Jotkut äänestävät naapurikoulussa, joillakuilla muilla matkanteko äänestyspaikalle saattaa vaatia vähän enemmän. Meillä ulkomaan ennakkoäänestyspaikka löytyi sentään samasta osavaltiosta, mutta matkata piti silti iltapäiväruuhkassa puolitoista tuntia metropolialueen toiselle puolelle keskelle nukkumalähiötä.
Tässä jossain sen kunniakonsulaatin piti olla…Löytyi!Äänestyshuoneella ei ollut ruuhkaa. Äänestäneitä oli ennen meidän porukkaamme yhteensä kolme.Äänestyskoppina toimi kunniakonsulin työhuone.Äänestyksen jälkeen siirryimme keittiön puolelle kahvittelemaan, missä ne kolme meitä ennen äänestänyttä kanssa istuskelivat. Rupattelimme lopulta lohivoileipien ja pullan äärellä toista tuntia, kun nyt kerrankin osui paljon suomalaisia samaan tilaan.
Ulkomailla asuvana näitä kouluista ja työväentaloista poikkeavia ennakkoäänestyspaikkoja on tullut kierrettyä ennenkin: europarlamenttivaaleissa kipaisin kotini lähellä olevaan kerrostaloon Luxemburgin suurlähetystöön, kunnallisvaaleissa kävin vaalikahveilla Washington DC:n suurlähetystössä. Ulkomailla äänestyspaikat eivät kuitenkaan läheskään aina ole suurlähetystössä. Listalta löytyy mm:
Portland, OR
Ennakkoäänestyspaikka: Finlandia Sauna Products Inc.
Osoite: 14010-B SW72nd Avenue Portland, OR 97224-8289
Honolulu, HI
Ennakkoäänestyspaikka: Suomen kunniakonsulaatti
Osoite: Chateau Waikiki, 411 Hobron Lane, 5th Floor party room ovikoodi 352, Honolulu, HI 96815
Kieltämättä vähän harmittaa, ettei päässyt itse äänestämään party roomiin! Ja vieläpä Chateau Waikikiin, joka kuulostaa astetta päheämmältä paikalta sekin.
Ulkomailla äänestäessä harmillisin juttu on, että ei ole mahdollisuutta lykätä äänestyspäätöstä, vaan äänestämään pitää marssia ensimmäisten joukossa. Sopivaa ehdokasta monesta hyvästä vaihtoehdosta piti pohtia vielä tänäaamuna, ja olisin mieluusti ottanut valintaani viikon lisäaikaa varsinaiseen vaalipäivään asti. Tärkeintä on kuitenkin käydä äänestämässä, sillä äänestämättä jättäminen on käytännössä ääni inhokkipuolueellesi.
Nyt viikonlopuksi laskettelemaan Steamboat Springsiin!
Pääsiäinen kului Coloradon Kalliovuorilla. Winter Parkin laskettelukeskuksessa riitti lunta.
Lauantaina osallistuimme paikallisen pienpanimon järjestämään scavenger huntiin – tosin voiko panimoa kutsua pienpanimoksi, kun se on kooltaan suurempi kuin suomalainen Olvi? – ja kisan jälkeen palkinnot jaettiin auringonpaisteessa musiikin soidessa. Me emme voittaneet mitään, koska vaikka löysimme rinteestä jäniksen, jolta saimme munan, emme löytäneet mm. haisunäätää ja remonttireiskaa.
Alarinteissä jotkut laskettelivat pelkässä pitkähihaisessa, mutta ylhäällä huipuilla 3,7 kilometrin korkeudessa tuuli sen verran, että tuulenpitävä toppatakki tuli tarpeeeseen.
Winter Parkin laakson pohjalla ei enää ollut lunta, mutta kaukana häämöttävät Kalliovuorten Indian Peaksit pitävät lumipeitteensä ympärivuotisesti.
Maanantaina laskettelimme vain aamupäivän, jotta ehtisimme iltapäiväksi kotiin pari kilometriä alemmas nauttimaan auringonpaisteesta.
Perjantai-iltana, kun olimme vasta lähdössä vuorille, kävimme tankkaamassa läheisellä huoltiksella; bensa täällä preerialla on merkittävästi halvempaa kuin ylhäällä vuorilla. Koska meillä oli menoa perjantai-iltana, pääsimme lähtemään vasta kymmenen maissa illalla. Iiron tankatessa minä kävin sisällä huoltiksella hakemassa matkalle juotavaa.
Kävellessäni ostosteni kanssa tiskille vähän päälle parikymppinen punkkarilta näyttävä jätkä käveli minua vastaan ja huikkasi: I really like your dress! Kiitin, väläytimme toisillemme hymyt ja jatkoimme kumpikin matkaa.
Siis myöhään perjantai-iltana, joku satunnainen jätkä, ilman mitään taka-ajatuksia tai kummallisuuksia.
Kehuminen tuntuu tulevan amerikkalaisilta selkärangasta, ja sitä kuulee paljon. Näet kauniin mekon, kerrot siitä. Huomaat, että joku on panostanut kampaukseensa, ja sanot sen ääneen. Hassusti englantia puhuvalle voi huikata, I like your accent. Homma ei mene omituiseksi, kun pysyttäydytään ominaisuuksissa, joihin voi vaikuttaa, eikä lähdetä suoraan huutelemaan tuntemattomille Hello beautifulia.
Koska kehumisen kohteeksi päätyminen tuntuu itsestä kivalta, olen yrittänyt tässä ottaa oppia paikallisilta. Kivat kengät sulla, sun kraka sopii hyvin yhteen sun paidan kanssa, onpa hauskat korvikset! Bravuurini on kehua kaupan kassojen manikyyrejä, mikä aiheuttaa aina ihastuneen reaktion, että joku huomasi, ja välillä ajan salliessa pidemmän keskustelun eri kynsilakoista ja manikyyripaikoista.
Ja koska hyvä kannattaa laittaa kiertämään, jatkan samaa menoa myös Suomessa käydessäni. Olen joskus kuullut valitusta, että suomalaiset eivät osaisi ottaa kehuja vastaan, mutta se on ihan puppua se. Jotkut hämmentyvät kehuja kuullessaan, mutta hämmennyksestä selvittyään hekin yleensä päätyvät hymyilemään. Uskon myös vakaasti siihen, että mitä enemmän kuulee kehuja, sitä helpommin itse lähtee kehumaan muita, ja näin on positiivinen kierre valmis.
Mitä jos kaikki pistettäisiin vähän liikettä tähän positiiviseen kierteeseen?
Terveiset Coloradosta! Olen aika monta kertaa valittanut blogissa ties mistä lentohässäkästä, mutta tällä kertaa tiedossa on ilouutisia: lennot menivät loistavasti! Olikin jo aika kaiken koetun myöhästelyn ja säädön jälkeen, taisi nimittäin olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun voin sanoa näin mannertenvälisistä lennoista.
Matka meni mukavasti bisnesluokassa, jonka olin taaskin lunastanut pisteillä. Ruoka oli hyvää, palvelu erinomaista, ja sängyksi muuntuvassa penkissä pystyi nukkumaan sikeät neljän tunnin päiväunet.
Maahantulo Yhdysvalloissa tuntuu välillä olevan oma taiteenlajinsa, jossa ykkössääntö on, että nopeat syö hitaat – tai tarkemmin, nopeat ehtii jatkolennoille ja hitaat jää ruikuttamaan kentälle. Kun iso Atlantin ylittänyt matkustajalentokone purkautuu maahantuloon, viimeisenä koneesta poistuneet saavat jonottaa tovin jos toisenkin. Minä olin valinnut bisnespenkkini strategisesti A-rivin takaosasta eli lähimpää ulko-ovea, joten pääsin ulos ensimmäisenä. Putkesta terminaalin käytävälle siirtyessäni huomasin kauhukseni, että vieressä oli juuri purkautumassa toinen samanlainen kansainvälinen lento. Jaiks!
Onnekseni kyseinen Lontoon kone oli kytkeytynyt tuubiin melkein samaan aikaan oman koneeni kanssa, eikä siitä ollut ehtinyt purkutua kuin parikymmentä amerikkalaista ja brittiä. Amerikkalaiset menevät maahantulossa omaan jonoonsa, ja nykyään omien havaintojeni perusteella viime vuoden loppupuolelta lähtien ESTAlla kulkevat ohjataan myös omaan jonoonsa, joten huojennukseni oli suuri, kun viisumilla kulkijoiden (that’s me!) jonossa ei ollut ristin sielua. Suoraan virkailijalle ja nopean kahden minuutin kuulustelun jälkeen matkatavaroita odottamaan, nopein maahantuloni ikinä! Tilanne olisi ollut aika eri, jos toinen kone olisi ehtinyt purkautua kokonaan tai se olisi ollut täynnä vaikkapa ESTAttomia aasialaisia; silloin jonotus olisi voinut helposti venyä tuntiin, mihin minulla ei koneen myöhästymisen takia ollut aikaa.
Kertauksena kaikille, että ESTA on sähköinen matkustuslupa viisumivapausohjelmaan kuuluvien maiden kansalaisille (esimerkiksi Suomi ja Britannia), ja sellainen pitää olla haettuna mieluusti viimeistään kolme vuorokautta ennen USA:n matkaa Yhdysvaltojen rajavartiolaitoksen nettisivuilta hintaan $14. Tämän jälkeen ESTA on voimassa kaksi vuotta. ESTAlla kulkiessa ohjataan nykyään useimmilla amerikkalaiskentillä maahantulossa erilliseen ESTA-jonoon, jossa tiedot syötetään masiinaan, joka ottaa sormenjäljet ja valokuvan ja tarkistaa, että kyseessä on oikea ihminen. Viime vuoden puolella koneita pääsi käyttämään vain, jos oli käynyt ESTAlla maassa aiemminkin, ja vielä helmikuussa Minneapoliksenkin kentällä piti tämän jälkeen mennä vielä maahantulovirkailijan kautta, joka tarkisti tietojen oikeellisuuden ja kysyi pari kysymystä, mutta nyt kommunikointi koneen kanssa riitti ESTA-matkustajille. Ulkomaalaisten matkailijoiden maahantulo on tältä osin siis selvästi nopeutunut.
Tuulivoimaa, tuulivoimaa, tuulivoimaa… Näitä voi spottailla koneen lähtiessä Amsterdamista kohti Uutta Mannerta.
Lentomatkustamisesta puheenollen, blogissa käsimatkatavarateemalla pyörinyt Golla-arvonta päättyi pari päivää sitten, ja satunnaislukugeneraattori pullautti voittajaksi Idan seuraavalla kommentilla:
Omat matkani ovat tämän hetkisessä tilanteessa lyhyitä, euroopan sisäisiä lentoja. Näille reissulle olenkin kaivannut rullatonta matkakaveria, joka olisi niin paljon kätevämpi kuin nykyinen perässävedettävä kumppanini. Gollan sivuilla viihdyinkin aivan liian kauan kuolaamassa… Mieleeni painui erityisesti Commuter Bag BUCK / G1576, joka sopisi meikäläisen matkaan passelisti. En nimittäin pakkaa kovasti käsimatkatavaroihin. Padi, kuulokkeet, pari kirjaa ja sitten opiskelumateriaalit, joihin mielestäni on kaikkein parasta perehtyä juuri lennon aikana. Saattaa kuulostaa kummalliselta mutta toimii minulle.
Onnea voittajalle! Golla lähettää toivomasi laukun postitse, joten toivottavasti se on mukana jo seuraavalla reissulla. Ja jos et itse selvinnyt tällä kertaa voittajaksi, niin vinkiksi, että Australista kuulumisia päivittävässä pinon päällimmäinen-blogissa juhlitaan synttäreitä, joiden kunniaksi arvonnassa teetä ja symp-.. öh siis huulivoidetta!
En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.
Half Dome (2695 metriä) leirintäalueelta nähtynä
Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.
Half Domelle suositellaan lähdettäväksi jo kuuden maissa aamulla, mutta koska me olimme päässeet nukkumaan vasta vähän puolen yön jälkeen, totesimme järkevämmäksi nukkua vähän pidempään ja odotimme shuttle-bussia lähtöpaikalle puoli kahdeksan maissa.
Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.
Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.
Aki, Iiro ja ne pari aasialaista rappusillaVernal Falls: tänne saakka kannattaa jokaisen Yosemiten vierailijan kiivetä
Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.
Iiro ja joku omenapatukka varmaankin. Eväät oli ostettu Costcosta, mistä sai kätevästi 20 patukan paketteja.Vernal Falls ylhäältä päin. Korkeus 1524 metriä merenpinnasta.Kartanlukutauko Vernal Fallsien yläpäässä. Olin ostanut kartan edellisenä iltana leirintäalueen kartasta. Reitti oli niin hyvin merkitty, ettei karttaa olisi oikeasti tarvinnut, mutta siitä oli kiva aina tarkistaa, kuinka pitkä matka oli enää jäljellä.
Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.
Siellä se on!
Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.
Luontokohtaaminen polulla: harmaaorava
…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.
Tämä ei tainnut olla Half Dome. Ehkäpä Mount Broderick? Näitä omituisen muotoisia vuoria oli aika paljon, joten ne menivät meiltä sekaisin.
Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.
Myöhemmin tajusimme, että ”pilvet” horisontissa olivatkin alueella riehuvien metsäpalojen savuja.Tässä kohtaa puistonvartija tarkisti, että meillä oli arpajaisista voitettu lupa kiivetä huipulle. Puistonvartijalla oli lista luvan voittaneista, mutta varmuuden vuoksi olimme myös tulostaneet luvan mukaamme.
Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.
Matkalla ylös Switchbackeja (kuva: Aki)Minulla on jonkin asteinen korkean paikan pelko, ja suunnilleen tässä kohti se alkoi iskemään läpi toden teolla. Siksi nämä kaikki kuvat ovat Akin ottamia, koska minä en uskaltanut enää pysähtyä valokuvaamaan.Toinen syy on, että Akilla riitti kunto paremmin, kun Iiro ja erityisesti minä pysähdyimme puuskuttamaan harva se metri.Switchbackit melkein lopussa, ja siinä se häämöttääkin edessä: se viimeinen 150 metriä sulaa hulluutta.
Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.
Kun näimme näistä kuvia aiemmin, totesimme kaikki, että kuvat on vain otettu jostain tietystä kuvakulmasta, ja ne varmaan näyttävät hurjemmilta kuin mitä todellisuudessa. Ei, eivät näytä. Kyllä näistä kuvista saa ihan täysin totuudenmukaisen kuvan tuosta hulluudesta.
Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!
”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.
Ja niinhän minä sitten löysin itseni tuolta vaijereilta hillumasta. Ehkä yhdellä kiipeäjällä sadasta oli turvaköysi mukana, ja me emme kuuluneet tuohon porukkaan.
Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.
You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.
Jiihaa! Iiro otti huiputuksesta kaiken irti.Half Domen lakipiste
Meidän reppumme ja sanoinkuvaamattoman upea maisemaIiro chillaa Half Domen kielekkeelläAki samalla kielekkeellä, alas 1500 metrin pudotus
Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…
Mulla on paha olo antakaa mun olla
Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.
…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.
”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.
Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.
Ja takaisin alasÄlä katso alas.Älä päästä irti.Kestääköhän tämä? Vaijerit eivät olleet maailman tukevimmat, pari ”pylvästä” oli irti ja loputkin heiluivat.
Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.
Suunnilleen tässä vaiheessa meitä vastaan tuli puistonvartija, joka oli matkalla huipulle tarkistamaan, ettei sinne ollut jäänyt kukaan pulaan, sillä reitti olisi tältä päivältä nyt suljettu.
Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.
Peura, johon melkein törmäsimme polulla
Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.
Polulla spotattu sisilisko
Nevada Falls, jonka ohitimme John Muir Traililla
Nevada Falls vähän kauempaa
25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.
Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.
Kävelemämme reitti kartalla. Paluumatkalla kiersimme vesiputousten ohitse kiipeävän Mist Trailin John Muir Trailin kautta.
Moni varmaan huomasi pari päivää sitten Hesarin nettisivuilla Taneli Heikan kolumnin ”Vain hullu tulisi Suomeen”. Kolumnissa Heikka mm. kritisoi, kuinka Suomessa ajatellaan vain rahaa ja tavaraa, ihmettelee Suomen köyhyyttä (Jos Suomi kuuluisi Yhdysvaltoihin, se olisi yhtä köyhä osavaltio kuin Mississippi…), voivottelee Suomen heikkoa turvallisuustilannetta ja kannustaa rentoutumaan ja ottamaan mallia Yhdysvalloista.
Kommenttikenttä räjähti. Yli sata kommentoijaa jakaantui karkeasti kahteen kastiin: niihin, joiden mielestä Suomi onkin maailman viheliäisin paikka elää, rikkinäinen valtio jonka pölyt olisi hyvä karistaa jaloista mahdollisimman pian, sekä niihin, jotka ihmettelivät, oliko kolumnin tarkoitus olla sarkasmia, tai vetivät suoraan omat johtopäätöksensä: Kaveri tuntuu olevan aika pihalla.
Myös USAn suomalaisten Facebook-ryhmässä kolumni aiheutti pitkän keskustelun, jossa suurin osa nyökytteli mukana, että näinhän se on, sellainen se Suomi ja kyllä Yhdysvallat on hieno maa, kun vähemmistö ihmetteli omituista kolumnia. Moni viittasi ryhmässä juuri päättyneeseen keskusteluun, jossa oli haukuttu amerikkalaisten kyvyttömyyttä syödä veitsellä ja haarukalla (kyllä, tästä veitsi-impotenssista voi lukea selitystä Annin blogista), ja myhäili, että vaikka eurooppalaiset ruokailutavat eivät ole hallussa, niin kyllä sentään Yhdysvalloissa ollaan parhaita kaikessa, millä on väliä.
Minä olin ihmeissäni. En ole aina ollut samaa mieltä Heikan kanssa, mutta yleensä mies kuitenkin kirjoittaa kolumneja, joissa on järkeä. Tämä oli omituisen yksisilmäinen laskettelu yleistyksiä ja yksinkertaistuksia. Mistä oikein oli kyse? Ja sitten kolmannella lukukerralla huomasin lauseen, joka taisi olla koko kolumnin juju:
Toisin kuin Suomessa suomalaiseksi, amerikkalaiseksi voi täällä ryhtyä päättämällä. Sen kuin alkaa ajatella ja elää kuin jenkki. Olen alkanut.
No niinpä tietenkin! Nyt tajusin, miksi kolumni kuulosti oudon tutulta: samanlaista väitteitä olen kuullut usein amerikkalaisilta puolitutuilta, kun kotimaani tulee puheeksi. Seuraa pitkä kirjoitus, jossa pureudun näihin.
Paperilla juttu onkin sitten vaikeampi. Ellei ole sattunut syntymään Yhdysvaltojen maaperällä, kansalaisuuspapereiden saaminen ei ole helppoa.
Olemme antaneet Suomelle luonnonsuojeluliikkeen, kansallispuistoaatteen ja elämän leppoistamistrendin. Ilman amerikkalaista kulttuuria elämä Suomessa olisi kamppailua ilottoman puurtamisen kahleissa.
Onko Yhdysvalloissa muitakin arvoja kuin raha?
Totta kai on, mutta omasta näkövinkkelistäni elämä pyörii Yhdysvalloissa paljon enemmän työnteon ympärillä kuin Suomessa. Amerikkalaiset saattavat korostaa muita arvoja, mutta todellisuudessa töitä tehdään paljon enemmän ja pitempään kuin Suomessa, koska työaikasääntelyä on vähän ja lakiin kirjatut vuosilomat puuttuvat täysin. Vaikka nykyään lomaa saakin monista oman alani työpaikoista kolme tai jopa neljä viikkoa vuodessa, yli viikon pitäminen putkeen aiheuttaisi kulmakarvojen kohottelua. Rajalla saan kuulla jatkuvasti ihmettelyä siitä, miten voin käydä Yhdysvalloissa näin usein, ja että amerikkalaiselta työpaikalta minut olisi jo potkittu pois, kun en tee tarpeeksi paljon töitä. Harva amerikkalainen kieltäyisi illalla pidettävistä puhelinpalavereista perhesyihin vedoten, kun taas suomalaisten kanssa on ihan normaalia todeta, että neljän jälkeen ei enää voi jäädä palaveeraamaan, kun pitää lähteä työväenopiston tunnille tai viedä koira lenkille.
Tuntuu myös, että amerikkalaiset jäävät helpommin työpaikkoihin, jotka eivät ollenkaan nappaa, koska työpaikan menettäminen olisi paljon suurempi takaisku kuin Suomessa. Ansiosidonnaisia työttömyyskorvauksia ei käytännössä ole, ja ilman työpaikkaa terveysvakuutusmaksut kohoavat pilviin – eikä terveysvakuutusjärjestelmän ulkopuolelle parane pudota, koska silloin on aidosti riski kuolla hoidettavissa oleviin sairauksiin, koska ei ole varaa hoitoon.
Toisaalta…
Me amerikkalaiset leikimme, kokeilemme, uhoamme ja onnistumme. Raha tulee sen seurauksena. Suomalaiset ystävämme, rentoutukaa vähän. Rakentakaa vaikka joku seuraava Facebook, koko maailman yhdistävä digitaalinen leikkikenttä!
…jos jostain amerikkalaisia voi kadehtia, niin innovatiivisuudesta, pelkäämättömästä uusiin asioihin tarttumisesta, yrittelijäisyydestä ja siihen liittyvästä riskinsietokyvystä. Kun tapaan uusia ihmisiä ja kysyn, mitä he tekevät elämässään, ei ole ollenkaan tavatonta, että päivätyön lisäksi on jotain pientä, on the side. Yksi kertoo pyörittävänsä vapaa-ajallaan siivousfirmaa, toinen kertoo kehittelevänsä uutta soijafilepihviä, kolmas kertoi osallistuneensa jo viitisen vuotta sitten marihuanankasvatuskurssille, koska aavisti ennalta Coloradon myönteisen marihuanalainsäädännön ja halusi murtautua uusille markkinoille heti kuin mahdollista. Ei sen väliä, että siivousfirman kannattavuus on koko ajan kiikun kaakun, ja marihuanaviljelijä ei onnistunutkaan saamaan tarvittavia lupia, sillä soijafilepihvin kehittäjä myi bisneksensä Kraftille usealla miljoonalla ja muutti Floridaan ennenaikaiselle eläkkeelle. Aina joku onnistuu.
Siinä missä suomessa yrittäjä on mielikuvissa henkilö, joka painaa pitkää päivää, ei pääse lomalle koskaan ja sairastuessaan ei välttämättä saa minkäänlaisia yhteiskunnan tukia, niin Yhdysvalloissa entrepreneur on oman elämänsä kingi, joka toteuttaa amerikkalaista unelmaa. Tämä siitä huolimatta, että todellisuudessa yrityksen perustaminen saattaa olla kannattavampaa Suomessa kuin Yhdysvalloissa.
Meillä syvän etelän osavaltioilla on ongelmia, mutta Suomeen verrattuna useimmat niistä ovat vauraita.
Onko Suomi köyhä maa?
Ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna tämä pitää paikkansa. Suomessa autot ovat keskimäärin vanhempia, ihmisillä on vähemmän neliöitä kodeissaan ja tavaroita ostetaan vähemmän. Amerikkalaiset shoppailevat enemmän sekä siksi, että tuotteet ovat halvempia, että siksi, että ihmiset tienaavat enemmän.
Markkinatalous on mielestämme sosialismia parempi järjestelmä.
Toisaalta on hyvä muistaa, että siitä suuremmasta palkasta amerikkalaiset joutuvat sitten maksamaan oman terveydenhuoltonsa, yliopistonsa, lastensa päivähoidon ja paljon muuta, mitä Suomessa ollaan totuttu saamaan ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi valtiolta. Varallisuus on myös jakautunut Suomessa tasaisemmin. Yhdysvalloissa sikarikkaiden lisäksi on paljon köyhiä, jotka jäävät täysin yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle. Ei varmaan kovin monella suomalaisella ole aidosti pelkona joutuminen kodittomaksi.
Suomessa pelätään, että Venäjä hyökkää. Suomen raja liikkuu jatkuvasti, usein muutaman vuosikymmenen välein.
Onko Suomessa turvattomampaa kuin Yhdysvalloissa?
Maailmanpoliittinen tilanne Yhdysvalloista käsin näyttäytyy helposti turvattomana ja pelottavana. Pitkälti tämä johtuu mediasta, joka silloin harvoin, kun se puhuu maailmasta Yhdysvaltojen ulkopuolella, tykkää tarttua epäkohtiin – todellisiin tai kuviteltuihin. Ei ihme, että monen kansalaisensa mielestä Yhdysvallat on ainoa maa maailmassa, jossa on tarjolla vapautta, demokratiaa ja more opportunities.
Suomen naapurissa on Viro, vaarallinen maa. Sen henkirikostilastot ovat synkemmät kuin Yhdysvalloissa. Emme käyneet. Lähetimme panssarivaunuja.
Henkirikostilastoista puhuttaessa taas monet suomalaiset kauhistelevat Yhdysvaltojen tilannetta: siellä ne vaan heiluvat pyssyjensä kanssa, eikä ulkona uskalla kävellä ettei saa harhaluodista päähänsä! Todellisuudessa Yhdysvallat on tässä todella jakautunut maa, ja siinä missä jotkut alueet ovat oikeasti vaarallisia, on paljon suoranaisia lintukotoja, joissa ei ikinä tapahdu mitään.
Miljoonat Suomesta ja muualta entisistä sosialistimaista ovat vuosien varrella jättäneet kotinsa. Me täällä Yhdysvalloissa laillistimme juuri viiden miljoonan paperittoman maahanmuuttajan työnteon. Eihän mikään maa pärjää, jos sen työtätekevä väki vähenee.
Suhtautuuko Yhdysvallat positiivisemmin maahanmuuttajiin kuin Suomi?
Yhdysvalloissa maahanmuutto on ollut perinteisesti suuressa arvossa historiasta johtuen, rakentuuhan koko valtio maahanmuuttajien varaan. Amerikkalaisesta näkökulmasta maahanmuutto on aina jotain, joka suuntautuu Yhdysvaltoihin eikä sieltä pois, eikä Suomesta tuttua ”pitäisi karistaa Suomen tomut jaloista”-mantraa käytännössä ole olemassa. Toisaalta siitä johtuen, että Yhdysvallat on erityisen houkutteleva paikka asua monelle köyhemmistä oloista tulevalle, maahanmuuttojärjestelmä on kriisissä, ja paperittomien maahanmuuttajien työnteon laillistaminen oli laastari, jolla yritettiin paikata luunmurtumaa. Koska maahanmuuttajia ei oikein voi syrjiä lähtömaan perusteella, ja myös paperillisten maahanmuuttajien maahantuloa on ruvettu hillitsemään maahanmuuttajapopulaation kasvun pelossa, suomalaistenkin on välillä kohtuuttoman vaikea muuttaa Yhdysvaltoihin. Näistä ongelmista ei kuitenkaan tavallisen kansan puheissa kuule, ja amerikkalainen voi samaan hengenvetoon hehkuttaa maansa upeaa maahanmuuttajaperinnettä ja kirota kaupunkinsa meksikolaispopulaatiota.
Miksette te suomalaiset saa poliittista systeemiänne toimimaan? Ette kai te yritä mitään konsensusta rakentaa?
Kummassa poliittinen järjestelmä toimii paremmin: Suomessa vai Yhdysvalloissa?
Oli Eduskunnan viime päivien pelleilystä mitä mieltä tahansa ja oli kuinka väsynyt loputtomaan vatvomiseen, joka tuntuu vaivaavan suomalaista poliittista järjestelmää, niin omasta näkökulmastani se toimii silti paremmin kuin amerikkalainen järjestelmä. Suomessa en ole ikinä jättänyt äänestämättä, mutta Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmässä en ole varma, jaksaisinko vaivautua vaaliuurnille, jos asuisin alueella, jossa olisin 40% vähemmistössä, koska silloin järjestelmän ansiosta ääneni menisi hukkaan. Päättävissä elimissä kaksipuoluejärjestelmä näyttäytyy soutamisena ja huopaamisena, jossa saatetaan tehdä rohkeitakin päätöksiä, mutta vaaleissa aina oppositiopuolue lupaa valtaan päästyään pyörtää edellisen kauden aikaansaannokset. Viimeiset pari vuotta järjestelmä taas on ollut täysin halvaantunut, koska ala- ja ylähuoneissa on eri puolue vallassa, ja käytännössä mikään ei etene, koska keskusteluyhteys vastapuolen kanssa loistaa poissaolollaan.
Nytkin Suomi ottaa joka päivä lisää velkaa. Summa jaetaan työttömille, jotta he voivat elää mahdollisimman pitkään tekemättä mitään.
Niin siitä sosiaaliturvasta…
Osa amerikkalaisista tajuaa, mistä hyvinvointivaltiossa on kyse, moni taas ei. Työttömyys nähdään ensisijaisesti yksilön omana vikana ja työttömiä pidetään laiskoina. Asunnottomien suojissa ja kaduilla elävät lapsiperheet eivät paljoa saa huomiota mediassa. Toisaalta minimipalkkaduuneihin riittää työntekijöitä, kun työttömäksi joutuvat ottavat vastaan ihan mitä työtä vaan. Yhteiskunta on tässä suhteessa kovempi kuin Suomessa, hyvinvointi perustuu huomattavasti enemmän onnekkuuteen ja tämä selittänee osaltaan sitä, miksi niin moni amerikkalainen käy aktiivisesti kirkossa: jos epäonni osuu kohdalle, uskonnollisen yhteisön jäsenyys on ehkä paras tukiverkko, mitä on tarjolla. Yhteiskunnan tarjoamien tukiverkkojen puuttuessa osa kansasta on luonut sellaisen pienemmässä mittakaavassa itse.
Onneksi pääsimme turvaan tänne Yhdysvaltoihin.
Kuten niin moni muu kansa maailmassa, myös amerikkalaiset pitävät omaa maataan maailman parhaana, eikä siinä ole minusta mitään väärää. Kaiken näkemäni jälkeen minä vaan ihmettelen, miksi juuri suomalaiset vaikuttavat olevan tässä poikkeus?
Disclaimer: Koko laaja kansakunta ei tietenkään ajattele samoin, poikkeuksia löytyy joka suuntaan, ja alueelliset ja väestöryhmien väliset erot ovat valtavia. Tämäkin kirjoitus perustuu ei sen enempää eikä vähempää kuin omiin rajoitettuihin kokemuksiini ja huomioihini.
Aiheesta huolimatta nämä kuvat eivät ole Yhdysvalloista vaan Luxemburgista. Kevät on vihdoin saapunut tännekin, joten sen kunniaksi kävin tänään pumppaamassa pyörän kumit ja valokuvaamassa auringonpaistetta, kevään merkkejä ja matkalle osunutta Hollerichin kirkkoa. Tämä kuva on otettu kotikatuni nurkalta.
Yhdysvalloissa on yhteensä 59 kansallispuistoa. Itse olen nähnyt niistä noin kolmasosan, ja jokainen puisto on ollut ehdottomasti vierailun arvoinen. Siksi puistojen laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa ja ehkä vähän järjetöntäkin, mutta here goes:
5. Great Smoky Mountainsin kansallispuisto
Tämä Appalakkien vuoristossa sijaitseva kansallispuisto on vierailijamäärillä mitattuna Yhdysvaltojen suosituin: kymmenisen miljoonaa vierailijaa vuodessa. Ei mikään ihme, sillä puisto on päivämatkan päässä miljoonien amerikkalaisten kodeista, ja siellä riittää ihasteltavaa ympärivuotisesti. Me kävimme puistossa helmikuussa Georgiassa asuessamme, ja hämmästyimme, kun näimme vuorilla lunta, mikä kertoo eniten siitä, kuinka tottumattomia olimme vielä tuolloin vuoristoon. Vuoret ovat saaneet nimensä siitä, että ne peittyvät usein pilviin, joten maisemien varaan ei kannata laskea. Onneksi myös pilviin kietoutuneet vuoret ovat upea näky.
Kun maailman seitsemästä luonnonihmeestä tehdään listausta, Grand Canyon vilkkuu usein listalla. Syy tälle on kanjonin käsittämätön koko: kolmisenkymmentä kilometriä läpimitaltaan, useita satoja kilometriä pitkä, ja parhaimmillaan melkein kaksi kilometriä syvä. Mittasuhteet ovat sitä luokkaa, ettei niitä voi kunnolla käsittää, ellei ole käynyt paikan päällä ihmettelemässä, ja silloinkin on vaikeuksia uskoa silmiään. Kanjonin läheisyyttä ei voi oikein mitenkään aistia, vaan yhtäkkiä vasta ihan sen reunalla se rävähtää eteen kaikessa komeudessaan. Jos aikaa riittää, kanjonia kannattaa käydä ihailemassa sekä etelä- että pohjoisreunalta. Vaikka Grand Canyon on alueen kiistaton kruunu Arizonan ja Utahin alueella riittää toinen toistaan upeampia kansallispuistoja vaikka kuukauden reissun tarpeisiin.
Coloradossa viettämäni aika taitaa paistaa lävitse pienenä kotiseutuylpeytenä, kun nostin tämän kansallispuiston näinkin korkealle listalleni – ja harkitsin kovasti vielä korkeampaa sijaa! Jostain syystä, tämä on ainoa tälle top-listalle päässeistä kansallispuistoista, joka ei ole myös UNESCOn maailmanperintökohde, eikä Kalliovuorten eli Rocky Mountainin kansallispuisto ole yhtä tajunnanräjäyttävä kuin vaikkapa Grand Canyon, mutta yhtä kaikki se on henkeä salpaava, jos vaan tykkää upeista vuoristomaisemista. Ellei ehdottomasti kaipaa lumikenkäilemään tai laskemaan mäkeä, Kalliovuorilla kannattaa vierailla, kun puistoa halkova Trail Ridge Road on auki (noin toukokuun puolivälistä lokakuulle), jotta pääsee näkemään ne kaikkein upeimmat maisemat. Suosikkikuukauteni puistossa on syyskuu, koska silloin vapitien kiima-aika yhdistyy upeaan ruskaan, eikä näihin komeisiin sarvipäihin voi olla törmäämättä.
Jos pitäisi veikata, missä USA:n kansallispuistossa on käynyt eniten suomalaisia, veikkaukseni olisi Yosemite. Sijainti San Franciscon kupeessa auttaa, koska puisto sopii hyvin vaikka päiväreissuksi, jos ei halua jäädä yöksi. (Toisaalta, miksei haluaisi? Lämmin suositus Curry Villagen telttakabiineille.) Upea korkeiden vuorten ympäröimä laakso tarjoaa kauniita vesiputouksia, ja kansallispuistossa kasvaa myös jättiläispunapuita, niitä joiden kantoon tehdyistä aukoista voi ajaa autolla, mutta minulle puiston kohokohta tulee aina olemaan sen yllä kohoava Half Dome, puolipallon muotoinen paljas graniittivuori, jolle kiipeäminen on yksi hienoimmista vaellusmuistoistani ikinä.
Yosemiten kansallispuisto
Ottaen huomioon, kuinka upea Half Domelle kiipeäminen oli kokemuksena, on pieni ihme, etten ole kirjoittanut vielä siitä tai koko Yosemitesta yhtäkään postausta. Rimakauhua ilmassa? Täten lupaan juhlallisesti, että lopetan jahkailun, ja postaus tulee viimeistään ensi viikolla. Jos Amerikan vaarallisimmaksikin tituleerattu vaellusreitti kiinnostaa, pysykää kuulolla!
1. Yellowstonen kansallispuisto
Yellowstone on Yhdysvaltojen kansallispuistoista vanhin ja sijaitsee totaalisen keskellä ei-mitään. Ajoimme puistoon yhdeksän tuntia läpi aution Wyomingin pitkin teitä, joilla bensa-asemien välillä saattoi olla parisataa kilometriä ja kännykkäverkosta ei tietoa, ja vielä perilläkään emme oikein tienneet, mitä odottaa. Korkeina vesisuihkuina purkautuvat geysirit, sateenkaaren väreissä hohtavat kuumavesilähteet, mutaa ja rikkiä pulppuava maa ja valkoisena hohtava kuumaisema lumosi meidät, ja kun mukaan soppaan vielä heittää korkeita vuoria, upeita vesiputouksia, keltaisena loistavan kanjonin ja upeat patikointimaastot, what’s not to love?
Ja ne eläimet! Yellowstone on suojaisa satama valtaville biisonilaumoille, vuorenrinteillä puikkelehtiville paksusarvilampaille, ympäriinsä möyriville murmeleille, niityillä vaeltaville peuroille, vapiteille ja hanka-antiloopeille sekä välillä pelottavankin suurelle karhupopulaatiolle. Yellowstonessa yhdistyi elementtejä kaikista tämän listan muista kansallispuistoista, ja geoterminen aktiivisuus korotti sen mahtavuuden potenssiin kymmenen. Jos valitset vain yhden Yhdysvaltojen kansallispuistoista matkakohteeksi, valitse Yellowstone.
Vasemmalla Iiro ihmettelemässä Death Valleyn suola-aavikkoa, oikealla näkymä Great Sand Dunesin kukkuloilta
Jos tässä top-listassa olisi ollut enemmän kuin viisi kohtaa, seuraavaksi listalle olisi varmaankin änkenyt Death Valleyn kansallispuisto, jossa kiersimme katsomassa vuorenhuippuja, laakson pohjan aavikoita ja värikkäitä kalliomuodostelmia sekä ihmettelimme yölämpötilaa, joka ei tippunut alle 35 asteen. Toinen mieleen painunut kokemus kansallispuistosta on aikainen patikointi Great Sand Dunesien satoja metrejä korkeille hiekkadyyneille sekä telttailu niiden vieressä, vaikka koko telttailu meinasikin mennä plörinäksi juuri voimaan astuneiden syysaikataulujen lukittua puistonvartijoiden keskus nenämme edestä. Tämä on kuitenkin vain listaus niistä puistoista, joissa olen itse vieraillut. Jos kokemukseni olisi laajempi, ehkäpä joku näistä tunkisi listalle mukaan:
Denalin kansallispuisto Alaskassa näyttää kuvien perusteella vuorista ja eläimistä pitävän matkailijan unelmalta. Alaskaan tekisi mieli lähteä muutenkin jäätiköiden takia, ja tästä matkakuumeesta on syypäänä Elina, joka kirjoittaa mm. Denalista Vaihda vapaalle -blogissa.
Evergladesin kansallispuisto Floridassa on rämettä ja alligaattoreita siellä, mihin yleisesti kuvitellaan aurinkorantoja ja asutusta. En ole koskaan käynyt Etelä-Floridassa, mutta jos puheissa oleva Miamin reissu konkretisoituu niin tätä ei voi jättää väliin. Kuvan ottanut Teea kirjoitti juuri Evergladesista Curious Feet-blogissa.
Badlandsin kansallispuisto Etelä-Dakotassa on ollut jossain mieleni taka-alalla tosi karuna paikkana, kunnes toissaviikolla lensin alueen ylitse ikkunapaikalla ja pääsin vilkuilemaan maisemia pilvettömältä taivaalta käsin. Vau! Tästäkin kansallispuistota löytyy kuvia englanninkielisestä 59 National Parks-blogista, jossa pariskunta kiertää kaikki USA:n kansallispuistot 59 viikossa.
Glacierin kansallispuisto Montanassa on siellä kulmassa Yhdysvaltoja, mistä tiedän hyvin vähän – liian vähän. Kean kuvat Glacierista Deep Red Blues-blogissa ovat kuitenkin sen verran upeita, että hingun minäkin paikan päälle.
Kansallispuistojen lisäksi National Park Servicellä on hoidettavanaan myös kansallismonumentteja, virkistysalueita ja historiallisia reittejä, ja Yhdysvaltojen reissua suunnitellessa NPS:n nettisivut ovat minulle ihan ykköspaikka, mistä inspiraatiota lähden hakemaan.
Tämän postauksen piti alunperin olla otsikolla Viikko arkea Luxemburgissa, mutta ennalta valittu viikko ei ollut kovinkaan arkinen eikä edes erityisen Luxemburgissa: Viikko alkoi teknisten vikojen, ”45 minuuttia” – ”2 tuntia” – ”4 tuntia” -myöhästelyepisodin ja lopulta lennon peruuntumisen takia Minnesotassa lentokenttähotellissa. Kirjoitan niin paljon matkustelusta ja lomista, että ajattelin vaihteeksi jakaa blogissa, miltä minun arkeni näyttää, mutta ehkä minun pitää kirjoittaa aiheesta joku toinen viikko.
7.00 Herätys hotellihuoneessa Minneapolisissa. Läppäri auki ja etätöitä. Luen viikon loman aikana kertyneitä sähköposteja ja käyn läpi asiakkaan tarpeita ja vaatimuksia järjestelmän seuraavaa versiota varten.
11.00 Lähtö läheiseen Mall of Americaan syömään lounasta ja ostamaan vaihtovaatteita; ruumalaukku jäi lentokentälle säilöön.
Mall of Americassa, Yhdysvaltojen suurimmassa ostoskeskuksessa, on sisällä mm. huvipuisto
12.15 Ostostelut tehty, joten istahdus Long John Silversiin syömään uppopaistettua kalaa, uppopaistettua langustia ja uppopaistettua jotain-mistä-en-ottanut-selvää.
13.30 Ratikka kohti lentokenttää. Lyhyen matkan varrella jäisiä perunapeltoja.
14.30 Lasi viiniä loungessa ja puhelu Iirolle. ”No näkyikö ostoskeskuksessa terroristeja?” Ei näkynyt, uhkauksista huolimatta.
16.00 Lentokoneessa. Hetken rullailun jälkeen kapteeni kuuluttaa, että ”arvot” eivät ole kunnossa, varmaankin koska koneen moottorit ovat viettäneet yön Minnesotan hyytävässä pakkasessa. Epätoivoinen olo.
16.45 Kapteeni kuuluttaa, että tyhjäkäynti sai arvot kohdilleen, ja olemme valmiita lähtöön. Vaihdan pari penkkiä taaemmaksi tyhjälle keskiriville, ja kahden elokuvan jälkeen (Whiplash & Fury) ojentaudun pitkäkseni nukkumaan.
Tiistai
07.00 Pyörät iskeytyvät Pariisin kentän kiitoradalle.
08.15 Vaatteiden vaihto ja laittautuminen lentokentän vessassa. En mene töihin joogahousuissa.
Käsimatkatavaroissa vaihtovaatekerta ja pokkari
09.35 Luxairin pikkukone lähtee rullaamaan. Edessäni istuva kakara vetää penkkiä taaksepäin jo ennen nousukiitoa, ja vieressäni istuva teini yskii jatkuvasti päälleni.
10.35 Nappaan laukkuni matkatavarahihnalta. Luxemburgilainen tullimies kyselee, olenko ostanut jotain Yhdysvalloista, mutta on kiinnostunut todellisuudessa vain elektroniikasta.
11.08 Töissä täysi härdelli päällä. Vartin kuulumisten vaihtamisen jälkeen lähden jahtaamaan työkavereita avoimilla asioilla. Painostan koodaajat palaveeraamaan puoliksi lounastunnin päällä, koska se on ainoa kaikille sopiva hetki.
12.58 Kipitän romanialaisen työkaverini kanssa syömään.
14.00 Kuuntelen kaksi tuntia presistä, josta ensimmäinen puolikas on mielenkiintoista, toisella puolikkaalla vääntelen niskojani, jotta en torkkuisi.
16.15 Takaisin työpisteellä. Käyn lävitse työkaverin kanssa yhteisiä kantojamme kahteen huomiseen palaveriin. Pitkä puhelu Brysselissä istuvalle kollegalle hommasta, jonka lupasin hoitaa, koska luulin sen olevan pikkujuttu, mutta joka ei sitten ollutkaan, ja josta on myös palaveri huomenna.
17.25 Juoksu ympäri toimistoa varmistamassa, että ihmiset, joille haluan vielä tänään puhua, eivät ehdi lähteä kotiin. Viime tipassa tulleiden uusien vaatimusten läpikäyntiä kolmen eri ihmisen kanssa.
18.30 Saan puhuttua viimeisenkin työkaverin kanssa. Printtaan huomiselle tarvittavat paperit ja huikkaan graafikolle bonsoirit vetäessäni matkalaukkua kohti ovea.
18.52 Avaan kotioven, työnnän matkalaukun sisään, ja suuntaan kauppaan.
19.25 Jouduin odottamaan patonkiani kymmenen minuuttia, koska joku äijä nappasi viimeisen edellisestä satsista nenäni edestä, mutta se ei haittaa, koska kainalossani lämpöä hohkava patonki on vielä kotiin saavuttua tulikuuma.
19.40 Sohvalle dippailemaan patonkia humukseen ja nauttimalla sitä pehmeän ranskalaisen juuston kera. Katson jakson Boardwalk Empirea ja menen nukkumaan.
Keskiviikko
6.59 Herään sopivasti puoli minuuttia ennen kellon soittoa.
8.05 Ostan juna-asemalta teetä ja croissantin, nappaan aamun ilmaisjakelulehden ja astun junaan. Matkalla luen ensin lehden, valmistaudun päivän ensimmäiseen kokoukseen, ja lopulta luen tunnin Vadelmavenepakolaista.
Matkan varrella Belgian maaseutu on kääriytynyt sumuun.
11.00 Saapuminen Brysseliin. Haen EXKistä lisää teetä.
11.30 Löydän oikean kokoushuoneen. Miittari venähtää, mutta se ei haittaa, sillä saamme asioita aikaiseksi.
13.10 Juoksen kaverin työpaikalle hakemaan hänet lounaalle vuohenjuustobagelille.
14.00 Iltapäivän kokousputki alkaa. Vastailen kysymyksiin, teen ehdotuksia, ja lupailen asioita tapahtuvan. Välissä juoksen rakennuksesta toiseen.
16.45 Viimeinen kokous loppuu. Juoksen kohti junaa. Asemalla olo alkaa tuntua hassulta. Matkalla laattaan vessassa useaan otteeseen ja makaan sikiöasennossa penkillä.
20.05 Normaalisti kävelen kilometrin asemalta, mutta nyt otan bussin, ja harkitsin vakavasti taksia. Huhuilen whatsapissa, löytyisikö keltään kaverilta appelsiinimehua, koska kaupat ovat jo kiinni. Diagnosoin mahdollisen noroviruksen ja laitan jo illalla sängynpohjalta mailia töihin, että huominen jää väliin.
Torstai
12.57 Nousen vihdoin sängystä katkonaisesti nukutun yön jälkeen.
13.30 Keitän ravioleja, ja saan syötyä neljäsosan. Katson uusimman John Oliverin ja kolme jaksoa Boardwalk Empirea.
18.20 Vessapaperi on loppumaisillaan, enkä todellakaan ole kaupassakäyntikunnossa. Päätän jäädä saikulle myös huomenna.
21.30 Katson vihdoin Mintun suosituksesta pari jaksoa The Nordenia, ja niiden perusteella ihan helmi TV-ohjelma kulttuurien eroista. Syön pari näkkileipää.
Esimerkki dokkarista, jossa georgialaispastori käy tutustumassa Pohjoismaiden uskonnollisuuteen. Dokkarit ovat katsottavissa Yle Areenassa myös ulkomailta käsin.
keskiyö Kirjoitan blogia, eniten järkevä asia mihin tänään pystyn. Kohta voisi mennä nukkumaan.
kahden maissa Ei nukuta, kun tuli nukuttua viime yönä niin paljon.
neljän maissa Ensimmäistä kertaa nälkä yli vuorokauteen. Syön vielä kolmannen näkkärin.
kuuden maissa No niin, tämä yöhän meni peräti mainiosti…
Perjantai
12.00 Olin laittanut herätyskellon soimaan ja nousen ylös, jotta unirytmi ei menisi totaalisesti päin prinkkalaa. Kaameat vatsakivut, vaivun takaisin sänkyyn.
14.00 Uusi yritys, ravioleja vatsaan. Pari jaksoa The Nordenia, blogeja, ja Meren katedraalin aloitus.
16.38 Raviolit pysyvät vatsassa ja vatsakipu on häipynyt. Päätän, että kipeänä olo saa luvan loppua tähän, ja aloitan kyselemään kavereiden viikonloppusuunnitelmia.
18.27 Aivotonta netissä roikkumista. Se mekko on sinimusta, ei valkokultainen.
19.15 Soitan Skypestä Iiron kännykkään, joka ohjaa auton kaijuttimiin. Minä istun Luxemburgissa sohvalla, Iiro huruttaa toisella puolella maailmaa motaria pitkin lentokentälle. Nykytekniikka on ihmeellistä.
22.00 Iltapalaksi kreikkalaista salaattia ja pari jaksoa Nordenia, jonka jälkeen eksyn vielä lukemaan Ruskeita tyttöjä. Nukkumaan vähän puolen yön jälkeen.
Lauantai
9.30 Heti herättyä päivän suunnitelmien lukkoonlyöntiä. Belgian luolat kiinnostaisi, mutta kaverin päivystysvuoron takia ei voi poistua maan rajojen ulkopuolelle. Päätämme sen sijaan lähteä Echternachiin, Luxemburgin vanhimpaan kaupunkiin.
11.55 Treffit parin kaverin kanssa bussipysäkillä. Kuulumisten vaihto haparoivalla ranskalla, ranskan puhumiseen kestää aina hetki tottua.
12.45 Bussi saapuu Echternachiin. Lounasaikaa jäljellä enää tunti, joten etsimme söpön viinibaaribrasserien. Herätämme ilmeisesti positiivista huomiota, sillä ruokailun päätteeksi kokki tulee tarjoamaan digestiivit.
14.00 Käymme Echternachin luostarin basilikassa, joka on alunperin 600-luvulta, mutta joka on viimeksi rakennettu uudestaan natsien hyökkäyksen jäljiltä. Yritämme turisti-infoon, mutta se on kiinni.
14.20 Kolkuttelemme esihistoriallisen museon ovia. Museo on kylttien mukaan auki maanantaita lukuunottamatta joka päivä klo 10-12 ja 14-17, mutta ovi ei aukea eikä sisällä ole ketään. Perusmenoa.
15.00 Kävelemme auringonpaisteessa järven rannalle taputtelemaan lampaita. Yritämme katsomaan roomalaisen kartanon raunioita, mutta ne aukeavat vasta huhtikuussa. Takaisin keskustaa kohti, kaupasta limsaa ja suklaata ja istumaan aurinkoon Sûre-joen rannalle katsomaan, kun ankat yrivät uida kovan virtauksen poikki Saksaan.
Echternachin lampaat ja yksi kili
17.15 Bussi takaisin Luxemburgin kaupunkiin. Kaupan kautta kotiin. Syön, lakkaan kynnet ja editoin valokuvia.
21.30 Tapaan kaverit uudestaan baarissa. Mukana myös kaverinkaveri, jolla on myöhäisillan treffit pari tuntia myöhemmin. Hehkutan PKN:ää potentiaalisille Euroviisu-äänestäjille.
23.30 Kaverinkaveri lähtee treffeilleen ja me päätämme vaihtaa baaria. Espanjalaisbaariin ei mahdu, joten lähdemme yökerhoon.
00.30 Ensimmäistä kertaa tanssilattilla yli puoleen vuoteen, DJ soittaa Lady Macarenaa ja Bomfunk MCsiä. Ympärillä 18-50-vuotiaita, keski-ikä yli 30. Jos Luxemburgissa on teinihelvettejä, en ole niistä tietoinen.
01.45 Spottaamme tanssilattialla kaverinkaverin tanssivan sylikkäin treffikumppaninsa kanssa. Reagoimme aikuismaisesti eli hypimme, osoittelemme ja vislaamme, jotta meidät varmasti huomataan.
03.48 Vedämme takit päälle narikassa ja laulamme portaissa Backstreet Boysin Everybodyn tahtiin. Kävellen kotiin.
Yökerhossa kierteli valokuvaaja
Sunnuntai
11.30 Ylös sängystä. Teetä, aamiaista ja Boardwalk Empiren viimeisen kauden loppuun katsominen.
Vinkki kaikille Yhdysvaltojen kansallispuistoihin suuntaaville: tarkistakaa puistonvartijoiden vetämien ohjelmien aikataulut, mielellään jo etukäteen kansallispuistojen nettisivuilta. Me olemme aiemmin käyneet kuuntelemassa luentoja, osuneet ohjatuille kierroksille, ja nyt kerrankin osallistuimme ohjelmaan, jota varten piti soitella varausta Skypen kautta jo viikko etukäteen. Kävimme nimittäin lumikenkäilemässä!
Puistonvartija Chelsea ja innokkaat lumikenkäilijät Bear Lakella
Lumikengät vuokrasimme etukäteen boulderilaisesta suksivuokraamosta noin $10:n maksua vastaan, mutta itse puistonvartijan vetämä ohjelma oli ilmainen, kuten myös puiston sisäänpääsy President’s Dayn kunniaksi. Ajoimme puolilta päivin Bear Laken parkkipaikalle, jossa toistakymmentä ihmistä jo sitoi lumikenkiä jalkaan. Koska ohjelma oli tarkoitettu vasta-alkajille, aluksi puistonvartija Chelsea tarkisti, että kaikkien kengät oli sidottu kunnolla jalkaan, jonka jälkeen kaikki esittäydyimme ja valitsimme itsellemme puistossa esiintyvän tunnuseläimen. Minä olin pika, Iiro keltavatsamurmeli, ja Iiron siskonpoika ja lanko olivat hiirihaukkoja, jollaisen olimme nähneet aiemmin päivällä liitelevän taivaalla.
Iiro, minä ja siskonpoika Kasper ihmettelemme, minne seuraavaksi. Kaikilla muilla oli kävelyllä mukana sauvat, me olimme jättäneet ne kotiin, mutta hyvin selvittiin.
Opastuksessa Chelsea puhui lähinnä luonnosta, ympäristöstä ja elämän kiertokulusta Kalliovuorilla. Välillä jaettiin vinkkejä lumikenkäilyyn, mutta se oli niin helppoa, ettei vinkkejä paljoa tarvittu. Vaikeinta oli hallita hengitystä, kun yli kolmen kilometerin korkeudella ohuessa vuoristoilmassa ylämäkeen kävelykin pisti puuskuttamaan.
Ennen järven jäälle menoa puistonvartija kannusti kaikkia, ettei se ole ollenkaan vaarallista ja kyllä jää ihan varmasti kantaa. No ei tosiaan hirvittänyt kun kuuli, että jäätä oli 30cm.
Mutta siitä luonnosta: ero alempana sijaitsevan vuoristometsän ja ylempänä sijaitsevan subalpiinisen metsän välillä oli häkellyttävä. Vuoristometsässä moni puu oli kelottunut vuoristomäntykovakuoriaisten tuhojen takia, mutta subalpiinisessa metsässä nämä tuholaiset eivät enää pärjänneet, ja puut loistivat vihreinä keskellä talvea. Opimme myös, miten erottaa toisistaan spruce ja fir, suomeksi kuusi ja kuusi, mutta jälkimmäinen tunnetaan välillä myös pihtana. Muistisääntö on, että sprucen neulaset ovat spiky ja square – pyöreähkö läpileikkaus, jonka ansiosta niitä on helpppo pyöritellä sormien välissä – kun taas firin neulaset ovat flat ja friendly, niin pehmeitä etteivät ne pistele ohi mennessä.
Bear Lakella puistonvartijan opastusten simultaanitulkkausta porukan pienimmälle suomalaiselle.Lännenharmaaorava istui läheisessä puussa kun kävelimme ohitse.
Jos puistossa lähtisi itsenäisesti lumikenkäilemään pidemmälle, kannattaa tarkistaa lumivyöryvaara, jonka tasosta tiedottaa Colorado Avalance Information Center. Kun riski on korkea, turvavarusteeksi kannattaa ottaa mukaan ”pelastusliivit”, jotka voi täyttää ilmalla lumivyöryn sattuessa, ja jotka toivottavasti kannattelevat vyöryn keskelle joutunutta ihmistä ja estävät tätä hautautumasta lumeen. Isommassa porukassa liikkuessa jokaisella on hyvä olla pieni radiolähetin, jotta lumivyöryn jälkeen pystytään etsimään porukan kadonneet jäsenet, ennen kuin on liian myöhäistä. Chelsea ei ollut itse ollut koskaan lumivyöryssä, mutta kertoi kylmäävästi tarinoita, joita oli kuullut lumiyöryn kokeneilta kollegoiltaan: lunta nenässä, lunta suussa, eikä tietoa, mihin suuntaan pitää kaivaa päästäkseen pois.
Kävely kesti pari tuntia, ja lopulta päädyimme Nymph Lakelle. Siitä olisimme voineet vielä jatkaa kävelyä pidemmälle kuunnellen juttua lumikenkäjäniksistä ja ihmetellen lintuja, mutta meillä oli jo kiire takaisin, jotta ehtisimme käydä suihkussa ennen illan NHL-peliä. Kiitos ja hei hei!
Päivän haastavin osuus: reitin löytäminen takaisin autolle.
1700-luvulla Ranskan Louisianassa alettiin juhlia vanhaa katolilaista karnevaalijuhlaa, rasvatiistaita – Mardi Gras – joka meillä Suomessa tunnetaan laskiaistiistaina. Nyt 300 vuotta myöhemmin juhla on levinnyt Louisianasta ympäri Yhdysvaltoja ja sen katoliset juuret ovat pitkälti unohtuneet, mutta karnevaali on jäänyt.
Me pidimme eilen Iiron kanssa taukoa mäestä – jalat olivat aika tohjoina parin päivän laskujen jälkeen – ja käväisimme läheisessä Breckenridgen kylässä katsomassa paikallista juhlahumua. Breckenridge on vanha kaivoskylä yli 3km korkeudella Kalliovuorten keskellä, laskettelurinteiden kupeessa, ja on sivumennen sanoen yksi idyllisimmistä laskettelukylistä koko Kalliovuorilla, jos minulta kysytään. Vanha Main Street täynnä pikkukauppoja ja -ravintoloita! Kuulema eräs neworleansilainenkin porukka oli tykästynyt paikkaan ja tuonut 90-luvulla skimbalomalle tullessaan Mardi Gras-perinteet mukanaan.
Mardi Grasin juju ovat helmikaulanauhat, joita juhlahumussa melkein jokaisella näkyi kaulassa. New Orleansissa helmikaulanauhoja annetaan perinteisesti naisille palkkioksi rintojen paljastelusta, mutta vähän epäilen, että tämä osa perinteestä ei ollut siirtynyt Kalliovuorille. Ihmisten hengitys höyrysi kirpeässä pakkasessa, ja minun näppini jäätyivät valokuvatessa.
Perinteisesti Mardi Gras-paraatia johtaa Rex, karnevaalien kuningas, jota seuraa kuningatar ja teinitytöistä koostuva hovi. Breckenridgessä ei oltu järjestetty paraatia, mutta valtavia kuninkaan kruunuja näkyi koristeena. Useampi juhlija oli pukeutunut narriksi, tai ainakin narrinhattuun ja värikkääseen toppa-asuun, ja monella oli karnevaalinaamiot kasvoilla.
Bändi soitti letkeää rokkia ja ihmisillä näytti olevan hauskaa kylmästä säästä huolimatta, mutta me aika nopeasti totesimme pakkaskestävyytemme loppuvan ja suuntasimme kohti ruokakauppaa. Laskiaisviikko jatkui tänään ja jatkuu vielä huomenna rinteessä!
Breckenridgen gondolihissillä pääsee katsomaan maisemia korkealta, vaikka ei laskettelisikaan.
Eivät ne maisemat huonoja ole katutasostakaan katsottuna.
Tämän vuoren nimi on Buffalo Mountain. Näyttääkö vähän biisonilta?
Pulahdus katamaraanilta lämpimään mutta auringonlaskun jälkeen pimeään Tyyneen valtamereen. Yritän pysyä mahdollisimman pinnassa, olla laskematta jalkoja alas, jotta en pelottaisi niitä pois. Kellun surffilaudan pohjaan rakennetun ledivalaisimen luokse, puhallan snorkkelista vedet pois ja painan pääni pinnan alle.
Välittömästi näen ison liitävän hahmon tulevan kohti. Tämän paholaisrauskun siipienväli on kolmisen metriä, ja perässään sillä on pitkä terävän näköinen piikki. Minua lähestyessään se avaa suunsa, ja tunnen paniikin iskevän. Snorkkeli suussa on vaikea huutaa. Parikymmentä senttiä minusta rausku kääntyy selälleen, ja mahamme melkein hipovat toisiaan.
Olisin pystynyt halutessani koskettamaan rauskua, mutta mitäköhän mieltä rausku olisi ollut siitä?
Kestävää matkailua – mistä kannattaa kieltäytyä?
Lomalla matkanjärjestäjät ja paikallisyrittäjät tarjoavat kuluttajille milloin mitäkin eksoottista eläinkokemusta. Länsimaissa delfinaarioesitykset ovat suuria showta, karhut temppuilevat sirkuksissa, ja Sea Worldissa pääsee taputtelemaan rauskuja. Aasiassa norsuratsastukset ovat suosittuja, ja Thaimaassa pääsee vierailemaan tiikeritemppeleihin, joissa tiikereitä pääsee silittämään. Välimeren maissa turisteja viedään katsomaan paikkoja aasin selästä käsin. Ja lista jatkuu.
Tjäreborgin Instagram-tili, ennen kuin kuva poistettiin. Kuvakaappaus Tämä Matka -blogista.
Näille kaikille esimerkeille yhteistä on, että niissä mennään turistien eikä eläinten ehdoilla.
Delfinaarioissa delfiinit masentuvat, sillä luonnossa ne ovat tottuneet liikkumaan toistasataa kilometria päivässä, ja vankeudessa syntyneet delfiinit jäävät hyvin harvoin henkiin. Delfiinit kommunikoivat naksuttelemalla ja kaikuluotaamalla, ja betonialtaissa kommunikointi hankaloituu. Älykkäinä eläiminä ne tarvitsisivat enemmän virikkeitä, kuin mitä delfinaarioilla on tarjota. Lisäksi jos delfiinejä pyydystetään delfinaarioon luonnosta, tuetaan samalla delfiinien massateurastuksia. Lisätietoa delfiinien tilanteista Vaihda vapaalle -blogista.
Sen lisäksi, että taputtelualtaiden rauskut eivät välttämättä nauti taputtelusta, ihmisten käsistä leviää niihin tauteja, ja usein näissä altaissa rauskut kuolevat nopeammin kuin mitä muuten vankeudessa.
Norsujen koulutus aloitetaan prosessilla, joka tunnetaan nimellä crushing the spirit, ja jossa norsua pahoinpidellään ja kidutetaan niin paljon, että se alistuu pelosta ihmiselle. Lisäksi norsut usein pyydystetään luonnosta, vaikka ne ovat uhanalaisia. Lisää aiheesta Tarinoita maailmalta -blogissa.
Thaimaan tiikeritemppeleissä tiikereitä on huumattu, jotta ne eivät hyökkäisi ihmisten kimppuun.
Aaseilla ratsastavan ei pitäisi painaa yli 20% aasin painosta. Tämä tarkoittaa käytännössä, että aaseilla ratsastaminen pitäisi jättää lapsille.
Tuskin kukaan haluaa oikeasti tukea eläinten kaltoinkohtelua, vaan syy tällaisen toiminnan tukemiseen on usein tietämättömyydessä. Olen itsekin käynyt useassa delfinaariossa, keikkunut norsun selässä ja ratsastanut aikuisiällä aasilla pitkin Egyptin maaseutua, ja monesti olen saanut tietää ongelmista vasta jälkeenpäin. Tässä tapauksessa tieto ei lisää tuskaa vaan vähentää sitä, kun ihmiset oppivat, minkälaista toimintaa kannattaa olla tukematta.
Kokonaan toinen asia ovat matkanjärjestäjät, jotka aktiivisesti markkinoivat kyseenalaisia retkiä turisteille. Monet matkanjärjestäjät ovat julkisesti sitoutuneet kestävän matkailun periaatteisiin ja eläinystävälliseen toimintaan, mutta silti tarjonnassa saattaa olla esimerkiksi norsuratsastuksia. Yksittäisellä kuluttajalla ei aina ole mahdollisuutta arvioida toiminnan eettisyyttä, mutta matkanjärjestäjillä kyllä on. Kuluttajien sen sijaan on mahdollista kysyä lisätietoja ja esittää kriittisiä kysymyksiä, jotka luovat matkanjärjestäjille paineita toimia paremmin tulevaisuudessa.
Kriittiset kysymykset kannattaa muistaa myös silloin, kun toimintaa markkinoidaan luontoystävällisyydellä. Jos yritys markkinoi mahdollisuutta uida delfiinien kanssa luonnossa, niin onko delfiinejä kuitenkin painostettu rantaa kohti? Mennäänkö valassafarilla liian lähelle valaita? Ovatko villieläinten kuvausmatkat häiriöksi eläimille? Koska aidosti reilun matkailun lisäksi on paljon myös viherpestyä matkailua, kriittisten kysymysten esittämisen lisäksi kannattaa tarkistaa internetistä, mitä paikasta puhutaan. Esimerkiksi Right Tourismilla on hyvä tietokanta, jossa on arvioitu eri paikkojen eläinystävällisyyttä.
Kuvakaapaus Finnmatkojen Instagram-tililtä.
Reilu matkailu ei rajoitu pelkästään eläinten hyvinvointiin. Reilun matkailun yhdistyksen luomat Reilun matkailijan ohjeet sisältävät seuraavat kohdat:
Hanki tietoa matkakohteesta
Matkusta huippusesongin ulkopuolella
Valitse vastuuntuntoinen matkanjärjestäjä
Suosi paikallista
Säästä energiaa ja vettä
Minimoi jätteet
Kunnioita paikallista kulttuuria
Suojele ihmisiä, eläimiä ja luontoa
Kerro näkemästäsi ja kokemastasi
Kaikkein vaikeinta matkailussa on yleensä sen selvittäminen, kuka käärii voitot, eikä siihen aina kykene. Ohjenuorana kuitenkin on, että paikallisille yhteisöille on sitä parempi, mitä suurempi osa voitoista jää paikan päälle sen sijaan, että rahat valuisivat suuryrityksille, yleensä köyhemmistä maista rikkaampiin maihin. Lisäksi poliittisella tilanteella on oma roolinsa: taannoin äitini selvitti Indonesiaan matkustaessaan, ettei hotelli ollut diktaattorin suvun omistuksessa.
Entäs ne rauskut? eli yksi esimerkki reilusta vaihtoehdosta
Paholaisrauskut eivät tosiaan olisi tykänneet koskettelusta, koska niiden ihoa peittävä suojakerros olisi kärsinyt siitä ja altistanut ne tulehduksille. Tämän takia meillä oli mukana asiantunteva opas, joka neuvoi, miten rauskujen kanssa tulisi käyttäytyä: ole mahdollisimman paikoillasi ja anna rauskun tulla sen verran lähelle kuin se itse haluaa.
[Kuva: Steve Dunleavy]Eka Canoe Adventures kävi hakemassa meidät hotelliltamme ja vei meidät golfkärryllä lyhyen matkan satamaan, missä meitä jo odotti perinteinen katamaraani. Paholaisrauskusukelluksilla ryhmäkoko on korkeintaan kahdeksan henkeä, mutta tänä iltana me olimme ainoat kyyditettävät. Pari muutakin matkanjärjestäjää oli kokoontunut Konan koralliriutoille, joissa paholaisrauskuja houkuteltiin surffilautojen alle kiinnitettyjen ledivalojen avulla – tai pikemminkin valot houkuttelivat planktonia, joita rauskut tulivat paikalle syömään.
[Kuva: Steve Dunleavy]Meidän ihastellessa paholaisrauskuja opas kertoi meille juttua rauskujen elämästä, lisätietoa yksittäisistä näkemistämme rauskuista – rauskut erottaa niiden vatsapuolen kuvioinnin avulla – sekä yleisesti koralliriutan tilanteesta. Havaijin pääsaaren Konan rannalla järjestettävät paholaisrauskusnorklaukset todellakin tukevat eläinten tilannetta: turismi aiheuttaa painetta poliitikoille suojella koralliriuttaa, kun paikalliset saavat tulonsa riutasta ja matkailijat levittävät tietoa riutasta. Rauskuja snorklaus ei häiritse: alueella asuu toista sataa rauskua, ja iltaisin snorklausjärjestäjien ”planktonbuffetista” tulee nauttimaan yleensä pari kolme yksilöä.
Paholaisrauskut ovat valtamerten jättiläisiä, painavat helposti toista tonnia ja niiden siipiväli on useamman metrin, mutta ne ovat ihmisille täysin vaarattomia, myrkyttömiä ja hampaattomia. Niiden kanssa uiminen oli yksi hienoimmista kokemuksista, mitä Havaijilla koimme, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille Havaijille matkustaville. Jälkeenpäin matkalla takaisin satamaan hörpimme kuumaa kaakaota samalla, kun opas kertoi meille, miten Eka Canoe Adventures tukee yritystoimintansa ohessa paikallista yhteisöä opettamalla köyhempien perheiden lapsia purjehtimaan.
Snorkkeleiden lisäksi saimme käyttöön räpylät ja märkäpuvun yläosat.
Osallistun tällä kirjoituksella #ReilutBlogit-kampanjaan, jossa bloggaajat nostavat tietoutta kestävästä matkailusta ja kannustavat matkailijoita miettimään valintojaan. Tämän tiimoilta haastan Emmin, Lauran ja Satun, kertomaan omissa blogeissaan suhteestaan kestävään matkailuun sekä yhdestä mukavasta kokemuksesta aiheeseen liittyen, sekä kaikki lukijat jakamaan kokemuksiaan kommenttikentässä. Millaisia kokemuksia sinulla on kestävästä matkailusta?
Kestävää matkailua – mistä kannattaa kieltäytyä?
