Eilen pakkailin vielä laukkuja Coloradossa, kun huomasin ensimmäisten lumihiutaleiden leijailevan parvekkeella. Lunta! Ensilumi oli tietenkin tullut jo syyskuussa, mutta Coloradon tyyliin sää oli sen jälkeen vaihdellut ihan miten sattuu, ja vielä pari päivää sitten olin käynyt ottamassa aurinkoa uima-altaalla. Nyt lämpötila oli reilussa tunnissa laskenut kymmenisen astetta ja pian ulkona pyrytti jo ihan kunnolla.
Tässä kohtaa minä tarkistin Las Vegasin sääennusteen ja totesin että jep, aurinkoista ja +23 koko viikon! Samalla päätin lähteä kohti paikallista bussiasemaa yhtä vuoroa aiemmalla paikallisbussilla. Paikallisbusseja kulki kymmenen minuutin välein, mutta lentokenttäbusseja menisi vain kerran tunnissa, joten siitä ei parennut myöhästyä, ja arvelin, että äkillinen lumimyräkkä saattaisi sotkea paikallisliikennettä.
Paikallisbussissa. Boulderissa on amerikkalaiseksi keskisuureksi kaupungiksi erinomainen julkinen liikenne, mutta silti sitä ei tunnu käyttävän oikein kukaan, ja sain tänäänkin kulkea bussilla omassa pyhässä yksinäisyydessäni.
Meiltä kentälle on 70 kilometriä, missä menee autolla noin kolmisen varttia, jos ei ole ruuhkaa. Lentokenttäbussilla kestää yleensä puolitoista tuntia, koska bussi pysähtelee kummassakin päässä ties kuinka monen Park & Ride -autotalokompleksin tai parkkikentän laidalle, mutta tälle vuorolle oli varattu kaksi tuntia oletettavasti ruuhkan takia. Lentokenttäbussi starttasi ajallaan bussiasemalta klo 15.15, ja aikataulun mukaan kentällä oltaisiin 17.15, kun pahimmat ruuhkat iskevät päälle yleensä vasta viiden jälkeen ihmisten lähtiessä töistä. Kaksi tuntia bussissa istumista siis tiedossa, joten napit korviin, musaa päälle, ja iPadiin HS Kirjastosta Syötäväksi kasvatetut.
Tuoretta lunta ja autojono, joka oli menossa samaan suuntaan kuin mihin mekin olimme rampilta kääntymässä.
Klo 16.45 havahduin siihen, että matelimme kävelyvauhtia liikenneruuhkassa, olimme oikeastaan madelleet jo jonkin aikaa, ja kylteistä tajusin, ettemme olleet vielä ohittaneet edes Denveriä. Tästä pisteestä kentälle kestäisi vielä melkein puoli tuntia ilmankin liikennettä ja P&R-pysähdyksiä. Myöhässä siis oltiin, totesin, ja laitoin Las Vegasiin toista kautta lentävälle Iirolle tekstaria: Tääl on ihan järkky ruuhka. Tuskin tulee bussi ajoissa kentälle. Onneks ei oo kiire.
Niinpä. Kun kello tuli 17.15 ja olimme yhä jumissa jossain I-70:llä, toistakymmentä mailia kentältä, tarkistin Google Mapsista, mikä olisi arvioitu ajoaika tässä ruuhkassa. 49 minuuttia. Suunnilleen tässä kohtaa tajusin olevani kusessa. Lentoni boarding oli klo 18.00, ja lento lähtisi klo 18.45. Minulla ei ollut matkatavaroita tai edes isohkoa käsimatkatavaralaukkua – halpalentoyhtiö Spirit Airlines laskuttaa myös käsimatkatavaroista, joten olin laittanut kaikki matkatavarani Iiron mukaan – ja olin jo tsekannut sisään netissä ja printannut boardarin, mutta Denverin kenttä ei ole pieni ja nopea, ja kuka tietää, miten aikaisin halpalentoyhtiöt sulkevat portin.
Klo 17.20 rupesin selvittämään kännykällä, mitä liput maksaisivat Frontierin iltakoneeseen. Reilun satasen, ei mitään mahdotonta, mutta jos nyt kuitenkin yrittäisin ehtiä tähän koneeseen.
Klo 17.45 bussi kaarsi Stapletonin P&R:n pihalle. Yhä kymmenisen mailia kentälle, mutta liikenne oli hellittänyt, ja tästä ei autolla kestäisi kuin reilu vartti perille. Jos olisimme perillä tasalta, saattaisin turvatarkastusjonoista riippuen ehtiäkin.
Klo 17.50 liikenne jumittui taas. Bussikuski tunki vasemmalle kaistalle eikä päästänyt henkilöautoja etuilemaan, teki siis parhaansa, ja minä tässä vaiheessa totesin, ettei keskittyminen broilerintuotantoketjuun nyt ihan onnistu, ja laitoin iPadin laukkuun.
Klo 18.00 kaarto ulos motarilta. Häh? Ai niin, vielä yksi P&R-pysähdys! Sadattelin äijää, joka poistui bussista hitaasti ja haki laukkunsa ruumasta vielä hitaammin. Nyt liikettä!
Klo 18.05 bussin takaosassa yksi matkustaja huokaisee, että hänen lentonsa lopetti juuri boardauksen. Toinen matkustaja toteaa, että hänkin varmaan myöhästyy lennolta. Myötätuntoista hyminää. Minä ilmoitan, että minun kohdallani peli ei ole vielä pelattu, vaikka lentoni alkoikin jo boardaamaan.
Klo 18.12 lentokentän ”lumihuippuinen” katto näkyvissä!!
Denverin lentokenttä näkyy preerian keskeltä kauas, ja sen katto matkii viereisiä Kalliovuoria. [kuva: Susan Smith]
Klo 18.14 poliisin vilkut pyörivät edessä. Joku on ajanut kolarin terminaaliin johtavalla tiellä, ja nyt tässä on sitten pieni paikallisruuhka, kun autot yrittävät pakkautua yhdelle kaistalle.
Klo 18.18 ruuhka ohitettu. Siirryn bussin etuosaan, valmiina spurttaamaan. Bussikuski ojentaa minulle Transfer-lipun, jolla pääsisin ilmaiseksi takaisin kotiin, jos en ehtisi lennolle, ja pahoittelee bussiyhtiön puolesta myöhästymistä.
Klo 18.20 viereeni bussin oven eteen siirtyy aasialainen nainen, joka kertoo olevansa matkalla Las Vegasiin. Käy ilmi, että olemme menossa samalle lennolle, ja hän toteaa: I follow you then!
Klo 18.22 bussin ovet aukeavat. Spurttaan ovista sisälle ja pingon matkalaukkuhihnojen ohitse. Turvatarkastusta kohti kaartaessani vilkaisen taakse, ja näen aasialaisen naisen hölkkäävän hitaasti kaukana perässä. Totean, ettei tässä kohtaa ole helkkari aikaa jäädä ketään odottelemaan.
Klo 18.23 ryntään turvatarkastukseen ja kerron, että lentoni lähtee 20 minuutin päästä, pääsisinkö jonon ohitse? Turvatarkastuksessa on muutenkin todella vähän ihmisiä näin myöhään, mutta turvatarkastaja ohjaa minut silti passintarkastusjonoon, jossa ei ole kuin yksi ihminen minua ennen, ja huikkaa: Don’t worry, you’ll make it! En ole täysin vakuuttunut.
Klo 18.24 itse turvatarkastuksessa on kaksi nuorta naista, joilta pyydän päästä ohitse. Of course, he toteavat, ja heitän laukkuni hihnalle, kaivan läppärin, iPadin ja nesteet laukusta, otan vyön, kengät ja takin pois ja harppaan kokovartaloläpivalaisulaitteeseen. Onneksi olen tehnyt tämän niin monta kertaa aiemminkin, että turvatarkastus menee kuin hujauksessa. Tämän takia suosin lentokentällä kenkiä, joissa ei ole kengännauhoja.
Klo 18.26 spurtti alas terminaalijunalle. Junan saapumisessa kestää ikuisuus (ehkä 45 sekuntia), ja juna kulkee mielestäni paljon hitaammin kuin normaalisti. Onneksi lähtöporttini on ensimmäisessä terminaalissa.
Klo 18.32 harpon kaksi porrasaskelmaa kerrallaan ylös terminaaliin, juoksen pitkin kävelyliukuhihnaa ja huikkaan jo kaukaa edellä kävelevälle turistille Excuuuse meee ennen kuin pingon ohitse.
Klo 18.34 porttia ollaan juuri sulkemassa, kun minä pelmahdan paikalle. Las Vegas? portilla seisova nainen kysyy, ja minä tuskin saan sanaa suustani, tungen vaan passini ja matkalippuni hänelle. Yritän kasailla hengitystäni, kun porttia sulkemaan tullut huomioliivimies taputtaa minua selkään ja toteaa: You’re alright, you made it, you’re going to Vegas.
Klo 18.36 istun paikalleni. Minun jälkeeni sisään tulee vielä yksi ihminen, jonka jälkeen lentokone nytkähtää liikkeelle. Aasialaista naista ei näy.
Las Vegasin valot
Laskeutuessa The Strip näkyi hyvin. Vasemmalla vihreä MGM Grand, vähän keskeltä oikealle Eiffel-torni.
Että terveiset vaan Las Vegasista. Hyvästä lopputuloksesta huolimatta taidan vastaisuudessa mennä kentälle sillä tuntia aiemmalla bussilla.
*. Saimme Iiron kanssa kumpikin vara-akun tuliasena Iiron Nokialla sitä kehittämässä olleelta kaverilta, ja tajusimme kumpikin aika pian vempeleen olevan mainio. Jotain, jota emme olleet osanneet kaivata, mutta joka ratkaisi kertaheitolla yhden pienen mutta ärsyttävän ongelman elämässä. Patukka latautuu samanlaisella mini-USB-laturilla kuin mitä kännykkämmekin, ja siitä riittää virtaa reiluun yhteen kokonaiseen kännykän akkkuun. 
* oli juuri käynnissä kiivas taisto Toronton ja New Yorkin alueen rautatieverkostojen herruudesta – paras lautapeli ikinä ja ainoa, mikä oli pakko mahduttaa matkalaukkuihin Suomesta Yhdysvaltoihin muuttaessa – kun yksi kerrallaan jäimme seuraamaan lastenohjelman laulua eläinperheistä. Laulussa taaperoille opetettiin, miten englanniksi kutsutaan eläinryhmiä, ja voi pojat miten niitä kutsutaankaan. Omituisempi osio alkaa suunnilleen kohdasta 01:20.
