kuolee ja keskustelupalstat täyttyvät pyöräilijöitä syyllistävistä kommenteista, niin se tuntuu aika makaaberilta. Kuinka empatiakyvytön täytyy olla, että mielessä edes vilahtaa autoilijan tappaessa pyöräilijän, että ”on niissä pyöräilijöissäkin vikaa”? Ja mistä tämä yleistäminen edes kumpuaa – pyöräilijät sitä, autoilijat tätä, jalankulkijat tota. Itse olen tilanteesta riippuen pyöräilijä (minä ja valkoinen Diamondbackini), autoilija (sininen avoautoni ei aina toimi niin kuin pitäisi mutta on silti ihana) ja jalankulkija (sekä välillä myös lenkkeilijä!), ja törppöjä on kaikissa tienkäyttäjäryhmissä – etenkin Suomessa.
Metsään mennään siinä vaiheessa, kun nähdään itselle vieraamman liikennevälineen kuljettajat yhtenäisenä vihamielisenä törttöilevänä massana sen sijaan, että todettaisiin heidän kaikkien olevan ensisijaisesti yksilöitä ja ihmisiä. Varmaan tietenkin myös helpottaisi, jos kaikilla autoilijoilla olisi yhtä paljon kokemusta pyöräilystä kuin täällä Boulderissa ja kaikilla yli 16-vuotiailla pyöräilijöillä ajokortti ja ajokokemusta, mutta avainasemassa on kuitenkin toisen asemaan asettuminen. Suomessa on kuulema Facebookissa ryhmä, jonne postataan vihaisia valokuvia autotiellä pyöräilevistä pyöräilijöistä, tyyliin ”menisivät sinne minne kuuluvat, pois täältä autojen seasta”. Viime viikonloppuna ajoimme Iiron kanssa autolla kanjonia pitkin vuorille ja jouduimme hidastelemaan autotiellä pyöräilevän maantiepyörän takana jonkin aikaa, ennen kuin sopiva ohituspaikka löytyi. Ensireaktiomme ei kuitenkaan ollut ”voi v— mikä hidastelija urpo succispelle!” (sivumennen sanoen, jos kokee tarvetta kutsua toista tienkäyttäjää alentavalla termillä pelkän vaatetuksen perusteella, niin kannattaa tarkistuttaa päänsä), vaan ”voi raukkaa, se on varmaan eksynyt pois tuolta joen toisella puolella kulkevalta sileältä pyörätieltä ja sitä varmaan harmittaa nyt, no toivottavasti pääsee turvallisesti sinne liittymään jossain vaiheessa”. Pyöräilijän ohittaminen turvallisesti hidasti matkaamme ehkä 30 sekuntia, joten miksi ihmeessä olisimme keränneet siitä kierroksia?
Mitä tälle sitten voi tehdä? En tiedä, en oikeasti tiedä. Kaikkialla Yhdysvalloissa ei kuitenkaan pyöräilykultturi toimi, ja esimerkiksi Georgiassa pyöräily missään autojen lähettyvillä oli kaikin puolin hasardia, joten jotain Boulder on tehnyt oikein. Ehkäpä kiittäminen on osittain pyöräilyyn kannustavia ohjelmia (esim jokakesäinen Bike to Work Day, jolloin ihmisiä kannustetaan pyöräilemään töihin matkan varrelle pystytettyjen aamiaispisteiden avulla), joilla saadaan mahdollisimman monelle pyöräilykokemuksia ja näin ollen kasvanutta empatiaa pyöräilijöitä kohtaan, ja toisaalta terveisiin elintapoihin keskittyneessä kulttuurissa pyöräily nähdään muutenkin oikeana liikkumismuotona. Seattlessa oli kuulema ongelmia pyöräilijöiden ja autoilijoiden vastakkainasettelun kanssa joitain vuosia sitten, ja tilanne parani mm. sen ansiosta, että kielenkäyttöä muutettiin, ja ”pyöräilijöiden” ja ”autoilijoiden” sijaan ruvettiin puhumaan ihmisistä, jotka ajavat pyörää tai autoa. Koska sitähän me kaikki olemme, ihmisiä.
Jostain voidaan kuitenkin tutkimusten valossa olla yhtä mieltä, ja se on, että mitä enemmän pyöräilijöitä, sitä turvallisempaa pyöräily on. Toivotan siis kaikille intoa pyöräillä jatkossakin näistä uutisista ja keskusteluilmapiiristä huolimatta. Pyöräily kun on suuremmasta onnettomuusriskistä huolimatta silti terveellisempää kuin auton ratissa istuminen – ja lisäksi se on hauskaa!
P.S. Olen puhunut tässä kirjoituksessa paljon siitä, että autoilijat ottavat täällä huomioon pyöräilijät. Jottei kukaan pääsisi valittamaan törttöilevistä pyöräilijöistä ja kommentoimaan, että ”entäs sitten jalankulkijat??” niin todettakoon, että kohteliaisuuden liikennekulttuuri jatkuu myös heikompien suuntaan, ja pyöräilijät väistävät traileilla jalankulkijoita. Ihmisluontoon kuuluu antaa hyvän kiertää, ja kuten myös traileille pystytetyissä liikennemerkeissä muistutetaan, Courtesy is Contageous – kohteliaisuus tarttuu. Ainoa ristiriita, mistä olen kuullut, on maastopyöräilijöiden ja patikoijien väliset kärhämät vuorten suosituilla poluilla, ja tämä on ratkaistu jakamalla käyttövuoroja: parittomat viikonpäivät pyöräilijöille, parilliset patikoijille.
Pulahdus, plumpsahdus, molskahdus lämpimään Karibianmereen. Vesi ei tunnu tippaakaan viileältä ja korkea suolapitoisuus kelluttaa turkoosissa linnunmaidossa. Kurkkaus pinnan alle paljastaa kalaparven puikkelehtivan parin metrin päässä koralliriutan lomassa. Voisin viettää iäisyyden hengitellen putken kautta ja lilluen hitaasti riutan päällä. Tämä on paratiisi.
Vain tuntia aiemmin olimme myöhässä. Parkkipaikan etsiminen Key Westin katamaraanisataman läheltä on helpommin sanottu kuin tehty, ja parempi olisi ollut tulla paikalle kävellen, mutta meillä ollut hetkeäkään hukattavana. Siispä auto parkkiin ökyhintaiseen Hyattin parkkitaloon ja juoksujalkaa Fury Water Adventuresin toimistoon ilmoittautumaan. Astuimme katamaraanille viimeisten joukossa ja löysimme istumapaikat peräpenkiltä.
Merimatka koralliriutalle kesti kolmisen varttia, minä aikana levittelimme aurinkorasvaa ja joimme navan täyteen limua. Juomat kuuluivat reissun hintaan, mutta alkoholitarjoilun kerrottiin alkavan vasta snorklauksen jälkeen, mikä on pelkästään järkevää. Reissun teemana oli Rum & Reggae, ja sitä reggaeta kuitenkin popitettiin alusta asti.
Näinkö se snorkkeli puetaan?
Siinä merimatkan aikana avasin paketista uuden muistikortin, jonka olin juuri käynyt ostamassa miamilaisesta ostoskeskuksesta. Myyjä oli suositellut 64GB:n korttia, jotta videolle varmasti riittäisi tilaa, ja kun hintakin oli ollut sopiva, kaupathan siitä tuli. Nyt sain muistutuksen siitä, että näitä muistikortteja on hyvä testata ennen tositilannetta, sillä eihän minun halpis-GoProni tunnistanut näin isoa korttia. Vedenalaisia kuvia tai videota en siis tältä reissulta saanut otettua.
”Please use a 32GB or smaller SD Card.” Saatoin hieman sadatella.Sand Keyllä, jonka vieressä snorklasimme, on ollut majakka jo vuodesta 1827.Elina hyppäsi ensin veteen ilman pelastusliivejä mutta kutsuttiiin ripeästi takaisin. Liivit pitää olla päällä, vaikka niihin ei puhaltaisi yhtään ilmaa.Jos ei halunnut hypätä mereen suoraan laivan kannelta, snorklaamaan pystyi myös laskeutua portaita pitkin.
Pinnan alla Karibianmeressä riittti elämää. Näimme kaiken maailman sateenkaarenväristä vipeltäjää, jotka myöhemmin Wikipedian avulla paljastuivat perhokaloiksi, murisijoiksi ja meriahveniksi. Itse riutta ei häikäissyt väreillään tai muodoillaan, mutta sen elämä häikäisi. Elina, joka on snorklannut koralliriutoilla myös Thaimaassa ja Kolumbiassa, piti tätä ehdottomasti parhaana kokemuksenaan. Huolimatta vieläkin harmittavasta GoPro-kämmistä tässä kuvia, joista näkyy suunnilleen, mitä me tuolla reissulla spottasimme:
Murisijat liikkuivat parvissa. [Kuva: Heather Paul]Perhokaloja oli mustavalkoisia mutta myös keltavalkoisia ja muita värikkäämpiä sortteja. [Kuva: Ben]Porkfish on suomeksi röhkijäkala. Röh röh! [Kuva: Matthew Hoelscher]Kaikkein mieleenpainuvin otus oli minulla kuitenkin pienenpieni pyöreä meduusa, tai ainakin otus, jota luulin meduusaksi. Jälkikäteen arvioituna kyseessä taisi sittenkin olla kampamaneetti, tarkalleen ottaen Itämeressäkin esiintyvä amerikankampamaneettii. Minä vaan bongasin sen sen luonnollisessa elinpiirissä.
Ihan kaikki koheltaminen ei jäänyt tälläkään reissulla maihin: Iiro hyppäsi veteen ja tiputti siinä molskahtaessa snorkkelinsa. Minä reippaana tyttönä reagoin nopeasti ja lähdin sukeltamaan sitä kiinni, ja siinä sitten potkaisin jalalla sen verran reippaasti että räpylä lähti irti. Piti tunnustaa tappio ja pyytää yhtä snorklausoppaista sukeltamaan kummatkin kapistukset pohjasta. Aika pian sen jälkeen totesinkin, että vajaa tunti vedessä alkaa olla tarpeeksi, ja kipusin kannelle loikoilemaan ja siemailemaan sitä luvattua rommidrinkkiä.
Blogaaja poseeraa katamaraanin kannella. Onko hattu hyvin?
Paluumatka takaisin Key Westiin kesti vähän yli tunnin, sillä jäimme lillumaan rauhassa saaren edustalle ja ihailemaan auringonlaskua – me ja kymmenet muut veneet, jotka olivat liikkeellä samalla agendalla. Kun aurinko vihdoin plompsahti horisontin taa, kapteeni käänsi kokan kohti satamaa. Kuulema Key Westissä on jotkut auringonlaskukarnevaalitkin, mutta luulen, että meidän katamaraanikarnevaalimme hakkasivat ne mennen tullen.
Kaiken kaikkiaan reissu oli sen verran onnistunut, että intouduin vielä tekemään uuden aluevaltauksen: videon! Tässä siis lyhyt pätkä liikkuvaa kuvaa snorklausreissultamme, palautetta otetaan mieluusti vastaan kommenttiboksin puolelle.
Kun kultaisella 90-luvulla muutin ala-asteikäisenä ja täysin kielitaidottomana perheeni mukana Yhdysvaltoihin, ainoa ässä hihassani koulussa oli, että numerot ovat sentään samoja kaikkialla maailmassa. Päivän viimeisenä ollut matematiikan tunti tavattiin lopettaa pieneen kilpailuun, jossa pienryhmissä ratkottiin matemaattinen lasku, ja ensimmäisenä laskun ratkaissut ryhmä pääsi aina lähtemään kotiin. (…tai siis kävelemään pihalla seisoville koulubusseille, jotka toki odottivat kaikkia oppilaita.) Minä olin suosittu tiimikaveri, koska vaikka sen oudon suomalaisen tytön kanssa ei mitään pystynytkään puhumaan, niin ainakin se ratkoi murtolaskuja nopeammin kuin kukaan muu.
Tyrmistykseni oli siis aika totaalinen, kun eräänä päivänä kysymys oli: How many ounces is in 2 gallons, 1 quart and 3 cups of water?
????? HÄÄÄÄH???? Onko tämä joku vitsi??
On se, iso vitsi, mutta tämä vitsi vain jatkui ja jatkui. Kuudennella luokalla tappelin luokkakavereitteni kanssa siitä, kumpien mittayksiköt olivat järkevämpiä, eivätkä kaverini suostuneet pyörtämään päätään, vaikka kukaan heistä ei osannut kertoa minulle, kuinka monta jaardia on mailissa. Osaatko sinä muka kertoa, kuinka monta senttiä on kilometrissä? Öh, joo osaan…
Seitsemännellä luokalla törmäsin vihdoin matematiikanopettajaan, joka ymmärsi tuskani. Perustelin hänelle juurta jaksaen, miksi paikalliset mittayksiköt ovat yhtä tyhjän kanssa ja metrijärjestelmä ainoa oikea, ja yllätyksekseni sain erityisvapauden jättää kaikki amerikkalaiset mittayksikkömuunnoslaskut tekemättä. Opettaja Mr. Lipsky totesi minulle silloin, että eiköhän parin vuosikymmenen sisään Yhdysvallatkin ole siirtynyt järkeviin mittayksiköihin. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin Mr. Lipsky on todennäköisesti syönyt hattunsa, amerikkalaiset porskuttavat yhä eteenpäin gallonien voimalla, ja minä olen vieläkin pihalla unsseista.
Jotain kuitenkin osaan, joten tässä minun muistisääntöni siitä, miten tämä tuskastuttava mittajärjestelmä toimii.
Meidän viiden päivän sääennuste näyttää tältä.
Lämpötilat: Fahrenheitit
Fahrenheit-asteikon juju on yksinkertainen: 0F on ”kylmempää kuin ulkona ikinä on”, ja 100C on ”ihminen lievässä kuumeessa”. Ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi. Hollantilainen herra Fahrenheit vaan sattui mittamaan nämä ”talven kylmimmät lämpötilat” Islannissa talvena, joka oli poikkeuksellisen leuto, joten nollapiste ei ole kuin -18C ja negatiivisiakin lukuja näkyy. 100F taas on 37,7C.
Fahrenheitien muuntamiseen celsiuksiksi on tietenkin olemassa laskukaava, mutta minulla on käytössä sen sijaan hattuvakiokaava, joka on jotakuinkin tällainen:
Alle 0: Oikeasti kylmää.
0-32: Ei-niin-kylmä pakkanen. Veden jäätymispiste on 32F.
40- ja 50-luvut: Kannattaa ottaa takki mukaan.
60-jotain: Ulkona pärjää ilman takkia.
70-lukujen alapää: Sisälämpötilat. Helleraja on 77F.
80-jotain: Miellyttävän lämmin.
90-jotain: Epämiellyttävän lämmin.
100-jotain: Tuskaisen lämmin, älä mene ulos. Paitsi jos olet Death Valleyn kansallispuistossa.
Ruoanlaitossa uunilämpötiloissa mennään jo niin suuriin lukuihin ja toleransseihin, että laskukaavana toimii 2 x Celsius = Fahrenheit. Ainakin meidän napsuvalla kaasu-uunillamme, jonka termostaatti ei muutenkaan ole turhan tarkka.
Oletko miettinyt, mistä lentoyhtiöiden laukkupainoraja 23kg tulee? Se on tasan 50 paunaa. [Kuva: Slices of Light]
Painot: paunat ja unssit
Yksi pauna on 453 grammaa, siis yksi jauhelihapaketti. Paunat voi jakaa kahdella, ja vähän alaspäin pyöristämällä saa kilot. Tai kilot voi kertoa kahdella, ja vähän ylöspäin pyöristämällä saa paunat.
Unsseja en käytä, koska alle paunan painoiset esineet ovat muutenkin höyhenen kevyitä. Kaupassa myytäviin paketteihin taas on yleensä painettu myös grammat.
Tilavuudet: gallonat, quartit, pintit, kupit ja unssit
Gallona on 3,8 litraa, joka on helppo hahmottaa, koska maito myydään täällä gallonoissa, ja maitotölkin nyt tietävät kaikki. Sellainen iso pönikkä, painaa helkutisti, ja yleensä arkielämässä puhutaan yhdestä, ehkä kahdesta, max kolmesta gallonasta. Sen jälkeen loppuu käsitys litroistakin, koska kuinka helposti mieltäisit, millaisesta vesimassasta on kyse, jos uima-altaassa on 5000 litraa vettä? (No okei, aika helposti jos alkaa miettimään kuutiodesimetreissä.)
Tässä kohtaa muuten Britti-yksiköt eroavat Amerikkalaisista yksiköistä: nimet ovat samat, mutta gallona, johon koko järjestelmä perustuu, on eri. Brittien gallona on 10 paunan edestä vettä eli noin 4,5 litraa, eli jokseenkin järjellinen luku järjettömässä järjestelmässä. Amerikkalaiset taas käyttävät mittana vanhaa viinigallonaa, joka ei taida perustua yhtään mihinkään, mutta viiniä sillä mitattiin. Esimerkiksi yhdessä viinitynnyrissä on 31,5 viinigallonaa, mikä on tälle järjestelmälle ominaisesti oikein kiva tasaluku.
Quart on nimensä mukaisesti neljäsosagallona eli käytännössä litra. Vähän vajaa, mutta jos keittoresepti vaatii litran kanalientä, niin ihan hyvillä mielin voi kaataa kattilaan quartin kanaliemitölkin (kyllä, kanaliemi myydään täällä tölkeissä). Heittää vaikka vähän vettä perään jos ei tunnu tarpeeksi vetiseltä.
Pintti on puolikas quart, siis vähän alle puoli litraa. Olutta ei täällä kuitenkaan yleensä mitata pinteissä vaan unsseissa: 16oz in iso olut, 12oz pieni olut. Minulla kesti pitkään oppia muistamaan tämä, mutta onneksi sentään kysymyksestä Twelve or sixteen ounces? osaan päätellä, kumpi on isompi luku. Viinimittoja en hahmota unsseissa vieläkään, joten parempi tilata lasien sijaan suoraan pullo.
Kuppi on iso kahvimuki, neljäsosa-quart eli vajaa 2,5 dl. Tämä on kaikista helpoin mittayksikkö, koska desimittojen sijaan meillä on tietenkin muovisia yhden kupin kokoisia mittokannuja, joissa on kääntöpuolella myös ne tutut ja turvalliset desit.
Unssit… siis mitä unssit oikein tekevät tässä osiossa, eivätkö ne ole painoyksikkö? No joo, ovathan ne sitäkin, mutta sen lisäksi ne ovat tilavuusyksikkö nimeltä fluid ounce eli fl.oz, ja arvatkaapa mitä: yksi unssi vettä painaa vähän yli unssin! Sen verran loogista, että olen unohtanut unssien opettelun myös tilavuuksissa, ja onneksi resepteissä puhutaan unssien sijaan kuppien murtoluvuista.
Kun mailin kertoo 1,5:llä ja pyöristää vähän ylöspäin, lopputuloksena on kilometrejä. Samoin kilometrit muuntuvat maileiksi napsaisemalla noin kolmasosa pois, eikä näissä nyt turhan tarkka muutenkaan tarvitse olla: pitkiä matkoja mitataan mailien sijaan minuuteissa – siis kuinka monta minuuttia kestää ajaa väli autolla – ja patikointipolkujen pituudet ovat muutenkin välillä vähän sinne päin.
Amerikkalaiset nopeusrajoituksethan ovat muuten maileissa. Luonnollisesti amerikkalaisissa autoissa on nopeusmittari myös maileissa, joten näitä ei tarvitse muuntaa suuntaan eikä toiseen. Niissä nopeusmittareissa on kuitenkin pienemmällä listattu myös kilometrit, joten amerikkalaisen auton voi ongelmitta tuoda Eurooppaan. Toiste päin ei kannata yrittää, ja aika harva varmaan yrittääkään…
Jaardit ovat vähän lyhyitä metrejä. 25 jaardin uima-allas on vähän lyhyempi kuin uima-altaat Euroopassa, mutta yllättäen ei ole olemassa 50 jaardin uima-altaita, vaan pitkät altaat ovat sitten metreissä. Varmaan niissä uivat uimarit haluavat harjoitella saman pituisessa altaassa missä sitten Euroopassa kilpailevat. Jaardeja käytetään aika vähän uima-altaiden ja muiden urheilulajien ulkopuolella, mikä on sääli, koska ne ovat pituusmitoista minulle kaikkein helpoimpia.
Jalka on jonkun hujopin jalka, koska ei minun jalkateräni ole kuin 23cm, ja jalka on reilu 30cm. Muuten kovasti arvostamassani Colorado’s Fourteeners-reittikirjassa kiipeilijäguru on kirjoittanut pitkän puolustuspuheen jaloille, jonka kantava argumentti on: I have a foot. I do not have a meter. Sen jälkeen kun on ensin muljauttanut pari kertaa silmänsä niitä pyöritellessään voi todeta, että kolme mittayksikkö-jalkaa on yksi jaardi, eli kun kertoo jalat kolmella niin saa taas sen saman vähän vajaan metrin.
Usein maileista puhuessa käytetään mailien kymmenesosia ja korkeuksia mitattaessa puhutaan pelkistä jaloista (esim fourteener-vuoret ovat yli 14 000 jalkaa), mutta joskus joku valopää menee sotkemaan pakan puhumalla maileista ja jaloista yhdessä. Opin vasta viime vuonna, kuinka monta jalkaa on mailissa, kun rupesimme tilaamaan kotiin Denverin paikallislehteä 5280. Miksi tuo nimi? Maili on 5280 jalkaa, ja Denverin kaupunki on tasan mailin merenpinnasta.
Tuuma on vajaa 2,5 cm. Kuulostaako tutulta? Kuppihan oli vajaa 2,5 dl! Neljä tuumaa on siis 10cm, ja sillä tarkkuudella pärjää jo pitkälle, kunhan ei yritä ohjata Mars-luotaimia.
Jaloista ei ikinä käytetä kymmenesosia, vaan se alle jalan osuus ilmoitetaan aina tuumina. Esimerkiksi minun pituuteni on 5 jalkaa 8 tuumaa, amerikkalaisittain ilmoitettuna 5′ 8″. Mahdollisesti tuumien jälkeen voitaisiin lisätä vielä murtoluku, mutta sitä en ikinä tee, koska silloin pitäisi myöntää, että olen vain 5′ 7½”.
Kesä on mennä hujahtanut jo elokuulle, mutta minusta tuntuu kuin se olisi vasta aluillaan. Eihän siitä ole kuin kuukausi, kun hanget alkoivat sulaa vuorilta sen verran, että patikointi ei ollut enää ähkimistä ja puuhkimista lumessa! Ja jos viime vuoden merkit pitävät paikkansa, korkeimmille vuorille on asiaa vielä syyskuussa ilman kummempia talvivarusteita.
Olemme kivunneet Kalliovuorten korkeimmille huipuille, fourteenereille, kahdesti: ensin kesäkuussa Mount Bierstadtille (4287m) lumen läpi puskien ja sitten pari viikkoa sitten Mount Elbertille (4401m) upeassa kesäsäässä. Siinä välissä olemme kolunneet matalampia nyppylöitä, polkuja ja pusikoita. Näin vihdoin Kalliovuorten kansallispuistossa villikalkkunoita, ja häntiään vispaavat murmelit ovat nousseet todellisiksi toteemieläimiksi, joita nähdessä jaksaa taas kavuta. Olen laskenut paniikissa pyllymäkeä alas vuorelta ukkosta karkuun ja kehittänyt lievän brontofobian, mikä on kai tervettä, koska en halua päätyä tilastoksi. (Coloradossa salama tappaa keskimäärin pari patikoijaa vuodessa.) Olen napsinut niin monta kuvaa, että kovalevytila on moneen otteeseen loppunut koneelta, ja olen mussuttanut useamman Clif Barin kuin pystyn laskemaan. Parin viikon välein olen käynyt hakemassa REIstä taas uuden korkeuskäyräkartan, mille tullee pian loppu, koska omistan kohta ne kaikki.
Tarkoitus on kirjoittaa vielä useasta vaelluksesta tarkempi kuvaus, mutta sitä odotellessa saatte nauttia Coloradon vuorimaisemista, joita Instagramin puolelta on voinut tirkistellä jo pitkin kesää. Neuvot ovat Ilan Shamirin runosta Advice from a Mountain, käännökset allekirjoittaneen.
Maailmanperintökohteiden bongailu on siitä hauska (tai kinkkinen, miten sen nyt ottaa) puuha, että koskaan ei tule valmiiksi. UNESCOlla on nimittäin tapana lisätä uusia kohteita listalle vuosittain, ja tämän vuoden kokouksessa Bonnissa uusia kohteita tuli peräti 24. Tässä ne ovat:
8 uutta helposti tavoitettavaa kohdetta Länsi-Eurooppaan…
Norja: Rjukan-Notoddenin teollisuuskeskus
Etelä-Norjaan 150km Oslosta länteen rakennettiin 1900-luvun alussa typpitehdas sekä tehtaalle energiaa tuottamaan tuolloin Euroopan suurin vesivoimala, Svelgfoss, sekä maailman suurin vesivoimala Vemork. Läheiset Rjukanin ja Notoddenin kylät rakennettiin työntekijöiden asunnoiksi, ja maailmanperintölistalle paikka päätyi, koska se on hyvä esimerkki ympäröivistä vuorista ja luonnosta hyötyvästä 1900-luvun alun teollisuuskaupungista. [Kuva: Nigel Swales]
Tanska: Christiansfeld, herrnhutilaisten perustama kaupunki
Christiansfeld pääsi listalle, koska se on erityisen hyvä esimerkki siitä, miltä näyttää kaupunki, jonka kaupunkisuunnittelusta on vastannut kirkko. Esimerkiksi naimattomille miehille ja naisille on omat isot yhteistalonsa, ja koristelemattomat yksinkertaiset talot on suunniteltu kirkon hallitseman keskusaukion ympärille. [Kuva: Martin Nikolaj Christensen]
Uuvustusajometsästys (par force) eli peurojen metsästys ratsain ajokoirien avulla oli suosittu metsästystyyli 1500-luvun Tanskan hovissa. Sitä varten oli varattu Pohjois-Sjellannista Store Dyrehaven ja Gribskovin metsät sekä Jægersborg Hegnin puisto, ja alueella on useita hienoja metsästysmajoja – kuvassa Eremitagenin metsästyslinna. [Kuva: Guillaume Baviere]
Saksa: Hampurin Speicherstadtin ja Kontorhausin alueet sekä Chilehausin toimisto
Speicherstadt Hampurin satamassa on maailman suurin puupaalujen varaan rakennettu varastokaupunki. Se rakennettiin viime vuosisadan vaihteessa palvelemaan Hampurin sataman toimintoja, ja nykyään sen punatiilisissä taloissa on useita museoita ja erikoisliikkeitä. Viereisellä Kontorhausin alueella on kuusi suurta toimistorakennusta, jotka rakennettiin 1920-1940-luvuilla satamassa toimivien yritysten pääkonttoreiksi, ja joista tunnetuin on modernistinen Chilehaus. [Kuva: Bert Kaufmann]
Ranska: Champagnen viiniviljelmät, samppanjatalot ja kellarit
Munkit alkoivat valmistaa samppanjaa jo 1600-luvulla, mutta teollisiin mittakaavoihin juoman valmistus siirtyi Champagnen alueella 1800-luvulla. Maailmanperintökohteeseen kuuluu useampi historiallinen viininviljelyalue sekä Epernayn kaupungin Avenue de Champagne, jonka varrella moni vanha kuuluisa samppanjatalo pitää kellareitaan. Maailmanperintökohteena alue todistaa pienen käsityöläisammatin kehittymistä megalomaaniseksi agrikulttuuribisnekseksi.
Ranska: Burgundin viinitarhat sekä Dijonin vanhakaupunki
Dijonin kaupungin eteläpuolella kehittyi Burgundin alueelle ominainen viinialueiden jako suurempiin terroireihin ja pienempiin climateihin. Pohjan ajattelulle loivat 1300-luvulla viiniä viljelleet sisterssiläismunkit huomatessaan eri maa-alueiden tuottavan eri tasoisia rypäleitä johtuen mikroilmastosta, maaperästä ja muista luonnonolosuhteista. 1700-luvulla viinialueiden siirtyessä yhä enemmissä määrin kirkolta ja kruunulta Dijonin porvareiden omistukseen niitä alettiin virallisesti luokitella ja arvottaa suhteessa toisiinsa. Maailmanperintölistalle ovat päätyneet sekä viinialueet, joita luokiteltiin, että Dijonin kaupunki, jonka poliittisessa ilmapiirissä kytenyt halu säätelylle johti luokitteluun.
Iso-Britannia: Forthin silta
Forth-joen ylittävä rautatiesilta on maailman pisin kaarisilta. Se avattiin liikenteelle vuonna 1890 ja on yhä käytössä. Maailmanperintölistalle se on lisätty, koska se oli aikoinaan tärkeä saavutus siltasuunnittelussa ajalla, jolloin rautatiet mullistivat pitkänmatkan matkustuksen. Forthin sillasta on kirjoittanut blogissaan Auringonkalastaja. [Kuva: Chris Combe]
Italia: Arabi-normannilainen Palermo sekä Cefalún ja Monrealen katedraalit
Kun normannit valloittivat Sisilian vuonna 1061, seurauksena oli normannilaisen, arabialaisen ja bysanttilaisen kulttuurin sulatusuuni, joka jätti jälkensä pääkaupunki Palermoon vielä vuosisadoiksi. Sisilian normannilaisen kuningaskunnan aikana (1130-1194) Palermoon rakennettiin kaksi palatsia, kolme kirkkoa, katedraali ja silta sekä läheisiin Cefalún ja Monrealen kaupunkeihin vielä katedraalit, joiden arkkitehtuurissa näkyvät uudenlaiset arkkitehtuuri- ja koristelutyylit, ja jotka todistavat muslimiarabien, ortodoksibysanttilaisten ja katolisten normannien yhteiselosta kaupungissa. Blogeista Meriharakka on kirjoittanut Monrealesta ja Hear the World’s Whisper Palermosta. [Kuva: Dennis Jarvis]
4 kohdetta Amerikkoihin ml. syy matkustaa Teksasiin…
Jamaika: Blue and John Crow Mountainsin kansallispuisto
Ainoa uusi luontokohde maailmanperintölistalla on Blue and John Crow Mountainsien kansallispuisto Jamaikalla sen rikkaan sammaliston takia. Alue on myös kulttuurikohde, koska se toimi piilopaikkana ensimmäisille orjuudesta karanneille tainointiaaneille sekä myöhemmin afrikkalaistaustaisille orjille, jotka perustivat alueelle pakoreittien ja piilopaikkojen verkoston. [Kuva: VANKUSO]
Meksiko: Padre Temblequen akvedukti
1500-luvulla fransiskaanipappi Padre Tembleque johti akveduktin rakentamista alueelle, jotta paikalliset intiaaniyhteisöt saisivat puhdasta vettä käyttöönsä. Akveduktissa on maailman korkein yksikerroksinen kaari, jota akvedukteihin on koskaan rakennettu, ja se on esimerkki roomalaisen vesihuoltotradition ja mesoamerikkalaisen rakennustekniikan yhdistelmästä: akvedukti on rakennettu savitiilistä. [Kuva: Federico]
Uruguay: Fray Bentosin teollisuusalue
Fray Bentosin kaupunkiin rakennettiin vuonna 1859 tehdas, jonka tarkoitus oli prosessoida läheisillä preerioilla kasvatettu karja kuljetettavaksi myytäväksi Eurooppaan. Tehtaaseen kuului lihan prosessointilaitoksen lisäksi pakkaus ja eteenpäinlähetys, ja se on varhainen esimerkki globaalilla skaalalla toimivasta lihakaupasta. Suomalaiset saattavat muistaa Fray Bentosin eräästä uudemmasta teollisuuskohteesta, nimittäin Metsä-Botnian uutisissa olleesta sellutehtaasta. [Kuva: Federico Moreira]
Yhdysvallat: San Antonion lähetystöt
Fransiskaanimunkit rakensivat 1700-luvulla viisi lähetystöä San Antonio -joen varrelle, josta käsin Espanjan kruunu pyrki käännyttämään, kolonisoimaan ja puolustamaan Uuden-Espanjan siirtomaita. Lähetystöjen arkkitehtuurissa yhdistyvät espanjalaisten ja coahuilteca-intiaanien koristelutyylit. San Antonion lähetystöissä on vierailtu 50 State Puzzle -blogissa. [Kuva: Bill Staney]
7 uutta Lähi-Idän ihmettä…
…sisältäen kaksi Iraniin ja yksi Saudi-Arabiaan. Ei ole helppoa maailmanperintökohteiden bongaaminen.
Iran: Susa
Persialaisen perimätiedon mukaan Susa oli maailman ensimmäinen kaupunki, ja tämä saattaa jopa pitää paikkansa: Susan kaupunki oli olemassa jo yli 6000 vuotta sitten. Sen jälkeen kaupunki on ollut osa Elamin, Persian ja Parthian kulttuureita, ja valloittipa myös Aleksanteri Suuri sen aikoinaan. Lopulta Susan tuhosivat mongoolit 1200-luvulla. [Kuva: ninara]
Iran: Meymandin kulttuurimaisema
Meymand on omavarainen aroalue Iranin keskialueen vuorten eteläpäässä. Paikalliset paimentavat karjaansa vuorilla syksyt ja keväät eläen väliaikaisissa paimentolaisasutuksissa, viljelevät kesän maata ja vetäytyvät talviksi luola-asumuksiin laakson pohjalle. Maailmanperintölistalle tämä kulttuurimaisema pääsi, koska se on osoitus elämäntavasta, jonka otaksutaan aiemmin olleen paljon yleisempi. [Kuva: Julia Maudlin]
Israel: Bet She’arimin nekropoli
Kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin ensimmäisen juutalaissodan aikana vuonna 70, juutalaisten hallinto siirtyi Bet She’arimiin. Vuonna 135 roomalaiset kielsivät myös juutalaisten pääsyn Jerusalemin suosituimmalle hautausalueelle Öljymäelle, jolloin juutalaiset alkoivat haudata kuolleitaan jo tutuksi tulleeseen Bet She’arimiin. Maailmanperintökohteeksi Bet She’arimin nekropolis on nostettu erityisesti runsaiden kreikan, aramian ja hepreankielisten hautakirjoitusten ja koristeluidensa takia. [kuva: Alex Brey]
Al-Maghtasin kastepaikka on kristittyjen pyhiinvaelluskohde, koska täällä uskotaan Johannes Kastajan kastaneen Jeesus Nasaretilaisen. Maailmanperintökohteen siitä tekee monet roomalaiset ja bysanttilaiset kirkot, kappelit ja luostarit sekä luolat, joissa erakot asuivat ja altaat, joita käytettiin kasteisiin. [Kuva: Vyacheslav Argenberg]
Saudi-Arabia: Ha’ilin kalliotaide
Nykyarabien esi-isät ovat jättäneet jälkensä Ha’ilin provinssissa sijaitsevien Jubbahin ja Shuwaymisin kallioihin. Vanhimmat petroglyfit alueella ovat yli 10 000 vuotta vanhoja, ja ne kuvaavat sekä eläimiä että ihmisiä. Aikoinaan petryglyfit olivat järven rannalla, mutta järvi on aikojen saatossa kuivunut pois jättäen jälkeensä aavikon. [Kuva: Samira]
Turkki: Efesos
Efesoksessa sijaitsi yksi vanhan maailman seitsemästä ihmeestä: Artemiin temppeli, joka rakennettiin 500-luvulla eaa. Temppelin rakennusaikoihin alettiin rakentaa myös Efesoksen kaupunkia, josta tuli yksi antiikin Kreikan merkittävimmistä. Myöhemmin se liitettiin Rooman valtakuntaan, jolloin kaupunkiin rakennettiin paljon huomattavia rakennuksia, ja kaupungista tuli asukasluvultaan Rooman valtakunnan suurimpia. Kaupungista tuli myös kristinuskon pyhiinvaelluspaikka, koska legendan mukaan apostoli Johannes ja Neitsyt Maria muuttivat sinne. Lopulta kaupunki näivettyi, kun sen satama liettyi vähitellen umpeen. Efesoksesta löytyy juttua Tuhat ja yksi tarinaa -blogista. [Kuva: Laszlo Ilyes]
Turkki: Diyarbakırin linnoitus ja Hevselin puiston kulttuurimaisema
Diyarbakırin kaupunki on Turkin kurdialueella, ja se on ollut tärkeä kekuskaupunki jo kreikkalaisten ajoista asti aina nykyaikaan saakka. Kaupungin keskuskukkula ja muurit ovat osa maailmanperintökohdetta, kuten myös sen viereinen Hevselin puisto, joka yhdistää kaupungin Tigris-jokeen. [Kuva: Julia Buzaud]
5 vanhaa ja uutta Kauko-Idässä…
Kiina: Tusi-kohteet
1200-1900-luvuilla Lounais-Kiinan vuorilla hallitsivat Tusi-hallitsijat, jotka Kiinan keskushallinto oli asettanut hallitsemaan vähemmistökansoja. Tusit valittiin kansan keskuudesta, jotta vähemmistöillä olisi mahdollista pitää omat perinteensä ja kulttuurinsa kuitenkin niin, että he kokivat kuuluvansa osaksi yhteistä Kiinan valtakuntaa. Maailmanperintölistalle on lisätty kolme Tusi-hallinnon alaisuudessa ollutta kohdetta: Laosichengin ja Tangyan temppelit ja rakennukset sekä Hailongtunin linna (kuvassa), Kiinan parhaiten säilynyt keskiaikainen linnoitus. [Kuva: David McBride]
Japani: Meiji-kauden teollisen vallankumouksen kohteet
Tämä on uusista maailmanperintökohteista kiistanalaisin: kohde suojelee Japanin teollistumisen perintöä Meiji-kaudelta (1868-1912), ja samoissa teollisuuslaitoksissa käytettiin 1910-luvulta eteenpäin korealaista ja myöhemmin kiinalaista pakkotyövoimaa. Maailmanperintökohteeksi nämä 23 erillistä paikkaa ovat päässeet, koska ne osoittavat, miten ei-länsimaa on hyödyntänyt länsimaista tekniikkaa teollistuakseen huimaa vauhtia. Mukana on satamia, laivanrakennusta, hiilikaivoksia, rautaruukkeja, teollisuusyritysten vanhoja konttoreita sekä myös James Bondin Skyfall-leffasta tuttu Hashiman hiilikaivoksen päälle rakennettu hylätty kaupunkisaari Gunkanjima, josta voi lukea lisää Kukkapilli-blogista. [Kuva: waka]
Etelä-Korea: Baekjen historialliset alueet
Noin 2000 vuotta sitten Korea oli jakaantunut kolmeen muinaiseen kuningaskuntaan: Baekje, Silla ja Gaya. Tämä maailmanperintökohde suojelee Baekjen myöhäiskauden maamerkkejä vuosilta 475-660: linnakkeita, temppeleitä, hallintorakennuksia, kuninkaallisia hautoja… Baekjen kuningaskunta eli noina vuosina kultakauttaan ja toimi kulttuurien sulatusuunina, koska sillä oli hyvät yhteydet sekä muihin Korean kuningaskuntiin että Kiinaan ja Japaniin. Esimerkiksi buddhalaisuus levisi Japaniin pitkälti Baekjen kautta. Kuningaskunta tuhoutui vuonna 660 kun sillalaiset yhdessä kiinalaisten kanssa valtasivat Baekjen. [Kuva: travel oriented]
Mongolia: Burhan Haldun -vuori
Burhan Haldun sijaitsee noin 100km Ulan Batorista koilliseen, ja se on mongoleille pyhä vuori. Legendan mukaan Tšingis-kaani syntyi ja kuoli vuorella, mikä saattaa johtua siitä, että kyseinen mongoolien johtaja yritti yhdistää kansaa edistämällä vuorten palvontaa. Vuorelle rakennetuilla seidoilla, paikallisella kielellä ”ovoo”, pidetään uskonnollisia seremonioita. [Kuva: Ganzorig Gavaa]
Singapore: Kasvitieteellinen puutarha
Singaporen kasvitieteellisen puutarhan perustivat britit vuonna 1859, ja se on ollut siitä lähtien tärkeä Kaakkois-Aasian kasvitieteen keskus. Maailmanperintölistalle puutarha pääsi siksi, että se on täynnä vanhoja rakennuksia ja historiallisia istutuksia, jotka kertovat tarinaa puutarhan evoluutiosta brittiläisen siirtomaavallan puutarhasta maailmanluokan tieteelliseksi puutarhaksi. Singaporen kasvitieteellisessä puutarhassa vieraillaan Auringon alla -blogissa. [Kuva: Jnzl’s Public Domain Photos]
Entä mitä tämä tarkoittaa minun keräysharrastukselleni?
Vaikka uusia käytäviä paikkoja tuli listalle roppakaupalla, keräysharrastukseni hyppäsi myös askeleen eteenpäin: olen käynyt näistä jo kolmessa.
Champagnessa kävin Luxemburgista käsin peräti kahdesti, ja ensimmäisestä kerrasta löytyy juttua blogista: Samppanjaa Champagnessa. Toisella kerralla kävimme Suomi-Luxemburg-seuran kanssa maistelemassa läpi Epernayn Avenue de Champagnen samppanjatalojen tuotantoa, joista mieleen jäi erityisesti Mercierin maailman suurin samppanjatynnyri sekä Castellane, Ranskan suosituin samppanjatalo, josta on kuultu hyvin vähän ulkomailla, koska lähes kaikki tuotanto menee kotimaahan.
Maailman suurin samppanjatynnyri, joka tehtiin vuoden 1889 Pariisin maailmannäyttelyä varten. Oli muuten maailmannäyttelyn toisiksi suosituin nähtävyys; se suosituin oli eräs torni…
Castellanen samppanjatalon ikoninen torni
Dijonissa vierailin maaliskuussa. Burgundin viinitarhat jäivät kyseisellä vierailulla väliin, mutta koska vietin kaupungin keskustassa useamman sateisen tunnin ja maistelin paikallista viiniä, lasken tämän ainakin osittaiseksi käynniksi. Kaupunki on muuten todella kaunis ja sen historiassa riittäisi tutkittavaa useaksi päiväksi.
Palermossa kävin vuonna 2005 (vai oliko se sittenkin 2004?), joten muistikuvat ovat vähän hataranlaiset. Muistan istuskelleeni kirkon portailla odottaen siestan päättymistä, koska käytettävänä kaupungissa oli kokonainen päivä ennen lautan lähtöä Napoliin. Arabinormannilaisarkkitehtuuriin en kuitenkaan kiinnittänyt minkäänlaista huomiota, joten vaikka tämä onkin teknisesti ottaen käynti, niin uusi vierailu lienee paikallaan.
Olen kuullut monista Miamin matkaajista, jotka ovat käyneet Key Westissä vain päiväreissulla, mutta usko pois, tämä saari ansaitsee ajastasi vähintään vuorokauden – ja itse olisin mielelläni viipynyt pidempäänkin! Vuokrasimme Miamista auton, jolla huristelimme Iiron ja Elinan kanssa paikalle nauttimaan pikkukaupungin vilinästä paratiisisaarella.
Florida Keysien pisin silta, Seven Mile Bridge, johtaa Knight’s Keylta Little Duck Keylle, ja nimestään huolimatta on vain 6,8 mailia (10,9km) pitkä.
11.00 Autolla Key Westiin – varaa aikaa!
Key Westiin kannattaa lähteä jo aikaisin aamusta, mutta meille tämä ei lentoaikataulujen takia ollut mahdollista. Hyvä puoli oli, ettei klo 11 Miamin ulosmenoteillä ollut ruuhkaa sen enempää kuin normaalistikaan, mutta tuntui silti ikuisuudelta ennen kuin pääsimme edes ensimmäiselle saarelle Florida Keysien saariryhmässä, Key Largolle. Tänne päin ei kannata lähteä puolittain katselemaan maisemia, koska parhaat maisemat ovat vasta vähintään neljän tunnin ajomatkan päässä Keysien loppupäässä.
Nälkä yllätti meidät matkalla, ja päädyimme murkinoimaan Marathonin saarella Lu Lu’s Garden Grilleen (7435 Overseas Hwy), jonka lounasleipiä ja terassia voin suositella. Marathonista oli ajomatkaa perille Key Westiin vielä reilu tunti. Yhteensä lyhyen lounastauon kanssa matkaan meni meiltä yli 5 tuntia – suurin syy, miksi en suosittele Key Westiä päiväretkenä.
Jos jotain voin ehdottomasti suositella Key Westillä, niin snorklausta. Key Westin lähellä on koralliriutta, joka kuhisee kaloja: perhokaloja, murisijoita, meriahvenia – jopa yksi pienen pieni meduusa! Myös Thaimaassa ja Kolumbiassa snorklannut Elina piti tätä parhaana snorklauskokemuksenaan, ja koralliriuttojen ensikertalaisena minä olin täysin myyty.
Katamaraani ajoi koralliriutalle vajaan tunnin verran, jonka jälkeen snorklausaikaa oli reilu tunti. Vesi oli ihanan lämmintä, kuin linnun maidossa olisi uinut, mutta aurinko paistoi tässä vaiheessa jo sen verran matalalta, että emme pelänneet palamista.
Snorklausretki oli samalla auringonlaskuretki, ja takastullessa loikoilimme katamaraanin kannella rommidrinkkejä nauttien ja ihaillen auringonlaskua. Key Westistä länteen on pelkkää merta, ja auringonlasku maaltakin nähtynä on upea. Auringonlaskuaika tietenkin vaihtelee vuodenaikojen mukaan, ja ajantasaisen auringonlaskuajan voi tsekata täältä.
Näkymä puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Yleisesti auringonlaskujen parhaat värit tulevat näkyville vasta auringon jo plompsahdettua horisontin taakse, joten ei kannata poistua liian hätäisesti rannalta.
Jos emme olisi ihailleet auringonlaskua katamaraanin kyydistä, olisimme todennäköisesti suunnanneet Marathonilla asuvan tarjoilijan suosittelemaan Sunset Celebrationiin, jokailtaiseen festivaaliin Mallory Square Dockilla, joka pyörähtää käyntiin pari tuntia ennen auringon laskua.
21.00 Illallinen Key Westissä
Key Westissä ei tarvitse pelätä ravintoloiden menevän liian aikaisin kiinni, vaan illallisen voi huoletta jättää auringonlaskun jälkeen. Me suuntasimme Hog’s Breath Salooniin (400 Front St) – emme kenenkään suosituksesta tai opastamana, vaan koska Iiro oli nähnyt paikan mainospaidan kerran Amsterdamin lentokentällä jonkun amerikkalaisen päällä, ja nimi sekä slogan – Hog’s Breath is better than no breath at all! – oli kaikessa absurdiudessaan jäänyt päähän. Onneksemme ruoka oli hyvää – rapuvartaita ja grillattua sikaa – ja hinnat olivat muutenkin kohtuullisia.
Illallisen jälkeen lähdimme vielä oluelle Duval Streetille, Key Westin yöelämän keskukseen, jossa baareja tuntui riittävän joka lähtöön. Tunnetuin niistä on Sloppy Joe’s (201 Duval St), Ernest Hemingwayn kantapaikka, mutta me istahdimme sen sijaan Bull’s Whistle Barin (224 Duval St) ikkunapöytään ihmettelemään ohikulkijoita.
09.00 Aamu Key Westin hotellissa: NYAH
Majoitukseksi olimme valinneet NYAH – Not Your Average Hotelin, eikä valinta olisi voinut mennä enempää nappiin! En suosittelisi tätä hotellia vanhemmille pariskunnille ja lapsiperheiltä hotelli on kokonaan kielletty, mutta nuorehkolle kaveriporukalle hotelli osui kuin nenä päähän: kaikki mahtuvat samaan huoneeseen, huoneet ovat siistejä ja niissä toisin kuin usein hostelleissa on porukalle oma vessa, sängyt ovat mukavia ja niiden jokaisen vieressä on useampi sähköpistoke elektronisten laitteiden lataamiseen yön aikana, pyyhkeitä saa lainata mielin määrin hotellin altailla loikoiluun tai rannalla käytettäväksi, ja tietenkin paikka on lyhyen kävelymatkan päässä Key Westin keskustasta rauhallisella asuinalueella. Yksinkertainen aamiainen (leipää, muffinsseja, mehua) kuului hintaan, ja aloitimme aamun rauhallisesti nauttien aamukahvit yhdellä hotellin monista terasseista.
Paikan arkkitehtuuri on Key Westille ominaista pitsihuvilaa. Neljä erillistä taloa jakaa saman kodikkaan keskuspihan palmujen katveessa. ja arkkitehtuurista päätellen yksikään huone ei ole samanlainen. Huoneita on 2-6 hengelle.
Aamun ainoa harmitus uima-altaalla loikoillessa ja kirjaa lukiessa oli, että meillä oli kestänyt tulomatkassa niin kauan, ettemme olleet ehtineet nauttia hotellista jo edellisenä päivänä. Kaiken muun lisäksi hotellissa on jokapäiväinen Happy Hour klo 16.20, joka meiltä jäi tällä kertaa väliin. Sanon tällä kertaa, koska jos joskus palaan Key Westille kaveriporukalla, tulen tänne varmasti uudestaan.
Uima-altaita oli talojen välissä yhteensä neljä, joten tila ei täällä pääse loppumaan kesken!
Loikoilimme hotellilla niin pitkään kuin voimme, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kun uloskirjautumisen aika tuli, suuntasimme katsastamaan Key Westin keskustaa auringonvalossa – siis paahtavassa auringonpaisteessa!
Huomasimme hyvin pian, että turistikeskusta jakoi porukassamme mielipiteitä: minä tykkäsin ja olisin mielelläni kiertänyt pikkuputiikkeja pidempäänkin, kun taas Elina ja Iiro pitivät keskusta-aluetta liian turistoituneena. Key Westin kuuluisat kauniit pitsihuvilat löytyvätkin pitkälti Simonton Streetistä itään, samalla alueella missä hotellimme oli, kun taas siitä länteen olevat Duval ja Whitehead Streetit ovat täynnä turisteille suunnattuja kahviloita ja ravintoloita sekä kioskeja, joissa myydään jos jonkinmoista kiertoajelua ja retkeä. We have Cold Beer -kylttejä näkyi kaikkialla.
Keskirivissä vasemmalla Shipwreck Treasures Museumin torni, johon pääsee kiipeämään
Olin saanut ilmaislippuja pariin eri museoon, joten hajaannuimme hetkeksi omille teillemme. Elina kävi tutustumassa Key West Aquariumiin, jota hän ei suosittele kellekään eläinten ystävälle, koska akvaariossa nosteltiin kaloja ulos tankista ja niitä pääsi silittelemään – ei todellakaan miten kaloja pitäisi kohdella. Iiro kävi katsomassa Shipwreck Treasures Museumia, joka vaikutti kiinnostavalta ja sopisi varmaan kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Key Westin merirosvohistoriasta. Tälle museolle pitää kuitenkin varata aikaa, koska museota kierretään ohjatusti näyttelijöiden johdatuksella, ja Iiron piti jättää kierros kesken ehtiäkseen sovittuna aikana takaisin.
Entäs minä sitten? Minä kiersin kaupunkia kameran kanssa. Truman’s Little White House eli presidentti Trumanin talviasunto olisi houkuttanut, mutta jäin sen sijaan kuvaamaan katuja, taloja, putiikkeja ja tietenkin merta. Useampi vuosi elämää sisämaassa ja et uskokaan, kuinka merta voi olla ikävä.
13.00 Kiertoajelu trollikalla
Halusimme saada kokonaiskuvan Key Westissä lyhyessä ajassa, joten hyppäsimme Old Town Trolley Toursin kyytiin, joka kiertää koko Key Westin saaren. Opas selosti rauhallisella äänellä nähtävyyksiä ja kertoili väliin juttua Key Westin historiasta. Lipun hinta (noin $30) tuntui vähän kalliilta nyt, mutta täysin hintansa väärti se olisi ollut, jos olisimme menneet trollikka-ajelulle jo ensimmäisenä päivänä niin, että sen jälkeen olisi rutkasti aikaa tutustua lähemmin nähtävyyksiin. Lippu on voimassa kahden päivän ajan ja sillä saa vapaasti kulkea pysäkkien välejä, joten kauempana keskustasta sijaitsevista hotelleista trollikka toimii myös julkisena liikenteenä.
Tämä ei ole trollikka vaan Conch Train – saman firman lyhyempi kiertoajelu pelkästään keskustassaConch Republic Seafood Company, jonka tiloissa kuvattiin kidutuskohtaus vuoden 1989 leffaan 007 ja lupa tappaa, on nyt tunnettu kalaravintolaAlarivissä Key Westin tunnussimpukka ”conch” (lausutaan ’kank’). Key Westin syntyperäisiä asukkaita kutsutaan concheiksi, yli kymmenen vuotta saarella asuneita taas freshwater concheiksi. Key Westin kaupunki julistautui itsenäiseksi Conch Republiciksi vuonna 1982, kun Yhdysvaltojen rajavartiosto perusti Key Westiin johtavalle tielle tiesulun etsiäkseen autoista huumeita ja paperittomia maahantulijoita, mikä hidasti ja vähensi Key Westiin suuntaavaa turismia. Key Westin pormestari tuolloin souti rajavartioston veneelle ja kivuttuaan kyytiin luki ensin itsenäisyysjulistuksen, sen jälkeen julisti Yhdysvalloille sodan, ja minuutin jälkeen antautui ja anoi miljardia dollaria kehitysapua, mikä kokonaisuutena toi tilanteelle tarpeeksi mediahuomiota, että rajavartiosto purki tiesulkunsa. Conch Republicilla on yhä omat passit, merivoimat ja kansallislaulunsa.Key Westin huviloita yhdistää vain yksi tekijä: talojen kattojen pitää olla peltiä tulipaloriskiä vähentääkseen. Moni taloista on 1920-luvulta, koska viimeksi hurrikaani iski suoraan Key Westiin vuonna 1919.Vasemmalla Yhdysvaltojen eteläisin piste, joka tietenkin on täyttä kukkua, koska Yhdysvaltojen eteläisin piste on oikeasti Havaijin saarella. Oikealla US Route 1:n päätepiste; toinen päätepiste tällä melkein 4000km pitkällä tiellä on Mainessa.
14.00 Lounas Two Friends Patiolla & Key Lime Pie!
Jouduimme etsimään sopivaa lounasravintolaa hetken jos toisenkin, koska hakusessa oli paikka, joka ei olisi liian turistiravintolan oloinen. Löysimme etsimämme Front Streetin itäpäädystä: Two Friends Patio Restaurant tarjoili kohtuuhintaisia ostereita, suussasulavaa hummeribisqueta ja maukasta uppopaistettua kalaa ja äyriäisiä. Täällä pääsimme myös kysymään tarjoilijalta, miksi Key West on täynnä vapaana kulkevia kukkoja ja kanoja. They just are here. They can’t fly away anywhere, now can they? Omistaako joku ne? No, they just are here until the next hurricane sweeps them away.
Kukko kiekui selkäni takana lounastaessani. Että tällainen kaupunkikeskusta.
Täällä maistoimme myös vihdoin maailmankuulua key lime pieta, paikallisista sitruunoista tehtyä piirakkaa, ja oli muuten sen verran hyvää, että unohdin täysin ottaa kuvan. Tätä ei kannata jättää väliin!
Tältä se kuitenkin näytti. Vähän kuin todella kirpeää juustopiirakkaa, ja kermavaahto kuuluu asiaan! [Kuva: Wally Gobetz]
15.00 Key Westin rannalla: Smathers Beach
Aikamme Key Westissä alkoi tulla kohti loppuaan, koska halusimme ehtiä Miamiin vielä illaksi, mutta kaarsimme vielä rannan kautta.
Olimme trollikkakierroksella spotanneet kohdan Smathers Beachin itäpäästä, josta pääsi kaartamaan autolla rantahiekalle. Ja mehän kaarsimme! Ensi kerralla sitten pyyhkeet ja aurinkovarjot mukaan – ja mieluusti toinenkin yö Key Westissä. Täällä kelpaisi köllötellä pidempäänkin.
Kun vuokrafirmalla ei ollut tarjolla pyytämäämme Full Size -autoa (”Chevy Impala or similar”) ja tarjosi tilalle Jeeppiä, emme valittaneet.
Reilu 2300 kilometriä (1435 mailia), keskimäärin 330 kilometriä päivässä. Jälkikäteen arvioituna ajomatka oli meille todella sopiva.
2 uutta osavaltiota. Enää 11 puuttuvaa ennen kuin on kaikki kasassa!
6 National Park Servicen ylläpitämää kohdetta: 2 kansallispuistoa (national park), 1 kansallismonumentti (national monument), 1 kansallismuistomerkki (national memorial) ja 2 kansallista historiallista paikkaa (national historic site). Kaikki käymisen arvoisia ja osa aivan mielettömiä. Miten voi mikään valtiollinen virasto olla näin mahtava?
2 yötä teltassa, joista toinen siististi telttailualueella, toinen ihan puskassa poluttoman taipaleen takana. Jälkimmäinen yö oli meluisampi, koska kojootit ulvoivat ja heinäsirkat sirittivät läpi yön.
Rinkoissa 13 litraa vettä, jossa oli pari litraa liikaa. Parempi näin päin. Oloa viilensi haalea pilvipeite, joka puistonvartijan mukaan oli oikeasti savua Kanadan metsäpaloista.
2 yötä motelleissa, jotka näyttivät ulkoapäin aika järkyiltä mutta yllättivät positiivisesti. Toisessa motellissa taisimme olla ainoat ei-tatuoidut vieraat.
Lukematon määrä peuroja, biisoneita, preeriakoiria ja paksusarvilampaita. Naureskelimme kotimatkalla, että enpä olisi vielä pari vuotta sitten kuvitellut sanovani tien varressa nähdyistä eläimistä: ”Ei jaksa pysähtyä, jos ne on vain jotain biisoneita.”
4 tuntia rämpien luolassa. Todistin, että ahtaan paikan kammo ja 25 cm korkea ryömimisaukko ovat kuin ovatkin siedettävä yhdistelmä.
Noin 100 kilometriä Oregon Trailia. 1800-luvun uudisraivaajilla matkaan meni nelisen päivää vankkureita vetäviä härkiä taluttaen, me hurautimme reitin reilussa tunnissa.
728 valokuvaa, joiden läpikäynnissä kestänee vielä hetki. Tässä maistiaisia:
Ensimmäisenä iltana olimme auringon laskiessa vielä tien päällä Wyomingissa.Custerin osavaltiopuiston Needles Highwaylta lähti patikointipolku näihin maisemiin.Maaoravan poikaset olivat juuri rämpineet koloistaan ja puikkelehtivat autotien reunassa miten sattuu.Custerin kylä Etelä-DakotassaPresidentit eivät ole ainoita kallioon kaiverrettuja miehiä Etelä-Dakotassa. Crazy Horse -intiaanipäällikön muistomerkki on ollut tekeillä jo 67 vuotta.Sunnuntai-iltana satoi niin kovasti, että jouduimme ajamaan vuoristoteitä mateluvauhtia hätävilkut päällä. Meille oli varattu telttapaikka Badlandseiltä, mutta tiesimme, ettei kokkailusta tässä sateessa tulisi mitään, joten jäimme Rapid Cityyn illalliselle. Hetken harkitsimme, josko jäisimme yöksi johonkin motelliin, mutta kaarsimme lopulta telttailualueelle pilkkopimeässä puolen yön maissa sateen tauottua ja pistimme teltan pystyyn……ja heräsimme auringonnousuun näissä maisemissa. Oli sen arvoista.
Paksusarvilampaat olivat Badlandsien villieläimiä kiinnostavimmasta päästä
Tasainen telttapaikka löytyi Deer Havenista pienen kapuamisen jälkeen.Wallin kylän ainoa ruokakauppa, jonka kylteissä lukee: Food Center – Cold Bud – Cold Bud Lt – We have Bison MeatEtelä-Dakotan preerialta löytyi Badlandsien lisäksi vanhoja Minuteman-ydinohjussiiloja, joiden komentokeskukseen pääsimme vierailulle…ja tietenkin pysähdyimme myös South Dakota Air & Space Museumissa katsastamassa paikallisen lentokonevalikoiman. Ei ollut kummoinen, mutta jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisimme ehdottomasti käyneet läheisen Air Force Basen tutustumiskierroksella.
”Oregon Trail” oli yksi lempparitietokonepeleistäni 90-luvulla. Niinpä olin ihan fiiliksissä, kun viimeisenä päivänä Nebraskassa seurasimme pätkää Oregon Trailia ja tutustuimme reittiin, jota pitkin kymmenet tuhannet perheet matkasivat 1800-luvulla länteen.
Nyt rennon viikonlopun viettoon kotona ennen maanantain arkeenpaluuta.
Neljäs itsenäisyyspäivä eli July 4th tässä maassa koittaa huomenna. Uskomatonta ajatella, että siitä on jo yli kolme vuotta, kun jätin Suomen taakseni. ”Kahdeksi vuodeksi”, sanoin silloin. Joopajoo, sanon nyt.
July 4th, 2012 oli ensimmäinen itsenäisyyspäivämme täällä, ja onneksi silloin suomalainen tuttavaperhe kutsui meidät kylään, koska en tiedä, mitä olisimme muuten tehneet. (Tuskin mitään.) Sen sijaan pääsimme keskelle ison naapuruston eli neighborhood communityn juhlia.
July 4th, 2013 meillä oli sukulaisia käymässä Suomesta, ja joukon jatkoksi kutsuimme meille itsenäisyyspäivää viettämään toisen suomalaisen tuttavaperheen. Grillaussuunnitelmat pilasi kaatosade, joten piipahdimme sen sijaan kokeilemassa rullaluistelua amerikkalaistyylisellä sisäluisteluradalla, jonka jälkeen vetäydyimme sisätiloihin mussuttamaan asianmukaisesti koristeltuja kuppikakkuja.
July 4th, 2014 emme olleet suunnitelleet mitään ihmeellistä tekemistä, koska alkuperäisen suunnitelman mukaan palaisimme vasta samana päivänä Yellowstonesta. Olimme kuitenkin saaneet tarpeeksemme pakkasessa teltassa nukkumisesta ja lähdimme paluumatkalle päivää aiemmin, minkä ansiosta olimme kotosalla vasta pitkälti aamuyöstä. Minulla ei ole yhtään kuvaa seuraavalta päivältä, mutta muistaakseni vietimme päivän uima-altaalla ihmetellen, kuinka joka toisella naisella oli jenkkilippubikinit päällä.
Itsenäisyyspäivän aattona pysähdyimme auringon laskiessa Wyomingissa iltapalalle. Taco John’s oli yllättävän hyvä texmex-pikaruokaketju.
July 4th, 2015… eli huominen. Täällä on viime hetken pakkaukset kohta kasassa, sillä seuraava viikko kuluu taas tien päällä. Huomisen vietämme ehkäpä patrioottisimmassa paikassa koko maassa.
Heippa vaan, pari perustajaisää sekä Teddy ja Abe! [Kuva: Liz Lawley / mamamusings]Reissu päivittyy taas tuttuun tapaan Facebookiin, Instagramiin, Twitteriin ja Snapchatiin! Happy July 4th everyone!
