Muistan joskus kuulleeni, että kun eri kansallisuuksien painotuksia hotelliarvosteluissa analysoitiin, amerikkalaiset painottivat eniten huoneen kokoa, ranskalaiset sijaintia – ja suomalaiset aamiaista. Tämä on helppo uskoa. Vielä joitain vuosia sitten saatoin hylätä hotellin, jos siihen ei kuulunut aamiaista, ja jos aamiaisettomaan hotelliin päädyin, murehdin hyvissä ajoin ennen matkaa, saisinko jostain ruokaa.
En murehdi enää, en ainakaan Yhdysvalloissa matkustaessani. Aamuni lähtevät yhäkin käyntiin aamiaisella, mutta hotellia siihen ei tarvita.
Hyatt Place Waikikin aamiainen oli amerikkalaisia hotelliaamiaisia sieltä parhaimmasta päästä – ja ainoa kerta, kun olen nähnyt misokeittoa aamiaispöydässä.
Harvassa amerikkalaisessa hotellissa aamiainen kuuluu hintaan. Jotkut ketjut ovat tehneet ilmaisesta aamiaisesta myyntivalttinsa (esim Hyatt Place, Holiday Inn Express), mutta useimmissa hotelleissa aamiainen maksaa ylimääräistä, ja osassa sitä ei ole tarjolla ollenkaan. Silloinkin, kun se kuuluu hintaan, en välttämättä hihku riemusta: halvahkot hotelliaamiaiset on aina samasta muotista väännetty, sokerimuroja taikka bageleita ilman kunnollisia leivänpäällisiä styroksilautasilta kertakäyttöaterimilla.
Jos aamiainen maksaa ylimääräistä, on tasokin yleensä paljon parempi. Hotelliaamainen maksaa yleensä $12-$22 per henki, mutta sillä saakin jo pannukakkuja taikka pekonia. Itse päädyn maksamaan hotelliaamiaisesta todella harvoin, oikeastaan vain jos olen työmatkalla tai jos hotelli vaikuttaa ainoalta paikalta kaupungissa, josta saa hyvän aamiaisen. Yleensä näin ei ole.
Vaikka toisin voisi hotellien perusteella päätellä, USA on varsinainen aamiaisvaltio.
Vaikka hotellin hintaan ei kuuluisi aamiaista, yleensä kahvia ja teetä pystyy keittämään. Tämän kupin teetä nautin Buena Vistan Surf Chateaun pihalla hotellihuoneemme edessä samalla, kun odottelin, että muu matkaseura olisi valmis lähtemään aamiaiselle.
Kun lähden kavereiden kanssa aamiaiselle, on täysin normaalia jonottaa pöytää tunti. USAssa on monia pelkästään aamiaiseen keskittyviä ravintoloita, ja niistä parhaimpiin on jonot koko aukioloajan verran (yleensä klo 06-14). Olen käynyt kysäisemässä vähän yhden jälkeen iltapäivällä eräästäkin suositusta aamiaisraflasta, löytyisikö pöytää. Sain kuulla, että asiakkaita otetaan jonoon aina viralliseen sulkemisaikaan eli kahteen saakka ja juuri nyt, jos jäisin jonoon, saisin pöydän todennäköisesti neljän maissa. En jäänyt, mutta moni muu jäi, ja ravintolan ulkopuolella odotteli kymmeniä ihmisiä vuoroaan.
Tästä huolimatta aamiaistarjontaa kyllä löytyy jonottamattakin, jos ei halua siihen kaupungin trendikkäimpään mestaan. IHOP ja Waffle House ovat hyviä maanlaajuisia aamiaispaikkaketjuja, ja moni vähemmän trendikäs diner tarjoilee erinomaista aamiaista – usein paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä hotelli siitä laskuttaisi.
Yksi Boulderin hyvistä aamaispaikoista on Dushanbe Tea House, jonka tadžikistanin pääkaupunki lahjoitti ystävyyskaupungilleen. Upean arkkitehtuurin lisäksi Boulderin paras teelista sekä hyvin epäamerikkalaisia aamiaisvaihtoehtoja.
Jos taas aika tai vatsan venyvyys ei riitä tuhannen kalorin täydelle aamiaiselle, halvemmalla ja kevyemmälläkin selviää. Bagel and cream cheesen saa napattua mukaan mistä tahansa kulmakahvilasta tai -delistä, aamiaissmoothien voi käydä hakemassa Jamba Juicesta tai Whole Foodsista, ja laajempi valikoima jokaisen mieleen löytyy esimerkiksi Panera Breadista.
Moni aamiaista tarjoava ketjupaikka avaa ovensa viimeistään seitsemältä, koska monella työssäkäyvällä amerikkalaisella on tapana ainakin välillä ostaa aamiainen mukaan työmatkan varrelta sen sijaan, että tekisi sen kotona. Jos ei hakisikaan täyttä aamiaista, niin kahvia ei ainakaan jakseta kotona keitellä, ja monella onkin aamulla toimistolla mukana Dunkin’ Donutin tai vastaavan paikan litran pahvikahvikuppi.
Mikä sitten on oma lempparini amerikkalaisessa aamiaistarjonnassa? Nopealle linjalle lähtiessä ei ole bagelin voittanutta. Yksinkertaisessa kulmakuppilassa käydessä sisustaksi riittää pelkkä cream cheese, mutta bageleihin erikoistuneissa paikoissa (esim Einstein Bros Bagels) tilaan bagelini ehdottomasti kylmäsavulohella.
Pidemmän kaavan mukaan istuessa arvon yleensä kahden klassikon välillä: eggs benedict vaiko huevos rancheros? Ensimmäinen on varmaan kaikille tuttu uppomuna- ja pekonileipä hollandaise-kastikkeella, joka kehitettiin New Yorkin Waldorf-Astoria Hotellissa. Jälkimmäinen aamiainen taas on meksikolaista alkuperää: paistettuja kananmunia tortillalätyillä avokadon ja muussattujen papujen kanssa. Täällä Coloradossa huevos upotetaan vihreään tomatillochilikastikkeeseen ja päälle sulatetaan kunnon määrä juustoa.
Olen kuullut monista Miamin matkaajista, jotka ovat käyneet Key Westissä vain päiväreissulla, mutta usko pois, tämä saari ansaitsee ajastasi vähintään vuorokauden – ja itse olisin mielelläni viipynyt pidempäänkin! Vuokrasimme Miamista auton, jolla huristelimme Iiron ja Elinan kanssa paikalle nauttimaan pikkukaupungin vilinästä paratiisisaarella.
Florida Keysien pisin silta, Seven Mile Bridge, johtaa Knight’s Keylta Little Duck Keylle, ja nimestään huolimatta on vain 6,8 mailia (10,9km) pitkä.
11.00 Autolla Key Westiin – varaa aikaa!
Key Westiin kannattaa lähteä jo aikaisin aamusta, mutta meille tämä ei lentoaikataulujen takia ollut mahdollista. Hyvä puoli oli, ettei klo 11 Miamin ulosmenoteillä ollut ruuhkaa sen enempää kuin normaalistikaan, mutta tuntui silti ikuisuudelta ennen kuin pääsimme edes ensimmäiselle saarelle Florida Keysien saariryhmässä, Key Largolle. Tänne päin ei kannata lähteä puolittain katselemaan maisemia, koska parhaat maisemat ovat vasta vähintään neljän tunnin ajomatkan päässä Keysien loppupäässä.
Nälkä yllätti meidät matkalla, ja päädyimme murkinoimaan Marathonin saarella Lu Lu’s Garden Grilleen (7435 Overseas Hwy), jonka lounasleipiä ja terassia voin suositella. Marathonista oli ajomatkaa perille Key Westiin vielä reilu tunti. Yhteensä lyhyen lounastauon kanssa matkaan meni meiltä yli 5 tuntia – suurin syy, miksi en suosittele Key Westiä päiväretkenä.
Jos jotain voin ehdottomasti suositella Key Westillä, niin snorklausta. Key Westin lähellä on koralliriutta, joka kuhisee kaloja: perhokaloja, murisijoita, meriahvenia – jopa yksi pienen pieni meduusa! Myös Thaimaassa ja Kolumbiassa snorklannut Elina piti tätä parhaana snorklauskokemuksenaan, ja koralliriuttojen ensikertalaisena minä olin täysin myyty.
Katamaraani ajoi koralliriutalle vajaan tunnin verran, jonka jälkeen snorklausaikaa oli reilu tunti. Vesi oli ihanan lämmintä, kuin linnun maidossa olisi uinut, mutta aurinko paistoi tässä vaiheessa jo sen verran matalalta, että emme pelänneet palamista.
Snorklausretki oli samalla auringonlaskuretki, ja takastullessa loikoilimme katamaraanin kannella rommidrinkkejä nauttien ja ihaillen auringonlaskua. Key Westistä länteen on pelkkää merta, ja auringonlasku maaltakin nähtynä on upea. Auringonlaskuaika tietenkin vaihtelee vuodenaikojen mukaan, ja ajantasaisen auringonlaskuajan voi tsekata täältä.
Näkymä puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Yleisesti auringonlaskujen parhaat värit tulevat näkyville vasta auringon jo plompsahdettua horisontin taakse, joten ei kannata poistua liian hätäisesti rannalta.
Jos emme olisi ihailleet auringonlaskua katamaraanin kyydistä, olisimme todennäköisesti suunnanneet Marathonilla asuvan tarjoilijan suosittelemaan Sunset Celebrationiin, jokailtaiseen festivaaliin Mallory Square Dockilla, joka pyörähtää käyntiin pari tuntia ennen auringon laskua.
21.00 Illallinen Key Westissä
Key Westissä ei tarvitse pelätä ravintoloiden menevän liian aikaisin kiinni, vaan illallisen voi huoletta jättää auringonlaskun jälkeen. Me suuntasimme Hog’s Breath Salooniin (400 Front St) – emme kenenkään suosituksesta tai opastamana, vaan koska Iiro oli nähnyt paikan mainospaidan kerran Amsterdamin lentokentällä jonkun amerikkalaisen päällä, ja nimi sekä slogan – Hog’s Breath is better than no breath at all! – oli kaikessa absurdiudessaan jäänyt päähän. Onneksemme ruoka oli hyvää – rapuvartaita ja grillattua sikaa – ja hinnat olivat muutenkin kohtuullisia.
Illallisen jälkeen lähdimme vielä oluelle Duval Streetille, Key Westin yöelämän keskukseen, jossa baareja tuntui riittävän joka lähtöön. Tunnetuin niistä on Sloppy Joe’s (201 Duval St), Ernest Hemingwayn kantapaikka, mutta me istahdimme sen sijaan Bull’s Whistle Barin (224 Duval St) ikkunapöytään ihmettelemään ohikulkijoita.
09.00 Aamu Key Westin hotellissa: NYAH
Majoitukseksi olimme valinneet NYAH – Not Your Average Hotelin, eikä valinta olisi voinut mennä enempää nappiin! En suosittelisi tätä hotellia vanhemmille pariskunnille ja lapsiperheiltä hotelli on kokonaan kielletty, mutta nuorehkolle kaveriporukalle hotelli osui kuin nenä päähän: kaikki mahtuvat samaan huoneeseen, huoneet ovat siistejä ja niissä toisin kuin usein hostelleissa on porukalle oma vessa, sängyt ovat mukavia ja niiden jokaisen vieressä on useampi sähköpistoke elektronisten laitteiden lataamiseen yön aikana, pyyhkeitä saa lainata mielin määrin hotellin altailla loikoiluun tai rannalla käytettäväksi, ja tietenkin paikka on lyhyen kävelymatkan päässä Key Westin keskustasta rauhallisella asuinalueella. Yksinkertainen aamiainen (leipää, muffinsseja, mehua) kuului hintaan, ja aloitimme aamun rauhallisesti nauttien aamukahvit yhdellä hotellin monista terasseista.
Paikan arkkitehtuuri on Key Westille ominaista pitsihuvilaa. Neljä erillistä taloa jakaa saman kodikkaan keskuspihan palmujen katveessa. ja arkkitehtuurista päätellen yksikään huone ei ole samanlainen. Huoneita on 2-6 hengelle.
Aamun ainoa harmitus uima-altaalla loikoillessa ja kirjaa lukiessa oli, että meillä oli kestänyt tulomatkassa niin kauan, ettemme olleet ehtineet nauttia hotellista jo edellisenä päivänä. Kaiken muun lisäksi hotellissa on jokapäiväinen Happy Hour klo 16.20, joka meiltä jäi tällä kertaa väliin. Sanon tällä kertaa, koska jos joskus palaan Key Westille kaveriporukalla, tulen tänne varmasti uudestaan.
Uima-altaita oli talojen välissä yhteensä neljä, joten tila ei täällä pääse loppumaan kesken!
Loikoilimme hotellilla niin pitkään kuin voimme, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kun uloskirjautumisen aika tuli, suuntasimme katsastamaan Key Westin keskustaa auringonvalossa – siis paahtavassa auringonpaisteessa!
Huomasimme hyvin pian, että turistikeskusta jakoi porukassamme mielipiteitä: minä tykkäsin ja olisin mielelläni kiertänyt pikkuputiikkeja pidempäänkin, kun taas Elina ja Iiro pitivät keskusta-aluetta liian turistoituneena. Key Westin kuuluisat kauniit pitsihuvilat löytyvätkin pitkälti Simonton Streetistä itään, samalla alueella missä hotellimme oli, kun taas siitä länteen olevat Duval ja Whitehead Streetit ovat täynnä turisteille suunnattuja kahviloita ja ravintoloita sekä kioskeja, joissa myydään jos jonkinmoista kiertoajelua ja retkeä. We have Cold Beer -kylttejä näkyi kaikkialla.
Keskirivissä vasemmalla Shipwreck Treasures Museumin torni, johon pääsee kiipeämään
Olin saanut ilmaislippuja pariin eri museoon, joten hajaannuimme hetkeksi omille teillemme. Elina kävi tutustumassa Key West Aquariumiin, jota hän ei suosittele kellekään eläinten ystävälle, koska akvaariossa nosteltiin kaloja ulos tankista ja niitä pääsi silittelemään – ei todellakaan miten kaloja pitäisi kohdella. Iiro kävi katsomassa Shipwreck Treasures Museumia, joka vaikutti kiinnostavalta ja sopisi varmaan kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Key Westin merirosvohistoriasta. Tälle museolle pitää kuitenkin varata aikaa, koska museota kierretään ohjatusti näyttelijöiden johdatuksella, ja Iiron piti jättää kierros kesken ehtiäkseen sovittuna aikana takaisin.
Entäs minä sitten? Minä kiersin kaupunkia kameran kanssa. Truman’s Little White House eli presidentti Trumanin talviasunto olisi houkuttanut, mutta jäin sen sijaan kuvaamaan katuja, taloja, putiikkeja ja tietenkin merta. Useampi vuosi elämää sisämaassa ja et uskokaan, kuinka merta voi olla ikävä.
13.00 Kiertoajelu trollikalla
Halusimme saada kokonaiskuvan Key Westissä lyhyessä ajassa, joten hyppäsimme Old Town Trolley Toursin kyytiin, joka kiertää koko Key Westin saaren. Opas selosti rauhallisella äänellä nähtävyyksiä ja kertoili väliin juttua Key Westin historiasta. Lipun hinta (noin $30) tuntui vähän kalliilta nyt, mutta täysin hintansa väärti se olisi ollut, jos olisimme menneet trollikka-ajelulle jo ensimmäisenä päivänä niin, että sen jälkeen olisi rutkasti aikaa tutustua lähemmin nähtävyyksiin. Lippu on voimassa kahden päivän ajan ja sillä saa vapaasti kulkea pysäkkien välejä, joten kauempana keskustasta sijaitsevista hotelleista trollikka toimii myös julkisena liikenteenä.
Tämä ei ole trollikka vaan Conch Train – saman firman lyhyempi kiertoajelu pelkästään keskustassaConch Republic Seafood Company, jonka tiloissa kuvattiin kidutuskohtaus vuoden 1989 leffaan 007 ja lupa tappaa, on nyt tunnettu kalaravintolaAlarivissä Key Westin tunnussimpukka ”conch” (lausutaan ’kank’). Key Westin syntyperäisiä asukkaita kutsutaan concheiksi, yli kymmenen vuotta saarella asuneita taas freshwater concheiksi. Key Westin kaupunki julistautui itsenäiseksi Conch Republiciksi vuonna 1982, kun Yhdysvaltojen rajavartiosto perusti Key Westiin johtavalle tielle tiesulun etsiäkseen autoista huumeita ja paperittomia maahantulijoita, mikä hidasti ja vähensi Key Westiin suuntaavaa turismia. Key Westin pormestari tuolloin souti rajavartioston veneelle ja kivuttuaan kyytiin luki ensin itsenäisyysjulistuksen, sen jälkeen julisti Yhdysvalloille sodan, ja minuutin jälkeen antautui ja anoi miljardia dollaria kehitysapua, mikä kokonaisuutena toi tilanteelle tarpeeksi mediahuomiota, että rajavartiosto purki tiesulkunsa. Conch Republicilla on yhä omat passit, merivoimat ja kansallislaulunsa.Key Westin huviloita yhdistää vain yksi tekijä: talojen kattojen pitää olla peltiä tulipaloriskiä vähentääkseen. Moni taloista on 1920-luvulta, koska viimeksi hurrikaani iski suoraan Key Westiin vuonna 1919.Vasemmalla Yhdysvaltojen eteläisin piste, joka tietenkin on täyttä kukkua, koska Yhdysvaltojen eteläisin piste on oikeasti Havaijin saarella. Oikealla US Route 1:n päätepiste; toinen päätepiste tällä melkein 4000km pitkällä tiellä on Mainessa.
14.00 Lounas Two Friends Patiolla & Key Lime Pie!
Jouduimme etsimään sopivaa lounasravintolaa hetken jos toisenkin, koska hakusessa oli paikka, joka ei olisi liian turistiravintolan oloinen. Löysimme etsimämme Front Streetin itäpäädystä: Two Friends Patio Restaurant tarjoili kohtuuhintaisia ostereita, suussasulavaa hummeribisqueta ja maukasta uppopaistettua kalaa ja äyriäisiä. Täällä pääsimme myös kysymään tarjoilijalta, miksi Key West on täynnä vapaana kulkevia kukkoja ja kanoja. They just are here. They can’t fly away anywhere, now can they? Omistaako joku ne? No, they just are here until the next hurricane sweeps them away.
Kukko kiekui selkäni takana lounastaessani. Että tällainen kaupunkikeskusta.
Täällä maistoimme myös vihdoin maailmankuulua key lime pieta, paikallisista sitruunoista tehtyä piirakkaa, ja oli muuten sen verran hyvää, että unohdin täysin ottaa kuvan. Tätä ei kannata jättää väliin!
Tältä se kuitenkin näytti. Vähän kuin todella kirpeää juustopiirakkaa, ja kermavaahto kuuluu asiaan! [Kuva: Wally Gobetz]
15.00 Key Westin rannalla: Smathers Beach
Aikamme Key Westissä alkoi tulla kohti loppuaan, koska halusimme ehtiä Miamiin vielä illaksi, mutta kaarsimme vielä rannan kautta.
Olimme trollikkakierroksella spotanneet kohdan Smathers Beachin itäpäästä, josta pääsi kaartamaan autolla rantahiekalle. Ja mehän kaarsimme! Ensi kerralla sitten pyyhkeet ja aurinkovarjot mukaan – ja mieluusti toinenkin yö Key Westissä. Täällä kelpaisi köllötellä pidempäänkin.
Kun vuokrafirmalla ei ollut tarjolla pyytämäämme Full Size -autoa (”Chevy Impala or similar”) ja tarjosi tilalle Jeeppiä, emme valittaneet.
Viime viikonloppu oli periaatteessa aika kiireinen: perjantaina suoraan töistä lentokentälle, Helsingissä vähän ennen puolta yötä, lauantaiaamuna aikaisin ensin häävalmisteluja, sitten jännäystä, lopulta häät jotka jatkuivat iltaan saakka. Olikin ihanaa, että kerrankin en ollut sopinut sunnuntaille minuuttiaikataulua, vaan saimme Iiron kanssa tehdä juuri sitä mitä huvitti… eli ei oikeastaan yhtään mitään.
Yövyimme viikonlopun hotelli Helkassa, joka sijaitsee Pohjois-Kampissa, siinä Domman kulmassa Baanan varrella, eli lyhyen kävelymatkan päässä ”kaikesta” – vaikka matka Rautatieasemalta tuntuikin piinaavan pitkältä, kun taitoimme sen kylmässä viimassa ja tihkusateessa keskellä yötä juhlatamineissa. En ollut koskaan aiemmin yöpynyt Helkassa, mutta olin kuullut sen lounasravintolasta hyvää, ja tiesin, että hotelli panostaa sisustuksessaan suomalaiseen designiin. Tämä oli helppo huomata sisään astuessa.
Spottaa aulan design: Aalto-jakkaraa, Octo-kattolamppuja, Helmat-jalkalamppuja, Artekin pöytiä ja tuoleja… Helmat-jalkalamppu löytyi myös huoneesta, ja nyt mietin, viitsisinkö maksaa valaisimesta monta sataa euroa; tykkäsin siitä nimittäin tosi paljon.
Sama meininki jatkui myös kerrosten hissiauloissa, joissa oli tilaa istuskella. Seiniä koristivat valokuvat karhuista, metsoista, marjoista ja kaikesta siitä kauniista, mitä tuolta metistä löytyy. Minä pyörin Suomi-nostalian kourissa ympäriinsä siitä huolimatta, etten ole ikinä nähnyt luonnossa sen kummemmin karhua kuin metsoakaan, ja vannoin, että palaan Suomeen seuraavaksi kesällä.
Ravintolan tuolit olivat mummolasta tuttuja. Tämä kuva on Helkan pressiarkistosta, koska unohdin ottaa kameran aamiaiselle. Se oli kuitenkin hyvä, laaja buffet, josta löytyi niin leipätarvikkeita, muroja ja myslejä, pekonia ja munia kuin lemppareitani karjalanpiirakoita.
Sunnuntaina köllöttelimme aamiaisen jälkeen huoneessa yli puolille päivin. Olin alunperin elätellyt mielessä ajatusta toiminnantäytteisestä Helsinki-päivästä, jossa kiertäisimme pari museota, kävisimme ryystämässä kahvia jossain ihanan söpössä kahvilassa joita ihastelen aina blogeissa, kävelisimme pitkin keväistä rantaviivaa ja nauttisimme keskustan humusta, mutta masentava sää sekoitettuna pieneen juhlien jälkeiseen väsymykseen sai kaivautumaan syvälle hotellisänkyyn nauttimaan siitä, että ei ollut pakko lähteä minnekään.
Sisällä mukava sänky, valoisa huone ja katto, joka saa haaveilemaan lakkahillosta, ehkäpä leipäjuuston päällä……ulkona pilvinen ja tuulinen alkukevään päivä, jossa ihmiset tarpovat märällä asfaltilla kiskoen huivia tiukemmin kaulan ympärille. Kesäaikaan tämä muuten olisi varmaan loistava sijainti, koska hotellilta saa vuokrata pyöriä ja Baana kulkee nenän edestä.
Kun vihdoin päätimme lähteä liikkeelle, suuntasimme ensin hierontaan – Helsingin paras hieroja on Hieronta Kellarin Mika – jossa minun laskettelusta lukkoon menneet reiteni avautuivat ja Iiron olkapäät siirtyivät eri paikkaan, ja sitten kävimme tervehtimässä mummoani. Keskustaan palattuamme päädyimme aikaiselle pizzapäivälliselle Dennisiin, jonka jälkeen palasimme hotellille. Olimme nimittäin huomanneet, että hotellivieraiden käytössä on klo 07-21 sauna!
Pyyhkeet hotellihuoneen kylppäristä mukaan……ja sitten ylimpään kerrokseen saunaa ihmettelemään.
Joku muukin oli keksinyt saunan ihanuuden, ja sekä miesten että naisten saunassa oli lauteilla porukkaa. Naisten puolella sisään tullessa kaksi naista esitteli kilvan vahvan suomalaisaksentin höystämällä englannilla kolmannelle, mitä kaikkea Helsingissä on nähtävää. Toisen suomalaisnaisista poistuessa toinen jäi vielä paikalle valittelemaan ulkosuomalaisen elämän rankkuutta, kun Suomen reissuilla on aina minuuttiaikataulu, että ehtii näkemään kavereita, ja oma fiilis onnistuneesta rentouttavasta sunnuntaista vain parani. Se kolmas saunoja oli saksalaisnainen, joka oli tullut Suomeen moikkaamaan täällä vaihdossa olevaa poikaansa. Miesten puolella Iiro tapasi saksalaisen miehen lisäksi ranskalaiset, belgialaiset ja norjalaiset saunakumppanit. Kunnon saunatyyliin kukaan meistä ei esittäytynyt, vaikka kävimme lauteilla alasti läpi elämäntarinoitamme. Löylyt tuntuivat ihanilta, ja toinen suomalaisnaisista kehui, että kesäiltoina vierassaunan ikkunan voi avata ja katsella näkymää Helsingin kattojen yllä.
Saunan jälkeen korkkasimme vihdoin skumpan, jonka hotelli meille tarjosi, ja katsoimme pitkästä aikaa suomalaista telkkaria. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ihanaa.
Cavan lisäksi Fazerin suklaakarkit päätyivät parempiin suihin.Yöpöytinä toimivat Aalto-jakkarat ja yölamppuina Block-valaisimetTämä. Parasta. Vaikka täytyy sanoa, että suomalainen TV-tarjonta oli vähän hassua. Mikä ihmeen Loirinuotio? Onko Tähdet Tähdet joku kilpailu vai huvikseenko ne lavalla joraavat? Ja pyöriikö telkkarissa oikeasti vieläkin suomalainen versio Selviytyjistä?
Jos joku on suuntaamassa Helsinkiin, niin voin aidosti suositella Hotelli Helkaa yöpymiseen. Me totesimme, että valinta osunnee useamminkin tähän hotelliin. Tuntui, että Helka tarjosi paremman vastineen rahoille kuin lukuisat keskustan ketjuhotellit, ja erityiskiitos täytyy antaa todella ystävälliselle yöpäivystäjälle. Olimme tilanneet maanantaiaamuksi mukaanotettavat aamiaispussukat, koska lentokentälle piti lähteä jo ennen aamuviittä, ja iloinen ja ajankohtaan nähden häkellyttävän reipas vastaanottovirkailija halusi vielä ehdottomasti keittää meille mukaan kahvit siinä taksin soiton yhteydessä.
Aamiaiseksi voileipä, jugurttia, mehua, appelsiini… ja pohjalta löytyi suklaata! Näitä mussutin vielä Münchenissakin jatkolentoa odotellessa.
Mutta mites ne lauantain häät? En niistä tänne ajatellut kirjoittaa, mutta en voi vastustaa kiusausta hehkuttaa yhden kuvan verran. Tässä menee mun systeri:
…vierellään uusi lankoni. Ei yhtään haittaa matkustaa Suomeen vain lyhyeksi viikonlopuksi, kun tiedossa on jotain näin koskettavaa, ihanaa, upeaa ja mahtavaa!
Se alkoi jo ovella: hotellin portsari pysäytti meidät raahatessamme laukkuja sisään ja vaati saada laukut itselleen. Vähän ymmällämme selitimme, että olemme vasta kirjautumassa sisään, ja kyllä meillä pitäisi tähän aikaan päivästä jo olla huone tarjolla, mutta tämä ei vaikuttanut portsariin. Sen sijaan sain lapun, johon portsari kirjoitti sukunimeni, ja meidät ohjattiin kohteliaasti peremmälle. Madam, please.
Olimme kirjautumassa sisään Park Hyatt Paris-Vendôme -hotelliin, yhteen Pariisin arvostetuista Palace-hotelleista, jossa huonehinnat pyörivät seitsemästä sadasta tonniin per yö. Me olimme saaneet hotellin huomattavasti halvemmalla, ja tarkoituksena oli 30-vuotissynttäreitteni juhlimisen lomassa ihmetellä, millaista on yöpyä huippuhotellissa.
Hotellin sisäpiha, jonka perällä sveitsiläinen chalet
Sisäänkirjautuminen sujui mukavasti, ja täyttäessämme lomakkeita eräs vastaanoton työntekijöistä tiedusteli meiltä kohteliaasti, kuinka matkamme meni. Saatuamme huoneemme avaimen hän ilmoitti esittelevänsä meille seuraavaksi hotellin. Ahaa? Kuljimme naisen perässä pitkin hotellin käytäviä, kun hän osoitteli meille paikkoja hotellissa: tuosta saa aamiaista taikka lounasta, tässä on meidän Michelin-tähden ravintolamme, tuolla taas baari, ja tästä sisäänkäynti sisäpihalle, jonka perällä on chalet, tuotu suoraan Sveitsistä, jossa voi halutessaan illallistaa intiimisti korkeintaan neljän hengen seurueen kesken. Ylimmästä kerroksesta löytyy kynsistudio, kakkoskerroksessa taas palvelee hiustaiteilija, jolla Nicole Kidmankin käy aina ennen Cannesia – hiustenleikkuu maestrolla alkaen 700 euroa.
Huoneeseen päästyämme kohtelias vastaanottovirkailija kysyi, haluaisimmeko, että hän vielä esittelisi meille huoneen. Normaalisti olisimme saattaneet sanoa ”ei”, mutta tässä vaiheessa tähän vähän omituiselta tuntuvaan smalltalkiin oli jo tottunut, joten kuulimme vielä, missä vessassa on hiustenkuivaaja, miten television saa päälle, miten kahdesti päivässä käyvä siivouspalvelu toimii ja millainen kahvi- ja teevalikoima huoneessa on. Tämän jälkeen meille toivotettiin oikein mukavaa päivänjatkoa, ja saimme jäädä ihmettelemään huonetta kahdestaan.
Kylpyhuone, jossa amme ja sen vieressä suihku, ja pyyhkeitä vaikka kokonaiselle komppanialle
Kylpyhuonetarvikkeita oli noin kaksinkertainen määrä verrattuna normaaliin: löytyi mm. manikyyrisettiä, parranajosettiä ja jalkaraspia. Minä ihastuin hotellin vartalokuorintaan, joka kulkee minulla nykyään mukana uimahallikamppeissani.Kahvi- ja teevalikoima, josta erityisesti jälkimmäinen saa minulta kehuja. Aivan ihana määrä ihanan vaihtelevia korkealuokkaisia teepusseja!
Kahvien keittämisen jälkeen lähdimme katsomaan Charlie Hebdon toimituksen edustaa, ja takaisin tullessamme iloiseksi yllätykseksemme löysimme huoneesta pullon samppanjaa tervetuliaistoivotuksena. Seuraavana päivänä hotelli antoi minulle synttärilahjaksi tuoksukynttilän, ja kummallakin kerralla joku oli käsin rustannut tervetulotoivotukset ja onnittelut tyylikkääseen mustavalkoiseen Pariisi-teemaiseen korttiin. Henkilökohtainen tyyli tuntui samanaikaisesti kivalta ja todella hämmentävältä, kun sellaiseen harvemmin on isoissa hotelleissa tottunut.
Vaikka huippuhotelleihin olisi päässyit yöpymään kuinka halvalla tahansa, niin aina pitää varautua siihen, että jostain niitä lisäkuluja kuitenkin tulee. Meillä näin kävi, kun upean synttäri-illallisen jälkeen saavuimme takaisin hotellille, ja päätimme mennä hotellin baariin ”vielä yksille”. Istuimme alas tyylikkääseen baariin ja baarimikko tuli tuomaan meille cocktailmenut selailtavaksi… ja hinnat olivat aika omaa luokkaansa. Hetken mietimme, pitäisikö lähteä vain johonkin lähialueen baariin niille yksille, mutta kun nyt kerran täällä ollaan-ajatusmaailma voitti, ja tilasimme 27 euron drinkit. Baarimikko rustasi niitä antaumuksella, ja jos eivät olleet parhaat drinkit ikinä, niin ainakin sieltä parhaimmasta päästä, mutta tuolla hinnalla sietikin olla.
Sunnuntaiaamuna suuntasimme hotellin aamiaiselle, joka olikin sitten ihan varmasti paras, mitä olen ikinä syönyt. Kahvit, teet ja tuorepuristetut mehut tilattiin pöytään, kuten myös munat ja omeletit, mutta loput saikin hakea buffet-pöydästä, joka pursusi herkkuja. Ranskalaiseen tyyliin erityisesti aamiaisleivosten – viennoiseries – tarjontaan oli panostettu, mutta ilokseni huomasin, että buffetissa oli myös kattavasti pohjoismaiseen makuun sopivia maalaisleipiä, paljon erilaisia myslejä, puuroa (!)… ja ah ne juustovalikoimat! Aivan ihania ranskalaisia juustoja montaa eri sorttia, ja sen lisäksi suussa sulavaa mozzarellaa. Miksei laadukas mozzarella, kirsikkatomaatit ja hyvä balsamico kuulu jokaisen hotellin aamiaisvalikoimaan?
Haluan tuollaisen etualalla olevan juustomyllyn kotiin. En tosin tiedä mitä sillä varsinaisesti tekisin, mutta sen tuottamat vähän kantarellin näköiset juustotupot olivat vaan niin söpöjä.
Normaalisti aamiainen maksaa 49 euroa, mutta Hyatt Gold -kortilla (joka minulta löytyy) sen saa puoleen hintaan, 25 eurolla. Tuohon puoleen hintaan aamiainen on aivan ehdottomasti hintansa väärti, ja täyteenkin hintaan sitä kannattaa harkita, jos aikoo syödä pitkään ja hartaasti. Tässä muuten tulee taas ilmi, miten hotellien kanta-asiakaskorteista voi olla vissiä hyötyä: tuon aamiaisalennuksen lisäksi kortilla sai ilmaisen internetin, joka olisi muuten maksanut maltaita.
Siis katsokaa tuota jugurtti-mysli-crumblea! Vihreä kippo taustalla on guacamolea – vähän omituinen mutta täysin vastustamaton lisä aamiaispöytään.
Sunnuntai-iltana palattuamme rauhanmarssilta kävimme vielä katsomassa hotellin spa-aluetta, joka yllätti pienuudellaan – mutta se ei haitannut, sillä olimme ainoat paikalla. Spassa oli isohko poreamme ja kaksi saunaa – yksi suomalaistyyppinen jossa kalat uivat TV-akvaariossa, yksi höyrysauna – sekä loikoilualue, jossa makasimme välillä divaaneilla kera pulloveden ja sisustuslehtien. Pukeutumistilat span yhteydessä olivat viimeisen päälle mietittyjä: kylpytakit sai paikan päältä, päällä olleet vaatteet pystyi ottamaan mukaansa erikokoisissa kangaspusseissa, ja suihkutiloista löytyivät kaikki samat tökötit mitä huoneestakin. Kaikkialla soi rauhallinen tilulilumusiikki.
Seuraavana aamuna lähdin ensimmäisellä aamujunalla Luxemburgiin ja suoraan töihin. Täydellinen viikonloppu.
Minulla oli lapsena 80-luvun hittipeli Hotelli, jossa mentiin ympäri maailmaa ja rakennettiin mitä hulppeimpia hotellitorneja. Yksi ärsyttävimmistä hotelleista pelissä oli Hotel Waikiki, koska siinä oli tsiljoona bungalow-lisärakennusta, joiden rakentamisessa kesti pieni iäisyys. Tuolloin lapsena vielä luulin, että pelissä olevat hotellit olisivat oikeasti olemassa jossain päin maailmaa, mutta todellisuus on toinen: Waikiki on täynnä hotelleja, eikä yksikään niistä muistuta bungalowta.
Me päädyimme monesta hyvästä vaihtoehdosta Hyatt Place Waikiki Beachiin. Hintakupissa painoi kohtuullisen hintaiset huoneet sekä lyhyt kävelymatka rannalle, ja kumpikin näistä toteutui. Rannalle oli itseasiassa aivan naurettavan lyhyt matka, pari minuuttia jalan, ja hotellin respasta sai napattua mukaansa kunnon kokoiset rantapyyhkeet, jotka pystyi sitten hiekkaisina palauttamaan respaan.
Huoneemme oli Deluxe City View, jossa Deluxe tarkoitti enemmän tilaa, City View taas käytännössä ”ei näkymiä”. Huone oli toisessa kerroksessa eli 16-kerroksisessa hotellissa melkein katutasossa, eikä terasille tehnyt mieli mennä istumaan ”näytille”. Hyvänä puolena ikkunat olivat äänieristävää mallia, emmekä kertaakaan heränneet liikenteen meluun, vaikka sitä kadulla riitti.
Huoneessa oli tilaa levittäytyä. Tarjottimella pystyi käydä aamulla hakemassa aamiaista, jos halusi syödä huoneessa.
Hotellin parasta antia oli runsas aamiaisbuffet, joka oli ihan toista luokkaa kuin amerikkalaiset hotelliaamiaiset yleensä. Hotellissa on joka päivä vaihtuva a.m. kitchen skillet eli lämmin juttu, joka oli useimpina aamuina jonkinlainen lämmin leipä tai bagel, kerran pekonia ja munia. Tämän lisäksi oli kaikki mahdolliset murot, laaja hedelmälajitelma, monta eri leipää ja leivänpäällistä, aina joku jälkiruoka – donitsireikiä, kakkua… – ja minun ehdoton lempparini, misokeitto, johon sai heittää niin paljon tofua sekaan kuin huvitti! Havaijilla näkyy aika vahvasti aasialaiset vaikutteet japanilaisten maahanmuuttajien ansiosta, mutta tämä lisä taisi olla enemmänkin hotellin aasialaisturistien takia.
Aamiainen oli katettu hauskasti ulos altaan viereen. Yhtenä aamuna satoi, ja ihmiset kyhjöttivät aurinkovarjojen alla – emme olleet vielä tässä vaiheessa hoksanneet tuoda aamiaista tarjottimella huoneeseen – mutta muuten sää suosi meitä. Havaijillahan ei ole koskaan erityisen kylmä, ja lentokenttärakennuksistakin puuttuvat seinät…
Kävimme rannalla ottamassa aurinkoa yhteensä kolmasti. Yhtenä päivänä, juuri sen sadeaamun jälkeen, oli pilvistä, ja levitimme rantapyyhkeemme simpukoiden ja korallinpalasten täplittämälle hiekalle. Parina muuna päivänä vuokrasimme rantatuolit aurinkovarjolla, mistä itse tykkäsin kovasti: on helpompi lukea kirjaa kun selkänojan saa pystyyn. Ei mikään ihme, että Waikikin ranta on noussut maailmankuuluksi, sillä se on aika uskomattoman upea. Hiekkaa silmänkantamattomiin, ja aivan kaupungin keskustassa! Janon yllättäessä pystyi nopeasti kipaisemaan läheisestä kioskista pari jääkaappikylmää kokista.
Rannalla aivan vakioauringonottomestamme vieressä järjestetään pari kertaa viikossa hulaesitys, jota jäimme eräänä iltana seuraamaan. Tai jäimme ja jäimme… minä vakuuttelin seurueen miehille, kuinka hulatanssia nyt on vaan pakko päästä katsomaan, kun kerran Havaijilla ollaan, ja lopulta kun taivutteluuni suostuttiin, jäin eturiviin istumaan nurmikolle, kun miehet siirtyivät kädet taskuissa takariviin. Joka tapauksessa minä tykkäsin!
Shown aikana bändin vanhemmat jäsenet jutustelivat Havaijin historiasta ja kulttuurista sekä kertoilivat eri instrumenteista ja käänsivät laulujen sanoja. Tanssijat olivat jotain huippupalkittuja kilpailuvoittajia – ei mitään muistikuvaa, mikä kilpailu tai mikä palkinto – ja heidän showstaan saa makua tältä videolta:
Havaijin reissustamme on jo pari kuukautta, mutta se on ollut vahvasti mielessä viimeiset pari päivää, kun Luxemburgissa on sataa tihkuttanut lievästi nollan ylittävissä lämpötiloissa. Tänään lämpötila vihdoin laski sen verran, että ulkona olevaa sohjoa pystyi kutsumaan hyvillä mielin lumeksi – ja sitä riitti!
Lumista tai aurinkoista viikonloppua kaikille lukijoille, sijainnista riippuen!
Hotellivaraussivustojen suossa olen jo monta vuotta sitten päätynyt Hotels.comin helmaan. Muillakin sivustoilla on puolensa, ja joskus saattaa olla myös järkevämpää varata huone suoraan hotellilta, mutta tässä minun kolme syytäni pitäytyä valinnassani.
1. Ilmaisia palkintoöitä kanta-asiakasohjelman kautta
Hotels.comin kanta-asiakasohjelma Welcome Rewards on yksinkertaisuudessaan nerokas: varaa sivuston kautta kymmenen hotelliyötä ja saat yhden palkintoyön ilmaiseksi. Käytännössä yö ei ole täysin ilmainen, vaan ilmaisen yön arvo on korkeintaan yöpymiesi öiden keskiarvo, ja tämän jälkeen joudut itse maksamaan ylimenevän osuuden sekä verot, jotka ovat useimmiten noin 10% hotelliyön hinnasta. Welcome Rewardseilla on kuitenkin yksi erinomainen puoli: öitä ei tarvise kerätä joltain tietyltä hotelliketjulta, kuten hotelliketjujen omissa kanta-asiakasohjelmissa täytyy, vaan öitä saa melkein kaikista palvelussa tarjolla olevista hotelleista.
Laskennallisesti Hotels.comin kautta varatessa saa siis hotelliyöstä 10% alennusta, mutta tykkään tästä järjestelmästä melkeinpä enemmän, kuin jos alennuksen saisi heti varaustilanteessa. Me olemme olleet Iiron kanssa mukana kanta-asiakasohjelmassa vähän reilu 2 vuotta, ja olemme yleensä käyttäneet palkintoyöt silloin, kun olemme olleet yhdessä lähdössä erikoisemmalle reissulle tai keskimääräistä kalliimmalle alueelle. On nimittäin paljon helpompi perustella itselleen yöpymistä vähän kalliimmassa hotellissa Manhattanilla tai vähän fiinimmässä rantaresortissa Havaijilla, kun palkintoöiden avulla hotellista jäävän maksuosuuden saa painettua murto-osaan alkuperäisestä hinnasta.
2. Nerokas karttapohjainen hotellihaku
Ehdottomasti paras ominaisuus Hotels.comissa on karttapohjainen hotellihaku, jonka saa esille klikkaamalla Katso kartalla hakutuloksista.
Tuohon kun klikkaa, päätyy karttahakuun, joka näkyy alla.
Minulle sijainti on usein tärkein kriteeri hotellin valinnassa, ja karttahaun avulla sijainti nousee todellakin arvoiseensa asemaan. Usein ”siistin” ensin kartan poistamalla näkyviltä hotellit, jotka eivät täytä antamiani ehtoja tai joissa ei ole kyseiselle päivälle saatavuutta. Sen jälkeen rupean rajaamaan hotellia haun vasemmalla puolella olevilla säätimillä: asetan maksimihinnan, minkä ylitse en halua mennä ja valitsen hotellien yleisestä tasosta ja hintaluosta riippuen asiakasarvioiden minimiksi 3,5 tai 4. Säätimiä löytyisi lisääkin vaikka millä mitalla, ja kartalle saa näkyviin myös pelkästään hotellit, joissa on ilmainen pysäköinti tai esteettömiä huoneita.
Hotellit saa näkyviin klikkaamalla kartan palluroita. Me yövyimme Waikikilla Hotels.comin kautta löydetyssä Hyatt Place Waikiki Beachissä*, joka oli lyhyen matkan päässä rannasta, oikean hintainen (noin $200 per yö joulukuun alkupuolella), huoneet olivat hyvätasoisia ja hotelli sisälsi aamupalan.
3. Mahdollisuus käyttää alennuskoodeja
Ostaessa netistä yhtään mitään kannattaa aina haeskella, josko tarjolla olisi alennuskoodeja, ja Hotels.comiin näitä on tarjolla lähes aina. Usein alennuskoodeja käyttäessä Welcome Rewards-yöt eivät kerry, mutta jos ei matkusta erityisen usein, tämä on ihan hyvä vaihtoehto. Välillä myös saatavilla olevat alennuskoodit ovat -10% tai jopa enemmän, jolloin alennuskoodeja kannattaa käyttää joka tapauksessa, ja ihan kaikista hotelleista Hotels.comissa ei edes saa Welcome Rewards-palkintoöitä. Hyvä paikka hakea Hotels.com-alennuskoodeja on CupoNation, josta löytyy alennuskoodeja myös moneen muuhun nettipalveluun.
Las Vegasissa oli koko viime viikon aurinkoista ja reilu 20 astetta ja nähtävyyksien kiertelyyn olisi voinut käyttää vielä enemmänkin aikaa, mutta oli silti ihan kiva palata eilen iltana kotiin. Tai siis oli kiva heti sen jälkeen, kun olimme saaneet hakattua jäätyneen lumen irti auton tuulilasista melkein kahdenkymmenen asteen pakkasessa tuulen ulvoessa pitkin pimeää preeriaa ja ballerinatossujen upotessa hankeen. Auto sentään käynnistyi ongelmitta – mistä emme olleet pommin varmoja etukäteen – mutta auton sisälle jättämämme vesipullot olivat syväjäässä, ja lämmitys alkoi toimia kunnolla vasta vartin värjöttelyn jälkeen. Ja jätän nyt mainitsematta kokonaan jäiset tiet, automme ”joka vuodenajan renkaat” joita suomalaiset kutsuisivat kesärenkaiksi sekä palaneen ajovalon, jota emme ole vielä ehtineet fiksata. Onneksi kotimatkalla lentokentältä ei ollut pahemmin liikennettä.
The Venetianin gondolit sisätilassa. Kyllä, taivas on feikki.
Mutta vielä postaus (tai oletettavasti monta postausta) Las Vegasista. Yövyimme vajaan viikon The Venetian -kasinon hotellissa, mikä oli hotellikokemuksista sieltä absurdimmasta päästä ja alkoi sillä, että kun saavuin hotellille vähän Iiron jälkeen, minulla kesti melkein puoli tuntia löytää itse hotellihuone. Hotelli on sanalla sanottuna valtava. Kasinosalikin on iso, mutta se ei ole edes se pahin ja sokkeiloisin osio hotellista, vaan sen kunnian vie The Grand Canal Shoppes, oikea Venetsian ”pienoismalli” (paitsi ettei se ole pieni). Kauppojen keskellä on pitkä kanaali, jossa gondolit seilaavat pitkin poikin italiaksi veisaavien gondolierien ohjaamina. Ravintoloita ja baareja hotellissa oli niin monta, että Iiron konferenssi pystyi järjestämään yhtenä iltana pub crawlin pelkästään pitkin hotellin baareja. Minun lempparini oli fast casual -ravintola Lobster ME ja lobster mac & cheese eli hummerijuustomakaronilaatikko, jota kävin syömässä peräti kahdesti; aamiaiseksi taas hain joka aamu pelihallin takaisesta food courtista bagelin ja ison kupin teetä.
The Venetianin edessä oli San Marcon torin kellotorni oikeassa koossa sekä Rialto-silta, jolla ei tarvinnut itse kävellä, vaan lentokentiltä tutut liukuhihnat kuljettivat ihmiset sillan ylitse. Vasemmalla Dogen palatsi.Käytävä, joka yhdistää pelihallin hotellin check-iniinGrand Canal Shoppesin kauppavalikoimaa ulkoa päin: Louboutinista von Furstenbergiin ja Burchista Korsiin.Hotellin sisätilojen kattomaalauksia
Itse hotellihuone oli todennäköisesti isoin, missä olen ikinä ollut. Kyseessä ei ollut mikään sviitti vaan hotellin halvin huone, vaikkei se tietenkään ollut kovinkaan halpa, ja kokoa sillä oli enemmän kuin minun Luxemburgin yksiölläni. Keittiö vaan puuttui, mutta ehkäpä sen puutetta korvaa kolme televisiota: yksi sohvan edessä, yksi sänkyjen edessä ja yksi kylpyhuoneessa, jos vaikka haluaa yhdistää suihkussa käynnin ja telkkarin katsomisen.
”Makuuhuone” on pari porrasaskelmaa ylempänä kuin ”olohuone”Vaikka toinen haluaisi katsoa urheilua ja toinen uutisia, nyt ei tarvitse valitaIstumatilaa huoneessa oli ainakin tarpeeksiKylpyhuoneessa erillinen suihku ja kylpyamme, kaksi käsienpesuallasta ja telkkari. Vessa on oven takana.
Huoneemme ei ollut kovinkaan korkealla, ”vasta” 11. kerroksessa kun yhteensä kerroksia oli 36, mutta näkymät olivat silti aika hienot: vuoria, pari kasinoa ja Venetianin uima-allasalue, joten pystyin tarkkailemaan huoneesta, milloin aurinko paistaisi altaille parhaimmasta kulmasta. Allasalueen lisäksi käytin hyväksi kasinon kuntosalia, joka oli sen verran iso, että se hakkaisi ainakin sen SATSin, josta itse aikoinaan Suomessa maksoin itseni kipeäksi. Kuntosalilla järjestettiin myös ohjattuja jumppatunteja sekä seinäkiipeilyä, mutta näistä olisi pitänyt maksaa parikymppiä ekstraa, ja tekemistä oli muutenkin tarpeeksi, joten jäi väliin.
Näkymä huoneemme ikkunasta. Vieressä kasinot Treasure Island ja Palazzo.Pyhän Markuksen torilla myytiin gelatoa.
Niin, ne ansat, mihin otsikoissa viittaan? Kaikille Vegasiin menijöille tiedoksi, että kasinoiden minibaarien tuotteisiin taikka pöydän päällä oleviin keksipaketteihin ei kannata koskea, koska niiden alla on yleensä vaaka, joka huomaa, kun tuotteet poistetaan paikoiltaan, ja niiden hinta lisätään automaattisesti huoneen laskuun. Kuulema myös Venetianin DVD-soittimen kaukosäädin oli samalla tavalla ”miinoitettu”, mutta tätä en pystynyt tarkistamaan, koska en uskaltanut koskea kaukosäätimeen. Muutenkin hotellin meno oli aika lisämaksurikasta, ja Las Vegas vaikutti olevan kone, joka on huippuunsa viritetty erottamaan matkailija varoistaan. Monelle Vegasin kävijälle tämä taitaa sopia ihan hyvin, sillä esimerkiksi mielestäni täysin ylihintaiset gondoliajelut olivat poikkeuksetta loppuun myytyjä.
Näihin herkkuihin kannattaa jättää koskematta, ellei ensin tarkista hinnastosta, että varmasti haluaa tuotteen ostaa.
Siitä kasinopuolesta kirjoittelen lisää joskus toiste. Onko kellään muilla kokemuksia pröystäilevistä kasinoista?
Berliini on mun lempikaupunki ikinä, mahtavaa matkaa sinne! :) — Sofia / Liikkeellä
Viime viikonloppuna Berliinissä ymmärsin vihdoin, miksi niin moni on täysin hullaantunut kaupunkiin. Rosoinen metropoli, jossa vaihtoehtokulttuurit puskevat kivijaloista, yhden kaupunkikeskustan sijaan joka kaupunginosalla on oma tunnelmansa, U-bahnit rämisevät tunneleissaan kellon ympäri eikä kaupunki tunnu ikinä nukkuvan ja arkkitehtuuri todistaa synkästä lähihistoriasta, jota kuitenkaan hädin tuskin huomaa ihmisistä ja elämisenilosta, jota Berliini ja berliiniläiset sykkivät.
Menipä runolliseksi, mutta pääpointtina siis, että kyllä minäkin tykkäsin, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi Berliinin reissukseni.
Matkaseurana oli Iiro, joka oli käynyt kaupungissa viimeksi kymmenisen vuotta sitten.
Alexanderplatz & Itä-Berliini
Lensimme Berliiniin Suomesta aikaisin perjantaiaamuna ja suuntasimme pienen hotellilla vietetyn välikuoleman jälkeen lounaalle Alexanderplatzille. Kyseinen paikka oli minulle aiemmin tuttu vain nimenä – en edes ollut tajunnut, että se oli aikoinaan Itä-Berliinin keskustori – joten nyt on hyvä käsitys siitä, miltä DDR:n neuvostorealistinen arkkitehtuuri parhaimmillaan näytti. Rumalta. Samalla siitä tuli kuitenkin jotenkin etäisesti mieleen jotkut suomalaiset kaupunkikeskustat. Eipä näkymä ihan hirveästi eroa siitä, että Helsingin Hakaniemessä kääntäisi selkänsä kauppahallille ja ihailisi eräänkin SAK:laisen liiton päämajaa.
Kaunista.
Alexanderplatzille näkyy TV-torni, jonne moni kiipeää ihmettelemään Berliiniä taivaalta käsin. Me suosimme näiden näkymien sijaan Panoramapunktia, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.
Deutsches Currywurst Museumin mukaan Berliinissä syödään joka vuosi 70 miljoonaa currywurstia. Tässä niistä kaksi.
Ruoka Berliinissä
Innostuimme niin saksalaisesta ja erityisesti berliiniläisestä ruoasta, että meiltä jäi kokonaan väliin myöskin kaupungissa vahvasti näkyvä turkkilainen keittiö. Ensi kerralla sitten. Lauantai-iltana lähdimme Kreuzbergiin Bergmanstrasselle syömään erään paikallisen kanssa, jonka olin tavannut viikkoa aiemmin kaupungissa pitkän välilaskun yhteydessä, ja silloin päädyimme sushille, joka oli todennäköisesti hintalaatusuhteeltaan parhainta, mitä olen ikinä syönyt. Ei ehkä ihan niin maukasta kuin jossain huippusushipaikoissa, mutta missä muualla Länsi-Euroopassa tai Yhdysvalloissa voi syödä vatsan täyteen sushia 10 eurolla? Suosittelen siis lämpimästi Aki Tatsu Sushi & Morea tuolla päin pyöriville sushin ystäville.
Oikeasta yläreunasta: baijerilainen ”makkaraparaati”, camembertilla ja lauantaimakkaralla päällystetty lämmin leipä, eisbeiniä eli berliiniläistä sianpotkaa, ja lisää makkaraa. Näistä suussasulava eisbein oli suosikkini, mutta camembertikin maistui, sillä Yhdysvalloissa kaikki hyvät pehmeät juustot ovat törkeän kalliita.
Oberbaumin silta
Tempelhofin lentokenttä
Suurkiitos kaikille Berliinin vinkkejä jakaneille, sillä niiden ansiosta tajusimme käydä Tempelhofin lentokentällä. Kyseessä on yksi kentistä, joiden kautta liittoutuneet pyörittivät Länsi-Berliinin koko huoltoa Berliinin saarron ajan 1940-luvun lopulla, mutta kenttä pyöri vielä 2000-luvulle saakka ja viimeiset kaupalliset koneet nousivat kentältä 2008. Pari vuotta myöhemmin kenttä avattiin puistoksi, ja nyt siellä liikkuivat lenkkeilijät, pyöräilijät, koiranulkoiluttajat, vauvanvaunujentyöntäjät, rullaluistelijat, skeittaajat, leijanlennättäjät ja leijaskeittaajat.
Harvemmin on mahdollisuutta pitää piknikiä keskellä kiitotietä.
Ihmisten lisäksi Tempelhofilla näkyi viihtyvän myyrät sekä yksi tuulihaukka.
Hotelli: Lindner Hotel Am’Kudamm
Kuten aiemmin kerroin, voitin Berliinin-matkan #germany25reunified-Instagram-kilpailusta. Yöpyminen oli järjestetty Lindner Hotel Am’Kudammissa* lähellä Zoologische Gartenin juna- ja metroasemaa, josta pääsi kätevästi ympäri kaupunkia – ja olisi päässyt vielä kätevämmin, ellei junalakko olisi perunut S-bahneja lauantaina. Ku’dammin shoppailukatu välkkyi yötä päivää hotellin ulkopuolella laajoine shoppailumahdollisuuksineen. Me jätimme ostostelut tällä kertaa väliin mutta tykkäsimme silti näkymistä, jotka avautuivat ylimmän kerroksen huoneestamme. Veikkaan, että tuossa huoneessa 724 oli hotellin komeimmat näkymät.
Huone oli siisti ja moderni, joten mitä muuta voi hotellilta pyytää? No aamupalapöytää! Ja se oli täällä erinomainen: laajat leivänpäällisvalikoimat, mukaanlukien himoitsemiani pehmeitä juustoja, paljon mehuja, hedelmiä ja jugurtteja, sekä lämpimiä englantilaistyylisiä aamiaisvaihtoehtoja suoraan buffetista. Viikonloppuisin aamiainen kesti puolille päivin, joten aamu-uniset on kerrankin otettu huomioon. Voin suositella hotellia lämpimästi!
Näiden mainittujen juttujen lisäksi vierailimme Stasin tutkintavankilassa ja ajelimme ympäri keskustaa segwaylla – reissun kohokohta! – mutta niistä lisää myöhemmin. Viikonloppu Berliinissä oli loistava! Seuraavaksi minulla on vuorossa se matkan tylsin osuus: matkalaukun purkaminen…
Pieni roadtrippimme toukokuussa suuntautui Verdunin sotatantereiden jälkeen kohti Alsacen viinitiloja, jonne saavuimme kahdeksalta illalla. Hetken yksisuuntaisia täynnä olevassa Barrissa autolla pyörittyämme löysimme hotellimme, jossa tylyhkö hotellinomistaja murisi, että koska emme olleet ilmoittaneet etukäteen saapuvamme vasta kuuden jälkeen, varauksemme oli peruttu ja meille ei ollutkaan hotellissa tilaa. Jaahas. Hotellinomistaja oli onneksi sen verran palvelualtis, että soitteli läpi lähiseudun muut hotellit, ja hetken jänskäämisen jälkeen saimme huoneen läheisestä Itterswillerin pikkukylästä hotelli Albertista. Ainoa ravintola kylässä oli hotellin oma, ja sielläkin keittiö oli juuri menossa kiinni, mutta ehdimme kuitenkin tehdä tilaukset, syödä herkkulliset annokset kurnivaan vatsaan ja nauttia hotellin omaa rieslingiä, tehty pihalla kasvavista rypäleistä. Tarinan opetus: jos saavut Ranskassa hotellille vasta illalla, soita ja ilmoita tästä etukäteen.
Iiro tilasi listalta annoksen nimeltä Choucroûte garnie, ”hapankaali lisukkeilla”, ja jännitti, onko yhdessäkään lisukkeessa lihaa. No oli. Kaikissa.Näkymä aamulla hotellihuoneemme ikkunastaHotellin viinipellot levisivät hotellista kaikkiin suuntiin. Jos ei haittaa syödä joka ilta samassa hyvässä ravintolassa, voin lämpimästi suositella Albertia.
Alsacen pikkukylien läpi kulkee kapea kiemurteleva tie, Route du Vin, jota pitkin turistit ajavat kylästä kylään pysähtyen aina välillä maistelemaan viinejä ja ihastelemaan maisemia. Tämä oli meidänkin suunnitelmamme, ja seuraavana aamuna suuntasimme tietä etelään. Dambachissa, seuraavassa vähän isommassa kylässä, kävimme hakemassa turisti-infosta pari patikointikarttaa ja repäisimme reippaan aamukävelyn naapurikylään ja takaisin viinipeltojen läpi. Kävelyn jälkeen olikin aika palkita itsensä spätzlellä ja rieslingillä ravintolassa, jossa käyttäydyimme kunnon turistin tavoin: ”Oho, täältä saa ostaa viiniä mukaan. Ja se on Grand cruta, ja halpaa sellaista. Pitäiskö ostaa pari pulloa? Joo ostetaan vaan.” Vasta myöhemmin tuli mieleen, että sitä kotiin ostettua viiniä olisi voinut pyytää maistaa ennen ostamista.
Dambachin pikkukylässä, noin neliökilometrin läntissä perinteistä tönöä, on yli sata viinikellaria
Iltapäivällä kävimme pikavisiitillä Colmarissa, Alsacen viinialueen pääkaupungissa, jossa turisteilu keskittyi nettikahvilan löytämiseen, koska joltakulta oli jäänyt veroilmoituksen täyttäminen vähän viime tippaan. Samalla selvisi, että helatorstain jälkisenä perjantaina ei koko Alsacessa ole yhtäkään aukiolevaa nettikahvilaa, mutta onneksi vaihtoehtoiset keinot keksittiin ja suuntasimme takaisin kohti pohjoista Route de Viniä pitkin viinikellareita kiertämään. Colmarista jäi vaikutelma, että kylä on kyllä kaunis mutta täynnä turisteja eikä mitenkään erikoinen. Suosittelen keskittymään Route de Vinin pikkukyliin.
Colmarin kivoin alue oli nimeltään La Petit VeniceJa totta kai jokaisessa itseään kunnioittavassa vanhassa ranskalaiskaupungissa on katedraali, niin myös Colmarissa.
Rajoittuneen kokemuksemme mukaan viinikellarietiketti menee niin, että marssitaan sisään ja ilmoitetaan, mitä viinejä halutaan maistella. Yleensä pari ensimmäistä maisteluannosta on ilmaisia ja lopuille on joku hinta ilmoitettu, joka unohdetaan, jos päätyy ostamaan pulloja mukaan. Jos maistattaja kysyy Vous allez acheter? niin kannattaa siis nyökkäillä ja sanoa Oui oui, kunhan viinit ovat hyviä ja järkevän hintaisia. Hinnoissa on paljonkin vaihtelua, eivätkä hintaerot välttämättä korreloi laadun vaan esimerkiksi sijainnin tai mainosten koon kanssa. Me ostimme parista paikasta pari pulloa ja yhdestä laatikollisen, mutta monet näyttivät olevan liikkeellä farmariautojen ja nokkakärryjen kanssa, ja ainakin Jean Geileriltä Ingersheimissä sai hyviä rieslingejä.
Rieslingien lisäksi Alsacessa kasvatetaan paljon gewürztramineriaEhkä noin kymmenennellä yrittämällä kuvaan ei osunut autoa maisemaa tukkimaan
Toisin kuin monessa muussa maailman kolkassa, täällä hotelliyöpymiseen ei automaattisesti kuulu aamiaista. Monessa kalliimmassa hotellissa aamiaisesta joutuu maksamaan ylimääräistä tai sitä ei välttämättä järjestetä ollenkaan, joten asia kannattaa tarkistaa hotellia varatessa. Tienvarsihotelleissa, majataloissa ja motelleissa aamiainen yleensä on koottu melko samanlaisesta sapluunasta, joka on vähän, köhöm, erilainen kuin ne notkuvat kuumat ja kylmät buffetpöydät, joihin muualla on tottunut.
Nakkeja ja egg substitute, eli munakokkelia, joka on tehty tehtaalla kartonkitölkkeihin pakatuista munanvalkuaisista
Aamiainen tarjoillaan pelkistä kertakäyttöastioista: styroksilautasia, muovimukeja, kertishaarukoita ja -veitsiä. Huvittavasti tähän mennessä kaikki lautaset, joita olen nähnyt, ovat identtisestä kuvioinnista päätelleen tulleet samasta tehtaasta.
Leipävalikoima on usein suppea, vaihtoehtoina lähinnä valkoista paahtoleipää tai bagelia, joita voi paahtaa leipägrillissä. Leikkeleitä, juustoja tai muita leivänpäällisiä ei ole, vaan tarjolla on annospakkauksissa kermajuustoa, maapähkinävoita tai marmeladia. Myös ketsupit ja sinapit nakeille tulevat annospakkauksissa.
Aamiaisen vetonaula, vohveli, päällystettynä annospakkauksesta tulleella sugar free maple syrapilla, jonka sisältölistauksessa ei ollut yhtäkään tuttua sanaa
Aamiaisen suurin vetonaula on waffle station, vohvelipiste, jossa voi paistaa itse omat vohvelinsa. Tämä toimii niin, että kaadetaan kertismukiin vohvelitaikinaa automaatista ja kaadetaan tämä eteenpäin grilliin. Grilli kiinni, kääntö ympäri, ja ajastin lähtee pyörimään. Lopputuloksena ihan mukiinmenevä vohveli (pun intended).
Vohvelipiste, kaikissa hotelleissa identtiset laitteet ja taikina-automaatit. [Kuva: Ray Sawhill]Kahvia ja teetä sai viime viikonlopun hotellissa samoista hotellin aulan termoksista, joista kahvia ja teetä saa pitkin päivää ja iltaa. Styroksimukeihin oli tarjolla myös kansia, jotta kahvia sai ottaa lähtiessä mukaan, mitä toki hyväksikäytimme.
Aamiaisella tarjoillaan kaurapuuron lisäksi perinteistä Etelä-USAn herkkua gritsiä, maissipuuroa, joka muistuttaa hieman polentaa. Omituisimman ja samalla perinteisimmän etelän palkinnon vie kuitenkin tämä:
Ei minun ottamani kuva, mutta kyllä, lautaset ovat samat! [Kuva: Jennifer Durban]Siinä on biscuits and gravy, eli pullamainen aamiaissämpylä, jonka päälle on kaadettu rutkasti valkoista kastiketta, johon on saatettu lisätä nakki- tai pekonipaloja. Siis kerrassaan oivallinen aamiainen, jos tavoitteena on sydämenpysäytys.
Murovalikoimaa. Näiden kanssa saa maitoautomaatista maitoa.
Lasten lemppari vohveleiden lisäksi ovat murot, joita mainostetaan täällä maailman terveellisimpänä aamiaisena erityisesti lapsille, a healthy start to a day, saatavilla esimerkiksi frosted eli sokerikuorrutettuna. Pakkausselosteesta sitten selviää, että yhdessä 3/4-kupin annoksessa on 11 grammaa sokeria. Täällähän ei harrasteta helppoa vertailtavuutta pakkausselosteissa, ja sisältö tulee ilmoittaa 100g:n sijaan jostain valmistajan ”annoskooksi” määrittelemästä yksiköstä, joka saattaa esim. nakkien kohdalla olla ”3/4 nakkia” tai purkkikeiton kohdalla ”puoli kuppia, purkissa yhteensä 3,5 annosta”, mutta ihmisen ymmärtämiksi yksiköiksi muutettuna frosted flakes-muroissa on 35% sokeria. Siis ihan superterveellistä.
Vielä terveellisempää on syöttää lapsille kuvan vasemmanpuoleisimpia muroja, fruit loopseja, hedelmämuroja. Hedelmäthän ovat terveellisiä ja niistä saa kaikenlaisia hyviä vitamiineja? Näistä saa myös 40% sokeria, ja hedelmät ovat yhtä kuin red 40, natural flavor, blue 2, turmeric color, yellow 6, annatto color, blue 1. Näitä hedelmämuroja popsi lähes jokainen aamiaisella istunut lapsi ja ihan merkittävä osa aikuisistakin.
Mutta se siitä murovalituksesta. Vohvelit ja bagel with cream cheese olivat ihan hyviä, ja tee oli kuumaa. Ylimääräiset kaloritkin saimme kulutettua patikoimalla pitkin vuoria, mistä lisää joskus toiste.
