Kategoria: Matkustaminen

Helsingistä Coloradoon pääsee yhdellä vaihdolla – nopeimmillaan Reykjavikin kautta, mutta myös Lontoon, Frankfurtin ja kesäisin Chicagon kautta – mutta jostain syystä minä olen tähän mennessä Euroopasta Coloradoon matkustaessa aina ottanut vauhtia vaihtokentiltä vähintään kahdesti ennen perille pääsyä. Hinnoittelulla on näppinsä pelissä, mutta aina yhden vaihdon yhteydet eivät välttämättä ole edes nopeampia kuin kahden vaihdon. Suomesta kun lähtee matkaan, niin Frankfurt on jo aika lailla kiertoa Yhdysvaltoihin päin suunnatessa, ja Lontoossa saattaa joutua odottamaan jatkoyhteyttä tuntikausilla.

Viime tiistaina syy kahden lennon yhteydelle oli kuitenkin se, että olin myöhään liikkeellä lentojen kanssa, ja kesän sesonkikautena kohtuuhintaiset yhteydet olivat kiven alla. Järkevintä siis oli ostaa matka Iiron pisteillä bisnesluokassa, jolloin ainoina vaihtoehtoina oli kiertää joko Frankfurtin tai Milanon kautta, jonka jälkeen vielä vaihto Philadelphiassa. Valitsin sen Frankfurtin, koska sitä kautta reitti oli sentään vain 21 tuntia.

Helsingistä Frankfurtiin lensin Finnairilla, joten pääsy Finnair Loungeen oli taattu. Tai niin luulin. Helsinki-Vantaan Schengen-puolen Finnair Lounge kun on remontissa syksyyn saakka, eikä bisneksessa matkustaville tarjota hyvitykseksi kuin checkin-virkailijan nolostunut hymy hänen selittäessään varmaan ties kuinka monennen kerran asian laitaa. Onneksi Helsingin sanomat jakoi lentokentällä markkinointimielessä ilmaisia lehtiä ja lentokenttähotellin aamiaisella sai juotua pari kuppia teetä, eikä lennon lähtöönkään ollut kovin pitkä aika.

Finnairin Euroopan sisäisten lentojen bisnesluokka on istuimen puolesta käytännössä sama kuin turistiluokka – viereisellä penkillä ei istu ketään, mutta oli siellä turistiluokankin puolella tyhjää – mutta tarjoilut olivat erinomaisia. Ystävällinen lentoemäntä täytti minun teemukia ja vesilasiani ja antoi sen toisen bisnesluokassa matkustaneen nukkua. Minulla on ollut joskus mielikuva bisneksessä matkustavista pukumiehistä, mutta nyt se ei toteutunut alkuunkaan, sillä minä saatoin näyttää lyhyeksi jääneen yön jäljiltä vähän räjähtäneeltä, ja se toinen matkustaja oli nuori mies, jolla oli verkkarit, juoksulenkkarit ja aika pitkäksi venähtänyt tukka. Saattoihan se tietenkin olla joku rock-tähti…

Frankfurt-Mainissa koneen vaihto oli lievästi sanottuna sekava kokemus. Koneesta ulos tultuani harvahko kyltitys ohjeisti minut ensin matkalaukkuaulaan ja sen jälkeen tullin lävitse ulos terminaalista. Olin hieman epäuskoinen ja kysyin paikalla seisoneelta virkailijalta, että ihanko oikeasti tätä kautta pitää mennä, ja ei kai minun täydy konetta vaihtavana noukkia tässä vaiheessa laukkuja mukaan. Virkailija vastasi yes yes ja huitoi minut tieheni. Pitkän kylttikavalkadin jälkeen päädyin uuden terminaalin securityyn, ja siitä eteenpäin asia olikin aika selvän oloista, kunnes tulin siihen erikoisturvatarkastukseen, jonka taakse kaikki Yhdysvaltoihin lähtevät lennot oli piilotettu.

Olin ehtinyt juuri kokovartaloskannauksesta lävitse, kun naisvirkailija tuli pyytämään minua kokoamaan tavarani ja tulemaan hänen mukaansa. Very special security, hän totesi, ja minä kysyin, että onko ihan pakko, koska kaiken tämän terminaalisäädön jälkeen lentoni boarding oli alkanut jo kymmenen minuuttia sitten. Hän ei tuntunut ymmärtävän kysymystäni, mutta sen sijaan napatessani laukkua läpivalaisuhihnalta miesvirkailija tuli toteamaan, että odotas hetki: You have a knife there. Ööh, eihän ole?

Miesvirkailija tonki laukkuni perinpohjaisesti mitään löytämättä. Kolmas virkailija tuli paikalle auttamaan tonkimisessa, kun mitään ei näyttänyt löytyvän. Välissä he ihmettelivät yhdessä käsityötarvikkeitani ja miettivät, voisivatko kumiset neulepuikkostopperit näyttää linkkuveitseltä. (Vastaus: eivät todellakaan.) Vajaan kymmenen minuutin tonginnan jälkeen he läpivalaisivat laukkuni uudestaan. Tämän jälkeen neljäs virkailija tuli tonkimaan laukkuni vielä kertaalleen, tunnusteli verhoilut lävitse ja yritti repiä niitä auki. Kun saksalaiset virkailijat olivat kerran päättäneet, että laukussani on linkkuveitsi, niin ilmeisesti periksi ei hevillä anneta.

No eihän sieltä tietenkään mitään löytynyt. Tässä vaiheessa lentoni vilkutteli jo Final Callia, mutta alkuperäinen naisvirkailija johdatti minut pieneen koppiin, jossa kengät piti riisua, ne läpivalaistiin erikseen, jalkani tunnisteltiin huolellisesti (ei, en ollut onnistunut piilottamaan mitään sukkahousujen alle) ja käsimatkatavarani tongittiin lävitse vielä kerran niin, että kaikki elektroniset laitteet siveltiin ja niistä tutkittiin jälkiä räjähteistä. Minuutit tuntuivat tässä vaiheessa harvinaisen pitkiltä.

Vihdoin portille ehdittyäni sitä oltiin jo hyvää vauhtia sulkemassa, mutta minut nähtyään virkailijat kuitenkin vielä lisäsivät minut uudelleen koneen matkustajalistaan ja päästivät mukaan. Voitte jo tässä vaiheessa arvata, olivatko matkatavarani koneessa mukana vai ei. Positiivisena puolena Frankfurtin kautta voi matkustaa ilman minkäänlaista pelkoa terroristeista.

US Airwaysin bisnesluokka häviää tämän yhden kokemuksen perusteella vertailussa Deltalle: penkit ovat kuluneempia, peitot ja tyynyt ovat tavallista lentokonetasoa eivätkä pehmeää hotellitasoa, ruoka ei ole yhtä hyvää eikä menuun kuulu keittiön tervehdystä. Pystyin silti elämään tämän kanssa. Tai oikeammin sanottuna nautin joka hetkestä, jonka sain rötvätä penkissä jonkun passattavana elokuvaa katsellen tai sängyksi muuttuvalla penkillä sikeitä vedellen.

US Airways hakkasi Deltan kahdella osa-alueella, ja niistä selkein oli kabiinihenkilökunnan hyvä meno. Olen lentänyt Deltan mannertenvälisessä bisneksessä pariin otteeseen, ja välillä minulla on ollut tunne, että osa kabiinihenkilökunnasta katselee minua nenänvarttaan pitkin, oletettavasti keskimääräistä bisnesmatkustajaa nuoremmasta iästäni johtuen. US Airwaysilla ei ollut minkäänlaista häivääkään tällaisesta. Lentohenkilökunta vitsaili keskenään, hymyili paljon ja säteili lämmintä hyvänolontunnetta, joka saattoi osittain johtua siitä, että koneen kippari pariin otteeseen muistutti matkustajia, että kyseinen lento oli kahden lentoemännän viimeinen ennen heidän eläköitymistään. Se toinen osa-alue, missä US Airways pärjäsi, olikin sitten tämä:

Philadelphiaan laskeutuessamme minulla oli pirteä ja levännyt olo, mikä oli erinomaista, sillä en tiennytkään, millainen säätö minua taas odotti. Maahantulossa kesti tunti, mikä on sinänsä normaalia mutta pidempi kuin yleensä Minneapoliksessa, mutta varsinainen säätö alkoi vasta, kun minun piti löytää jatkolennolleni. En tiedä mihin terminaaliin kone oli laskeutunut, mutta ainakaan C-terminaaliin sieltä pääsyä ei oltu tehty helpoksi. Ensin piti jonottaa parille eri tyypille, joiden kaikkien tarkoitus oli vilkaista lentolippuani ja ohjata eteenpäin. Sitten jonotin ensin yhteen turvatarkastusjonoon, josta minut sitten nyittiin toiseen jonoon, jossa todettiin, että ei, tämäkään jono ei ollut oikea. Lopulta minut ohjattiin jonnekin aivan muualle, josta virkailija neuvoi minut juna-asemalle. Siis juna-asemalle? Oli hieman surrealistista kävellä junalaituria päästä päähän, kun joku junaa odottanut mies pysäytti minut ja kysyi, että tiedänkö kummalta puolelta laituria junat menevät Philadelphian keskustan suuntaan. No en tosiaan tiennyt.

Oikeaan terminaaliin päästyäni Finnairin tulostama lippu ei tietenkään käynyt, joten ensimmäisen jonotuksen jälkeen piti rampata checkiniin jonottamaan ja hakemaan uutta lippua, jonka jälkeen sai jonottaa uudestaan. Kun vihdoin pääsin US Airwaysin loungeen, oli minulla kulunut yli tunti pelkästään terminaalin vaihtamiseen. Onneksi minulla oli pitkä vaihto.

Viimeisellä US Airwaysin lennolla en jäänyt ihmettelemään tai kuvaamaan posliinilautasella tarjottua ravioliannosta tai leveämpiä penkkejä – jotka Amerikan sisäisten lentojen bisnesluokassa todellakin ovat muhkeita ja leveitä – vaan nukahtelin jatkuvasti istualleni. Perillä Denverissä olin todella tyytyväinen, että matka oli vihdoin ohitse. Laukut tosin saapuivat vasta kaksi päivää myöhemmin.