Tarkoitus oli taannoin neuloa puuvillasukat kesäksi. Siis kesäksi 2009. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?
Alkuperäinen ohje: Breeze Socks
Näille tullee käyttöä, kun lämpötilat hieman laskevat helteestä alaspäin, sillä etuovemme alla on torakan mentävä rako. Alunperin olin ajatellut nämä sisätiloissa jalkoihin vedettäviksi, kun jalassa on ohuet sukkahousut, mutta täällähän kenkiä ei oteta vieraisilla edes pois jaloista… Yhdistä tähän tapaan kaatosateet ja kokolattiamatto niin hyvä tulee.
Sunnuntaina kävimme kotikaupunkimme Kennesawn omassa museossa, The Southern Museumissa. Nimestään huolimatta museo ei ole haukannut liian suurta palaa, vaan näyttely on jaettu kolmeen erilliseen osaan.
Ensin kerrotaan sisällissodasta ja näytetään paljon etelävaltioiden vanhoja lippuja, aseita ja kaikenlaista sälää.
Museon keskivaiheille on rakennettu rekonstruktio Glover Machine Worksin tehtaasta, joka on alueella taannoin sijainnut tunnettu veturitehdas. Tehdas toimitti aikoinaan vetureita niinkin kauas kuin Venäjälle… tosin tilaus tehtiin kaksi kuukautta ennen tsaarivallan sortumista, ja kesti monta vuotta, ennen kuin kommunistit saivat maksettua tilauksen. Vetureiden nimiksi tuli luonnollisesti Kommunist ja Internationalist.
Lopulta kerrottiin eräästä tietystä veturista, jonka pohjoisen puolen joukot ovelasti melkein onnistuivat ryöstämään Kennesawsta sisällissodan aikaan. Paikallinen konduktööri oli kuitenkin sen verran kiinnostunut junansa kohtalosta, että lähti ajamaan junaa takaa toisella junalla, ja vain vähän ennen rintamalinjoja juna saatiin takaisin. Tapahtumaketju tunnetaan nimellä The Great Locomotive Chase, ja siitä on myöhemmin tehty useampi elokuva.
Museolla on luonnollisesti kaikenlaista lapsille suunnattua tekemistä, vaikka itse näyttely ei ollutkaan niin iskevän oloinen. Mainonnassa suomalaiseen silmään pistää, että isät on suljettu täysin ulkopuolelle. Oletuksena on, että alle kouluikäiset lapset liikkuvat äidin helmoissa.
Museokaupassa taas pisti silmään etelävaltioiden sotalipun ylpeä heiluttelu. Kaupasta olisi saanut ostaa mm. sydänkorvakorut, joissa oli etelävaltioiden lippu, tai bumper stickerin näyttämään, kummalla puolella sisällissotasympatiat ovat. Katselimme hetken mukia, jossa oli esitelty ylpeänä etelävaltioiden sotajohtoa – ”Our Generals” – mutta jätimme senkin kauppaan, koska etelävaltioiden sotalippu omassa mielessä yhdistyy niin vahvasti rotusortoon ja muuhun epäilyttävään.
Museo sijaitsee aivan Kennesawn keskustassa, siis vanhassa keskustassa, mailien päässä uusista asuinalueista, jollaisella mekin asumme. Me emme itseasiassa edes asu virallisesti Kennesawssa vaan, kuten enemmistö piirikuntalaisista, olemme osa ”unincorporated areaa”, joka sattuu olemaan Kennesawn postinumeroalueella. Keskustassa on tasan yksi yhtenäinen kaupunkikortteli, jossa rakennuksen reuna on kadun varressa ja ikkunashoppailu on mahdollista. Tässäkin korttelissa puolet liiketiloista on tyhjillään, ja jäljelle jääneessä osassa on tällaista:
White History Year on alunperin The Onionin satiiria, mutta en oikeasti ole varma, oliko se tässä tapauksessa tarkoitettu satiiriksi… Kaupan edessä oli sen verran saman tyylisiä kylttejä, etten uskaltanut mennä sisään ottamaan selvää. Ilmeisesti kyltin alapuolisesta tarrasta päätellen kauppiaat ovat Etelä-Amerikasta.
Kennesawn keskustan ainoa kahvila, joka ei ollut seurakuntatalon yhteydessä.
Kauppa, joka oli erikoistunut kurpitsa- ja syksyaiheisiin koristeisiin
Kennesaw Historical Centeriä
Radan toisella puolella sijaitsi Historical Center, joka koostui lähestulkoon pelkästään omakotitaloista. Osassa taloista oli joku yritys, osassa asui perhe – ja puolet oli tyhjillään tai myynnissä. Todennäköisesti alue on täysin turvallinen, mutta silti tyhjillään olevat ränsistyneet omakotitalot loivat tarpeeksi ”shady neighborhoodin” auraa, etten välttämättä itse haluaisi muuttaa tuonne.
Yritykset mainostivat omakotitaloissa olevia liiketilojaan isoin kyltein
Mahdollisesti sekavin ja samalla söpöin sisustuskauppa ikinä
Vaikka oli aurinkoinen sunnuntai-iltapäivä, olimme melkein ainoat kävelijät koko keskustassa. Iiro ei nähnyt ketään koko aikana, mutta minä onnistuin spottamaan erään lenkkeilevän koiranulkoiluttajan katoamassa kulman taakse.
Minttu heitti minulle blogissaan haasteen. Olen tunnetusti vähän huono sanomaan ”ei”, joten en osaa tästäkään kieltäytyä.
1. The person nominated must share 11 facts about themselves.
2. The person nominated must answer the questions the tagger
( the person who nominated them) set for them.
3. The person nominated must choose 11 people to tag (nominate)
and create 11 questions for them to answer.
Then they must go to their pages and let them know they were nominated!
There are no tag backs!
11 faktaa:
11 kysymystä Mintulta:
11 kysymystä eteenpäin:
Haastan kysymyksiin vastaamaan kaikki ulkosuomalaiset, jotka kysymykset sattuvat näkemään, mutta erityisesti nämä 11 henkeä: Valloista Pilvi, Ronja, Arya, Anni, Leena, Kat ja Anna-Kaisa, Australiasta Anna, Belizestä Kata, Saksasta Finn For Life ja Ranskasta Riina.
Telttapaikka, jossa puiston puolesta keppi, jonka nokkaan voi ripustaa joko lyhdyn (minun ideani) tai roskat (puiston idea, jotta pesukarhut eivät levittele niitä ympäriinsä)
Lauantaiaamuna kömmimme ulos kosteasta teltasta vielä kosteampaan ulkoilmaan. Olimme saapuneet Black Rock Mountain State Parkiin myöhään edellisenä iltana ja pystyttäneet leirin pimeässä ennalta varatulle leirintäpaikalle. Pian leirin pystyttämisen jälkeen ukkonen iski päälle, taivas räjähti ja kaatosade kasteli meidät, kaikki ulos jättämämme tavarat ja ison osan teltassa olevista tavaroistamme – tässä vaiheessa oli hyvä huomata, että osa teltan saumoista vuoti. Grillipaikalla ritilää ei voinut säätää alemmas ja se oli selvästi suunniteltu polttopuille, joten hiilemme eivät aivan riittäneet luomaan tarvittavaa kuumuutta. Jätimme pihvimme grilliin siihen asti, kunnes sade sammutti hiilloksen täysin, mutta ihme kyllä pihvi ehti juuri ja juuri kypsyä. Söimme sisällä teltassa ja paneuduimme nukkumaan kosteille alusille aivan liian kovalle sepelin peittämälle maalle.
Kuulostaa itseasiassa pahemmalta kuin mitä tilanne oikeasti oli. Suomessa ne pari kertaa, kun olen nukkunut vuotavassa teltassa sateella, olen tärissyt horkassa läpi yön makuupussin kostuttua. Täällä nukuin puoliksi ulkona makuupussista, ja sade sentään hiljensi heinäsirkat, jotka olivat pitäneet alkuillasta mieletöntä meteliä.
Polku telttapaikalta parkkipaikalle peittyi pian herättyämme pilveen
Black Rock Mountain State Park on Georgian osavaltion korkein osavaltionpuisto Appalakeilla lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Puisto oli mainittu pari viikkoa sitten lehdessä paikkana, jossa ensimmäistä kertaa mitatussa historiassa lämpötila oli kohonnut alkukesästä yli 90 fahrenheit-asteen (n. 32C) – siis täydellinen lomakohde niille, joita Georgian kuuma kesä rassaa. Varasimme puistosta ”walk-in campsiten”, jonka käveltävyys tarkoitti, että autolta piti kävellä teltalle 10-50 metriä, vastakohtana niille telttapaikoille, jossa telttapaikka sisälsi parkkipaikan. Puistossa saa yöpyä vain määrätyillä telttapaikoilla, joista pari backcountry-paikkaa on oikeasti metsän keskellä. Meidän alkeellisella vaellusvarustelutasollamme walk-in campsite yhdistettynä päiväreppukävelyihin tuntui oikealta valinnalta.
Aamulla lähtiessämme liikkeelle tarkistimme sääennusteen ja totesimme, että uusia ukkosmyräköitä on tiedossa iltapäivästä, joten vaihdoimme pidemmät vaellussuunnitelmamme 3,5 kilometrin Tennessee Rock Trailiin. Koska polun alkuun oli leiripaikalta edestakaisin parin kilometrin matka, totesimme matkan riittäväksi jatkuvassa tihkussa ja lähestulkoon nollanäkyvyydellä. Olimme pilven sisässä.
Pysähdyimme ennen polun alkua Coween näköalapaikalla, jossa hyvällä näkyvyydellä pitäisi olla upeat näkymät Pohjois-Carolinan puolelle. Näkymät olivat kieltämättä huikeat… Juuri ja juuri näki lähimmät puut.
Metsä oli täynnä kaatuneita puita ilmeisesti osittain viime huhtikuun tornadon jäljiltä. Lyhyempi Ada-Hi Fallsin polku, jonka olimme ajatelleet käydä katsastamassa, oli suljettu tornadotuhojen takia.
Osittain polun päälle kaatuneen puun juurakko
Välillä meinasi pettää usko, olimmeko yhä polulla, kun aluskasvillisuus oli niin tiheää.
Puiston läpi kulkee maanosan valuma-alueiden raja. Teoriassa, jos kuset kyltin vasemmalle puolelle, kusesi päätyy Meksikonlahteen, kun taas oikealla puolella Atlanttiin.
Vuorikastetta vuorella, takana upea näkymä yli Tennesseen.
Huipulla! (1110m, nousua leirintäalueelta n. 200 metriä)
Ehkä suurin ero Suomen metsiin verrattuna Black Rock Mountainilla oli metsän läpitunkemattomuus. Puut olivat suurimmaksi osaksi lehtipuita, ja aluskasvillisuus oli runsasta. Esimerkiksi alppiruusuja ja saniaisia kasvoi tiuhaan polun varrella – alppiruusuja korkeammalla ja saniaisia vähän matalemmalla. Jossain kohtaa, kun kasvillisuus oli erityisen tiheää ja käsiä piti pitää pään päällä siltä varalta, että joku niistä vyötärölle ulottuvista kasveista olisi myrkkymurattia, Iiro totesi, että täällä voisi hyvinkin kuvata Vietnam-leffojen viidakko-osuuksia.
Nuorempi puu lienee kasvanut kannon päälle, jonka jälkeen kanto on lahonnut pois alta.
Päästyämme parin tunnin kävelyn jälkeen takaisin leiriin pakkasimme tavarat ajatuksella, että olemme kumpikin kokeneet tarpeeksi märkiä öitä sateisessa metsässä, että leiriydymme mieluusti seuraavaksi illaksi kodin lämpöön. Vielä autoa pakatessamme satoi, mutta Coween näköalapaikan ohi ajaessamme huomasimme hämmästykseksemme, että pilvet olivat vihdoin kaikonneet ja näimme kuin näimmekin vähän kauemmas.
Näkymä Smoky Mountainsien suuntaan
Hetken ihmeteltyämme päätimme hieman pohtia säätä ja nauttia lounassalaatit odotellessamme. Kun salaattien jälkeen sää oli yhä aurinkoinen, kävelimme vielä Black Rock -järven ympäri.
Järveen laskeva Greasy Creek eli rasvainen puro
Matkalla kotiin juttelimme paikallisesta maataloudesta ja Iiro totesi, että jos matkalle osuu joku kiinnostava maatalousyrittäjä puoteineen, siihen voisi vaikka pysähtyä. Juuri sillä hetkellä ohitimme kyltin: Hillside Orchard Farmsilla persikkajäätelöä viiden mailin päässä! Mietimme hetken, mutta jäätelöä ei tehnyt mieli. Parin mailin päässä oli uusi kyltti: Hillside Orchard Farmsilla kaikenlaisia hyviä hilloja kolmen mailin päässä! Kun kolmas kyltti Tigerin kylän kohdalla kehotti kääntymään oikealle, olimme valmiit taipumaan painostuksen edessä ja päädyimme todella söpöön ja yllättävän isoon maatilamyymälään.
Myymälästä sai kaikenlaisia hilloja, marinadeja, BBQ-kastikkeita, salsoja, marmeladeja, hyytelöitä, siirappeja, hunajia, ”fruit buttereita”, säilöttyjä juttuja sekä isoja, punaisia pihvitomaatteja puolet halvemmalla kuin mitä Wal-Martissa. Makuina oli marjoja, hedelmiä ja vihanneksia mansikoista jalopenoon ja persikoista hillosipuliin sekä paljon muutakin, mm. itse tehtyä pirtua. Me päädyimme ostamaan lajitelman marinadeja ja salsoja osittain sen ansiosta, että ne olivat maisteltavina. Illalla kotona söimme grillimakkaraa ja persikkasalsaa.
Kävin tänään taas jonottamassa tunnin verran Department of Motor Vehiclesin tiloissa, sillä sain eilen soiton, että Immigration on vihdoin vahvistanut, että olen maassa laillisesti, ja ajokorttini on näin ollen valmis haettavaksi. Siinä odotellessa ajokortin tulostamista (kyllä, tulostamista, tämän hetkinen ajokorttini on paperilappu, saan ehkä joskus muoviversion postissa) kuuntelin, kun viereisellä tiskillä eräs nainen halusi rekisteröityä samalla äänestäjäksi, ja häneltä kysyttiin synnyintodistusta.
Isn’t it funny that when I try to just register to vote, I have to present my birth certificate, but the President of the United States doesn’t have to present his to be the President? nainen tokaisi.
Niille tiedoksi, jotka eivät ole seuranneet: osa republikaaneista uskoo, että Obama on syntynyt Keniassa. En ole täysin varma logiikasta tästä eteenpäin, mutta joko he ovat tulkinneet perustuslakia niin, ettei presidenttinä voi olla kukaan, joka on syntynyt ulkomailla, tai että Obama ei jostain syystä olisi ollut oikeutettu kansalaisuusstatukseen Keniassa syntyessään, vaikka hänen äitinsä olikin kansalainen – todennäköisesti molempia versioita on liikkeellä. Virallisten tutkimusten mukaan Obama on syntynyt Havaijilla, ja Romneykin sen on monta kertaa myöntänyt, mutta Romneyn kampanjassa näkyvästi mukana oleva miljonääri Donald Trump yhä möykkää ympäriinsä tätä afrikkalaisläppää. Luulin, että se olisi mennyt läpi lähinnä Keski-Lännessä, mutta näköjään täältäkin löytyy ihmisiä, jotka ovat hyvin näreissään siitä, että ”ulkomaalainen” on päässyt presidentin virkaan. Obaman ulkomaiseen alkuperään uskovat kutsuvat itseään ”birthereiksi”.
Nainen jatkoi tuohtuneena pitkät pätkät Obaman kansalaisuudesta ja syntyperästä ja tokaisi lopulta voimallisesti: He should be impeached! Virkailija ei kommentoinut tätä mitenkään. Sen sijaan naisen toisella puolella tiskillä ollut ikäiseni mies oli myös kuunnellut saarnaa ja hymyili huvittuneena, eli ihan kaikki täälläkään eivät ole ottaneet salaliittoteorioita todesta.
Lauantaina heräsimme tekstariin: vene vesillä, tulkaa venesatamaan kun ehditte. Edellisenä päivänä oli ollut puhetta Charlesin kanssa veneilystä viikonloppuna, ja kun kerran päivä oli pilvetön ja helteinen, mies oli ryhtynyt tuumasta toimeen. Pikaisen aamiaisen ja kamojen kasailun jälkeen suuntasimme kohti Allatoona-järveä, joka sijaitsee meistä vajaan puolen tunnin ajomatkan pohjoiseen.
Venesatama
Charles osti alkukesästä ”pienehkön” moottoriveneen, johon mahtuu kymmenen ihmistä päiväreissuille, mutta josta puuttuu sisätilat. Venepaikka hänellä on venesataman ”kerrostalossa”, josta vene nostetaan tarvittaessa nosturilla järveen. Kun saavuimme paikalle, Charles oli jo toista tuntia pessyt ja puunannut venettä ja oli valmiina lähtöön.
Allatoona-järvi on toistakymmentä kilometriä pitkä luikeromainen järvi, oikeastaan leveämpi kohta joessa, joka ei missään kohtaa ole kilometria leveämpi. Järven rannat on rakennettu vain pieneltä osin täyteen lake houseja ja suomalaiseen silmään kummallisia kaksikerroksisia laitureita, sillä osa järvestä sijaitsee osavaltionpuiston mailla. Loppualue on täynnä pieniä poukamia, joihin on hyvä parkkeerata vene ja lähteä uimaan noin 25-asteiseen veteen.
Järven rannat ovat kasaantunutta hiekkaa, ja järvi syvenee niin, että parin metrin päässä rannasta ei enää ylety pohjaan, ja kymmenen metrin päässä rannasta on jo 10 metriä syvää. Koska pohja on huonosti pitävää hiekkaa, ankkuriköyden on syytä olla pitkä. Kiviä järvessä ei käytännössä ole, mutta hiekka on välillä kasaantunut särkiksi, ja siitä viestitään järvessä merimerkein.
…siis tällaisin merimerkein.
Järvi on riittävän iso lauantaipurjehduskisoille.
Parin tunnin hengailun jälkeen seuraamme liittyi suomalainen tuttavaperhe lapsineen ja lopulta vietimme järvellä viitisen tuntia loikoillen, uiden ja rentoillen.
Veneen perä oli suunniteltu auringonottoon
Lapset rakensivat hiekkakakkuja ja etsivät simpukoita, joita jopa löytyi
Jos tykkää äänestää, kannattaa olla amerikkalainen. Täällä äänioikeuttaan saa käyttää usein ja paljon, tänäkin vuonna Georgiassa kahdeksan kertaa. Yksi äänestyspäivistä on tänään, ja vaikka keskikesän äänestys on historiallisesti hiljainen ja vähän intohimoja herättävä, tällä kertaa mukana on tärppi, jonka on ennustettu saavan ihmiset liikkeelle: T-SPLOST.
Akronymihirviö tulee sanoista Transportation Special-purpose Local-option Sales Tax. Pähkinänkuoressa ideana on, että liikevaihtoveroa nostettaisiin Atlantan metropolialueen piirikunnissa yhdellä prosenttiyksiköllä, ja tästä kertyneet tulot käytettäisiin liikenneprojekteihin, puolet teiden parantamiseen ja toinen puoli julkiseen liikenteeseen. Syynä tälle on, että Atlantan liikenne on monella mittarilla maan katastrofaalisesti eniten solmussa, ja tämä alkaa jo tuntua riippakivenä kaupungin kilpailukyvyssä. T-SPLOSTin takana on suurin osa yrityksistä, jopa niistä, joiden kuluttajakauppaan vero iskisi, sillä se minkä yritykset häviäisivät verossa, ne toivovat voittavan pidemmällä aikavälillä pienemmillä logistiikkakustannuksilla, kun ruuhkat hellittäisivät ja kuljetukset eivät jäisi pitkin maanteitä.
T-SPLOSTia vastaan käydään kampanjaa laajalla rintamalla, ja yhteen ovat liittyneet niin teekutsuliike, ympäristöjärjestö Sierra Club kuin mustien asiaa ajava NAACP. Teekutsuliikkeen mielestä lakiuudistus laittaisi liikaa rahaa julkiseen liikenteeseen, joka on ihan turhaa koska ”tälläkin hetkellä julkisia käyttää vain 6% ihmisistä työmatkoihinsa, miksi tämä luku nousisi vaikka rahaa laitettaisiin julkisiin enemmän”. Ympäristöjärjestön mielestä taas yleisellä liikevaihtoverolla ei pidä rahoittaa teitä, vaan alhaista bensaveroa pitäisi nostaa ja kattaa tiehankkeet tällä tavoin. NAACPin perusteluista en ole kamalasti ottanut selvää, mutta jossain he sanoivat, että uusi vero olisi rasistinen syistä, joita en ihan käsittänyt. Ja toki yleisesti kaikkia häiritsee se, että tulee uusia veroja, koska monien mielestään korruptoituneiden poliitikkojen pitäisi saada uudistuksia aikaan jo nykyisilläkin veroilla.
Etukäteen gallupit ennustivat, että on todennäköisempää, että T-SPLOT kaatuu kuin menee läpi, mutta varmuutta asiasta ei ole. Äänestäjillä on vaikea päätös edessä, enkä itsekään tiedä, mitä äänestäisin, jos äänioikeutettu olisin. Toisaalta liikevaihtovero tuntuu omituiselta tavalta rahoittaa liikennettä (mitä tekemistä niillä on keskenään?) ja lista liikenneprojekteista on epämääräinen lehmänkauppakokoelma paikallispoliitikkojen kanssa solmittuja sopimuksia ja sisältää mm. Kennesawn lentokentän lähestymisvalojen uudistuksen, jonka vaikutus ruuhkaongelmaan lienee minimaalinen. Toisaalta tässä on sama tilanne kuin Espoon metrossa: esitetty ratkaisu ei ole optimaalinen, mutta jos sitä ei nyt toteuteta, on todennäköistä, että mitään muutosta ei tapahdu seuraavaan pariin vuosikymmeneen. Joka tapauksessa tuloksen pitäisi selvitä tänä iltana, siispä mielenkiinnolla odottamaan.
T-SPLOST ei toki ole ainoa asia, mistä täällä tänään äänestetään. Sen lisäksi on meneillään sekalainen läjä henkilövaaleja niin kansalliseen kongressiin, osavaltion senaattiin, osavaltion kongressiin, piirikunnan valtuustoon, kaupunginvaltuustoon kuin erinäisiin muihinkin pesteihin osavaltion ja piirikunnan eri oikeusasteiden tuomareista kouluvalvojiin. Suurin osa ihmisistä ei vaikuta tietävän näistä paljoakaan ja kiinnostusta on vielä vähemmän, joten suuria muutoksia lienee tiedossa vain niissä äänestyspiireissä, joiden rajoja on rukattu niin, että demokraattiäänestäjiä täynnä olleita piirejä on hajoitettu ja liitetty osaksi republikaanivaltaisia piirejä, jolloin kaikista piireistä tulee valituksi republikaaneja – tapa, joka tunnetaan nimellä gerrymandering. Puoluekantansan rekisteröineiltä äänestäjiltä lisäksi kysytään äänestyksen yhteydessä erinäisiä puoluetta sitomattomia mielipidetiedusteluja mm. siitä, pitäisikö uhkapelit sallia tai abortti kieltää. Sokerina pohjalla meidän piirikunnassamme Cobbissa on sitova kansanäänestys viinanmyynnin sallimisesta myös sunnuntaisin, joka on nyt äänestyksessä toista kertaa, koska viime kerralla äänestysalue oli määritelty väärin ja joku veti äänestystuloksen oikeuteen.
Äänestysprosentti muuten kaksi vuotta sitten saman ajankohdan vaaleissa oli Cobbissa 16%, ja tämä ei ole kaikista äänioikeutetuista vaan vain niistä, jotka ovat vaivautuneet rekisteröitymään äänestäjiksi.
Päivitys 1.8.2012: T-SPLOST kaatui vaaleissa selvin lukemin, mikä on suuri poliittinen tappio Atlantan kaupunginjohtajalle ja Georgian kuvernöörille, jotka yhdessä lakia vankasti ajoivat. Sen sijaan teekutsuliike sai tässä suuren poliittisen voiton ja aamun lehti povasi sen vaikutusvallan kasvua.
Mikäs sieltä tulee?
Olin katsellut pyörää netistä monta viikkoa kunnes totesin, että paras tapa ostaa pyörä on mennä pyöräliikkeeseen. Läheisen pyöräliikkeen kesäalennusmyynnit olivat sunnuntaina käynnissä viimeistä päivää, ja sieltä takahuoneesta löytyi laatikosta eräs juuri minulle luotu yksilö. Odottelimme pyöräliikkeen viereisen Starbucksin terassilla kolmisen varttia, kun pyörää koottiin, ja lopulta lyhyen testiajon jälkeen kaupat tuli tehtyä.
Pyörä ja sen ylpeä omistaja
Tarkoitus ei ole pahemmin käyttää pyörää kulkuvälineenä, sillä muutenkin täynnä törttöjä olevassa liikenteessä ei ole totuttu pyöriin, eikä kulkeminen autojen vieressä vaikuta erityisen turvalliselta, vaan ensisijaisesti pyörä olisi urheiluväline. Siksi hankin raskaamman ja leveävanteisemman hybridin tai commuter-pyörän sijaan selkesti maantiepyörämäisemmän fitness-pyörän. Kunhan vielä kypärä on hankittu, tällä voi lähteä aamulenkille läheiselle kukkulalle.
Lukiossa teimme teatteriproduktiota Shakespearen Loppiaisaatosta. Luimme tuolloin läpi näytelmän käännöstä Suomeksi, emmekä ymmärtäneet kielestä puoliakaan, joten päädyimme uudelleenkirjoittamaan yli puolet näytelmästä kielellä, jota ymmärtäisimme. Tätä taustaa vasten Shakespearen katsominen englanniksi onkin sarjassa Todella Loistavia Ideoita.
Oglethorpe-yliopisto on perustettu jo 1835, mutta rakennukset olivat uusgoottilaista tyyliä 1960-luvulta.
Georgia Shakespeare esiintyy vakituisesti Oglethorpe-yliopistolla Brookhavenissa Atlantasta koilliseen ja sinne mekin suuntasimme seuraamaan Paljon melua tyhjästä. Näyttelijäkaarti oli osaavaa, mutta kiitos 400 vuotta vanhan kielen, ymmärsin ehkä noin puolet repliikeistä. Minulla se riitti mukana pysymiseen, Iiro taas luki väliajalla näytelmän juonitiivistelmän käsiohjelmasta.
Yliopistokampuskella oli samanaikaisesti käynnissä baseball-ottelu.
Ennen näytelmää olimme käyneet syömässä italialaistyylisessä pizzeriassa, joka sijaitsi läheisessä TownBrookhavenin ”urban villagessa”. Parin hehtaarin alueella oli ristikkäin kaksi bulevardia, joita ympäröivät uudet asuinkerrostalot sekä söpöt kivijalkakaupat ja -ravintolat. Jalkakäytäviin oli panostettu, alue oli käveltävä ja ihmiset istuskelivat terasseilla. Siis juuri sellaista seutua, jota yhteiskuntakriitikko James Howard Kunstler kutsuu termillä ”a place worth caring about” tässä amerikkalaisen kaupunkisuunnittelun ongelmia valaisevassa TED Talkissa:
Alueen ohitse kulki kolme kaistaa suuntaansa autotietä, jonka varrella oli kapea jalkakäytävä, jota pitkin kukaan ei varmasti halua kävellä. Atlantan autokaupunkihelvetissäkin on siis mukavaa kaupunkiarkkitehtuuria – se on vain piilotettu pieniksi kupliksi.
Viime torstain ja perjantain välisenä yönä puolilta öin alkaneessa Batman-ensi-illassa häiriintynyt neurologiopiskelija surmasi 12 ja haavoitti lisäksi 58:aa ihmistä. Itse tapahtuma on surullinen ja järkyttävä, ja sen takia liput ovat täälläkin puolitangossa vielä keskiviikkona. Sitä seurannut uutisointi sen sijaan paljastaa eroja Yhdysvaltojen ja Suomen medioiden toiminnassa joukkomurhien jälkimainingeissa.
Jokelan koulusurmien uhrien perheet kritisoivat taannoin mediaa kovin sanankääntein, ja Kauhajoella media korjasi uutisointiaan keskittymään enemmän viranomaistoimintaan ja vähemmän uhreihin tai edes ampujaan. Siksi ehkä paikallinen uutisointi hätkähdytti suoruudellaan: lauantain lehdessä oli sivun verran paikalla olleiden nimellä kerrottuja erittäin yksityiskohtaisia ja tunteellisia kertomuksia tapahtuneesta, mukaanlukien kaikki shokissa möläytetyt irrationaaliset pelonilmaisut siitä, kuinka jatkossa ei varmaan voi päästää lapsiaan leffaan, ja jotka lehti painoi sellaisenaan ilmeisesti sanasta sanaan. Sunnuntaina taas salilla tuli katsottua toista tuntia CNN:ää, jossa yksi kerrallaan esiteltiin yksityiskohtaisesti lapsuudenkuvien kera jokainen uhri ja hänen elämäntarinansa ja raahattiin suoraan uutislähetykseen leskiä, orpoja ja vanhempia nyyhkimään.
En tiedä, millaisia keinoja media on käyttänyt saadakseen tarinansa, mutta Jokelan jälkeen ei voi olla miettimättä, olisivatko uhrit ja heidän omaisensa uutisoinnissa mukana, jos heille annettaisiin aikaa ajatella asiaa. Saattaa olla, että olisivat, ja suurin ero on kulttuurissa ja suomalaisten suurimmassa yksityisyydenkaipuussa. Ehkä paikalla olleet selvinneet haluavatkin jakaa tietoa tapahtuneesta, ja koska uutisointi tietoisesti tuntuu pyrkivän luomaan sankaritarinoita uhreista, jotka ovat haavoittuneet tai kuolleet auttaessaan muita, omaisetkin saavat tästä helpotusta suruunsa. Tai ehkä tähän ollaan vain totuttu, sillä täällä uutisointi tuntuu lähtökohtaisesti olevan nimellä, ja esimerkiksi rattijuopumuksista tai liikenneonnettomuuksista kerrottaessa kaikkien osapuolten nimet ja asuinpaikat julkaistaan lehdissä. Poikkeuksellisesti CNN:n lähetyksessä selostajat toistelivat, että yrittävät olla tietoisesti mainitsematta ampujan nimeä, sillä ”yleisön pyynnöstä” uutisointi halutaan keskittää uhreihin eikä ampujaan tai tämän taustaan.
Toinen suuri ero Suomeen verrattuna on kristinuskon avoin korostaminen uutisoinnissa. Enemmistö haavoittuneista ja omaisista mainitsi haastattelussa uskonsa jumalaan, mikä lienee ihan luonnollista. Omituisempaa oli, että CNN:n uutisselostaja luki sopivissa kohdissa uutisointia raamatunpätkiä. Yleisesti pelkästään mediaa seuraamalla luulisi, että kahdesta valtiosta Yhdysvalloissa olisi valtionkirkko eikä suinkaan Suomessa, ja tämäkin näkyy myös muualla kuin katastrofiuutisoinnissa. Hesarissa ei esimerkiksi ole joka torstai ”Faith”-osiota, jossa esiteltäisiin seurakuntia ja kirjoitettaisiin arvioita jumalanpalveluista.
Kolmas ero ei liity varsinaisesti mediaan vaan poliitikkoihin. Uhrien muistotilaisuudessa kaupunginjohtajalla oli selkeä rooli, mutta koko illan kohokohta oli selvästi Obaman puhe, jota hehkutettiin uutisissa pari tuntia etukäteen viiden minuutin välein. Puhe oli maltillinen, lohduttava, kansakuntaa kokoava ja kaikinpuolin kelvollinen, mutta silti ajatus Halosesta tai Tuusulan kunnanjohtajasta pitämässä tunteellisia puheita Jokelan koulurakennuksen pihalla tuntuu omituiselta.
CNN:n sivuilla on esitelty uhrit kuvien kera, ja sieltä löytyy myös juttu nuorimmasta uhrista. Tulee vaan mieleen: mitä asiaa 6-vuotiaalla on ylipäätään K12-elokuvan (täällä PG13) ensi-iltaan keskellä yötä?
