Tänään sähköpostiini kopsahti maili, joka sai minut hyppimään innosta ympäri olohuonetta. Maili, jota olin odottanut ja jännittänyt, ehkä vähän stressannutkin jo pari viikkoa.
Luxemburgin asuntoni on vihdoin löytänyt uuden vuokralaisen.
Entinen kotikatuni Luxemburgissa. Ex-asuntoni ikkunat näkyvät tässä kuvassa.
Kun toukokuussa jätin Luxemburgin taakseni, en kuitenkaan luopunut asunnostani, koska ei ollut varmaa, etten palaisi taas marraskuussa sateiseen Beneluxiin. Sen sijaan hommasin asuntoon alivuokralaisen, jätin huonekalut ja astiat paikoilleen ja jonkin verran tavaraa kellarikomeroon. Kun neljältä aamuyöllä tilasin taksin lentokentälle ja lukitsin oven, en ajatellut tekeväni niin viimeistä kertaa – vaikka pikkaisen niin toivoinkin.
Mahdollinen paluupäiväni Luxemburgiin olisi ollut viikko sitten ja kirjoittelen tätä yhä Coloradosta, joten tiedätte, miten siinä sitten kävi. Hyvä näin.
Kotikadullani rakennettiin pariakin uutta taloa ja kirosin jatkuvia rakennustyömaita monta kuukautta.Kolmen minuutin kävelymatkani kotoa bussipysäkille kulki aina tämän aukion lävitse.
Työasiat järjestyivät ongelmitta, mutta asunnosta luopuminen ei ollutkaan yhtä simppeli juttu. Asuntoni oli täynnä huonekaluja, joita en halunnut, ja totta puhuen en ihan hirveästi haikaillut mikron, telkkarin tai edes Arabian toistakymmentä vuotta vanhan astiaston perään. Olin rakentanut Luxemburgiin itselleni pesän, jonka muutto Atlantin ylitse ei olisi alkuunkaan järkevää, mutta jotenkin siitä piti päästä eroon.
Samassa korttelissa mutta eri kadulla oli rivi söpöjä townhouseja, joita ihastelin aina kävellessäni katua pitkin lähikauppaan.
Pelastuksekseni koitui Luxemburgin hullut asuntomarkkinat ja ystävällinen kiinteistövälittäjä, joka suostui joustamaan kahden kuukauden irtisanomisajasta, jos vain uusi vuokralainen löytyisi, sekä kauppaamaan asunnon lisäksi eteenpäin myös huonekalujani ”ota tai jätä” -tarjouksella. Ylikuumentuneilla markkinoilla asuntoni on todellinen kultakimpale – hyväkuntoinen, hyvällä sijainnilla ja vuokra yleiseen hintatasoon nähden kohtuullinen – ja Luxemburgiin saapuu jatkuvasti expateja pelkän matkalaukun kanssa, joten ei lopulta ihme, että joku tarttui mahdollisuuteen ostaa asuntoon sopivat kalusteet.
Yhtä lailla pelastuksenani toimi pari Luxemburgissa asuvaa ystävää, jotka auttoivat kellarikomeron sisällön tyhjentämisessä säilöön siihen saakka, että ehdin sille jotain tehdä. Kiitos tuhannesti Kaisa ja Kukka!
Kotiani lähin kohta, josta Petrusse-laaksoon pystyi laskeutumaan, sijaitsi reilun korttelin päässä. Reitti laaksoon kulkee noiden puiden lävitse……näitä portaita pitkin……tänne. Tässä minäkin lenkkeilin monen monta kertaa.
Viimeiset langanpäät käyn solmimassa paikan päällä joulukuussa matkalla Suomeen. Työpaikan byrokratian viimeistely, pankkitilin sulkeminen, kirjautuminen paikallisviranomaisen luona ulos maasta ja niiden mainittujen tavaroiden läpikäyminen odottavat kaikki minua. Toisaalta myös joulumarkkinat, ystävät ja toistaiseksi viimeistä kertaa niin tuttujen kaupungin katujen kulkeminen.
Äddi, Luxemburg! Kiitos parista hyvästä vuodesta, jotka sain viettää kanssasi!
Tämän selfien otin viimeisenä työpäivänäni juuri, kun olin viimeistä kertaa sulkenut työhuoneeni oven ja marssinut raput alas työpaikaltani. Toukokuussa oli lämmintä ja aurinko paistoi.
…kannat aina henkilökorttia mukanasi, koska koskaan ei voi tietää, jos sitä vaikka tänään kävisi ulkomailla.
…pystyt keskustelemaan asiantuntevasti Pariisin, Lontoon ja Brysselin eri kaupunginosista. Vähän kuin tamperelaisena puhuisi Helsingistä.
…yllätyt, kun tapaamasi ihminen ei olekaan EU-virkamies tai pankkiiri. ”Siis missä sä sitten olet töissä?”
…jaksat yhä olla innoissasi siitä, että baari-illan jälkeen vaatteet eivät haise tupakalle (tai vaihtoehtoisesti käärmeissäsi, että tupakalle pitää mennä ulos). Vastahan se laki tuli!
…”kahvilla” käyminen tarkoittaa espressojen vetämistä sormustimen kokoisista kupeista, ja siksi sille riittää kymmenenkin minuuttia.
…pitkän viikonlopun lähestyessä et kysy kavereiltasi, ovatko he lähdössä matkoille, vaan kysyt suoraan, minne he ovat lähdössä.
…naapurimaissa matkustaminen tuntuu halvalta.
…kadehdit Brysseliin muuttavia kavereitasi viimeistään siinä vaiheessa, kun saat kuulla, mitä he maksavat tulevasta asunnostaan.
…mielestäsi bemarit ja audit ovat täysin normaaleja autoja. Hienommat automerkit alkavat vasta porscheista.
…kannat aina mukanasi sateenvarjoa säätiedotuksesta riippumatta.
…säästä huolimatta et voisi kuvitellakaan kulkevasi kaupungilla kumisaappaissa, ja vaihtokengät töissä ovat aivan tuntematon käsite.
…aurinkoisen sään sattuessa tuntuu, että on pakko lähteä ulos, ja terassikauden avasit jo tammikuussa.
…yllätyt aina, kun kaupungilla joku ymmärtää englantia.
…tilaat ravintolassa ranskaksi, vaikka tarjoilija olisikin tervehtinyt englanniksi.
…alat puhua syyskyyn Schueberfouer-markkinoista jo toukokuussa, ja mietit kavereiden kanssa, mitä huvipuistolaitteita paikalle tuodaan tänä vuonna.
…syöt hyvin harvoin muuta leipää kuin patonkia.
…IKEAn siniset kassit eivät ole ilmiö, mutta sinulta kyllä löytyy useampi Auchanin kestokassi.
…et ole uskoa todeksi, että puhelinfirman asiakaspalvelu voi olla auki myös sunnuntaisin. Koska eihän mikään ole ikinä auki sunnuntaisin.
Luxemburgista viimeksi poislähtiessä totesin, että en ole vielä asunut täällä tarpeeksi kauan, että voisin kirjoittaa tällaisen postauksen. Nyt olen. Taannoin Georgiasta pois muuttaessa kerroin oppineeni neljässä kohdassa tavoille; nyt täältä pois muuttaessa listassa on vain kaksi kohtaa, jotka eivät päde minuun. Haluaako joku arvata, mitä ne ovat?
Näin vihdoin Luxemburgin suurherttuan ja suurherttuattaren livenä viime sunnuntaina Octave-pyhiinvaellusjuhlan päätöskulkueessa.
Alivuokralaisella on jo asuntoni avaimet, pakkaus on käynnissä, ja taksi tulee noutamaan minut alaovelta kentälle 16 tunnin päästä. Äddi & Merci, Luxembourg!
PS. Muistathan käynnissäolevan bloggaajien SPR:n Nepal-keräyksen. Uuden järistysen myötä Nepalissa tarvitaan nyt tukea enemmän kuin koskaan.
Luxemburg on täynnä erilaisia EU-instituutioita, mutta niihin pääsee valitettavan harvoin vierailulle. Toukokuun alussa Eurooppa-päivänä EU-tuomioistuin kuitenkin avaa ovensa, ja pari vuotta sitten minäkin kävin katsomassa, minkälaisissa tiloissa Euroopan oikeutta käydään.
Pääsalin päällä roikkuu hökötys, jonka on tarkoitus muistuttaa kultaista meduusaa, mutta joka minun silmääni näyttää hyttysverkolta. Hökötyksen samoin kuin koko vuonna 2008 uudistetun tuomioistuinrakennuksen suunnitteli pariisilaisarkkitehti Dominique Perrault.[/caption]
EU-tuomioistuin ratkoo tapauksia, joissa EU-maat eivät ole soveltaneet lainsäädäntöä oikein, EU-toimielimet ovat riidoissa keskenään tai riidoissa maiden kanssa, tai joku yksittäinen ihminen tai yritys on haastanut EU:n oikeuteen. Jokaisesta jäsenvaltiosta on yksi tuomari, joiden lisäksi on nimitetty yhdeksän julkisasiamiestä – joku ranskalaisen tuomioistuimen omituisuus – joista tällä hetkellä yksi on suomalainen. Suomella on siis aika vahva edustus EU-tuomioistuimessa, jonka virallisena työkielenä on vain ja ainoastaan ranska.
Astuimme sisään erääseen käsittelysaliin juuri silloin, kun valkokankaalla pyöri tapaus, jota tuomitsemassa oli suomalainen tuomari Allan Rosas (ei kuvassa). Tuomarin olisi arvannut suomalaiseksi ilmankin oppaamme huomautusta, koska vahvan suomiaksentin kyllä tunnisti ranskaksikin.
Vaikka käsittelyt ovat ranskaksi, ne tulkataan haastajien omalle äidinkielelle. Eli jos vaikka suomalainen yritys haastaa jonkun EU-instituution oikeuteen, tulkit tulkkaavat tapahtumat ja myös oikeusasiakirjat käännetään suomeksi. Tämän takia tuomioistuimella on töissä kokonainen tulkkien ja kääntäjien armeija, ja tuomioistuimen kaksi korkeaa kultaista tornitaloa ovat lähes pelkästään kääntäjien työtiloja.
Tulkit istuvat tuomiosalin laidalla kopeissa. Oikeustapausten simultaanitulkkaus on ehkäpä vaikein ammatti, joka äkkiseltään tulee mieleen.Tuomioistuimen tiloissa oli upeita kattokruunuja, hienoa arkkitehtuuria ja paljon taidetta. Mielenkiintoinen vierailukohde, vaikka ei oikeuskäytännöistä niin välittäisi.
Hienojen salien ja ns. julkisten tilojen vastapainoksi varsinaiset työtilat ja tuomareiden kabinettikäytävät olivat huomattavasti maltillisempia. Sieltäkin löytyi purppuranväriset kokolattiamatot – jotain mitä en ihan heti kykenisi kuvittelemaan omalle toimistolleni – mutta toisaalta eräskin Ruotsin tuomarin kabinetissa töissä ollut kaverini oli joutunut tuomioistuimen rempan ajaksi töihin raksaparakeistä kyhättyyn väliaikaisrakennukseen. Työtilojen tasot taitavat olla vähän arpapeliä.
Tuomioistuimen tuomarit kokoontuvat välillä keskustelemaan keskenään aurinkoiseen kokoushuoneeseen, jonka pöytä on niin iso, että sen ääreen mahtuvat hyvin kaikki 28 tuomaria ja tarvittaessa julkisasiamiehet päälle. Kokoushuoneessa minua kiinnosti sen yhtä seinää peittävä kirjahylly, josta löytyi opusta toisen perään, kaikki samanlaisia. Niihin oli painettu kaikki EU-tuomioistuimen ratkaisut, käännettynä kaikille EU:n virallisille kielille – ihan hyvä määrä paperia.
Suomenkieliset oikeustapauskokoelmat oli nidottu kirkkaan sinisiin kansiin.
Monikielisen ja -kulttuurisen tuomioistuimen arkipäivä näkyi muuallakin kuin pelkissä käännöksissä ja tulkkauksissa. Tiedättekö ne brittijuristit, jotka kulkevat ympäriinsä pompööseissä peruukeissa? Ranskalaisilla puolestaan on mustien mekkojensa alla komeat olkatoppaukset, italialaisilla viittoja kultatupsuin, belgit pukeutuvat punaiseen ja portugalilaisilla on kultamitalit kaulojensa ympärillä. Tuntuu, että pohjoismaalaiset juristit ovat ainoita, jotka pukeutuvat normaalisti… mutta eivät täällä! EU-tuomioistuimessa sääntönä on, että tuomarit pukeutuvat punaisiin kaapuihin ja juristit pukeutuvat kotimaansa pukeutumiskulttuurin mukaisesti paitsi jos pukeutumiskulttuuri on normaali puku. Tällöin EU-tuomioistuimella on ylimääräisiä samettikaapuja, jotka puvuttomat juristit joutuvat vetäisemään päällensä.
Ihan vaan jotta näytettäisiin kaikki yhtä pelleiltä. Kuolalappu kuuluu asuun.
Jos ei osu paikalle juuri oikeana päivänä, tuomioistuimen tiloihin pääsee myös silloin, kun käynnissä on julkisia kuulemisia, koska ne ovat kaikille avoimia. Kannattaa tarkistaa tilanne Luxemburgissa vieraillessa, jos tuomioistuinten toiminta kiinnostaa!
Minä toinen vasemmalta. Muut kierrokselle osallistuneet kaverit ovat kaikki muuttaneet jo pois Luxemburgista.
Eurooppa-päivää vietetään huomenna 9.5.!
Luxemburgissa EU-tuomioistuimen lisäksi tapahtumaa järjestetään koko päivän ajan keskustan Place d’Armesilla. Kuulema mukana on myös Suomen suurlähetystön muumi, jota pääsee halailemaan.
Brysselissä on samaan aikaan monen EU-instituution avoimet ovet, ja itse viime vuonna kävin Europarlamentin avoimissa ovissa, jotka olivat kanssa ihan hauska kokemus. Sinne siis, jos satut olemaan Belgiassa!
Suomessa juhlitaan Suomen 20-vuotista taivalta EU:ssa. Helsingin rautatieasemalla tarjotaan kakkukahvit klo 10-13, ja muita tapahtumia löytyy täältä.
Lämpöaalto iskeytyi Luxemburgiin, ja viikonloppuna olisi ollut suorastaan mahdotonta pysyä poissa luonnosta. Sunnuntaina nappasimme kaverin kanssa bussin kohti Koillis-Luxemburgin Müllerthalia, jota myös ”Pikku-Sveitsiksi” kutsutaan. Bussi oli melkein täynnä, ja monella oli meidän tavoin vaelluskengät jalassa.
Jäimme pois bussista Bersdorfin pikkukylässä ja sukelsimme alas laaksoon hiekkakivimuodostelmien keskelle, joista Müllerthal on tunnettu. Eroosio on muotoillut alueelle lukemattomia luolia ja kallionkoloja, korkeita paaseja, kapeita välejä ja luonnonportaita, joita pitkin patikointireitti puikkelehtii. Myöhemmin reittiä on täydennetty ihmisen tekemillä portaikoilla. En suosittele polvivaivaisille!
Ahtaan paikan kammoisillakaan ei aina ole hauskaa. Taskulamppu tulee välillä tarpeeseen.
Ihmettelimme alusta alkaen rapinaa, jota kuului vähän väliä viimesyksyn lehtien alta. Pian kaverini kirkaisi: hiiriä! Metsä oli täynnä niitä. Hetken meillä oli pieniä erimielisyyksiä toimintatavasta, kun kaverini yritti maata tömisyttämällä pelottaa hiiret tiehensä ja minä zoomailin kameralla saadakseni nuo vikkelät pienet otukset tallentumaan muistikortille. Päädyimme pian siihen, että minä kävelen edeltä.
Näimme kymmeniä metsähiiriä, mutta kuvat ovat aika hääppöisiä, kun nämä pienet otukset puikkelehtivat säikkyen koloihinsa.
Näimme myös sammakon, joka yritti kovasti naamioitua lehdeksi.
Puolivälissä reittiä polku saapui Müllerthalin kylään, joka selvästi eli patikoinnista. Patikoijille tarkoitettuja hotelleja oli enemmän kuin asuintaloja, ja ravintoloiden terassit olivat täynnä vaelluskenkäkansaa. Me ohitimme kylän pysähtyen vain infokeskuksen vessaan.
Saapuminen kylään
Kylän keskellä oli pieni maatila, jossa pihalla tepasteli kanoja ja vuohia.
Luxemburgista löytyy useita söpöjä siltoja ja kauniita vesiputouksia, mutta niistä kuuluisin, Schiessentümpel, osuu tämän reitin varrelle. Emme jääneet vesiputoukselle pyörimään, koska siellä oli liikaa ihmisiä, vaan sen sijaan pysähdyimme lounastamaan vähän myöhemmin.
Kevät oli saapunut myös kukkien muodossa. Minun piti pitkään kaivaa muististani valkovuokkojen suomenkielistä nimitystä, jotta pystyin googlaamaan sen ja kääntämään lajimääritystä miettivälle kaverille sloveniaksi. Koko metsä oli siis täynnä valkovuokkoja täydessä kukkaloistossa.
Nyt varmaan seuraavaksi joku kertoo, etteivät kuvan kasvit ole valkovuokkoja, koska lehdet ovat vääränlaisia. No voin vaikka vannoa, että niitä ihan oikeitakin valkovuokkoja tuolla metsässä oli!
Toisiksi yleisin kukka oli tämä keltainen, jonka lajimääritystä emme tienneet.
Berdorfista Consdorfiin Müllerthalin kakkosreittiä pitkin kesti meillä lyhyen tauon kanssa 3,5 tuntia. Saavuttuamme Consdorfiin oli mahtavaa istahtaa terassille jäätelölle odottelemaan kerran tunnissa kulkevaa bussia kotiin.
Kuinka päästä reitille
Luxemburgin keskustasta bussi 111 kulkee Consdorfiin ja Berdorfiin. Busseissa on pysäkkinäytöt, jotka helpottavat kulkua, ja päivälippu Luxemburgin julkisiin maksaa 4 euroa. Seuraamamme Müllerthal Trail 2 -reitti on viitoitettu hyvin pysäkiltä lähtien, ja siitä löytyy tietoa netistä.
Edellisen kerran, kun yritin pitää kirjaa tavallisesta viikostani, yritys kaatui lentokoneiden myöhästelyyn, kipeilyyn ja yleismaailmalliseen sekavuuteen. Tässä siis vähän tavallisempi viikko, joka päättyi eilen. Tällaista on minun arkeni Luxemburgissa.
Maanantai
8.20 Ylös sängystä. Saavuin sunnuntaina kotiin niin myöhään, että myös aamu alkaa normaalia myöhemmin.
9.05 Pyörä ulos kellarikomerosta; talossani ei ole pyöräkellaria tai -vajaa, joten pyörän säilytykselle ei ole käteviä ratkaisuja. Polkaisu töihin.
9.30 Kuppi teetä ja mailien jälkeen hetki Hesarin lukua. Työpaikalla on yritystunnukset, joilla pääsee selaamaan digi-Hesaria.
10.30 Ensimmäinen suunnittelupalaveri uuden projektin tiimoilta. Käymme läpi vanhaa sivustoa, miten sitä voisi uudistaa, ja keskustelemme pitkään erilaisista karttaprojektioista – pitäisikö Mercatorin sijaan käyttää jotain muuta – ja muistelemme aiempia projekteja, joissa yksikään kartta ei ole kelvannut kaikille osapuolille.
12.15 Lenkille, ulkona pilvistä ja +8C. Paluumatkalla nappaan patongin, jonka syön työpöydän ääressä.
IT-tuki on jo kerran huomauttanut minulle näppiksen ääressä syömisestä. Sori, tämä on tapa, josta en luovu.
13.25 Käynnissä olevan projektin tehtävien jakoa kehittäjien kesken, avoimien kysymysten selvittelyä, ja se fiilis, kun voi muuttaa tehtävien tilaksi Completed.
15.30 Erään avoimen softan tutkimista ja analyysin naputtelua siitä, sopisiko se tarpeisiin vai ei, ja mitä softan käyttöönotto vaatisi.
18.40 Lähtö töistä. Luikahdan aseman lähistön etnokauppaan sisään juuri ennen sen sulkeutumista ostamaan intialaisia tahnoja.
19.20 Kotona, pyykit pyörimään, ranskan oppikirjat auki, kotiläksyjen tekoa ja futuurin epäsäännöllisten verbien kertausta.
20.30 Yksi jakso Breaking Badia samalla, kun syön illalliseksi pakastimesta aiemmin tekemääni chicken kormaa. Lakkaan kynnet sinisiksi, lakkana I Saw.. U Saw… We Saw… Warsaw.
21.30 Lähisukulaisen kuolinpesästä otettujen valokuvien läpikäyntiä ja miettimistä, mitä tavaroista haluaisin itselleni. En raaskisi olla sanomatta ”joo” millekään, mihin liittyy minkäänlaisia muistoja, mutta kuljetus- ja säilytysmahdollisuudet ovat rajalliset. Sänkyyn makoilemaan kirjan kanssa vähän kymmenen jälkeen.
Tiistai
07.15 Ylös sängystä. Kulkulupani on hukassa, ja etsin sitä vartin turhaan.
08.10 Bussiin. Yritän välttää bussien käyttöä klo 8.20-8.50, koska silloin ne ovat pysäkkini kohdalla tupaten täynnä.
8.30J’ai oublié mon badge, ja samoin kulkulupansa on unohtanut pari muutakin samalla bussilla tullutta. Turvamies naureskelee henkilöllisyyksiämme tarkistaessaan, että eihän nyt ole edes maanantai.
8.45 Aamu menee sekalaisen silpun hoitamisessa: sähköposteihin vastailua, projektiraportointia, tulevien työmatkojen järjestelyä. Päätän lähteä keskiviikkona Brysseliin.
11.50 Lähtö kotiin lounaalle. Iltapäivän ranskan kurssi on toisella puolella kaupunkia ja koti matkan varrella.
13.30 Ranskan kurssilla päivän teemana on expat-elämä. Kertaan työhistoriaani kurssitovereille ja identifioidun kuullunymmärtämisen génération Erasmus -porukkaan. Kun puhutaan siitä, mitä mieltä ollaan vanhan kotimaan asukkaista, totean monen suomalaisen kärsivän l’herbe est plus verte ailleurs -syndroomasta.
15.45 Kahvitauolla käyn moikkaamassa yläkerrassa istuvaa suomalaista työkaveria, joka printtaa minulle seuraavan päivän junaliput ja lähtee turisemaan hetkeksi kahville.
Ajanhetkien kertausta
17.40 Kävely kaupunkipyöräasemalle ja viiletys alamäkeä pitkin kauppaan.
18.30 Kotona. Viikonlopun Hollannin reissun kuvien editointia.
19.30 Sovin Karlsrühessa asuvan Teean kanssa, että lähdemme yhdessä Saarbrückeniin perjantaina. Selvittelen busseja ja nähtävyyksiä.
20.40 Ilmoittaudun Floridassa ensi lokakuussa järjestettävään TBEX-seminaariin. Jee!
21.00 Saan kuvat editoitua valmiiksi ja rupean tiskaamaan ja laittamaan illalliseksi hoisin tofua.
21.50 Illallinen Breaking Badin finaalin ääressä. Aina vähän haikea olo kun hyvät telkkarisarjat tulevat päätökseen.
22.50 Kirjoitan postauksen viime viikonlopusta. Nukkumaan vasta aamuyöstä.
Keskiviikko
7.20 Meinaan lähteä aamulenkille, mutta kylmä ja sateinen aamu saa vaihtamaan suunnitelmat lihaskuntoharjoitteluun ja venyttelyyn kotona.
9.05 Juna-aseman Oberweisista teetä ja croissant, jotka nautin junassa päivän lehteä lukien. Décimée on tosi ikävä sana, kun sen yhdistää kokonaiseen luokalliseen koululaisia. Luxemburgissa taas ketunmetsästyksen sallimiseen tähtäävä kansalaisaloite on edennyt parlamenttiin. Lehden loppupuolella luxemburgilainen opiskelija kertoo vaihtarikokemuksistaan Suomessa: järvessä uimista ja ”vielä luxemburgilaisiakin hiljaisempia” ihmisiä.
10.15 Kaivan esiin läppärin ja keskityn työstämään dokkaria, mikä sujuu erinomaisesti ilman internet-pohjaisia häiriötekijöitä.
12.10 Vihdoin Brysselissä, ja suoraan lounaalle Ainon kanssa. Juttu luistaa ja lounas venähtää, kun kummallakaan ei ole sovittuja menoja ennen kahta.
14.15 Koulutus hakukoneoptimoinnista, jonka jälkeen käyn kyselemässä eksperteiltä tarkennuksia.
16.05 Kahville kollegan kanssa. Puhumme siitä, minkälaisia virallisen tiukkoja maileja aiomme lähettää toisillemme, jotta pomot pysyvät tyytyväisinä, ja mietimme jo valmiiksi mahdollisia ratkaisuja yksiköiden väliseen pattitilanteeseen. Sitten puhumme surffauksesta.
16.55 Juna Luxemburgiin on tupaten täynnä. Luen Terry Pratchettiä.
17.45 Namurin kohdalla ruuhka helpottaa ja saan pöytäpaikan, jossa jatkan dokkarin naputtelua koneella.
20.05 Kävelen asemalta suoraan kaverille viettämään elokuvailtaa. Katsottavana Blackfish, minkä jälkeen kukaan meistä ei taatusti halua enää käydä delfinaarioissa.
23.00 Kävely kaverilta kotiin ja suoraan nukkumaan.
Torstai
8.20 Ylös sängystä ja töihin, taas ilman kulkulupaa. Normaalisti unohdan sen korkeintaan kerran kuussa.
En juo kahvia, mutta teetä kuluu paljon. Tällä hetkellä töissä avattuna on Provinsin kylästä ostettu ruusutee.
12.20 Lounaalle työkavereiden kanssa. Lounaan jälkeen nautimme kakkua ja punkkua ja tuemme samalla syöpäjärjestöjä; porukka samasta kerroksesta kerää rahaa lauantain hyväntekeväisyystapahtumaa varten.
13.30Tutkin metadataskeemoja. Aikani ihmeteltyäni pidän ”pienen breikin” ja luen hetken Hesaria… Toista tuntia myöhemmin havahdun ja joudun pitkään miettimään, mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Tiedän, että keskittymisen ajoittainen herpaantuminen on normaalia tietotyöläisille, mutta poden silti lievää huonoa omatuntoa. Päivän päätteeksi rustaan yksityiskohtaisen todo-listan huomista helpottamaan.
18.40 Lähden töistä vähän myöhässä ja missaa bussin. Seuraavalla myöhästyn vaihdosta ja odottelen sateisella pysäkillä bussia 20 minuuttia.
19.25 Elegantisti 25 minuuttia myöhässä Bollywood-tanssitunnilta, mutta se ei haittaa menoa. Alamme harjoitella uutta kappaletta, ja tauoilla esittelemme toisillemme omien kulttuuriemme kansantansseja. Espanjalainen rouva esittää flamencoa, minä vedän letkajenkkaa.
Koreografiassamme on mukana liikkeitä, jotka ovat esiintyneet myös leffassa, esim kohta 00:30, jossa pääosan esittäjä laulaa miehen rakkauden olevan kuin jungle balmia, kanelipuusta tehtyä öljyä, jota voi hieroa alaselkään kipuja lievittääkseen. Tsekkaa myös, kuinka monta kertaa naisen asu vaihtuu videon aikana.
21.15 Kotona lämmitän tofua ja katson uusimman John Oliverin. Sitten suunnittelen viikonloppua ja päätän lähteä lauantaina Dijoniin. Nukkumaan yhdentoista maissa.
Perjantai
6.30 Sängystä ylös, teetä ja Skypen ääreen. Atlantin toisella puolella on vielä ilta.
8.30 Lopetan puhelun Iiron kanssa, pikaisen valmistautumisen jälkeen töihin.
9.30 Työstän dokkaripohjaa hakukoneoptimoiduista metadatoista ja selvitän samalla pitkää listaa avoimia kysymyksiä. Aamupäivän aikana kävelen seitsemän kertaa jonkun työkaverin huoneeseen, ja huoneet ovat useamman kymmenen metrin päässä, joten ainakaan en kärsi liikkumattomuudesta.
13.00 Lähden työpaikan viereiselle bussipysäkille odottelemaan bussia Saarbrückeniin. Vastapainona normaalia pidemmille työpäiville perjantait ovat meillä usein vain puolikkaita päiviä. Syy järjestelylle on, että lähinnä expateista koostuva työntekijäkunta pääsisi halutessaan kotimaahan viikonlopuksi.
13.45 Bussi vihdoin saapuu, 40 minuuttia myöhässä. Vihdoin.
15.05 Tapaan Teean Saarbrückenin bussiasemalla ja kävelemme kauniin Ludwigskirchenin kautta linnalle, jossa sijaitsee historiallinen museo. Tutkimme museoa hitaasti ja perusteellisesti tulkiten yhdessä ranskan- ja saksankielisiä lappuja (minä ranskaa, Teea saksaa), ja olemme juuri päässeet historiassa toiseen maailmansotaan, kun museovahti tulee ilmoittamaan museon sulkeutuvan. Yhteenvetona ei ollut tavallisen saksalaisen elämä viime vuosisadan vaihteessa hääppöistä.
Saarbrückenissa paistoi aurinko.
18.05 Käppäilemme St. Johanner Marktille syömään melkein täyteenvarattuun Zum Stiefeliin: täyttävää saarilaista ruokaa, maukasta pääsiäisolutta ja hyvää juttuseuraa.
19.40 Teean juna lähtee 20.02, mutta mehän olemme ihan juna-aseman vieressä, joten ei ole kiire. Maksamme laskun ja jäämme vielä juomaan oluemme tyhjiksi.
19.53 Astumme ulos ravintolasta, lähdemme kävelemään juna-aseman suuntaan, ja tajuamme samalla, että mehän emme ole juna-aseman vieressä, vaan melkein kilometrin päässä. Pää kolmantena jalkana juoksua, sillä junasta ei ole varaa myöhästyä.
20.01 Hyvästelen Teean juna-aseman ulkopuolella. Parin minuutin päästä astuessani sisään omaan bussiini saan viestin: HUH! Ehdin!
21.15 Bussini saapuu Luxemburgiin. Kävelen asemalta kotiin ja menen suoraan nukkumaan.
Lauantai
06.30 Nousen pakkaamaan ETYK-kassia. Tarkoittaa siis En Tule Yöksi Kotiin.
08.00 Saavun asemalle tarpeeksi ajoissa, että ehdin käydä hakemassa kaupasta tuliaisiksi luxemburgilaista kuoharia ja suklaata. Varttia myöhemmin Philippe ja Jean-Philippe kaartavat asemalle mustalla Alfa Romeolla. Suuntaan kahden belgialaisen melkein eläkeiässä olevan pankkiirin kyydissä etelään. Matkassa menee normaalia pidempään, koska ajamme pikkuteitä pitkin osittain välttääksemme tietulleja ja osittain ihastellaksemme Champagne-Ardennen pikkukyliä ja Maas-joen laaksoa.
12.40 Philippe ja Jean-Philippe jättävät minut Dijoniin erään leipomon eteen, jossa tapaan Célinen ja Anaïsin, kaksi sohvasurffaajaa, joista toisen luona olen sopinut yöpyväni. Jatkamme Célinen autolla Bourgognen maaseudulle ja Fontenayn apottiluostariin.
14.05 Kaarramme apottiluostarin pihaan ja tajuamme juuri missanneemme tasatunnenin lähtevän opastetun kierroksen. Kierrämme tihkusateessa luostarin puutarha-alueita, ja minä luen valmiiksi englanninkielisen kierrospaprun.
Luostari on rakennettu 1200-luvulla. Melkein tuhat vuotta vanhat rakennukset herättävät minussa aina kunnioitusta.
15.00 Kierros alkaa, ja tajuan kovasti keskittymällä enemmistön opastuksesta. Oppaan ranska on suhteellisen selvästi artikuloitua, mutta hän voisi puhua vähän hitaammin ja vähän kovempaan ääneen. Katedraalissa en jaksa kaiun takia edes yrittää vaan ihmettelen romaanista kirkkoarkkitehtuuria.
16.15 Paljasjalkainen dijonilainen Céline saa idean viedä minut ja juuri Pariisista muuttaneen Anaïsin katsomaan Alesian taistelukenttiä, missä Julius Caesar roomalaisjoukkoineen piiritti aikoinaan gallialaisia. Etsimme alueelta suuren Vercingetorixin patsaan, jonka Napoleon III pystytti 1800-luvulla kunnioittaakseen tuota suurta esiranskalaista sotapäällikköä.
Alesian taistelukenttien paikalla sijaitsee nykyään Alise-Sainte-Reinen kylä. Täällä satoi.
17.30 Piipahdamme Alesian läheisessä Flavigny-sur-Ozerainin kylässä kaakaolla. Kylä on kuuluisa burgundilaisten keskuudessa aniskarkeistaan, joita ostan ison kassillisen, mutta maailmalla se tunnetaan paremmin Chocolat-elokuvan (suom. Pieni suklaapuoti) kuvauspaikkana.
19.30 Saavumme takaisin Dijoniin ja käymme hakemassa kehämarketista guacamole-tarvikkeita, nachoja, sinappisipsejä, paikallista Époisses-juustoa ja minulle matkamuistoksi laajan lajitelman erilaisia sinappeja.
20.40 Etkoilemme iltaa Célinen luona, jonne saapuu myös muita sohvasurffaajia: chileläinen politiikanopiskelija, turkkilainen raksatyöntekijä, sekä chileläisen paikallinen tyttöystävä, joka kovasti vakuuttaa, ettei osaa englantia. Myöhemmin juttelen tyttöystävän kanssa pitkät pätkät maailman menosta, eikä hänen englannintaidossaan ole mitään vikaa.
23.30 Lähdemme puolijuoksua bussipysäkille ja olemme pysäkistä 50 metrin päässä, kun bussi ajaa ohi. Bussi oli illan viimeinen. Kävelemme neljän kilometrin matkan Les Tanneries -klubille.
00.20 Klubilla paikallisbändit soittavat ranskalaista punkkia. Kyseessä on paikan viimeiset pippalot, sillä seuraavana päivänä paikkaa aletaan purkaa. Minulle tulevat etäisesti mieleen jutut, joita olen kuullut Helsingin Lepakko-klubista.
02.00 Ensimmäisen kerran mietin, että nyt väsyttää sen verran, että voisi lähteä kotiin, mutta meillä ei ole kuin yksi avain.
05.00 Lähdemme vihdoin takaisin kaupunkiin. Takseja ei näy, joten kävelemme taas neljän kilometrin matkan. Célinen luona rojahdan rättiväsyneenä vierashuoneen sänkyyn.
Sunnuntai
11.15 Aamiaiseksi syömme eiliseltä ylijääneitä sinappisipsejä ja paahdettua patonkia Époisses-juuston kanssa, joka on muuten ihan pirun hyvää, suorastaan suussasulavaa. Ei ihme, että tämä oli Napoleonin suosikkijuustoja.
12.00 Lähdemme kävelylle katsomaan Dijonin nähtävyyksiä jatkuvassa tihkusateessa. Kaupungissa on useampi upea goottilaiskatedraali, ja Musée des Beaux-Arts, Burgundin herttuoiden palatsissa sijaitseva taidemuseo, on sen verran upea, että viihtyisin varmaan koko päivän, jos aikaa vain olisi. Silitän onnea tuottavaa pöllöä erään katedraalin kiviseinässä ja ihastelen vanhoja taloja.
Dijonissakin satoi, mutta se ei erityisemmin haitannut.
13.55 Céline soittaa kimppakyytikuskilleni Arnaudille selvittääkseen, missä meidän oikein pitää tavata. Asia selviää, ja hetkeä myöhemmin istun jo Arnaudin Bemarissa matkalla takaisin Luxemburgiin, tällä kertaa moottoritietä pitkin. Juttelen vartin verran niitä näitä – selviää, että Arnaud on alunperin Dijonista mutta ollut jo monta vuotta töissä Luxemburgissa pankissa – ja nukun loppumatkan.
17.00 Arnaud heittää minut kotiovelle ja toivottaa hyvät jatkot. Kotona lämmitän hoisin tofua ja katson useamman jakson Girlsiä.
20.00 Skypetän Iiron kanssa ja mietimme tulevaa kesää ja reissuja. Päätämme lähteä Memorial Dayna Lounais-Coloradon kansallispuistoihin. Loppuilta menee telttailumahdollisuuksien ja ohjelman selvittelyssä, ja nukkumaan pääsen puolilta öin.
Koska ruokakauppa kertoo enemmän paikallisesta elämästä kuin yksikään matkailunähtävyys, minua kiinnostaa kovasti nähdä, millaisia lähiruokakauppoja teillä on kotimaissanne? Haastan siis nyt kaikki kertomaan, millainen teidän lähiruokakauppa on? Mitä sieltä saa ja miten paljon ruoka maksaa? — Salamatkustaja
Tervetuloa luxemburgilaiseen lähikauppaan! Minulle se on rue de Strasbourgin Cactus rautatieaseman lähellä. Cactus on Luxemburgin suurimpia työnantajia ja ainoa suuri kotimainen ruokakauppaketju maassa, jossa belgilainen Delhaize ja ranskalainen Auchan ovat mukana vankalla jalansijalla, ja ranskalainen Monoprixkin on päättänyt tunkea markkinoille. Oma lähikauppani on ihan vaan marché, vähän niinkuin keskikokoinen Alepa, erotuksena suuremmille supermarchéille ja minikokoisille shoppille.
Ensimmäisenä kauppaan tullessa vastassa ovat lihatiskit, ja nyt pieni varoitus, että luxemburgilaiset syövät sitten lihaa hyvin laajalla skaalalla ja vaihtelevasti. Osa kuvista saattaa olla joidenkin mielestä vähän ällöttäviä.
Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.Kanatiskiä täydentävät kivipiirat, kanansydämet ja -maksatLihatiskiltä löytyy hyvin vähän marinoituja tuotteita. Kuvassa oikeassa yläkulmassa on pari marinoitua pihviä, mutta siihen se sitten jääkin.
Lihavalikoima Cactuksessa on selvästi laajempi kuin suomalaisessa Alepassa, ja mukana on aina myös vaihteleva määrä vähän omituisempia lihatuotteita. Tällä kertaa myynnissä ei ollut ikisuosikkia hevosta, mutta sen sijaan seuraavat ainesosat löytyivät rajatuilta hyllymetreiltä:
Vasikansorkkia ja savustettuja siansorkkiaNyljettyjä jäniksiäAlahyllyllä siankärsiä. Ylähyllyllä taas on ”spagettijauhelihaa”, jonka eroavaisuudesta normaaliin jauhelihaan minulla ei ole mitään havaintoa, muuta kuin että se on vähän halvempaa, noin 7 eur/kg.
Kalatiski sijaitsee lihatiskin vieressä, ja minun lähikaupassani se on pieni. Yleensä myynnissä on kalafileitä (lähinnä valkoisia kaloja, joiden nimiä ei tunnista, mutta yleensä myös lohta), kokonaisia kaloja (joita yleensä en tunnista), valmissushia, sinisimpukoita ja kampasimpukoita. Isommissa supermarketeissa on usein oikeat kalatiskit, ja niiden valikoima on ajoittain todella eksoottinen. Sentään haita täällä ei myydä, ja siitä on iso lappu Auchanin kalatiskillä.
Sinisimpukat valkoviinissä on pakattu vakuumiin, ja ne voi kypsentää mikrossa. Tällainen ”mikroateria” maksaa muistaakseni 4 euroa ja riittää hyvin yhdelle iltapalaksi.
Niin, mikroateriat eivät suinkaan ole mikään suomalainen keksintö, mutta täällä maksalaatikon ja lihapullamuusin sijaan on saatavilla sinisimpukoiden lisäksi lehmänkieltä ja currywurstia. Tästä jo huomaa, että sekä Saksa, Ranska että Belgia ovat vaikuttaneet luxemburgilaisten ruokailutottumuksiin.
Myöskään mitään vaatimusta siitä, millä kielellä tuoteselosteet pitäisi olla, ei ole. Ruokakaupassa näkyy iloisesti sekaisin ranskaa, saksaa ja välillä hollantia ja portugalia.
Hevi-osasto on yllättävän samanlainen kuin suomalaisissa kaupoissa. Vain ruukuissa kasvatetut salaatit ja yrtit puuttuvat. Mitään tunnistamattomia hedelmiä harvemmin näkee, mikä kertoo kai eniten siitä, kuinka hyvä hedelmävalikoima meillä on Suomessa. Hevi-osastolta löytyvät myös oliivit, joita tykätään täällä ostaa muovipurkissa kylmästä mieluummin kuin säilöttynä.
Banaanit 2 eur/kg. Ranskaksi alennuksia mainostetaan sanaparilla moins cher – ”vähemmän kallis” – koska ilmeisesti sana ”halpa” kuulostaisi jotenkin huonommalta tai rupusemmalta.
Hetken aikaa jo kalatiskillä ehdin ihmetellä, mihin kuivattu kala oli hävinnyt, mutta se olikin siirretty väliaikaisesti hevi-osastolle tomaattien viereen:
Kuten tuosta hintalapusta voi päätellä, bacalhau on täällä myynnissä lähinnä suuren portugalilaisvähemmistön tarpeisiin. Myös kanatiskikuvista voi bongata joistain tuotteista Portugalin lipun. Noin 15%:lla Luxemburgin asukkaista on Portugalin kansalaisuus, ja oletettavasti toisen tai kolmannen polven portugalilaisia on vielä huomattavasti enemmän.
Kalapakasteiden joukosta löytyy kanssa bacalhauta, mutta myös pakastettuja ja valmiiksi voillla siveltyjä etanoita, jotka voi lykätä suoraan uuniin.
Jos pitää valita yksi asia, joka on Luxemburgin ruokakaupoissa ylitse muiden, niin se on mielestäni ehdottomasti juustovalikoima. Juustoja on paljon, ne ovat hyviä ja ne ovat halpoja. Kiitos, Ranska, tästä vaikutuksesta!
Halvimmillaan juustot ovat 6 eur/kg (esim ihan hyvää brietä saa tähän hintaan), keskihinta on 10-15 eur/kg, ja jotkut fiinit erikoisuudet saattavat maksaa 20eur/kg.
Luulitko, että avainlippu ja kotimaisuus kunniaan on suomalainen juttu? Ehei, tämä on kovaa kamaa myös Luxemburgissa, erityisesti maitotuotteissa, jotka ovat maan päämaataloustuote. Luxemburgilaiset juustot kyllä tunnistaa, ja maitotölkki saattaa olla Luxemburgin lipun väreissä, jotta ihmiset osaisivat ostaa kotimaista. Itse suosin luxemburgilaista, koska uskon, että lehmien hyvinvointi on täällä paremmalla tolalla kuin naapurimaissa: lehmiä näkee laitumilla käytännössä ympärivuotisesti, ja maidon tuottajahinta on kaksinkertainen Suomeen verrattuna (täällä noin 0,80eur/litra, Suomessa 0,40eur/litra), joten eläinten hyvinvointiin on myös varaa panostaa.
Enemmistö maidoista myydään UHT:nä lämpimästä, mutta myös tuoretta maitoa on saatavilla. Rasvatonta maitoa ei ole, vaan vaihtoehdot ovat ”kevytmaito” 1,5% ja ”normaali maito” 3,5%.
Oikeasti lähikauppani olisi vieläkin lähempänä sijaitseva Monoprix, mutta suurin syy, miksi yleensä jaksan kävellä Cactukseen saakka, on leipomo:
Mikään ei voita tuoretta juuri uunista ulos tullutta patonkia (0,60eur/kpl), rapeakuoriset täysjyväleivät ovat maukkaita ja jos joskus haluan leivonnaisia, niin Cactuksen pienen leipomotiskin valikoima pärjäisi fiineysvertailussa vaikka Stockan herkulle – hinnat vaan ovat murto-osat siitä mitä Stockmannilla.
Kaupan keskiosaa hallitsee paikallisessa mittakaavassa pienehkö valikoima viiniä, jossa tärkeässä osassa ovat ranskalaiset samppanjat ja luxemburgilaiset kuohuviinit. Tunnettujen samppanjatalojen tuotteet alkavat 20 eurosta, pienempien samppanjatalojen tuotteita saa 12 eurolla, mutta itse usein suosin paikallista crémantia, joka on sekin todella hyvää, ja vain 6-8 euroa pullo vähän merkistä riippuen. Pari kertaa vuodessa Cactuksessa on käynnissä samppanja-alet, joista viimeksi raahasin kotiin monta pulloa Suomeen ja Yhdysvaltoihin vietäväksi.
Kuten kyltissä kerrotaan, alkoholin ikäraja on täällä tasainen 16 – ja viinien lisäksi myös viinat löytyvät ruokakaupoista.Tupakan ja karkin lisäksi kassoilla myydään pikkupulloja viinaa.Yleensä ihmisillä on mukana kestokassit, mutta muovikassejakin on myynnissä, ja Cactuksissa niissä on aina lasten piirroksia. Ei mitään havaintoa, mitä tässä yritetään sanoa.
Sellainen ruokakauppa. Ranskalaiseen tapaan tämä ei tietenkään riitä, vaan saman kadun varrella, melkeinpä samassa korttelissa, on myös kalakauppa, lihakauppa ja hedelmä&vihannes-kauppa. Viimeisimmästä ostan välillä mukaan appelsiinimehua, jonka puristan itse kaupan laitteella pulloon. Kallista mutta ah-niin-hyvää.
Appelsiinimehupuristin tuossa oven vieressä oikealla
Näiden lisäksi mua kiinnostaisi vielä lukea aiheesta Saudi-Arabiasta, Sveitsistä, Espanjasta ja Portugalista. Miten on, blogien pitäjät? Ja tarttukaa toki kaikki muutkin ulkosuomalaiset bloggaajat aiheeseen!
Tämän postauksen piti alunperin olla otsikolla Viikko arkea Luxemburgissa, mutta ennalta valittu viikko ei ollut kovinkaan arkinen eikä edes erityisen Luxemburgissa: Viikko alkoi teknisten vikojen, ”45 minuuttia” – ”2 tuntia” – ”4 tuntia” -myöhästelyepisodin ja lopulta lennon peruuntumisen takia Minnesotassa lentokenttähotellissa. Kirjoitan niin paljon matkustelusta ja lomista, että ajattelin vaihteeksi jakaa blogissa, miltä minun arkeni näyttää, mutta ehkä minun pitää kirjoittaa aiheesta joku toinen viikko.
7.00 Herätys hotellihuoneessa Minneapolisissa. Läppäri auki ja etätöitä. Luen viikon loman aikana kertyneitä sähköposteja ja käyn läpi asiakkaan tarpeita ja vaatimuksia järjestelmän seuraavaa versiota varten.
11.00 Lähtö läheiseen Mall of Americaan syömään lounasta ja ostamaan vaihtovaatteita; ruumalaukku jäi lentokentälle säilöön.
Mall of Americassa, Yhdysvaltojen suurimmassa ostoskeskuksessa, on sisällä mm. huvipuisto
12.15 Ostostelut tehty, joten istahdus Long John Silversiin syömään uppopaistettua kalaa, uppopaistettua langustia ja uppopaistettua jotain-mistä-en-ottanut-selvää.
13.30 Ratikka kohti lentokenttää. Lyhyen matkan varrella jäisiä perunapeltoja.
14.30 Lasi viiniä loungessa ja puhelu Iirolle. ”No näkyikö ostoskeskuksessa terroristeja?” Ei näkynyt, uhkauksista huolimatta.
16.00 Lentokoneessa. Hetken rullailun jälkeen kapteeni kuuluttaa, että ”arvot” eivät ole kunnossa, varmaankin koska koneen moottorit ovat viettäneet yön Minnesotan hyytävässä pakkasessa. Epätoivoinen olo.
16.45 Kapteeni kuuluttaa, että tyhjäkäynti sai arvot kohdilleen, ja olemme valmiita lähtöön. Vaihdan pari penkkiä taaemmaksi tyhjälle keskiriville, ja kahden elokuvan jälkeen (Whiplash & Fury) ojentaudun pitkäkseni nukkumaan.
Tiistai
07.00 Pyörät iskeytyvät Pariisin kentän kiitoradalle.
08.15 Vaatteiden vaihto ja laittautuminen lentokentän vessassa. En mene töihin joogahousuissa.
Käsimatkatavaroissa vaihtovaatekerta ja pokkari
09.35 Luxairin pikkukone lähtee rullaamaan. Edessäni istuva kakara vetää penkkiä taaksepäin jo ennen nousukiitoa, ja vieressäni istuva teini yskii jatkuvasti päälleni.
10.35 Nappaan laukkuni matkatavarahihnalta. Luxemburgilainen tullimies kyselee, olenko ostanut jotain Yhdysvalloista, mutta on kiinnostunut todellisuudessa vain elektroniikasta.
11.08 Töissä täysi härdelli päällä. Vartin kuulumisten vaihtamisen jälkeen lähden jahtaamaan työkavereita avoimilla asioilla. Painostan koodaajat palaveeraamaan puoliksi lounastunnin päällä, koska se on ainoa kaikille sopiva hetki.
12.58 Kipitän romanialaisen työkaverini kanssa syömään.
14.00 Kuuntelen kaksi tuntia presistä, josta ensimmäinen puolikas on mielenkiintoista, toisella puolikkaalla vääntelen niskojani, jotta en torkkuisi.
16.15 Takaisin työpisteellä. Käyn lävitse työkaverin kanssa yhteisiä kantojamme kahteen huomiseen palaveriin. Pitkä puhelu Brysselissä istuvalle kollegalle hommasta, jonka lupasin hoitaa, koska luulin sen olevan pikkujuttu, mutta joka ei sitten ollutkaan, ja josta on myös palaveri huomenna.
17.25 Juoksu ympäri toimistoa varmistamassa, että ihmiset, joille haluan vielä tänään puhua, eivät ehdi lähteä kotiin. Viime tipassa tulleiden uusien vaatimusten läpikäyntiä kolmen eri ihmisen kanssa.
18.30 Saan puhuttua viimeisenkin työkaverin kanssa. Printtaan huomiselle tarvittavat paperit ja huikkaan graafikolle bonsoirit vetäessäni matkalaukkua kohti ovea.
18.52 Avaan kotioven, työnnän matkalaukun sisään, ja suuntaan kauppaan.
19.25 Jouduin odottamaan patonkiani kymmenen minuuttia, koska joku äijä nappasi viimeisen edellisestä satsista nenäni edestä, mutta se ei haittaa, koska kainalossani lämpöä hohkava patonki on vielä kotiin saavuttua tulikuuma.
19.40 Sohvalle dippailemaan patonkia humukseen ja nauttimalla sitä pehmeän ranskalaisen juuston kera. Katson jakson Boardwalk Empirea ja menen nukkumaan.
Keskiviikko
6.59 Herään sopivasti puoli minuuttia ennen kellon soittoa.
8.05 Ostan juna-asemalta teetä ja croissantin, nappaan aamun ilmaisjakelulehden ja astun junaan. Matkalla luen ensin lehden, valmistaudun päivän ensimmäiseen kokoukseen, ja lopulta luen tunnin Vadelmavenepakolaista.
Matkan varrella Belgian maaseutu on kääriytynyt sumuun.
11.00 Saapuminen Brysseliin. Haen EXKistä lisää teetä.
11.30 Löydän oikean kokoushuoneen. Miittari venähtää, mutta se ei haittaa, sillä saamme asioita aikaiseksi.
13.10 Juoksen kaverin työpaikalle hakemaan hänet lounaalle vuohenjuustobagelille.
14.00 Iltapäivän kokousputki alkaa. Vastailen kysymyksiin, teen ehdotuksia, ja lupailen asioita tapahtuvan. Välissä juoksen rakennuksesta toiseen.
16.45 Viimeinen kokous loppuu. Juoksen kohti junaa. Asemalla olo alkaa tuntua hassulta. Matkalla laattaan vessassa useaan otteeseen ja makaan sikiöasennossa penkillä.
20.05 Normaalisti kävelen kilometrin asemalta, mutta nyt otan bussin, ja harkitsin vakavasti taksia. Huhuilen whatsapissa, löytyisikö keltään kaverilta appelsiinimehua, koska kaupat ovat jo kiinni. Diagnosoin mahdollisen noroviruksen ja laitan jo illalla sängynpohjalta mailia töihin, että huominen jää väliin.
Torstai
12.57 Nousen vihdoin sängystä katkonaisesti nukutun yön jälkeen.
13.30 Keitän ravioleja, ja saan syötyä neljäsosan. Katson uusimman John Oliverin ja kolme jaksoa Boardwalk Empirea.
18.20 Vessapaperi on loppumaisillaan, enkä todellakaan ole kaupassakäyntikunnossa. Päätän jäädä saikulle myös huomenna.
21.30 Katson vihdoin Mintun suosituksesta pari jaksoa The Nordenia, ja niiden perusteella ihan helmi TV-ohjelma kulttuurien eroista. Syön pari näkkileipää.
Esimerkki dokkarista, jossa georgialaispastori käy tutustumassa Pohjoismaiden uskonnollisuuteen. Dokkarit ovat katsottavissa Yle Areenassa myös ulkomailta käsin.
keskiyö Kirjoitan blogia, eniten järkevä asia mihin tänään pystyn. Kohta voisi mennä nukkumaan.
kahden maissa Ei nukuta, kun tuli nukuttua viime yönä niin paljon.
neljän maissa Ensimmäistä kertaa nälkä yli vuorokauteen. Syön vielä kolmannen näkkärin.
kuuden maissa No niin, tämä yöhän meni peräti mainiosti…
Perjantai
12.00 Olin laittanut herätyskellon soimaan ja nousen ylös, jotta unirytmi ei menisi totaalisesti päin prinkkalaa. Kaameat vatsakivut, vaivun takaisin sänkyyn.
14.00 Uusi yritys, ravioleja vatsaan. Pari jaksoa The Nordenia, blogeja, ja Meren katedraalin aloitus.
16.38 Raviolit pysyvät vatsassa ja vatsakipu on häipynyt. Päätän, että kipeänä olo saa luvan loppua tähän, ja aloitan kyselemään kavereiden viikonloppusuunnitelmia.
18.27 Aivotonta netissä roikkumista. Se mekko on sinimusta, ei valkokultainen.
19.15 Soitan Skypestä Iiron kännykkään, joka ohjaa auton kaijuttimiin. Minä istun Luxemburgissa sohvalla, Iiro huruttaa toisella puolella maailmaa motaria pitkin lentokentälle. Nykytekniikka on ihmeellistä.
22.00 Iltapalaksi kreikkalaista salaattia ja pari jaksoa Nordenia, jonka jälkeen eksyn vielä lukemaan Ruskeita tyttöjä. Nukkumaan vähän puolen yön jälkeen.
Lauantai
9.30 Heti herättyä päivän suunnitelmien lukkoonlyöntiä. Belgian luolat kiinnostaisi, mutta kaverin päivystysvuoron takia ei voi poistua maan rajojen ulkopuolelle. Päätämme sen sijaan lähteä Echternachiin, Luxemburgin vanhimpaan kaupunkiin.
11.55 Treffit parin kaverin kanssa bussipysäkillä. Kuulumisten vaihto haparoivalla ranskalla, ranskan puhumiseen kestää aina hetki tottua.
12.45 Bussi saapuu Echternachiin. Lounasaikaa jäljellä enää tunti, joten etsimme söpön viinibaaribrasserien. Herätämme ilmeisesti positiivista huomiota, sillä ruokailun päätteeksi kokki tulee tarjoamaan digestiivit.
14.00 Käymme Echternachin luostarin basilikassa, joka on alunperin 600-luvulta, mutta joka on viimeksi rakennettu uudestaan natsien hyökkäyksen jäljiltä. Yritämme turisti-infoon, mutta se on kiinni.
14.20 Kolkuttelemme esihistoriallisen museon ovia. Museo on kylttien mukaan auki maanantaita lukuunottamatta joka päivä klo 10-12 ja 14-17, mutta ovi ei aukea eikä sisällä ole ketään. Perusmenoa.
15.00 Kävelemme auringonpaisteessa järven rannalle taputtelemaan lampaita. Yritämme katsomaan roomalaisen kartanon raunioita, mutta ne aukeavat vasta huhtikuussa. Takaisin keskustaa kohti, kaupasta limsaa ja suklaata ja istumaan aurinkoon Sûre-joen rannalle katsomaan, kun ankat yrivät uida kovan virtauksen poikki Saksaan.
Echternachin lampaat ja yksi kili
17.15 Bussi takaisin Luxemburgin kaupunkiin. Kaupan kautta kotiin. Syön, lakkaan kynnet ja editoin valokuvia.
21.30 Tapaan kaverit uudestaan baarissa. Mukana myös kaverinkaveri, jolla on myöhäisillan treffit pari tuntia myöhemmin. Hehkutan PKN:ää potentiaalisille Euroviisu-äänestäjille.
23.30 Kaverinkaveri lähtee treffeilleen ja me päätämme vaihtaa baaria. Espanjalaisbaariin ei mahdu, joten lähdemme yökerhoon.
00.30 Ensimmäistä kertaa tanssilattilla yli puoleen vuoteen, DJ soittaa Lady Macarenaa ja Bomfunk MCsiä. Ympärillä 18-50-vuotiaita, keski-ikä yli 30. Jos Luxemburgissa on teinihelvettejä, en ole niistä tietoinen.
01.45 Spottaamme tanssilattialla kaverinkaverin tanssivan sylikkäin treffikumppaninsa kanssa. Reagoimme aikuismaisesti eli hypimme, osoittelemme ja vislaamme, jotta meidät varmasti huomataan.
03.48 Vedämme takit päälle narikassa ja laulamme portaissa Backstreet Boysin Everybodyn tahtiin. Kävellen kotiin.
Yökerhossa kierteli valokuvaaja
Sunnuntai
11.30 Ylös sängystä. Teetä, aamiaista ja Boardwalk Empiren viimeisen kauden loppuun katsominen.
Vaikka olen kirjoittanut tänne blogiin paljon kulttuurieroista ja jopa kulttuurishokista, silti moni asia Luxemburgissa ja Yhdysvalloissa tuntuu söpön hellyyttävältä – ja mikäs sen söpömpää, kuin että ne yhdistetään yhteen ja samaan videoon? Tässä pikkuinen amerikkalaisluritus Luxemburgista, jonka An American in Lux on kuvannut minun kesäisillä kotikulmillani:
Tätä videota katsellessa muistuu taas mieleen, että kun aurinko vihdoin pilkahtaa taivaalta, Luxemburg osaa olla ah-niin-kaunis. Sanat laulussa menevät näin:
There I was, riding my bike to Knuedler, where I was supposed to meet a friend for some Kniddele mat Speck.
Knuedler on kaikkien tuntema lempinimi Place Guillaume II:lle, keskusaukiolle. Guillaume II oli yksi Luxemburgin suurherttuoista, kun taas Knuedler tulee letzen sanasta ”knued”, joka viittaa fransiskaanimunkkien vyösolmuun – paikalla oli fransiskaaniluostari 1700-luvun loppuun saakka. Kniddele mat Speck on paikallista kananmunapastaa pekonilla.
Or, maybe it was Kockelscheier where we was gonna meet, to go Schlittschonglafen and then have Gromperekichelcher and Spruddelwaaser. I don’t remember ‘zactly.
Kockelscheier on keskustan eteläpuoleinen urheilukeskus ja -alue. Schlittschonglafen tarkoittaa luisteluretkeä, mitä ei täällä leutojen talvien keskellä kovinkaan usein pääse tekemään. Gromperekichelcher on perunalätty, Spruddelwaaser vissyvesi.
Anyway, somehow, I ended up in Hahner-schlunner-mahn-ish, or maybe it was Uesel-deng-nach-weiler, I ain’t really sure. I wouldn’t say that I was lost, ‘zactly, so much as I just didn’t know where I was.
Ensimmäisestä paikasta ei havaintoa, mutta Useldangessa on kiva linna. Usein luxemburgilaisista paikannimistä ei oikein ota selvää, koska paikoilla on nimet sekä ranskaksi, saksaksi että luxemburgiksi, ja luxemburgin kirjoitusasu ei ole aina vakiintunut. Joskus samalla nimellä löytyy useampi kaupunki, joten jos puhutaan esimerkiksi Eschistä, on hyvä tarkistaa, onko kyseessä nyt Esch-sur-Alzette vai Esch-sur-Sûre.
Well I needed to call my friend to tell him I’d be late, but my phone was about to die. I seen a big castle-lookin’ place up on hill that was just crawlin’ with folks, so I climbed on up figurin’ I’d ask someone: ‘Kann ech Ӓren Telephon benotzen?
”Big castle-lookin’ place up on hill” on tietenkin Vianden.
Don’t always know where I’m goin’ or what I’m supposed to do,
But y’know, I don’t think that really matters all that much—how ‘bout you?
Well I got to the castle place and was so amazed by what I seen, I plumb forgot all about froen to benotzen anyone’s Telephon. There was a fair young lass givin’ a guided tour to some folks, so I parked my bike and pretended I was with them, hopin’ I could find out more about this place that she kept calling the Green Heart of Europe or something like that.
Luxemburgin Ardenneja kutsutaan Euroopan vihreäksi sydämeksi, koska toisin kuin monin paikoin naapurimaissa, täällä on vähän asutusta ja metsiä vaikka muille jakaa.
Much to my delight, I learned all sorts of fascinatin’ facts about Luxembourg. Like, did you know that not only is Luxembourg not a city in Germany, but its own separate country and the only Grand Duchy in the who wide World? I ain’t ‘zactly sure what a Grand Duchy is, but anyway, Luxembourg’s the only one!
That fair young lass also told us that not everybody who lives in Luxembourg comes from somewhere else. She said there are even some people who actually grow up in Luxembourg! I found that truly hard to believe.
Maahanmuuttajien keskellä itselläkin on välillä vaikeuksia uskoa tätä.
Luxemburgin kolme virallista kieltä, ranska, saksa ja luxemburgin kieli eli letze, aiheuttavat välillä kunnon sopan kaupungilla asioidessa. Saksan voi unohtaa heti kättelyssä – luxemburgilaiset kyllä puhuvat kaikki sujuvaa saksaa, mutta keskustassa enemmistö työntekijöistä on ranskalaisia – joten käytännössä asiat hoidetaan ranskaksi tai letzeksi, tai ulkomaalaisen ollessa kyseessä joskus harvoin englanniksi.
Moikkaus vaikuttaa siihen, miten keskustelu menee. Näihin minulla on kolme vaihtoehtoa:
Hello viestii suoraan, että englanti on vahvin kieleni, ja tällöin englantia osaavat tietävät keskustella englanniksi. Miinuksena englantia osaamattomat, eli enemmistö, menevät helposti lukkoon, ja palvelu saattaa olla vähäsanaista ja töykeää. Siksi käytän tätä vain tilanteissa, joissa voin olettaa vastapuolen osaavan englantia.
Bonjour toimii ranskalaisten kanssa. Auttavalla ranskan taidollani pärjään jo pitkälle, ja moni Luxemburgissa töissä oleva osaa puhua selkeästi, jotta en suinkaan vaan pyytäisi heitä puhumaan englantia. Toisaalta jos vastapuoli onkin luxemburgilainen, suhtautuminen on neutraalia tai jopa negatiivistä. Muillakin kuin suomalaisilla on antipatioita ranskalaisia ja ranskan kieltä kohtaan.
Moien on paras, kun vastapuolen kielitaidosta tai kansallisuudesta ei ole varmuutta. Ranskalaiset eivät ota siitä nokkiinsa ja jatkavat sujuvasti ranskaksi, koska he olettavat luxemburgilaisten osaavan ranskaa; luxemburgilaiset tykkäävät, että osaan edes yhden sanan heidän kieltään, mutta kuulevat kyllä lausumisestani, etten ole natiivi, ja vaihtavat yleensä suoraan englanniksi tai ranskaksi.
Tänä aamuna hakiessani postista kirjattua kirjettä tervehdin englanniksi. Julkisella puolella työntekijät ovat aina luxemburgilaisia, joilla kielitaito on ranskalaisia laajempi, joten englantia voi olettaa kuulevansa rautateiden lipunmyynnissä, postissa tai vaikkapa uimahallilla. Tänään postin virkailija kuitenkin vastasi HellouhuniMoienilla ja esitti minulle pyynnön letzeksi.
Sorry?
ID card, postivirkalija tokaisi englanniksi, ja kun olin sen hänelle ojentanut, jatkoi jakamalla ohjeita letzeksi. Olin näköjään törmännyt kansallismieliseen luxemburgilaiseen, yhteen niistä, joita ulkomaalaisten ylivalta maassaan ärsyttää. Ei ihme: me maahanmuuttajat tulemme tänne, oletamme pärjäävämme englannilla tai ranskalla, laitamme lapsemme kansainvälisiin kouluihin ja pysyttelemme kaukana letzen kielikursseista. Harva näkee tarvetta opetella kieltä, jolla on vain joitain satoja tuhansia puhujia, kaikki erittäin kielitaitoisia, ja joista osa ei edes osaa kirjoittaa kunnolla omaa kieltään, koska kirjakieli kehitettiin vasta 80-luvulla.
Onneksi täällä asuessa passiivinen letzen sanavarasto on kasvanut. Dréckt näkyy ovissa, kun niitä pitää työntää, joten tajusin painaa nappia, ja Ënnerschrëft on näkynyt tarpeeksi monessa virallisessa kaavakkeessa, että tajusin virkailija haluavan allekirjoitusta. Merci ja äddi!
Viime viikonloppu oli Luxemburgissa poikkeuksellisen aurinkoinen. Tänään sää on palannut normaaliksi, ja kaupunki kietoutuu jäätävään hernerokkasumuun.
Olimme lauantaina vähän myöhässä keikalta, ensimmäinen bändi oli jo aloittanut soittamaan. Ennakkolipun ansiosta nimi löytyi listasta, takki narikkaan ja kämmenselkään leima, jota saa ihmetellä seuraavat kolme päivää, kun se ei lähdekään saippualla. Vähän vitsailimme etukäteen ”lämppäristä”, mutta paikan päällä ei kehdannut pohtia, kumpi illan esiintyjistä oli pääesiintyjä ja kumpi lämppäri. Kummallakin taisi olla ihan oma fanikuntansa.
Melusina-klubille oli järjestetty pari aika kovaa esiintyjää: ensimmäisenä soittanut Vaiko Eplik & Eliit sekä heitä seurannut Ismo Alanko. Siis virolaiset olivat järjestäneet, kertoi eräs Suomi-Luxemburg-seuran aktiivi. Joku sieltä puolelta tunsi jonkun musiikkialan monitoimija-virolaisen, joka sattui työskentelemään myös suomalaisten bändien kanssa, tai jotain, ja sitä kautta oltiin saatu Alankoonkin yhteys sekä sopiva tila keikalle; kumpikaan bändi yksin kun ei olisi riittänyt vetämään salia edes puolilleen. Matkakustannuksia oli vielä jaettu tekemällä yhteistyötä Brysselin vastaavien seurojen kanssa, missä bändit olivat soittaneet yhdessä päivää aikaisemmin. Yksikään suomalainen, jolta kysyin, ei ollut koskaan kuullut Vaiko Eplikistä, eikä yksikään tuntemani virolainen ollut kuullut Alangosta, mutta sen ei annettu häiritä.
Kuunnellessamme Vaiko Eplikin keikkaa joku mies tuli kysäisemään minulta ja yhdeltä kaveriltani – jotain. Emme saaneet melun keskellä selvää, joten huusimme takaisin mitää:tä ja häh:iä. Parin yrityksen jälkeen kaveri keksi kysyä: ”Do you speak English?” ja mies hämmentyneenä kysyi, että emmekö olekaan virolaisia. Tuttu tunne: sama hämmennys oli minulla päällä keikan välispiikeistä, joissa Vaiko Eplik heitti läppää, yleisön reaktiosta päätellen selvästikin viroksi, mutta silti aivoni takanurkassa pieni ääni varoitti, että olen menettänyt kykyni ymmärtää suomea.
Roudaajien vaihtaessa lavan tarpeistoa törmäsin uudestaan virolaismieheen, joka paljastui kaverinkaveriksi. – Onko tuolla teidän muusikollanne joku bändi mukana? hän kysäisi, ja minä ja yhteinen kaverimme kohauttelimme olkiamme. Kai? Luulisi? Ei kai se yksinkään voi soittaa, vai voiko? Kai sillä aina jotain taustajoukkoja on mukana?
Varttia myöhemmin Ismo Alanko asteli lavalle ja esitti ensimmäisen biisin. Laulun lisäksi ainoa äänenlähde oli kitara, jonka kaikukoppaa hän käytti rumpuna.
En ollut ennen kuullut Alankoa livenä, mutta täytyy myöntää, että äijällä on mahtava ääni. Ei ollut taustabändille tarvetta, kun artisti säesti itseään välillä kitaralla, välillä koskettimilla.
Biisilista, jota keikka ei ihan noudattanut, koska kitarasta katkesi kesken kaiken kieli. ”Mä vaikka soitan tota pianoa välillä…”
Suomalaisyleisö oli ihan fiiliksissä, virolaiset epäilevämmän oloisia. ”Tosi hyvät lyriikat!” hehkutin kaverilleni Reginalle. ”Ömm, joo…” Regina vastasi. ”It’s, um, interesting. Ja Vaiko Eplikilläkin on muuten tosi hyvät lyriikat…”
Keikan jälkeen bongattu artisti lavan vierestä. ”Pääsiskö sun kaa kuvaan?”
Pääsalin päällä roikkuu hökötys, jonka on tarkoitus muistuttaa kultaista meduusaa, mutta joka minun silmääni näyttää hyttysverkolta. Hökötyksen samoin kuin koko vuonna 2008 uudistetun tuomioistuinrakennuksen suunnitteli pariisilaisarkkitehti Dominique Perrault.[/caption]
