Kysyin Facebookissa, missä sijaitsee maailman paras ranta. Näin te lukijat vastasitte:
7. Australia
6. Brasilia
5. Malediivit
4. Intia
3. Filippiinit
2. Kreikka
1. Suomi
Missä sinun mielestäsi sijaitsee maailman paras ranta?Kerro se Facebookissa ja voit voittaa Globe Hopen purjekankaisen laukun! Arvonta on auki blogin lukijoille vielä reilun viikon.
PS. Maanantaina rantalomista keskustellaan myös Twitterin #matkachatissa! Tule linjoille klo 20 Suomen aikaa.
Suhtauduin teininä joulun viettoon ulkomailla kuin pyhäinhäväistykseen: eihän joulua voi viettää missään muualla kuin Suomessa! Joulukuusia ei kasva Suomen ulkopuolella, joulupukin poroilla ei ole passeja, VALKOINEN JOULU!!, ääni ei kulje joululauluja laulaessa missään muualla ja ne jouluruoat… Tämä siitäkin huolimatta, että Helsingissä joka toinen joulu tuppaa olemaan lumeton – ja että kyseessä ei olisi edes ollut ensimmäinen joulu ulkomailla.
Vietimme lapsuudessani parikin joulua Yhdysvalloissa perheemme asuessa täällä, eikä niissä ollut mitään vikaa, päinvastoin. Nuo joulut ovat jättäneet jälkensä perheemme jouluperinteisiin, sillä siitä lähtien olemme avanneet perheen kesken lahjat vasta joulupäivän aamuna pyjamat päällä, eikä kinkkukaan ole joulupöydän pakollinen kruunu. (Lanttulaatikko kyllä on, mutta sen voi korvata bataattilaatikolla.) Nyt viimeiset kaksi joulua olemme viettäneet Iiron kanssa Coloradossa uusia omia perinteitä luoden ja taatusti valkoisesta joulusta nauttien. Kalliovuoret ei petä!
Twitterin #matkachatissa käytiin keskustelua joulun vietosta ulkomailla, ja ketään ei tainnut yllättää, että aihe jakoi mielipiteitä. Tässä kooste ja parhaat palat!
Meidän kohdallamme ulkosuomalaisen ikuinen dilemma joulun vietosta kotona vai ”kotona” (enkä sano kumpi maa on kumpi) ratkesi tällä kertaa Suomen voitoksi. Meille joulun vietto Suomessa tarkottaa joulun viettoa poissa omasta kodista, muiden nurkissa, mikä yli viikon ajanjaksolla tuottaa jo jonkin verran päänvaivaa. Toisaalta sukulaislapsien kanssa joulun vietto on erityistä aikaa, ja vaikka Atlantin yli lentäminen ei meillekään ole helppoa, niin kuitenkin helpompaa kuin lapsiperheille. Lisäksi vaikka tykkään laittaa ruokaa, niin valmiiseen joulupöytään istuminen ja joulusiivouksesta laistaminen ei kuulosta yhtään huonommalta vaihtoehdolta. Ja eipähän tarvitse miettiä lahjojen postitusta, kun ne voi viedä itse perille!
Missä sinä aiot viettää joulun tänä vuonna – ja miksi? Kommenttiboksi on avoinna!
PS. Ensi viikolla Twitterissä jutellaan rantalomista. Tule mukaan maanantaina klo 20 Suomen aikaa! Jos et tiedä, mistä on kyse, niin ohjeita osallistumiseen löytyy täältä. Jos haluat Twitterissä muistutuksen tulevasta chatista, niin jätä Twitter-tunnuksesi kommentteihin.
Olin ostanut edellisen läppärilaukkuni jostain amerikkalaisesta ketjuliikkeestä, Made in China, ja tietenkin sen vetoketju hajosi, kun olin reissussa. Kannan läppäriäni mukana aina, keskivertoon Atlantin-ylitykseen kuuluu kaksi vaihtoa lukuisine turvatarkastuksineen ja läpivalaisuineen, ja siellä minä räpiköin rikkinäisen laukun kanssa, tavaroiden tippuessa ulos silloin, kun sitä vähiten toivoisi. Kirosin, että seuraava läppärilaukkuni olisi tukevampaa tekoa.
Sanoista tekoihin. Voitteko kuvitella mitään kestävämpää kuin turvavyöt ja purjekangas?
Viimeiset pari kuukautta läppärini on kulkenut ympäriinsä Globe Hopen Saalinki-laukussa, niin pyörällä keskustakahvilaan kuin lentokoneella usean pompun kautta Suomeen, Floridaan tai Teksasiin. Laukku on sen verran tilava, että lentokoneeseen olen pakannut siihen läppärin lisäksi myös pitkähihaisen, vastamelukuulokkeet, käsityön, pari kirjaa ja kosmetiikat, mutta tarpeeksi pieni, että se toimii ns. kakkoslaukkuna varsinaisen perässä vedettävän kabiinilaukun lisäksi. Jos kabiinilaukkua ei halua ottaa mukaan (koska esim Frontier-halpalentoyhtiöllä se maksaisi $35), niin läppärilaukku mahtuu hyvin edessä olevan istuimen alle ja on siten ”henkilökohtainen laukku”.
Laukussa on sekä vetoketju että klipsi, mikä tarkoittaa vahvaa turvaa taskuvartaita vasten mutta myös sitä, että kiireessä läpän voi heittää kiinni vain klipsillä ja tavarat silti säilyvät sisällä. Pieni miinus minun käytössäni on ollut, että laukussa ei ole kuin yksi tasku läpässä, yksi sisätasku läppäritaskun sisäksi ja yksi pienenpieni tasku laukun kyljessä, joten avaimille, lentolipulle, passille ja kännykälle ei kaikille riitä omaa taskua. Tämä lienee enemmän tottumiskysymys.
Laukun käytännöllisyyden ja kestävyyden lisäksi on kiva tietää, että se on myös ekologinen. Laukku on valmistettu alusta loppuun Suomessa ylijäämätavarasta – niistä turvavöistä ja purjekankaasta – kuten suurin osa muustakin Globe Hopen tarjonnasta. On ihana käyttää tavaroita, joista tietää, että niiden valmistus kestää päivän valon. Globe Hope on työllistänyt jo yli kymmenen vuotta pienompelimoita Suomessa ja Virossa, ja vanhojen tavaroiden uudelleenkäyttö säästää luonnonvaroja.
Juuri tämä ekologisuus oli syynä siihen, että pyysin alunperin Globe Hopelta laukkua testiin – ja olin tyytyväinen. Nyt blogin lukijoiden on mahdollista voittaa laukku Facebookin puolella. Käy siis tykkäämässä blogin Facebook-sivusta ja lukemassa osallistumisohjeet sieltä!
Useampikin kaveri on kysellyt tuota samaa miettiessään reissua Coloradoon, eikä kysymykseen ole helppoa vastausta. Tässä parin Coloradossa enemmän tai vähemmän vietetyn vuoden aikana olen onnistunut kehittämään kolme ilmastoon liittyvää sääntöä:
Kesä-heinä-elokuu on pääsääntöisesti hellettä.
Muina kuukausina lämmöt vaihtelevat -20C ja +30C välillä.
Ainoa, mihin voi jotenkuten luottaa, on että aurinko paistaa.
Kun sanon, että lämpötila vaihtelee, niin se todellakin vaihtelee. Kun kaveri kyseli helmikuun säätä, niin vastasin, että voi olla toistakymmentä astetta pakkasta tai sitten shortsikelit, ja toissa helmikuussa nämä olivat muistaakseni saman viikon aikana. Matkalaukkujen pakkaamisesta tämä ei tee helppoa, kun kaikkeen pitää varautua, eikä täällä asuessakaan voi pakata kesävaatteita säilöön.
Viime syksynä kävin eräänä aamuna lenkillä upeassa auringonpaisteisessa shortsikelissä. Pari tuntia myöhemmin Denveriin iski lumimyrsky ja melkein myöhästyin iltapäivän lennoltani kaupungin lipuessa kaaoksen valtaan.
Ei täällä preerialla silti korkeita kinoksia näy. Kun aurinko paistaa taivaalta pystysuoraan, lumet sulavat pois parissa päivässä – ja sitten sitä taas sataa lisää. Sentään korkeammalla vuorilla lumi jää maahan ja keväällä Trail Ridge Roadia avatessa sitä onkin kertynyt ihan kunnon kinokset:
Vuoret tuovat vielä omanlaisen lisänsä vaihtelevaan ilmastoon, koska ero vuorilla ja täällä preerialla voi olla huima. Viime pääsiäisenä laskettelimme aamupäivän vuorilla, ja iltapäiväksi ajoimme kotiin ottamaan aurinkoa uima-altaalle. Yli kilometrin korkeusero sekä korkeat vuoret välissä saavat aikaan sen, että parin tunnin ajomatkan päässä sää on jotain aivan muuta.
Kesäkauden ulkopuolella säätä ei voi ennustaa yli parin päivän päähän, lunta saattaa tupruttaa milloin vain, eikä eilisen sään perusteella ei voi päätellä mitään tämän päivän säästä, koska lämpötila on saattanut nousta taikka laskea 20 astetta siinä välissä. Yöllä on lähtökohtaisesti 20 astetta kylmempää kuin päivällä, ja auringonpaiste onnistuu aina hämäämään: tänään ajattelin, että ulkona on varmaan shortsikeli, mutta käynti parvekkeella paljasti lämpöä olevan hädin tuskin nollan yläpuolella. Läksin sitten kauppaan talvitakki päällä ja aurinkolasit tukevasti nenällä.
Tiedättekö mitä? Minä niin tykkään tästä. Suomesta tuttu ”äh kun on kylmää” / ”äh kun on kuumaa” -valitus puuttuu täysin, koska mihinkään ei ehdi kyllästyä. Viime toukokuu oli ennätyssateinen, ja ihmiset täällä rupesivat valittamaan, että muuttavat kohta pois, koska miten voi sataa kolme viikkoa putkeen? Ja minä kun olin viettänyt talven Luxemburgissa, jossa satoi kolme kuukautta putkeen.
PS. Viikonloppuna lähtee linjoille kuukausikirje. Jos haluat kuulla, mitä minä täällä oikein puuhailen, niin klikkaa itsesi tilaajaksi täällä.
Reilu viikko sitten tuntui jo valmiiksi siltä, että olin saapunut paratiisiin, mutta kun laukunkantaja talutti minut huoneeseeni ja tajusin parvekkeen avautuvan suoraan itään, hihkuin innoissani. Auringonlaskut ovat kauniita, mutta vielä kauniimpia ovat auringonnousut, ja parasta on, jos sitä voi ihailla suoraan sängystä – ja ehkä vetäistä vielä pienet tirsat ennen aamiaista.
Ei sillä, että olisin tullut jostakin Euroopan loskakylmäloukusta Floridan lämpöön. Coloradossakin oli ihan hyvä sää ja elohopea kiikkui helteen rajoilla. Silti se kuuma kosteus, joka löi vasten kasvoja kävellessäni ulos Miamin lentokentältä ja tilatessani taksia kohti Fort Lauderdalea oli jotain aivan muuta. Vietin Etelä-Floridassa yhdeksän päivää, ja näiden aikana parasta oli:
Hollywoodin rantabulevardi. Sunnuntai-iltanakin bändi soitti bändilavalla ja suoraan lentokoneesta tulleena oli ihana työntää varpaat hiekkaan.
Fort Lauderdalen ranta ja meri, joka oli vielä marraskuussa mukavan lämmin. Yöllä täällä olisi voinut bongata munivia merikilpikonnia.
John U Lloyd State Parkin ranta, jossa me olimme ainoita ihmisiä. Jos Floridan rannat ovat mielestäsi liian turistoituneet, tule tänne.
175 askelta, jotka johtavat Hilllsboro Inletin majakkaan. Majakan museo on pieni eikä linssiä pääse ihmettelemään, mutta voi pojat niitä näkymiä!
Ne maagiset pari minuuttia, kun hiffasin, miten lentolauta toimii. Olivat muuten ihan täysin niiden noin kymmenen epätoivoisen räpiköimisminuutin arvoisia.
Neljä alligaattoria, jotka bongasin kiitäessämme suokiiturilla läpi öisten Evergladesien.
Yksi alligaattori, jonka bongasimme Iiron kanssa ajaessamme ”vaihtoehtoista tullitonta reittiä” kohti Seminole-intiaanireservaattia. Tämä vaihtoehtoinen reitti oli erittäin huonokuntoinen hiekkatie pitkin suon reunaa, ja alla oli Toyota Prius…
Pari kilometria korotettuja kävelyteitä soiden yläpuolella Ah-Tah-Thi-Ki-seminoleintiaanimuseon yhteydessä. Älä astu pois boardwalkilta, paikan päällä varoitettiin. Joo ei tulisi mieleenkään.
Tasan yksi suomönkijä, jonka ainoat kyyditettävät me Iiron kanssa olimme. This might be a little more bumpy than usual, kuski totesi ja rymisteli suoraan keskelle suota.
240 kilometriä Key Westiin, jotka taitoimme auton sijaan pienlentokoneella. Tällä lennolla vihdoin tajusi, kuinka jättimäisen valtavat Evergladesien suot oikein ovat.
Ne 100 000 muuta juhlijaa, jotka olivat saapuneet Key Westin Fantasy Festiin. Kaverit hehkuttivat, että ”hullimpi kuin New Orleansin Mardi Gras”, ja vaikka en ole Mardi Grassa käynyt, niin ei ole vaikea uskoa…
Kymmenet uudet matkabloggaajatutut TBEX-blogikonferenssissa.
Kaksi ”vanhaa” blogikaveria, joihin pääsi vihdoin tutustumaan kunnolla. Tsau, Sanna ja Ulla!
150cm leveä testivoittaja-ilmapatja, jonka Fort Lauderdaleen muuttanut ystävämme Henri oli hankkinut vieraspatjaksi. Tämä nyt ihan oikeasti ilman ironiaa.
Osa tämän kirjoituksen kuvista ja tapahtumista on Greater Fort Lauderdalen järjestämältä pressimatkalta.
Ensi viikolla on tiedossa jotain, jolta en aluksi odottanut kummoisia, mutta josta olen nyt täysin täpinöissäni. Olen ensimmäistä kertaa lähdössä matkabloggaajien konferenssiin, joten sunnuntaiaamuna hyppään koneeseen kohti Etelä-Floridaa suuntana TBEX North America. Tiedossa kaksi päivää tiukkaa asiaa bloggaamisesta, sisällöntuotannosta ja matkustamisesta – sekä itse Etelä-Floridasta nauttimista. Minut nimittäin kutsuttiin mukaan konferenssia edeltävälle pressimatkalle seikkailumatkailuteemalla, ja minähän olen aina messissä, jos joku lupailee seikkailua!
Pressimatkan ajan pääsen nauttimaan elämästä Hollywood Beachin Margaritaville Resortissa. Luulitko, että Yhdysvaltojen ainoa Hollywood löytyy Kaliforniasta? Ehei, Floridassa on kanssa omansa, ja toisin kuin Kalifornian kaimallaan, täältä löytyy myös ranta! Hollywood Beach sijaitsee Fort Lauderdalen ja Miamin välissä, ja se on yhtä pitkää rantabulevardia varustettuna yhtä pitkällä hiekkarannalla. Ensi viikolle on tuonne luvattu +30C, joten resortin uima-altaat ja Atlantin aallot tulevat ns. käyttöön. Mutta ei tämä reissu pelkkää lötköttelyä ole…
Maanantaina tiedossa on lentolautailua Pompano Beachilla vähän Fort Lauderdalesta pohjoiseen. Infotekstin mukaan tarkoitus on ”lentää kuin lintu ja uida kuin delfiini”, mutta saa nähdä millaista lentokalaräpiköintiä minun suoritukseni tulee olemaan. Jos ei mene nappiin, niin siirryn suppailemaan eli melomaan Stand Up Paddling -laudalla alueen laguuneihin. Tiedossa on myös majakkafanille sopivaa aktiviteettia, nimittäin kierros Hillsboron majakassa.
Everglades on suoaluetta, joka levittäytyy läpi Etelä-Floridan paljon laajemmalle kuin mitä kansallispuiston koko kartassa antaisi ymmärtää. Suunnitelmissa on käväistä bongaamassa alligaattoreita ihan Fort Lauderdalen kulmilla Sawgrass Parkissa. Rämeellä liikutaan suokiitureilla, joita olen aiemmin nähnyt vain leffoissa. Kajakilla taas pääsen melomaan pitkin John U Lloyd Beach State Parkin mangrovemetsiä ja riuttoja.
Kaikkien näiden aktiviteettien lomassa tullee nälkä, ja onneksi tiedossa on useampi hyvän kuuloinen rantaravintola. Eniten odotan tuoretta kalaa ja mereneläviä, joita Coloradossa ei hevillä ole saatavilla.
Konferenssiin saapuu Suomesta pari tuttua matkabloggaajaa – Siveltimellä-blogin Sanna ja 50 State Puzzle -blogin Ulla – ja yhdessä heidän, Iiron ja Floridassa asuvan kaverimme kanssa olemme suunnitelleet seuraavaksi viikonlopuksi reissua aina niin ihanaan Key Westiin. Lokakuun viimeinen päivä eli Halloween on nimittäin lauantaina, ja silloin Key Westissä on kunnon paraati ja pippalot päällä. Koska matka Key Westiin on autolla monta tuntia, me oikaisemme vähän ja pyrähdämme paikan päälle pienlentokoneella.
Tarkoituksena on suunnata vielä ennen paluulentoa sinne syvimpään Evergladesiin, kansallispuiston puolelle. Kansallispuisto on UNESCOn maailmanperintökohde, ja kokoa sillä on yli 6000 neliökilometriä – yli kaksi kertaa niin paljon kuin Urho Kekkosen kansallispuistolla! Tänne ei parane eksyä.
Etelä-Florida on paljon muutakin kuin rantalomailua – ja minä lähden sinne ylihuomenna!
Eilen Twitterin puolella tuntui, että mielikuvitus on vain rajana haaveille, kun päästiin puhumaan risteilyistä illan #matkachatissa. Itse olin chatissa eniten kiinnostunut vinkeistä tulevaa Karibian risteilyä varten, joita todellakin riitti kun vähän kyseli siellä päin risteilleiltä, mutta chatin loputtua mietin jo, milloin seuraavaksi pääsisin Tukholman risteilylle – puhumattakaan niistä kaikista eksoottisista ideoista, mitä chatissa heiteltiin.
Millainen olisi unelmiesi risteily? Pituus? Kohde?
…ja suuria unelmia todellakin riitti!
V1: Karibia koettu, nyt haaveissa 24 vuorokauden risteily Seattlesta Sydneyyn ja tietty pysähdykset ihanilla paratiisisaarilla. #matkachat
V2: #matkachat Paras mutta lyhin risteily, Egyptissä niilillä :-) Risteiltiin luxorista erääseen pieneen kylään. Maisemat aivan mahtavat! — Anne Viinikainen (@AnneViinikainen) October 19, 2015
V2: Ehkä parin tunnin Milford Sound -risteily Uudessa-Seelannissa? Myös Itämerellä on ollut aina kivaa! #matkachat
Mikä saa sinut lähtemään laivalle? Vaikuttaako esim. teema, kohde, ruoka, viihde, lasten toiveet tai jokin muu päätökseesi?
Kaikenlaisia syitä listattiin. Esimerkiksi kätevyys:
V4 Joka aamu uuteen satamaan herääminen on syynä minun rakkauteeni risteillä. Siksi olen ollut Välimerellä, Afrikassa, Karibialla #matkachat — travelloverblogi (@travelloverblog) October 19, 2015
Rentoutuminen:
V4:Menen mielummin tasokkaampaan hyttiin risteilylle kun viikonlopuksi mökille. Rentoutumista, valkeat lakanat, ei loppusiivousta!#matkachat
…ja tähän vaivaan onkin tarjolla pientä avitusta, nimittäin:
Risteilyetukoodi kaikille osallistuneille
TallinkSiljan Päivä Tukholmassa -risteilyn saa nyt marraskuulle (2.-30.11.) hintaan la-to alk. 55 €/hytti, pe alk. 145 €/hytti, kun käyttää seuraavaa koodia:
Vaikka kuinka viittaisimme kintaalla vihkijöille, vuoden kihlaukselle, häämessuille, häähömpälle ja kaiken maailman bridal showereille ja harjoitteluhääjuhlille (voi kyllä, erehdyin ostamaan Bride-lehden ja järkytyin), niin yhtä hääperinnettä emme jättäisi väliin mistään hinnasta: häämatkaa.
Monesti meillä Iiron kanssa matkoilla on tarkoitus levätä, mutta sitten matkaohjelma alkaa jostain kumman syystä vaivihkaa täyttyä… no okei, syy on toki selvillä: kun minä avaan matkaoppaat ja -blogit niin yhtäkkiä kaiken maailman Kouvoloistakin löytyy helmiä, joita ei missään nimessä voi jättää väliin. Siksi nyt olemme keksineet täydellisen matkaformaatin, joka takaa sen, että matkalla jää myös aikaa lööbata. Takeena tälle on, ettei tällä matkalla yksinkertaisesti voi lähteä monen päivän viidakkotetsaukselle, kokonaisia päiviä on pakko vain lojua altaalla ja iltaisin on sula mahdottomuus lähteä tunnin ajomatkan päähän siihen tosi söpöön kaikkialla kehuttuun ravintolaan.
Puhun tietenkin risteilystä.
Tähän mennessä olemme onnistuneet valitsemaan meren, ja se on Karibia. Miksi lähteä merta edemmäksi kalaan, kun yksi hienoimmista risteilykohteista on kirjaimellisesti meitä lähin meri? Sopiva pituus lienee jotain välillä 10-14 päivää sisältäen todennäköisesti ainakin pari meripäivää, jotka vietämme laivan uima-altaalla rentoutuen. Laiva olisi kiva olla uudehko iso risteilijä, ja illallisohjelmasta olisi parasta löytyä formal dinnereitä, jotta smokille ja iltapuvulle tulee käyttöä. Kaikki muu on ihan avoinna, ja näillä spekseillä valinnanvaraa löytyy liikaakin.
Suurin ja minulle tärkein päätös on reitti. En tiedä Karibian saarista kovinkaan paljoa, hyvä kun nimet tunnistan, joten on iso homma lähteä perkaamaan saaria ja miettimään, minne päin suuntaisi. Karibia kun ei ole mikään piskuinen paikka.
Karibia voidaan jakaa Läntiseen, Itäiseen ja Eteläiseen Karibiaan. Näistä läntiset risteilyt poukkoilevat usein Meksikon ja Kuuban välimaastossa, pidempien risteilyiden ehtiessä etelämmäs Belizeen, Hondurasiin tai Jamaikalle. Lähtösatama olisi todennäköisimmin Teksasissa tai Louisianassa. Kuuba houkuttaisi, mutta näkisikö risteilyaluksen pysähdyksellä kuitenkaan sitä ”aitoa” Kuubaa, vai ovatko risteilyalussatamat läpeensä turistoituneita? Myös Meksikossa tuntuu, että parempi olisi varmaan lähteä lomalle lentäen ja keskittyä tarkemmin yhteen paikkaan – tämä siitä huolimatta, että Emmin kokemukset Meksikon risteilyn päiväpysähdyksistä kuulostivat hyvältä.
Kaikkein luontevimmalta tuntuisi risteily Etelä-Karibialla, koska nämä ovat vähintään 10 päivän risteilyitä, ja näin pitkälle risteilylle ei heti olisi uudestaan aikaa. Todennäköisesti alus pysähtyisi myös Itä-Karibian satamissa, joista olen lueskellut mm. Tuntematon turisti -blogista. Pari päivää vietettäisiin merellä, ja lopulta päästäisiin näkemään kauempia saaria, joiden nimiä tuskin tiedän. Ja tästä päästäänkin isoimpaan ongelmaan: kun valinnanvaraa saarten välillä on paljon, niin mitä niistä kannattaa yrittää bongata? Kaikki kokemukset eri saarista ja suositukset satamista ovat siis erittäin tervetulleita! Tähän mennessä ainoa paikka, joka tuntuu olevan pakko nähdä -listalla, on Sint Maartenin Maho Beach, josta Elinakin kirjoitti blogissaan: lentokoneet laskeutuvat aivan hiekkarannan yli.
Vaihtoehtoja selatessa huomasin myös yhden mielenkiintoisen risteilyn, joka olisi lähtenyt New Yorkista. Hei, häämatkalla risteily ja New York, eikö kuulosta hyvältä! Näin mietin ehkä nanosekunnin kunnes tajusin, että talvinen ajankohta tarkoittaisi todennäköisesti sitä, että ensimmäinen ja viimeinen meripäivä pitkin Yhdysvaltojen Itärannikkoa olisivat kaikkea muuta kuin lämpimiä. Myös Sanna suositteli jättämään enemmän aikaa saarille ja aloittamaan risteilyn Floridasta.
Tuleviin matkasuunnitelmiin toivon löytäväni vinkkiä ensi maanantain #matkachatista, kun keskustelemme Twitterin puolella risteilyistä. Kätevintä reissun suunnittelun kannalta #matkachat-keskuteluissa on, että pystyy itse esittämään kysymyksiä suoraan niille, jotka kokemuksistaan kertovat. Jaahas, sanot että tuo laiva oli hyvä, mutta miksi? Entä miksi pidit juuri tuosta satamasta?
Karibia ei tietenkään ole ainoa kohde, josta chatissa keskutellaan, vaan paljon on tiedossa vinkkejä myös Itämeren risteilyihin liittyen, kiitos chatissa mukana olevan Tallink Siljan. Tule siis mukaan Twitteriin ensi maanantaina klo 20 Suomen aikaa jakamaan omat parhaat risteilyvinkkisi, lukemaan mitä muut ovat mieltä ja nappaamaan etukoodin seuraavalle Itämeren risteilyllesi!
USAn kansallispuistojärjestelmä täyttää 100 vuotta ensi vuonna, ja tämän ansiosta National Park Service on järjestänyt kilpailun. Minut on valittu kilpailuun yhdeksi finalistiksi, ja nyt on käynnissä yleisöäänestys. Äänten perusteella viidesosa finalisteista voittaa ensi vuodeksi kansallispuistojen vuosijäsenyyden sekä VIP-liput juhlahumuun.
Nyt pyydän kaikkia teitä, juuri sinua, äänestämään minua, jotta voin jakaa teidän kanssanne blogin kautta juttua kansallispuistoista myös ensi vuonna!
Äänestää voi kerran vuorokaudessa, ja äänestysaikaa on 19.10. saakka.
Ensi vuoden uusia seikkailuja odotellessa voit käydä lukemassa vaikka näitä kuluneen vuoden juttuja:
Mesa Verden kansallispuistossa on jylhiä kallioita sekä tuhat vuotta vanhoja intiaaniasumuksia. Kokonaisia kyliä on rakennettu kallioiden seinämiin – ja sata vuotta myöhemmin niiden asukkaat katosivat kuin tuhka tuuleen! Lue lisää.
Yosemiten kansallispuistossa kiipeäminen kuuluisan Half Dome -vuoren huipulle on elämäni upein kokemus, jota en oikeastaan halua toistaa. Lue lisää.
Kalliovuorten kansallispuisto on upea vuoden ympäri, ja viime helmikuussa lähdimme tutkimaan puistoa lumikengät jalassa. Lue lisää.
Miten Yhdysvalloissa oikein Suomen kansalainen voi mennä naimisiin? Tätä pääsimme pohtimaan erään syyskuisen New Yorkissa vietetyn lauantain jälkeen – ja selvittämistä asiassa riittikin. Prosessissa on aika monta askelta ja sisältää monen monta ”kuljeta papereita paikasta A paikkaan B”-kohtaa, mutta nopeimmillaan ruljanssin voi vetää alusta loppuun alle viikossa, eikä meilläkään siihen montaa viikkoa kulunut.
Yhdysvalloissa on joka osavaltiossa omat vihkimiskäytäntösä ja lakinsa, ja vaihtelua on yllättävän paljon. Esimerkiksi New Yorkissa pitää odottaa 24 tuntia avioliittoluvan hakemisen ja vihkimisen välillä, joten emme olisi voineet mennä naimisiin New Yorkin kaupungintalolla maanantaina ennen lennon lähtöä – emmekä sitä edes vakavasti harkinneetkaan. Coloradossa taas naimisiin voi mennä virka-aikana vaikka heti kun moisen idean saa päähänsä, mutta ihan niin kova kiire meillä ei ollut.
New Yorkista Coloradoon palattuamme marssimme kuntamme Clerk & Recorder Officeen, josta haimme avioliittoluvan (marriage license). Olimme vähän ulalla, miten tässä oikein pitäisi toimia, joten onneksi yksi virkailijoista näki päältä päin, millä asioilla liikuimme: You guys look like you’d like to get married! Virkailija pyysi henkkarimme ja naputteli tietomme koneelle, jonka jälkeen annoimme vakuutuksen, ettemme ole lähisukulaisia emmekä jo valmiiksi aviossa. Mitään esteiden tutkintaa ei ole eikä voisikaan olla, koska Yhdysvalloissa ei ole keskusrekisteriä, mistä tarkistaa tällaisia asioita. Myöskään Suomi ei tällaista vaadi, jotta avioliitto on voimassa Suomessa, vaan riittää, että liitto on laillinen siinä maassa, missä se on solmittu. Vihkimistä varten ei kummankaan osapuolen tarvitse asua Coloradossa, joten kaikin puolin Colorado on kuin Las Vegasin komeampi velipuoli!
Sitten seurasikin pari päivää säätöä. Minä kiersin kaikki lähiseudun tavaratalot etsien täydellistä häämekkoa, joka ei olisi liian kermakakku mutta kuitenkin täysmittainen. Iiro marssi smokkiliikkeeseen ja sai puhuttua räätäliltä ekstranopean palvelun heti seuraavalle päivälle. Minä pyysin tarjouspyyntöjä kaikilta lähiseudun valokuvaajilta, joista kaikilla oli jo muuta sovittuna, mutta joista yksi vinkkasi norjalaista vuorikiipeilijää Rannveig Aamodtia, joka päätyi ottamaan kaikki tämän kirjoituksen kuvat. (Voin suositella erittäin vahvasti, jos aikoo mennä naimisiin Coloradon Kalliovuorilla!) Varasin myös illaksi ravintolan, peruin sen, varasin toisen, peruin senkin ja varasin kolmannen, joka vaikutti lopulta täydelliseltä – ja varasin meille Denveristä hotellin, jolle vinkkasin tulevasta hääyöstä, ja sain onnentoivotukset sekä siirron sviittiin. (Kuulemma sama käytäntö on kaikissa Kimpton-hotelleissa.) Pienen pähkäilyn jälkeen varasin vielä aamuksi kampaajan ja kävin shoppailemassa hyvillä mielin uusia meikkejä.
Yksi asia tältä listalta puuttuu: en varannut vihkijää. Harkitsimme asiaa, googlailin mahdollisia sopivia, ja lopulta totesimme, ettemme oikeastaan halua ketään tuntematonta runoilemaan meille rakkaudesta vieraalla kielellä, kun paikalla ei olisi yhtäkään vierasta. Emmekä me vihkijää tarvinneetkaan, koska Coloradossa virallisina vihkijöinä voivat toimia tuomarit, uskonnollisten yhdyskuntien edustajat, intiaanipäälliköt… taikka sitten vihkipari itse, ja tähän me päädyimme. Todistajiakaan ei tarvita, mutta kun kerran meille täytettäväksi annetussa vihkitodistuksessa (marriage certificate) oli sille oma viivansa, pyysimme valokuvaajaltamme allekirjoitusta muistoksi. Vihkiseremonia eräässä haapalehdossa oli lyhyt mutta sisälsi paljon hymyjä ja mojovan suudelman, jonka jälkeen poseerasimme Kalliovuorten kansallispuiston kirpeän jäätävässä tuulessa puurajan yläpuolella reilussa 3,5 kilometrissä nauttien fiiliksestä.
Illasta en sano muuta kuin että se oli täydellinen. Ja että häämekko päällä kaiken maailman tuntemattomilta saa onnitteluita joka käänteessä.
Avioliitto astui heti voimaan, mutta se piti lain mukaan kuitenkin käydä rekisteröimässä kuntamme Clerk & Recordings Officessa, jotta he pysyisivät kärryillä, keitä heidän kauttaan on vihitty. Ulkomailla solmittu avioliitto pitää rekisteröidä myös Suomeen, lain mukaan ”välittömästi” mutta käytännössä byrokratiassa menee hetki. Tätä varten tarvitsee apostillen, joka on paperilappu, joka todistaa, että avioliittotodistuksesi on lainvoimainen ja sen myöntänyt taho on niitä oikeutettu myöntämään. Yhdysvalloissa moisen todistuksen saa avioliiton vahvistaneen osavaltion Secretary of Statelta, joten piipahdin eräänä päivänä Denverin keskustassa olevassa virastossa mukanani Clerk & Recordings Officesta saamani kopio avioliittotodistuksestamme, johon vielä sain kaiken maailman leimoja ja paperin, jossa todisteltiin ranskaksi (apostille-järjestelmä perustuu YK-sopimukseen), että Clerk & Recordings Office on avioliiton päteväksi havainnut ja Coloradon osavaltio tämän vahvistaa. Suomeen saavutuani kiikutin tämän paperin maistraattiin, ja tiedot päivittyivät väestörekisteriin reilussa vuorokaudessa.
Nyt olen sitten ihmetellyt uutta statusta rouvana ja kertonut kaikille tapaamilleni ihmisille tarinaa päivästä, jota en unohda koskaan. Bussissa ja junassa istuessani olen useampaan otteeseen havahtunut hymyilemästä ikkunasta heijastuvalle kuvajaiselleni pöhkön onnellinen ilme kasvoilla. Taitavat kanssamatkustajat pitää minua hulluna.