Blogi on ollut hiljainen viimeiset pari viikkoa, mutta kulisseissa on ollut kiirettä! Näkyvin kuuma rauta, #matkachat, on pirskahdellut bloginkin puolelle, ja ensimmäinen keskustelu toissapäivänä oli niin onnistunut, että vieläkin hymyilyttää. Mutta TV-Shop-tyyliin, ”eikä tässä vielä kaikki”…
Meillä on ollut pari kuukautta netti ja kaapeli tauolla, joten naputtelin maanantaina taloyhtiön yleisen netin varassa. Juomapullossa itsetehtyä jääteetä, lempparihellejuomaani.
…sillä paljon isompi proggis on tullut vihdoin päätökseensä: blogi kääntyy englanniksi! Kauan siinä kestikin selvittää tekniset kuviot, säätää domain-nimien, forwardingien ja DNS-palveluiden suossa, puhumattakaan useamman plugarin sekä koko WordPress-teeman kääntämisestä astetta elegantimmin kuin mitä olin aiemmin vaivautunut tekemään – .po- ja .mo-tiedostoilla koodin sörkkimisen sijaan. Purkkaratkaisuilta ei vältytty, ja strategisiin paikkoihin piti lisätä pari riviä if-else-PHP-koodia, joka tuskin läpäisisi jonkun periaatteellisemman nörtin seulaa, mutta hälläväliä kunhan toimii. Vai toimiiko? Kaikki omituisuudet kommenttiboksiin, please! Tavoitteena siis, ettei tämä muutos näy suomenkieliselle lukijalle muuten kuin kielivalikkona vasemmassa yläkulmassa…
…ja sitten vähän henkilökohtaisempiin kohokohtiin: olen välillä tiedottanut blogin puolella urheilutavoitteistani ja niiden toteutumisesta, joten en malta olla hehkuttamatta, että tulin juhannuspäivän triathlon-kisoissa toiseksi! Saavutus kuulostaa suuremmalta kuin onkaan, koska sarjassani ei ollut kuin yhteensä viisi urheilijaa, mutta olen silti äärettömän ylpeä – ja lievästi hämmentynyt. Treenikauteni ei nimittäin ollut sieltä vakuuttavimmasta päästä, ja pyöräilyssä nousin useaan otteeseen pyörän selästä kävelemään, kun pienin vaihde ei enää riittänyt toista kilometriä jatkuvassa ylämäessä. Vuoristotriathlon veti tehokkaasti luulot pois…
Jaksoin sentään maaliviivalla nostaa kädet tuuletukseen.Triathlonin jälkeen pysähyimme kotimatkalla katsomaan biisoneita ja erityisesti biisonivauvoja, jotka laiduntavat eräässä Coloradon osavaltiopuistossa moottoritien varressa.
…jonka jälkeen seuraavana päivänä oli hyvä lähteä palauttavalle patikoinnille. Olimme jo kerran aikaisin kiivenneet Green Mountainin huipulle, josta näkee kivasti sekä kotikaupunkimme Boulderin ylle että toiseen suuntaan, Indian Peaks Wildernessiin. (Ja tämä kaikki kaupungin ”puistossa”!!) Viime kerralla tarvoimme lumessa, ja reitti tuntui tällä kertaa helteestä huolimatta helpommalta, kun ei tarvinnut liukastella ympäri polkuja. Katsopa alla olevat kuvat vertailuksi, ennen kuin siirrytään viikon viimeiseen kohokohtaan…
Kesäinen näkymä, vaikka horistontin vuorilla on yhä lunta.Sama näkymä helmikuussaTämäkin kuva on helmikuulta. Green Mountainilla (2090m) ei todellakaan ollut kesäkuussa lunta.Horisontin vuoret ovat Indian Peaks, ja tunnistan niistä tasan yhden: Mount Audubonin, jolle kiipesimme vuosi sitten. Longs Peak on Indian Peakseista pohjoiseen, ja sen tunnistaa, koska se on pohjoisin nelitonninen ja selvästi muita korkeampi.
…nimittäin lähden illalla (tai aamuyöstä) red-eye-lennolla eli yölennolla, jonka lentoaika aikaeron takia on merkittävästi yöunia lyhyempi, ja suuntana on Miami!! Auringon kaipailu on vähän jäänyt toista viikkoa kestäneiden helteiden myötä, mutta merta on ihana päästä tapaamaan: rannalta käsin, snorklaten, veneajelulla… Reissun kipinänä toimi hyvä ystäväni Elina, johon tutustuin taannoin Luxemburgissa, ja joka on Etelä-Amerikassa vietetyn kuuden kuukauden jälkeen palaamassa Suomeen, sopivasti Floridan kautta. Iiro liittyy seuraan päivää myöhemmin, ja Miamin lisäksi käymme myös Key Westissä. Blogeista Miami-vinkkejä ovat tarjonneet Curious Feet, Fotobloggeri ja 50 States Puzzle, josta myös jälkimmäisimmän Ulla auttoi Facebookin puolella kertomalla kaupunginosista sen verran, että päädyimme majoittumaan ensimmäisen yön Little Havannassa. Viime hetken ravintolavinkit ovat yhä enemmän kuin tervetulleita!
[Kuva: Corey Balazowich]Kuten ennenkin, liveterveisiä reissun päältä voi seurailla Instagramista, Facebookista ja Twitteristä, ja lisäksi olen opettelemassa Snapchatin käytön, koska naapurin 11-vuotias tyttö kertoi, että se on enstex magein juttu just nyt, ja luulen, että hän tietää, mistä puhuu. Jos joku blogin lukijoista käyttää kanssa Snapchatia, niin Story päivittyy tunnuksella @globecalledhome.
Minun, Annikan ja Leena-Marin järjestämä #matkachat polkaistiin tänään käyntiin ensimmäistä kertaa, ja tulos oli aivan mahtava! 40 keskustelijaa, 283 twiittiä, ja tuhansia näyttöjä – sekä monta mielenkiintoista keskustelua, joita oli ilo seurata. Tässä postauksessa parhaat palat.
@globecalledhome Minä ja viinini osallistumme alppimajasta käsin, eli La Tzoumazista, Sveitsistä! #matkachat
Ahkerat Twitterin käyttäjät varmaan tietävätkin Twitterchatit, keskustelut joissa lyhyen ajan sisällä puhua pulputetaan määrätystä aiheesta ennaltamäärättyjen kysymysten eteenpäin avittamana. Suomeksi niitä on pidetty tähän mennessä lähinnä politiikan ja viestinnän saralta, mutta nyt olisi tiedossa jotain uutta. Me nimittäin pistämme pystyyn Tarinoita maailmalta -blogin Annikan ja London & beyond -blogin Leenan kanssa suomenkielisen matkailuaiheisen Twitterchatin: #matkachat!
Ensimmäisen keskustelutuokion aiheena on kesälomasuunnitelmat 2015, ja se pidetään ensi maanantaina klo 20-20.30 Suomen aikaa. Keskustelemaan ovat tervetulleita osallistumaan ja seuraamaan kaikki suomea puhuvat ja matkailusta kiinnostuneet Twitterin käyttäjät. Jos Twitterchatit eivät ole sinulle aiemmin tuttuja, niin tässä pari vinkkiä osallistumiseen:
Kysymyksiä tulee viisi kappaletta puolessa tunnissa, ja nämä on merkitty K1, K2, K3… Jotta muut keskustelun seuraajat pysyvät kärryillä keskustelusta, vastaathan kysymyksiin niiden numeron mukaan V1, V2, V3… tai ytimekkäissä vastauksissa retweettaamalla.
Lisää kaikkien twiittiesi loppuun tunniste #matkachat, jotta muut keskustelijat näkevät kommenttisi.
Lue muiden vastauksia, kommentoi, hämmästele, ihastele ja inspiroidu! Keskustelun ideana on pitää hauskaa keskustelijoita yhdistävän aiheen parissa ja tavata uusia ihmisiä.
Jos haluat muistutuksen chatista suoraan Twitterissä tuntia ennen chattia, voit kommentoida tähän kirjoitukseen Twitter-tunnuksellasi. Nähdään ensi maanantaina Twitterissä!
Tiedän kyllä, että iltapäivälehdissä asioita on tapana kärjistää ja karrikoida lukijoita kalastellessa, ja ainakin toivon, että enemmistö suomalaisista osaa lukea niitä kriittisesti. Silti en voi olla kommentoimatta, kun eilen Iltalehti paljasti karun totuuden elämästä jenkkikaupungissa.
Maailman ystävällisimmät ihmiset, upea luonto ja hehkeä arki Hollywood-tähtien tapaan? Elämä tyypillisessä amerikkalaisessa kaupungissa on kaikkea muuta kuin jenkkileffojen luomat mielikuvat.
…ja siinä se eniten korvaan särähtävä kohta onkin: tyypillinen amerikkalainen kaupunki. Onko sellaista? Yhdysvallat on suuri maa, jonka sisällä on selviä kulttuurieroja, joten yhtä hyvin voisi etsiä tyypillistä eurooppalaista kaupunkia. Kuvittelepa ajatusleikkinä, että amerikkalainen toimittaja lähtisi puoleksi vuodeksi Saksaan opiskelemaan ja kirjoittaisi sen perusteella jutun elämästä eurooppalaisessa kaupungissa ja siitä, kuinka se ei vastaakaan mielikuvaa, jonka hän oli saanut ranskalaisista elokuvista, eikä luontokaan ollut yhtä hienoa kuin Pohjoismaissa. Varmasti siitä saisi hyvän jutun Buzzfeediin, mutta siis…
Ihanko totta?
Kiinnostavaa kyllä, Muncien pikkukaupunkia Indianassa on pidetty esimerkkinä tyypillisestä amerikkalaiskaupungista… 1920-luvulla. Silloin sosiologit tutkivat sitä Middletown-tutkimuksissa, joita myöhemmin on kritisoitu siitä, että Muncie ei silloinkaan vastannut täysin tyypillistä amerikkalaiskaupunkia vaan tyypillistä valkoista amerikkalaiskaupunkia. Tutkijat jopa jättivät täysin huomiotta Muncien pienen mustan vähemmistön, eikä Munciessa nykyäänkään asu kovinkaan monta rotuvähemmistön edustajaa. Jo 1960-luvulla julkaistiin artikkeleita, joissa pohdittiin, vastaako Muncie yhä amerikkalaista keskivertoa, ja usein jo tuolloin todettiin, että ajat ovat muuttuneet.
Ehkäpä Muncieta voisi pitää sen sijaan tyypillisenä pohjoisten osavaltioiden yliopistokaupunkina: noin neljäsosa Muncien asukkaista on yliopisto-opiskelijoita. Laajassa maassa kannattaa kuitenkin varoa tekemästä minkään sortin yleistyksiä, koska saattaa olla, että se, mitä väittää ”amerikkalaiseksi” onkin todellisuudessa vain ”indianalaista” tai ”muncielaista”. Tämä mielessä pitäen oma (rajoittunut) mielipiteeni väitteistä:
1. Maailman ystävällisimmät ihmiset – Todellisuus: Et voi luottaa mihinkään, mitä sinulle sanotaan
Tämä kuulostaa kulttuurishokilta, jonka varmaan kaikki Yhdysvaltoihin muuttavat suomalaiset kokevat jossain vaiheessa, ja josta jutun kirjoittaja ei ole tainnut puolessa vuodessa päästä ylitse. Kohteliaisuuksia lauotaan täällä huomattavasti enemmän kuin mitä Suomessa, ja usein niitä oikeasti tarkoitetaankin, vaikka suomalaisen korvaan ne saattavat kuulostaa ylipirteiltä. Vaatekaupoissa niihin ei tarvitse suhtautua kovinkaan vakavasti – monessa kaupassa myyjiä on ohjeistettu aina kehumaan kassalla asiakkaan ostoksia – mutta kuten aiemmin kirjoitin, muuten ero johtuu eniten siitä, että kehuminen on amerikkalaisessa kulttuurissa helppoa ja vaivatonta.
Jutun kirjoittanut toimittaja kertoo esimerkkinä tapauksen, jossa hänen opiskelukaverinsa ovat ensin kehuneet hänen reppuaan ja sitten haukkuneet sitä selän takana. Tähän ei voi sanoa muuta kuin että kusipäitä on aina olemassa, ja koulukiusaaminen on harvinaisen samanlaista kaikkialla maailmassa.
2. Näppärästi metrolla paikasta toiseen – Todellisuus: Ilman omaa autoa olet pulassa
En voi käsittää, mistä jotkut eurooppalaiset saavat päähänsä, että Yhdysvalloissa pääsisi näppärästi metrolla paikasta toiseen. Ihanko oikeasti ihmiset eivät katso telkkarista muuta kuin Sinkkuelämiä? Ja siinäkin suhattiin jatkuvasti taksilla!
Olen nimittäin minäkin törmännyt tähän harhaluuloon valittaessani julkisen liikenteen puutteellisuudesta. ”Mutta kyllä minä New Yorkissa ainakin pääsin ihan kätevästi kulkemaan metrolla”, saattaa eurooppalainen tuttuni siihen vastata. Haloo! Manhattan on ehkäpä ainoa paikka, jossa julkiset oikeasti toimivat, ja siihen tarvitaan Yhdysvaltojen mittakaavassa kaupunki, joka on niin tiivis, että autojen sinne samaan syssyyn ahtaminen olisi tilastollinen mahdottomuus. Jo Los Angelesissa kaupunkirakenteen hajoaminen eli urban sprawl on niin pitkälle kehittynyttä, että auto on ehdottomasti paras tapa liikkua kaupungissa.
Kerrataan siis vielä nyt tässä, että ei, Yhdysvalloissa ei pääse näppärästi metrolla paikasta toiseen missään muualla kuin parissa hassussa suurkaupungissa, ja vaikka pääsisi, niin valkoisella keskiluokalla on keskimäärin aika kovat antipatiat julkista liikennettä kohtaan, joten enemmistö heistä kulkee silti autolla, ja Greyhoundin busseissa valkoisena on helposti vähemmistössä. Tässä siis ihmeellistä alkuoletusta lukuunottamatta juttu on täyttä asiaa.
3. Luonto on kuin Niagaran putoukset – Todellisuus: Luonto tarkoittaa likaista jokea
Tässä tullan aiheeseen, jossa osavaltiot saattavat erota toisistaan kuin yö ja päivä, ja jos jutun kirjoittajan kokemuksia on uskominen, niin Indiana lienee sieltä vaisummasta päästä luontokokemuksia. Minä en nimittäin tunnista tästä yhtäkään asuinosavaltiotani.
Georgiassa asuessamme kuntosalin juoksumatot olivat suosittuja pitkälti siksi, että ulkona oli suuren osan vuodesta liian kuumaa ja kosteaa, että lenkille olisi jaksanut lähteä. Tämän lisäksi jalkakäytävät asuinalueellamme olivat joko huonokuntoisia tai olemattomia, mutta tämä ei itsessään estänyt ulkona lenkkeilyä: lenkille vaan piti lähteä autolla. Esimerkiksi läheisen Kennesaw Mountainin parkkipaikka oli usein aivan tupaten täynnä lenkkeilijöitä, jotka juoksivat ylös 200 metriä korkeaa nyppylää, ja jos jaksoi ajaa pidemmälle, niin Silver Comet Trail oli todella suosittu pyöräilijöiden keskuudessa, Chattahoochie-joen varrella taas näki hanhien sijaan peuroja ja Red Top Mountain State Parkissa sai halutessaan käyttöönsä oman liuskekivisen hiekkarannan lämpimän Allatoona-järven rannalta.
Silver Comet Trail on asfaltoitu pyörätie, joka on rakennettu vanhan junaradan reitille ja puikkelehtii keskellä metsämaisemaa. [Kuva: Cynthia Phillips]Red Top Mountain oli saanut nimensä punaisesta maaperästä, ja vietimme siellä päivän kävellen pitkin metsäpolkuja, joilta välillä pilkahteli järvimaisema.
Georgiassakin siis luontoa ja lenkkeilymahdollisuuksia riitti ihan hyvin, ja kaupungit olivat laittaneet rahaa lenkkipolkujen ylläpitoon. Entäs sitten nykyinen asuinkaupunkini Boulder? Ehkä on vähän epäreilua verrata kuntoiluun hurahtanutta Boulderia, joka tunnetaan myös polkujuoksijoiden ja maastopyöräilijöiden mekkana ja jossa asuu parikin triathlonin Ironman-matkan maailmanmestaria, yhtään mihinkään, mutta sanotaan vaikka näin, että olen täällä aika monta kertaa lähtenyt juoksu- tai pyöräilylenkille oman kotitalon pihasta, enkä ole vieläkään kolunnut läpi kaikkia lähialueen lenkkeilyreittejä. Meistä parin kilometrin päässä alkaa lisäksi Chautauqua-puisto, jonka rinnalla Suomen metsien lenkkipolut eivät enää tunnu kovinkaan ainutlaatuisilta:
Boulderissa on käytössä vajaan prosentin liikevaihtovero, jonka tuotot käytetään pelkästään puistoihin: maan ostoon, hoitoon lenkkipolkujen ylläpitoon.Aurinkoisena ja helteisenä lokakuun päivänä lenkkipolut ovat tupaten täynnä.”Open Space and Mountain Parks” -liikevaihtovero on säädetty kansanäänestyksellä, ja sitä on nostettu niinikään kansanäänestyksellä useaan otteeseen. Asukkaat siis ymmärtävät maisemien arvon.
Ihmiset tykkäävät eri asioista ja se heille suotakoon, mutta itse olen rehellisesti sitä mieltä, että luonto on Yhdysvaltojen paras puoli.
4. Jenkeissä kaikki sujuu niin täydellisesti – Todellisuus: asioista sopiminen ja aikatauluissa pysyminen on mahdotonta
Jenkeissä on 320 miljoonaa asukasta, joiden joukkoon mahtuu niin säntillisiä pohjoisen kulttuurin edustajia kuin vähän toista maata olevia latinoitakin – ja totta kai kaikkiin kansanosiin mahtuu vielä kumpiakin ääripäitä. Yksi asia kuitenkin on totta: We should get together sometime on ennen kaikkea kohteliaisuus, joka ei ilman erillistä sopimista tarkoita mitään. Kuitenkin jopa osavaltiosta toiseen muuttavilla amerikkalaisilla saattaa olla ongelmia erottaa, milloin vastapuoli haluaa oikeasti nähdä ja milloin vain ollaan kohteliaita, mitä sivutaan vähän tässä jutussa.
Kun kulttuuriin kuuluvan tapaamiskoodiston on oppinut, asioista sopiminen ja aikataulussa pysyminen on ollut omien kokemuksieni mukaan Yhdysvalloissa helpompaa kuin Euroopassa kansainvälisessä porukassa.
5. Opiskelijaelämä on rentoja kotibileitä – Todellisuus: yläluokkaankin kuuluvat jenkit tekevät ympäripyöreää päivää ja maksavat opiskelulainat keski-iässä
En ole ollut Yhdysvalloissa opiskelijana, mutta kotibileet ja ympäripyöreät päivät eivät ole toisiaan poissulkeva asia, ja kuten kirjoittaja myöntää, kumpaakin esiintyy. Hyvät yliopistot ovat kalliita – varsinkin kun vertaa Suomen ilmaiseen koulutukseen – ja kuten jutussa kerrotaan, opintolainojen takaisinmaksuun voi mennä vuosikymmeniä. Tässä kohtaa moni amerikkalainenkin myöntää, että koulutusjärjestelmä ei toimi enää niin kuin pitäisi tilanteessa, jossa opintolainan yhteismäärä on kolminkertaistunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Jos asia kiinnostaa, niin John Oliver kertoo tästä lisää:
Koska opinnot ovat kalliita, opiskelijat opiskelevat täysillä saadakseen opintonsa mahdollisimman nopeasti päätökseen. Suomessa korkealle arvostettu laaja-alainen sivistys sekä opintojen aikainen alan työkokemus saattaavat jäädä vähemmälle, mutta kolikon toisena puolena yliopisto-opetuksen resurssointi parhaimmissa yliopistoissa on aivan muuta kuin Suomen massaluentoja. Lisäksi jos pääsee arvostetuimpiin yliopistoihin rahakkaimmille linjoille – esimerkiksi vaikka oikeustieteelliseen – isotkin opintolainat maksaa nopeasti pois huimilla alkupalkoilla. Se, kumpi järjestelmä on omasta mielestä parempi, riippuu pitkälti siitä, mitä itse arvostaa, mutta hyvin erilaisia nämä järjestelmät ainakin ovat.
Siisyhteenvetona yksi ”täysin eri mieltä”, kaksi ”jokseenkin eri mieltä”, yksi ”tavallaan mutta” ja yksi ”ehdottomasti, mutta miten ihmeessä kukaan luulee muuta”. Näistä kommenteista huolimatta, kuten alussa sanoin, jutun kirjoittajalla voi hyvinkin olla näissä pointtinsa. Minähän en koskaan ole asunut Indianassa – käynytkin vain nopeasti Kentuckysta rajan ylitse – enkä ollut kuullutkaan Munciesta ennen tätä aamua.
Eräänä iltana Helsingissä suomea osaamattoman kaverini lähdettyä kotiin toinen kaverini huokaisi: olipa rankkaa puhua koko ilta englantia! Ja pitääpä nostaa sinulle hattua, kun jaksat siellä ulkomailla puhua vieraita kieliä koko ajan! Toppuuttelin, että eipä tuo mitään, olenhan minä Suomessa asuessanikin tehnyt töitä englanniksi, ei tunnu missään.
Nyt pari vuotta myöhemmin olen valmis myöntämään: olin väärässä. Se on välillä ihan hel-ve-tin rankkaa. On täysin eri asia tehdä töitä pari tai jopa kahdeksan tuntia päivässä vieraalla kielellä ja sitten käydä kaupassa, jossa kaupan kassa tervehtii omalla äidinkielelläsi, kuin elää vieraskielistä todellisuutta joka päivä 24/7.
Eikä tämä edes riipu vahvasti kielitaidon tasosta. Kas näin:
Tämän kirjoituksen kuvat ovat Boulderin Mount Sanitakselta, jossa kävimme patikoimassa viikko sitten.
Taso 0: Kielitaito? Mikä kielitaito?
Saavuin vaihtoon Tsekkeihin eräänä kylmänä helmikuun alun päivänä monta vuotta sitten ja kohtasin tyrmäävän kielimuurin. Jo matka bussiasemalta yliopistokampukselle tuntui ylitsepääsemättömältä, koska minulta puuttui yhteinen kieli lähes kaikkien kohtaamieni ihmisten kanssa, enkä lopulta löytänyt etsimääni bussia vaan nappasin alle taksin. Vuokrasopimukseni kanssa oli ongelma, en tiennyt mistä hakea avaimet, ja asuntolani alakerran respan täti ei puhunut muuta kuin tsekkiä. Kun vihdoin pääsin huoneeseeni, törmäsin kämppikseeni, jota lähestulkoon halasin onnessani, että jes, vihdoin joku nuori opiskelija, joka varmasti osaa englantia! Tämän hänelle kerrottuani hän katsoi minua kummeksuen, osoitti itseään, ja sanoi: ”Mongolia. No English.”
Totaalinen kielitaidottomuuden fiilis ei paljoa helpottanut vaihtourani aikana. Vaihtarit kyllä puhuivat englantia, ja ennen pitkää opin selviytymiseen tarvittavan määrän tsekkiä, mutta yhtä paljon piti muokata omia tarpeitaan: tilasin ruokalistalta sitä mitä ymmärsin – tai mitä en ymmärtänyt, ja varauduin siihen, että syön aivan kaikkea, myös kananmunia pinaattikastikkeessa tai lihaa, josta ei tiennyt, mitä eläintä se on. Kaupassa en yleensä ostanut mitään tiskin takaa vaan pelkästään asioita, jotka sai poimia itse. Kun olin kerran lankakaupassa ostamassa lankaa, joita oli tarjolla vain siellä tiskin takana, tyydyin siihen, mitä minulle ensimmäisenä tarjottiin. Entäpä se kerta, kun sain selville monen mutkan kautta, että voidakseni tulostaa jotain koulun koneilta minun tarvitsisi maksaa siitä etukäteen eräälle sihteeri Dupaloválle? Tässä ote taannoisesta vaihtariblogistani:
Dupalován luokse pääsi vain soittamalla kelloa, jonka seurauksena rouva huuteli minulle ovipuhelimesta jotain tsekiksi. Menin lukkoon enkä osannut sanoa mitään, jolloin ohikulkija päästi sisään käytävälle ja ohjasi oikeaan huoneeseen. Täällä kerroin asiani englanniksi rouvalle, jonka jälkeen hän selitti minulle jotain sujuvasti tsekiksi, josta sain poimittua sanan ”login”, joten tiesin mitä kirjoittaa post-it-lapulle, jota hän minulle tarjosi. Seuraavaksi hän kirjoitti tietokoneelleen jotain ja kysyi ”Kolik jotain jotain jotain?”, missä kolik on ”kuinka paljon”. Osasin vastata ”sto” ja kaivaa sadan korunan setelin esille, jonka jälkeen hän selitti minulle taas jotain tsekiksi ja sanoi ”na shledanou” – näkemiin. Vastasin děkují (kiitos) ja poistuin hölmistyneenä.
Pärjääminen ympäristössä, jossa on käytännössä täysin kielitaidoton, vaati ennen kaikkea sopeutumista kaikkeen, mitä tulee vastaan. Omia toiveita tai pyyntöjä ei paljoa osannut tai pystynyt esittää. Puolen vuoden vaihtokokemuksena tuo meni eksoottisena seikkailuna, mutta pidempään en olisi tuohon tilanteeseen halunnut jäädä – enkä tietenkään olisi jäänytkään. Olisinhan vähintään oppinut kieltä tarpeeksi päästäkseni tasolle 1.
Taso 1: Minä olen Jenni. Minä olen Suomesta.
Luxemburgissa alku meni melkein Tsekki-kokemukseeni verrattavissa olevissa tunnelmissa, mutta hyvin pian ranskan kurssit tuottivat tulosta, ja aloin ymmärtämään menoa ympärilläni. Ymmärtämään, mutta en välttämättä kykeneväisenä niihin vaikuttamaan. Kun sitten vähän myöhemmin olisin jo osannutkin esittää toiveita, usein päällimmäinen fiilis pitkän työpäivän jälkeen oli: ei jaksa. Ranskan puhuminen tuntui välillä niin suurelta ponnistelulta, että menin mieluummin sieltä, missä aita oli matalin, ja tilasin terassilla vaikkapa valkkaria, vaikka olisi tehnyt mieli jotain drinkkiä, koska en jaksanut ruveta kyselemään drinkkivalikoimasta mitään. Patonkia tiskiltä tilatessa en yleensä jaksanut tiedustella eri patonkien eroavaisuuksista – jotain mitä Suomessa suomeksi tekisin ihan huomaamatta ja automaattisesti – vaan tilasin ensimmäisen vaihtoehdon, jonka tunnistin. Juna-asemalla teetä mukaan pyytäessä saatoin muuttaa mieleni, että juonkin sen paikan päällä, mutta ei puhettakaan, että olisin huikannut tästä tarjoilijan perään; mieluummin join teeni pahvimukista kuin lähdin sönkkäämään excuse-moita.
Sanalla sanoen, muutuin Luxemburgissa epäsosiaaliseksi. Kun kielitaito on vielä sillä tasolla, että lauseiden muodostusta pitää miettiä, sen yleensä jättää tekemättä, ellei ole pakko. Tietenkin oli päiviä, jolloin olin reippaampi, kyselin ja vastailin vierastakin vieraammalla kielellä ja kävin jopa keskustelua, mutta etenkin loppuvaiheessa, kun kielitaitoni oli parhaimmillaan mutta motivaationi huonoimmillaan, oikein kaipasin suomalaisten kavereitteni seuraan. Se ainoa hetki päivässä, kun puhuminen oli helppoa!
Ehkä tämä jaksamisen puute ja väsyminen liittyy jotenkin vanhenemiseen? Olen nimittäin kerran aiemminkin ollut yhtä kielipuolisena ulkomailla, kun perheeni muutti 90-luvulla Yhdysvaltoihin. Kielitaitoni kehittyi tuolloin humisten ja en muista kertaakaan, että olisin kokenut samanlaista väsymystä; monta muuta tunnetta sen sijaan palaa elävästi mieleen. Esimerkiksi häpeää, kun opettaja kysyy minulta jotain, enkä ymmärrä. Taikka ärsytystä, kun rinnakkaisluokkalainen tulee puhumaan minulle, mutta luokkatoverini hätistävät hänet pois sanoen, että she doesn’t speak English, vaikka ymmärsin keskustelunalun ihan hyvin ja olisin jopa kyennyt vastaamaan. Tai sitten suoranaista raivoa, kun otan kuvisluokassa käteeni skalpellin ja luokkakaverini rientää kertomaan minulle kuin pikkulapselle, että watch out, it is sharp. Suomeksi olisin suoltanut aikamoisen vuodatuksen aiheesta ”pidätkö minua tyhmänä”, mutta tuolloin englanniksi se typistyi kahteen sanaan: I know.
Kaikesta vaikeudestaan huolimatta olen tyytyväinen kummastakin kokemuksesta: sekä siitä, että opin ylipäätään ranskaa – jotain mitä pidin lähes mahdottomuutena vielä jokin aika sitten – sekä erityisesti siitä, että lapsuuden kokemuksieni ansiosta englantini kehittyi lähes äidinkielen tasoiseksi, mistä se vuosikymmenten Suomessa asumisen jälkeen laskeutui hiljalleen tasolle 2.
Taso 2: Se pieni ero natiivin ja ”erittäin hyvän” välillä…
Suomalaisia ansioluetteloita lukiessa olen pistänyt merkille, että moni listaa englannin ”äidinkielen veroisena”. Ehkä tämä on ihan ymmärrettävä tapa erottua maailmassa, jossa ranskalaisten ”good English” voi olla oikeasti kaikkea muuta, mutta en luota hetkeäkään yhdenkään sellaisen ihmisen lausuntoon aiheesta, joka ei ole asunut pidempiä aikoja englanninkielisessä maassa. Ei siksi, että äidinkielen veroisen englannin voisi oppia vain asumalla natiivien keskellä (vaikka sekin lienee totta), vaan siksi, että eron ”erittäin hyvän” ja äidinkielen veroisen välillä huomaa vasta silloin.
Keski-Euroopassa kavereiden kanssa välillä tuntui, että juttu luistaa yhtä hyvin kuin äidinkielellä, mutta harha syntyi siitä, ettei kukaan meistä puhunut englantia äidinkielenä: kaikki käytimme standardienglantia, puhuimme hiuksenhienosti natiivia hitaammin ja etenkin olimme tottuneet toistemme aksentteihin. Kieltä on helpointa puhua silloin, kun on keskustelukumppanin kanssa kielitaidossa samalla tasolla.
Amerikkalaisten keskuudessa ongelmat tulevat esille valikoidusti. Kahden kesken en tule paljoa asiaa ajatelleeksi, mutta auta armias, kun päästään meluisaan ravintolaan isolla porukalla, jossa on itse ainoa ei-natiivi. Suomeksi pystyy meluisassa ympäristössä puolesta sanasta täydentämään toisen puolen, mutta englanniksi saa usein ihmetellä huuli pyöreänä, mitä tuo toinen oikeastaan tarkoitti, ja kun ei kehtaa koko ajan olla kyselemässä excusemetä, päätyy vain nyökyttelemään ja toivomaan, että lause ei ollut kysymys. Jenkkilauman innostunutta keskustelua on työ ja tuska seurata – taas joku viittaus johonkin julkkikseen, urheilujoukkueeseen tai muuhun, josta ei ole mitään havaintoa! – ja kun ilmaan heitetty sanaleikki vihdoin sytyttää hehkulampun päässäsi, on jo liian myöhäistä nauraa.
Usein hehkutettu small talk saattaa hyytyä, vaikka ymmärryksen kanssa ei olisi mitään ongelmaa. Kun tuntematon tai puolituttu lohkaisee vitsin, voi vain nauraa ja hymyillä ystävällisesti. Suomessa samassa tilanteessa heittäisin tietysti jonkun jatkojutun, hauskan sutkautuksen, josta keskustelu lähtisi pyörimään, mutta englanniksi ei vaan tule mitään mieleen. Silloin, kun tulee, sutkaus saattoi kuulostaa vielä hyvältä omassa päässäni, mutta ääneen sanottuna alkaa toivoa, että sen voisi vetää takaisin, kun vastapuoli ei ymmärräkään vitsiä heti toivotulla tavalla. Ja silloin, silloin kun on vajonnut tämän seurauksena syvään ulkopuolisuuden tunteeseen, silloin kun on taas koko päivän tuntenut olonsa tuppisuuksi vaikka olisi halunnut puhua pälpättää muiden mukana, silloin suomenkielisissä illalliskeskusteluissa Iiron kanssa nousee esille ajatus, että olisi siinä Suomessa asumisessakin omat puolensa.
Taso 3: Onko sitä?
Olen joskus miettinyt, että pakkohan on olla vielä ylempi taso, jolla vieras kieli oikeasti muuttuu äidinkielen veroiseksi, puhe soljuu kuin vettä vain eikä sanottaviaan tarvitse ikinä missään tilanteessa miettiä. Ehkä sen tason ovat saavuttaneet ne ulkosuomalaiset, joiden anglismeja täynnä vilisevä suomi takeltelee kuin viimeistä päivää, välillä kokonaisia lauseita on helpompi sanoa englanniksi ja auta armias sitä kirjoitettua ilmaisua, jolla ei läpäisisi edes ala-asteen äidinkielen koetta. (Saatoin ehkä itse olla tällä tasolla lapsena juuri ennen perheeni paluumuuttoa Suomeen, ja muistikuvani omasta suomenkielen tasostani ovat jokseenkin karmaisevia.) Tai sitten oma kielipääni ei vain ole riittävän hyvä pitämään sisällään useampaa kuin yhtä äidinkielen tasoista kieltä, ja monelle muulle tämä ei ole ongelma eikä mikään? Tai ehkä juuri se, että roikun suomessa kiinni kynsin ja hampain, pidän tärkeänä äidinkieltäni ja puhun sitä Iiron kanssa joka päivä estää muiden kielten kehittymisen? Ehkä ne amerikkalaiset, jotka kyselevät ulkomaalaisilta pariskunnilta, puhuvatko he keskenään englantia vai äidinkieltään, eivät olekaan ihan pönttöjä? Oli niin tai näin, ei olla vaihtamassa Iiron kanssa kotikieltä englanniksi.
Kuulisin mielelläni myös muiden kokemuksia, joten miten on? Miten sinä olet kokenut vieraalla kielellä kommunikoinnin? Entä oletko saavuttanut tasoa 3?
Mesa Verden kansallispuisto sijaitsee Lounais-Coloradossa lähellä New Mexicon rajaa. Se on ainoa Yhdysvaltojen kansallispuisto, joka keskittyy suojelemaan luonnon sijaan ihmisten aikaansaannoksia, ja se on päässyt myös UNESCOn maailmanperintölistalle. Jos tuolla päin liikkuu, ei näitä hienoja intiaaniraunioita kannata jättää väliin, mutta niiden tutkimiseen tarvitsee ehdottomasti oman auton. Mesa Verdessä voisi hyvin käyttää parikin päivää paikan tutkimiseen – meillä oli pari viikkoa sitten aikaa tasan vuorokausi – mutta lyhyempikin visiitti kannattaa, kunhan sitä sunnittelee vähän etukäteen.
Kansallispuistojen vierailut kannattaa yleensä aloittaa Visitor Centeriltä, ja niin myös tässä tapauksessa. Puiston portin luona sijaitseva Visitor Center nimittäin myy lippuja puistonvartijoiden vetämille kierroksille, ja jos vain aikaa riittää niin nämä ovat aivan huippuja. Lippuja voi ostaa kaksi päivää etukäteen, joten jos olet saapumassa alueelle jo edellisenä iltana, kannattaa käväistä hakemassa liput seuraavan aamun kierrokselle joko täältä tai läheisessä Cortezin kaupungissa sijaitsevasta Colorado Welcome Centeristä.
Kun me saavuimme paikan päälle puolen päivän maissa, liput kahdelle tunnetuimmalle kierrokselle oli myyty jo melkein loppuun siltä päivältä. Saimme liput Balcony Housen kierrokselle klo 16.30 (ensimmäinen mahdollinen aika) ja Cliff Palacen kierrokselle seuraavaksi aamupäiväksi. Kierrokset maksavat $4/henki/kierros, ja näille peruskierroksille lippuja ei saa netistä. Sen sijaan recreation.gov myy lippuja erikoiskierroksille, joista minä olisin halunnut Cliff Palacen ”valokuvauskierrokselle” – pienempi ryhmä auringonlaskun aikaan – mutta se oli myyty loppuun jo yli kuukautta ennen.
Kierroksia vetävät puistonvartijat, park rangerit, joiden uniformuun kuuluu erillinen hattua suojaava sadesuoja.
Balcony House -kierros
Balcony House on kahdesta tunnetuimmasta kierroksesta vaikeampi: se sisältää useammat tikapuut, jotka pitää kiivetä ylös, sekä yhden käytävän, josta pitää ryömiä. Samalla se oli kaikessa aktiivisuudessaan enemmän minun mieleeni, koska raunioihin pääsi oikeasti kävelemään sekaan. Visitor Centerissä on näytillä tikkaista ja käytävistä mallit, joiden perusteella voi miettiä, haluaako kierrokselle lähteä. Tikkaat ovat aivan yhtä pahat (eli eivät ollenkaan pahat jos tikkaita ylipäänsä on tottunut kiipeämään); käytävä taas oli merkittävästi visitor centerin mallia helpompi, ainakin näin ahtaan paikan kammoisen mielestä.
Pitkiä tikapuita mahtuu kiipeämään kaksi vierekkäinMaisemat ovat komeat, jos ehtii katsoa ympärilleenItsellä ei käynyt mielessäkään, että tikapuiden kiipeäminen voisi olla jollekulle normaalikuntoiselle ihmiselle vaikeaa, mutta niin se vain oli. Nämä ihmiset tuskin ovat leikkineet ”kuka uskaltaa hypätä rivitalon päädyn tikapuilta kaikkein korkeimmalta”-leikkiä lapsena.Satoja vuosia vanhaan muuriin ei missään nimessä saa nojata, joten Iirokin piti tassunsa hajuraon verran ilmassaIntiaanien kerrostalo: kaksi ovea, ja ylemmän kerroksen edessä mukava terassi, jolla kehtaa istuskella.Ryömintäosuus näytti tältä: eteenpäin pääsi vain pienen talon kautta. Se oli kuitenkin huomattavasti kuvittelemaani helpompaa, koska pienen sisäänkäynnin ja yhtä pienen uloskäynnin välissä oli leveämpi alkovi, eikä näin ahtaan paikan paniikki ehtinyt iskeä.Olkapäät meinasivat jäädä kiinni toisella puolella. Ei ollut intiaaneja selvästikään rotevuudella pilattu.
Balcony Housessa on noin neljäkymmentä huonetta, mikä tekee siitä aika keskiverron kokoisen Mesa Verden mittapuussa. Kierroksella puistonvartija kertoili juttua yleisesti Mesa Verden historiasta, näytti Balcony Housesta yksityiskohtia – seinämaalauksia, kivoja – ja selitti pitkästi dendrokonologiasta eli vuosirengasajoituksesta, jonka avulla kyseisen pikkukylän ikä oli saatu määritettyä. Koska suurin osa Mesa Verden intiaanien tavoista on päätelty nykyisten pueblointiaanien perinteiden perusteella, puistonvartija kertoi myös pueblointiaanien aikuistumisriiteistä.
Metate on kiviliuska, jonka päällä jauhetaan kuivia maissintähkiä mano-kiven avulla.
Maissi oli ja on yhä pueblointiaanien ruokavalion perusta, mutta kuivattujen ja talven yli säilytettyjen maissien jauhaminen on rankkaa hommaa. Tämä lihasvoimaa vaativa työ kuuluu kulttuurissa naisille, jotka jauhoivat maissia parhaimmillaan monta tuntia päivässä – eivätkä varmasti häpeile olkavarren lihaksiaan! Hopi-intiaanit ovat muinaisten pueblointiaanien jälkeläisiä, ja heidän tyttöjensä aikuistumisriitti pyörii vahvasti maissin ympärillä: tytöt lukitaan ryhmässä pieneen pimeään huoneeseen jauhamaan maissia neljä päivää putkeen. Jutella saa, nukkua saa, ruokaakin saa mutta valoa ei saa nähdä, eikä kukaan ulkopuolinen voi liioin nähdä tyttöjä. Neljä päivää maissia jauhettuaan tyttöjen hiukset pestään seremoniallisesti ja laitetaan kahdelle suurelle nutturalle korvien päälle, jonka jälkeen heidät esitellään heimolle naimaikäisinä naisina. Nutturat näyttävät yllättävän tutuilta…
Kuin kaksi marjaa: prinsessa Leia ja hopi-intiaanityttöVasta ihan Balcony Housen loppumetreillä alkoi tuntua, että nyt ei parane katsoa alas. Mutta siis: yhdistetyistä ahtaan paikan ja korkean paikan kammoista huolimatta, ei ahdistanut ja oli ehdottomasti sen arvoista!
Cliff Palace -kierros
Cliff Palace oli Mesa Verden alueen hallinnollinen keskus: 150 huonetta, 23 seremoniallista kivaa mutta vain noin 100 asukasta. Hallintokeskuksessahan ei kovinkaan moni ihminen asu… Kuitenkin se on kaikista Mesa Verden rakennelmista suurin, ja reittikin on huomattavasti Balcony Housea helpompi, vain pari hassua lyhyttä tikapuuta eikä yhtään suurten pudotusten äärellä hengailua.
Puistonvartijamme johtamassa hiljaista hetkeä
Cliff Palacen vierailullamme puistonvartijoiden väliset erot tulivat hyvin esille. Balcony Housen oppaamme oli asiantunteva, ampui faktoja toisten perään ja kertoi niin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, että koko ajan piti heristellä korvia. Cliff Palacen oppaamme taas fiilisteli, piti usean minuutin ”nautitaan näistä näkymistä”-hiljaisuuksia ja pohdiskeli filosofisesti intiaanien ajatusmaailmaa. Yksi selittävä tekijä eroissa saattaa olla, että Balcony Housen oppaamme oli puistonvartijana Mesa Verdessä jo kymmenennettä kesää, kun taas Cliff Palacen puistonvartija oli juuri aloittanut hommat Mesa Verdessä. Lisäksi Cliff Palacen puistonvartija oli ulkonäöstä päätellen jonkin sortin intiaani – kalifornialainen, mutta ei kertonut itsestään sen tarkemmin – ja hän toi vahvasti esille myös paikan uskonnollista ja henkistä puolta.
Cliff Palace on vakuuttava jo näköalapaikalta, mutta ehdottomasti kannattaa käväistä tutustumassa lähemmin, jos vain aikaa riittää.
Spruce Tree House
Jos kierroksille ei jää aikaa, niin kannattaa ainakin käydä katsomassa Spruce Tree House. Tai vaikka kierroksille jäisikin aikaa, niin silti kannattaa käydä täällä. Oikeastaan sanoisin, ettei Mesa Verde ole Mesa Verde ilman pistäytymistä tällä talolla, joka on kohteista ainoa, jolle pääsee lähietäisyydelle ilman kierrosta.
Spruce Tree House reitin yläpäästä kuvattuna. Alas pitää kavuta, mutta matka ei ole pitkä.
Harkitsimme myös patikoivamme Spruce Tree Houselta lähtevän Petroglyph Point Trailin (n. 4km), mutta sää oli epävakaa emmekä halunneet kävellä sateessa. Kävimme sen sijaan nopeasti tutustumassa viereiseen Chapin Mesa Archeological Museumiin, jota en suosittele, jos aikaa on vähän: paljon enemmän saa irti kiertämällä paikkoja kuin tuijottelemalla vitriinejä.
Mesa Top -kierros
Mesa Top Loop on yksisuuntainen tie, jonka voi huristella läpi puolessa tunnissa tai syynätä tarkemmin parissa. Me teimme jälkimmäisen, ja wannabe-arkeologina oli hauskaa ihmetellä alueen vanhimpia melkein 2000 vuotta vanhoja asumuksia, jotka olivat pitkälti kuoppia maassa. Tämä kierros sopii hyvin myös sadesäälle, koska suurin osa kohteista on sateensuojassa. Visitor Centeristä sai puolella dollarilla ostettua informatiivisen paperiläpyskän, joka selitti kohteita syvemmin.
Jos sinulla on kiire etkä ehdi pysähtyä joka pisteeseen, niin pysähdy ainakin Sun Point View -näköalapaikalle, josta näkyy samanaikaisesti useampi kielekkeen alle rakennettu kylä.
Toista tuhatta vuotta vanha maakuoppa, jota katsellessa ei voinut kuin ihmetellä, miten tuolla ei kuoltu häkämyrkytykseen.
Far Viewn mesanpäälliset talot
Far View yllätti meidät vaikuttavuudellaan. Täältä löytyvät Mesa Verden suurimmat mesanpäälliset rauniot, kokonaisia kyliä lähellä toisiaan, ja osa niistä oli asutettu sen jälkeenkin, kun kanjonin seinien asumukset oli rakennettu. Meihin oli tässä vaiheessa iskenyt jo raunioväsymys ja alkoi olla kiire seuraavaan yöpaikkaan, mutta pysähdyimme paikalla nopeasti ja vähän harmittelimme, ettemme ehtineet kävellä läpi parin kilometrin reittiä. Suosittelen siis lämpimästi läheisempää tutustumista.
Tuhat vuotta vanha koristekivi talon seinässä
Parhaat näkymät: Park Point Overlook
Vaikka Mesa Verde on julistettu kansallispuistoksi ja maailmanperintökohteeksi historiansa takia, luonto ja karut mesat ovat myös näkemisen arvoisia. Paras kohta näiden ihastelemiseen on Park Point Overlook, puiston korkein kohta, josta avautuvat näkymät joka suuntaan. Sen takia tänne on perustettu puistonvartija-asema, jossa on kuivimpaan vuodenaikaan ympärivuorokautinen vartio minkäs muun kuin metsäpalojen takia. Alueella on riehunut useita tuhoisia metsäpaloja viimeisen parin vuosikymmenen aikana, minkä takia teitä reunustivat kelometsät.
Näkymä etelään mesojen päälleNäkymä itään, josta lähestyi saderintama
Ravintolavinkki: Kansallispuistossa sijaitseva Far View Terrace on hyvä lounasruokala, jossa burgereiden ja hodareiden lisäksi myydään navajo-tacoja. Kannattaa kokeilla! Spruce Tree Terracessa valikoima oli todennäköisesti sama mutta ikkunoista levittäytävät näkymät eivät yhtä komeat.
Yöpyminen: Me yövyimme kansallispuistossa Morefieldin telttailualueella, josta olimme varanneet paikan etukäteen ($27/yö), mikä oli hyvä, koska alue oli toukokuisena lauantaina täyteen varattu. Varauksesta huolimatta paikka pitää valita itse, joten se kannattaa käydä vahvistamassa mahdollisimman aikaisin. Alueella on ilmaiset suihkut ja General Store myy polttopuita, ruokaa ja muuta tarpeellista.
Edellisenä yönä yövyimme noin tunnin ajomatkan päässä Purgatoryn laskettelukeskuksen majoituksessa*, jossa laskettelukauden ulkopuolella yöpyminen oli suorastaan pilkkahintaista: hyvätasoinen yksiö keittiösyvennyksellä ja takalla maksoi noin $70. Suosittelen lämpimästi, jos paikka osuu matkan varrelle.
Kirjoitin kuukausi sitten, että auringonpaisteesta nauttiminen on yksi hyvä syy muuttaa Coloradoon: Kalliovuorten itäpuoleinen preeria kun on vähäsateista aluetta, ja minä olin jo lopen kylläsynyt Luxemburgin säihin. Toukokuun puolivälissä pakkasin kimpsuni innosta hihkuen, ja…
…no tietäähän sen miten siinä kävi. Jo puolivälissä toukokuuta uutisoitiin, että meneillään on sateisin toukokuu 20 vuoteen. Loppukuusta läheisestä Colorado Springsistä uutisoitiin, että toukokuu oli sateisin kuukausi 121 vuoteen, siis siitä lähtien kun mitään mittauksia on tehty. Boulderissakin oli satanut toukokuussa 20 senttiä, eli noin kolme kertaa niin paljon kuin yleensä Helsingissä marraskuussa.
Paikalliset vitsailivat jo muuttavansa pois. Minä hautauduin sohvalle takkatulen ääreen ja katselin rakeiden piiskaavan kivetystä ulkona, keitin uuden kupillisen teetä ja ihmettelin säätiedotuksia, jotka lupasivat lunta. Kai tämän on jossain vaiheessa pakko loppua???
Ja loppuihan se, viime viikonloppuna. Kävimme silloin laskemassa koskea, joka kuohui sateiden ansiosta ennätyslukemissa (siitä pian lisää juttua!), ja nyt tällä viikolla olen nauttinut helteisistä iltapäivistä uima-altaan äärellä. Ilmastointikin on vihdoin naksautettu päälle.
Alkaneen kesän ja Instagram Travel Thursdayn kunniaksi seitsemän parasta kesätekemistä Instagram-kuvilla höystettynä:
Yhdysvalloissa useilla taloyhtiöillä on asukkaille uima-allas
1. Loikoilu
En ole rantalomien ylin ystävä, mutta välillä on kiva maata auringossa rannalla, altaan reunalla tai puistossa – ja lukea! Tilasin kesää vasten pari uutta aikakauslehteä (Backpacker, Travel+Leisure ja Real Simple) jo olemassaolevien tilausten lisäksi (Time ja paikallislehti 5280), mutta viimeiset pari päivää olen uppoutunut altaalla kirjaan. Tykkäsin elokuvastakin, mutta Wild toimii kirjana vielä tuhat kertaa paremmin. Iso peukku ja suositus tälle vaelluskirjalle!
Alankomaiden Haagissa terassikelit alkoivat jo maaliskuussa
2. Terassit
Vaikka ne parhaat terassit löytyvätkin mielestäni Euroopasta, on täällä Atlantin toisellakin puolella hyviä vaihtoehtoja, kun vaan tietää mistä hakee. Tiistaina nautimme jääteetä saksalaisen naapurini kanssa Ozo Coffee Companyn terassilla, ja ajattelimme kesän aikana käydä läpi kaupungin kaikki kahvilat, joten kysykää minulta vinkkejä sitten elokuussa, jos olette Boulderiin suuntaamassa!
Katse kohti mantereen läpi kulkevaa vedenjakajaa
3. Patikointi
Vuorilla on vielä lunta ja Fourteenereille ei ole asiaa ilman lumikenkiä ennen heinäkuuta, mutta matalammat vuoret alkavat olla jo kesäpatikointikunnossa. Avasimme patikointikauden viime lauantaina kiipeämällä Hanging Lakelle, mielettömän upealle vesiputoukselle, ja ellei ensi viikonlopulle ennustettu ukkonen äidy pahaksi, jatkoa on tiedossa jo ylihuomenna.
Tämä purjevene ihasteli auringonlaskua Havaijilla
4. Purjehdus
Suomessa purjehdus on kuulunut olennaisena osana kesään siitä lähtien, kun isäni päätti parin vuosikymmenen haikailun jälkeen ostaa purjeveneen. Täällä on lähimmän meren rantaan reilu 1300 kilometriä, mutta vuorilta löytyy Yhdysvaltojen korkeimmalla sijaitseva purjehduskerho (2748m), ja kuulema sieltä saisi myös vuokrattua veneitä.
Sipoon saaristo <3
5. Mökkeily
Jos päädymme kesällä Suomeen – suunnitelmamme tämän suhteen ovat vielä auki – niin tämä on ehdottomasti listalla. Nauttikaa te kaikki Suomessa asuvat mökkikulttuurista!
Aamu valkenee Great Sand Dunesien kansallispuistossa
6. Telttailu
Se fiilis, kun heräät aamulla upeissa maisemissa tukkina nukutun yön jälkeen, kömmit ulos makuupussistasi ja alat keitellä teetä lintujen laulaessa ja parin peuran mussuttaessa läheistä puskaa… Telttailukauden avasimme jo toukokuun sateiden keskellä, ja kesäsuunnitelmiimme kuuluu ainakin pari telttayötä Etelä-Dakotassa. Jos jollakulla on vinkkejä vaelluksesta ja telttailusta Badlandseillä, niin niitä otetaan vastaan.
Trierin katedraali ja saksalaista jäätelöä tasan vuosi sitten
7. Jäätelö
Jäätelö on parasta silloin, kun on kuuma, ja parasta jäätelöä on Ben&Jerrysin Chocolate Chip Cookie Dough – $3 per puolen litran purkki lähikaupasta.
Satojen intiaanikylien sivilisaatio, tuhansia ihmisiä, sadan vuoden kukoistuskausi jona rakennettiin upeita kaupunkeja, ja yhtäkkiä sen lopuksi intiaanit katosivat, lähtivät, hylkäsivät kaupunkinsa ja jättivät ne koskemattomina odottamaan löytäjiään yli puoli vuosituhatta myöhemmin. Kuulostaako Indiana Jonesin juonelta? Ei, vaan ihan totista totta Mesa Verden kansallispuistossa Lounais-Coloradossa.
Spruce Tree House, yksi parhaiten säilyneistä kylistä sekä ainoa, jonka luokse voi kävelläSpruce Tree Housen kylässä oli kolmikerroksisia kerrostaloja, ja onkalon katto on täynnä tulisijoista tullutta nokea.Mesa Verde ei ole yksi pöytävuori vaan kokonainen pöytävuorien verkosto, jota kanjonit halkovat.
Mesa tarkoittaa täällä päin pöytävuorta, ja Mesa Verden alue on todellakin vihreitä pöytävuoria toinen toisensa perään. Pueblointiaanit saapuivat tänne 400-luvulla metsästäjäkeräilijöinä ja asettuivat pian aloilleen viljelemään maata, rakentaen itselleen ensin maakuoppien päälle kotia, sitten savitaloja ja lopulta hiekkakivestä hakatuista tiilistä rakennettuja taloja. 1200-luvun alussa tapahtui jotain – ehkäpä sotaisien apassien tunkeutuminen pueblojen alueelle? – mikä sai pueblot siirtämään asumuksensa suoraan kanjonien seinään. Alle 20 vuodessa suurin osa puebloista oli muuttanut taloihin, joihin pääsi vain kalliokiipeilemällä, ja joista perheiden miehet joka päivä kiipesivät ylös pöytävuoren laelle viljelemään maissi- ja kurpitsapeltojaan.
Hemenway House – asuinrakennukset vasemmalla, viljasiilot oikeallaFire Temple, jossa ei asunut kukaan, mutta johon pueblointiaanit todennäköisesti kerääntyivät tanssimaan rituaalitansseja. Tanssilattian takana on katsomo, jossa katsojat pystyivät istumaan.Kaikki asumukset eivät olleet säilyneet yhtä hyvin.New Fire Housen kylässä on säilynyt intiaanien käyttämät portaat. Ne ovat nuo pienet kolot tuossa seinässä, joita pitkin intiaanit kiipesivät kerrosten välillä.House of Many Windows, eli intiaanien rivitaloSquare Tower House on siitä erikoinen, että siellä on säilynyt korkein kerrostalo. Muissa kerroksissa asuttiin, mutta yleensä ylimmässä kerroksessa säilytettiin ruokaa.Moni Mesa Verden intiaaniasumuksista on karttaan merkitsemätön. Tätäkään en olisi huomannut, ellei ystävällinen puistonvartija olisi sitä varta vasten näyttänyt.Melkein jokaisessa kylässä oli kiva tai kaksi. Kiva on pyöreä maakuoppa, jossa tehtiin käsitöitä, suoritettiin rituaaleja ja talvella mahdollisesti nukuttiin. Sen keskellä oli tulisija, raitista ilmaa tuli tulisijan vieressä olevasta aukosta, jonka edessä oleva kivipaasi suojasi tulisijaa viimalta, ja kuusi pilaria kannatteli kattoa. Kivassa on myös aina toisessa päässä pieni kolo nimeltä ”sipapu”, jolle ei ole mitään käytännön tarkoitusta, mutta jota kautta intiaanit uskoivat tulleensa tähän maailmaan hämähäkkiäidin johdattamina.
Pueblointiaanit eivät ehtineet asua näissä kallionkielekkeiden alle rakennetuissa kaupungeissaan kuin vajaa 100 vuotta, kun tilanne taas muuttui. Parissa vuodessa koko monituhatpäinen sivilisaatio pakkasi kimpsunsa ja muutti etelään, kohti Arizonaa ja New Mexicoa. Miksi? Sitä ei tarkkaan tiedetä. Ehkäpä pueblojen viljelymaat pöytävuorten päällä eivät tuottaneetkaan enää tarpeeksi satoa? Ehkä aluetta vaivannut 24 vuoden pituinen kuivuus ajoi intiaanit kodeistaan? Ehkä jokin muu katastrofi oli vaikeuttanut elämää, lapset eivät selvinneet hengissä, vanhukset nääntyivät, ja tämä kaikki sai perheet, suvut ja heimot muuttopäätöksen partaalle?
Tai ehkäpä asia onkin niin, kuten nykyiset pueblointiaanit, tuon muinaisen kansan jälkeläiset, asian ilmaisevat: It was just time to go. Oli aika mennä.
Kuvittele neljä päivää ilman nettiyhteyttä, ilman kännykkäverkkoa, ilman uutisia, ilman tietoa ulkomaailmasta. Meidän ei tarvinnut kuvitella, kun viime viikonloppuna karautimme maanantain Memorial Day -pyhäpäivän siivittämänä kohti Lounais-Coloradoa: yhtä ravintolan wifiä lukuunottamatta lauantaista tiistaihin meni täydellisessä informaatiopimennossa. Mitä neljään päivään oikein mahtui?
…kaksi uutta kansallispuistoa. Toisessa olin käynyt melkein 20 vuotta sitten, mutta uutena sekin suurimmaksi osaksi tuli. Kumpikin mielettömän upeita.
…yli 900 ajettua mailia, noin 1500km. Vain neljäsosa tästä oli interstatea pitkin, loput enemmän tai vähemmän vuoristoisia osuuksia. Tähän liittyen, yhdet lievästi kärähtäneet jarrut, jotka onneksi haistoimme ajoissa.
…kolme ”Onko tuo lunta?”-kysymystä tuulilasiin osuneesta sohjosta. Oli se, joka kerta. Yksi näistä kerroista oli pimeässä kapealla kiemuraisella vuoristotiellä, jossa pengertä oli alle puoli metriä eikä ajoradan reunassa ollut aitaa erottamassa meitä satojen metrien pudotuksesta.
…viidet kiivetyt tikkaat ja kaksi ryömittyä oviaukkoa tutkiessa 800 vuotta vanhaa kanjonin seinämään kaiverrettua intiaanikylää.
…kolme teltassa nukuttua yötä. Kaksi sateessa sammunutta iltanuotiota, yksi tihkun takia skipattu aamiainen (jonka korvasimme telttailualueen pannukakkukahvilassa), yhdet haaroista ratkenneet sadehousut, yksi hyvin hyvin märkä teltta… mutta nolla kastunutta makuupussia! Nyt on alla paras teltta ikinä!
…neljä eläinkunnan edustajaa väärässä paikassa. Teltassa kovakuoriainen, muurahainen ja maaorava, vaelluskengässä hämähäkki. Näistä vain maaoravalle yritin puhua järkeä.
…yksi äkäinen Jenni, joka kapusi keskellä yötä makuupussista kylmästä välittämättä valittamaan viereisen leirintäpaikan seurueelle melusta. ”Turn that generator off! Turn it off, right now!”
…lukematon määrä ylitettyjä solia, tuhansia metrejä korkeuseroa, useampi varoittelu vuoristotaudista. Me suhtauduimme varoitteluun olankohautuksella: asumme muutenkin yli 1,6 kilometrissä.
…701 valokuvaa. Tiedän, mitä julkaisen tänne blogiin seuraavat pari viikkoa. You have been warned.
…takaisin kännyköiden kuuluvuusalueelle päästyä 35 uutta kommenttia kirjoitukseeni ulkosuomalaisten ystävyyssuhteista. Syvällistä pohdintaa, iloja ja suruja, osa sydänverellä kirjoitettuja. Pitäisi lähteä datapimentoon useamminkin, jos tämä on seuraus!
Perjantai oli pitkä ajopäivä, ja pääsimme perille vasta pimeän saavuttua. Lauantaiaamuna oli upeaa herätessä huomata, mihin maisemiin oli tultu.Aikoinaan intiaanit pääsivät kanjonin seinämisä sijaitseviin kyliinsä vain kalliokiipeilemällä. Meillä matka taittui tikkaita pitkin.Nuotiolla kokkailua sadeasussa. Viikonloppu ei sentään ollut yhtä sateinen kuin TeksasissaKesä, mikä kesä? Vuorilla ei yli kolmen kilometrin korkeudessa paljoa toukokuu näkynyt.Black Canyon of the Gunnisonin kansallispuiston rotko on 700 metriä syvä. Kuviin ei rotkon kauneutta pysty vangitsemaan, mutta yritin silti.
Lisää juttua tästä reissusta seuraa heti, kun pyykit on pesty ja teltta kuivatettu! Sitä ennen, muistathan osallistua blogissa pyörivään risteilylahjakorttikilpailuun.
Mietin pitkään, viitsinkö kirjoittaa tästä aiheesta, koska moni ystävä ja sukulainen lukee blogiani. Loukkaantuvatko he nyt tästä, mitä seuraavaksi aion kirjoittaa? Toivottavasti eivät – tätä ei sitten ole kirjoitettu kukaan yksittäinen ihminen mielessä! Tämä kirjoitus perustuu kokemuksiin ja keskusteluihin usean ulkosuomalaisen kanssa, ja eniten tämä olkoon muistutus niille, jotka ajattelivat ulkomaille lähteä, ettei kaikki ole aina ruusuilla tanssimista.
Sitä nimittäin muuttaa ulkomaille sillä ajatuksella, että eipä tuo välimatka varmaan niin paljoa paina: kyllähän sitä tulee Suomessa kuitenkin välillä käytyä, eikä aikuisten ihmisten ole pakko nähdä toisiaan viikottain, että pysyttäisiin ystävinä. Ensimmäisenä vuotena käyt Suomessa pari kertaa, varaat kalenterin täyteen kahvitteluita ja tapaamisia ja pidät tärkeänä kaikkien näkemistä. Moni ystävä kyselee kiinnostuneena uudesta asuinmaasta, ja sinä kerrot innoissasi elämästäsi ja kutsut kylään. Tulkaa kaikki, ihan milloin vaan, olisi niin upeaa! Suurin osa lupailee tulevansa, pari tuleekin. Mutta miten muiden kanssa käy?
Kirjoituksessa esiintyvät lainaukset poimittu keskusteluista ulkosuomalaisten FB-ryhmästä.
Mun kaverit Suomessa on lupautuneet tulemaan tänne ennen kuin täytetään 30. Kohta ollaan 40, eikä ketään ole näkynyt.
Osa mun perheestä meinaa, että asun ”kaukana” ja ei ole varaa, mutta odotetaan, että minä menisin jokaiseen kissanristiäistilaisuuteen. Eipä näillä USA:n lomilla paljon käydä. Olen 20 vuotta täällä ollut, ja luulen, että perheeni ei kovasti ikävöi.
Niinhän se on, etteivät ystäväsi ja sukulaisesi Suomessa ole voineet vaikuttaa muuttoosi ulkomaille, sinä muutit sinne ihan itse. Näin ollen oletus on, että sinä huolehdit tapaamisista käymällä Suomessa tarpeeksi usein. Aluksi tämä on ihan okei, mutta pidemmän päälle alkaa tuntua, että olisihan se kiva, jos sinun ei tarvitsisi aina olla se, joka istuu lentokoneessa. Laatuaikaakin jäisi paremmin, jos voisit viettää useamman päivän jonkun yksittäisen läheisen kanssa sen sijaan, että yrittäisit mahduttaa koko Suomen lähipiirisi lyhyeen lomaasi.
Kaikki on kiinni rahasta – vai onko?
Yksi lapsuuden ystävistäni, jota aina tapaan Suomen reissulla sanoi, ettei voi tulla Amerikkaan vastavierailulle, koska heillä on vielä asuntolainaa maksamatta. Ilmeisesti n. 20 vuoden päästä sopii odottaa vierailulle… Ovat ihan keskituloisia, joten ei ehkä kuitenkaan täysin PA asuntolainasta huolimatta.
Mä olen tainnut luovuttaa jo kaverien suhteen. Kyllä ne kauhistelee hinnalla, ja sitten on juuri niitä muita matkoja aina tulossa.
Useimmat kaverit ovat vakitöissä pitkillä lomilla varustettuna, mutta ”aika” eikä ”raha” riitä. Riittää kyllä tosiaan Thaimaan matkaan… Suomessa käydessä ollaan nokka nyrpyllään, jos en ehdi nähdä. Mä nykyään vaan vastaan, että lentää ne koneet tännekin suuntaan.
Rahat ovat harvalla suomalaisella niin tiukalla, ettei sitä pystyisi yhtään säästämään välttämättömyyksien jälkeen, ja useimmiten kyse ei olekaan rahojen absoluuttisesta määrästä vaan niiden priorisoinnista. Jokainen on vapaa priorisoimaan rahansa miten tykkää, mutta sinä kyllä huomaat jäädessäsi joidenkin ystävien prioriteettilistalla jatkuvasti ö-luokkaan.
Mikset asu Thaimaassa tai Floridassa?
Kaveri: Voi kun ikävä teitä, ois niin ihana nähdä. Minä: no tule tänne, ilmainen asuminen ja lennot nyt edullisia. Kaveri: No kun oon jo siellä Chicagossa käynyt, mut jos muutatte johonkin muualle niin sit voisin tulla.
Suoraan on sanottu, ettei tulla tänne ihan periaatteesta, kun Amerikka ”on mitä on”. Siis herrajestas! Eikö käy mielessä, että saattaisi loukata minua, jolla 3/4 perheestä on amerikkalaisia.
Kaverit ja sisarukset käy Thaimaassa, kun sinne on niin helppo mennä Helsingistä. Onhan se hieno paika, en voi valehdella, mutta ei sinne kyllä yhtään helpompaa tai halvempaa ole mennä kuin tulla tänne.
Keskusteluissa ainoat amerikansuomalaiset, jotka kertovat läheisiensä käyvän heillä kylässä mukavan usein, tuppaavat asumaan Floridassa. Jos sinä asutkin pikkukaupungissa Iowassa, on turha odottaa käymään muita kuin aivan läheisimpiä ystäviä. Monet Suomessa asuvat tuntuvat miettivän ensisijaisesti matkakohteita, ja kaverin luona sitten käydään, jos sellainen sattuu osumaan oikeaan kaupunkiin. Vaikka ymmärrät sen, koska matkaan panostetaan niin paljon rahaa ja aikaa, tämä saattaa alkaa jossain vaiheessa häiritsemään, koska siellä iowalaisessa pikkukaupungissa on kuitenkin jotain, mitä ei muualta löydy: sinä! Ethän sinä Turussa asuvalle kaverillekaan sanoisi, ettet nyt viitsi tulla viikonlopuksi, koska olet jo nähnyt Turun linnan.
Välillä tuntuu pahalta…
Harmittaa kyllä joskus oikein tosissaan. Mulla on kaunis koti ja tykään emännöidä. Olen ylpeä elämästäni täällä ja haluaisin esitellä sitä ystäville. Joskus tuntuu, että ihan kuin passiivisagressiivisesti rangaistaisiin siitä, että muutin pois.
Parhaita kavereita ei ole näkynyt täällä, keiden kanssa aina tavataan, kun minä menen Suomeen. Olen kyllä aika hyvä kokki, tykkään emännöidä jne. En tiedä miksi eivät vaan tule vierailulle, kutsuttu on monta kertaa.
…ja välillä vituttaa kaikki.
Kaikki kyllä tosiaan matkustaa muualla maailmalla, joten kai se seura täällä sitten tosiaan on niin perseestä, etteivät halua tänne tulla.
Kyllä mua loukkaa varsinkin se, että omat vanhemmat eivät ole tulleet käymään, ja olen ollut täällä kymmenen vuotta. Nolottaa kun ajattelen, että mitä mieheni perhe siitä ajattelee. Aina on kaikenlaista kiirettä, vaikka ovat eläkkeellä, mutta joka talvi he kuitenkin käyvät jossain lämpöisessä lomalla.
Loukkaantumisen tunne on jotain, mikä toistuu ulkosuomalaisten keskusteluissa hämmentävän usein puhuttaessa Suomessa asuvista läheisistä. Monella ei olisi käynyt ennen muuttoa mielessäkään, että näin voisi käydä.
Mutta kun se tuntuu niin epäreilulta!
”Kun lasten kanssa on niin vaivalloista matkustaa ja matka on niin pitkä.” Kommentti minulle, joka on lentänyt vuosittain kahden alle 3-v kanssa. Mut jep, onhan se matka tännepäin luonnollisesti pidempi.
Ja sitten syyllistävästi: te ette KOSKAAN käy täällä.
Oispa ihana tosissaan joskus mennä vaan oikeasti jonnekin muualle lomalle! Aina lomat ja rahat palaa Suomen reissuun!
Itse käymme Suomessa joka toinen kesä ja onneksi ollaan pystytty näkemään monia, mutta yleinen mielipide tosiaan tuntuu olevan, että se on meille paljon helpompaa tai edullisempaa. Viisihenkinen perhehän mahtuu hyvin Suomen pikku koteihin ja sohville nukkumaan…
”Liian pitkä ja vaihdollinen lento”, ”ei oo varaa” ja ”koneita tippuu jatkuvasti” kuullaan meilläkin. Ilmeisesti meillä on rahaa ja aikaa, ja meidän henkikulta ei ole yhtä kallis.
Jos haluat käydä pitkillä lomilla Thaimaassa, älä muuta ulkomaille – ellet sitten muuta Thaimaaseen. Suomessa asuessa pystyit miettimään lomien kohdalla, minnes sitä oikein lähtisi, mutta ulkomailla asuessa aina ensimmäinen ajatus on, pitäisikö mennä Suomeen. Jos päätät olla menemättä, jossain takaraivossa saattaa kaikesta huolimatta kolkuttaa huono omatunto, kun et lähtenyt katsomaan huonokuntoisia vanhempiasi, jälkikasvua saaneita ystäviäsi tai nopeasti kasvavia sukulaislapsiasi – joita kaikkia sinulla on tietenkin hirveä ikävä.
Jos sitten menetkin Suomeen, niin älä oleta, että läheisesi siellä välttämättä tajuaisivat, että olet reissannut mantereen tai maailman toiselle puolelle ihan vaan heitä varten. Monen heistä mielestä kun sinun Suomeen tulemisesi on itsestäänselvyys.
Ja sitten kun sinne Suomeen menee…
Mua huvitti viime kesänä, kun oltiin sovittu kuuden tyttöporukalla ulosmenosta ja rafla varattu, niin yksi sanoi päivää ennen, ettei viitsikään lähteä niin pitkälle – 15 km, yhdellä bussilla… oli pakko sanoa, että niin, mulla oli 7700 kilsaa takana.
Kaikki kinuaa Suomeen, ja sitten kun menet, kaikilla on niin kiire, etteivät ehdi nähdä, vaikka tietävät, että olet Suomessa vain lyhyen ajan, ja tuo aika on tiedossa viikkoja tai kuukausia etukäteen.
Mulla kävi kerran Suomen-lomalla niin, että olin liikahtanut kotipaikkakunnalta yhdeksi ainoaksi illaksi Kuopioon, jossa asuu useampi kaveri. Oli tarkoitus nähdä porukalla keskustassa. Yksi ei sitten lopulta saapunut paikalle, kun oli syönyt liikaa jäätelöä.
Ennen mulla oli aina kova paine, että kaikkia pitää Suomessa käydessä nähdä, mutta nyt sitten vuokrattiin mökki Ahvenanmaalta viikoksi. Kerroin kaikille, että vastaanotto on joka päivä, ruokaa löytyy ja sauna on lämmin. Kustaviin voi jättää auton parkkiin lauttarannassa, ja lautalla pääsee ilmaiseksi yli, ja tulen sitten vastarannalta hakemaan. Ainoastaan yksi henkilö tuli käymään.
On kova kolaus, kun tajuaa, ettei kaikilla läheisillä ehkä ollutkaan yhtä kova ikävä sinua kuin mitä sinulla heitä. Kavereiden tekosyyt sille, miksei jakseta nähdä, tuntuvat naurettavilta ja turhauttavilta etenkin silloin, kun itse olet valmis raahautumaan paikalle jetlagisena mihin vuorokaudenaikaan tahansa, jotta päästäisiin näkemään edes pari tuntia kerran vuodessa. Osa kavereista on valmis näkemään vaivaa ja raivaamaan kalenteriinsa aikaa sinun takiasi, mutta osalla elämä selvästi rullaa eteenpäin paremmin ilman ulkomailla asuvia häiriötekijöitä.
Ennen pitkää vedät omat johtopäätöksesi.
Aluksi se loukkasi, mutta nyt en enää viitsi antaa sen vaikuttaa. Pidän hauskaa niiden ihmisten kanssa, joilla on minulle aikaa. Ystävyys on kaksisuuntainen katu.
Jossain vaiheessa laskin, että olen käynyt yhden ja saman kaverin seitsemissä tupareissa viimeisen viiden vuoden aikana. Montakos mun asuntoa kyseinen pariskunta on nähnyt viimeisten vuosien aikana? Ehh… No eivät ole tulleet käymään, kun mieluummin mennään Meksikoon, Italiaan tai Pariisiin viidettä kertaa. Kaikilla on tottakai oikeus mennä minne huvittaa, mutta tulipahan huomattua, että tämä on hyvin yksisuuntainen tie, jota ei pahemmin kiinnosta enää ravata.
Kyllä täytyy sanoa, että niin se on, että kaikki ne aluksi sanoivat tulevansa, mutta ainoastaan yksi ystävä on käynyt. Mutta kun minä menen Suomeen pariksi viikoksi, niin ystävät olettaa, että juoksen ympäriinsä kyläilemässä. Ensin sitä tuli niin tehtyäkin, mutta nyt en enää moiseen ruljanssiin ala. Ihan ok, jollei halua tulla – siinä se tosiystävyys mitataan.
Suomessa sinulla oli hyvän päivän tuttuja, vähän parempia tuttuja, kavereita joita nähtiin porukalla, kavereita joita nähtiin kahden kesken, ystäviä ja tosiystäviä. Kun tarpeeksi pitkään asuu ulkomailla, on enää hyvän päivän tuttuja ja tosiystäviä. Ajan myötä ystävät jakaantuvat kahteen kastiin – niihin, jotka panostavat ystävyyteen, ja niihin jotka eivät – ja vaikka Suomessa olisitkin saattanut aina olla se, joka soittaa pyytääkseen kaupungille tai istuu bussissa käydäkseen kylässä, ulkomailla ei enää riitä jaksaminen panostaa niihin ystäviin, jotka eivät panosta takaisin.
Narinan vastapainoksi
Yksi ystävä lensi New Yorkiin ja tuli sieltä Greyhoundilla Nebraskaan. Kesti varmaan yli 30h tulla vaihtojen kanssa busseilla, mutta lentolippu perille oli liian kallis. Jos tuollaisen matkan on valmis tekemään tullakseen moikkaamaan meikäläistä, niin tietää, että kyseessä on tosiystävä.
Jos jotkut kaverit vaipuvatkin pois elämästäsi ja koet kylmiä kolauksia ihmissuhteissasi, niin jotkut ystävät osoittautuvat kultaakin kalliimmiksi. Mitä vaivalloisempi matka, sitä kiitollisempi olet, kun joku tulee käymään.
Tämän kirjoituksen kuvat on otettu viime sunnuntaina Fort Collinsin kaupungin järjestämästä Kites in the Park -leijapäivästä. Coloradossa on ollut poikkeuksellisen sateista ja kylmää viimeiset pari viikkoa, mutta sunnuntaina aurinko paistoi.
Neuvoja ystävyyden säilyttämiseen
Miksi muuten kirjoitin tämän jutun sinä-passiivissa enkä yksikön ensimmäisessä persoonassa? Siksi, että moni Suomessa asuva ystäväni ja lähisukulaiseni on tullut katsomaan minua joko Luxemburgiin (tai lähimaastoon) taikka sitten Atlantin toiselle puolelle, ja luulen, että minulla on ollut keskimääräistä vähemmän ahdistusta aiheen tiimoilta. Tästä asiantuntija-asemasta käsin jaan muutamia neuvoja, joita osaa olen seurannut itse, osa taas on kantapään kautta opittua.
Ulkomaille muuttavalle:
Suomessa käydessä älä yritä tavata kaikkia kerralla. Illanvietto parin läheisen kanssa on antoisampi kuin hätäisesti nautittu kahvikuppi tai isomman lössin kokoontuminen, jossa ehdit vaihtaa hädin tuskin pari sanaa jokaisen kanssa. Kun ystäviä tapaa harvemmin, usein menee hetki aikaa päästä pintapuolisesta kuulumisten vaihtamisesta syvempiin aiheisiin.
Ulkomaille muutettua alkuaika menee säätöön ja uuden näkemiseen, mutta muista pitää yhteyttä Suomeen sillä tavalla kuin sinulle on luontevaa. Jos ennen puhuitte puhelimessa, ehdota Skype-tapaamista; jos ennen lähettelitte tekstareita, lataa Whatsapp; ja aina, kun näet jonkun Facebookin chatissa, on hyvä hetki kysyä kuulumisia. Jos et pidä itse yhteyttä, tuskin kaverisikaan pitävät sinuun.
Älä oleta, että kaverisi tai edes sukulaisesi tulisivat tapaamaan sinua, vaikka he niin sanoisivat. Älä kuitenkaan lannistu, vaan kutsu uudestaan. Jos se tuntuu sinusta hyvältä, voit myös ehdottaa yhteistä matkaa jonnekin, jonne he pääsisivät helpommin tai halvemmalla.
Välillä kannattaa tulla kissanristiäisiin pitkänkin matkan päästä, vaikka se olisikin kallista eikä sovi kunnolla aikatauluihisi. Ne tilaisuudet kun eivät välttämättä tunnu kissanristiäisiltä kavereistasi vaan ovat heille tärkeitä. Tähän liittyen, muistuta kavereitasi kertomaan sinulle tärkeiden juhlien päivämäärät heti, kun ne ovat tiedossa, jotta sinulla on mahdollisuus suunnitella lomasi niiden mukaan.
Ulkomaille muuttavan ystävälle:
Kun saat tietää ystäväsi tulevan Suomeen, ehdota oma-aloitteisesti tapaamista, jotta ystäväsi ei olisi aina se, joka järjestää tapaamiset. Varsinkin jos ystäväsi loma Suomessa on lyhyt, yritä konkretisoida suunnitelmat ajoissa, jotta ne varmasti toteutuvat; aikataulumuutokset ovat vaikeita, kun aika on rajallinen. Jos asut kaukana ystäväsi Suomen majapaikasta, mieti, olisiko mahdollista käydä moikkaamassa häntä siellä, ettei hänellä mene kallisarvoista Suomen-aikaa kulkuvälineissä istumiseen.
Tätä ei voi painottaa tarpeeksi: jos vain suinkaan mahdollista, käy moikkaamassa ystävääsi ulkomailla. Tämän suhteen ei kuitenkaan tarvitse pitää kiirettä, sillä yleinen kokemus on, että vasta ensimmäisen vuoden tai kahden jälkeen vierailut Suomesta hiipuvat, ja sen jälkeen vierailijoita todella arvostaa.
Jos et käy moikkaamassa ystävääsi vuosienkaan jälkeen, älä kerro hänelle tekosyitä rahapulasta, ellet oikeasti elä kädestä suuhun ilman mitään mukavuuksia. On ihan ok priorisoida elämässään muuta kuin ystäväsi näkemistä, mutta tekosyyt eivät tunnu hyvältä.
Älä myöskään valittele matkan pituutta tai vaikeutta – ystäväsi kyllä on tietoinen siitä käydessään Suomessa – äläkä missään nimessä hauku paikkaa, johon ystäväsi on muuttanut. Vaikka hän olisi itse valittanut siitä, kukaan ei halua kuulla muilta valitusta asuinpaikastaan.
