1. Nauttia auringonpaisteesta. Tänään sitä on Luxemburgissa riittänyt, mutta alkuvuosi oli todella rassaava. Kaikki, jotka väittävät, että Lontoossa sataa paljon, eivät ole näköjään tietoisia Beneluxin olemassaolosta.
2. Pyöräillä. Paljon. Mieluusti ympäristössä, jossa pyöräilijöihin on totuttu, ja jossa ei ole ammottavia rotkoja kaupunginosien välillä.
Kohdan 2 ehdot eivät todellakaan täyty Luxemburgissa.
3. Mennä vappuna jonnekin. Tässä ”jonnekin” alkaa yhä vahvemmin näyttää Helsingiltä, mutta lomapäivät ja lennot aiheuttavat vielä epävarmuutta.
4. Kiivetä vuorille. Ajomatkalla laskettelukeskuksiin ihastelin korkeita vuorenhuippuja ja haaveilin jo heinäkuusta, kun korkeimmille nelitonnisille voisi alkaa kiivetä ilman talvivarusteita.
5. Nauttia auringonpaisteesta. Poltin nenäni ja leukani Coloradon laskettelurinteissä aurinkovoiteista huolimatta, mutta mitä siitä, kun saatu valohoito sai minut hykertelemään onnesta.
6. Nauttia kesäisestä kaupungista. Olen joskus leikitellyt idealla maalle muuttamisesta, mutta taidan silti olla kaupunkilainen henkeen ja vereen. Mikään ei voita kesäisiä kaupunkien terasseja.
7. Käydä mökillä. Olen nykyään ylpeä suomalaisen kesämökin (pienenpienen siivun) omistaja. Suomi, et pääse minusta ikinä eroon!
8. Purjehtia. Mieluummin matkapurjehdusta, mutta jo pelkkä jollan purjeiden reivaus pienehköllä vuoristojärvellä riittäisi pahimpaan purjehduskaipuuseen.
9. Pitää vain yhtä kotia. Tätä etäsuhdetta ja maasta toiseen hyppimistä alkaa nyt olla mitta täynnä.
10. Lenkkeillä preeriakoirien keskellä. Kävin moikkaamassa noita söpöläisiä taas viime tiistaina (samalla matkalla kun veimme autoni huoltoon, kun huomasimme sen päästäneen jäähdytysnesteet teehuoneen parkkipaikalle). Kohta niillä on taas poikasia, ja pienen pienet söpöt preeriahauvat törppöilevät ympäriinsä pyöräteillä.
11. Istua leirinuotion äärellä ja kuunnella vapitien mölinää pimenevässä illassa Iiron ja ehkäpä parin kaverin kanssa.
12. Muuttaa Coloradoon. Paria kohtaa lukuunottamatta tämä olisi kaikkien haluamisteni täyttymys, ja olen sen tässä viime aikoina vihdoin tajunnut…
…nimittäin tänään kiirehdin täällä Luxemburgissa kotiin ranskantunnilta tiskaamaan ja pikasiistimään kotia, avaamaan ranskalaisen parvekkeen ovet ja päästämään kirkkaan kevätauringon sisälle. Vierailulle saapui eräs keski-ikäinen suomalainen mies.
Minä: Tässä tää nyt olis…
Mies: Juu ihan siisti. Onko ollut paljon kyselijöitä?
Minä: Ei… vielä! Viimeksi oli monta, ja onhan tässä vielä aikaa. Toi pesukone ei normaalisti pidä noin omituista ääntä, siellä on nyt kengät pesussa, ja nää ikkunat eristää melua tosi hyvin, ei muuten kuulu laskeutuvien lentokoneiden äänet. Parkkipaikkoja löytyy kuulema ihan hyvin alueelta, kun vaan hankkii asukaspysäköintitunnuksen, mutta tästähän on vaan lyhyt kävely keskustaan, ja…
Mies: No mä otan tän.
Minä: Ai? Jes! Kättä päälle!
Nyt on siis asunto vuokrattu toukokuun puolivälistä eteenpäin, töistä anottu virkavapaata loppuvuodeksi ja yhdensuuntaiset lentoliput taskussa. Asumisen kestosta tai muuton pysyvyydestä en sano taaskaan mitään – olen oppinut, ettei sen suhteen ikinä kannata lupailla – mutta suuntana on tuo ihana vuoriston ja preerian täyttämä rento ja positiivinen Colorado, jossa aurinko paistaa korkealta taivaalta 300 päivää vuodesta.
Tällainen koti oli vielä eilen vuokrattavissa – mutta eipä ole enää! (Tähän kohtaan tuuletukset!)
Tähän listausharjoitukseen minut haastoi ihanasta Etelä-Ranskasta käsin bloggaava sananiekka Héléna, jonka blogia suosittelen kaikille täysin rinnoin. Heitän haasteen eteenpäin Maaritille Lappiin ja Emmi H:lle Teksasiin – kaksi niin erilaista asuinympäristöä kuin vain voi kuvitella. Mitä te haluaisitte?
Jotkut äänestävät naapurikoulussa, joillakuilla muilla matkanteko äänestyspaikalle saattaa vaatia vähän enemmän. Meillä ulkomaan ennakkoäänestyspaikka löytyi sentään samasta osavaltiosta, mutta matkata piti silti iltapäiväruuhkassa puolitoista tuntia metropolialueen toiselle puolelle keskelle nukkumalähiötä.
Tässä jossain sen kunniakonsulaatin piti olla…Löytyi!Äänestyshuoneella ei ollut ruuhkaa. Äänestäneitä oli ennen meidän porukkaamme yhteensä kolme.Äänestyskoppina toimi kunniakonsulin työhuone.Äänestyksen jälkeen siirryimme keittiön puolelle kahvittelemaan, missä ne kolme meitä ennen äänestänyttä kanssa istuskelivat. Rupattelimme lopulta lohivoileipien ja pullan äärellä toista tuntia, kun nyt kerrankin osui paljon suomalaisia samaan tilaan.
Ulkomailla asuvana näitä kouluista ja työväentaloista poikkeavia ennakkoäänestyspaikkoja on tullut kierrettyä ennenkin: europarlamenttivaaleissa kipaisin kotini lähellä olevaan kerrostaloon Luxemburgin suurlähetystöön, kunnallisvaaleissa kävin vaalikahveilla Washington DC:n suurlähetystössä. Ulkomailla äänestyspaikat eivät kuitenkaan läheskään aina ole suurlähetystössä. Listalta löytyy mm:
Portland, OR
Ennakkoäänestyspaikka: Finlandia Sauna Products Inc.
Osoite: 14010-B SW72nd Avenue Portland, OR 97224-8289
Honolulu, HI
Ennakkoäänestyspaikka: Suomen kunniakonsulaatti
Osoite: Chateau Waikiki, 411 Hobron Lane, 5th Floor party room ovikoodi 352, Honolulu, HI 96815
Kieltämättä vähän harmittaa, ettei päässyt itse äänestämään party roomiin! Ja vieläpä Chateau Waikikiin, joka kuulostaa astetta päheämmältä paikalta sekin.
Ulkomailla äänestäessä harmillisin juttu on, että ei ole mahdollisuutta lykätä äänestyspäätöstä, vaan äänestämään pitää marssia ensimmäisten joukossa. Sopivaa ehdokasta monesta hyvästä vaihtoehdosta piti pohtia vielä tänäaamuna, ja olisin mieluusti ottanut valintaani viikon lisäaikaa varsinaiseen vaalipäivään asti. Tärkeintä on kuitenkin käydä äänestämässä, sillä äänestämättä jättäminen on käytännössä ääni inhokkipuolueellesi.
Nyt viikonlopuksi laskettelemaan Steamboat Springsiin!
Pääsiäinen kului Coloradon Kalliovuorilla. Winter Parkin laskettelukeskuksessa riitti lunta.
Lauantaina osallistuimme paikallisen pienpanimon järjestämään scavenger huntiin – tosin voiko panimoa kutsua pienpanimoksi, kun se on kooltaan suurempi kuin suomalainen Olvi? – ja kisan jälkeen palkinnot jaettiin auringonpaisteessa musiikin soidessa. Me emme voittaneet mitään, koska vaikka löysimme rinteestä jäniksen, jolta saimme munan, emme löytäneet mm. haisunäätää ja remonttireiskaa.
Alarinteissä jotkut laskettelivat pelkässä pitkähihaisessa, mutta ylhäällä huipuilla 3,7 kilometrin korkeudessa tuuli sen verran, että tuulenpitävä toppatakki tuli tarpeeeseen.
Winter Parkin laakson pohjalla ei enää ollut lunta, mutta kaukana häämöttävät Kalliovuorten Indian Peaksit pitävät lumipeitteensä ympärivuotisesti.
Maanantaina laskettelimme vain aamupäivän, jotta ehtisimme iltapäiväksi kotiin pari kilometriä alemmas nauttimaan auringonpaisteesta.
Perjantai-iltana, kun olimme vasta lähdössä vuorille, kävimme tankkaamassa läheisellä huoltiksella; bensa täällä preerialla on merkittävästi halvempaa kuin ylhäällä vuorilla. Koska meillä oli menoa perjantai-iltana, pääsimme lähtemään vasta kymmenen maissa illalla. Iiron tankatessa minä kävin sisällä huoltiksella hakemassa matkalle juotavaa.
Kävellessäni ostosteni kanssa tiskille vähän päälle parikymppinen punkkarilta näyttävä jätkä käveli minua vastaan ja huikkasi: I really like your dress! Kiitin, väläytimme toisillemme hymyt ja jatkoimme kumpikin matkaa.
Siis myöhään perjantai-iltana, joku satunnainen jätkä, ilman mitään taka-ajatuksia tai kummallisuuksia.
Kehuminen tuntuu tulevan amerikkalaisilta selkärangasta, ja sitä kuulee paljon. Näet kauniin mekon, kerrot siitä. Huomaat, että joku on panostanut kampaukseensa, ja sanot sen ääneen. Hassusti englantia puhuvalle voi huikata, I like your accent. Homma ei mene omituiseksi, kun pysyttäydytään ominaisuuksissa, joihin voi vaikuttaa, eikä lähdetä suoraan huutelemaan tuntemattomille Hello beautifulia.
Koska kehumisen kohteeksi päätyminen tuntuu itsestä kivalta, olen yrittänyt tässä ottaa oppia paikallisilta. Kivat kengät sulla, sun kraka sopii hyvin yhteen sun paidan kanssa, onpa hauskat korvikset! Bravuurini on kehua kaupan kassojen manikyyrejä, mikä aiheuttaa aina ihastuneen reaktion, että joku huomasi, ja välillä ajan salliessa pidemmän keskustelun eri kynsilakoista ja manikyyripaikoista.
Ja koska hyvä kannattaa laittaa kiertämään, jatkan samaa menoa myös Suomessa käydessäni. Olen joskus kuullut valitusta, että suomalaiset eivät osaisi ottaa kehuja vastaan, mutta se on ihan puppua se. Jotkut hämmentyvät kehuja kuullessaan, mutta hämmennyksestä selvittyään hekin yleensä päätyvät hymyilemään. Uskon myös vakaasti siihen, että mitä enemmän kuulee kehuja, sitä helpommin itse lähtee kehumaan muita, ja näin on positiivinen kierre valmis.
Mitä jos kaikki pistettäisiin vähän liikettä tähän positiiviseen kierteeseen?
Tuulilasinpyyhkimet viuhtoivat sadepisaroita pois tieltään, kun ajelimme pitkin Rotterdamin teollisuusaluetta. Sadattelin käsittämättömiä liikennejärjestelyitä autolle täynnä ajokortittomia saamatta pahemmin vastakaikua. Useamman superomituisen liikenneympyrän jälkeen kaarsin autolla ison teollisuusrakennuksen pihaan – tai tarkemmin sen portin ulkopuolelle tarpeeksi kauas turvamiehestä, jotta meitä ei tultaisi heti hädistelemäään pois. Olen aiemmin kirjoittanut blogissa keräileväni maailmanperintökohteita, joten fanfaarit käyntiin ja serpentiiniä ilmaan: siinä oli Van Nellefabriek, sadas vierailemani maailmanperintökohde!
Hollantilainen Van Nellen tee-, tupakka- ja kahviyritys rakennutti tehtaan 1920-luvun lopulla tuontituotteidensa jatkojalostukseen. Arkkitehti Leendert van der Vlugt suunnitteli rakennuksen tuolloin muodikkaaseen International Stylen tyyliin; Suomessa samaa tyyliä on käyttänyt Alvar Aalto Turun sanomien pääkonttoria suunnitellessaan, ja tyylisuunta on läheistä sukua funkkikselle. Van der Vlugtin johtava ajatus tehdasta suunnitellessa oli, että tehtaan työntekijät tarvitsevat valoa – ei mikään hullumpi ajatus – ja että koska tehtaan tilatarpeet kuitenkin muuttuvat ajan myötä, tiloista on hyvä tehdä helposti muuntuvia. Nykyään tämän ansiosta entinen tehdas on messu-, näyttely- ja kokouskäytössä.
Maailmanperintökohteeksi Van Nellen tehdas pääsi vuonna 2013 siksi, että se on niin hieno esimerkki modernistisesta sotien välisestä arkkitehtuurista mutta myös siksi, että siinä näkyy tuon ajan hollantilainen satamatoiminta, jossa rahdattiin tuotteita kaukomaista ja jatkojalostettiin niitä ennen niiden myymistä muulle Euroopalle.
Terveiset Coloradosta! Olen aika monta kertaa valittanut blogissa ties mistä lentohässäkästä, mutta tällä kertaa tiedossa on ilouutisia: lennot menivät loistavasti! Olikin jo aika kaiken koetun myöhästelyn ja säädön jälkeen, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun voin sanoa näin mannertenvälisistä lennoista.
Matka meni mukavasti bisnesluokassa, jonka olin taaskin lunastanut pisteillä. Ruoka oli hyvää, palvelu erinomaista, ja sängyksi muuntuvassa penkissä pystyi nukkumaan sikeät neljän tunnin päiväunet.
Maahantulo Yhdysvalloissa tuntuu välillä olevan oma taiteenlajinsa, jossa ykkössääntö on, että nopeat syö hitaat – tai tarkemmin, nopeat ehtii jatkolennoille ja hitaat jää ruikuttamaan kentälle. Kun iso Atlantin ylittänyt matkustajalentokone purkautuu maahantuloon, viimeisenä koneesta poistuneet saavat jonottaa tovin jos toisenkin. Minä olin valinnut bisnespenkkini strategisesti A-rivin takaosasta eli lähimpää ulko-ovea, joten pääsin ulos ensimmäisenä. Putkesta terminaalin käytävälle siirtyessäni huomasin kauhukseni, että vieressä oli juuri purkautumassa toinen samanlainen kansainvälinen lento. Jaiks!
Onnekseni kyseinen Lontoon kone oli kytkeytynyt tuubiin melkein samaan aikaan oman koneeni kanssa, eikä siitä ollut ehtinyt purkutua kuin parikymmentä amerikkalaista ja brittiä. Amerikkalaiset menevät maahantulossa omaan jonoonsa, ja nykyään omien havaintojeni perusteella viime vuoden loppupuolelta lähtien ESTAlla kulkevat ohjataan myös omaan jonoonsa, joten huojennukseni oli suuri, kun viisumilla kulkijoiden (that’s me!) jonossa ei ollut ristin sielua. Suoraan virkailijalle ja nopean kahden minuutin kuulustelun jälkeen matkatavaroita odottamaan, nopein maahantuloni ikinä! Tilanne olisi ollut aika eri, jos toinen kone olisi ehtinyt purkautua kokonaan tai se olisi ollut täynnä vaikkapa ESTAttomia aasialaisia; silloin jonotus olisi voinut helposti venyä tuntiin, mihin minulla ei koneen myöhästymisen takia ollut aikaa.
Kertauksena kaikille, että ESTA on sähköinen matkustuslupa viisumivapausohjelmaan kuuluvien maiden kansalaisille (esimerkiksi Suomi ja Britannia), ja sellainen pitää olla haettuna mieluusti viimeistään kolme vuorokautta ennen USA:n matkaa Yhdysvaltojen rajavartiolaitoksen nettisivuilta hintaan $14. Tämän jälkeen ESTA on voimassa kaksi vuotta. ESTAlla kulkiessa ohjataan nykyään useimmilla amerikkalaiskentillä maahantulossa erilliseen ESTA-jonoon, jossa tiedot syötetään masiinaan, joka ottaa sormenjäljet ja valokuvan ja tarkistaa, että kyseessä on oikea ihminen. Viime vuoden puolella koneita pääsi käyttämään vain, jos oli käynyt ESTAlla maassa aiemminkin, ja vielä helmikuussa Minneapoliksenkin kentällä piti tämän jälkeen mennä vielä maahantulovirkailijan kautta, joka tarkisti tietojen oikeellisuuden ja kysyi pari kysymystä, mutta nyt kommunikointi koneen kanssa riitti ESTA-matkustajille. Ulkomaalaisten matkailijoiden maahantulo on tältä osin siis selvästi nopeutunut.
Tuulivoimaa, tuulivoimaa, tuulivoimaa… Näitä voi spottailla koneen lähtiessä Amsterdamista kohti Uutta Mannerta.
Lentomatkustamisesta puheenollen, blogissa käsimatkatavarateemalla pyörinyt Golla-arvonta päättyi pari päivää sitten, ja satunnaislukugeneraattori pullautti voittajaksi Idan seuraavalla kommentilla:
Omat matkani ovat tämän hetkisessä tilanteessa lyhyitä, euroopan sisäisiä lentoja. Näille reissulle olenkin kaivannut rullatonta matkakaveria, joka olisi niin paljon kätevämpi kuin nykyinen perässävedettävä kumppanini. Gollan sivuilla viihdyinkin aivan liian kauan kuolaamassa… Mieleeni painui erityisesti Commuter Bag BUCK / G1576, joka sopisi meikäläisen matkaan passelisti. En nimittäin pakkaa kovasti käsimatkatavaroihin. Padi, kuulokkeet, pari kirjaa ja sitten opiskelumateriaalit, joihin mielestäni on kaikkein parasta perehtyä juuri lennon aikana. Saattaa kuulostaa kummalliselta mutta toimii minulle.
Onnea voittajalle! Golla lähettää toivomasi laukun postitse, joten toivottavasti se on mukana jo seuraavalla reissulla. Ja jos et itse selvinnyt tällä kertaa voittajaksi, niin vinkiksi, että Australista kuulumisia päivittävässä pinon päällimmäinen-blogissa juhlitaan synttäreitä, joiden kunniaksi arvonnassa teetä ja symp-.. öh siis huulivoidetta!
Disclaimer: Tämä listaus perustuu pelkästään omiin kokemuksiini, koostuu pelkästään niistä lentokentistä joilla olen itse käynyt, eikä muutenkaan ole missään määrin yleismaailmallisesti pätevä. Omia mielipiteitä ja listauksia saa jakaa kommenttiboksissa!
Viisi inhokkia
5. Frankfurt am Main (FRA), Saksa
Tavallinen lentomatkani on yhdeltä pikkukentältä toiselle pikkukentälle, joten vaihtoja tulee väistämättäkin. Yksi pahimmista kokemuksistani oli vaihto Finnairin Helsingin koneesta US Airwaysin Philadelphian koneeseen Frankfurtissa: epäselvät opasteet, pakko poistua välissä kentän airsidelta ja iäisyyksi kestävät useat turvatarkastukset, joiden ansiosta meinasin myöhästyä koneesta, vaikka vaihtoaikaa oli yli tunti.
Kun tähän vielä lisää sen, että Frankfurt am Mainin lentokenttäloungessa on hiiriä (kyllä! olen nähnyt useasti!), ei siellä paljoa tee mieli viettää aikaa.
4. Philadelphia (PHL), Yhdysvallat
Vaihtojen kanssa vielä käsittämättömämpi meno kuin Frankfurtissa. Jos lentokonetta vaihtaessa pitää kävellä mm. julkisen juna-aseman laiturin kautta, niin jossain on vika. Opasteet minimaaliset, ne osoittavat väärään suuntaan, ja meno kuin milläkin basaarilla, jossa ihmiset ohjeistavat mitä sattuu ja jonoissa ei ole päätä eikä häntää. Lopputuloksena vaihtoon terminaalista toiseen kaikkine tarkastuksineen ja säätöineen meni yli kaksi tuntia!
3. London Heathrow (LHR), Englanti
Mikä tahansa iso lentokenttä, jossa terminaalien välillä pitää liikkua harvahkosti kulkevilla ja pitkään kestävillä busseilla, pääsee suoraan inhokkilistalleni. Heathrowssa sentään pääsee junalla suoraan mihin tahansa terminaaliin… noin periaatteessa. Käytännössä olen matkustanut Heathrow Expressillä kentälle ja saanut vasta perillä tietää, että ”juuri nyt” juna ei kulje terminaaleihin 4 & 5. Bussilla oikeaan terminaaliin sompailu kentän sisällä kesti melkein puoli tuntia, ja myöhästyin juuri täpärästi checkinistä. Sentään lennolle ehdin, kun heitin osan matkatavaroista menemään.
Ja ei, tämä ei ole ainoa huono kokemukseni Heathrowlta. Heathrowlla jopa 1,5 tuntia saattaa olla liian tiukka vaihtoaika.
2. Paris Charles de Gaulle (CDG), Ranska
Niin mitä minä sanoin niistä harvahkosti kulkevista ja pitkään kestävistä busseista… etenkin kun yrittää päästä siihen terminaaliin, josta lennot esimerkiksi Luxemburgiin lähtevät. Iiro kutsuu kyseistä terminaalia vitsillä kehitysmaaterminaaliksi, mikä on suorastaan panettelua, koska yleensä kehitysmaissa lentokenttäterminaalit ovat mukavempia. Pariisi on myös kenttä, jossa jos tiedotus voi jotenkin ontua, se kyllä ontuu. Parhaimmillaan olen odottanut portilla kaksi tuntia, kun lähtöaikaa on viivästetty aina vartilla kerrallaan.
Lisäbonuksena Pariisin kautta lentäessä matkatavarat hukkuvat huomattavasti todennäköisemmin kuin mitä muualla. Tämä kenttä pääsisi listaykköseksi, ellei Air Francen lippulaivaloungesta saisi samppanjaa ja ilmaisia Lancômen kasvohoitoja. Mitä siitä, että olen päässyt kyseiseen loungeen vain kerran, koska sinne ei pääse, ellei lento satu lähtemään juuri oikeasta terminaalista.
1. New Yorkin kentät, Yhdysvallat
Tässä ei nyt ole yksikään kenttä yksinään yltänyt listalle, mutta kylläkin New Yorkin kolme suurta yhdessä: JFK, La Guardia ja Newark. On ihan käsittämätöntä, että maailmalla myydään lentoyhteyksiä, joihin sisältyy kentän vaihto New Yorkissa, ilman että tätä vaihtoa on järjestetty mitenkään. Sompaile siinä sitten taksissa ja toivo, ettet juutu ruuhkaan… Kaikkein ärsyttävintä tässä on, että edes matkatavaroita ei siirretä kentältä toiselle puolestasi, vaan ne pitää siirtää itse, jolloin on selvä vaara myöhästyä checkinistä toisella kentällä. En tiedä, mitä seuraisi, jos lentojen aikataulujen pettämisen tai ruuhkan takia siltä seuraavalta lennolta myöhästyisi, mutta päätellen siitä, kuinka kädettömiltä Deltan asiakaspalvelijat JFK:llä ovat tähän mennessä vaikuttaneet, tuskinpa mitään hyvää.
Jos tässä ei olisi jo tarpeeksi syytä ärsyyntyä New Yorkin kentistä, niin Newark sattuu olemaan paikka, jossa minulla on ollut ikävimpiä kokemuksia maahantulosta. Neljä tuntia maahantulossa, joista kaksi ”eristyksessä” ilman, että voi ilmoittaa jo kaupungissa odottavalle miehelle, että tässä vielä menee hetki? Ja lopulta tuntui, että vika oli siinä, ettei maahantulovirkailija tajunnut Suomen kuuluvan ESTAn piiriin. Yhh!
Kunniamaininta: Berlin-Tegel (TXL), Saksa – Onko tämä joku vitsi? Eurooppalaisen suuren pääkaupungin lentokenttä, jossa ei ole kunnon airsidea, vaan jokaisella lähtöportilla on oma turvatarkastuksensa, jonka jälkeen ihmiset saavat odottaa koneen lähtöä kuin sardiinit konsanaan. Moni Ryanair-kenttäkin hakkaa tämän kokemuksen. Onneksi tämäkin huono vitsi voidaan unohtaa noin kolmen vuoden päästä, kun Brandenburgin uusi kenttä avataan.
Viisi suosikkia
5. Luxembourg (LUX), Luxemburg
Parasta pienessä kentässä on, että sinne voi mennä vaikka kuinka myöhässä ja silti ehtii lennolle. Melkein yhtä pieni on London Cityn kenttä, jonne Luxemburgista lennetään hellyttävällä potkurikoneella, ja jossa olen ehtinyt lennolle mainiosti vielä saavuttuani kentälle 35 minuuttia ennen koneen lähtöä.
Kun Luxemburgin kentältä voi vielä ostaa aamusella tuoreen croisantin ja kupin teetä yhteishintaan 3 euroa, saattaa unohtaa ärsytyksen, joka kumpuaa siitä, kuinka harvaan paikkaan täältä pääsee lentämään suoraan.
4. Atlanta Hartsfield-Jackson (ATL), Yhdysvallat
Atlanta on maailman vilkkain lentokenttä, ja iso osa lentokentän käyttäjistä käy siellä vain vaihtamassa konetta. Tähän tarkoitukseen se onkin täydellinen: helppo yhteys terminaalista toiseen, lyhyet kävelymatkat ja modulaarinen rakenne, jotta lentokenttä voi kasvaa ilman, että logistiikka kärsii.
Atlantan lentokentän hyvyys ei muuten ole pelkästään oma subjektiivinen mielipiteeni. Kun Denveriin rakennettiin lentokenttää, mallia otettiin juurikin Atlantasta. Listalle pääsee kuitenkin Atlanta, koska siellä pääsee liikkumaan terminaalista toiseen myös kävellen, kun taas Denverissä kaikki ohjataan juniin.
3. Honolulu (HNL), Yhdysvallat
Lentokenttä, jonka keskellä on japanilainen puutarha? Kyllä! Kaikki Havaijin lentokentät ovat enemmän tai vähemmän avoimia ulkoilmalle, seiniä puuttuu strategisista paikoista, ja miksipä ei paikassa, jossa on aina riittävän lämmintä. Vielä luonnolle avoimempi kenttä on Big Islandin Kona, jossa matkatavarahihnat olivat pelkkien katosten alla. Toimii!
2. Amsterdam Schiphol (AMS), Alankomaat
Schipholissa parasta on, että vaikka kenttä on iso, niin silti sen päästä päähän ehtii juosten vartissa – kokemusta on! Kenttä on siisti, hyvin toimiva, ihmiset kohteliaita ja ostosvalikoimastakin on tullut nautittua: puukenkiä, kohtuuhintaisia samppanjoita ja hyviä juustoja. Jos kentällä ei viihdy, niin Amsterdamin keskustaan pääsee nopeasti ja helposti junalla, ja turisteilemaan kannattaa lähteä jo 4 tunnin vaihdolla.
Nämä kaikki asiat muuten pätevät myös Minneapolis – Saint Paulin kenttään. Tai ei ehkä tuo kohta puukengistä ja samppanjasta, mutta USAn suurin ostoskeskus Mall of America on vain vartin ratikkamatkan päässä. Minneapolisissa on myös oman kokemukseni mukaan Yhdysvaltojen sujuvin maahantulo, mutta ei sentään yhtä sujuva kuin Amsterdamissa EU-kansalaisille, jossa biometrisellä passilla pääsee automaattien kautta jonon ohi.
1. München (MUC), Saksa
Kaikki portit pitkän käytävän varrella, jota pitkin kulkee kävelyhihnat. Ei mitään ihmeellisiä terminaalinvaihtoja, ja ruokakin on hyvää. Mutta parasta on, että Münchenissä tuntuu, kuin jokainen matkustaja olisi päässyt lentokenttäloungeen. Lufthansa nimittäin tarjoaa kaikille ilmaiset teet ja kahvit, sanomalehtiä useammalla kielellä ja oikeasti mukavia loikoilualueita! Jos minulta kysytään, valinta Euroopan parhaasta lentokentästä menee selvästi Baijeriin.
Kunniamaininta: Helsinki-Vantaa (HEL), Suomi – Helsinki-Vantaa ei välttämättä ole erityisen kätevä vaihtokenttänä, koska kävelymatkat voivat olla pitkiä, mutta kotiintulokenttänä se on juuri hyvä. Jo suomenkieliset kyltit saavat minut hyrisemään tyytyväisenä.
Edellisen kerran, kun yritin pitää kirjaa tavallisesta viikostani, yritys kaatui lentokoneiden myöhästelyyn, kipeilyyn ja yleismaailmalliseen sekavuuteen. Tässä siis vähän tavallisempi viikko, joka päättyi eilen. Tällaista on minun arkeni Luxemburgissa.
Maanantai
8.20 Ylös sängystä. Saavuin sunnuntaina kotiin niin myöhään, että myös aamu alkaa normaalia myöhemmin.
9.05 Pyörä ulos kellarikomerosta; talossani ei ole pyöräkellaria tai -vajaa, joten pyörän säilytykselle ei ole käteviä ratkaisuja. Polkaisu töihin.
9.30 Kuppi teetä ja mailien jälkeen hetki Hesarin lukua. Työpaikalla on yritystunnukset, joilla pääsee selaamaan digi-Hesaria.
10.30 Ensimmäinen suunnittelupalaveri uuden projektin tiimoilta. Käymme läpi vanhaa sivustoa, miten sitä voisi uudistaa, ja keskustelemme pitkään erilaisista karttaprojektioista – pitäisikö Mercatorin sijaan käyttää jotain muuta – ja muistelemme aiempia projekteja, joissa yksikään kartta ei ole kelvannut kaikille osapuolille.
12.15 Lenkille, ulkona pilvistä ja +8C. Paluumatkalla nappaan patongin, jonka syön työpöydän ääressä.
IT-tuki on jo kerran huomauttanut minulle näppiksen ääressä syömisestä. Sori, tämä on tapa, josta en luovu.
13.25 Käynnissä olevan projektin tehtävien jakoa kehittäjien kesken, avoimien kysymysten selvittelyä, ja se fiilis, kun voi muuttaa tehtävien tilaksi Completed.
15.30 Erään avoimen softan tutkimista ja analyysin naputtelua siitä, sopisiko se tarpeisiin vai ei, ja mitä softan käyttöönotto vaatisi.
18.40 Lähtö töistä. Luikahdan aseman lähistön etnokauppaan sisään juuri ennen sen sulkeutumista ostamaan intialaisia tahnoja.
19.20 Kotona, pyykit pyörimään, ranskan oppikirjat auki, kotiläksyjen tekoa ja futuurin epäsäännöllisten verbien kertausta.
20.30 Yksi jakso Breaking Badia samalla, kun syön illalliseksi pakastimesta aiemmin tekemääni chicken kormaa. Lakkaan kynnet sinisiksi, lakkana I Saw.. U Saw… We Saw… Warsaw.
21.30 Lähisukulaisen kuolinpesästä otettujen valokuvien läpikäyntiä ja miettimistä, mitä tavaroista haluaisin itselleni. En raaskisi olla sanomatta ”joo” millekään, mihin liittyy minkäänlaisia muistoja, mutta kuljetus- ja säilytysmahdollisuudet ovat rajalliset. Sänkyyn makoilemaan kirjan kanssa vähän kymmenen jälkeen.
Tiistai
07.15 Ylös sängystä. Kulkulupani on hukassa, ja etsin sitä vartin turhaan.
08.10 Bussiin. Yritän välttää bussien käyttöä klo 8.20-8.50, koska silloin ne ovat pysäkkini kohdalla tupaten täynnä.
8.30J’ai oublié mon badge, ja samoin kulkulupansa on unohtanut pari muutakin samalla bussilla tullutta. Turvamies naureskelee henkilöllisyyksiämme tarkistaessaan, että eihän nyt ole edes maanantai.
8.45 Aamu menee sekalaisen silpun hoitamisessa: sähköposteihin vastailua, projektiraportointia, tulevien työmatkojen järjestelyä. Päätän lähteä keskiviikkona Brysseliin.
11.50 Lähtö kotiin lounaalle. Iltapäivän ranskan kurssi on toisella puolella kaupunkia ja koti matkan varrella.
13.30 Ranskan kurssilla päivän teemana on expat-elämä. Kertaan työhistoriaani kurssitovereille ja identifioidun kuullunymmärtämisen génération Erasmus -porukkaan. Kun puhutaan siitä, mitä mieltä ollaan vanhan kotimaan asukkaista, totean monen suomalaisen kärsivän l’herbe est plus verte ailleurs -syndroomasta.
15.45 Kahvitauolla käyn moikkaamassa yläkerrassa istuvaa suomalaista työkaveria, joka printtaa minulle seuraavan päivän junaliput ja lähtee turisemaan hetkeksi kahville.
Ajanhetkien kertausta
17.40 Kävely kaupunkipyöräasemalle ja viiletys alamäkeä pitkin kauppaan.
18.30 Kotona. Viikonlopun Hollannin reissun kuvien editointia.
19.30 Sovin Karlsrühessa asuvan Teean kanssa, että lähdemme yhdessä Saarbrückeniin perjantaina. Selvittelen busseja ja nähtävyyksiä.
20.40 Ilmoittaudun Floridassa ensi lokakuussa järjestettävään TBEX-seminaariin. Jee!
21.00 Saan kuvat editoitua valmiiksi ja rupean tiskaamaan ja laittamaan illalliseksi hoisin tofua.
21.50 Illallinen Breaking Badin finaalin ääressä. Aina vähän haikea olo kun hyvät telkkarisarjat tulevat päätökseen.
22.50 Kirjoitan postauksen viime viikonlopusta. Nukkumaan vasta aamuyöstä.
Keskiviikko
7.20 Meinaan lähteä aamulenkille, mutta kylmä ja sateinen aamu saa vaihtamaan suunnitelmat lihaskuntoharjoitteluun ja venyttelyyn kotona.
9.05 Juna-aseman Oberweisista teetä ja croissant, jotka nautin junassa päivän lehteä lukien. Décimée on tosi ikävä sana, kun sen yhdistää kokonaiseen luokalliseen koululaisia. Luxemburgissa taas ketunmetsästyksen sallimiseen tähtäävä kansalaisaloite on edennyt parlamenttiin. Lehden loppupuolella luxemburgilainen opiskelija kertoo vaihtarikokemuksistaan Suomessa: järvessä uimista ja ”vielä luxemburgilaisiakin hiljaisempia” ihmisiä.
10.15 Kaivan esiin läppärin ja keskityn työstämään dokkaria, mikä sujuu erinomaisesti ilman internet-pohjaisia häiriötekijöitä.
12.10 Vihdoin Brysselissä, ja suoraan lounaalle Ainon kanssa. Juttu luistaa ja lounas venähtää, kun kummallakaan ei ole sovittuja menoja ennen kahta.
14.15 Koulutus hakukoneoptimoinnista, jonka jälkeen käyn kyselemässä eksperteiltä tarkennuksia.
16.05 Kahville kollegan kanssa. Puhumme siitä, minkälaisia virallisen tiukkoja maileja aiomme lähettää toisillemme, jotta pomot pysyvät tyytyväisinä, ja mietimme jo valmiiksi mahdollisia ratkaisuja yksiköiden väliseen pattitilanteeseen. Sitten puhumme surffauksesta.
16.55 Juna Luxemburgiin on tupaten täynnä. Luen Terry Pratchettiä.
17.45 Namurin kohdalla ruuhka helpottaa ja saan pöytäpaikan, jossa jatkan dokkarin naputtelua koneella.
20.05 Kävelen asemalta suoraan kaverille viettämään elokuvailtaa. Katsottavana Blackfish, minkä jälkeen kukaan meistä ei taatusti halua enää käydä delfinaarioissa.
23.00 Kävely kaverilta kotiin ja suoraan nukkumaan.
Torstai
8.20 Ylös sängystä ja töihin, taas ilman kulkulupaa. Normaalisti unohdan sen korkeintaan kerran kuussa.
En juo kahvia, mutta teetä kuluu paljon. Tällä hetkellä töissä avattuna on Provinsin kylästä ostettu ruusutee.
12.20 Lounaalle työkavereiden kanssa. Lounaan jälkeen nautimme kakkua ja punkkua ja tuemme samalla syöpäjärjestöjä; porukka samasta kerroksesta kerää rahaa lauantain hyväntekeväisyystapahtumaa varten.
13.30Tutkin metadataskeemoja. Aikani ihmeteltyäni pidän ”pienen breikin” ja luen hetken Hesaria… Toista tuntia myöhemmin havahdun ja joudun pitkään miettimään, mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Tiedän, että keskittymisen ajoittainen herpaantuminen on normaalia tietotyöläisille, mutta poden silti lievää huonoa omatuntoa. Päivän päätteeksi rustaan yksityiskohtaisen todo-listan huomista helpottamaan.
18.40 Lähden töistä vähän myöhässä ja missaa bussin. Seuraavalla myöhästyn vaihdosta ja odottelen sateisella pysäkillä bussia 20 minuuttia.
19.25 Elegantisti 25 minuuttia myöhässä Bollywood-tanssitunnilta, mutta se ei haittaa menoa. Alamme harjoitella uutta kappaletta, ja tauoilla esittelemme toisillemme omien kulttuuriemme kansantansseja. Espanjalainen rouva esittää flamencoa, minä vedän letkajenkkaa.
Koreografiassamme on mukana liikkeitä, jotka ovat esiintyneet myös leffassa, esim kohta 00:30, jossa pääosan esittäjä laulaa miehen rakkauden olevan kuin jungle balmia, kanelipuusta tehtyä öljyä, jota voi hieroa alaselkään kipuja lievittääkseen. Tsekkaa myös, kuinka monta kertaa naisen asu vaihtuu videon aikana.
21.15 Kotona lämmitän tofua ja katson uusimman John Oliverin. Sitten suunnittelen viikonloppua ja päätän lähteä lauantaina Dijoniin. Nukkumaan yhdentoista maissa.
Perjantai
6.30 Sängystä ylös, teetä ja Skypen ääreen. Atlantin toisella puolella on vielä ilta.
8.30 Lopetan puhelun Iiron kanssa, pikaisen valmistautumisen jälkeen töihin.
9.30 Työstän dokkaripohjaa hakukoneoptimoiduista metadatoista ja selvitän samalla pitkää listaa avoimia kysymyksiä. Aamupäivän aikana kävelen seitsemän kertaa jonkun työkaverin huoneeseen, ja huoneet ovat useamman kymmenen metrin päässä, joten ainakaan en kärsi liikkumattomuudesta.
13.00 Lähden työpaikan viereiselle bussipysäkille odottelemaan bussia Saarbrückeniin. Vastapainona normaalia pidemmille työpäiville perjantait ovat meillä usein vain puolikkaita päiviä. Syy järjestelylle on, että lähinnä expateista koostuva työntekijäkunta pääsisi halutessaan kotimaahan viikonlopuksi.
13.45 Bussi vihdoin saapuu, 40 minuuttia myöhässä. Vihdoin.
15.05 Tapaan Teean Saarbrückenin bussiasemalla ja kävelemme kauniin Ludwigskirchenin kautta linnalle, jossa sijaitsee historiallinen museo. Tutkimme museoa hitaasti ja perusteellisesti tulkiten yhdessä ranskan- ja saksankielisiä lappuja (minä ranskaa, Teea saksaa), ja olemme juuri päässeet historiassa toiseen maailmansotaan, kun museovahti tulee ilmoittamaan museon sulkeutuvan. Yhteenvetona ei ollut tavallisen saksalaisen elämä viime vuosisadan vaihteessa hääppöistä.
Saarbrückenissa paistoi aurinko.
18.05 Käppäilemme St. Johanner Marktille syömään melkein täyteenvarattuun Zum Stiefeliin: täyttävää saarilaista ruokaa, maukasta pääsiäisolutta ja hyvää juttuseuraa.
19.40 Teean juna lähtee 20.02, mutta mehän olemme ihan juna-aseman vieressä, joten ei ole kiire. Maksamme laskun ja jäämme vielä juomaan oluemme tyhjiksi.
19.53 Astumme ulos ravintolasta, lähdemme kävelemään juna-aseman suuntaan, ja tajuamme samalla, että mehän emme ole juna-aseman vieressä, vaan melkein kilometrin päässä. Pää kolmantena jalkana juoksua, sillä junasta ei ole varaa myöhästyä.
20.01 Hyvästelen Teean juna-aseman ulkopuolella. Parin minuutin päästä astuessani sisään omaan bussiini saan viestin: HUH! Ehdin!
21.15 Bussini saapuu Luxemburgiin. Kävelen asemalta kotiin ja menen suoraan nukkumaan.
Lauantai
06.30 Nousen pakkaamaan ETYK-kassia. Tarkoittaa siis En Tule Yöksi Kotiin.
08.00 Saavun asemalle tarpeeksi ajoissa, että ehdin käydä hakemassa kaupasta tuliaisiksi luxemburgilaista kuoharia ja suklaata. Varttia myöhemmin Philippe ja Jean-Philippe kaartavat asemalle mustalla Alfa Romeolla. Suuntaan kahden belgialaisen melkein eläkeiässä olevan pankkiirin kyydissä etelään. Matkassa menee normaalia pidempään, koska ajamme pikkuteitä pitkin osittain välttääksemme tietulleja ja osittain ihastellaksemme Champagne-Ardennen pikkukyliä ja Maas-joen laaksoa.
12.40 Philippe ja Jean-Philippe jättävät minut Dijoniin erään leipomon eteen, jossa tapaan Célinen ja Anaïsin, kaksi sohvasurffaajaa, joista toisen luona olen sopinut yöpyväni. Jatkamme Célinen autolla Bourgognen maaseudulle ja Fontenayn apottiluostariin.
14.05 Kaarramme apottiluostarin pihaan ja tajuamme juuri missanneemme tasatunnenin lähtevän opastetun kierroksen. Kierrämme tihkusateessa luostarin puutarha-alueita, ja minä luen valmiiksi englanninkielisen kierrospaprun.
Luostari on rakennettu 1200-luvulla. Melkein tuhat vuotta vanhat rakennukset herättävät minussa aina kunnioitusta.
15.00 Kierros alkaa, ja tajuan kovasti keskittymällä enemmistön opastuksesta. Oppaan ranska on suhteellisen selvästi artikuloitua, mutta hän voisi puhua vähän hitaammin ja vähän kovempaan ääneen. Katedraalissa en jaksa kaiun takia edes yrittää vaan ihmettelen romaanista kirkkoarkkitehtuuria.
16.15 Paljasjalkainen dijonilainen Céline saa idean viedä minut ja juuri Pariisista muuttaneen Anaïsin katsomaan Alesian taistelukenttiä, missä Julius Caesar roomalaisjoukkoineen piiritti aikoinaan gallialaisia. Etsimme alueelta suuren Vercingetorixin patsaan, jonka Napoleon III pystytti 1800-luvulla kunnioittaakseen tuota suurta esiranskalaista sotapäällikköä.
Alesian taistelukenttien paikalla sijaitsee nykyään Alise-Sainte-Reinen kylä. Täällä satoi.
17.30 Piipahdamme Alesian läheisessä Flavigny-sur-Ozerainin kylässä kaakaolla. Kylä on kuuluisa burgundilaisten keskuudessa aniskarkeistaan, joita ostan ison kassillisen, mutta maailmalla se tunnetaan paremmin Chocolat-elokuvan (suom. Pieni suklaapuoti) kuvauspaikkana.
19.30 Saavumme takaisin Dijoniin ja käymme hakemassa kehämarketista guacamole-tarvikkeita, nachoja, sinappisipsejä, paikallista Époisses-juustoa ja minulle matkamuistoksi laajan lajitelman erilaisia sinappeja.
20.40 Etkoilemme iltaa Célinen luona, jonne saapuu myös muita sohvasurffaajia: chileläinen politiikanopiskelija, turkkilainen raksatyöntekijä, sekä chileläisen paikallinen tyttöystävä, joka kovasti vakuuttaa, ettei osaa englantia. Myöhemmin juttelen tyttöystävän kanssa pitkät pätkät maailman menosta, eikä hänen englannintaidossaan ole mitään vikaa.
23.30 Lähdemme puolijuoksua bussipysäkille ja olemme pysäkistä 50 metrin päässä, kun bussi ajaa ohi. Bussi oli illan viimeinen. Kävelemme neljän kilometrin matkan Les Tanneries -klubille.
00.20 Klubilla paikallisbändit soittavat ranskalaista punkkia. Kyseessä on paikan viimeiset pippalot, sillä seuraavana päivänä paikkaa aletaan purkaa. Minulle tulevat etäisesti mieleen jutut, joita olen kuullut Helsingin Lepakko-klubista.
02.00 Ensimmäisen kerran mietin, että nyt väsyttää sen verran, että voisi lähteä kotiin, mutta meillä ei ole kuin yksi avain.
05.00 Lähdemme vihdoin takaisin kaupunkiin. Takseja ei näy, joten kävelemme taas neljän kilometrin matkan. Célinen luona rojahdan rättiväsyneenä vierashuoneen sänkyyn.
Sunnuntai
11.15 Aamiaiseksi syömme eiliseltä ylijääneitä sinappisipsejä ja paahdettua patonkia Époisses-juuston kanssa, joka on muuten ihan pirun hyvää, suorastaan suussasulavaa. Ei ihme, että tämä oli Napoleonin suosikkijuustoja.
12.00 Lähdemme kävelylle katsomaan Dijonin nähtävyyksiä jatkuvassa tihkusateessa. Kaupungissa on useampi upea goottilaiskatedraali, ja Musée des Beaux-Arts, Burgundin herttuoiden palatsissa sijaitseva taidemuseo, on sen verran upea, että viihtyisin varmaan koko päivän, jos aikaa vain olisi. Silitän onnea tuottavaa pöllöä erään katedraalin kiviseinässä ja ihastelen vanhoja taloja.
Dijonissakin satoi, mutta se ei erityisemmin haitannut.
13.55 Céline soittaa kimppakyytikuskilleni Arnaudille selvittääkseen, missä meidän oikein pitää tavata. Asia selviää, ja hetkeä myöhemmin istun jo Arnaudin Bemarissa matkalla takaisin Luxemburgiin, tällä kertaa moottoritietä pitkin. Juttelen vartin verran niitä näitä – selviää, että Arnaud on alunperin Dijonista mutta ollut jo monta vuotta töissä Luxemburgissa pankissa – ja nukun loppumatkan.
17.00 Arnaud heittää minut kotiovelle ja toivottaa hyvät jatkot. Kotona lämmitän hoisin tofua ja katson useamman jakson Girlsiä.
20.00 Skypetän Iiron kanssa ja mietimme tulevaa kesää ja reissuja. Päätämme lähteä Memorial Dayna Lounais-Coloradon kansallispuistoihin. Loppuilta menee telttailumahdollisuuksien ja ohjelman selvittelyssä, ja nukkumaan pääsen puolilta öin.
Parasta Luxemburgissa on se, kuinka helposti täältä pääsee pois.
Ota kartta ja piirrä siihen Luxemburgin ympärille ympyrä, sellaisella sanotaanko nyt vaikka viiden tunnin ajomatkan säteellä. Kuinka paljon mielenkiintoisia paikkoja ympyrän sisälle jää? Niinpä niin, aika paljon.
Tässä se suunnilleen viiden tunnin ajomatkan ympyrä on
Täydellinen yhdistelmä syntyy, kun auton vielä pakkaa täyteen kavereita, hyviä juttuja ja letkeää musiikkia, kuten me teimme viime viikonloppuna. Lähdimme silloin Nusan ja Alexandran kanssa moikkaamaan Haagiin muuttanutta Annaa. Minä olin vuokra-automme kuski, Alexandra luki ohjeita GoogleMaps-printeistä ja Nusa tuskaili takapenkillä Belgian kartan kanssa, joka oli niin iso, ettei sitä saanut käännettyä ympäri autossa. Lähdimme perjantaina jo vähän yhden jälkeen, jotta välttäisimme pahimpien ongelmakaupunkien ruuhkat – siis Luxemburgin ja Brysselin – ja jälkimmäisen ohitettuamme huokasimme vihdoin helpostuksesta ja maltoimme pysähtyä jaloittelemaan.
Jaloittelupaikaksi valikoitui Lier, pikkukaupunki vähän Antwerpistä itään. Parkkeerasimme auton keskusaukion lähettyville ja lähdimme jalan tsekkaamaan nähtävyyksiä, joihin kuului peräti kaksi maailmanperintökohdetta: kellotorni ja flaamilaisten beguiinien talot. Kellotornin olin jo spotannut aiemmin toisesta kaupungista, mutta beguiinien talo oli 99. vierailtu maailmanperintökohde!
Kellotorni vasemmalla ylhäällä, alakuvat Zimmertornista, jossa belgialaisen astronomi ja kellontekijä Louis Zimmerin suunnittelema kello. Kävimme teellä ja lieriläisillä kekseillä Markt19-kahvilassa keskustorin laidalla.
Lierin jälkeen eksyimme kerran jos toisenkin, printattu GoogleMaps ei ollutkaan paras apu ja kartta ei ollut tarpeeksi tarkka harhaillessamme Haagin katuja, joten perillä Haagissa olimme vasta pimeän jo tultua. Annan kokkaamia souvlakeja nauttiessamme kävimme läpi vaihtoehtoja viikonlopun ohjelmaksi ja päädyimme lähtemään seuraavana päivänä läheiseen Isoon Kaupunkiin, Rotterdamiin.
Rotterdam on vähän Helsinkiä suurempi satamakaupunki, Euroopan suurin satama, ja Alankomaiden toiseksi suurin kaupunki heti Amsterdamin jälkeen. Päivän sää ei tehnyt meihin kovinkaan suurta vaikutusta – sadetta, pilviä ja lisää sadetta – joten sillä oli varmaan oma vaikutuksensa mielipiteeseeni, kun sanon, etten erityisesti kaupungista perustanut. Hienoa arkkitehtuuria kyllä löytyi – hassuja kärjellään seisovista kuutioista koostuvia opiskelija-asuntoja, puolikaaren muotoinen kauppahalli, näyttävä Erasmus-silta – mutta muuten kaupunki tuntui olevan täynnä kauppoja, kauppoja ja lisää kauppoja, vieläpä suurin osa ketjuliikkeitä, joista ei todellakaan tehnyt mieli ostaa mitään.
Toisaalta löysimme kaupungista paljon paikkoja, joissa jossain muussa säässä, jonain muuna päivänä, olisi ollut kiva istuskella oluen tai viinilasillisen äärellä ihmettelemässä maailman menoa. Viime syksynä avattu uusi puolikaaren muotoinen kauppahalli oli todella vaikuttava ilmestys – ja niin suosittu, että jouduimme jonottamaan sisään – ja vanhassa satamassa oli sympaattisia paatteja ja terasseja. Kuulema museot kaupungissa ovat myös hienoja, mutta niihin meillä ei riittänyt aika, emmekä olleet tutustuneet niihin tarpeeksi hyvin, että olisimme osanneet valita yhtä kiinnostavaa.
Rotterdamin vanhassa satamassa oli vähän Amsterdam-fiilistä
Rotterdamin kaupungintalo oli yksi harvoista keskustan rakennuksista, joka selvisi toisen maailmansodan pommituksista.
Ajaessamme takaisin Rotterdamista Haagiin takapenkiltä rupesi kantautumaan vankka pyyntö: haluamme merelle! Niin halusin minäkin. Merta on ollut ajoittain ikävä, ja silloinkin kun ikävä ei vaivaa, sen kaukaisuus Luxemburgissa ja Coloradossa tuntuu. Olimme katseleet jo pitkään yllä lentäviä lokkeja ja halusimme päästä näkemään ulapan ja mainingit.
Minulla ei ollut ennen tätä reissua mitään havaintoa Haagin rannasta, mutta nyt jos sattuisin olemaan tuolla päin kesällä, niin ehdottomasti viettäisin pari päivää rannalla. Se oli nimittäin aivan mahtava. Iso, leveä, hiekkaa silmänkantamattomiin, Atlantin aallot ja pitkä rivi rantakahviloita, -ravintoloita ja -baareja, joista yhteen me istahdimme lasiseinien taakse pöydässä roihuavan tulen ääreen nauttimaan omenapiirakkaa ja teetä. Ei edes haitannut, että ulkona puhaltava hyinen tuuli kylmäsi luita ja ytimiä. Hämärtyvä auringon kajo oli kaunis.
Rantakahvilarivistön takana oli korotettu rantakatu ja uusi rivistö rantaravintoloita. Karusellista tuli vähän mieleen Boardwalk Empire.
Taustalla näkyvä Kurhaus rakennettiin 1800-luvun loppupuolella konserttitaloksi ja hotelliksi. Rakennuksessa toimii yhä hotelli, mutta ura konserttitalona loppui vuoden 1964 Rolling Stonesin konserttiin, josta yhtyeen piti paeta paikalta yleisön alkaessa mellakoimaan.
Auringon laskettua kiersimme autolla Haagin kuuluisia instituutioita: tuossa on Europol pomminkestävine lasiseinineen, tuossa Jugoslavia-tuomioistuin, ja tuossa Rauhanpalatsi, jossa mm. Kansainvälinen tuomioistuin kokoontuu. Sivukadut olivat täynnä pompöösejä suurlähetystöjä, ja siellä täällä näkyi ministeriörakennuksia.
Rauhanpalatsi, Vredespaleis, joka rakennettiin ajatuksena, että se takaisi ikuisen maailmanrauhan. Vuosi rakennuksen valmistumisen jälkeen syttyi ensimmäinen maailmansota.
Hallintorakennusten lisäksi Haagissa on paljon indonesialaisia ravintoloita – Indonesiahan on vanha hollantilainen siirtomaa – ja me kävimme syömässä niistä yhdessä, Tri Tunggalissa. Ruoka oli maukasta, ja sitä tuli montaa eri sorttia, joten suosittelen lämpimästi! Vielä lämpimämmin vinkkaan käyntiä drinkeillä Haagse Torenissa, näköalaterassilla varustetussa pilvenpiirtäjässä: sisäänpääsy oli nimittäin 6 euroa, ja siihen sisältyi yksi drinkki, joka saattoi olla mm. 9,5 euron cocktail. Näköalat olivat mahtavia ja cocktailit todella hyviä sekä mahdollisesti jopa huokeampia kuin maan kamaralla.
Sunnuntaina ideana oli käväistä nopeasti katsomassa Haagin nähtävyyksiä ennen pitkää paluumatkaa, mutta lähtö venyi, kiitos vanhaan kuningattaren talvipalatsiin rakennetun huippukiinnostavan Escher-museon, joka oli täynnä tuon hollantilaistaiteilijan illuusioita. Museon jälkeen kävimme vielä nopeasti kävelemässä parlamenttitalon ohitse ja hakemassa keskustasta sämpylät mukaan matkalle. Tässä vaiheessa koko viikonlopun vallinnut ankea sadesää taukosi ja aurinko helotti kirkkaalta taivaalta niin, että olisi tehnyt mieli istahtaa terassille siitä nauttimaan, mutta ei auttanut mitään, pakko oli lähteä.
Tämän torin nimi on Het Plein, suomeksi ”Tori”. Terassit olivat melkein täynnä vaikka lämpöasteita ei yhäkään ollut kuin vähän yli 10.
Paluumatkalla pidimme jaloittelutaukomme auringon laskiessa kelttien perustamassa Namurissa, vähän Brysselistä etelään. Reippailimme yli tuhat vuotta vanhan linnoituksen harjalle, jonka jälkeen joimme kupit teetä lämpölamppujen alla kaupungintorin terassilla. Kun myöhään illalla sain vihdoin auton palautettua, olin rättiväsynyt – mutta tyytyväinen.
Koska ruokakauppa kertoo enemmän paikallisesta elämästä kuin yksikään matkailunähtävyys, minua kiinnostaa kovasti nähdä, millaisia lähiruokakauppoja teillä on kotimaissanne? Haastan siis nyt kaikki kertomaan, millainen teidän lähiruokakauppa on? Mitä sieltä saa ja miten paljon ruoka maksaa? — Salamatkustaja
Tervetuloa luxemburgilaiseen lähikauppaan! Minulle se on rue de Strasbourgin Cactus rautatieaseman lähellä. Cactus on Luxemburgin suurimpia työnantajia ja ainoa suuri kotimainen ruokakauppaketju maassa, jossa belgilainen Delhaize ja ranskalainen Auchan ovat mukana vankalla jalansijalla, ja ranskalainen Monoprixkin on päättänyt tunkea markkinoille. Oma lähikauppani on ihan vaan marché, vähän niinkuin keskikokoinen Alepa, erotuksena suuremmille supermarchéille ja minikokoisille shoppille.
Ensimmäisenä kauppaan tullessa vastassa ovat lihatiskit, ja nyt pieni varoitus, että luxemburgilaiset syövät sitten lihaa hyvin laajalla skaalalla ja vaihtelevasti. Osa kuvista saattaa olla joidenkin mielestä vähän ällöttäviä.
Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.Kanatiskiä täydentävät kivipiirat, kanansydämet ja -maksatLihatiskiltä löytyy hyvin vähän marinoituja tuotteita. Kuvassa oikeassa yläkulmassa on pari marinoitua pihviä, mutta siihen se sitten jääkin.
Lihavalikoima Cactuksessa on selvästi laajempi kuin suomalaisessa Alepassa, ja mukana on aina myös vaihteleva määrä vähän omituisempia lihatuotteita. Tällä kertaa myynnissä ei ollut ikisuosikkia hevosta, mutta sen sijaan seuraavat ainesosat löytyivät rajatuilta hyllymetreiltä:
Vasikansorkkia ja savustettuja siansorkkiaNyljettyjä jäniksiäAlahyllyllä siankärsiä. Ylähyllyllä taas on ”spagettijauhelihaa”, jonka eroavaisuudesta normaaliin jauhelihaan minulla ei ole mitään havaintoa, muuta kuin että se on vähän halvempaa, noin 7 eur/kg.
Kalatiski sijaitsee lihatiskin vieressä, ja minun lähikaupassani se on pieni. Yleensä myynnissä on kalafileitä (lähinnä valkoisia kaloja, joiden nimiä ei tunnista, mutta yleensä myös lohta), kokonaisia kaloja (joita yleensä en tunnista), valmissushia, sinisimpukoita ja kampasimpukoita. Isommissa supermarketeissa on usein oikeat kalatiskit, ja niiden valikoima on ajoittain todella eksoottinen. Sentään haita täällä ei myydä, ja siitä on iso lappu Auchanin kalatiskillä.
Sinisimpukat valkoviinissä on pakattu vakuumiin, ja ne voi kypsentää mikrossa. Tällainen ”mikroateria” maksaa muistaakseni 4 euroa ja riittää hyvin yhdelle iltapalaksi.
Niin, mikroateriat eivät suinkaan ole mikään suomalainen keksintö, mutta täällä maksalaatikon ja lihapullamuusin sijaan on saatavilla sinisimpukoiden lisäksi lehmänkieltä ja currywurstia. Tästä jo huomaa, että sekä Saksa, Ranska että Belgia ovat vaikuttaneet luxemburgilaisten ruokailutottumuksiin.
Myöskään mitään vaatimusta siitä, millä kielellä tuoteselosteet pitäisi olla, ei ole. Ruokakaupassa näkyy iloisesti sekaisin ranskaa, saksaa ja välillä hollantia ja portugalia.
Hevi-osasto on yllättävän samanlainen kuin suomalaisissa kaupoissa. Vain ruukuissa kasvatetut salaatit ja yrtit puuttuvat. Mitään tunnistamattomia hedelmiä harvemmin näkee, mikä kertoo kai eniten siitä, kuinka hyvä hedelmävalikoima meillä on Suomessa. Hevi-osastolta löytyvät myös oliivit, joita tykätään täällä ostaa muovipurkissa kylmästä mieluummin kuin säilöttynä.
Banaanit 2 eur/kg. Ranskaksi alennuksia mainostetaan sanaparilla moins cher – ”vähemmän kallis” – koska ilmeisesti sana ”halpa” kuulostaisi jotenkin huonommalta tai rupusemmalta.
Hetken aikaa jo kalatiskillä ehdin ihmetellä, mihin kuivattu kala oli hävinnyt, mutta se olikin siirretty väliaikaisesti hevi-osastolle tomaattien viereen:
Kuten tuosta hintalapusta voi päätellä, bacalhau on täällä myynnissä lähinnä suuren portugalilaisvähemmistön tarpeisiin. Myös kanatiskikuvista voi bongata joistain tuotteista Portugalin lipun. Noin 15%:lla Luxemburgin asukkaista on Portugalin kansalaisuus, ja oletettavasti toisen tai kolmannen polven portugalilaisia on vielä huomattavasti enemmän.
Kalapakasteiden joukosta löytyy kanssa bacalhauta, mutta myös pakastettuja ja valmiiksi voillla siveltyjä etanoita, jotka voi lykätä suoraan uuniin.
Jos pitää valita yksi asia, joka on Luxemburgin ruokakaupoissa ylitse muiden, niin se on mielestäni ehdottomasti juustovalikoima. Juustoja on paljon, ne ovat hyviä ja ne ovat halpoja. Kiitos, Ranska, tästä vaikutuksesta!
Halvimmillaan juustot ovat 6 eur/kg (esim ihan hyvää brietä saa tähän hintaan), keskihinta on 10-15 eur/kg, ja jotkut fiinit erikoisuudet saattavat maksaa 20eur/kg.
Luulitko, että avainlippu ja kotimaisuus kunniaan on suomalainen juttu? Ehei, tämä on kovaa kamaa myös Luxemburgissa, erityisesti maitotuotteissa, jotka ovat maan päämaataloustuote. Luxemburgilaiset juustot kyllä tunnistaa, ja maitotölkki saattaa olla Luxemburgin lipun väreissä, jotta ihmiset osaisivat ostaa kotimaista. Itse suosin luxemburgilaista, koska uskon, että lehmien hyvinvointi on täällä paremmalla tolalla kuin naapurimaissa: lehmiä näkee laitumilla käytännössä ympärivuotisesti, ja maidon tuottajahinta on kaksinkertainen Suomeen verrattuna (täällä noin 0,80eur/litra, Suomessa 0,40eur/litra), joten eläinten hyvinvointiin on myös varaa panostaa.
Enemmistö maidoista myydään UHT:nä lämpimästä, mutta myös tuoretta maitoa on saatavilla. Rasvatonta maitoa ei ole, vaan vaihtoehdot ovat ”kevytmaito” 1,5% ja ”normaali maito” 3,5%.
Oikeasti lähikauppani olisi vieläkin lähempänä sijaitseva Monoprix, mutta suurin syy, miksi yleensä jaksan kävellä Cactukseen saakka, on leipomo:
Mikään ei voita tuoretta juuri uunista ulos tullutta patonkia (0,60eur/kpl), rapeakuoriset täysjyväleivät ovat maukkaita ja jos joskus haluan leivonnaisia, niin Cactuksen pienen leipomotiskin valikoima pärjäisi fiineysvertailussa vaikka Stockan herkulle – hinnat vaan ovat murto-osat siitä mitä Stockmannilla.
Kaupan keskiosaa hallitsee paikallisessa mittakaavassa pienehkö valikoima viiniä, jossa tärkeässä osassa ovat ranskalaiset samppanjat ja luxemburgilaiset kuohuviinit. Tunnettujen samppanjatalojen tuotteet alkavat 20 eurosta, pienempien samppanjatalojen tuotteita saa 12 eurolla, mutta itse usein suosin paikallista crémantia, joka on sekin todella hyvää, ja vain 6-8 euroa pullo vähän merkistä riippuen. Pari kertaa vuodessa Cactuksessa on käynnissä samppanja-alet, joista viimeksi raahasin kotiin monta pulloa Suomeen ja Yhdysvaltoihin vietäväksi.
Kuten kyltissä kerrotaan, alkoholin ikäraja on täällä tasainen 16 – ja viinien lisäksi myös viinat löytyvät ruokakaupoista.Tupakan ja karkin lisäksi kassoilla myydään pikkupulloja viinaa.Yleensä ihmisillä on mukana kestokassit, mutta muovikassejakin on myynnissä, ja Cactuksissa niissä on aina lasten piirroksia. Ei mitään havaintoa, mitä tässä yritetään sanoa.
Sellainen ruokakauppa. Ranskalaiseen tapaan tämä ei tietenkään riitä, vaan saman kadun varrella, melkeinpä samassa korttelissa, on myös kalakauppa, lihakauppa ja hedelmä&vihannes-kauppa. Viimeisimmästä ostan välillä mukaan appelsiinimehua, jonka puristan itse kaupan laitteella pulloon. Kallista mutta ah-niin-hyvää.
Appelsiinimehupuristin tuossa oven vieressä oikealla
Näiden lisäksi mua kiinnostaisi vielä lukea aiheesta Saudi-Arabiasta, Sveitsistä, Espanjasta ja Portugalista. Miten on, blogien pitäjät? Ja tarttukaa toki kaikki muutkin ulkosuomalaiset bloggaajat aiheeseen!
En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.
Half Dome (2695 metriä) leirintäalueelta nähtynä
Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.
Half Domelle suositellaan lähdettäväksi jo kuuden maissa aamulla, mutta koska me olimme päässeet nukkumaan vasta vähän puolen yön jälkeen, totesimme järkevämmäksi nukkua vähän pidempään ja odotimme shuttle-bussia lähtöpaikalle puoli kahdeksan maissa.
Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.
Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.
Aki, Iiro ja ne pari aasialaista rappusillaVernal Falls: tänne saakka kannattaa jokaisen Yosemiten vierailijan kiivetä
Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.
Iiro ja joku omenapatukka varmaankin. Eväät oli ostettu Costcosta, mistä sai kätevästi 20 patukan paketteja.Vernal Falls ylhäältä päin. Korkeus 1524 metriä merenpinnasta.Kartanlukutauko Vernal Fallsien yläpäässä. Olin ostanut kartan edellisenä iltana leirintäalueen kartasta. Reitti oli niin hyvin merkitty, ettei karttaa olisi oikeasti tarvinnut, mutta siitä oli kiva aina tarkistaa, kuinka pitkä matka oli enää jäljellä.
Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.
Siellä se on!
Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.
Luontokohtaaminen polulla: harmaaorava
…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.
Tämä ei tainnut olla Half Dome. Ehkäpä Mount Broderick? Näitä omituisen muotoisia vuoria oli aika paljon, joten ne menivät meiltä sekaisin.
Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.
Myöhemmin tajusimme, että ”pilvet” horisontissa olivatkin alueella riehuvien metsäpalojen savuja.Tässä kohtaa puistonvartija tarkisti, että meillä oli arpajaisista voitettu lupa kiivetä huipulle. Puistonvartijalla oli lista luvan voittaneista, mutta varmuuden vuoksi olimme myös tulostaneet luvan mukaamme.
Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.
Matkalla ylös Switchbackeja (kuva: Aki)Minulla on jonkin asteinen korkean paikan pelko, ja suunnilleen tässä kohti se alkoi iskemään läpi toden teolla. Siksi nämä kaikki kuvat ovat Akin ottamia, koska minä en uskaltanut enää pysähtyä valokuvaamaan.Toinen syy on, että Akilla riitti kunto paremmin, kun Iiro ja erityisesti minä pysähdyimme puuskuttamaan harva se metri.Switchbackit melkein lopussa, ja siinä se häämöttääkin edessä: se viimeinen 150 metriä sulaa hulluutta.
Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.
Kun näimme näistä kuvia aiemmin, totesimme kaikki, että kuvat on vain otettu jostain tietystä kuvakulmasta, ja ne varmaan näyttävät hurjemmilta kuin mitä todellisuudessa. Ei, eivät näytä. Kyllä näistä kuvista saa ihan täysin totuudenmukaisen kuvan tuosta hulluudesta.
Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!
”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.
Ja niinhän minä sitten löysin itseni tuolta vaijereilta hillumasta. Ehkä yhdellä kiipeäjällä sadasta oli turvaköysi mukana, ja me emme kuuluneet tuohon porukkaan.
Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.
You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.
Jiihaa! Iiro otti huiputuksesta kaiken irti.Half Domen lakipiste
Meidän reppumme ja sanoinkuvaamattoman upea maisemaIiro chillaa Half Domen kielekkeelläAki samalla kielekkeellä, alas 1500 metrin pudotus
Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…
Mulla on paha olo antakaa mun olla
Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.
…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.
”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.
Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.
Ja takaisin alasÄlä katso alas.Älä päästä irti.Kestääköhän tämä? Vaijerit eivät olleet maailman tukevimmat, pari ”pylvästä” oli irti ja loputkin heiluivat.
Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.
Suunnilleen tässä vaiheessa meitä vastaan tuli puistonvartija, joka oli matkalla huipulle tarkistamaan, ettei sinne ollut jäänyt kukaan pulaan, sillä reitti olisi tältä päivältä nyt suljettu.
Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.
Peura, johon melkein törmäsimme polulla
Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.
Polulla spotattu sisilisko
Nevada Falls, jonka ohitimme John Muir Traililla
Nevada Falls vähän kauempaa
25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.
Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.
Kävelemämme reitti kartalla. Paluumatkalla kiersimme vesiputousten ohitse kiipeävän Mist Trailin John Muir Trailin kautta.
