Pariisissa vaihdossa ollut opiskelijatoverini kertoi, että hän unettomana sängyssä pyöriessä seurasi ajan kulkua ikkunasta näkyvästä Eiffeltornista, joka öisin vilkkui aina tasatunnein. Meillä ei Georgiassa moisia hienouksia ole, mutta olen useampana yönä havahtunut puoli yhdeltä, kun juna kulkee ohitse jatkuvasti tuuttaillen. Tai ohitse ja ohitse: meiltä lähimmälle junaradalle on noin kaksi kilometriä, mikä kertonee jotain sekä junan tuuttausten desibeleistä että talomme äänieristyksestä.
Meidän kylästämme Kennesawsta ei ole ollut rautatiematkustajaliikennettä moneen vuosikymmeneen, vaan raiteita pitkin raahataan hiiltä sekä läheisen kaivoksen malmia. Jos haluaa liikkua Atlantasta junalla toiseen kaupunkiin, päivittäisiä yhteyksiä on kaksi: yksi New Orleansiin, toinen Washington DC:hin. Yhdensuuntaiset hinnat ovat sadan taalan tienoilla kumpaankin kaupunkiin, ja matka kestää kymmenisen tuntia. Kun kaupunkien välisiä lentolippuja saa välillä halvemmalla, ei ole mikään ihme, että junamatkailu ei ole suosiossa.
Vieraillessani Washington DC:ssä tutkin mahdollisuutta kulkea toiseen suuntaan junalla, koska lentoliput olivat lyhyellä varoitusajalla hinnoissaan. Päädyin kuitenkin palaamaan junan sijasta bussilla, koska bussiliput olivat vielä halvempia, suorastaan pilkkahintaisia. Jälkeenpäin kävi mielessä, olisiko sittenkin kannattanut maksaa vähän enemmän suorasta, mukavasta junayhteydestä…
Greyhoundin bussiasema oli juna-aseman parkkihallin yhdessä nurkassa oleva koppi ja sen vieressä olevat neljä parkkipaikkaa. Näyttötauluja ei ollut, selkeitä ohjeistuksia ei ollut, vaan oikea lähtölaituri selvisi herättämällä torkuilla ollut työntekijä. Odotusta oli vajaa tunti ennen bussin lähtöä, ja olin yksi viimeisimmistä matkustajista, joka sai istumapaikan parkkihallin penkiltä. Vieressä ikäiseni musta nainen kuorsasi neljän valtavan matkalaukun päällä, toisella puolella nuorempi mies kuunteli gängstäräppiä kuulokkeista niin että minäkin sain siitä nauttia.
Kun kerroin Washingtonissa tapaamilleni ihmisille, että matkustan takaisin päin bussilla, yksi totesi: Wow. I hope everything goes alright, but it probably won’t. Kuulema bussit ovat harvoin ajoissa, ja koska matkalipussani oli vaihto keskellä yötä, hänen ennustuksensa oli, että myöhästyisin hyvin todennäköisesti jatkoyhteydestäni. Toinen taas kertoi, että jotkut kodittomat ostavat bussilippuja vain päästäkseen nukkumaan lämpimässä yön. Odotukset siis olivat korkealla.
Kun bussi saapui paikalle puolilta öin, möreä-ääninen huomioliiveihin puketunut työntekijä oli myös herännyt ja huusi ohjeistuksia: ensimmäisenä bussiin pääsevät lapset perheineen, toisena naiset, ja hän kutsuu matkustajat bussiin yksi kerrallaan pärstäkertoimen ja käytöksen mukaan. Jos tönii tai kiroilee, ei pääse bussiin ollenkaan. Lisäksi meitä matkustajia oli liikaa yhteen bussiin, joten Greyhound oli tuomassa paikalle toista bussia, jolla ensimmäisestä bussista ylijääneet tuotaisiin sitten perässä. Hetken ehdin huolestua, mutta onneksi pärstäkertoimeni oli suht hyvä, sillä pääsin kuin pääsinkin ensimmäiseen bussiin ja lisäksi löysin vierustoverin, joka vei leveyssuunnassa vain vähän yli oman penkkinsä verran tilaa ja jonka korvakuulokkeissa soiva R&B ei ollut häiritsevän kovalla.
Parin tunnin torkkujen jälkeen bussi pysähtyi Richmondissa ja edessä oli puolentoista tunnin vaihto kalsealla linja-autoasemalla. Vein laukkuni ”jonottamaan” seuraavaan bussiin – älytön käytäntö, mutta kun kaikki muutkin niin en aio jäädä viimeiseksi – ja istahdin penkille katselemaan ympärilleni. Minun lisäkseni vaihtoasemalla istui kolmelta aamuyöllä kolme muuta valkoista; muut lähes sata matkustajaa olivat mustia ja latinoja. Muistaakseni tulomatkalla lentokoneessa suhdeluku rotujen välillä oli ollut toiseen suuntaan. Ero korreloi jossain määrin tulotasojen mukaan mutta silti yllätti räikeydellään.
Kun puoli neljältä yöllä pääsin Atlantaan menevään bussiin, luulin saavani nukkua kunnon yöunet. Turha luulo, sillä kaikki matkustajat tyhjennettiin ulos bussista joka ikisellä pysäkillä, joita oli parin tunnin välein. Sentään sain siitä eteenpäin pitää oman paikkani, sillä ”vanhat” matkustajat päästettiin aina bussiin ennen uusien lastaamista, mutta yöunet jäivät todella katkonaisiksi, ja kolmen vartin odottelut asemilla ottivat otsaan. Kun vielä sain aamupalaksi automaatista pussin sipsejä ja pikkupurkin pähkinöitä – mitään järkevämpää ei ollut tarjolla ja asemien kahvilat olivat kiinni – oli aika vahva fiilis, että tämä taisi jäädä viimeiseksi yö-Greyhoundeilukseni.
