Joulutoivotukset Luxemburgista

Place de Constitution from Adolphe Bridge

Täällä on viimeiset kolme viikkoa nautittu joulumarkkinoista, tai ainakin minä olen nauttinut; moni kaveri tuntuu olevan niihin jo kyllästynyt. Mutta miten voi kyllästyä lämpimään joulutunnelmaan pakkasenpuremassa illassa, glühwäiniin ja gromperekichelcherien, racletten ja mettwurstin tuoksuun, joka sekoittuu ihmisten iloiseen puheensorinaan. Ei mitenkään, en ainakaan minä vielä.

Lights lead the way

Koko laaja kävelykeskusta on vedetty täyteen jouluvaloja

Carousel de Noël

Perheen pienemmillekin riittää menoa ja meininkiä karusellin ja maailmanpyörän muodossa

Gromperekichelcher

Myynnissä gromperekichelchereitä eli uppopaistettuja kermaviilipohjaisia röstiperunoita. Annokseen kuuluu kolme kappaletta, omenakompotti maksaa puoli euroa ekstraa.

Christmas Stars

Valaistuja tähtiä löytyy täällä päin joka joulumarkkinoilta, niin myös kummaltakin Luxemburgin suuremmista markkinoista

Gluhwein stand

Saksaksi glühwein, luxemburgiksi glühwäin, ranskaksi vin chaud, mutta kyllähän me punaviinipohjaisen glögin tunnistamme. Kuppi on kolme euroa, ja lisäksi pitää maksaa mukista pantti, jonka saa sitten takaisin jos mukin palauttaa. Neljästi olen jättänyt palauttamatta, joten nyt on saappaan muotoinen glühwäin-setti kasassa.

Choucroute and Mettwurst

Place d’Armesin markkinoilta kaupungin keskeltä saa kaiken maailman wurstia (toki patonkiin kääräistynä tarjottuna) ja hampurilaista, hapankaalia sekä sveitsiläisständiltä raclettea.

Christmas Market at Place de Constitution

Keskustan laidalla rotkon äärellä olevalta Place de Constitutionilta (jonka tunnistaa kultaisesta naisesta pilarin nokassa) sen sijaan tarjotaan flammekuchenia, kermaviilipohjaista pizzaa, sekä ”pyramidista” glögiä. Onko muuten noilla häkkyröillä jotain suomenkielistä nimeä? Siis sellainen, mihin laitetaan kynttilät alle, ja sitten härveli pyörii ja tuottaa ääntä?

Ginger Breads and Snow Balls

Osataan se piparinvalmistus täälläkin. Sen sijaan nuo neekerinsuukoilta näyttävät pallurat eivät kuulema ole niin hyviä kuin mitä vastaavat Suomessa

Santa Claus Suits

Sen kymmentä sorttia joulupukkiasua tarjolla. Miten olisi joulupukkibikinit?

Christmas tree and Ferris wheel

Glühwäin at the Market

Kaverit mustikkaglögiä maistelemassa

Tällä hetkellä pakkailen laukkuja, sillä huomenna on lento Pariisin kautta Atlantaan. Onneksi saa viedä kaksi ruumalaukkua, sillä ne täyttyvät joululahjoista, Fazerin suklaasta ja kaikenlaisesta, mitä joulumarkkinoilta on mukaan tarttunut. Eiköhän niillä eväillä järjestä joulun. Vuorossa on nimittäin ensimmäinen joulu, jossa en mene (puoli)valmiiseen pöytään, vaan joka pitäisi itse yhdessä Iiron kanssa järjestää. Elämän viimeisimpiä aikuistumisriittejä?

Keskiaikaista joulutaikaa

Christmas market

Jokaisella itseään kunnioittavalla Keski-Eurooppalaisella kaupungilla tai jopa kylällä pitää tietenkin olla joulumarkkinat, ja viime viikonloppuna me suuntasimme vanhempieni kanssa niistä yksille: Dudelangen markkinat Etelä-Luxemburgissa, lähellä Ranskan rajaa ja parinkymmenen minuutin junamatkan päässä kaupungista. Junamatkalle meidät sai lähtemään mainostus, että nämä joulumarkkinat olisivat keskiaikaisteemaiset.

Medieval music

Äitini teorian mukaan mies on taksikuski, nainen kunnantalon siivooja, ja yhteisinä vapaailtoinaan he harrastavat yhdessä keskiaikaista musiikkia.

Kun tulimme paikalle, lavalla hääri Elvikseksi pukeutunut taikuri, ja paikalliset nuoret hieman enemmän glögiä nauttineet miehet keskeyttivät shown kiipeämällä lavalle ryhmäkuvaan hänen kanssaan. Pian taikuri kuitenkin vetäytyi keikkabussiinsa ja tilalle vaihtui keskiaikaisteemainen muusikkopariskunta. Tämän lisäksi keskiaika näkyi kojujen ulkoasuissa, myyjien asusteissa ja… pöllöissä.

Owls on show

Mikäs se siinä?

Owl

Pöllö. Tästä tulee minulle jotenkin kummallisella tavalla mieleen vampyyri.

Snow owl shaking its head

Tunturipöllö ravisteli päätään juuri kuvaushetkellä

Buba buba

Huuhkaja isottelee

Christmas decorations with owls and deer

Pöllöjä näkyi myös koristeissa

Medieval stalls

Katukivetykselle oli levitetty kariketta keskiaikaista markkinatunnelmaa tuomaan

Myynnissä oli käsityöläistavaraa ja second handia, ja myyntikojuja pyörittivät lähinnä paikallisyhdistykset: kunnan eläinsuojeluyhdistys, paikallisen koulun amerikkalaisen jalkapallon joukkue, uimahallin uppopalloseura. Noin puolet myyntikojuista oli itseasiassa ruoka- ja juomakojuja, joiden takana oli pari ammattilaista ja liuta seuroja, joista ensimmäiset vastasivat enemmän ruokapuolesta ja jälkimmäiset juomasta. Jouluoluttakin oli saatavilla, mutta suosituin juoma oli glühwäin, jota sai amarettolla tai ilman. Totesimme, että oli parempaa ilman.

Snow Angels

Nämä puujaloilla kävelevät enkelit jakoivat ohikulkijoille jotain pientä ja pyöreää. Suklaata? Pikkukiviä? Eivät siis jakaneet meille.

Churro at the Market

Äiti otti churroja suklaadipillä, kun minä ja isä mussutimme suklaacrépejä

Luxembourg by Night

Aikamme joulumarkkinoilla pyörittyämme suuntasimme takaisin kohti pääkaupunkia ja illallista

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Finnish Independence Day Reception in Luxembourg

Monen muun suomalaisen tapaan suuntasin tänään lounastunniksi Suomen suurlähetystön järjestämille cocktail-kekkereille. Kaiken maailman suurlähettiläiden ja ulkovaltojen edustajien lisäksi paikalla oli ilahduttavan paljon mattimeikäläisiä, meitä tavallisia ulkosuomalaisia kaduntallaajia, joista yllättävän moni oli tuttu jostain aiemmasta tilaisuudesta ja loppujenkin kanssa suomalaisuus ja Luxemburgissa asuminen riittivät yhdistämään sen verran, että juttusille oli helppo ryhtyä.

Finnish Independence Day Reception in Luxembourg

Bändi soitti alussa klassista ja lopussa revitteli jazzilla

Finnish Independence Day Reception in Luxembourg

Tilaisuudessa oli vähän pönötystäkin, kun suurlähettiläs piti puheen. Alkutervehdykset tulivat viidellä eri kielellä, mutta itse puheen pääosa tuli ranskaksi – onneksi sen verran vahvalla suomen aksentilla, että siitä jotain ymmärsinkin, vaikka sanasto ja lauserakenteet eivät olleet yksinkertaisimmasta päästä. Selväksi tuli, että Luxemburg on Suomen hyvä ystävä EU-asioissa. Kankea ja vakava puhe lämpeni kymmenkunta astetta, kun lähettiläs vaihtoi kesken puheen äidinkielelleen ja kannusti kaikkia äänestämään tulevissa EU-vaaleissa. Lopun luxemburgiksi lausutut pari lausetta saivat kaikki naurahtelemaan, vaikka harva varmaan ymmärsi lauseiden sisältöä.

Finnish Independence Day Reception in Luxembourg

Finnish Independence Day Reception in Luxembourg

Elättelin toiveita, että lounasaikaan järjestettävässä tilaisuudessa olisi ollut tarjolla lounasta, mutta kyllä näistä cocktailpaloistakin sai jonkinmoisen lounaan koottua.

Tänä vuonna minulta jää linnanjuhlien kisakatsomo väliin, kun vanhempani tulevat tänne viettämään pitkää viikonloppua. Itsenäisyyspäivä on silti ollut mielessä, kun heti aamusella työkaveri kysäisi, juhlimmeko me suomalaisetkin tänään Pyhän Nicolaksen päivää. Vastasin, että juhlimme tänään itsenäisyyspäivää, ja työkaveri hämmentyi, että minkä maan ja onko jollain muullakin maalla kuin Yhdysvalloilla juhlaa nimeltä independence day. Täällä monessa maassa juhlan nimi on pelkkä kansallispäivä, kun vanhat kuningaskunnat ovat olleet olemassa historian hämäristä alkaen.

Finnish Independence Day Reception in Luxembourg

Olin panostanut pukeutumisessa suomalaiseen suunnitteluun, ja mekkoani epäiltiinkin Marimekoksi. Oikea vastaus olisi ollut Tiia Vanhatapio.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikkialle, missä ikinä suomalaisia oleileekaan!

Myöhäinen kiitospäiväateria

Huhhuh, no nyt on sitten kalkkunat popsittu. Ruoat onnistuivat suurimmaksi osaksi stuffingia lukuunottamatta. Ensi vuonna koitan jollain perinteisemmällä reseptillä, enkä yritä leipoa niitä muffinseiksi… Onnistuneista ruoista lisää postauksen lopussa, mutta ensin esittelen hieman vuokramökkiämme.

Romantic Cabin, Annie's Mountain Retreat

Kolmesta vuokramökistä tämä oli taaimmaisin, joten toisin kuin kahdessa muussa mökissä, autotie ei kulkenut ovemme editse.

Vuokraamamme mökki sijaitsi Big Thompson Canyonissa, viitisen kilometriä Estes Parkista itään. Pikkukaksion kokoisen mökin jokainen neliö oli käytetty hyödyksi, ja tilaa olisi tuntunut olevan suorastaan ruhtinaallisesti, elleivät neljä matkalaukkuamme olisi tukkineet onnistuneesti kaiken lattiapinta-alan. Mökki oli aivan joenrannassa mutta kuitenkin tarpeeksi korkealla penkalla, etteivät syyskuun tulvat olleet vieneet tönöä mennessään.

View from Romantic Cabin, Annie's Mountain Retreat

Näkymä terassilta joelle

Romantic Cabin, Annie's Mountain Retreat

Terassi. Etualalla oikealla peitelty poreamme.

Mökkiterassilla meillä oli oma poreamme, joka erittäin energiatehokkaasti oli päällä ja käyttövalmiina jatkuvasti, vaikka pakkanen paukkui ulkona. Samanaikaisesti meitä pyydettiin säästämään olemalla vetämättä vessaa joka käyttökerran jälkeen… Joka tapauksessa poreamme toimitti niin aamusaunan virkaa kuin toimi mitä parhaimpana tähtienkatselupaikkana.

Romantic Cabin, Annie's Mountain Retreat

Romantic Cabin, Annie's Mountain Retreat

Romantic Cabin, Annie's Mountain Retreat

Karhut olivat mökin kantava sisustusteema, ja niitä liikkuikin alueella. Yhdysvalloissa on kolme eri karhulajia: jääkarhut Alaskassa, harmaakarhut Sierra Nevadan vuoristossa ja mustakarhut vähän kaikkialla muualla. Harmaakarhuista varoiteltiin Yosemitessa – älä jätä autoon edes tyhjää limsatölkkiä, koska karhu saattaa haistaa sen ja tehdä autostasi avoauton – ja syystäkin, sillä karhun latinankielisen nimen pääte horribilis kuvaa suht hyvin sitä, miten ne saattavat käyttäytyä joutuessaan nokatusten ihmisen kanssa. Sen sijaan Kalliovuorilla tavattavat mustakarhut ovat pienempiä ja vähemmän agressiivisempia, ja vaikka täälläkin roskat piti laittaa lukittuihin astioihin, syynä ei ollut ihmisten vaan karhujen turvallisuus. A bear’s life depends on it! sanoo iskulause roskisten kansissa.

Romantic Cabin, Annie's Mountain Retreat

Romantic Cabin, Annie's Mountain Retreat

Romantic Cabin, Annie's Mountain Retreat

Mökissä oli kaksi takkaa, joista kuvassaoleva toimi sähköllä ja toinen kaasulla, ja kumpikin olivat lämpöä tuottavilta ominaisuuksiltaan ihan parhaita.

Mutta sitten itse kiitospäivän (jälkeisen päivän) ateriaan.

thanksgiving1

Kalkkkuna onnistui hyvin, mutta leikkaaminen mökin supertylsien veisten kanssa oli oma taiteenlajinsa

thanksgiving2

Ruusukaalit onnistuivat ihan hyvin, mutta niiden päälle piti tulla pekonia, joka kärähti pannulla kalkkunan kanssa säätäessä. Sen sitten korvasi kaapista löytynyt prosciutto.

thanksgiving3

Parhaiten onnistunut lisuke oli kermainen pinaattisörsseli vasemmalla (sis. punasipulia, pakastepinaattia, kermaa ja muskottipähkinää, pannulla sopivassa mittasuhteessa sekoitettuna), mutta ei banaanilla maustettu bataattimuusikaan ollut Pekkaa pahempaa

Näiden lisäksi väänsin kalkkunalle kastikkeen, joka näytti kamalalta mutta oli hyvää, ja juomaksi oli viinin lisäksi omenasiideriä, sitä alkoholitonta erinomaiselle omenamehulle maistuvaa, jota varmaan kaikki amerikkalaismummot tarjoavat ruusuin koristelluista laseista lapsenlapsilleen.

Tässä kohtaa sopi olla kiitollinen siitä, että on ihanan miehen kanssa mahtavissa maisemissa ja vaikkemme olleetkaan täysin terveitä niin kuitenkaan ilman mitään pysyviä vaivoja, mutta myös perheestä Suomessa, ystävistä kolmella eri mantereella ja kaikesta kauniista, mitä elämä tällä hetkellä tarjoaa. Sekä toki jälkkärinä olleesta pekaanipiirakasta.

Kiitospäivä Kalliovuorilla

Koska Thanksgiving on täällä yksi suurimmista juhlapyhistä palkallisten vapaiden määrällä mitattuna, se oli meille hyvä hetki lähteä mökkeilemään vähän isompiin ympyröihin: Coloradon Kalliovuorille.

Four Mile Canyon
Boulderin kaupungista pääsee vuorille Four Mile Canyonia pitkin

On the road from Boulder to Nederland

Vietimme ensin pari päivää Boulderin hippikaupungissa tasaamassa hengitystä, jotta pyhät eivät menisi vuoristotaudista kärsimiseen. Jo Boulder on noin 1600 metrin korkeudessa, ja mökki, jonka varasimme Estes Parkin läheisyydestä, on 2200 metrissä.

Nederland, Colorado
Nederlandin pikkukaupunki on nimetty hollantilaisen Nederland Mining Companyn mukaan ja tarkoittaa suomeksi ”alavaa maata”… sopiva nimitys 2,5 kilometrin korkeuteen.

On the way to the Mountains

Kävin pari kertaa aamulenkillä Boulderissa, ja jo täällä kaupunkiluonto näyttäytyi aivan erilaiselta kuin mihin on tottunut. Aivan keskustan läpi virtaa puro, jonka vartta lenkkeilin, ja purossa näkyi sorsien lisäksi yksi uiva pitkähäntäinen nisäkäs, joka huomattuaan minut sukelsi. Majava? Toisella kertaa juoksin teollisuusalueen varastorakennuksien välissä sijaitsevan tyhjän tontin ohitse, kun tajusin kymmenien silmäparien tuijottavan minua koloistaan. Preeriakoiria.

View from the Rockies to Bulder
Vuorten välistä näkyy vilaukselta alanko, jossa Boulderkin sijaitsee

Rocky Mountains

Boulderista mökille ei ollut kuin tunnin ajomatka, jota pidensimme puolella tunnilla kiertämällä Peak to Peak Highwayn kautta. Tie ei mennyt aivan nimensä mukaisesti korkeimpien huippujen kautta, sillä ne olisivat olleet lähes neljän kilometrin korkeudessa ja muodostavat mantereen vedenjakajan. Alempana Highwayn varrella oli useampia kyliä, joissa suurin tulonlähde näytti olevan kalastus- ja ratsastusturismi. Kuten usein USAssa, tienpätkien ylläpitoon saatiin rahaa antamalla tiet ”adoptoitaviksi”, ja eräänkin pätkän oli adoptoinut ”Wardin postitoimiston ystävät” – eli postikaan ei tainnut pyöriä pelkästään julkisilla määrärahoilla.

Lookout Mountain
Lookout Mountainin huipulle (3266m) kulkee patikointipolku, pituus vain 3,5 km yhteen suuntaan. Sinne?

Road work near Allenspark

Moni vuoristoteistä oli ollut kiinni koko syksyn syyskuun tuhoisien tulvien jälkeen ja niistä viimeisin, jota pitkin ajoimme, oli avattu vasta päivää aiemmin. Lehtijuttujen mukaan Allensparkin kylän asukkaat olivat juhlineet kaduilla, kun ajoreitti alangolle oli lyhentynyt usealla kymmenellä kilometrillä.

Rocky Mountain Elks
Boulderissa meitä varoiteltiin, että Estes Parkissa kannattaa pitää silmänsä auki vapitien varalta
Rocky Mountain Elks
Varoitus tuli tarpeeseen. Vapitit pomppivat missä sattuu eivätkä olleet huomaavinaankaan autoja.
Rocky Mountain Elks
Vapitit ovat vähän hirviä pienempiä mutta poroja suurempia hirvieläimiä. Ei siis kannata törmätä.

Saavuimme mökille jo keskiviikkona, ja torstaina suuntasimme kohti alueen vetonaulaa, Kalliovuorten kansallispuistoa. Alunperin tarkoituksena oli ollut käydä käppäilemässä, mutta alkava flunssa muutti suunnitelmat näkymien bongaamiseksi lähinnä autosta käsin.

Beaver Ponds
Beaver Ponds (2835m) eli jäätynyt suo on opastaulujen mukaan erityisen tärkeä paikka alueen eläimistölle
View from Many Parks Curve
Näkymä Many Parks Curvesta (2976m) Moraine Parkin suuntaan

Puiston läpi kulkee Yhdysvaltojen korkeimmalla oleva päällystetty läpikulkutie, korkeimmillaan noin 3,7 kilometrissa, mutta se on suljettu lumen takia lokakuusta kesäkuuhun. Nyt marraskuussa puiston läpi ei siis päässyt kulkemaan, ja meidän piti kääntyä takaisin päin Many Parks Curven kohdalla.

Many Parks Curve

Jenni at the Rockies
Lämpötila oli nollan tuntumassa, mutta auringonpaiste sai raottamaan takkia
Bear Lake iced over
Bear Lake (2888m) oli jäätynyt, ja lapset leikkivät sen jäällä kun me istuimme järven laidalla syömässä eväitä

Kalliovuorilla tasaisia alueita kutsutaan nimellä ”park”: Estes Park, Moraine Park… Nimitys tulee 1880-luvulla alueelle saapuneista ranskalaisista uudisraivaajista, jotka käyttivät alueita karjan laidunalueena, parque. Nykyään laiduntaminen taitaa olla lakannut, sillä yhtään lehmää emme vuoristossa nähneet. Hevosturismiin keskittyneitä rancheja sen sijaan näkyi useampia.

Moraine Park
Moraine Park, hyvää laidunmaata vain 2500 metrissä

Beaver Mountain

Illalla oli tarkoitus juhlia kiitospäivää, mutta pahentunut flunssa siirsi kalkkunanpaistoa. Mietimme hetken pizzojen tilaamista, mutta eipä pyhäpäivänä ollut mikään auki. Onneksi kiitospäiväksi aikomastani alkuruoasta, chilisestä kurpitsakeitosta, riitti hyvin myös vähän pienemmäksi pääruoaksi. Uusi yritys kiitospäivän juhlintaan kalkkunan kanssa nyt perjantaina.

Maahantuloviranomaisten heltyminen

Terveiset taas täältä Atlantin toiselta puolelta, missä vietämme Iiron kanssa Thanksgivingiä. Chicagon O’Harelle laskeuduttuani hyökkäisin ensimmäisen vastaantulleen lehtikiskan kimppuun, mutta olin auttamatta myöhässä: Thanksgiving-numerot oli jo vaihdettu joulunumeroihin. Siispä kertokaas kaikki täällä useamman kertaa kyseistä juhlaa juhlineet, mitä lempiherkkuja mielestäsi ehdottomasti kuuluu Thanksgiving-aterialle?

Hermoilin etukäteen niin vietävästi, sillä välilaskuni Chicagossa oli vain puolitoista tuntia, ja olen kuullut, että jonot maahantulossa ovat maan toisiksi pahimmat heti Miamin jälkeen. Kaverimme vuosi sitten jonottivat täällä nelisen tuntia, ja tiesin, että jatkolentoni oli illan viimeinen. Siispä uhrauduin checkinin yhteydessä istumaan pitkän 8,5 tunnin lennon keskipenkillä – kahden rotevan ylipainoisen jenkin välissä, joiden kanssa hävisin taiston käsinojien herruudesta aivan alkumetreillä – koska vain niin pääsin istumaan koneen etuosaan ja maahantuloon valtavasta lentokoneesta ensimmäisten joukossa.

Kun koneeni kupeksi Lontoossa puolisen tuntia, kun jonkun onnettoman koneeseen saapumattoman laukkuja kaivettiin ruumasta, näin jo sieluni silmin yön chicagolaisessa lentokenttähotellissa, mutta lopulta saavuttuani maahantuloon puolijuoksua edessäni jonossa oli kolme ihmistä. Kolme! Huh helpotusta.

Se mistä piti alunperin kirjoittaa, on maahantuloviranomaisten käytöksen radikaali muutos tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana. Ensimmäiset pari kertaa kokemus oli nimittäin helvetillinen: yksi syytti minua viisumin väärinkäytöstä, toinen pohti ääneen voiko päästää minua maahan kun olin unohtanut printata paluulipun näytettäväksi, ja kolmas varoitteli uhkaavaasti, ettei vaan pidä etsiä töitä, sillä Yhdysvallat ei kaipaa kaltaistani laitonta maahanmuuttajaa.

Joskus puolen vuoden maassaolon ja useamman maahantulon jälkeen proseduuri sitten selvästi muuttui. Uhkailu vaihtui smalltalkiksi, kysymykset rajoittuivat tullimuodollisuuksiin, ja nyt viimeksi maahantuloviranomaista ei kiinnostanut mikään muu kuin se, onko kaukosuhteessa eläminen vaikeaa, ja empaattisesti esitetty kysymys, kuinka usein näemme. Ehkäpä useampi maahantuloleima passissa on todistanut minun läpäisseen jonkin sortin kokeen. En ole uhka.

Minä kipitin maahantulossa eteenpäin viemään laukkuni jatkolennolle – mihin ne jopa ehtivät! – ja etsimään aiemmin mainittua lehtikiskaa. Että niitä Thanksgiving-reseptivinkkejä tänne päin, kiitos!

Death Valley Tournee

View from Furnace Creek Inn

Yllä on näkymä terassiltamme, kun heräsimme aamulla Death Valleyn hotellistamme. Lämpöä oli aamukahdeksalta mukavat 30 astetta, joten lähdimme hetkeksi pulikoimaan uima-altaalle, jonka vesi taisi olla saman lämpöistä.

Furnace Creek Inn pool

Hotellialueen raja näkyi maassa, sillä kastelujärjestelmien puuttuessa tuolla ei kasvanut paljon mikään

Furnace Creek Inn lantern

Death Valleyssa sijaitsee USA:n matalin kohta, Badwater Basin, joka sai nimensä siitä, kun uudisraivaajat, jotka olivat päättäneet kiertää Sierra Nevadan vuoret etelän kautta, taivalsivat Death Valleyn lävitse etsiessään vettä. Vettä löytyikin, mutta se ei ollut juomakelpoista edes kuivuudesta kärsivien muulien mielestä.

Badwater Basin

Tasting the salt at Badwater

Maa oli suolakerroksen peitossa, jota piti tietenkin maistaa

Posing at Badwater

Vielä nopea poseeraus ennen auton ilmastointiin pakenemista

Ulkona oli aamupäivällä yli 40 astetta, ja kaikkialla varoiteltiin, ettei tässä säässä tule lähteä kävelylle ilman hyvin tarkkaa harkintaa. Varoittavana esimerkkinä kerrottiin erään ruotsalaisen pariskunnan tarina, jossa mies lähti yksin viiden kilometrin patikointireitille mukanaan litra vettä. Vaimo ajoi lähtöpisteeltä saapumispisteelle autolla ja huolestui, kun miestä ei vielä kolme tuntia myöhemmin näkynyt, joten hän hälytti puistonvartijat etsimään miestä… ja sieltähän kanjonista mies löytyi tuntia myöhemmin, jo tukevasti kuolleena.

kaverit2

Badwater Basinistä löytyy myös Devil’s Golf Course, suolakenttä, jossa ei suositeltu kaatumista, sillä suolakiteet saattoivat olla veitsenteräviä

Salt formations

Suolamuodostelma lähikuvassa

Aki, Iiro ja auto

Automme toimi reissussa pelastuslauttanamme, sillä ilmastointi pelasi ja takakontti oli täynnä vettä

Death Valleyssa olisi voinut helposti viettää toisenkin päivän ajellen ympäriinsä. Laakso oli täynnä kanjoneita, joita pitkin meni yksisuuntaisia maastoreittejä, ja joiden varrella oli toinen toistaan hienompia kivimuodostelmia ja muita elottomia nähtävyyksiä. Kokonaan näkemättä jäivät myös vanhat booraksikaivokset sekä Scotty’s Castle, jonkun hullun 1920-luvun kesämökki.

Artist's Palette

Artist’s Driven varrella kanjoninseinämä oli värjäytynyt kuin taiteilijan paletiksi

Artist's Drive

Joku muukin oli keksinyt ajaa kanjonin lävitse

Artist's Palette

What grows in Death Valley?

Vähän puolenpäivän jälkeen aloimme olla valmiita lähtöön pois laaksosta, ja auton lämpömittari näytti jo 49 astetta – sentään kokonaiset 8 astetta vuoden 1912 maailmanennätyslämpöä vähemmän. Pistäydyimme vielä poistuessamme Mesquite Flatsien hiekkadyyneillä, jossa hiekka poltteli kengänpohjien lävitse. Death Valleyssa korkein mitattu maan lämpötila on muuten 94 astetta.

Water at the Sand Dunes

kaverit8

Death Valleyn rajalla, vuorilla. Nyt nokka kohti seuraavaa puistoa!

Värit

Vihreä

Saniaisia, Müllerthalin metsä kesäkuussa

Sininen

Baseballia Cocoa Beachillä iltahämärässä, Florida heinäkuussa

Ruskea

Tippuneita lehtiä Picket Millin osavaltiopuistossa, Georgia tammikuussa

Keltainen

Eiffeltornin iltavalaistus, Pariisi elokuussa

Oranssi

Auringonlasku mökillä, Suomessa heinäkuussa

Punainen

Orangen taidemuseon pysyvä näyttely, Pariisi elokuussa

Pinkki

Kukkivat kirsikkapuut, Ettelbruck toukokuussa

Valkoinen

Näkymä Sundialin pilvenpiirtäjän huipun ravintolasta päivänä, kun pilvet olivat matalalla; Atlanta elokuussa

Harmaa

Durbuyn pikkukylän kiviset kadut, Belgia huhtikuussa

Musta

Orsayn taidemuseon kellotaulun takana, Pariisi marraskuussa

Haaste poimittu Riialta. Kuvat viimeisen vuoden ajalta

Australialainen ranskalaisten keskellä

Viime helmikuussa Sanna haastoi bloginsa lukijat (tai oikeastaan Sannan sanoin kaikki kiinnostuneet) lukemaan enemmän australialaista kirjallisuutta. Vaikka kirjojenlukutahtini on jotain aivan muuta kuin Sannalla, tartuin silti haasteeseen, ja tällä hetkellä luettavana on viides australilalainen kirja tämän vuoden puolella. Ennustan jo nyt, että tulen vähän jäämään tuosta kymmenestä tavoitekirjasta, mutta puolustaudun toteammalla, että olen silti tainnut kolminkertaistaa australialaisten luettujen kirjojeni saldon tänä vuonna.

useldange3

Tylsien kirjankansien sijaan näytän kuvina pari näppäystä eiliseltä patikointireissulta, kun käppäilimme koleassa +5C säässä Useldangen linnanraunioilta Merschin juna-asemalle, epäonnistut lounasravintolanetsintäkeikka mukaanlukien 22km

Alkuvuodesta bongasin BookBubin kautta pari (puoli)ilmaista aussikirjaa Nookilleni. Näistä uusseelantilaisen mutta Queenslandin yliopistossa opiskelleen ja Australiassa pitkään asuneen James Maxwellin Enchantress oli fantasiahömppää, jossa luotiin pohjaa sinänsä jännälle maailmalle, mutta jossa henkilöhahmot olivat niin onnettomia, ettei jatko-osan lukeminen kiinnosta. Luulin tosiaan Jamesia kirjaa lukiessani aussiksi, joten lasken mukaan haastemäärään, koska minun lukutahdillani kaikki keinot ovat sallittuja…

useldange1

Useldangen linnan vieressä oli ollut kirkko ja sen vieressä hautausmaa, mutta nykyään vuonna 1903 puretusta kirkosta oli jäljellä vain perustukset.

Ruotsalaisen mutta Australiassa pitkään asuneen Andrea Höstin And All the Starsissa eivät henkilöhahmot olleet paljoa kummoisimpia, mutta jäin koukkuun juoneen ja istuin nenä kiinni kirjassa koko pitkän automatkan Floridan Cocoa Beachilta Georgian Atlantaan. Kirjassa kummalliset avaruusoliot hyökkäävät maahan, ja joukko sydneyläisiä teinejä pelastaa päivän juoksentelemalla ympäri yksityiskohtaisesti kuvattua kaupunkia – ja olen aika varma, että Andrea on Australian kansalainen, joten tämän voinen laskea maahanmuuttajakiintiöön ilman vilppiä.

useldange2

Pikkukaupunki Luxemburgin tyyliin: Useldangen kylässä on noin 600 asukasta, joista suurin osa haluaa asua kyläkeskustassa rivitaloissa, townhouseissa ja pienipihaisissa omakotitaloissa. Varmaan tämän ansiosta kylässä on pizzeria, aasialainen ravintola, pari pubia, kauppa ja peräti kolme bussipysäkkiä, ja mekin pääsimme kylään julkisilla sunnuntaiaamuna. Suomessa taas kyläkeskustat kuolevat ja ihmiset asuvat pelloilla tai Nurmijärvellä.

Kennesawn paikalliskirjastosta minulle tarttui mukaan sydneyläisen kirjailijakuuluisuus Thomas Keneallyn Schindler’s Ark, josta myöhemmin eräs Spielberg-niminen ohjaaja teki yhden lempileffoistani. Minulle tuli vähän puun takaa, että kirja on australialaistekosia, ja tämä oli lisämotivaattorina etsiä se uudestaan kirjastosta, kun muutin Atlantin toiselle puolelle kirjan ollessa vielä kesken. Kuten yleensäkin, kirjassa oli ehkä viisinkertaisesti se määrä sisältöä mitä leffassa, ja Oscar Schindlerin motiivit ja sielunmaisema tulivat paljon selkeämmin ja koskettavammin esille. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Ja Keneally on tosiaan ihan oikeasti syntynyt Australiassa.

useldange4

”Elina älä keiku siinä aidan väärällä puolella! Siinä on liukasta ja alas on toistakymmentä metriä!” ”Eiku mä otan vaan nopeesti tän kuvan…”

Ja sitten siihen neljänteen, johon postauksen otsikossa viittaan: australialaisen Sarah Turnbullin Almost French, missä Madame Turnbull kertoo emigranttikokemuksistaan Pariisissa, jonne hän päätyi, kun vuoden Euroopan-turneellaan törmäsi charmanttiin patonginpurijaan, joka allekirjoitti viestinsä I kiss you (yök miten pervoa! tai sitten suora käännös ranskasta) ja kertoi nauraen kuinka taannoiset illanistujaiset olivat terrible – koska ranskaksi tuo sama sana tarkoittaa sekä kamalaa että siistiä.

Ranskalaisten vaikutuspiiriin muuttaneena tunnistin kirjasta monta kohtausta. Ulkonäköasioita puidaan pitkät pätkät: ranskalaisten urheilemattomuutta yhdistettynä tiukkaan ruokavalioon, ja sitä että miehet sekä huomaavat että kommentoivat vaatteitasi – eivätkä aina välttämättä positiiviseen sävyyn. Asiakaspalvelijat saattavat olla erittäin hyviä tai sitten erittäin huonoja, ja jos haluaa hyvää palvelua, Il faut râler, täytyy valittaa (mikä tosin pätee välillä myös asiakaspalvelun kehdossa Atlantin tuolla puolen). Ruoasta ollaan äärimmäisen tarkkoja, kuten Sarah järjestämillään lounaskutsuilla huomaa, ja enpä ole koskaan tavannut yhtä paljon pikkusormistelevia marisijoita (”Tämä viiden euron lounas kanttiinissamme on pahaa, mennään mieluummin syömään ravintolaan kolmellakympillä.”) ja ruokavammaisia (siis miten joku ei tykkää juustosta??) kuin ranskalaisten työkavereitteni keskuudessa. Toisaalta kirjasta löytyi myös kohtauksia, joissa Sarah kertoo esimerkiksi jostain niinkin periranskalaisesta tavasta kuin kukkien tuomisesta tuliaisina kylään mennessä, mikä kertonee meille suomalaisille enemmän australialaisista kuin ranskalaisista.

Sitten oli niitä kohtauksia, jotka taitavat olla yleismaailmallisia expattien keskuudessa. Esimerkiksi se, kuinka nykyään tunnen oloni ujoksi tai tyhmäksi tai parhaimmillaan molemmiksi. Ujoksi muutun, kun tajuan, etten pärjää keskustelukielellä (esim. vilkas keskustelu vahvalla etelävaltojen englannilla) tai vaihtoehtoisesti muut eivät pärjää minun määrittämälläni keskustelukielellä, joten hiljennyn enkä tuppaannu lounasseuraksi ainakaan niin usein, jotta muut saavat hengähtää ja jutella keskenään omalla kielellään. Tyhmäksi taas… no kuten Sarah sen sanoo kirjassaan, jos ei osaa ilmaista itseään keskustelukielellä niin älykkyysosamäärä muiden silmissä tippuu helposti viitisenkymmentä pinnaa.

Kolmas expatteja yhdistävä tekijä on, että monella on enemmän expat- kuin paikallisia kavereita, ja niin on käynyt minullakin. Expat-piireissä ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikki ovat vieraan kulttuurin ja mahdollisesti myös kielen keskellä, mutta ah kuinka se välillä yhdistää – ja tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta blogiani lukevilta lähempänä ranskalaisia olevilta näitä kamalia yleistyksiä ja valituksia, joita täällä nyt ja muulloinkin esitän. Paras puoli expat-kavereissa on, että tutustuu moneen sellaiseen persoonaan, jonka kanssa ei muuten ikimaailmassa tulisi ystävystyttyä. Huonoin puoli taas on, että kaverisuhteet ovat yleensä väliaikaisia: tällä hetkellä puolet tämän hetkisistä kavereistani ovat muuttamassa todennäköisesti pois maasta seuraavan puolen vuoden sisään.

useldangepanorama

Joku vähän ammatimaisempi panoramantekijä olisi saattanut ottaa kuvia myös vasemman ylänurkan tyhjästä taivaasta. Tässä joka tapauksessa se, mitä Useldangen linnasta oli muurien lisäksi jäljellä: pohjoistorni (vas), jonka sisällä haisi omituiselle, ja donjon eli keskustorni, jonka sisällä oli näyttely linnan historiasta ranskaksi ja luxemburgiksi, ja jonka tiivistelmä oli, että täällä ne lääninherrat hallitsi ja kansa kitui.

Vaikka näytänkin jäävän kymmenestä haasteen vaatimasta kirjasta rannalle, tavoitteenani on lukaista vielä pari ennen ensi helmikuuta. Tällä hetkellä kesken on Patrick Whiten The Eye of the Storm, jota lukiessa tuntuu siltä, että haluaisi kaivaa sanakirjan esiin – eikä välttämättä sittenkään ymmärrä kaikkia kielikuvia.

Elämää Kuoleman laaksossa

Death Valley

Edessä Coffin Peak eli hauta-arkkuhuippu, sinne siis!

Länsi-USAn suuriin kansallispuistoihin on sisäänpääsymaksu, ja Grand Canyonissa ja Yosemitessa sisäänkulkuväylillä on kopit, jossa metsänvartijat päivystävät keräämässä maksuja. Ei Death Valleyssa. Kun ajoimme paikalle elokuussa, sisäänkäynnin kohdalla oli itsepalveluautomaatti, josta sai lunastaa lippunsa. Iltaviiden maissa ulkona oli +40 astetta hellettä.

View from Dantes point

Näkymä Coffin Peakin tuntumasta, Dante’s Viewltä

Sisäänkäynti laaksoon on vajaan kilometrin korkeudessa, josta me suuntasimme vielä 700 metriä ylemmäs Dante’s Viewn näköalapaikalle vuorijonon päälle. Death Valleyn kuumat lämpötilat johtuvat juuri ympäröivistä vuorijonoista, jotka toimivat kattilan reunoina alueella, jossa kosteutta on minimaalisesti ja aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta käytännössä aina. Itseasiassa kolmena muuna vuodenaikana laaksossa saattaa olla ihan kohtuullista olla ja talvisin patikointisäät ovat jopa miellyttäviä, mutta tietenkin me osuimme paikalle elokuussa, keskellä kuuminta kesää.

Badwater & mountains

Dante’s Viewlta on näkymä Badwaterin lätäköille merenpinnan alapuolelle sekä taustalla siintäville usean kilometrin korkuisille vuorille

Dantes view

Badwaterin lätäkkö alhaalla on alimmillaan 85 metriä merenpinnan alapuolella; kaukaisuudessa Iiron osoittamassa suunnassa taas voi hyvällä säällä erottaa USA:n korkeimman kohdan (Alaskaa lukuunottamatta), Mount Whitneyn, joka kohoaa 4421 metriin

Koska Death Valleysta puuttuvat täysin puut, jotka toisivat laaksoon perspektiiviä, korkeuseroja on todella hankala hahmottaa. Tajusimme auton kulkevan jyrkkään ylämäkeen parhaiten siitä, että moottori nosti kierroksia minkä ehti. Meidän SUVimmekin ulvoi rinteessä, joten varoituskyltit, joiden mukaan pahimpiin mäkiin ei saa mennä asuntoautolla, lienivät ihan paikallaan.

Dantes point

Paras poseerauspaikka on tietenkin kalloinrinteessä äkkipudotuksen vieressä

Dantes point

Iiro nappasi allekirjoittaneen kiinni, mikä oli ihan kiva, koska alas on kaksi kilometriä

Heti alussa huomasimme, ettei Death Valley tosiaankaan ole täysin kuollut. Hypätessämme autosta ensimmäistä kertaa ulos kimppuumme hyökkäsi kärpäsparvi, sellaisia ärsyttäviä pieniä banaanikärpästen kaltaisia. Myöhemmin näkyi vähän isompaa elämää…

Shrub at Dantes point

Mistähän tämäkin puska repii vetensä?

Lizard at Death Valley

Sisilisko yritti maastoutua osaksi kiveä

Death Valley coyote

Kyllä, se on ihka aito kojootinpoikanen! Tai näin ainakin kuvan ottohetkellä luulin, mutta googletuksen perusteella kyseessä onkin kit fox eli kissakettu.

Hämärässä saalistavan kissaketun näimme, kun ajoimme kilpaa auringon kanssa Zabriskie Pointille katsomaan auringonlaskua, jonka viimeisen minuutin ehdimmekin nähdä juostuamme rinnettä ylös. Pienestä juoksusta sai kunnon sydämenväpätykset aikaan, sillä ei puhettakaan että lämpötila olisi ehtinyt laskea tähän mennessä.

Death Valley sunset at Zabriskie point

Aurinko laskee vuorien taa, se värjää sun hiuksesi punaisellaan ja, Eput laulaa… Edessä Zabriskie Point.

Zabriskie point

Täällä aurinko värjää hiusten lisäksi myös vuoret – tosin Golden Canyon ei taida paljoa värjäystä kaivata.

Auringon laskettua suuntasimme Furnace Creek Innille, josta olimme varanneet huoneet yöksi. Kyseinen majatalo rakennettiin jo vuonna 1927, kun hiipuva booraksikaivostoiminta rohkaisi kaivosyhtiöitä hakemaan muita tulonlähteitä omistamilleen kaivosrautateille. Me nautimme oluet palmujen reunustamalla terassilla katsellen kuun valaisemaa laaksoa, josta valo heijastui aivan kuin tyyneltä merenlahdelta, ja tunnelma oli kuin jossain Kaakkois-Aasian rantalomakohteessa – lämpötila ei ollut tuntunut laskeneen auringonlaskun jälkeen astettakaan. Illallisella hodari- ja burgeribuffetissa istuimme mieluusti ilmastoiduissa sisätiloissa, mutta pihvit piti hakea kokilta, joka täydessä kokinpuvussa grillasi niitä ulkona hohkavien hiilien äärellä. Herra kokki, miten te kestätte tätä kuumuutta? I don’t, kokki puuskahti takaisin. Noone would. We have shifts, and this is the one everyone hates.

Furnace Creek Inn, Death Valley National Park

Furnace Creek Inn päivänvalossa [kuva: wehardy]