Minun lukuharrastukseeni käyttämäni aika jakaantuu suunnilleen seuraavasti:
Ehkäpä etenkin tuosta punaisesta ”kakunpalasta” johtuen kaikkein syvällisimmät kirjat menevät minulta ohitse. Toisaalta arvostan mukaansatempaavia kirjoja, koska jos kirja on tylsä, sitä ei jaksa lukea keskeytyksettä monta tuntia putkeen. Jos kuulostaa yhtään tutulta, tässä viime vuodelta viisi kirjaa, joille annoin Goodreadsissa täydet pisteet:
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
Amerikkalaismies muuttaa rakkauden perässä Suomeen, kärsii kulttuurishokista ja lopulta jättää vaimonsa ja poikansa ja lähtee takaisin kotiin. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin nähdään, miten tämä on vaikuttanut mieheen, naiseen ja poikaan, ja vahvoina teemoina kirjassa kulkevat niin eläinoikeudet, sosiaalisen median kehitys ja yksityisyyden suoja kuin akateemisen maailman eroavaisuudet Suomessa ja Yhdysvalloissa.
Ulkosuomalaisena ja itse vieraiden kulttuurien kanssa painineena sekä Yhdysvalloissa asuneena kirjan parasta antia oli kulttuurien kolahtelut ja Yhdysvaltojen ja Suomen erot. Kirja on täynnä oivalluksia, joita ei ole itse tullut ajatelleeksi, mutta jotka luettuaan ei voi todeta muuta kuin: Juuri näin, näinhän se on. Kun tähän vielä lisää moniulotteiset henkilöhahmot ja jännittävän juonen, ei ihme, että kirja voitti Finlandia-palkinnon.
Jälkeenpäin jäi häiritsemään oma suhtautumiseni henkilöhahmoihin, erityisesti naiseen. Kukaan päähenkilöistä ei ole pulmunen – mies jättää perheensä, poika sekoilee omalla tahollaan – mutta näitä kahta pystyin hyvin ymmärtämään: vaikea lapsuus jne. Naista kohtaan tunsin kuitenkin suoranaista raivoa. Miten se kehtaa! Mitä ihmettä, miksi se tekee noin, älä! Loukkaannuin naiselle tavasta, jolla hän tuhosi muiden päähenkilöiden elämät, vaikka kaikkihan kirjassa vaikuttivat negatiivisesti kaikkiin. Onko kukaan muu lukenut kirjaa ja kokenut samaa? Olisinkohan ollut naiselle yhtä suuttunut, jos nainen olisikin ollut mies?
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut (2012)
Tämän kirjan ansiosta tuon nykyään esille ruokapöytäkeskusteluissa seikkaperäisiä tietoja siitä, miten tämänkin ruoan raaka-aineena ollut eläin on kärsinyt, valitan ”hyvinvointimerkin” puuteesta sekä sekavista ja mitäänsanomattomista ”all natural”-merkinnöistä amerikkalaisissa kanapaketeissa ja meuhkaan maitotölkki kädessä parsinavetoista. Tieto lisää tuskaa, mutta tämän kirjan kohdalla se on kaikki tarpeellista ja sen arvoista.
Minun oli niin helppo tykätä Elina Lappalaisen kirjasta varmaankin siksi, että olen ruokafilosofialtani hänen kanssaan hyvin samoilla linjoilla. Syön lihaa – sen verran rajoitetusti, että osa työkavereistani luulee minun olevan kasvissyöjä, mutta syön kuitenkin – ja minulle tärkeintä olisi, että eläin olisi sitä ennen saanut elää mahdollisimman hyvän elämän. Tästä (sekä parista muusta seikasta, mm. vähemmästä antibioottien ja hormonien käytöstä) olen valmis maksamaan lompakollani, mutta tällä hetkellä monesti valinnanmahdollisuutta ei ole tai se piilotetaan epämääräisen markkinointihötön alle. Lappalainen pyrkii avaamaan tätä vyyhtiä kertomalla eläintuotannosta hyvin asiallisesti ja ilman kiihkoa, kaikkia osapuolia kuunnellen ja ilman propagandan sävyä, mitä arvostan tietokirjassa (ja näköjään joku muukin arvostaa – tämähän voitti Tieto-Finlandian taannoin).
Seuraavaksi pitäisi varmaan lukea joku aiheeseen liittyvä amerikkalainen kirja, jotta saisi paremman käsityksen tuotantoeläinten kohtelusta sillä puolen rapakkoa. Ja niistä parsinavetoista: Minttu ansiokkaasti otti kirjan lukemisen jälkeen yhteyttä suomalaisiin meijereihin, ja tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että jos et halua lehmien viettävän koko talven päästään sidottuna parteen vaan haluat, että ne pääsevät liikkumaan vapaasti vuodenajasta riippumatta, niin Suomessa kannattaa suosia Maitomaan tuotteita, Juustoportti hyvänä kakkosena.
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)
Ennen tämän kirjan lukemista Biafra ei sanonut minulle kovinkaan paljoa: joku juttu vanhempieni sukupolven aikaan, jossa oli kova nälänhätä, lapsilla turvonneita vatsoja, ja sijainti jossain Afrikassa. Nyt sanoo. Tositapahtumiin perustuvan historian oppitunnin lisäksi kirja tarjosi koskettavia henkilöhahmoja, näkymän nigerialaiseen kulttuuriin ja juonen, joka paikoin nauratti, paikoin itketti.
Kirja seuraa erästä Biafran itsenäisyyttä ajavaa nigerialaista perhettä sekä heidän palvelijapoikaansa ja avaa motiiveja sille, miksi biafralaiset halusivat pois Nigerian hallinnon alta. Jos ei politiikasta ja historiasta niin välitä, kirjassa on myös hyvin kirjoitettua parisuhdedraamaa. Välillä lauletaan Biafran kansallislaulua, jonka säveltä ei tietenkään kirjassa kuule, mutta joka on kaikille tuttu Finlandia-hymni.
Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Annika blogissaan.
Kate Griffin: A Madness of Angels (2009)
Teininä luin lähes pelkästään fantsua ja scifiä. Jossain vaiheessa sitten sain yliannostuksen ja rupesin alitajuisesti karttelemaan genreä, koska liian moni lukemani kirja oli aika heppoinen. Tuntui, että fantsulle ja scifille on niin suurta tilausta tietyissä piireissä, että mikä tahansa tauhka pääsee kirjapainosta lävitse.
Sitten luxemburgilaisessa kirjapiirissä eräs mies kysäisi minulta, olenko lukenut Neil Gaimania. Totta kai olen! No siinä tapauksessa varmaan pidät tästä…
Griffinin kirjat sijoittuvat Lontooseen, joka muuten muistuttaa sitä kaupunkia, jonka me kaikki tunnemme, mutta on täynnä magiaa. Magian taitajat liikkuvat siellä keskuudessamme ja suojelevat meitä pahoilta voimilta huomaamattamme. Kuulostaa ehkä Harry Potterilta, ja sitä se vähän onkin, mutta kirja oli mukaansatempaava.
Kävi mielessä, että olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, jos tuntisin Lontoota paremmin. Kaupunki on kirjassa vahvasti läsnä paikkoineen, rakennuksineen ja metrolinjoineen.
Adam Johnson: The Orphan Master’s Son (2013)
Tämä kirja päätyi hyllyyni, kun kävin ostamassa ranskan oppikirjoja luxemburgilaisesta kirjakaupasta. Oppikirjat oli piilotettu johonkin taakse, mutta kaupan etuosassa oli alennuksessa englanninkielisiä pokkareita, ja sieltä joukosta poimin tämän pelkästään siksi, että sen kannessa mainostettiin Pulitzer-palkintoa, jonka kirja oli voittanut.
Kirja oli ehkä vuoden paras lukukokemus.
Jos olet koskaan miettinyt, millaista olisi asua Pohjois-Koreassa, niin tässä on yksi mahdollinen näkemys. En tiedä, kuinka iso osuus kirjasta perustuu todellisuuteen, kuinka iso osa kuvitelmiin tuosta salaperäisestä diktatuurista, enkä oikeastaan välitä. Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään hauskaa – ihmisiä kuolee ja heitetään vankileireille – mutta silti kirja on hauska, absurdilla tavalla. Päähenkilö on oppinut toimimaan systeemissä, jossa ei ole mitään järkeä, ja siinä järjettömässä maailmassa hän pääsee pitkälle.
Kirja on näköjään ilmestynyt viime vuonna suomeksi nimellä Orpokodin poika, ja siihen ei ole Pääkaupunkiseudun kirjastoissa edes jonoa. Hop hop lainaamaan!
Loput kirjat, joita luin helmikuusta 2014 tammikuuhun 2015, järjestyksessä parhaimmasta huonoimpaan:
- Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti: eli Miksi käytin vuoden elämästäni siivoten kaappeja, laulaen aamuisin, riidellen oikein, lukien Aristotelesta ja muutenkin pitäen enemmän hauskaa – Hyviä tutkimustietoon perustuvia vinkkejä siihen, miten olla onnellisempi, jotka eivät saaneet aikaan mitään suurta mullistusta elämässäni, mutta joista pari tarttui mukaan jäädäkseen. Hauska tietokirja, jota kannattaa lukea lyhyemmissä pätkissä.
- Katja Kettu: Kätilö – Jatkosodan loppuvaiheita Lapissa, jossa suomalainen kätilö rakastuu SS-upseeriin. Kirja pienistä ihmiskohtaloista sodan jaloissa, joka sai pidättämään hengitystä ja suremaan ihmiskohtaloita – sekä haluamaan Lappiin.
- Kate Griffin: The Midnight Mayor – Aiemmin hehkuttamani Lontooseen sijoittuvan fantasiakirjan jatko-osa, joka ei ollut ihan yhtä mukaansatempaava, mutta silti hyvä.
- Chris Pavone: The Expats – Ainoa Luxemburgiin sijoittuva englanninkielinen kirja, josta olen ikinä kuullut. Agenttijännäri, joka oli ihan ok jännärinä, mutta josta erityisesti tykkäsin siksi, että siinä pyörittiin tutuissa maisemissa.
- Jenni Linturi: Malmi 1917 – Tuokiokuvaus Pohjois-Helsingistä juuri ennen itsenäisyyttä, joka oli vähän liian irrallinen minun makuuni, mutta herätti kiinnostuksen lukea lisää oman kotiseudun historiasta.
- Jana Hensel: Zonenkinder: eilisen aatteen lapset – Käsittelee irrallisuuden tunnetta, jota DDR:ssä kasvaneet 70- ja 80-luvuilla syntyneet tuntevat Berliinin muurin hajoamisen jälkeen. Olisin kaivannut enemmän tietoa DDR:n elämästä, vähemmän itsetutkiskelua nykyajassa, mutta hyvä näinkin.
- Caitlin Moran: Naisena olemisen taito – Kirja feminismistä, josta osan tunnistan täysin, osa taas tuntuu olevan kuin toiselta planeetalta. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä kirja, mutta suomennos oli ärsyttävä; olisi varmaan kannattanut lukea englanniksi.
- Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé: vanhemmuus Pariisin malliin – Jännä sekoitus ranskalaista omituisuutta, suomalaisille itsestäänselvää kasvatustyyliä ja amerikkalaisia varoittavia esimerkkejä. Lapsettomana oli hauska lukea, koska pystyi suhtautumaan kirjan oppeihin niin ehdottomasti, ”noinhan se tietenkin menee” ja ”ei tietenkään näin”. En sitten tiedä miten lapsiperheiden vanhemmat tämän näkevät…
- Marjorie Kinnan Rawlings: The Yearling – Floridalaisen perheen elämää 1800-luvun lopussa pojan näkökulmasta. Suota, krokotiileja, käärmeitä ja karhuja, sekä yksi peuran vasa. Ihana kieli, mutta vähän hidastempoinen.
- Anja Kauranen: Tushka – Egyptiin sijoittuva kasarikirja, jossa ajan hamas on purrut ja kertojaääni lähinnä ärsyttää. Omituisella tavalla vierasta meininkiä.
- Fay Weldon: The Spa Decameron – Kirjallisuuspiirin iranilaisnainen työnsi tämän minulle sanoen, että ”tästä kaikki naiset taatusti löytävät vähintään yhden kohtalon, johon samaistua”. En löytänyt, pidin novellimaisen kirjan jokaista tarinaa aika absurdina, ja jälkeenpäin mietin, kuinka paljon minua ärsyttävät stereotypiset ”kaikki naiset”-oletukset, jotka liian usein saavat minut tuntemaan oloni epänaiselliseksi, kun en sovikaan jonkun muun määrittelemään muottiin.
Jos olet itse Goodreadsissa, saa pyytää kaveriksi! Ja jätä toki kommentti, jos olet lukenut näitä samoja kirjoja.
