Saunassa 3539 metrissä – Coloradon upea autiotupaverkosto

Tykkään saunoa. Tykkään siitä hetkestä, kun vesi sihahtaa kiukaalla, pehmeä löyly leviää lauteille ja suojaan kasvojani kuumalta höyryltä. Tykkään hikoilla kunnolla ja sen jälkeen käväistä ulkona jäähdyttelemässä, pulahtamassa mereen, istuskelemassa kuistilla kylmä olut kädessä. Tykkään palata takaisin hämyisään saunaan rauhoittumaan, relaamaan ja toistamaan kaiken uudelleen.

Edellisestä saunakerrasta on vierähtänyt noin puoli vuotta, joten jo oli aikakin päästä saunaan. Erityisen eetvarttia se teki pitkän patikoinnin jälkeen, kun oli ensin hilannut itsensä ja rinkkansa 3,5 kilometrin korkeuteen.

Continental Divide Trail / Colorado Trail

Sauna
Sauna näytti ulkoa pieneltä, mutta sisätilat oli tiiviisti käytetty.

Coloradossa 10th Mountain Division Hut Association pyörittää mökkiverkostoa, josta suurin osa on tiettömien taipaleiden takana. Kesäisin tuville patikoidaan, talvisin hiihdetään tai lumikenkäillään, ja kaikki tarpeellinen pitää roudata paikalle itse. Mökkien varustelutaso vaihtelee, mutta lähtökohtaisesti se on matalahkoa suomalaista mökkitasoa: kaasuliesi löytyi ja valaistus toimi aurinkosähköllä, mutta juoksevan veden filtteröimme läheisestä purosta.

Water UV Purification
Vesi oli kirkasta ja hyvän makuista suoraan purosta, mutta varmuuden vuoksi steriloimme sen vielä Steripen Adventure Opti* UV-filtterillä. Käyttö oli helppoa, joten voin lämpimästi suositella, jos lähtee patikoimaan alueilla, jossa vesi on kirkasta muttei kuitenkaan täysin turvallista juoda.

Me olimme valinneet viikonlopun mökkikohteeksi Janet’s Cabinin minkäs muun kuin saunan takia; moinen luksus löytyi hyvin harvasta paikallisesta mökistä. Odotuksemme eivät olleet korkealla – jenkkisaunoissa on yleensä kaikenlaisia ihmevirityksiä kokolattiamatoista löylynheittokieltoihin – mutta todellisuus yllätti positiivisesti: vesipata puuttui, mutta muuten sauna olisi voinut olla missä tahansa suomalaisella mökillä, mitä nyt järveen ei vuorien keskellä puurajan tuntumassa päässyt pulahtamaan. Iiro korvasi sen steppailemalla jäätiköiden sulamisvesistä koostuvassa purossa, minä tyydyin vilvottelemaan kirpeässä vuoristoilmassa ja juomaan vaivalla paikalle raahattua ja purossa viilennettyä olutta.

Kitchen at Janet's Cabin
Mikäs tässä tiskatessa kun näkymät ovat näin upeat…

Colorado Trail

10th Mountain Hutit toimivat hostellityylisesti niin, että yhtä aikaa mökissä on yleensä useita porukoita, ja esimerkiksi Janet’s Cabinissä on 16 petipaikkaa kerrossängyissä neljässä eri makuuhuoneessa. Viikonloppuisin mökit ovat lähes aina täysiä, ja olin etukäteen lukenut, että käyttäjäkunta on vaihtelevaa, vauvasta vaariin ja yksittäisistä vaeltajista turistiryhmiin. Meidän neljän hengen suomalais-saksalaisen porukkamme lisäksi mökillä oli kuitenkin tällä kertaa 12 eläkeläistä, jotka illalla kokoontuivat tekemään palapelejä takkatulen ääreen ja viis veisasivat saunomismahdollisuudesta. Mikäs siinä, me saunoimme heidänkin edestä.

Kitchen at Janet's Cabin Stove inside Cabin
Mökkien vuokraus maksaa $40 per henki per yö, mikä ei ole enää erityisen halpaa huvia. Hinta selittyy pitkälti mökkien sijainnilla: lähimmälle autotielle oli Janet’s Cabinilta 10 kilometrin matka Continental Divide Trailia pitkin. Vaikka osa mökkien huollosta hoidetaan varmasti aasikuljetuksilla, niin valtavat kaasusäiliöt ja talven polttopuut on pakko tuoda paikalle toisella tavalla…

IMG_4223
Ilmojen halki käy lentäjän tie… [kolme helikopterikuvaa: Paul]
IMG_4273 IMG_4234

Aamulla mökiltä herätessä ilmassa oli päänsärkyä, joka tuskin oli pelkästään parin saunakaljan aiheuttama. 3,5 kilometrissä ilma on jo sen verran ohutta, että pidempi oleskelu ottaa kaaliin, vaikka asumme itsekin aika korkealla. Merenpinnan tasolta tullessa suosittelisin ehdottomasti tasaamaan oloa pari päivää jossain matalammalla. Itsellä oli myös pohkeet jumissa edellispäivän kapuamisesta, mutta ei auttanut muu kuin suunnata takaisin sivistyksen pariin.

Continental Divide Trail

Janet’s Cabin on yksi Mountain Hut Associationin mökeistä, joka sijaitsee Continental Divide Trailin (CDT) varrella, siis sen reitin, joka jatkuu New Mexicosta 5000 kilometriä aina Idahon ja Kanadan rajalle. CDT on sekä vähemmän tunnettu kuin Wildin tunnetuksi tekemä Pacific Crest Trail että vaativampi, ja sen on tiettävästi patikoinut läpi alle 100 urheaa sielua. Me kävelimme sitä vain 10 kilometriä suuntaansa kohdassa, jossa se kulkee samaa reittiä paljon lyhyemmän Colorado Trailin (CT) kanssa. CDT vaatii aikamoista sisua, mutta CT on mahdollista vaeltaa 4-6 viikossa, ja Mountain Hut Associationin ansiosta kaikkia öitä ei tarvitse nukkua teltassa.

Mountain Hut Associationin mökit ovat suosittuja vuoden ympäri, mutta erityisen suosittuja ne ovat talviviikonloppuisin, jolloin suunnitelmia kannattaa alkaa tekemään jo edellisenä keväänä. Janet’s Cabinin lisäksi saunoja on samoissa korkeuksissa sijaitsevissa Francie’s Cabinissa sekä Shrine Mtn Innissä. Kaikissa voi saunomisen lomassa nauttia (sananmukaisesti) henkeäsalpaavista vuoristonäkymistä!

USA:n rekisterikilvet – TOP-5 hauskointa ja omituisinta

Yhdysvalloissa joka osavaltiolla on omat rekisterikilpensä. Itseasiassa joka osavaltiolla on useammat rekisterikilvet, sillä lisämaksusta voi saada vanity platet, jotka ovat yhdistysten kannattajakilpiä eli jollain tavalla erikoisia, ja lisämaksu menee hyväntekeväisyyteen. (Esimerkiksi me olemme paikallisen NHL-joukkueen kilvillä tukeneet nuorten jääkiekkoilua.) Lisäksi eri intiaanireservaateilla on omat kilpensä, mutta jotta tämä vertailu pysyisi jotenkin aisoissa, tässä viisi omasta mielestäni hauskointa tai omituisinta standardirekkaria, joita Yhdysvaltojen teillä näkee.

Yu Hatn
[Kuva: MandyJ]

5. Delaware: The First State

Piskuinen Delaware Marylandin ja New Jerseyn välissä on painattanut osavaltiosloganinsa rekkariinsa: The First State. Sloganin selitys on, että Delaware oli ensimmäinen osavaltio, joka ehti ratifioimaan vastikää itsenäistyneiden Yhdysvaltojen perustuslain vuonna 1787. Tämä oli käsittääkseni aika lailla sattuman kauppaa: missä osavaltiossa nyt päättäjät sattuivat pääsemään yksimielisyyteen perustuslain toimivuudesta, miten paljon päättäjillä oli aikaa laittaa perustuslakipolitikointiin tilustenhoidoltaan, ja missä oli vähiten päättäjiä sotkemassa asiaa. Delawarella tässä kesti 3 kuukautta, Rhode Islandilla kaksi vuotta.

Se, että tämä titteli on päätynyt rekkareihin saakka, kertonee jotain Delawaren saavutuksista seuraavan 200 vuoden aikana – tai lähinnä niiden puutteesta. ”The Tax Haven State” olisi ajantasaisempi mutta ei yhtä pompöösi slogan.

Maryland plate B 12-8-12
[Kuva: Paul Sullivan]

4. Maryland: War of 1812

Miten vuoden 1812 sota liittyy Marylandiin? Siten, että sota sodittiin lähinnä Marylandin alueella. Osavaltio kärsi sodassa pahoja tappioita, ja Marylandissa hävityn taistelun ansiosta britit pääsivät marssimaan Washington DC:hin ja polttamaan Capitol-rakennuksen. Sodan jälkeen niin moni muutti osavaltiosta pois, että jotkut Marylandin alueet eivät koskaan toipuneet konfliktista.

Kuvitelkaapa, jos Suomen rekkarissa lukisi isolla TALVISOTA. Tai pikemminkin, kuvitelkaa Suomeen omat rekkarit joka lääniin ja rovaniemeläisten puskureihin teksti LAPIN SOTA. Nii-in.

DC pics 071
[Kuva: Kari Bluff]

3. Washington DC: Taxation without representation

Ennen USA:n itsenäistymistä siirtokuntalaiset käyttivät slogania No Taxation without Representation kuvaamaan sitä, että koska heillä ei ollut edustajia Brittien parlamentissa, siellä säädetyt verolait eivät ole laillisia siirtokunnissa. Sitten kipattiin teetä mereen, marssittiin muodostelmissa ja ammuttiin vähän pyssyillä, ja loppu onkin historiaa.

Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington DC ei ole osavaltio vaan ”district”, joten sillä ei ole omaa edustajaa kongressissa, eivätkä kaupungin asukkaat näin ollen voi äänestää liittovaltiovaaleissa presidentinvaaleja lukuunottamatta. Monen mielestä sääntö on ihan reilu, koska iso osa kaupungin asukkaista on poliitikkoja ja lobbareita, jotka saavat äänensä kuuluviin jotenkin muuten,  ja pääkaupungin olisi syytä olla neutraali, mutta kaupungin asukkaat ovat tietenkin eri mieltä, ja ovat valittaneet aiheesta kuuluvasti viimeiset sata vuotta… joten miksei painaa tätä poliittista valituksen aihetta myös rekkareihin?

Rekkareillaan DC:läiset näyttävät kollektiivista keskisormea koko muulle Yhdysvalloille. Yritys oli kova saada tämä iskulause painettua myös omiin 25 sentin kolikkoihinsa, jotka olisivat eurokolikkotyylisesti kiertäneet ympäri maata, mutta Yhdysvaltojen valtiovarainministeriö torppasi ehdotuksen; kieltävä päätös tuli ministeriöstä historiallisen nopeasti alle kahdessa vuorokaudessa.

Untitled
[Kuva: Madeleine Deaton]

2. Minnesota: 10,000 lakes

Kenenkään muun mielestä tämä tuskin on hauskaa kuin suomalaisten. Siis ihanko oikeasti 10 000 järveä? Vau, kuinka  hienoa, onneksi olkoon! Niin mites muuten ne Suomen sadat tuhannet järvet…

Tässä kohtaa joku voisi älähtää, että no mikä nyt sitten on järvi ja kaikenlaisia lätäköitä Suomessakin lasketaan järviksi. Minnesotan 10 000 järveä ovat kuitenkin kaikki yli 4 hehtaaria. Mitä tällöin järvistään ylpeä ulkosuomalainen bloggaaja tekee? No rekisteröityy tietenkin Ympäristöministeriön asiantuntijoille tarkoitettuun ympäristö- ja paikkatietopalveluun ja kliksuttelee tietokantahakuja, kunnes vastaus on selvillä.

Suomessa on 27 751 yli 4 hehtaarin järveä. Voimme siis hymyillä Minnesotan rekkareille vastaisuudessakin.

Idaho: Famous Potatoes

1. Idaho: Famous Potatoes

Idaho ei suinkaan ole ainoa osavaltio, joka on ylpeä maataloustuotteistaan rekkarisssa asti – Wisconsin mainostaa rekkareissaan olevansa America’s Dairyland – mutta c’mon, tämän kisan voitto menee ilmiselvästi julkkisperunoille!

Hyvä paha matkaseura – #matkachat kooste

Tällä kertaa juttelimme Twitterissä matkaseurasta: millaista se on parhaimmillaan ja pahimmillaan, ja millaista on toisaalta matkustaa yksin.


K1: Lähdetkö yleensä matkalle yksin vai yhdessä?

Suosituin vastaus tähän oli oma puoliso.

Perheenjäsenet ja sukulaisetkin kelpasivat.

Siskot saivat yllättävän paljon kannatusta!


Toisaalta osa matkustaa myös yksin, ja joillakuilla fiilikset vaihtelevat matkan mukaan.

Oli myös hyvä muistutus, että kaikki eivät pysty matkustamaan yksin.

K2: Kuinka valitset matkaseurasi? Millainen on hyvä matkakumppani?

Samanlaisuutta hehkutettiin hyvässä matkakumppanissa.

Jotkut huomioivat, että matkakumppanin valinta riippuu matkan luonteeesta.

K3: Onko joskus sattunut mukaan huono matkaseuralainen? Mitkä ominaisuudet tekevät matkaseurasta huonon?

Aika moni oli saanut harmaita hiuksia matkaseuransa kanssa. Valittajat saivat monet ärsyyntymään.

Moni myös myönsi, ettei vika välttämättä ole matkaseurassa, vaan ongelma saattaa olla vain siinä, että ollaan erilaisia ihmisiä.

Monella oli kokemusta nälkäisenä ja kiukkuisena ympäriinsä vaeltamisesta, kun mikään ruokapaikka ei kelpaa kaikille.

…mutta toisaalta liiankaan joustava ei saa olla.

Joku harrasti myös itsekritiikkiä.

Joillakuilla onnekkailla oli sentään vain hyviä kokemuksia!


K4: Mikä on yksin matkustamisessa parasta? Entä huonointa?

Paras puoli oli selvästi vapaus.


Myös tuntemattomiin tutustuminen nähtiin plussana.



Ongelmista selviäminen laskettiin sekä hyväksi että huonoksi puoleksi.



Kukaan ei halua sairastaa, mutta vielä vähemmän matkalla.



Joskus ongelmat olivat aika pieniä.



Jotkut laskivat yksin matkustamisen huonoksi puoleksi, ettei pääse jakamaan suoraan kokemuksia kenenkään kanssa.



Monta häiritsi yksin ravintolassa syöminen, mutta toisista sekin on mukavaa.


K5: Oletko perunut tai muuttanut matkasuunnitelmiasi matkaseuran takia?

Mielenkiintoinen sivujuonne tämän kysymyksen kohdalla oli, miten paljon seurustelukumppanit ovat vaikeuttaneet matkustamista suuntaan ja toiseen. Toisaalta on seurustelukumppaneita, jotka tunkevat mukaan, kun heitä ei kaivata…


…ja toisaalta välillä matkakumppaniin iskee koti-ikävä, kun seurustelukumppani on jäänyt kotiin.



Keskustelu valui taas yliajalle ja jatkui vielä reilusti puolituntisen jälkeen.



Mitä mieltä sinä olet? Millainen on hyvä tai huono matkaseura, ja onko sittenkin parempi matkustaa yksin?

Muskeliveneellä Miamissa

Muskeliveneillä toisiaan jahtaavat hyvikset ja pahikset ovat syöpyneet ainakin omiin mielikuviini Miamista. Jos Miamiin sijoittuvassa jännärissä ei ole ainakin yhtä venetakaa-ajokohtausta, niin leffassa on jotain vikaa! Tämä mielessä me suuntasimme kesäkuussa Miamissa käydessämme tunnin muskeliveneajelulle paahtavassa auringonpaisteessa.

Thriller Experience, Miami
Veneen nimi oli Thriller, ja teeman mukaisesti veneen kajareista soi kaasuttaessa mm. Michael Jackson.

Miami Beach

US Coast Guard in Miami
Reitti satamasta ulos merelle vei merivartioston tukikohdan ohitse.

Kierros lähti Bayside Marketplacen luona olevasta venesatamasta Miamin keskustan kulmilta, ja kesti hetken ennen kuin pääsimme puikkelehtimaan Miamin sataman vierustaa Miami Beachin rannoille. Miamin alue koostuu siis monesta keinotekoisesta saaresta, jotka ovat syntyneet satama-aluetta ja kanavia ruopattaessa sivutuotteena nousseesta täyttömaasta. Näiden välistä me hurutimme kohti merta, mutta koukkasimme kuitenkin ensin sillan alitse Star ja Hibiscus Islandien suuntaan…

Olennainen osa kierrosta oli julkkisten megalomaanisten huviloiden bongailu. Tämä ei onnistu muuten kuin vesiltä käsin, sillä huviloiden ympärillä on korkeat aidat ja teillä on portit. Opas tuntui tietävän kaiken julkkisten elämästä ja erityisesti heidän talonostosuunnitelmistaan, ja yllätyksekseni minäkin tunnistin suurimman osan julkkiksista. Iso osa amerikkalaisista ”julkkiksista” menee nimittäin ihan ohi korvien, mutta nämä olivat sen verran suuren kaliiberin nimiä, että minäkin olin kuullut heistä. Kelläpä muulla toisaalta on 50 miljoonaa sijoittaa taloon…

Homes of Carmen Electra and Ricky Martin, Hibiscus Island, Miami Beach
Vasemmalla Carmen Electran talo, oikealla residenssiä pitää Ricky Martin. Mikä ihme tuo Martinin talon päällä oleva hökötys on?
Home of Phillip Frost, pharmaceutical billionare
Tämä hulppea huvila kuuluu Phillip Frostille, joka rikastui lääkebisneksessä mm. Viagran ansiosta. Jos on multimiljardööri niin ehkäpä kreikkalaiset pylväät ovat ihan sopiva lisä huvilaan.
Properties of Wayne Holman, Star Island, Miami Beach
Muistelen oppaan kertoneen, että tässä olisi ollut Will Smith sekä ”Will Smithin naapuri”, mutta googlailu jälkikäteen paljasti molempien talojen omistajaksi jonkun newyorkilaisen hedgerahastomiljonäärin. Ihan takuuseen en siis näistä tiedoista voi mennä, ja netin arvosteluissa näitä kyseenalaistettiinkin, mutta toisaalta – ovatko julkkisjuorut sitten yleensä erityisen luotettavia?
New House to be Built on Star Island
Tähän joku parivaljakko oli rakentamassa uutta taloa. Ehkä Brad Pitt ja Angelina Jolie? Vaikka nimet olivat tuttuja, niin eivät nämä silti päähän jääneet.

Pitkällisen arkkitehtuuri- ja julkkisjuorukierroksen jälkeen sujahdimme vihdoin avomerelle. Olin vähän etukäteen jännittänyt tätä osuutta, koska tiedän, kuinka moottoriveneellä voi lentää aika pahastikin aalloista, mutta kokemus oli enemmänkin kuin hauskassa vuoristoradassa. Roiskeilta ei voinut välttyä kukaan, vaikka niitä saikin päällensä sitä vähemmän mitä edempänä istui – ja me istuimme aivan eturivissä.

Miami South Beach
Miami Beachin South Beach, ja pisarat lentävät.
Most Expensive Apartments in Miami
Miami Beachin eteläpuolisen Fisher Islandin taloja. Saarelle pääsee vain lossilla, mutta silti näiden kerrostalojen hinnat liehuvat pilvissä, ja asukkaiden keskivertotulot ovat korkeampia kuin missään muualla Yhdysvalloissa: $240 000 vuodessa eli noin 17 600 euroa kuukaudessa.
Elina, Iiro & Jenni on Thriller Miami
Onks tukka hyvin? No ei ole todellakaan tunnin vauhdikkaan kierroksen loppupäässä. Kuvassa vasemmalta Elina, Iiro ja minä, taustalla Dodge islandin satamatoimintaa.

Suosittelen veneajelua lämpimästi kaikille, jotka ovat suuntaamassa Miamiin ja joita kiinnostaa veneily ja julkkikset, tai edes jompi kumpi. Jos haluat saada käsityksen siitä, millaista vauhdin hurmaa kierroksella koki, sekä kuulla, mitä yhteistä on Al Caponella ja Lenny Kravitzillä, tsekkaa video: (klikkaa CC-nappia niin saat tekstitykset Englanniksi ja Suomeksi)

Yhteistyössä Thriller Miami

Mikä tekee kaupungista pyöräily-ystävällisen

Suomessa lehdet ovat viimeiset pari viikkoa olleet täynnä pyöräilyä, onnettomuuksia ja erään pyöräilijän kuolemaa. Olen seurannut uutisointia masentuneena, monestakin syystä. Pyöräilin itse Helsingissä asuessa usein kyseisestä risteyksestä, ja on masentavaa ajatella, että milloin vain elämä olisi voinut päättyä jonkun urpon takia. (Poliisi epäilee, että yliajo oli tahallinen. Vaikka se olisi ollutkin vahinko, niin noin huolimattomasti autoa ajava ja sen jälkeen paikalta pakeneva on urpo.) Masentaa myös Hesarin keskustelupalstat ja Facebookissa näkemäni kommentointi, jossa pyöräilijät ja autoilijat syyttelevät toisiaan, sekä se, että ainoana ratkaisuna tilanteeseen nähdään pyörätiet, jotka kyseiseen kohtaan tulisivat Helsingin kaupungin mukaan aikaisintaan vuonna 2017.

Vaikka Yhdysvallat kokonaisuutena ei olekaan tunnettu pyöräily-ystävällisyydestään, oma kotikaupunkini Boulder tuntuu hakkaavan Helsingin tässä asiassa mennen tullen. Yhdysvaltojen pyöräily-ystävällisimmistä kaupungeista listoja laadittaesa Boulder on aina kärjen tuntumassa (Travel Channelin 1. sija, TIMEn 7. sija, Bicycling.comin 3. sija), ja jos joskus näet USAssa pyöräilystä kertovan artikkelin, jossa Boulderia ei ole mainittu, niin artikkelin tekijä ei selvästikään tiedä, mistä puhuu. Boulderissa pyöräily toimii, ja antakaapas kun kerron teille, miksi.

Lisää pyöräteitä – vaiko sittenkin ei?

Amerikan mittakaavassa Boulder on tunnettu kattavasta pyörätieverkostostaan, joka palvelee niin vapaa-ajanpyöräilijöitä ja niitä, jotka haluavat polkea maastopyörällään vuorille, kuin työmatkapyöräilijöitä, jotka polkevat kaupungin laidoilta keskustaan; joka kymmenes boulderilainen pyöräilee töihin, mikä on yli kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa keskimäärin. Pyörätiet ovat usein traileja, jotka eivät kulje teiden varsia vaan seuraavat esimerkiksi kaupungin keskellä kulkevan puron vartta, kulkevat teiden kohdalla alikulkujen kautta ja joihon pääsee liittymään luiskia pitkin. Sopiva ja ainoa vertailukohta Helsingissä olisi Baana, paitsi että näillä Boulderin traileilla pyöräilijät ja kävelijät kulkevat sulassa sovussa, ja vauhdit pitää siksi pitää hitaampina.

Eivät nämä baanat silti ulotu minne vain, eivätkä kaikki pyöräilijät (johon ryhmään kuuluu joskus lähes jokainen boulderilainen ainakin joskus) asu niiden varrella. Siksi kevyen liikenteen trailit ovat vain runkoväyliä, ja pääpaino pyöräilyn infrassa tuntuu olevan pyöräkaistoissa – siis pelkät maalatut viivat tiessä, ei mitään sen kummempaa. Tällöin pyöräilijät ovat autojen seassa, mutta heillä on silti enemmän tilaa ja turvaa kuin ilman kaistoja.

Olen pyöräillyt Boulderissa aika paljon, ja ikinä en ole kokenut yhtäkään läheltäpiti-tilannetta pyöräkaistoilla pyöräillessä, koska olen kaistoilla pyöräillessä siellä, missä autot olettavat minun olevan. Ainoa kokemani läheltäpiti-tilanne oli yhdistetyllä kevyen liikenteen väylällä autotien sivussa, kun olin ylittämässä tietä vihreillä valoilla, ja samanaikaisesti punaisia päin oikealle kääntyvä autoilija ei tajunnut katsoa muuhun suuntaan kuin siihen, mistä oli tulossa autoja.

Minun näkökulmastani on siis selvää, että toimiva pyöräinfra keskittyy pyöräkaistoihin. Toisaalta on selvää, ettei näitäkään voi rakentaa kaikkialle, ja ajatus, että pyöräily vaatii toimiakseen jotain erityisesti pyöriä varten rakennettua infraa, on absurdi. Sen sijaan yksi iso osa pyöräilyinfraa täällä ovat yksinkertaiset muistutusliikennemerkit: Share the Road! Tiet kuuluvat kaikille, ja esimerkiksi maantiepyöräilijöitä varten erityistä infraa ei ole olemassa, vaan aamuisin Boulderista pohjoiseen päin autoillessani 60mph (96km/h) nopeusrajoituksen maantiet ovat täynnä yksittäisiä ja ryhmässä painavia pyöräilijöitä. Näitä sitten ohitan sopivissa kohdissa ja väistän kunnolla toisen kaistan puolelta, jos pyöräilijällä ei ole penkkaa, missä ajaa. Vaarallisia ohituksia ei näy, ja mitään selityksiä siitä, että oli suorastaan pakko ajaa pyöräilijän päälle, koska keltaista sulkuviivaa ei voinut ylittää, ei täällä todellakaan hyväksyttäisi.

Pyöräkaista
Tältä näyttää pyöräkaista meidän kotimme lähellä.

Pyöräilijöille ajokortti! – varma tapa tappaa pyöräilykulttuuri

Viimeisen viikon aikana olen pariin otteeseen nähnyt keskusteluissa vaatimuksen siitä, että pyöräilijöiltä pitäisi vaatia oma ajokorttinsa, ennen kuin heidät päästetään liikenteeseen. Ajatus istuu hyvin sääntö-Suomeen – siis siinä mielessä, että heitetään lapsi pesuveden mukana ja pidetään sääntöjä tärkeämpänä kuin sitä, ajaisiko joku moisen sääntömuutoksen jälkeen enää pyörällä  –  mutta Yhdysvalloista katsottuna se on aivan ihmeellinen. Eiväthän autoilijatkaan osaa täällä liikennesääntöjä, ja silti pyöräilijänä koen täällä oloni turvallisemmaksi kuin omista oikeuksistaan varmojen suomalaiskuskien seassa.

Koska liikennesääntöjen osaaminen on vähän niin ja näin (ja autoillessa se kyllä ärsyttää – tästä lisää joskus toiste), niin autoilun lähtökohta on sama kuin mitä amerikkalaisessa yhteiskunnassa muutenkin: Jos et ole varma, ole kuitenkin kohtelias ja toista kunnioittava. Siinä missä Suomessa kaikki tienkäyttäjät kiukuttelevat siitä, kuinka taas heidän etuajo-oikeuttaan loukattiin ja sekin tyyppi tuli kolmion takaa, niin amerikkalaiset saavat sisäistä tyydytystä voidessaan olla kohteliaita toisilleen. Moottoriteillä tai ruuhkissa tämä ei välttämättä päde, mutta kaupunkiliikenteessä on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että autoilija antaa tietä pyörälle siellä, missä se ei olisi sääntöjen mukaan tarpeen, ja liikennevaloissa saatetaan odottaa, että pyöräilijä pääsee omalla kaistallaan liikkeelle, ennen kuin varovasti toinen huomioiden lähdetään itse matkaan. Jos vastakkain on minäminä-asenne ja kohteliaisuus, omat oikeudet ja heikomman tienkäyttäjän turvallisuus, kumpi näistä on oikeasti tärkeämpi?

Joskus tämä kohteliaisuudelle perustuva liikennekulttuuri aiheuttaa näppyjä minullekin: en esimerkiksi alkuviikosta suostunut lähtemään pyörällä liikkeelle Stop-merkin takaa, kun valtaväylällä kulkeva auto pysähtyi päästääkseen minut kulkemaan, koska valtaväylä oli kaksikaistainen  enkä kokenut tilannetta täysin turvalliseksi tai edes järkeväksi. Samasta syystä en ikinä lähde jalankulkijana punaisia päin, vaikka vihreän suunnasta tuleva autoilija pysähtyisi ja ystävällisesti viittoilisikin minut matkaan, vaan yhtä kohteliaasti hymyillen viittoilen, että mene sinä vaan. Tämä on ehkä sitä sääntöorientoitunutta suomalaisuutta minussa, joka toimii, jos kaikki osaavat säännöt, ja käytännössä ei toimi, koska Suomessakin pyöräilijöiden väistösääntöjä eivät osaa kunnolla sen kummemmin autoilijat kuin pyöräilijätkään. Tapasin juuri vähän aikaa sitten moottoripyöräilijän, joka oli pyöräillyt maailman ympäri, ja hänestä kaikkein pelottavin liikennekulttuuri oli Saksassa, koska siellä ihmiset luottivat sääntöihin ja ”etuajo-oikeuteen” sen sijaan, että olisivat oikeasti huomioineet muuta liikennettä. Kyseinen tyyppi ei ollut käynyt Suomessa, mutta voinee arvata, mitä mieltä hän olisi ollut siitä.

Parhaimmalta tämä kohteliaisuuspohjainen liikennekulttuuri tuntuu silloin, kun jotain sattuu ja tapahtuu. Siinä ainoassa läheltäpiti-tilanteessa, jonka aiemmin mainitsin, autoilija rullasi välittömästi ikkunansa alas ja pahoitteli vuolain sanankääntein. Sen sijaan, että olisin jäänyt miettimään ”sitä punaista autoa joka melkein tuli ja töytäisi!!”, mieleen jäi keski-ikäinen nainen, ihminen hänkin, joka oli vilpittömästi pahoillaan tilanteesta. Virheitä sattuu kaikille, eikä se tarkoita, että virheen tehnyt olisi vihattava kusipää.

20150817_102316

Turvallisen pyöräilykulttuurin kolme taikasanaa: asenne, asenne ja asenne

Tässä kirjoituksessa on tainnut tähän mennessä tulla jo aika selväksi, miksi minun mielestäni Boulderin liikenne toimii ja mikä Suomessa kiikastaa, mutta jos se on jäänyt vielä epäselväksi, niin otetaanpa kertausta. Tässä ihan aitoja kommentteja Facebookin puolelta taannoisen pyöräilijän kuoleman jälkimainingeissa.

Nykyisin kaupunki on täynnä autojen seassa holtittomasti ajavia pyöräilijöitä, ei valoja pimeässä ja ei kypärää päässä. Ei ihme että noin surkeasti käy.

Kyllä on nyt pyöräilijöiden hoidettava ensin oma tontti kuntoon ennen kuin uhriutuvat. Kusipäitä on pyöräilijöissäkin.

Ikävä tosiasia on se, että monet pyöräilijät ajavat tiellä vaikka heillä olisi pyörätie vieresssä. Lisäksi porukkapyöräilijät ovat vihon viimeinen joukko – monta rinnakkain tukkien tien.

valitettava tapaus mutta kyllä pyöräilijät voivat toimia toisin ketkä ajaa enemmän päin punaista kun fillaristit

Noi pyörillä liikkuvat vihaiset kateelliset ex kommunistit pitäis laittaa kuriin…

Täytyy sanoa, että kun pyöräilijä kuolee ja keskustelupalstat täyttyvät pyöräilijöitä  syyllistävistä kommenteista, niin se tuntuu aika makaaberilta. Kuinka empatiakyvytön täytyy olla, että mielessä edes vilahtaa autoilijan tappaessa pyöräilijän, että ”on niissä pyöräilijöissäkin vikaa”? Ja mistä tämä yleistäminen edes kumpuaa – pyöräilijät sitä, autoilijat tätä, jalankulkijat tota. Itse olen tilanteesta riippuen pyöräilijä (minä ja valkoinen Diamondbackini), autoilija (sininen avoautoni ei aina toimi niin kuin pitäisi mutta on silti ihana) ja jalankulkija (sekä välillä myös lenkkeilijä!), ja törppöjä on kaikissa tienkäyttäjäryhmissä  – etenkin Suomessa.

Metsään mennään siinä vaiheessa, kun nähdään itselle vieraamman liikennevälineen kuljettajat yhtenäisenä vihamielisenä törttöilevänä massana sen sijaan, että todettaisiin heidän kaikkien olevan ensisijaisesti yksilöitä ja ihmisiä. Varmaan tietenkin myös helpottaisi, jos kaikilla autoilijoilla olisi yhtä paljon kokemusta pyöräilystä kuin täällä Boulderissa ja kaikilla yli 16-vuotiailla pyöräilijöillä ajokortti ja ajokokemusta, mutta avainasemassa on kuitenkin toisen asemaan asettuminen. Suomessa on kuulema Facebookissa ryhmä, jonne postataan vihaisia valokuvia autotiellä pyöräilevistä pyöräilijöistä, tyyliin ”menisivät sinne minne kuuluvat, pois täältä autojen seasta”. Viime viikonloppuna ajoimme Iiron kanssa autolla kanjonia pitkin vuorille ja jouduimme hidastelemaan autotiellä pyöräilevän maantiepyörän takana jonkin aikaa, ennen kuin sopiva ohituspaikka löytyi. Ensireaktiomme ei kuitenkaan ollut ”voi v— mikä hidastelija urpo succispelle!” (sivumennen sanoen, jos kokee tarvetta kutsua toista tienkäyttäjää alentavalla termillä pelkän vaatetuksen perusteella, niin kannattaa tarkistuttaa päänsä), vaan ”voi raukkaa, se on varmaan eksynyt pois tuolta joen toisella puolella kulkevalta sileältä pyörätieltä ja sitä varmaan harmittaa nyt, no toivottavasti pääsee turvallisesti sinne liittymään jossain vaiheessa”. Pyöräilijän ohittaminen turvallisesti hidasti matkaamme ehkä 30 sekuntia, joten miksi ihmeessä olisimme keränneet siitä kierroksia?

Mitä tälle sitten voi tehdä? En tiedä, en oikeasti tiedä. Kaikkialla Yhdysvalloissa ei kuitenkaan pyöräilykultturi toimi, ja esimerkiksi Georgiassa pyöräily missään autojen lähettyvillä oli kaikin puolin hasardia, joten jotain Boulder on tehnyt oikein. Ehkäpä kiittäminen on osittain pyöräilyyn kannustavia ohjelmia (esim jokakesäinen Bike to Work Day, jolloin ihmisiä kannustetaan pyöräilemään töihin matkan varrelle pystytettyjen aamiaispisteiden avulla), joilla saadaan mahdollisimman monelle pyöräilykokemuksia ja näin ollen kasvanutta empatiaa pyöräilijöitä kohtaan, ja toisaalta terveisiin elintapoihin keskittyneessä kulttuurissa pyöräily nähdään muutenkin oikeana liikkumismuotona.  Seattlessa oli kuulema ongelmia pyöräilijöiden ja autoilijoiden vastakkainasettelun kanssa joitain vuosia sitten, ja tilanne parani mm. sen ansiosta, että kielenkäyttöä muutettiin, ja ”pyöräilijöiden” ja ”autoilijoiden” sijaan ruvettiin puhumaan ihmisistä, jotka ajavat pyörää tai autoa. Koska sitähän me kaikki olemme, ihmisiä.

Jostain voidaan kuitenkin tutkimusten valossa olla yhtä mieltä, ja se on, että mitä enemmän pyöräilijöitä, sitä turvallisempaa pyöräily on. Toivotan siis kaikille intoa pyöräillä jatkossakin näistä uutisista ja keskusteluilmapiiristä huolimatta. Pyöräily kun on suuremmasta onnettomuusriskistä huolimatta silti terveellisempää kuin auton ratissa istuminen – ja lisäksi se on hauskaa!

P.S. Olen puhunut tässä kirjoituksessa paljon siitä, että autoilijat ottavat täällä huomioon pyöräilijät. Jottei kukaan pääsisi valittamaan törttöilevistä pyöräilijöistä ja kommentoimaan, että ”entäs sitten jalankulkijat??” niin todettakoon, että kohteliaisuuden liikennekulttuuri jatkuu myös heikompien suuntaan, ja pyöräilijät väistävät traileilla jalankulkijoita. Ihmisluontoon kuuluu antaa hyvän kiertää, ja kuten myös traileille pystytetyissä liikennemerkeissä muistutetaan, Courtesy is Contageous – kohteliaisuus tarttuu. Ainoa ristiriita, mistä olen kuullut, on maastopyöräilijöiden ja patikoijien väliset kärhämät vuorten suosituilla poluilla, ja tämä on ratkaistu jakamalla käyttövuoroja: parittomat viikonpäivät pyöräilijöille, parilliset patikoijille.

Nordic Nomads – pohjoismaista yhteistyötä

Ulkomailla Suomi mielletään vahvasti osaksi pohjoismaista yhteisöä, ja tuntuu, että minulta kysytään noin kerran viikossa, ovatko suomi ja ruotsi sukulaiskieliä. Viimeksi tänään puolituttu esitteli minut eteenpäin ruotsalaisena, koska päähän oli jäänyt vain, että ”joku pohjoismaalainen”. Kun selviää, että olen Suomesta, niin enemmän matkustaneet aloittavat aina kertomalla, kuinka ovat käyneet Tanskassa. Pohjoismaa kuin Pohjoismaa, ajatellaan – ja ei, Suomi ei ole osa Skandinaviaa, eivätkä Skandit sijaitse Suomessa. En laskettele siksi, että olen Etelä-Suomesta, vaan siitä huolimatta.

Sami dress on Norwegian Constitution Day

Ajoittaisesta lievästä ärsytyksestä huolimatta tottahan se on, että meissä on aika paljon yhteistä. Vaihto-opiskelijoina me suomalaiset lyöttäydyimme yhteen norjalaisten kanssa (muita pohjoismaalaisia ei ollut) ja vain siinä seurassa kehtasimme keskustella rahasta: kreikkalaisten vaihtarien valittaessa, kuinka 2 euroa oluesta oli liian kallista, ei oikein viitsinyt sanoa mitään opintorahan suuruudesta. Töissä tanskalaiselle työkaverille voi avautua ranskalaisesta työkulttuurista tai kulttuurista ylipäätään, ja hän ymmärtää! Amerikkalainen uusi tuttavuus tuntuu heti asteen verran läheiseltä, kun paljastuu, että hän on töissä ruotsalaisessa yrityksessä, ja kun verkostoitumistilaisuudessa Denverissä törmää islantilaiseen, ollaan heti yhtä mieltä siitä, että voitaisiin tavata joskus uudestaankin ja jutella muustakin kuin töistä.

Norwegian National Day Parade

Maailman mittakaavassa me pohjoismaalaiset todellakin olemme yhtä porukkaa, joten ajoittainen yhteistyö on luonnollista – ja tällä aasinsillalla aion esitellä teille Nordic Nomads -matkabloggaajaverkoston! Verkoston perustivat norjalaiset matkabloggaajat, ja minulla oli kunnia tulla valituksi siihen ensimmäisten suomalaisten bloggaajien joukossa. Ideana on YYA-sopimuksen hengessä tehdä yhteistyötä, auttaa toisia ja ehkäpä jopa ystävystyä… Tiedä häntä, tähän mennessä olen ainakin saanut vertaistukea esimerkiksi usealla kielellä kirjoittamisessa sekä tavannut virtuaalisesti huippuja kansainvälisiä bloggaajia!

NordicNomads

Meitä suomalaisia matkabloggaajia on mukana verkostossa neljä, ja vähän naurattaa otanta, sillä kukaan meistä ei tällä hetkellä asu Suomessa.  Destination Unknown -blogin Satu bloggaa Norjasta käsin, Tarinoita maailmalta -blogin Annikan löytää useimmiten Kanadasta, ja matkakuume.netin Gia ja Miika kiertävät juuri maailmaa, tällä hetkellä Fidžillä.

Nordic Nomadsilla on oma blogifeedi, jota kannattaa seurata vaikka Facebookin kautta, jos pohjoismaalaiset matkablogit kiinnostavat. Postauksista osa on englanniksi, osa pohjoismaalaisilla kielillä, joten jos skandinaaviska sujuu, niin sitä pääsee näitä lukiessa treenaamaan. Postaukset eivät luonnollisesti rajoitu Pohjoismaihin; itse sain juuri tuota kautta tulevalle syyskuun roadtripillemme Arizonaan!

Shinimichi has explored Arizona, and went to the Lower Antelope Canyon – a remarkable place according to them!

Posted by Nordic Nomads on Sunday, August 16, 2015

Innolla odotan, mitä tulevaisuus tässä verkostossa tuo tullessaan!

Bergen - Bryggen

P.S. Kirjoituksen kuvat ovat vuodelta 2012 Norjan kansallispäivän juhlallisuuksista Bergenistä. Päivä oli sateinen, mutta se ei tuntunut menoa haittaavan. Pyssyjen kanssa marssivat pikkupojat ovat Bergenin erikoisuus, mutta kansallispukuihin pukeudutaan Norjassa juhlapäivänä kaikkialla. Tässä yksi tapa, joka Suomesta uupuu, mikä omasta mielestäni on suuri harmi.

Snorklausta Floridan koralliriutoilla

Pulahdus, plumpsahdus, molskahdus lämpimään Karibianmereen. Vesi ei tunnu tippaakaan viileältä ja korkea suolapitoisuus kelluttaa turkoosissa linnunmaidossa. Kurkkaus pinnan alle paljastaa kalaparven puikkelehtivan parin metrin päässä koralliriutan lomassa. Voisin viettää iäisyyden hengitellen putken kautta ja lilluen hitaasti riutan päällä. Tämä on paratiisi.

Fury Catamaran near Key West

Vain tuntia aiemmin olimme myöhässä. Parkkipaikan etsiminen Key Westin katamaraanisataman läheltä on helpommin sanottu kuin tehty, ja parempi olisi ollut tulla paikalle kävellen, mutta meillä ollut hetkeäkään hukattavana. Siispä auto parkkiin ökyhintaiseen Hyattin parkkitaloon ja juoksujalkaa Fury Water Adventuresin toimistoon ilmoittautumaan. Astuimme katamaraanille viimeisten joukossa ja löysimme istumapaikat peräpenkiltä.

Onboard Fury Catamaran

Merimatka koralliriutalle kesti kolmisen varttia, minä aikana levittelimme aurinkorasvaa ja joimme navan täyteen limua. Juomat kuuluivat reissun hintaan, mutta alkoholitarjoilun kerrottiin alkavan vasta snorklauksen jälkeen, mikä on pelkästään järkevää.  Reissun teemana oli Rum & Reggae, ja sitä reggaeta kuitenkin popitettiin alusta asti.

How to not put on a snorkel
Näinkö se snorkkeli puetaan?

Siinä merimatkan aikana avasin paketista uuden muistikortin, jonka olin juuri käynyt ostamassa miamilaisesta ostoskeskuksesta. Myyjä oli suositellut 64GB:n korttia, jotta videolle varmasti riittäisi tilaa, ja kun hintakin oli ollut sopiva, kaupathan siitä tuli. Nyt sain muistutuksen siitä, että näitä muistikortteja on hyvä testata ennen tositilannetta, sillä eihän minun halpis-GoProni tunnistanut näin isoa korttia. Vedenalaisia kuvia tai videota en siis tältä reissulta saanut otettua.

Gopro Hero
”Please use a 32GB or smaller SD Card.” Saatoin hieman sadatella.
Sand Key Light
Sand Keyllä, jonka vieressä snorklasimme, on ollut majakka jo vuodesta 1827.
Snorkeling in Key West
Elina hyppäsi ensin veteen ilman pelastusliivejä mutta kutsuttiiin ripeästi takaisin. Liivit pitää olla päällä, vaikka niihin ei puhaltaisi yhtään ilmaa.
Fury Catamaran's Staircase to the water
Jos ei halunnut hypätä mereen suoraan laivan kannelta, snorklaamaan pystyi myös laskeutua portaita pitkin.

Pinnan alla Karibianmeressä riittti elämää. Näimme  kaiken maailman sateenkaarenväristä vipeltäjää, jotka myöhemmin Wikipedian avulla paljastuivat perhokaloiksi, murisijoiksi ja meriahveniksi. Itse riutta ei häikäissyt väreillään tai muodoillaan, mutta sen elämä häikäisi. Elina, joka on snorklannut koralliriutoilla myös Thaimaassa ja Kolumbiassa, piti tätä ehdottomasti parhaana kokemuksenaan. Huolimatta vieläkin harmittavasta GoPro-kämmistä tässä kuvia, joista näkyy suunnilleen, mitä me tuolla reissulla spottasimme:

School of Blue Striped Grunt (Haemulon sciurus) fish
Murisijat liikkuivat parvissa. [Kuva: Heather Paul]
Banded Butterflyfish
Perhokaloja oli mustavalkoisia mutta myös keltavalkoisia ja muita värikkäämpiä sortteja. [Kuva: Ben]
keys045
Porkfish on suomeksi röhkijäkala. Röh röh! [Kuva: Matthew Hoelscher]
Kaikkein mieleenpainuvin otus oli minulla kuitenkin pienenpieni pyöreä meduusa, tai ainakin otus, jota luulin meduusaksi. Jälkikäteen arvioituna kyseessä taisi sittenkin olla kampamaneetti, tarkalleen ottaen Itämeressäkin esiintyvä amerikankampamaneettii. Minä vaan bongasin sen sen luonnollisessa elinpiirissä.

Coral Reef at Key West

Ihan kaikki koheltaminen ei jäänyt tälläkään reissulla maihin: Iiro hyppäsi veteen ja tiputti siinä molskahtaessa snorkkelinsa. Minä reippaana tyttönä reagoin nopeasti ja lähdin sukeltamaan sitä kiinni, ja siinä sitten potkaisin jalalla sen verran reippaasti että räpylä lähti irti. Piti tunnustaa tappio ja pyytää yhtä snorklausoppaista sukeltamaan kummatkin kapistukset pohjasta. Aika pian sen jälkeen totesinkin, että vajaa tunti vedessä alkaa olla tarpeeksi, ja kipusin kannelle loikoilemaan ja siemailemaan sitä luvattua rommidrinkkiä.

Onboard Fury Catamaran, Key West
Blogaaja poseeraa katamaraanin kannella. Onko hattu hyvin?

Paluumatka takaisin Key Westiin kesti vähän yli tunnin, sillä jäimme lillumaan rauhassa saaren edustalle ja ihailemaan auringonlaskua – me ja kymmenet muut veneet, jotka olivat liikkeellä samalla agendalla. Kun aurinko vihdoin plompsahti horisontin taa, kapteeni käänsi kokan kohti satamaa. Kuulema Key Westissä on jotkut auringonlaskukarnevaalitkin, mutta luulen, että meidän katamaraanikarnevaalimme hakkasivat ne mennen tullen.

Key West Sunset Cruise

Sunset at Florida Keys

Kaiken kaikkiaan reissu oli sen verran onnistunut, että intouduin vielä tekemään uuden aluevaltauksen: videon! Tässä siis lyhyt pätkä liikkuvaa kuvaa snorklausreissultamme, palautetta otetaan mieluusti vastaan kommenttiboksin puolelle.

Yhteistyössä Fury Water Adventures

Mittayksiköt Amerikan malliin – siis mitkä kupit, unssit ja paunat?

Kun kultaisella 90-luvulla muutin ala-asteikäisenä ja täysin kielitaidottomana perheeni mukana Yhdysvaltoihin, ainoa ässä hihassani koulussa oli, että numerot ovat sentään samoja kaikkialla maailmassa. Päivän viimeisenä ollut matematiikan tunti tavattiin lopettaa pieneen kilpailuun, jossa pienryhmissä ratkottiin matemaattinen lasku, ja ensimmäisenä laskun ratkaissut ryhmä pääsi aina lähtemään kotiin. (…tai siis kävelemään pihalla seisoville koulubusseille, jotka toki odottivat kaikkia oppilaita.) Minä olin suosittu tiimikaveri, koska vaikka sen oudon suomalaisen tytön kanssa ei mitään pystynytkään puhumaan, niin ainakin se ratkoi murtolaskuja nopeammin kuin kukaan muu.

Tyrmistykseni oli siis aika totaalinen, kun eräänä päivänä kysymys oli: How many ounces is in 2 gallons, 1 quart and 3 cups of water?

????? HÄÄÄÄH???? Onko tämä joku vitsi??

joke-right

On se, iso vitsi, mutta tämä vitsi vain jatkui ja jatkui. Kuudennella luokalla tappelin luokkakavereitteni kanssa siitä, kumpien mittayksiköt olivat järkevämpiä, eivätkä kaverini suostuneet pyörtämään päätään, vaikka kukaan heistä ei osannut kertoa minulle, kuinka monta jaardia on mailissa. Osaatko sinä muka kertoa, kuinka monta senttiä on kilometrissä? Öh, joo osaan…

Seitsemännellä luokalla törmäsin vihdoin matematiikanopettajaan, joka ymmärsi tuskani. Perustelin hänelle juurta jaksaen, miksi paikalliset mittayksiköt ovat yhtä tyhjän kanssa ja metrijärjestelmä ainoa oikea, ja yllätyksekseni sain erityisvapauden jättää kaikki amerikkalaiset mittayksikkömuunnoslaskut tekemättä. Opettaja Mr. Lipsky totesi minulle silloin, että eiköhän parin vuosikymmenen sisään Yhdysvallatkin ole siirtynyt järkeviin mittayksiköihin. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin Mr. Lipsky on todennäköisesti syönyt hattunsa, amerikkalaiset porskuttavat yhä eteenpäin gallonien voimalla, ja minä olen vieläkin pihalla unsseista.

Jotain kuitenkin osaan, joten tässä minun muistisääntöni siitä, miten tämä tuskastuttava mittajärjestelmä toimii.

Meidän viiden päivän sääennuste näyttää tältä.
Meidän viiden päivän sääennuste näyttää tältä.

Lämpötilat: Fahrenheitit

Fahrenheit-asteikon juju on yksinkertainen: 0F on ”kylmempää kuin ulkona ikinä on”, ja 100C on ”ihminen lievässä kuumeessa”. Ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi. Hollantilainen herra Fahrenheit vaan sattui mittamaan nämä ”talven kylmimmät lämpötilat” Islannissa talvena, joka oli poikkeuksellisen leuto, joten nollapiste ei ole kuin -18C ja negatiivisiakin lukuja näkyy. 100F taas on 37,7C.

Fahrenheitien muuntamiseen celsiuksiksi on tietenkin olemassa laskukaava, mutta minulla on käytössä sen sijaan hattuvakiokaava, joka on jotakuinkin tällainen:

Alle 0: Oikeasti kylmää.

0-32: Ei-niin-kylmä pakkanen. Veden jäätymispiste on 32F.

40- ja 50-luvut: Kannattaa ottaa takki mukaan.

60-jotain: Ulkona pärjää ilman takkia.

70-lukujen alapää: Sisälämpötilat. Helleraja on 77F.

80-jotain: Miellyttävän lämmin.

90-jotain: Epämiellyttävän lämmin.

100-jotain: Tuskaisen lämmin, älä mene ulos. Paitsi jos olet Death Valleyn kansallispuistossa.

Ruoanlaitossa uunilämpötiloissa mennään jo niin suuriin lukuihin ja toleransseihin, että laskukaavana toimii 2 x Celsius = Fahrenheit. Ainakin meidän napsuvalla kaasu-uunillamme, jonka termostaatti ei muutenkaan ole turhan tarkka.

Check-in
Oletko miettinyt, mistä lentoyhtiöiden laukkupainoraja 23kg tulee? Se on tasan 50 paunaa. [Kuva: Slices of Light]

Painot: paunat ja unssit

Yksi pauna on 453 grammaa, siis yksi jauhelihapaketti. Paunat voi jakaa kahdella, ja vähän alaspäin pyöristämällä saa kilot. Tai kilot voi kertoa kahdella, ja vähän ylöspäin pyöristämällä saa paunat.

Unsseja en käytä, koska alle paunan painoiset esineet ovat muutenkin höyhenen kevyitä. Kaupassa myytäviin paketteihin taas on yleensä painettu myös grammat.

got milk?
Amerikassa kaikki on isompaa, myös maitotölkit [Kuva: www.bluewaikiki.com]

Tilavuudet: gallonat, quartit, pintit, kupit ja unssit

Gallona on 3,8 litraa, joka on helppo hahmottaa, koska maito myydään täällä gallonoissa, ja maitotölkin nyt tietävät kaikki. Sellainen iso pönikkä, painaa helkutisti, ja yleensä arkielämässä puhutaan yhdestä, ehkä kahdesta, max kolmesta gallonasta. Sen jälkeen loppuu käsitys litroistakin, koska kuinka helposti mieltäisit, millaisesta vesimassasta on kyse, jos uima-altaassa on 5000 litraa vettä? (No okei, aika helposti jos alkaa miettimään kuutiodesimetreissä.)

Tässä kohtaa muuten Britti-yksiköt eroavat Amerikkalaisista yksiköistä: nimet ovat samat, mutta gallona, johon koko järjestelmä perustuu, on eri. Brittien gallona on 10 paunan edestä vettä eli noin 4,5 litraa, eli jokseenkin järjellinen luku järjettömässä järjestelmässä. Amerikkalaiset taas käyttävät mittana vanhaa viinigallonaa, joka ei taida perustua yhtään mihinkään, mutta viiniä sillä mitattiin. Esimerkiksi yhdessä viinitynnyrissä on 31,5 viinigallonaa, mikä on tälle järjestelmälle ominaisesti oikein kiva tasaluku.

Quart on nimensä mukaisesti neljäsosagallona eli käytännössä litra. Vähän vajaa, mutta jos keittoresepti vaatii litran kanalientä, niin ihan hyvillä mielin voi kaataa kattilaan quartin kanaliemitölkin (kyllä, kanaliemi myydään täällä tölkeissä). Heittää vaikka vähän vettä perään jos ei tunnu tarpeeksi vetiseltä.

Pintti on puolikas quart, siis vähän alle puoli litraa. Olutta ei täällä kuitenkaan yleensä mitata pinteissä vaan unsseissa: 16oz in iso olut, 12oz pieni olut. Minulla kesti pitkään oppia muistamaan tämä, mutta onneksi sentään kysymyksestä Twelve or sixteen ounces? osaan päätellä, kumpi on isompi luku. Viinimittoja en hahmota unsseissa vieläkään, joten parempi tilata lasien sijaan suoraan pullo.

Kuppi on iso kahvimuki, neljäsosa-quart eli vajaa 2,5 dl. Tämä on kaikista helpoin mittayksikkö, koska desimittojen sijaan meillä on tietenkin muovisia yhden kupin kokoisia mittokannuja, joissa on kääntöpuolella myös ne tutut ja turvalliset desit.

Unssit… siis mitä unssit oikein tekevät tässä osiossa, eivätkö ne ole painoyksikkö? No joo, ovathan ne sitäkin, mutta sen lisäksi ne ovat tilavuusyksikkö nimeltä fluid ounce eli fl.oz, ja arvatkaapa mitä: yksi unssi vettä painaa vähän yli unssin! Sen verran loogista, että olen unohtanut unssien opettelun myös tilavuuksissa, ja onneksi resepteissä puhutaan unssien sijaan kuppien murtoluvuista.

Portland Distance Sign
[Kuva: Glen Mazza]

Pituudet: mailit, jaardit, jalat, tuumat

Kun mailin kertoo 1,5:llä ja pyöristää vähän ylöspäin, lopputuloksena on kilometrejä. Samoin kilometrit muuntuvat maileiksi napsaisemalla noin kolmasosa pois, eikä näissä nyt turhan tarkka muutenkaan tarvitse olla: pitkiä matkoja mitataan mailien sijaan minuuteissa – siis kuinka monta minuuttia kestää ajaa väli autolla – ja patikointipolkujen pituudet ovat muutenkin välillä vähän sinne päin.

Amerikkalaiset nopeusrajoituksethan ovat muuten maileissa. Luonnollisesti amerikkalaisissa autoissa on nopeusmittari myös maileissa, joten näitä ei tarvitse muuntaa suuntaan eikä toiseen. Niissä nopeusmittareissa on kuitenkin pienemmällä listattu myös kilometrit, joten amerikkalaisen auton voi ongelmitta tuoda Eurooppaan. Toiste päin ei kannata yrittää, ja aika harva varmaan yrittääkään…

Jaardit ovat vähän lyhyitä metrejä. 25 jaardin uima-allas on vähän lyhyempi kuin uima-altaat Euroopassa, mutta yllättäen ei ole olemassa 50 jaardin uima-altaita, vaan pitkät altaat ovat sitten metreissä. Varmaan niissä uivat uimarit haluavat harjoitella saman pituisessa altaassa missä sitten Euroopassa kilpailevat. Jaardeja käytetään aika vähän uima-altaiden ja muiden urheilulajien ulkopuolella, mikä on sääli, koska ne ovat pituusmitoista minulle kaikkein helpoimpia.

Jalka on jonkun hujopin jalka, koska ei minun jalkateräni ole kuin 23cm, ja jalka on reilu 30cm. Muuten kovasti arvostamassani Colorado’s Fourteeners-reittikirjassa kiipeilijäguru on kirjoittanut pitkän puolustuspuheen jaloille, jonka kantava argumentti on: I have a foot. I do not have a meter. Sen jälkeen kun on ensin muljauttanut pari kertaa silmänsä niitä pyöritellessään voi todeta, että kolme mittayksikkö-jalkaa on yksi jaardi, eli kun kertoo jalat kolmella niin saa taas sen saman vähän vajaan metrin.

Usein maileista puhuessa käytetään mailien kymmenesosia ja korkeuksia mitattaessa puhutaan pelkistä jaloista (esim fourteener-vuoret ovat yli 14 000 jalkaa), mutta joskus joku valopää menee sotkemaan pakan puhumalla maileista ja jaloista yhdessä. Opin vasta viime vuonna, kuinka monta jalkaa on mailissa, kun rupesimme tilaamaan kotiin Denverin paikallislehteä 5280. Miksi tuo nimi? Maili on 5280 jalkaa, ja Denverin kaupunki on tasan mailin merenpinnasta.

Tuuma on vajaa 2,5 cm. Kuulostaako tutulta? Kuppihan oli vajaa 2,5 dl! Neljä tuumaa on siis 10cm, ja sillä tarkkuudella pärjää jo pitkälle, kunhan ei yritä ohjata Mars-luotaimia.

Jaloista ei ikinä käytetä kymmenesosia, vaan se alle jalan osuus ilmoitetaan aina tuumina. Esimerkiksi minun pituuteni on 5 jalkaa 8 tuumaa, amerikkalaisittain ilmoitettuna 5′ 8″. Mahdollisesti tuumien jälkeen voitaisiin lisätä vielä murtoluku, mutta sitä en ikinä tee, koska silloin pitäisi myöntää, että olen vain 5′ 7½”.

Postauksen otsikkokuva: Biking Nikon SFO

Neuvoja vuorelta

Kesä on mennä hujahtanut jo elokuulle, mutta minusta tuntuu kuin se olisi vasta aluillaan. Eihän siitä ole kuin kuukausi, kun hanget alkoivat sulaa vuorilta sen verran, että patikointi ei ollut enää ähkimistä ja puuhkimista lumessa! Ja jos viime vuoden merkit pitävät paikkansa, korkeimmille vuorille on asiaa vielä syyskuussa ilman kummempia talvivarusteita.

Olemme kivunneet Kalliovuorten korkeimmille huipuille, fourteenereille, kahdesti: ensin kesäkuussa Mount Bierstadtille (4287m) lumen läpi puskien ja sitten pari viikkoa sitten Mount Elbertille (4401m) upeassa kesäsäässä. Siinä välissä olemme kolunneet matalampia nyppylöitä, polkuja ja pusikoita. Näin vihdoin Kalliovuorten kansallispuistossa villikalkkunoita, ja häntiään vispaavat murmelit ovat nousseet todellisiksi toteemieläimiksi, joita nähdessä jaksaa taas kavuta. Olen laskenut paniikissa pyllymäkeä alas vuorelta ukkosta karkuun ja kehittänyt lievän brontofobian, mikä on kai tervettä, koska en halua päätyä tilastoksi. (Coloradossa salama tappaa keskimäärin pari patikoijaa vuodessa.) Olen napsinut niin monta kuvaa, että kovalevytila on moneen otteeseen loppunut koneelta, ja olen mussuttanut useamman Clif Barin kuin pystyn laskemaan. Parin viikon välein olen käynyt hakemassa REIstä taas uuden korkeuskäyräkartan, mille tullee pian loppu, koska omistan kohta ne kaikki.

Tarkoitus on kirjoittaa vielä useasta vaelluksesta tarkempi kuvaus, mutta sitä odotellessa saatte nauttia Coloradon vuorimaisemista, joita Instagramin puolelta on voinut tirkistellä jo pitkin kesää. Neuvot ovat Ilan Shamirin runosta Advice from a Mountain, käännökset allekirjoittaneen.

Mount Elbert, Colorado

Tavoittele uusia korkeuksia.

Mount Bierstadt, Colorado

Nauti elämän huippukohdista.

Mount Bierstadt, Colorado

Näe kauneutta silmänkantamattomiin.

Mount Sanitas, Boulder, Colorado

Pidä mieliala korkealla.

Kalliovuorten kansallispuisto, Colorado

Nouse asioiden yläpuolelle.

Durango, Colorado

Rakenna lujalle pohjalle.

Kalliovuorten kansallispuisto, Colorado

Malttia, malttia, malttia.

Chapin Creek Trail, Rocky Mountain National Park, Colorado

Elämässä on ylä- ja alamäkiä.

Mt Elbert, Colorado

Anna huoltesi hävitä kuin tuhka tuuleen.

Indian Peaks, Colorado


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu,Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Maailmanympärimatka #matkachat – kooste!

Tänään kokoonnuimme porukalla Twitterissä keskustelemaan monen matkailijan haaveesta, maailmanympärimatkasta. Itse en ole kyseistä matkaa tehnyt, mutta mukana jutustelemassa oli monta kokeneempaa, joilla reissu oli jo takana. Jos siis maailmanympärimatka kiinnostaa, niin tästä postauksesta saattaa saada vinkkejä! Virallisten kysymysten lisäksi keskustelijat heittivät peliin myös itseään askarruttavia kysymyksiä.

K1: Minkä takia haluaisit matkustaa maailman ympäri – tai jos et haluaisi, miksi et?

Kysymyksen esittäjän Unelmatrippi-blogin Jepan vastaus oli selvä:

Muilla matka oli joko haaveena tai joillakin jo tehtynä:

Kaikki eivät kuitenkaan olleet innostuneet ajatuksesta:

K2: Mitkä maat ainakin kuuluisivat unelmiesi maailmanympärimatkalle?

Osalla keskustelijoista oli maailmanympärimatka jo suunnitteilla, ja vastaukseksi tuli tulevia matkasuunnitelmia:

K3: Mikä on mielestäsi sopiva pituus maailmanympärimatkalle?

Kysymyksen esittäjän Siveltimellä-blogin Sannan vastaus oli:

Moni muu oli samoilla linjoilla:

Kaikki eivät suinkaan olleet sitä mieltä, että mitä pidempi, sen parempi. Matkakuume-blogin Gia osallistui keskusteluun Fidziltä reissun päältä.

Kotona kaikkialla taas kiertelee maailmaa diginomadina:

Salamatkustaja-blogin Satulla oli kokemusta lapsen kanssa hitaasti matkustamisesta:

K4: Hirvittääkö vai kiinnostaako ajatus useiden kuukausien jatkuvasta reissaamisesta? Luuletko että sinusta olisi siihen?

K5: Minkä uskot olevan suurin haaste maailmanympärimatkan toteuttamisessa, tai mikä se on ollut?

Kysymyksen kysyjä Laura Rumbin halusi tässä herätellä miettimään esteitä. Oma vastauksensa oli:

Muilla oli kanssa huolia:

…mutta kaikkien huolet eivät olleet sieltä suurimmasta päästä:

Maailmanympärimatkan budjetti…

Budjeteista tuli jonkin verran keskustelua, ja kokeneemmilla oli aiheeseen vastaukset valmiina:

Paluu arkeen maailmanympärimatkan jälkeen

Panu epäili paluun arkeen olevan vaikeaa pitkän reissun jälkeen:

Entä miten oli kokemusten laita aiheesta?

Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa virallisen puolituntisen jälkeen, ja aika monen fiilikset taisi summata @Kati_Vee: