Atlanta -tägi | Globe Called Home

14.2.2014

Sananen itärannikon lumimyrskyistä

Aina, kun Yhdysvalloista kuuluu uutisia lumimyrskyistä, jotkut suomalaiset naureskelevat, että eivät ne raukat pärjää lumen kanssa ja hohhoh mitä pelleilyä. Kyllä, osa ylivarovaisuudesta on hyvinkin huvittavaa, mutta ajattelin nyt avata vähän syitä, miksi Etelä-Yhdysvallat on tällä hetkellä helisemässä: ihmiset hylkäävät autojaan motareille ja kävelevät kilometrien matkan kotiin, melkein miljoona kotitaloutta on ilman sähköjä ja eräskin atlantalainen tuttuni sijoitettiin työpaikan puolesta yöksi keskustahotelliin, koska työntekijä haluttiin varmasti aamuksi töihin, eikä työnantaja uskonut, että tiet suburbiasta olisivat aamulla avoinna.

Helppohan sitä on Suomessa naureskella, kun meillä on esimerkiksi talvirenkaat. Olen kerran ajanut Suomessa kesärenkailla myöhäiskeväisessä lumimyrskyssä, eikä ollut yhtään hauskaa. Suomessa on myös aivan eri tavalla kalustoa teiden auraamiseen kuin vaikkapa Atlantassa, jossa lunta tulee keskimäärin kerran joka toinen talvi. Siis kalustoa ei ole. Nyt teitä on suolattu, mutta voi miettiä, kuinka paljon se auttaa, jos lunta on nytkin raporttien mukaan tullut useampi kymmen senttiä kerralla.

Yhdysvalloissa on käytössä kouluissa snow day -konsepti, jossa koulut voidaan sulkea päiväksi lumen takia ja lapset jäävät kotiin. Tämä ei tarkoita ”ilmaista” vapaapäivää lapsille, vaan snow dayt suoritetaan sitten kesällä koulun loppuessa, joten koulujen loppumispäivää ei tiedetä etukäteen. Suurin syy tälle käsittääkseni on, että koulu on vastuussa koulubussikuljetuksista, eikä haluta ottaa riskiä, että koulubussi kolaroisi huonossa liikennesäässä, mutta muistan myös lapsuudestani yhden snow dayn, jonka syynä oli, että koulusta oli katkennut sähköt viikonlopun aikana ja sisälämpötila oli hädin tuskin kymmenessä asteessa. Niissä perheissä, joissa toinen vanhemmista on kotona, tämä ei aiheuta suurempaa ongelmaa, mutta on niitäkin, joissa lapsille tarvitaan vaihtoehtoinen hoitopaikka, ja tämä sitten tuo osansa yleiseen liikennekaaokseen.

Entäs sitten sille naureskelu, että kun Yhdysvalloissa tulee kylmä, niin ihmiset jäätyvät? Meidän Georgian kotimme etuoven alla oli noin puolen sentin rako, koska lämpimässä osavaltiossa ei yksinkertaisesti ole nähty tarpeelliseksi tiivistää koteja paremmin. Jos ulkona on kylmä, niin aika paljonhan sitä saa lämmittää taloaan (sähköllä tai kaasulla, jokaista huoneistoa yksitellen, siis mikä keskuslämmitys?), jotta sisällä ei tule kylmä. Tai ainakin me saimme lämmittää, sillä suomalaisten sisälämpötilat ovat parin vuoden usean kulttuurin kattavan expat-tutkimukseni perusteella lähes aina korkeammat kuin lämpimämpien valtioiden. (Onko kellään muuten samanlaisia tai poikkeavia havaintoja?) Oman ongelmansa tuovat myös putket, jotka jäätyvät aika paljon helpommin maissa tai osavaltioissa, joissa ne eivät ole kunnolla lämpövillojen välissä seinien sisällä vaan esimerkiksi kulkevat lähellä tai jopa pitkin seinien ulkopintoja.

Voisin vielä mainita tässä, että me emme Suomessa (onneksi) kärsi Atlantassa ajoittain esiintyvästä alijäähtyneestä sateesta, mikä hyydyttäisi hymyn aika monen suomalaisen kasvoilta, mutta lopetan sen sijaan tämän kirjoituksen Hitler-videoon, koska kivempihan se on hymyillä:

28.8.2013

50 vuotta eräästä puheesta

I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin, but by the content of their character.

Tasan 50 vuotta sitten Yhdysvaltojen pääkaupungissa kuhisi, kun orjat vapauttaneen lain 100-vuotispäivän kunniaksi järjestettiin March on Washington -mielenosoitus keskellä pahimpia rotuerottelumylläköitä. Parisataatuhatta osanottajaa, joista viidesosa oli valkoisia ja loput mustia, marssi National Mallia pitkin Lincolnin patsaan luokse kuulemaan puheita, joista kuuluisimmaksi jääneen, yhden viime vuosisadan kuuluisimmista puheista, piti Martin Luther King Jr. Jos et ole tätä puhetta koskaan kuullut, niin nyt voisi olla hyvä hetki käyttää vartti päivästäsi tähän:

Videosta saa CC-nappia painamalla päälle englanninkielisen tekstityksen.

The absence of freedom is the presence of death. Any nation or government that deprives an individual of freedom is in that moment committing an act of moral and spiritual murder. Any individual who is not concerned about his freedom commits an act of moral and spiritual suicide.

Koska Martin Luther King Jr. sattuu kaikkien muiden hyvien puoliensa lisäksi olemaan Atlantan oma poika, kävimme viime keväällä kävelyllä hänen synnyinkorttelissaan, joka on säästetty lähes sadan vuoden takaisessa asussaan. Synnyinkorttelin vieressä on pieni museo, jossa esitellään ihmisoikeusliikettä, jonka yksi päävetäjistä King oli, sekä segregaation aikaisia Jim Crow -lakeja, jotka jakoivat valkoisten ja mustien ”erillisiin mutta tasa-arvoisiin” (hahhah, niin varmaan) puoliin niin asuinalueet, koulut, julkiset laitokset, yleiset käymälät, ravintolat, hotellit, julkiset juomapisteet, puistot, bussit, armeijan yksiköt kuin vankiloiden vankisellitkin.

Kingin synnyinkoti, jossa emme päässeet käymään sisällä, koska kierroksia on rajoitettu määrä ja ne varataan loppuun yleensä ennen puolta päivää.

Yes, if you want to say that I was a drum major, say that I was a drum major for justice; say that I was a drum major for peace; I was a drum major for righteousness. And all of the other shallow things will not matter.

Kingin kotitaloa vastapäätä olevia shotgun-taloja, jotka ovat saaneet nimensä siitä, että niissä kaikki huoneet ovat peräjälkeen, joten jos ampuisi pyssyllä etuoven läpi, luoti menisi kaikkien huoneiden läpi ja ulos takaovesta.

Martin Luther King Jr. oli syntymänimeltään Michael King Jr, mutta hänen isänsä, pastori Michael King, sai 30-luvulla saksanmatkallaan idean uudelleennimetä sekä itsensä että poikansa Martti Lutterin mukaan. Martin Luther King vanhempi oli pastori, ja yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa he asuivat Atlantassa keskituloisten mustien getossa; siis getossa, koska kuten juutalaiset samoihin aikoihin, myös mustat saivat asua vain tietyillä mustille määrätyillä asuinalueilla. Vielä leikki-ikäisenä Martin Luther nuorempi leikki läheisten talojen valkoisten lasten kanssa, mutta myöhemmin rotuerottelu tiukentui, ja koulut käytiin erillään niin, että mustien kouluissa käytettiin valkoisten koulujen jämäkirjoja. Lukion jälkeen King lähti opiskelemaan teologiaa pohjoiseen ja palasi sieltä pastoriksi Alabaman Montgomeryyn, jossa päätyi Montgomeryn bussimielenosoitusten vetäjäksi, ja loppu onkin historiaa.

Ebenezerin baptistikirkko, missä Martin Luther King vanhempi toimi saarnamiehenä

Vaikka Georgian osavaltio ei ollut yhtä pahaa Jim Crow -aluetta kuin Alabama tai surullisenkuuluisa Mississippi, myös siellä oli segregaatio voimissaan. Erikseen osavaltiolaissa oli säädetty mm. että yksi ravintola sai palvella vain yhtä rotua – edes väliseinillä eroteltuja tarjoilutiloja ei hyväksytty – ja että musta baseball-joukkue ei saanut pelata palloa kahden korttelin säteellä valkoisesta leikkipaikasta. Kuten monessa muussakin osavaltiossa, myös Floridassa mustien ja valkoisten väliset avioliitot (ja mustiksi laskettiin kaikki, joilla oli vähintään yksi musta isoisoisovanhempi) olivat lailla kielletty, ja avoliitosta pistettiin vuodeksi vankilaan. Mississipissä edes rotujen välisen avioliiton ehdottamisesta tai puolestapuhumisesta saattoi saada sakkoja tai jopa vankeutta. Tuleeko muuten kellekään muulle mieleen tästä jälkimmäisimmästä Venäjän nykymeininki?

Injustice anywhere is a threat to justice everywhere.

A nation that continues year after year to spend more money on military defense than on programs of social uplift is approaching spiritual death.

Tunnetumman ihmisoikeuspuolen lisäksi Martin Luther King Jr kannatti myös laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Hän vastusti Vietnamin sotaa sekä kylmän sodan asevarustelua ja olisi mieluummin suunnannut rahat koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Kun museossa luki hänen pitkän tähtäimen tavoitteitaan, tuli tunne, että Martin olisi lopulta halunnut muuntaa Yhdysvallat hyvinvointivaltioksi, ja hän perustikin vuonna 1968 yhdistyksen nimeltä Poor People’s Campaign, mutta hänelle ei jäänyt aikaa yhdistyksen vetämiseen, sillä pari kuukautta myöhemmin huhtikuun alussa hänet ammuttiin memphisiläisen hotellin parvekkeelle. Ampujaksi leimattiin yksinäinen hullu, mutta kuten Kennedyn tapauksessa, salaliittoteoriat jylläävät, ja 90-luvun lopulla Kingin perhe voitti oikeudenkäynnin, jossa Memphisin poliisi ja pari valtionlaitosta todettiin syyllisiksi murhaan. Tämän jälkeen USA:n Oikeusministeriö teki oman tutkimuksensa ja kielsi kaiken.

Kingin ja hänen vaimonsa Coretta Scott Kingin hauta Atlantassa hänen synnyintalonsa lähellä

27.2.2013

”Katseemme kohtasivat, otathan yhteyttä”

Tiedättehän ne sellaiset Henkilökohtaista-ilmoitukset, joissa kerrotaan, että oltiin helmikuun viidentenä kello se ja se metrossa tai kaupassa tai baarissa ja nähtiin joku, joka teki (yleensä) ulkonäöllään lähtemättömän vaikutuksen, mutta syystä tai toisesta, yleensä ujouden takia, ei saatu sanaa suusta, ja nyt sitten etsitään kyseistä henkilöä jälkikäteen. Niitä on täälläkin Craigslist täynnä.

Nyt sitten joku psykologi on analysoinut näitä ilmoituksia ja mm. listannut, missä paikassa ihmiset tämän maagisen mahdollisen sielunkumppaninsa ovat nähneet. Tämän jälkeen psykologi on laatinut kartan, jossa näkyy yleisin melkein-rakkauden kohtauspaikka osavaltioittain:

New Yorkissa kohdataan metrossa, Las Vegasissa kasinolla ja Kaliforniassa kuntosalilla. Etelä-Yhdysvallat on vahvasti Walmart-kohtaamisten seutua, mutta Georgia tekee tässä poikkeuksen: täällä kohdataan autossa.

Siis autokaupunki-Atlantan surullisenkuuluisissa ruuhkissa mahdollinen rakkaus löytyy viereisestä autosta.

19.2.2013

Joutsentalo ja Nälkäpelit

Talon sisäänkäynti [kuva: Greg Williams]

Swan House, joutsentalo, sijaitsee Atlantan kaupunginmuseon pihalla ja rakennettiin 1920-luvulla eräälle atlantalaiselle puuvillamiljonäärille ja tämän vaimolle vanhuudenpäivien kodiksi. Talon emäntä oli ihastunut antiikkipöytään, jonka jalka oli joutsenen muotoinen, joten koko talo rakennetuttiin täyteen joutsenreliefejä ja -figuureita.

Pramea takapiha [kuva: Milos Kravcik]

Vain pari vuotta talon valmistumisen jälkeen herra puuvillamiljonääri kuoli. Emäntä ei halunnut asua yksin suuressa talossa, joka muistutti hiljaisena häntä lähinnä kuolemasta, joten hän kutsui luokseen asumaan poikansa perheineen. Emäntä ei halunnut kuitenkaan villien lastenlasten tuhoavan hienoa taloaan, joten hän kielsi lapsenlapsilta päärappuset ja salli heidän kulkevan vain palvelijoiden rappukäytävää pitkin. Myös ruokahuoneeseen oli lapsenlapsilta pääsy kielletty, ja sen sijaa he söivät hoitajansa kanssa pienessä ”brunssihuoneessa” eteisen nurkassa.

Takapiha oli suljettu silloin, kun itse vierailin talossa, mutta ikkunoidenkin läpi suihkulähteet olivat komeat [kuva: Peter Elmon]

Talossa oli valokuvaaminen kielletty, joten sisäkuvakavalkadia ei ole näyttää, mutta sen verran voin kertoa, että joutsenteema oli päästetty valloilleen sisällä, ja joka huone oli eri värinen – tosin kulta oli kaikissa huoneissa läsnä. Sen sijaan Joutsentaloon pääsee tutustumaan kotisohvalta käsin hieman odottamattomasta lähteestä: käydessäni talossa marraskuun alussa kaikki huonekalut olivat pois paikoiltaan, sillä talossa oli juuri saatu päätökseen Nälkäpelit-elokuvatrilogian toisen osan kuvaukset. Ensi marraskuussa leffassa kannattaa siis olla silmä tarkkana.

Joutsentalon aula — Museokaupasta tarttui mukaan postikortti, jossa on kuvattu joutsentalon aulaa upeine kierreportaineen ja mieleenpainuvine lattioineen

11.1.2013

Drinkkejä kasvitieteellisessä puutarhassa

Syyskuussa rento jazz soi hämärtyvässä illassa, kun vierailimme minun vanhempieni kanssa Atlantan kasvitieteellisessä puutarhassa. Vaelsimme pitkin jo kovin nuukahtaneita ulkoalueita ja vehreitä kasvihuoneita käsissä drinkit, jotka olimme poimineet mukaamme jostakin puutarhaan pystytetyistä baareista, sillä kesätorstai-iltaisin puutarhassa oli Cocktails in the Garden -tapahtuma.

Midtownin pilvenpiirtäjät näkyivät puutarha-alueiden taustalla

Ulkona syyskuun lopussa ei kukkinut enää oikein mikään, joten kiinnostavin osio oli metsäpuutarha, jonne oli rakennettu korkealle puiden latvastoon leveä kävelysilta, josta käsin pystyimme ihailemaan puita. Sisätiloissa taas parhaimmassa iskussa olivat orkideat, joita oli varmaan toistasataa eri laatua.

Tämäkin silta oli jollakin mittarilla maailman suurin tai pisin tai korkein tai jotain

Cocktails in the Garden -konseptia ei voi kuin kehua. Puutarhainnostelijaäitini pääsi rauhassa tutustumaan kasveihin ilman ”lähetään jo” -painostusta, kun isäni ja me pysyimme tyytyväisinä lämpimässä syysillassa cosmopolitan- ja olutlasien äärellä.

Cocktail-tilaisuuden hengessä kävijät olivat panostaneet pukeutumiseensa, niin myös minä kera Marimekon Joonaksen

8.1.2013

Kokiksen piilomainosmaailma

Atlantalainen Coca Cola Company on perustanut kotikaupunkiinsa World of Coca Cola -museon, jossa kävimme syksyllä. En voi rehellisesti suositella museota kuin suurimmille kokisfaneille, juuri sopivan ikäisille lapsille tai niille, jotka tykkäävät maksetuista mainoksista, joissa maksajana on itse.

Tämän tytsyn piti olla joku ”the famous” kokismaskotti. Onko kukaan nähnyt ennen?

Museo alkaa we’ve got people from all over the world visiting, where you all from?-hehkutuksella ja viiden minuutin mainosvideolla, jonka jälkeen museossa saa kierrellä vapaasti. Suurimpana nähtävyytenä hehkutetaan The Vaultia, jossa kerrotaan yrityksen historiasta hyvin hehkutuspainotteisesti, suurimpana hehkutuksen aiheena – ooh – kokiksen salainen resepti! Jotta historiassa pääsee eteenpäin, ainakin osan ryhmästä täytyy hyppiä ja pomppia (eli ”saada kiinni varas” tai ”noutaa reseptin ainesosat”), ja viimeisenä pääsee näkemään valo- ja savuefektein koristellun turvaholvin, jossa reseptin sanotaan olevan. Uppoaa tietyn ikäisiin lapsiin, harvemmin aikuisiin.

Ovi, jonka takaalta resepti löytyy. Cool, eh?

Aikuisiin uppoaa sen sijaan hyvinkin kirjaimellisesti laaja maistelualue, jossa on tarjolla hanoissa kaikkia kokismakuja sekä useita Coca Cola Companyn muita juomia ympäri maailmaa. Suomella ei ollut hanaa, mutta jotain virolaista litkua, josta en ollut aiemmin kuullutkaan, sai juoda niin paljon kuin napa veti.

A Taste of Africa

Miehet totesivat tässä vaiheessa, että museon kiinnostavin osio on tässä, ja suuntasin yksin taide- ja esinenäyttelyihin. Vaihtuvana taidenäyttelynä oli David Claymanin mielettömän hienoja puuleikkaustöitä, jotka olivat teeman mukaisesti kokispullon muotoisia.

David Clayman: In Gear. Tällaisen voisin ottaa seinälleni.

Esinenäyttelyssä esiteltiin kokistölkeistä askarreltuja käyttötavaroita

Näyttelyyn sai jättää oman henkilökohtaisen Kokismuistonsa

Esinenäyttelyssä käsiteltiin myös Kokiksen vuoden 1985 skandaalimainen maunmuutosyritys. Kokis vaihtoi reseptiään pariksi kuukaudeksi, jonka aikana julkinen vastustus oli niin kovaa, että alkuperäinen resepti palautettiin. Näyttelyssä oli esillä mm. vanhan reseptin muistokonsertti-LP.

Pienessä elokuvateatterissa esitettiin vanhoja TV-mainoksia eri vuosikymmeniltä

Tässä vaiheessa palasin nappaamaan miehet mukaan ja kävimme vielä yhdessä katsomassa museossa sijaitsevan pullotusjärjestelmän, jota juuri sillä hetkellä pestiin, joten emme nähneet sitä toiminnassa. Jo pullotetut pullot sen sijaan vilisivät museon katossa kohti uloskäyntiä, missä jokainen sai ikioman museokokispullonsa muistoksi.

Olen nähnyt varmaan kymmenisen eri pullotuslinjastoa elämäni aikana, ja jostain syystä vain yksi tai kaksi on ollut toiminnassa vierailuhetkelläni. Kertooko tämä järjestelmien käyttöasteesta vai minun karmastani?

Loppujenlopuksi museon esine- ja taidenäyttelyt olivat ihan mielenkiintoiset, ja toki oli hauskaa päästä litkimään limsaa. Silti koko ajan oli tunne, että on sisällä massiivisessa mainoksessa, erityisesti kun museon joka kulmassa yritettiin saada vierailijat kuvauttamaan itsensä kokiskarhun tai kokisjoulupukin kanssa (ja lunastamaan kuva myöhemmin sievoiseen hintaan), ja museokauppa oli sekä valtava että ylihintainen. Itse vierailimme museossa osana Atlanta Citypassia, mutta täyteen 16 dollarin hintaan en voi suositella.

7.12.2012

Paikallisyritys nimeltä Delta

Maailman suurin lentoyhtiö lentokoneiden, laskujen ja matkustajien määrällä mitattuna on atlantalainen Delta, ja maailman vilkkain lentokenttä on Atlantan lentokenttä. Deltalla on kentän kupeessa oma museonsa, jonne pääsee normaalisti arkipäivisin toimistoaikaan etukäteisilmoittautumisella, mutta lokakuun alkupuolella oli erikoislauantai, jolloin museolla oli lentoyhtiökrääsäkeräilijöiden kokoontumisajot ja pääsimme vierailulle ilman kummempaa säätöä.

Museon suurin nähtävyys on The Spirit of Delta, yhtiön ensimmäinen Boeing 767-200, johon työntekijät yhdessä keräsivät rahat ja lahjoittivat yhtiölle vuonna 1982. Työntekijät olivat kiitollisia siitä, että yhtiö oli pysynyt kasassa, vaikka lentoliikenteen säännöstely oli lopetettu joitain vuosia aikaisemmin, ja halusivat edesauttaa työpaikkojensa säilymistä vastedeskin yhtiön tappioista huolimatta.

Delta sai vuonna 1982 vähän isomman joululahjan, jonka lahjanaru painoi yli 30 kiloa

Kone on ollut vuodesta 2006 asti museossa, ja nyt sen sisällä oli historianäyttely, jossa oli näytillä mm. kaikki Deltan historian aikana käytössä olleet lentoemäntien uniformut. Kun tiirailin yllä olevia uniformuja, takanani seissyt museo-opas tokaisi, The blue one is really nice, and that’s the one I thought I’d get when I started working, but it’s a summer uniform and I got hired in October, so I had to wear that ugly brown uniform for the first 6 months into my job! Lentoemäntä kertoi olleensa töissä 60-luvulta asti aina vuoteen 2001, jolloin hän jäi eläkkeelle pian WTC-terrori-iskujen jälkeen. Yhtiö oli hänelle sen verran rakas, että eläkepäivinään hän toimii vapaaehtoisena museo-oppaana.

Lisää uniformuja. Vasemmanpuoleinen on lempparini: ihana takki ja hame!

80-luvulla uniformuissa oli aikamoinen Star Trek -fiilis

Miehet olivat kiinnostuneempia ohjaamosta kuin uniformuista

Vuonna 1928 eräs Collett E. Woolman osti hyönteismyrkytysyhtiön, siis sellaisen, joka lentää peltojen yllä ja heittää hyönteismyrkkyjä ilmaan. Woolman ei ollut erityisen kiinnostunut hyönteismyrkyistä vaan muutti yhtiön nimen Huff-Daland Dusterista Deltaksi (viitaten Mississippin suistoalueeseen) ja aloitti liikennelentobisneksen Texasin Dallasista Mississippin Jacksoniin. Matkan varrella viisipaikkaisen matkustajapotkurikoneen piti pysähtyä kaksi kertaa tankkaamaan. Sittemmin bisnekset hieman kasvoivat, ja vuonna 1941 Delta siirsi pääkonttorinsa Atlantaan.

Ensimmäisen Deltan matkustajakoneen kopio

Niin, paikalla oli tosiaan lentoyhtiökrääsän kerääjiä ostamassa ja myymässä omaisuuttaan. Myynnissä oli kaikkea mahdollista postikorteista ykkösluokan astiastosettiin ja turvallisuusohjeistuksista lentokoneen penkkeihin. Minä löysin sieltä kokoelman 60- ja 70-luvun lentoyhtiölogolaukkuja ja päädyin ostamaan Japan Airlinesin olkalaukun, joka mainosti vuoden 1964 Tokion olympialaisia. Tällaista insinöörille sopivaa vintagea.

Kirkkaassa auringonpaisteessa valkoinen laukku ei paljon näy, mutta kyllä, meillä oli hellettä vielä lokakuussa

23.11.2012

Paikallisyritys nimeltä CNN

Eräs atlantalainen TV-kanava nimeltä CNN järjestää täällä kierroksia studioilleen. Pari viikkoa sitten liityimme pällistelijöiden joukkoon.

Kierros alkoi nousemalla liukuportaita ylimpään kierrokseen. Tai oikeasti kierros alkoi pitkään kestävällä turvatarkastuksella, mutta sen jälkeen nousimme näitä awesome-makeita maailman pisimpiä ilmassa kulkevia liukuportaita. Aiemmin CNN Centerin tiloissa toimi huvipuisto, ja liukuportaat toimivat huvipuiston sisäänkäyntinä.

Kierroksella selostettiin, miten CNN:n lähetyksiä teknisesti tuotetaan. Näimme lähetyksen ohjaajan näkymän ja kuuntelimme livenä, kun tuolloin vuorossa ollut ohjaaja antoi käskyjä siitä, mitä kulloinkin piti ruudulla näkyä. Pääsimme myös näkemään toimittajien, faktantarkistajien ja tuottajien avokonttorin, jossa oli lauantainakin töissä ihmisiä – tietenkin, koska CNN tuottaa uutisia vuorokauden ympäri.

CNN:n sekä kakkoskanava HLN:n kameranäkymät, itse ohjelma sekä ”preset”-näyttö, jolle seuraava kuvakulma kootaan ennen ruutuun siirtämistä

Oikealla muistaakseni toimittajat, vasemmalla faktatsekkaajia ja tuottajia

Näimme kierroksella myös studion, jossa juuri sillä hetkellä oli livelähetys käynnissä, mutta studiota ei saanut kuvata. Ei ihme, sillä joku kuitenkin unohtaisi laittaa salamanvalon pois kamerasta, ja lähetys häiriintyisi. Tämän lisäksi näimme CNN:n mainosvideon – ”Yhdessä tuotamme maailman parhaita uutisia! Meillä on yhteisiä muistoja!” – ja kierros tietenkin loppui kauppaan. Ihan hauska kierros, mutta ei ehkä ihan täysin rahan arvoinen, ja kierroksen vetäjän puujalkavitsit alkoivat jossain vaiheessa ottaa aivoon. Suosittelen, jos on oikeasti kiinnostunut, muille ehkä en.

CNN Centerin lattiassa oli laatoista koottu maailmankartta. Aiemmin huvipuistoaikaan tässä oli luistelurata.

Pakollinen ”I was here”-poseerauskuva

21.11.2012

Hyvää Thanksgivingiä kaikille!

Thanksgiving eli kiitospäivä on paikallisia suurimpia juhlapyhiä ja ainoa pyhä, jolloin isolla osalla kansasta on kaksi peräkkäistä arkipyhää; jouluna vapaata on yleisesti vain joulupäivänä, ja juhlapyhiä ei ole edes yleisesti säädetty, vaan ne vaihtelevat työnantajasta riippuen. Kiitospäivä juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin nykyiseen Massachusettsiin saapui satakunta syvästi uskonnollista siirtolaista. Ruoka loppui, puolet porukasta kuoli, mutta paikalliset intiaanit auttoivat loppuja selviämään talven yli. Seuraavan sadon tultua vietettiin kiitospäivää yhdessä intiaanien kanssa. Myöhempinä vuosina jatkettiin kiittämistä, mutta nyt siirryttiin kiittämään jumalaa eikä intiaaniheimoa, joka puoli vuosikymmentä myöhemmin tuhottiin tappamalla puolet ja myymällä toinen puoli heimolaisista orjuuteen.

Thanksgivingin olennaisin osuus on syödä itsensä ähkytäyteen, ja niin mekin tulemme tekemään huomenna itse juhlapäivänä tuttavaperheen luona. Viime lauantaina taas heräsin vähän tavallista aikaisemmin puuhastelemaan, jotta heikompiosaisemmatkin saisivat mahan täyteen.

”Leipää” eli ”lisää vain vesi”-leipä- ja muffinssitaikinapusseja

Meidän lähellämme järjestettiin ruokakeräyksen eli food driven organisointitapahtuma, jonne toivottiin vapaaehtoisia lajittelemaan ja järjestelemään ruokaa. Paikallisissa kaupoissa oli jo viikkoja ollut jättimäisiä pahvilaatikoita, joiden tarkoitus oli, että ostoksilla ihmiset voisivat ostaa pari ylimääräistä säilykepurkkia ja tiputtaa ne kassojen jälkeen hyväntekeväisyyslaatikoihin, joista ruoka lähetettäisiin thanksgivingiksi Atlantan alueen 2800:lle yösuojissa asuvalle kodittomalle lapselle. Näitä laatikoita sitten tuotiin rekoilla food drive -tapahtumaan, jossa purimme laatikoita erilaisiin kasoihin: ”Breads” ”Corn” ”Sweet Potatoes” ”Other Vegetables” ”Ketchup” ”Noodles” ”Snacks”… Thanksgiving-hengessä ihmiset olivat lahjoittaneet paljon vihreitä säilykepapuja, karpalohilloa ja kalkkunakastiketta, mutta laatikoista löytyi lopulta mitä tahansa vauvanruoasta sipseihin (kyllä, sipsejä leipäjonoon).

Kun ruoka oli saatu lajiteltua, siirryttiin keräilyvaiheeseen. Saimme pienryhmissä kontollemme aina yhden kodittomien asuntolan, jolle keräsimme ostoslistan mukaisesti ruokaa. Sipsien lisäksi ihmiset olivat lahjoittaneet lapsille kaikenlaista muutakin alennuksessa ollutta halpaa ja epäterveellistä ”ruokaa”. Kun ostoslistassa luki sitten ”kolme aamiaistarviketta”, poimin sokerilla päällystettyjen kaakaohöttömurojen joukosta täysjyvämurot ja puurohiutaleet. Kun yleisesti on tiedossa, että tässä maassa köyhillä on valtavasti terveysongelmia huonolaatuisen ruoan takia, pitääkö sitä heille varta vasten ostaa?

Paikalle oli saapunut lähes sata kaikenikäistä ja -näköistä vapaaehtoista

Loppuvaiheessa aherrusta eräs toinen vapaaehtoinen kysyi minulta, Do you have this in Finland? Jaa mitä, ruokakeräyksiä kodittomille? Mietin, miten muotoilla ajatus sosiaaliturvasta, joka yrittää kaikin mahdollisin tavoin estää kansalaisten ja erityisesti lasten päätymisen kadulle sekä siitä, että ihmisistä pidetään huolta ensisijaisesti verotuottojen eikä hyväntekeväisyyden avulla, ja pohdin, onko Atlantassa enemmän kodittomia lapsia kuin Suomessa kodittomia ylipäätään ja kehtaisiko tätä sanoa tuntemattomalle… mutta onneksi mies selvensi: I mean, do you have Thanksgiving? Jaa, ei meillä, mutta hyvää kiitospäivää silti kaikille!

20.11.2012

Koripallon kansallisia erikoisuuksia

Philips Arena oli ennen Atlanan NHL-jääkiekkojoukkueen kotiareena, kunnes joukkue siirrettiin katsojapulan takia viime vuonna Winnipegiin

En ole penkkiurheiluihmisiä, joten jos joku olisi sanonut minulle eilen aamulla, että illalla istun ihan fiiliksissä koripallo-ottelussa, en olisi uskonut. Piti kuitenkin tämäkin päivä nähdä, sillä tuttavapariskunnalla oli ylimääräisiä lippuja paikalliseen NBA-otteluun.

Piippuhyllyltä peli näkyi juuri ja juuri silmiä siristämällä

Matkalla otteluun kyselin muilta, mitkä ovat koripallon olennaisimmat säännöt. Kuulema palloa pomputetaan päästä toiseen vuorotellen ja tehdään välillä koreja. Ottelussa selvisi vielä, että hyökkäys saa kestää korkeintaan 24 sekuntia, mutta olin aina ihan ulalla, kun tuomari katkaisi pelin viheltämällä pilliin. Mitä nyt tapahtuu? Mistä tuo vapaaheitto tuli? Jotta ihmetys ei kävisi ylitsesietämättömäksi, ostettiin ”bottomless popcorn bucket” sitä lievittämään, eli popcornkulho johon sai käydä hakemassa täydennystä aina kun halusi.

Pian tämän jälkeen palloa kuljettanut pelaaja tuupittiin kumoon, jonka seurauksena tapahtui jotain

Atlantan paikalliskoripallokerho on nimeltään Atlanta Hawks, ja tänä iltana haastajajoukkue oli Floridasta paikalle saapunut Orlando Magic. Hawksilta paikalla oli pelaajien lisäksi cheerleaderit, miestanssiryhmä ja ainakin kaksi eri maskottia, jotka viihdyttivät väliaikojen ja mainoskatkojen ajalla.

Toisin kuin pelistä, väliaikashowsta tajusinkin jotain: miesstripparit, jotka tanssivat Backstreet Boysien tahtiin!

Cheerleaderit eli ryhmä mielettömän hyväkuntoisia hoikkia tanssijoita

Harry the Hawk taikoo vierasjoukkue Magicin kunniaksi ja vetää kohta pöytäliinan veks

Sheriffi kyttää stetsoni päässä kun Skyhawk lentää ilman halki ja tekee korin

Lisää tyttöjä ja huiskuja

Puolivälissä peliä kaverimme äkkäsivät, että heidän naapurinsa oli katsomossa vähän paremmilla paikoilla. Hetken tekstiviestittelyn jälkeen he huitoivat toisilleen, me piippuhyllyllä ja naapuri alakatsomossa. Pian tämän jälkeen naapuri viestitti, että hänen edestään oli juuri lähtenyt porukka menemään ja antanut lippunsa hänelle annettavaksi eteenpäin ”niille piippuhyllyihmisille, joille huidoit”, joten siirryimme seuraamaan peliä parhailta paikoilta eli clubseat-katsomosta, jossa oli kokolattiamatot ja lounge-tunnelmainen drinkkibaari hodarikiskan sijaan, ja jossa tarjoilijat ramppasivat ympäri katsomoa kantaen olutta, kun piippuhyllyllä sitä piti käydä hakemassa itse. Piippuhyllypaikat olisivat normaalisti maksaneet $16, kun taas clubseat-paikoista joutuu pulittamaan yksittäiskappaleena $159, ja kyllähän niiltä vähän paremmin näkikin.

Paremmilta paikoilta näki huomattavasti enemmän

”Mitä nyt tapahtuu?” ”Se taitaa päästä vetää rankkarin.” Aiemmin on tullut seurattua lähinnä lätkää.

Siellä se pallo menee

Kun peliä oli päässyt seuraamaan hetken niin läheltä, että pelaajia alkoi erottamaan toisistaan, kaikille alkoi pistää silmään, että haastajajoukkueen pelaaja nro 10 oli joku ihan pätkä pitkien korstojen keskellä. Myöhemmin tuli tarkistettua, että tuo ”pätkä” oli 183cm, kun taas joukkueen keskipituus oli yli kaksi metriä.

Syntikansoittaja valmiina soittamaan ”tiidiidiidiii tiidiiidiidiidii tittidii!”-pätkät katkon tullessa – nämähän eivät tule nauhalta!

Peli oli tasainen ensimmäiset kolme erää, mutta neljännessä kotijoukkue Hawks karkasi johtoon ja voitti. Lähdimme juhlistamaan tätä kavereidemme vanhaan keskustan kantakapakkaan, joka oli mukavan oloinen mutta maanantain ansiosta autio lukuunottamatta biljardinpelaajaa, joka pelasi tunnin itseään vastaan.

Olut on yli puolet halvempaa, jos sen tilaa sangossa. ”Bucket” costaricalaista Imperial-olutta maksoi $12, paikallisolutta saa bucketin kympillä.