Tee, tuo eteläinen talon viini

It’s known as the house wine of the South, and every family has a signature brew.

— Southern Living -lehti kertoo teestä

Nyt kaikki teen ystävät varmaan höristävät korviaan, ja minut tuntevat luulevat päässeeni paratiisiin, sillä kuulun siihen pieneen vähemmistöön suomalaisista, joka ei kahviin koske vaan kulkee koko työpäivän teekuppi kädessä. No ei sentään. Täällä kun aamiaiskahvilassa tilaa teetä, tuloksena on tällainen mukillinen:

Sweet Tea

Pöytään saa siis jääteetä, eikä mitään Nestlén persikkamaustettua vaan aidosta teestä keitettyä ilman erikoisia lisämakuja. Sokeria sen sijaan on käytetty teen valmistuksessa ällömakeuteen asti, ellei eriksee tilaa unsweet teatä. Jos haluaa perinteisen kuuman teekupin, niin pitää tarkentaa haluavansa hot tean.

Ice tea in the brewing

Talon viini tekeillä kotioloissa, hautumassa viisi pussia oolongia

Lehdessä oli vähän aikaa sitten yleisöäänestys: mistä Atlantasta saa parasta teetä? Voittaja oli paikallinen homofobisuudellaan kuuluisuutta kerännyt Chick Fil-A -kanahampurilaisketju, jossa kerran yritin tilata kuumaa teetä. Kun työntekijä vihdoin tajusi, mitä edes halusin, hän valitteli kovasti, että heillä on vain kylmää teetä ja kuumaa kahvia.

Home Town Honey

Hitunen makeutta hunajapurkista, jossa on pala hunajakennostoa. Ideoita siitä, miten kennostoa voi käyttää hyödyksi ruoanlaitossa, otetaan kiitollisina vastaan.

Alkujärkytyksen laannuttua olen alkanut päästä unsweet tean makuun. Erityisen hyvin se sopii kuumaan kesäpäivään – joita täällä riittää – mutta toimii hyvin myös sokerittomana ruokajuomana paikoissa, joissa muuten tulisi tilattua kokista.

Paluu Appalakeille

Appalachian mountains from afar

Tuolla kaukana siintävät Appalakit

Tähän mennessä aina, kun olemme lähteneet Pohjois-Georgian vuorille, on ollut vähintään puolipilvistä, suurimman osan ajasta täysipilvistä, ja näkymät ovat olleet sen mukaiset. Mutta nyt, nyt oli luvattu poutaa koko lauantaiksi, joten pakkasimme auton ja suuntasimme kohti Appalakkeja ja leutoa vähän yli kymmenen asteen kevätsäätä.

Pawn & Gun, next to a church

Tyypillinen kyläkeskus matkan varrella. Tien toisella puolella oli huoltoasema, toisella puolella kahden liikkeen kokoinen ostari, jossa toinen liike on paikallinen kirkko, toinen yhdistetty asekauppa ja panttilainaamo. Lehdessä oli muuten juuri tieto, että Yhdysvalloissa on enemmän asekauppoja kuin McDonaldesja, ja varsinkin täällä päin asekaupat ovat selvästi yleisempiä.

Ajomatkaa vuorille kertyy meiltä vajaa pari tuntia pikkuteitä pitkin. Teiden varrella oli jonkin verran hienompia taloja – todennäköisesti joko eläkepäivien asuntoja tai kesämökkejä – mutta enemmistö taloista oli mobile homeja, siis sellaisia, mitkä voi helposti iskeä kuorma-auton lavalle ja siirtää paikasta toiseen ja jotka eivät paljoa maksa, ja toisaalta joiden tornadokestävyys on olematon. Suurimmalla osalla taloista oli pickup-auto pihassa. Toisin kuin täällä lähempänä Atlantaa, jossa ne eivät ole myöskään harvinainen näky, tuntui, että siellä pickupeille saattoi jopa olla tarvetta, koska näimme myös lampaita, lehmiä ja maatiloja.

Mobile home on a hill

Mobile home kukkulan päällä. Täälläpäin ei paljoa näköesteitä kodin ja tien välissä harrasteta.

Home near the Appalachian mountains

Ei pickup-autoa pihassa, mutta sentään toinen amerikkalainen klassikko, matkailuauto, löytyy.

Jokaisessa kyläkeskuksessa oli kirkko tai kolme, joita ei oltu pilattu koolla tai komeudella. Kirkot olivat joko laudasta rakennettuja todennäköisesti yksihuoneisia pienehköjä tiloja tai sitten mobile homeja nekin. Täällä kirkkoja ei olekaan tarkoitettu arkkitehtonisesti näyttäviksi maamerkeiksi vaan ihan oikeasti tiloiksi, jonne seurakunta kokoontuu joka sunnuntai ja miksei parina muunakin viikonpäivänä.

Church at the Appalachian foothills

Hyvin yleinen kirkkotyyli ja hyvin yleinen autotyyli

McKee's Chapel

Viimeiset 20 kilometria matkasta piti kulkea pitkin metsätietä, jonka kuoppaisuus ja kivisyys välillä hirvitti, sillä automme ei ole ihan sellaisiin olosuhteisiin suunniteltu. Kännykkäkuuluvuus katosi matkan varrella ja pariin otteeseen hieman ihmettelimme, mihin suuntaan risteyksistä pitää kääntyä, kun mukaan printattu GoogleMaps-opastus ei ihan osannut neuvoa, mutta onneksi mukana oli myös patikointiopas, jossa oli neuvottu tarkemmin ajomatkat reittien lähtöpaikoille.

Forest Road

Astetta parempaa metsätietä. Huonomman kohdalla en tajunnut valokuvata.

Driving on the Forest Road

Astetta paremmalla metsätiellä Iiro innostui kokeilemaan rallikuskin uraa, ja minä kiljumaan että ajaisi hiljempaa – minulla kun oli paremmin aikaa katsoa suoraan alas rotkoon.

Which one doesn't belong?

Patikointireitin parkkipaikalla katselimme ympärillemme: jaahas, pari jeeppiä, monta pickupia, yksi SUV… ja meidän matalapohjainen avoautomme. Mikäköhän ei kuulu joukkoon?

Our car got kinda messy

Ihan hyvä ettemme vaivautuneet pesemään autoa viikkoa aikaisemmin, kun nyt se näyttää tältä.

Pääkohteenamme oli Springer Mountain, noin kilometrin korkeudella oleva vuorenhuippu, joka oli Appalachian Trailin eli Appalakkeja pitkin kulkevan kuuluisan vaellusreitin eteläinen päätepiste. Se pohjoinen päätepiste sijaitseekin vähän kauempana, nimittäin Mainessa… Parkkipaikka oli jo suht korkealla, joten nousua vuoren laelle ei ollut puolentoista kilsan reitillä enää paljoa, ja pääsimme pian nauttimaan näkymistä.

View from Springer Mountain

Appalachian National Scenic Trail

Tästä alkaa vaellusreitti, perille matkaa enää noin 3500 kilometriä

Appalachian trailia yrittää vuodessa vaeltaa päästä päähän parituhatta henkeä, mutta vain viitisensataa pääsee tavoitteeseensa. Onnistuneeksi suoritukseksi lasketaan myös se, että vaeltaa koko reitin, mutta käy välillä kotona pitämässä taukoa. Näitä kutsutaan nimellä section hikers, kun taas koko reitin kerralla vaeltaneet ovat thru-hikereita. Matka kestää noin 4-6 kuukautta ja on yllättäen jokseenkin mäkinen.

Hiking at Springer Mountain

Me kävelimme lauantaina 12 kilometrin ympyränmuotoisen reitin, joka koostui pätkästä Appalachian trailia sekä toisesta pätkästä Benjamin MacKay -trailia, joista jälkimmäinen kulkee ristiin rastiin tunnetumman vaellusreitin kanssa ja on nimetty Appalachian trailin perustajan mukaan. Sää oli erittäin miellyttävä, polulla ei tullut vastaan montaa muuta, ja näkymät olivat hienoja koko ajan, sillä toisin kuin kesällä, nyt puiden läpi näkyi vuoristomaisema muualtakin kuin näköalapaikoilta.

Iiro on Springer Mountain

Somebody's been shooting

En nyt haluaisi sanoa mitään ihmisistä, joilla on auringonpolttama niska, mutta kenelle oikeasti tulee mieleen käyttää vaellusreittiviittaa haulikkoammunnan harjoitusmaalina?

Jonkin matkaa vuorenreunaa talsittuamme polku laskeutui alaspäin alppiruusujen peittämään laaksoon, jossa pohjalla solisi pari puroa. Oli satanut koko viikon, joten puroissa virtasi mukavasti vettä, ja mitään siltoja ei tietenkään ollut. Onnistumme kuitenkin ylityksissä ilman kastumista.

Crossing a creek on Benton MacKaye Trail

Lunch time: BLT

Laakson pohjalla lounastaukoa viettämässä, eväänä BLT eli bacon-lettuce-tomato-leipä höystettynä keitetyllä kananmunalla

Not a mistletoe?

Rhodojen lisäksi laakson pohjalla kasvoi tämän näköinen pienikokoinen puu. Ihmettelin, että onko siinä misteli, mutta ilmeisesti ei. Tunnistaako joku?

Yhteensä Appalachian trailia pitkin tuli käveltyä kolmisen kilometria. Enää jäljellä siis vain 3497 km! No ei ehkä ole meidän tavoitteenamme, mutta tänne voisimme silti palata.

Rhododendrons and me

Minä ja rhodometsä toivotamme hyvää ystävänpäivää kaikille lukijoille!

Etowah – Georgian Chichén Itzá

Meistä puoli tuntia pohjoiseen – amerikkalaiseen tapaan matkoja mitataan aikana eikä pituutena, koska autolla ajaminen on ainoa tapa liikkua – sijaitsee Etowah Indian Mounds. Nimi kuulosti korvaani joltain sekalaisilta pikkukumpareilta, ehkäpä joltain haudoilta, joten emme oikein tienneet mitä odottaa, kun vierailimme paikan päällä pari viikonloppua sitten. Emme ainakaan tätä.

Etowah indian mounds

”Pikkukumpareet” olivatkin kerrostalon kokoluokkaa, parhaimmillaan 19 metriä korkeita

Etowah Stairs

Portaita kiivetessä tuli mieleen se, kun asuin taannoin 5. kerroksessa ja hissi oli rikki

1100-1500-luvulla tällä paikalla sijaitsi intiaanikaupunki, jossa oli parhaimmillaan pari tuhatta asukasta, ja joka toimi pääkaupunkina usealle ympäröivälle kylälle. Historiansa aikana kaupunki tuhoutui pariin otteeseen sodissa tai luonnonmullistuksissa, mutta yhä uudestaan asukkaat palasivat ja perustivat kaupungin uudelleen, sillä paikallinen intiaanikulttuuri oli vahvan ritualistinen ja aluetta pidettiin pyhänä. Lisäksi kaupunkialueen vieressä kulki joki, josta asukkaat saivat kehittynein kalastusmenetelmin nostettua viitisensataa kiloa kalaa päivässä.

Etowah's smaller mound

Keskikokoinen kukkula kuvattuna suurimman kukkulan päältä

Etowah indian mounds historical model

Tältä Etowah saattoi näyttää parhaimpina vuosinaan 1300-luvulla

Koska kaupunki oli rakennettu savesta ja olkikatoista, yhtään rakennusta ei ole säilynyt tähän päivään. Sen sijaan paikalla on nykyään kolme komeaa neliön muotoista kukkulaa, joista suurimman pohja on 12 000 neliömetriä. Tämän kukkulan päällä asui todennäköisesti päällikkö perheineen, kun taas paria pienempää käytettiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Aivan varmoja tästä ei olla, sillä vain pienin kukkula ehdittiin tutkia, ennen kuin Reagan sääti lain, joka suojelee intiaanihautoja arkeologisilta kaivauksilta, ja kaivaukset jouduttiin lopettamaan, sillä suurella todennäköisyydellä alueelta olisi löytynyt ihmisjäänteitä. Tämän jälkeen tutkimuksia on suoritettu läpivalaisemalla kukkuloita eri menetelmin yhteistyössä creek-intiaanien kanssa, jotka pitävät aluetta yhä pyhänä paikkanaan.

Stairs at Etowah

Alkuperäiset kiviportaat sijaitsivat suunnilleen samassa kohtaa, missä nykyään on vierailijoille tarkoitetut puuportaat

Atop the Etowah mound

Korkeimman kukkulan päältä oli ihan hyvät näköalat päällikölle tarkkailla kansansa seutuja

Hernando de Soto saattoi vierailla Etowahissa 1540-luvulla, mutta de Soton joukkojen lisäksi kukaan eurooppalainen ei ole intiaanikaupunkia nähnyt sen kukoistuksen päivinä. Kaupunki hylättiin 1500-luvun loppupuolella syystä, jota ei tiedetä varmaksi, mutta syyksi on epäilty jotain eurooppalaisten tuomaa sairautta, joka on levinnyt epidemiana intiaanien keskuudessa. Joka tapauksessa eurooppalaisten uudisasukkaiden saapuessa alueelle Etowah oli jo hylätty ja kaupunki eli enää paikallisten creek-intiaanien legendoissa. Pitkälle 1900-luvun loppupuolelle asti georgialaiset luulivat yleisesti, että Etowah olisi ollut cherokee-intiaanien rakentama, mutta 1900-luvun lopulla kävi ilmi, että cherokeet olivat itsekin uudisasukkaita alueella ja saapuneet vasta 1700-luvulla.

Etowah defence ditch

Kaupunkialueen rajalla kulki vallihauta, josta saatavalla maa-aineksella oli rakennettu kukkulat

Mound's unfinished side

Isointa kukkulaa oltiin laajentamassa 1500-luvulla, kun kaupunki viimeisen kerran hylättiin

Etowahissa käydessämme tajusimme vihdoin liittyä Georgian osavaltionpuistojen ja historiallisten paikkojen ystäväohjelmaan, joka olisi kannattanut meille jo kauan aikaa sitten. Jatkossa meillä on ilmainen pysäköinti ja sisäänpääsy näihin paikkoihin (normaalisti osavaltionpuiston pysäköinti $5, historiallisten paikkojen sisäänpääsy $5), ja lisäksi saimme kaupan päälle pari telttayöpymistä osavaltionpuistoissa. Seuraavaksi tarvitsemme vain joko takuuvarmasti sateettoman viikonlopun tai uuden teltan.

Chili

Jos ravintolan ruokalistassa lukee esim. hamburger with chili, sitä odottaa saavansa hampurilaisen, jonka sisällä on pari punaista chilipippuria. Iiro on jo pariin otteeseen tulisen ruoan ystävänä mennyt tähän with chili-lankaan ja saanut hampurilaisen (tai tacon tai salaatin tai minkälie) papujauhelihapadalla, joka muistuttaa jossain määrin suomalaisversiota chili con carnesta.

Täällä eteläisissä osavaltioissa chili on likipitäen kansallisruoka, jota kuten Suomessa hernaria saa myös tölkissä. Lähikaupassa chilitölkkejä on yhtä laaja rivistö kuin kaikkia muita säilykevihanneksia yhteensä, mutta onneksi kaupasta löytyy myös säilykepapuja, sillä todellinen chilin ystävä valmistaa tietenkin chilinsä itse, hartaudella.

Koska minulla ei ole salaista perheessä satoja vuosia kulkenutta chilireseptiä takataskussani, käytin Real Simple -lehden 09/12-numerosta löytynyttä kesäkurpitsaan ja mustapapuun nojautuvaa reseptiä. Samalla osallistun tällä ruoalla ruokahaasteeseen, jossa teemana on kesäkurpitsa, joka on muuten täällä kaupoissa aina maksimissaan 15cm pitkää eli suorastaan minikokoista Suomen jättikesäkurpitsoihin verrattuna.

Black bean and zucchini chili

Kesäkurpitsa-mustapapu-chili
6-8 annosta, 4-8 tuntia aikaa

600g naudan jauhelihaa
800g tomaattimurskaa (itse käytin makuna ”fire roasted”, mutta tavallinenkin kelpaa)
800g säilykemustapapuja
400g kesäkurpitsaa
2 keskikokoista sipulia
2 kynttä valkosipulia
4 rkl tomaattimurskaa
1 rkl chilijauhetta
1 tl oreganoa
suolaa, mustapippuria
ranskankermaa, avocadoa, korianteria

1. Hienonna sipulit. Leikkaa puolitetut kesäkurpitsat noin sentin viipaleiksi. Huuhtele pavut.
2. Lisää rautapataan jauheliha, tomaattimurska, pavut, kesäkurpitsa, sipulit, tomaattimurska, chilijauhe, oregano, 1,5 tl suolaa ja 0,5 tl mustapippuria.
3. Laita pata liedelle ja lämmitä matalalla lämmöllä 4-8 tuntia, kunnes liha ja vihannekset ovat kypsiä. Padan voi myös laittaa uuniin 150 asteeseen.
4. Nauti ranskankerman, pilkotun avocadon ja silputun korianterin kera.

Black bean and zucchini chili in the making

Tältä padan sisältö näyttää ennen hauduttamista

Meillä puolet chilistä meni seuraavana päivänä uunipaprikoiden täytteeksi. Chili-stuffed peppers, siis.

Don’t mind if I do…

Briteille kello viisi on teetunti. Täällä entisen siirtomaan eteläosissa ”tea” ei edes tarkoita teetä (kyllä, mutta siitä lisää joskus toiste), ja kello viisi on cocktail hour, drinksutunti. Emme ole valitettavasti kovinkaan usein tätä tapaa seuranneet, eikä tapa taida enää olla yhtä yleinen kuin 1900-luvun puolivälissä, mutta kun Kaupunginmuseon kaupasta tarttui mukaan drinkkikirja Southern Cocktails: Dixie drinks, party potions & classic libations, inspiroiduin perjantaina minäkin sekoittelemaan meille kreolityyliset bloody maryt.

Southern Cocktails

Etelävaltioiden kuuluisimpia drinkkejä ovat esim. hurricane, joka keksittiin kieltolain aikaan New Orleansissa ja jota nykyään myydään Ranskalaiskortteleiden kaduilla aamuyöllä isoista saaveista mukaan styroksimukeihin; mint julep, joka oikeaoppisesti tarjoillaan kirjan kannessa näkyvistä jäähdytetyistä metallilaseista ja joka on erityisen suosittu Kentucky Derby -ravikilpailun katsojien keskuudessa; ja milk punch, sokerinen maitopohjainen bourbon-drinkki, jota perinteiseti tarjoillaan boolina hopeaisesta maljasta. Kahteen jälkimmäiseen käytetään bourbonia, joka on nimetty Kentuckyn Bourbonin maakunnan mukaan, jonne vuonna 1791 skottilaiset ja irlantilaiset viskinvalmistajat mielenosoituksellisesti siirtyivät pakoon veronkerääjiä uuden viskiveron jälkimainingeissa. Kentuckyn maaperä ei suosi viskin perinteistä ainesosaa, ohraa, joten juomaa siirryttiin valmistamaan helpommin kasvatettavasta raaka-aineesta: maissista.

When one reporter asked if he had any hobbies, [Shelby Foote] replied: ”Absolutely not.” Then he added, ”I drink from time to time.”

Mississippiläinen Lewis Lord, US News & World report, 2005

Creole Bloody Mary

Bloody Mary kreolitapaan
4 runsasta lasillista

7,5 dl tomaattimehua
2,5 dl vodkaa
1 dl sitruunamehua
2 rkl piparjuuritahnaa
1 rkl worchester-kastiketta
2 tl hot saucea (esim. Tabasco)
1 tl kreolimaustesekoitusta (sisältää esim. paprikajauhetta, cayennepippuria, valkosipulia, oreganoa, timjamia)
0,5 tl jauhettua mustapippuria
0,25 tl cayennepippuria
4 tuoretta vihreää papua

1. Kaada kaikki ainesosat papuja lukuunottamatta suurehkoon kannuun tai karahviin. Sekoita.
2. Täytä lasi jäillä ja kaada juomaa päälle. Ripottele päälle kreolimaustesekoitusta ja lisää lasiin yksi vihreä papu.

Kohta meillä on lähtö Super Bowl -grillijuhliin. Saa nähdä, millainen tunnelma juhlissa on, koska ”meidän” tiimimme Atlanta Falcons pääsi neljän parhaan joukkoon mutta hävisi sitten reilun johtoaseman jälkeen San Francisco 49ersille parilla hassulla pisteellä. Minua lähetyksessä kiinnostaa eniten mainokset, sillä Super Bowlin mainospaikoista maksetaan miljoonia ja niitä varten tehdään yleensä omat mainoksensa. Tunnetuin Super Bowl -mainos taitaa olla vuodelta 1984:

Tornado tuli kylään

Tapahtui keskiviikkona, 30.1.2013:

07:45 Heitin Iiron töihin, koska tarvitsin päivällä autoa. Paluumatkalla radiossa aamushown juontajat pulisivat päivän säästä ja mainitsivat, että Pohjois-Georgiaan oli julistettu tornado watch. ”Watch” tarkoittaa täällä, että on olemassa riski sääilmiölle, kun taas ”warning” julistetaan, kun tiedetään sääilmiön jo syntyneen.

09:00 Valtakunnallisella CNN:llä puhuttiin useampi minuutti Atlantan alueen säästä ja mainittiin, että tänään saattaisi olla jopa 50% todennäköisyys, että alueella syntyy tornadoja. Ulkona puut heiluivat navakassa tuulessa. Pyysin Iiroa seuraamaan säätä ja ilmoittamaan minulle, jos iltapäivällä tulisi varoituksia, koska olin lähdössä silloin ranskantunnille.

11:17 Ranskan kertaaminen ei ehkä ollut tehokkaimmillaan, kun seurasin samalla puolella silmällä CNN:ää. Vähän ennen puolta päivää ruutuun iski breaking news: tornadovaroitus oli muutettu watchista warningiksi, ja tornado oli iskemässä parin minuutin sisään Adairsvillen kaupunkiin! Everybody in Adairsville, Georgia, go immediately inside, go into your cellars! säämies toisteli ruudussa – ilman karttaa, koska sellaista ei varmaan oltu ehdittu laatia. Mikä ihmeen Adairsville? Missä sellainen on? After Adairsville, the tornado will pass over I-75… Hei, sehän on tuo meidän vieressä kulkeva tie!! GoogleMapsista selvisi, että Adairsvilleen on meiltä useampi kymmenen kilometriä, mutta kun CNN jatkoi ulkomaanuutisilla, vaihdoin The Weather Channelille, ihan vaan kaiken varalta.

Tältä Adairsvillen tornado näytti läheltä

12:15 Adairsvillen tornado oli liikkumassa hiljalleeen poispäin meistä. Päätin, ettei pieni ripottelu pitäisi minua poissa ranskantunnilta, ja pakkailin tavaroita, kun telkkari alkoi pitää kummallista ääntä ja piippailla. Ruudun alalaitaan ilmestyi selvästi lähetykseen kuulumaton viranomaisvaroitus: thunderstorm warning, ja meidän maakuntamme oli mainittu. Kohautin olkapäitä – ei kai ukkonen niin paha voi olla? – ja jatkoin pakkailua, kun säämies selitti, että ukkosmyrsky voisi synnyttää lisää tornadoja, ja jos näin tapahtuisi, niin tornadon reitti kulkisi right about here… ja mies piirsi sääkartalle nuolen meidän naapurustomme ylitse. Jaahas, no toivotaan että niin ei tapahdu.

The Weather Channel Jan 30, 2013

12:43 Autoradion musiikki katkeaa. Prrrtsssshhh TORNADO WARNING prrhtttöööt prthööööt Tornado warning has been issued in the following counties… ja seuraavaksi lueteltiin meidän ja kahden naapurimaakunnan nimet. Paniikki. Ajan motarilla satasta, tornado tulee päälle, mitä teen?? Pari syvää henkäystä, muut autot näyttävät jatkavan matkaa samaan malliin… no ajan varmaan ranskantunnille, mikäs tässä. Loppumatkan kurkin auton peileistä lounaan suuntaan, josko siellä yhtäkkiä näkyisi tuulisuppiloita. Radiossa juontaja selitti, että erityisesti meidän kotikylässämme ihmisten pitäisi varautua.

12:58 Soitin Iirolle ja kysyin, onko hän huomannut, että hänen työpaikkansa suuntaan on tulossa tornado. ”Joo, täällä on kaivettu popcornit esille. Eiköhän tässä selvitä.”

14:15 Kurssillamme, joka on jo aiemmin kutistunut kahteen opiskelijaan, olin ainoa paikallaolija, koska kurssitoverini Becky ei ollut uskaltanut lähteä kotoaan. Ranskanopettaja selitti itsevarmasti, etteivät nämä myrskyt mitään ihmeellisiä ole, ja paljon pahempi on alijäähtynyt sade, joka muuttaa motarit peilijääksi. Ulkona pilvet olivat tummentaneet taivaan, ja päälle napsahtaneiden pihavalojen valokiilassa rankkasade kulki miltei vaakasuoraan. Opettaja käytti tilanteen hyödyksi laajentamalla sanavarastoani: C’est une tornade. Il pleut à verse.

The Weather Channel Jan 30, 2013

15:55 Lähtöni ranskantunnilta venähti ja ajoin kotiin alkavassa iltapäiväruuhkassa. Kahdeksan kaistaa suuntaansa, ja rankkasateen takia edessäolevasta näkyi lähinnä takavalot – jos niitäkään, sillä vaikka Georgiassa laki sanoo, että ajovalot pitää laittaa päälle sateella, moni ajaa silti ilman valoja.

17:00 Hain Iiron töistä ja kertasimme päivän tapahtumia. Päivän toinen tornado oli raporttien mukaan ohittanut sekä kotimme että Iiron työpaikan parin kilometrin päästä, mutta näköalaikkunan luona tilannetta seuranneet työntekijät eivät olleet nähneet muuta kuin tumman taivaan ja rankkasateet. Kotimatkalla ei näkynyt merkkiäkään mistään tuhoista. Mietin, olinko ylireagoinut? Oliko tämä sittenkään mikään ihmeellinen juttu?

Illalla katsoimme telkkarista kuvia pahimmilta tuhoalueilta ja seurasimme, kun osavaltion kuvernööri julisti pahimmin kärsineisiin maakuntiin hätätilan.

Tornado oli lennättänyt auton ilmaan ja paiskannut katolleen. [Kuva: WSB Channel 2 Action News]

Tässä oli motelli. Nyt jäljellä on yhden huoneen seinät. [Kuva: AJC]

Adairsvillen ruokakaupalle kävi vähän huonosti. [Kuva: AJC]

Meksikolaista ja meksikolaista

Iiron työpaikan lähellä on meksikolainen ravintola, jonne Iiron pari työkaveria eivät suostu menemään syömään. Koska perjantaisin syömään mennään isommalla porukalla, meksikolaista halutessa porukka ajaa syömään viiden kilometrin päähän kävelymatkan päässä olevan paikan sijaan (vaikka ei sinnekään tietenkään kävellen mentäisi).

Uteliaisuudesta kävimme sitten syömässä kyseisessä paikassa, kun eräänä perjantaina menimme lounaalle kolmistaan suomalaisen viikonloppuvieraamme kanssa. Ravintola oli siisti, asiakaspalvelu kohteliasta ja ruoka tuli nopeasti. Annokset olivat sekä maukkaita että runsaita ja kaiken lisäksi halvempia kuin sen Iiron työporukan normaalissa meksikolaispaikassa. Miksi siis boikotointi?

Vastausta emme tiedä varmasti, mutta tämän hetkinen hypoteesi on, että kyseiset työkaverit ovat teksasilaisia. Tässä lähemmässä lounaspaikassa kun ruoka on aidontuntuista meksikolaista, siinä kauemmassa paikassa taas selkeämmin tex-mexiä.

Itse tykkään kummastakin tyylistä, mutta viime viikonloppuna tuli kokattua (käsittääkseni) meksikolaisella ohjeella, kun lehdessä oli taas jonkun paikallisen ravintolan keittiön suosikkiresepti avattuna.

Brisket Tacos with Pico de Gallo

Tacoihin tuli brisket-täytteen ja pico de gallon lisäksi kermaviiliä ja guacamolea.

Brisket-tacotäyte

2-3 kg naudan rintaa (eli brisketiä)
1 tl valkosipulijauhetta
1 tl sipulijauhetta
1 tl suolaa
1 tl jauhettua mustapippuria
2 dl vettä

1. Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen.
2. Sekoita mausteet keskenään ja hiero kauttaaltaan lihaan.
3. Laita liha pataan, kaada pataan sekaan vettä, ja anna olla uunissa noin 3 tuntia.
4. Revi liha kahdella haarukalla kappaleiksi. Jos teet lihan etukäteen tai aiot säästää osan lihasta, kaada padan keitinliemi lihan mukaan.

Brisket Taco Filling

Revittyä naudan rintaa, valmiina tacoihin sellaisenaan

Pico de Gallo

4-5 pihvitomaattia tai vastaava määrä pienempiä tomaatteja
1 iso sipuli
2 tuoretta jalapenoa
2 dl sitruunamehua
suolaa maun mukaan

Pilko tomaatti sentin kuutioiksi ja hienonna sipuli ja jalopenot. Sekoita kaikki ainekset keskenään.

Pico de Gallo

Ja Georgian Absurden Turistikohde -palkinnon voittaja on…

Chattanoogan reissulla kaikki turistioppaat ja tapaamamme paikalliset toistelivat, että jos jonkun nähtävyyden käy katsomassa, niin se on Rock City. It’s a must! Kukaan ei kuitenkaan kertonut meille, mitä niin ihmeellistä tuossa nähtävyydessä on, tai miksi ylipäätään sinne pitäisi mennä. Siksi ensireaktiomme oli hieman, köh, hämmentynyt.

Rock City

Näkymä sisääntuloportin takana

Lipunmyynnissä meille lyötiin käteen kartta polusta, jota tuli seurata. Sisääntuloportin takana laskeuduimme kalliosolaan, joka oli koristeltu jouluvaloilla ja valaistuilla linnuilla, kärpässienillä ja mitä näitä nyt on. Koko kokonaisuuden kruunasi kallioista kaikuvat joululaulut.

Siis mikä tämä paikka on?

Rock City

Puutarhatonttuja. Kymmeniä puutarhatonttuja. Näiden keskellä aitauksessa vaelsi pari peuraa.

Rock City Gnome Valley

Kartan selostusta lukiessamme saimme tietää, että olimme jonkun rikkaan 1920-luvun kotirouvan harrastepuutarhassa. Rouva Frieda Carterin mies oli rakennuttanut Lookout Mountainin huipulle Georgian puolelle raja luksusomakotitaloasuinalueen, ja rouva Carter päätti perustaa naapurustoa kaunistamaan kivipuutarhan. Alueella oli sikin sokin suuria kivenjärkäleitä, jotka muodostivat solia, joiden keskellä rouva Carter käveli lankakerän kanssa muodostaen langalla tulevan puutarhapolun.

Rock City

Kivenlohkareita oli nimetty niiden muistuttamien asioiden mukaan. Tässä sienikivi.

Rock City Christmas Lights

Lisää jouluvaloja, ja taustalla soi jatkuvasti RAI RAI RAI joululaulujaaah!

Rouva Carter aloitti urakan teettämällä sikinsokin ympäriinsä risteilevän polun, johon kuului niin tunneleita kuin kivi- ja riippusiltojakin. Sen jälkeen Carter istutti puutarhaan erilaisia kivikossa viihtyviä kasveja ja lisäsi joukkoon koristeita, kuten puutarhatonttuja ja kärpässieniä. Ja lisää puutarhatonttuja, ja pari kärpässientä. Ja keinotekoisen lumiukon. Ja vielä pari puutarhatonttua.

Rock City

Kivisilta. Amerikkalaisten turvallisuushakuisuuden huomioiden yllättävää oli, että kaiteita ei oltu jälkikäteen korotettu.

Rock City

Riippusillasta oli oikeasti aika pitkä pudotus. Pari vuotta sitten tämä oli hajonnut niin, että joku oli ollut samanaikaisesti sillalla, mutta nyt se on korjattu ja it’s alright.

Rock City Snowman Rock

Lumiukkokivi.

Rouva Carterin mies herra Garnet Carter oli tällä välin keskittynyt kiinteistöbisneksiinsä sekä kehittänyt uutta golfin muotoa, sellaista missä on pieniä ratoja missä palloa voi puttailla. Herra Carter patentoi tämän ”minigolf”-urheilumuodon, avasi ison liudan ratoja ympäriinsä ja pari vuotta myöhemmin myi patentin (koska ei uskonut sen tulevaisuuteen?) ja sen sijaan alkoi kehittämään rouva Carterin puutarhaa tajutessaan, että se oli sen verran siisti paikka, että ihmiset saattaisivat haluta maksaa sen näkemisestä. Carterit myös panostivat markkinointiin pestaamalla joukon latomaalareita, jotka kiersivät USA:ta tarjoamassa teiden varsille rakennettujen latojen omistajille diiliä: maalaamme ilmaiseksi latomme, jos saamme maalata siihen mainoksen. Näitä latoja sitten maalattiin melkein tuhat kappaletta yhdeksääntoista eri osavaltioon.

See Beautiful Rock City Today

Lato Pohjois-Tennesseessä. [Kuva: Brent]

see rock city

Latojen saatua kuuluisuutta markkinointia jatkettiin jakamalla ladolta näyttäviä linnunpönttöjä lähiöiden asukkaille. [Kuva: Lisa B.]

Jonkin aikaa polkua kierrettyään päätyy näköalapaikalle, josta 1800-luvulta lähtien on väitetty näkevän hyvällä säällä seitsemään eri osavaltioon – siksi vuoren nimi on Lookout Mountain. Myöhemmin tutkijat ovat todenneet, että maapallon kaartumisesta johtuen vuorelta näkee oikeasti korkeintaan neljään osavaltioon, mutta ei anneta tämän häiritä.

Lookout Mountain

Ehkä hienoin nähtävyys Rock Cityssä on yli 40 metriä korkea vesiputous jylhissä maisemissa. Vesiputouksen kallionkielekettä kutsutaan nimellä Lover’s Leap, koska legendan mukaan kilpailevista heimoista oleva intiaanityttö ja intiaanipoika rakastuivat, ja heimojen saatua tietää tästä tyttö paiskattiin alas kielekkeeltä. Todellisuusperää lienee yhtä paljon kuin eräällä aika samankuuloisella Veronaan sijoittuvalla rakkaustarinalla.

Rock City Lover's Leap

Lover’s Leapia katsoakseen piti mennä Neon Tunnelin läpi, jossa valoa heijastettiin värillisten lasinpalasten lävitse kaikissa sateenkaaren väreissä.

Tässä kaikessa ei tietenkään ole tarpeeksi nähtävää, joten rouva Carter kaivautti kallioon luolaston, johon hän kehitteli satunäkymiä rakkaan harrastuksensa, eurooppalaisen folkloristiikan perusteella. Luolastossa soi lastenlauluja (useampia, päällekäin) ja reitin varrella olevista aukoista pystyi ihailemaan pimeässä loistavia satunäkymiä, joista osan tunnisti (Hannu ja Kerttu, Punahilkka yms peruskauraa) ja osaa ei. Koko komeuden kruunasi suuressa kammiossa oleva pienoiskaupunki, johon oli koottu kaikki sadut yhteen, ja jossa nuket tanssivat ja junat puksuttivat. Kuvittele Stockmannin jouluikkuna kertaa kymmenen ja lisää taustalle lastenlauluja ja vilkkuvia neonvaloja, niin suunnilleen siltä se näytti.

Rock City

Sisäänkäynti satuluolastoon. Tässä vaiheessa Iirolta alkoi kiinnostus loppua.

Rock City: Fairyland Caverns 18

Ja tältä se näytti sisältä. [Kuva: Arne Heggestad]

Että sellainen nähtävyys. Aika hyvin amerikkalaisessa Roadside Attraction -perinteessä. Jälkeenpäin mietti, että mitä ihmettä oikein tuli nähtyä.

Peuraa mä metsästän

No en metsästä. En ole eläessäni ampunut mitään elävää olentoa kohti. Sen sijaan tykkään syödä riistaa, sillä sen lisäksi, että sen luonnonmukainen ja suht’ kärsimyksetön elämä hivelee sisäistä hippiäni, se maistuu hyvältä. Suomesta hankin riistaa kauppahallista tai isosta lähikaupasta, joten kun syksyllä päätin ruokkia illallisvieraita kamomillalla maustetuilla peuranfileillä, marssin läheiseen isoon kauppaan, jossa on kattava lihatiski.

Sitten marssin Whole Foodsiin.

Sitten harkitsin marssimista johonkin lihatukkuun ja päädyin googlaamaan.

Trail blaze

Asiaan melkein täysin liittymättömiä kuvituskuvia läheisestä Red Top Mountain State Parkista, jossa kävimme syksyllä patikoimassa

Kävi ilmi, että riistan myyminen peurasta karhuun ja villikalkkunasta sorsaan on laitonta Georgiassa ja monessa muussakin osavaltiossa, eikä kalansaalistakaan saa myydä, ellei ole rekisteröity kalastaja. Myös Suomessa kuulema metsästysseurojen riistanmyynti on tehty vaikeaksi, mutta Suomessa syynä on terveysviranomaiset. Georgiassa tällä ei ole mitään tekemistä terveyden kanssa, sillä riistaa saa kyllä luovuttaa ilmaiseksi muille. Myös riistan vaihtaminen johonkin toiseen hyödykkeeseen on sallittua, mutta tätä varten vaihtokaupan osapuolten pitää olla jomman kumman osapuolen kotona.

Ja tätä jopa oikeasti valvotaan. Viime syksynä Washingtonin osavaltiossa saatiin kahden vuoden intensiivisen peiteoperaation jälkeen kiinni oikea riistakauppajengi. Overall, as many as five dozen people may end up being charged with several hundred criminal counts, according to WDFW deputy chief Mike Cenci. Huumekauppa ei ole mitään tähän verrattuna – tyypit olivat myyneet peuraa, hirveä ja sampea!

Lake Allatoona

Allatoona-järven rannalla sijaitseva Red Top Mountainin luonnonpuisto on saanut nimensä maan punaisesta väristä, joka johtuu sen korkeista rautapitoisuuksista. 1800-luvulla auleella toimi rautakaivos ja kauempana nykyisen padon paikalla oli ruukki.

En ole varma, mikä perimmäinen syy tälle laille on, mutta olen saanut käsityksen, että se johtuisi siitä, ettei kenenkään haluta rahallisesti hyötyvän osavaltion luonnonvaroista. Syynä on myös se, että ajatellaan, että jos metsästyksellä voisi rahastaa, villieläimet metsästettäisiin kohta loppuun. Kaatolupia jaetaan vain luonnonpuistoihin, ja omalla maalla saa metsästää niin paljon kuin sielu sietää. Syksyllä luonnonpuistojen nettisivuilla näkyi metsästysviikonloppu-ilmoituksia, jolloin puisto on suljettu muilta paitsi arvonnassa luvan voittaneilta metsästäjiltä.

Hiking at Red Top

Red Top Mountainilla oli ollut edellisenä viikonloppuna metsäpuolimaratoni

Koska peurasta ei saa hyötyä rahallisesti mutta metsästys on osan porukasta mielestä hauskin harrastus ikinä, Georgiassa toimii useampi hyväntekeväisyysjärjestö, joka ottaa vastaan peuranruhoja ja ruokkii niillä vähävaraisia. Tunnetuin järjestö on Georgia Hunters for the Hungry, joka toissa vuonna keräsi 12 tonnia peuranlihaa köyhille jaettavaksi. Täällä pitää siis peuraa saadakseen olla joko hyvää pataa metsästäjien kanssa tai köyhä, eikä jälkimmäisillekään riitä tarpeeksi, sillä lehtijuttujen perusteella hyväntekeväisyysjärjestöjen saamat lahjoitukset ovat vähentyneet, kun samanaikaisesti kannat ovat heikentyneet ja taloustilanteen takia metsästäjillä ei ole enää varaa maksaa prosessointikustannuksia.

Jenni at Red Top Mountain

Patikoimme lokakuun puolivälissä näissä varusteissa. Syksy oli oikeastaan aika jees.

Googlaamalla selvisi, että kolmas tapa saada käsiinsä peuranlihaa on soitella ympäriinsä riistalihanleikkaamoihin, joissa on aina välillä ylijäämäpeuraa, kun metsästäjät eivät ole tulleet noutamaan saaliitaan. Siis häh, miksi eivät noutaisi? Nettifoorumeiden mukaan siksi, että osa metsästäjistä ei pidä peuran mausta. Selvä.

Harkitsin hetken soittamista netistä löytämiini epämääräisiin numeroihin, mutta menin sitten helpomman kautta ja hain kaupasta nautaa.

Rentoa sunnuntaita

Piecing a puzzle

Perjantaina ja lauantaina oli ohjelmaa, joten viikonloppuna vietimme sunnuntain rentoillen koko päivän kotihousuissa rentouttavissa merkeissä. Olin antanut miehelle joululahjaksi palapelin, ja tutkimme sitten koko päivän erilaisten lentokoneiden nokkien muotoja ja värisävyeroja.

Modern Warplanes -puzzle in the making

Mukana kaikkien tunteman Hornetin lisäksi mm. ranskalainen Rafaello ja ruotsalainen Jag Skriker, tai jotain sinne päin