Marraskuussa ei ollut viikonloppua, jota emme olisi viettäneet mäissä. Kun maailmanluokan rinteet sijaitsevat vain parin tunnin ajomatkan päässä kotoa, olisi synti jättää mahdollisuus niihin käyttämättä. Ei tosiaan, me olemme jo luuhanneet mäissä kausilipun edestä, eikä kausi ole kunnolla päässyt edes alkamaan. Monena aamuna auringonnousun aikaan olemme roudanneet suksipussin autoon, karauttaneet vuorille ja nauttineet auringosta, joka on paistanut lähes siniseltä taivaalta – joka ikinen kerta!
Coloradon laskettelurinteisiin kannattaa kuitenkin lähteä kauempaakin kuin parin tunnin ajomatkan päästä. Tässä viisi hyvää syytä, miksi niin.
1. Coloradon lumi on puuteria.
Hatarat muistikuvat Lapista olivat, että lumi oli usein märkää tönkköä ja laskeminen puurtamista. Täällä en ole eritysesti kiinnittänyt huomiota lumeen, koska se on yleensä ollut erinomaista. Puuterilunta. Coloradon ja Utahin lumisateita pidetään laskettelun kannalta Yhdysvaltojen optimaalisimpina, koska lumi täällä on lähes aina kuivaa puuteria.
2. Yli 20 laskettelukeskuksessa on varaa mistä valita.
Haluatko laskea samoja rinteitä mitä MM-alppihiihtäjät? Lähde Beaver Creekiin. Haluatko valtavaan resorttiin, jonka läpikoluamiseen ei riitä edes viikonloppu? Vail kutsuu. Haluatko bongata rinteestä Hollywood-julkkiksia? Aspenin tuntevat kaikki. Perheet, hiihtopummit ja snoukkaajat löytävät kaikki omat mekkansa.
3. Laskettelukausi jatkuu lokakuusta kesäkuulle.
Arapahoe Basin on Yhdysvaltain korkein laskettelukeskus, jonka ylimmät hissit vievät pari metriä vajaa neljään kilometriin. Ohuen ilman miinuspuoli on mahdolliset hengitysvaikeudet – minua alkoi oksettaa pari viikkoa sitten huipulla ja oli pakko siirtyä alempiin rinteisiin – mutta toisaalta korkealla vuorilla lumi tulee aikaisin, ja A-Basin avaa hissinsä aina ennen Halloweenia. Sulkeutumispäivä on ollut säästä riippuen yleensä kesäkuun puolivälissä, mutta onpa keskus joskus sulkenut ovensa vasta heinäkuussa July 4thina.
4. Tekemistä riittää rinteiden ulkopuolellakin.
Esimerkiksi Breckenridgen hiihtokeskus on rakennettu yli sata vuotta vanhan kaivoskaupungin yhteyteen, ja vanha keskusta on charmikas ja eloisa. Steamboat Springsissä voi iltaisin (ja miksei päivisinkin) lillua kuumissa lähteissä, vaikka minä en kahden käynnin jälkeen ole vielä päässyt lähteisiin saakka, kun pitkän laskupäivän jälkeen hiihtokämpän poreallas on ollut kutsuvampi. Monessa paikkaa järjestetään rekiretkiä ja moottorikelkka-ajeluita vuorilla, ja useampikin hiihtokeskus mainostaa olevansa se paras hiihtokeskus shoppailijalle.
5. Coloradon laskettelukeskukset ovat kaikesta huolimatta hintansa väärtejä.
Okei, eihän nämä hiihtoliput halpoja ole. Jos Vailiin erehtyy marssimaan lippuluukulle aamulla, saa päivälipusta pulittaa noin $170. Amerikkalaiset hissiliput ovat keskimäärin kalliimpia kuin eurooppalaiset kaimansa, ja Yhdysvaltojen kalleimmat hiihtokeskukset löytyvät Coloradosta. Mutta miksipä ei. Ovathan ne Yhdysvaltojen (ja ehkäpä maailman) parhaimmat.
Eri hiihtokeskuksista Coloradossa sekä käytännön ohjeistuksia lasketteluloman varaamiseen löytyy aiemmasta kirjoituksesta: Laskettelu Coloradossa. Vaikka hissiliput ovat kalliita ja majoituskin maksaa, niin sentään lentoliput Euroopasta ovat kohtuulliset, jos tänne mielii. Usein helmikuussa parhaimpaan lasketteluaikaan tänne lennähtää Suomesta noin 500 eurolla.
Useampikin kaveri on kysellyt tuota samaa miettiessään reissua Coloradoon, eikä kysymykseen ole helppoa vastausta. Tässä parin Coloradossa enemmän tai vähemmän vietetyn vuoden aikana olen onnistunut kehittämään kolme ilmastoon liittyvää sääntöä:
Kesä-heinä-elokuu on pääsääntöisesti hellettä.
Muina kuukausina lämmöt vaihtelevat -20C ja +30C välillä.
Ainoa, mihin voi jotenkuten luottaa, on että aurinko paistaa.
Kun sanon, että lämpötila vaihtelee, niin se todellakin vaihtelee. Kun kaveri kyseli helmikuun säätä, niin vastasin, että voi olla toistakymmentä astetta pakkasta tai sitten shortsikelit, ja toissa helmikuussa nämä olivat muistaakseni saman viikon aikana. Matkalaukkujen pakkaamisesta tämä ei tee helppoa, kun kaikkeen pitää varautua, eikä täällä asuessakaan voi pakata kesävaatteita säilöön.
Kesäisin täällä aika usein ukkostaa iltaisin. Ukkosmyrskyt ovat keskeyttäneet parikin baseball-matsia, joissa olemme käyneet. [kuva: James ”Bo” Insogna]
Viime syksynä kävin eräänä aamuna lenkillä upeassa auringonpaisteisessa shortsikelissä. Pari tuntia myöhemmin Denveriin iski lumimyrsky ja melkein myöhästyin iltapäivän lennoltani kaupungin lipuessa kaaoksen valtaan.
Ei täällä preerialla silti korkeita kinoksia näy. Kun aurinko paistaa taivaalta pystysuoraan, lumet sulavat pois parissa päivässä – ja sitten sitä taas sataa lisää. Sentään korkeammalla vuorilla lumi jää maahan ja keväällä Trail Ridge Roadia avatessa sitä onkin kertynyt ihan kunnon kinokset:
Vuoret tuovat vielä omanlaisen lisänsä vaihtelevaan ilmastoon, koska ero vuorilla ja täällä preerialla voi olla huima. Viime pääsiäisenä laskettelimme aamupäivän vuorilla, ja iltapäiväksi ajoimme kotiin ottamaan aurinkoa uima-altaalle. Yli kilometrin korkeusero sekä korkeat vuoret välissä saavat aikaan sen, että parin tunnin ajomatkan päässä sää on jotain aivan muuta.
Kesäkauden ulkopuolella säätä ei voi ennustaa yli parin päivän päähän, lunta saattaa tupruttaa milloin vain, eikä eilisen sään perusteella ei voi päätellä mitään tämän päivän säästä, koska lämpötila on saattanut nousta taikka laskea 20 astetta siinä välissä. Yöllä on lähtökohtaisesti 20 astetta kylmempää kuin päivällä, ja auringonpaiste onnistuu aina hämäämään: tänään ajattelin, että ulkona on varmaan shortsikeli, mutta käynti parvekkeella paljasti lämpöä olevan hädin tuskin nollan yläpuolella. Läksin sitten kauppaan talvitakki päällä ja aurinkolasit tukevasti nenällä.
Vaikka Boulder ja muu Coloradon Front Range on kuivaa aluetta, välillä täällä sataa kaatamalla, ja kanjonit tulvivat. Pari vuotta sitten tulvissa kuoli useita ihmisiä ja tulvien tuhoamia teitä korjataan vieläkin. Onneksi tuota tulvaa kutsuttiin nimellä ”vuosisadan tulva”, eli sormet ristissä, ettei vastaavaa nähdä seuraavaan sataan vuoteen. [kuva: Charles Anderson]Tiedättekö mitä? Minä niin tykkään tästä. Suomesta tuttu ”äh kun on kylmää” / ”äh kun on kuumaa” -valitus puuttuu täysin, koska mihinkään ei ehdi kyllästyä. Viime toukokuu oli ennätyssateinen, ja ihmiset täällä rupesivat valittamaan, että muuttavat kohta pois, koska miten voi sataa kolme viikkoa putkeen? Ja minä kun olin viettänyt talven Luxemburgissa, jossa satoi kolme kuukautta putkeen.
PS. Viikonloppuna lähtee linjoille kuukausikirje. Jos haluat kuulla, mitä minä täällä oikein puuhailen, niin klikkaa itsesi tilaajaksi täällä.
Miten Yhdysvalloissa oikein Suomen kansalainen voi mennä naimisiin? Tätä pääsimme pohtimaan erään syyskuisen New Yorkissa vietetyn lauantain jälkeen – ja selvittämistä asiassa riittikin. Prosessissa on aika monta askelta ja sisältää monen monta ”kuljeta papereita paikasta A paikkaan B”-kohtaa, mutta nopeimmillaan ruljanssin voi vetää alusta loppuun alle viikossa, eikä meilläkään siihen montaa viikkoa kulunut.
Yhdysvalloissa on joka osavaltiossa omat vihkimiskäytäntösä ja lakinsa, ja vaihtelua on yllättävän paljon. Esimerkiksi New Yorkissa pitää odottaa 24 tuntia avioliittoluvan hakemisen ja vihkimisen välillä, joten emme olisi voineet mennä naimisiin New Yorkin kaupungintalolla maanantaina ennen lennon lähtöä – emmekä sitä edes vakavasti harkinneetkaan. Coloradossa taas naimisiin voi mennä virka-aikana vaikka heti kun moisen idean saa päähänsä, mutta ihan niin kova kiire meillä ei ollut.
New Yorkista Coloradoon palattuamme marssimme kuntamme Clerk & Recorder Officeen, josta haimme avioliittoluvan (marriage license). Olimme vähän ulalla, miten tässä oikein pitäisi toimia, joten onneksi yksi virkailijoista näki päältä päin, millä asioilla liikuimme: You guys look like you’d like to get married! Virkailija pyysi henkkarimme ja naputteli tietomme koneelle, jonka jälkeen annoimme vakuutuksen, ettemme ole lähisukulaisia emmekä jo valmiiksi aviossa. Mitään esteiden tutkintaa ei ole eikä voisikaan olla, koska Yhdysvalloissa ei ole keskusrekisteriä, mistä tarkistaa tällaisia asioita. Myöskään Suomi ei tällaista vaadi, jotta avioliitto on voimassa Suomessa, vaan riittää, että liitto on laillinen siinä maassa, missä se on solmittu. Vihkimistä varten ei kummankaan osapuolen tarvitse asua Coloradossa, joten kaikin puolin Colorado on kuin Las Vegasin komeampi velipuoli!
Sitten seurasikin pari päivää säätöä. Minä kiersin kaikki lähiseudun tavaratalot etsien täydellistä häämekkoa, joka ei olisi liian kermakakku mutta kuitenkin täysmittainen. Iiro marssi smokkiliikkeeseen ja sai puhuttua räätäliltä ekstranopean palvelun heti seuraavalle päivälle. Minä pyysin tarjouspyyntöjä kaikilta lähiseudun valokuvaajilta, joista kaikilla oli jo muuta sovittuna, mutta joista yksi vinkkasi norjalaista vuorikiipeilijää Rannveig Aamodtia, joka päätyi ottamaan kaikki tämän kirjoituksen kuvat. (Voin suositella erittäin vahvasti, jos aikoo mennä naimisiin Coloradon Kalliovuorilla!) Varasin myös illaksi ravintolan, peruin sen, varasin toisen, peruin senkin ja varasin kolmannen, joka vaikutti lopulta täydelliseltä – ja varasin meille Denveristä hotellin, jolle vinkkasin tulevasta hääyöstä, ja sain onnentoivotukset sekä siirron sviittiin. (Kuulemma sama käytäntö on kaikissa Kimpton-hotelleissa.) Pienen pähkäilyn jälkeen varasin vielä aamuksi kampaajan ja kävin shoppailemassa hyvillä mielin uusia meikkejä.
Se mekko löytyi lopulta Dillard’sista. Kiitos Heli shoppailuavusta!
Yksi asia tältä listalta puuttuu: en varannut vihkijää. Harkitsimme asiaa, googlailin mahdollisia sopivia, ja lopulta totesimme, ettemme oikeastaan halua ketään tuntematonta runoilemaan meille rakkaudesta vieraalla kielellä, kun paikalla ei olisi yhtäkään vierasta. Emmekä me vihkijää tarvinneetkaan, koska Coloradossa virallisina vihkijöinä voivat toimia tuomarit, uskonnollisten yhdyskuntien edustajat, intiaanipäälliköt… taikka sitten vihkipari itse, ja tähän me päädyimme. Todistajiakaan ei tarvita, mutta kun kerran meille täytettäväksi annetussa vihkitodistuksessa (marriage certificate) oli sille oma viivansa, pyysimme valokuvaajaltamme allekirjoitusta muistoksi. Vihkiseremonia eräässä haapalehdossa oli lyhyt mutta sisälsi paljon hymyjä ja mojovan suudelman, jonka jälkeen poseerasimme Kalliovuorten kansallispuiston kirpeän jäätävässä tuulessa puurajan yläpuolella reilussa 3,5 kilometrissä nauttien fiiliksestä.
Vihkitoimitus käynnisssä, kun avioliittotodistukseen täytetään aika- ja paikkatietoja.
Illasta en sano muuta kuin että se oli täydellinen. Ja että häämekko päällä kaiken maailman tuntemattomilta saa onnitteluita joka käänteessä.
Tuolla me mentiin naimisiin!
Avioliitto astui heti voimaan, mutta se piti lain mukaan kuitenkin käydä rekisteröimässä kuntamme Clerk & Recordings Officessa, jotta he pysyisivät kärryillä, keitä heidän kauttaan on vihitty. Ulkomailla solmittu avioliitto pitää rekisteröidä myös Suomeen, lain mukaan ”välittömästi” mutta käytännössä byrokratiassa menee hetki. Tätä varten tarvitsee apostillen, joka on paperilappu, joka todistaa, että avioliittotodistuksesi on lainvoimainen ja sen myöntänyt taho on niitä oikeutettu myöntämään. Yhdysvalloissa moisen todistuksen saa avioliiton vahvistaneen osavaltion Secretary of Statelta, joten piipahdin eräänä päivänä Denverin keskustassa olevassa virastossa mukanani Clerk & Recordings Officesta saamani kopio avioliittotodistuksestamme, johon vielä sain kaiken maailman leimoja ja paperin, jossa todisteltiin ranskaksi (apostille-järjestelmä perustuu YK-sopimukseen), että Clerk & Recordings Office on avioliiton päteväksi havainnut ja Coloradon osavaltio tämän vahvistaa. Suomeen saavutuani kiikutin tämän paperin maistraattiin, ja tiedot päivittyivät väestörekisteriin reilussa vuorokaudessa.
Nyt olen sitten ihmetellyt uutta statusta rouvana ja kertonut kaikille tapaamilleni ihmisille tarinaa päivästä, jota en unohda koskaan. Bussissa ja junassa istuessani olen useampaan otteeseen havahtunut hymyilemästä ikkunasta heijastuvalle kuvajaiselleni pöhkön onnellinen ilme kasvoilla. Taitavat kanssamatkustajat pitää minua hulluna.
Tiedätkö, mitä on eroa rotkolla ja kanjonilla? Kanjoni on leveämpi kuin mitä se on syvä; esimerkiksi Grand Canyon on lähes kaksi kilometriä syvä, mutta leveyttä sillä on jopa kuusi kilometria. Coloradossa sijaitseva Royal Gorge taas on rotko, vaikka sen lempinimi onkin Grand Canyon of the Arkansas – rotkon on kaiveranut Arkansas-joki – ja se on melkein 400 metriä syvä mutta kapeimmillaan vain 15 metriä. On määritelmä mikä vaan, niin upea se on joka tapauksessa!
Juna saapumassa rotkon kapeimpaan osuuteen
Cañon Cityn lähellä sijaitsevasta rotkosta tekee erikoiseksi se, että sen lävitse kulkee junarata. Nykyään junissa on maisemaikkunat turisteja varten, mutta yli sata vuotta sitten, kun rata rakennettiin, kyse oli jostain aivan muusta: hopeasta. Kalliovuorilla oli käynnissä varsinainen hopeakuume, ja Royal Gorge oli yksi harvoista järkevistä reiteistä vetää rata kaivoksille, joten ei yksi vaan kaksi rautatieyhtiötä tappeli radasta – siis kirjaimellisesti tappeli. Vuonna 1879 Denver & Rio Grande -yhtiön miehet hyökkäsivät kiväärein Santa Fe -yhtiön miesten kimppuun, jotka puolustautuivat kanuunalla, jonka olivat lainanneet armeijalta. Ihme kyllä kukaan ei kuollut, ja vihdoin oikeuslaitoskin heräsi määräämään radan omistajuudesta, ja rata saatiin valmiiksi seuraavana vuonna.
Muut kuvaavat maisemia, Iiro heiluttaa kuvaajalle
Junarata näki hopealastien lisäksi viime vuosisadan vaihteen turisteja, mutta 50-luvulle tultaessa matkustusvirrat alkoivat hiipua kiitos lentoliikenteen, ja kun lopulta vuonna 1967 Yhdysvaltain postitoimisto sanoi irti kuljetussopimuksensa Royal Gorge Routen kanssa, oli matkustajaliikenteen lakkauttaminen vihdoin edessä. Rataa käytettiin yhä kaivoskuljetuksiin, mutta turisteja se ei kantanut. Tämä ei kuitenkaan pitänyt turisteja poissa rotkosta, sillä vuonna 1929 oli rakennettu jotain korvaavaa…
Royal Gorge Bridge 300 metrin korkeudessa
Royal Gorgen yli oli rakennettu silta, eikä mikä vaan silta, vaan maailman korkein silta! Tätä ennätystä se piti hallussa vuodesta 1929 peräti vuoteen 2001, jolloin kiinalaiset rakensivat vielä korkeamman, mutta se ei Royal Gorgen upeutta himmennä. Eikä hulluutta. Silta ei nimittäin johda yhtään minnekään, ja se rakennettiin aikoinaan pelkästään turisteja houkuttamaan – ja siinä se onnistuikin. Nykyään silta on yksi Coloradon suosituimmista turistinähtävyyksistä, ja sen ympärille on rakennettu huvipuisto.
Silta on paksu poikkisuuntainen viiva. Ohuemmat narut ovat zip liningia varten, jossa jengi laskee rotkon ylitse köyden varassa.
Syyskuun alussa päivä oli miellyttävän lämmin eikä tummista pilvistä huolimatta edes satanut, mutta me pysyttelimme silti pitkälti sisätiloissa. Matkustimme junan Vista Dome -vaunuissa, joista oli upeat näkymät kaari-ikkunoiden lävitse suoraan rotkon seinämille – ja jotka ovat aikamoinen parannus siihen, mitä junan palvelu oli vuonna 1999, kun matkustajaliikenne aloitettiin uudestaan.
Matkan varrella näkyi rotkon historiaa. Tässä vuosikymmenten takainen vedenottolaitos, josta Cañon Cityn asukkaat saivat juomavetensä.
Kuulema ensimmäiset uuden aallon matkailijat Royal Gorgen junareitillä pääsivät kulkemaan rämisevillä vanhoilla matkustajavaunuilla, vain pari kappaletta veturin vetämänä, ja tarjoilu rajoittui siihen, mitä löytyi konduktöörin kylmälaukusta. Nykyään suosion paisuessa junat ovat pidentyneet, vaunut uudistuneet (vaikka suurin osa niistä on yhä vintage-mallia), ja ravintolavaunu se vasta on panostanutkin tarjontaansa.
Ei pöllömmät näkymät! Eikä pöllömpää ruokaa…
Me olimme liikkeellä myöhäiseen lounasaikaan, joten Iiro tilasi The Big Boy-voileivän ja minä biisonipurilaisen, tuon amerikkalaisen ruokavalion peruspilarin. Junayhtiön omistaja on kuulema junafanin lisäksi myös lähiruokaintoilija, ja junassa tarjoiltu ruokakin oli lähiruokapainotteista. Selvitin, kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, ja sain tietää, että minun biisonipurilaiseni biisonit juoksentelivat ennen lautaselle päätyä Hendersonin preerialaitumilla parin tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen eli ihan meidän kotimme naapurissa, kun taas Iiron lautaselta löytyvä Aberdeen-Angus-härkä oli laiduntanut Koillis-Coloradon Sterlingin loputtomilla ruohokentillä sen sijaan, että se olisi kuljetettu paljon kauempaa Teksasista. Oli muuten hyvä lounas!
Itsetehtyjä perunalastuja coloradolaisista perunoista. Amerikkalainen lounas tarjoillaan usein lautasen sijasta korista, jossa on leivinpaperia pitämässä kori puhtaana.
Junayhtiöllä oli oma oluensa, jota maistelimme. Hyvää paikallista red alea.Vista Dome -vaunu sisältä päin. Jokaisella seurueella oli luonnollisesti oma pöytänsä.
Edestakainen matka Royal Gorgen lävitse kestää pari tuntia, ja jos ei halua, koko aikaa ei todellakaan tarvitse viettää sisällä. Me karkasimme alkumatkasta ulos seisoskelemaan avovaunuihin, joita oli aina parin vaunun välein junan pituudelta, ja jossa tunsi kivasti tuulen tuivertavan hiuksissa. Palvelu pelasi tässäkin: kun ruoat olivat valmiit, tarjoilija tuli erikseen etsimään meidät avovaunusta ja kutsumaan pöytään.
Koskenlaskijoita matkan varrella
Junamatkan esitteessä käskettiin pitää silmät auki villieläinten varalta. Kuulema Royal Gorgessa voi bongata niin paksusarvilampaita, mustakarhuja kuin puumiakin, mutta me emme junamatkalla nähneet näistä yhtäkään. (Myöhemmin kyllä!) Sen sijaan tiirailimme silmät kovana koskenlaskijoita, koska meillä oli sama seikkailu edessä seuraavana päivänä. Kaikki näkemämme veneet näyttivät selviävän koskista kunnialla, ja näimme myös porukan, joka oli leiriytymässä kanjoniin yöksi.
Normikoskenlaskuporukkaa. Nuo pylly paljaana heiluvat oikein korostivat menoa läpsimällä takapuoliaan rytmikkäästi – ja junaturistien kamerat lauloivat!
Kokonaisuutena junamatka oli selvästi rennoin osa meidän pitkää viikonloppuamme! Jos olet liikkeellä samoilla suunnilla, niin ainoa osa, jossa kannattaa hötkyillä, on varata matka ajoissa, koska nytkin päivän kaikki lähdöt taisivat olla loppuunmyytyjä.
Muistan kierrelleeni vuoden 2008 matkamessuja keräillen vaellusmatkaesitteitä. Kuunneltiin silloin kaverin kanssa silmät kiiluen erään esittelijän tarinoita Kilimanjarolta, mutta lopulta päädyimme haaveilemaan Annapurnasta. En oikeastaan muista miksi. Pitkä vaellus kantajien kanssa ja telttojen sijaan kylissä nukkuen houkutteli jo silloin.
Tämän kirjoituksen kuvat ovat Kalliovuorten kansallispuistosta, jossa kävin patikoimassa Flattop, Knobtop ja Gabletop -vuorilla viime kuussa.
Ajatukset vaelluksista jäivät muhimaan jonnekin hyyyyvin taka-alalle pariksi vuodeksi, kunnes Georgiassa asuessamme käväisimme läheisessä Red Top Mountainin osavaltiopuistossa, ja puiston lahjatavarakaupassa käyskennellessäni silmäni osuivat kirjaan: 50 Hikes in the North Georgia Mountains*. Ja se olikin sitten menoa se, kun Appalakkien eteläpäädyt veivät mennessään. Tuon vuoden kohokohtia olivat Fort Mountain, jonka aavemaiset pilvimaisemat ovat ikuisesti syöpyneet mieleeni, sekä päiväpatikointi Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, jossa kävelimme tunnettua Appalachian Trailia. Haaveilimme ohimennen Appalachian Trailin kävelystä päästä päähän, mutta hylkäsimme ajatuksen epärealistisena, koska emmehän me ole mitään kovia vaeltajia.
Coloradossa olemmekin sitten kiipeilleet 4km korkeille vuorille, yöpyneet autiotuvissa puurajan tuntumassa ja patikoineet melkein joka viikonloppu naapuruston vuorilla. En silti pidä itseäni vieläkään kokeneena vaeltajana, koska yönylireissuja ei ole kertynyt kuin muutama hassu, ja useamman yön vaelluksella olen ollut vain rippikouluikäisenä Lapissa.
Tästä syystä vaikka Kalliovuoret alkavat tuntua omalta, niin Himalajalle en vielä näillä taidoilla haluaisi lähteä ilman matkanjärjestäjää – ja tämä reissuidea on yhä vuosien jälkeen takaraivossa odottamassa täytäntöönpanoa. Silloin vuosia sitten haaveilimme Annapurnan ympärikävelystä, mutta vuosien mittaa tuntuu, että joku vähemmänkin kunniahimoinen reitti kelpaisi kuin kahden viikon ja parinsadan kilometrin kaikkien Himalajan vaellusten äiti. Nyt ajankäytöllisesti paremmin saattaisi sopia seitsemän päivän Poon Hill -vaellus, jossa kohokohta on auringonnousu kymmenen korkean Himalajan huipun takaa. Eikö kuulostakin aika bucket list -menolta?
Nämäkin yllä linkatut reissut etsin Faralongin matkahausta, joka on todellinen seikkailu- ja vaellusmatkailijan aarreaitta ja unelmien nostattaja. Suomalainen Faralong kokoaa yhteen eri matkanjärjestäjien matkoja ja tuo peliin joukkojen voiman: mitä useampi ostaa matkan, sitä halvemmalla kaikki sen saavat. Matkan voi portaalin kautta tilata pelkästään omalle poppoolle – oma ehdoton valintani, jos kavereita vain lähtisi tarpeeksi mukaan – tai sitten ostaa liput yleiselle retkelle, joka järjestetään, vaikka muita ilmoittautujia ei olisikaan.
Joka tapauksessa homma kuulostaa reilulta: mitä enemmän jengiä eli oppaan huomion jakajia reissulla on itsensä lisäksi, sitä halvemmaksi lopputulos tulee, eivätkä voitot isoista ryhmäkoista valu matkatoimiston taskuun. Faralongin perustajat ovat ennen luotsanneet Mandala Travelia, ja yhtiön mukaan sen kautta myytävät matkat on valittu huolella ja usean vuoden (vuosikymmenen?) vaellusmatkakokemuksella, mitä putiikista varmasti löytyy.
Kuten niin moni aktiviteetti, myös patikointi on parasta hyvässä seurassa.
Jos kiinnostaa tietää tarkemmin, miten homma toimii, niin Faralongin video avaa paremmin kuin minun selitykseni:
Kiinnostaako sinua vaellusmatkat? Entä Nepal?
Twitterissä järjestetään joka maanantai klo 20 #matkachat, matkailuaiheinen keskustelutuokio, ja ensi maanantain (14.9.) aiheena ovat vaellus- ja patikointimatkat sekä Nepal. Jos siis omistat Twitter-tilin, tule ihmeessä kertomaan omia kokemuksiasi vaelluksista ympäri Suomea, Pohjoismaita ja maailmaa ja kuulemaan, millaisia kokemuksia muilla on muilta reiteiltä. Paikalla ovat myös Faralongin Nepal-asiantuntijat kertomassa vinkkejä erityisesti Nepalin reiteistä sekä vastaamassa kysymyksiin. Kaikkien osallistujien kesken arvotaan graafikko Jari Salon suunnittelema vaellusaiheinen T-paita, joka on muuten hieno!
Nähdään siis Twitterissä! #matkachatin osallistumisohjeet löytyvät täältä.
Coloradon Kalliovuorten eläinkunta on vähän erilainen kuin mitä Suomessa. Tässä viisi söpöintä summittaisessa järjestyksessä. Mikä on sinun lempparisi?
Paksusarvilammas
engl. big horn sheep
Paksusarvilampaat laiduntavat pienissä laumoissa. Kesäisin ne vaeltavat Kalliovuorten korkeuksissa, mutta talvisin ne laskeutuvat sinne, missä on helpommin syötävää. Naaraiden sarvet ovat suorahkoja ja lyhyitä, mutta uroilla ne voivat kääntyä käyräksi koko pään ympäri kuin Prinsessa Leian kampaus. Sarvista voi päätellä lampaan iän.
Me olemme nähneet paksusarvilampaita Kalliovuorten, Yellowstonen ja Badlandsien kansallispuistoissa.
Murmeli
engl. marmot
Kalliovuorten keltavatsamurmelit ovat suurempia kuin eurooppalaiset serkkunsa alppimurmelit, enkä osaa sanoa miksi, koska Kalliovuorilla ei paljoa syötävää ole. Naapurimme arveli syyksi turisteja, jotka ruokkivat täkäläisiä murmeleita pähkinöillä, mikä tuskin pitää paikkaansa. Jos murmeli syö liikaa ihmisten antamaa sille sopimatonta ruokaa (esim juuri pähkinöitä), sen vartalon rasvakoostumus muodostuu vääränlaiseksi, mikä voi olla kohtalokasta talvihorroksessa. Murmelit nimittäin vaipuvat koko pitkäksi talveksi syvään horrokseen, jossa ruumiinlämpö laskee alle 5 asteen ja sydän lyö vain pari kertaa minuutissa, ja horroksesta herätäkseen ne tarvitsevat oikeanlaista rasvaa herättääkseen kehonsa taas henkiin.
Murmeleita näkee Kalliovuorilla lähes aina puurajan yläpuolelle kiivettäessä.
Lumivuohi
engl. mountain goat
Lumivuohet on helppo tunnistaa niiden valtavasta turkista; kuvassa olevalla lumivuohella on päällä kesäturkki, joka vielä kaksinkertaistuu pituudessa ja tuuheudessa talvea varten. Lumivuohet ovat isompia ja rotevampia kuin tavalliset vuohet, ja poikasiaan puolustaessaan ne saattavat olla jopa pelottavia. Ne elävät korkealla puurajan yläpuolella päivät mutta laskeutuvat iltahämärällä laaksoon syömään. Lumivuohet ovat paksusarvilampaiden lisäksi uskomattoman hyviä kiipeilijöitä, ja ne kisailevat osittain samasta elintilasta.
Piiskujäniksen eli pikan kuulee helpommin kuin näkee: kimittävä ”hip hip” ääni raikuu puurajan yläpuolella tundralla, mutta pikkuiset hamsterin kokoiset eläimet vipeltävät salamana kivenkoloissa niin, että niitä nähdäkseen pitää olla haukan katse. Nimestä mukaisesti pikat ovat läheisempää sukua jäniksille kuin hamstereille, vaikka ulkonäöstä sitä ei voisi päätellä, ja huhun mukaan ne ovat myös toimineet esikuvana eräälle toiselle salaman lailla liikuvalle otukselle – Pokémon-hahmo Pikachulle.
Pikoja näkyy vain korkeimmilla vuorilla, kaukana puurajasta.
Vapiti eli kanadanhirvi
engl. elk
Vapiti on nimenä cree-intiaanikieltä ja tarkoittaa ”valkoista paistia”. Tämä vain vähän suomalaista hirveä pienempi hirvilaji vaeltaa suurina laumoina Kalliovuorilla ja laskeutuu talvisin asutuskeskuksiin möllöttämään. Juuri nyt syyskuussa on paras hetki nähdä vapiteja Kalliovuorten kansallispuistossa, koska silloin niillä on kiima, ja tienvarret täyttyvät turisteista, jotka ihailevat niityillä sarviaan kalistelevia vapitiuroksia. Vapiti on tämän listan eläimistä ainoa, jota yleisesti metsästetään ruoaksi, ja jota saa monista alueen ravintoloista.
PS. Kuudes söpö eläin olisi karhu, joita elää Kalliovuorilla niin paljon, että niitä näkee usein myös kaupunkialueella. Tsekkaa blogin Facebookista kuvia karhuista ”pomppimassa trampoliinilla”, ja seuraa Facebookissa niin saat uutisvirtaasi lisää näitä pikkujuttuja Coloradosta!
Tykkään saunoa. Tykkään siitä hetkestä, kun vesi sihahtaa kiukaalla, pehmeä löyly leviää lauteille ja suojaan kasvojani kuumalta höyryltä. Tykkään hikoilla kunnolla ja sen jälkeen käväistä ulkona jäähdyttelemässä, pulahtamassa mereen, istuskelemassa kuistilla kylmä olut kädessä. Tykkään palata takaisin hämyisään saunaan rauhoittumaan, relaamaan ja toistamaan kaiken uudelleen.
Edellisestä saunakerrasta on vierähtänyt noin puoli vuotta, joten jo oli aikakin päästä saunaan. Erityisen eetvarttia se teki pitkän patikoinnin jälkeen, kun oli ensin hilannut itsensä ja rinkkansa 3,5 kilometrin korkeuteen.
Sauna näytti ulkoa pieneltä, mutta sisätilat oli tiiviisti käytetty.
Coloradossa 10th Mountain Division Hut Association pyörittää mökkiverkostoa, josta suurin osa on tiettömien taipaleiden takana. Kesäisin tuville patikoidaan, talvisin hiihdetään tai lumikenkäillään, ja kaikki tarpeellinen pitää roudata paikalle itse. Mökkien varustelutaso vaihtelee, mutta lähtökohtaisesti se on matalahkoa suomalaista mökkitasoa: kaasuliesi löytyi ja valaistus toimi aurinkosähköllä, mutta juoksevan veden filtteröimme läheisestä purosta.
Vesi oli kirkasta ja hyvän makuista suoraan purosta, mutta varmuuden vuoksi steriloimme sen vielä Steripen Adventure Opti* UV-filtterillä. Käyttö oli helppoa, joten voin lämpimästi suositella, jos lähtee patikoimaan alueilla, jossa vesi on kirkasta muttei kuitenkaan täysin turvallista juoda.
Me olimme valinneet viikonlopun mökkikohteeksi Janet’s Cabinin minkäs muun kuin saunan takia; moinen luksus löytyi hyvin harvasta paikallisesta mökistä. Odotuksemme eivät olleet korkealla – jenkkisaunoissa on yleensä kaikenlaisia ihmevirityksiä kokolattiamatoista löylynheittokieltoihin – mutta todellisuus yllätti positiivisesti: vesipata puuttui, mutta muuten sauna olisi voinut olla missä tahansa suomalaisella mökillä, mitä nyt järveen ei vuorien keskellä puurajan tuntumassa päässyt pulahtamaan. Iiro korvasi sen steppailemalla jäätiköiden sulamisvesistä koostuvassa purossa, minä tyydyin vilvottelemaan kirpeässä vuoristoilmassa ja juomaan vaivalla paikalle raahattua ja purossa viilennettyä olutta.
Mikäs tässä tiskatessa kun näkymät ovat näin upeat…
10th Mountain Hutit toimivat hostellityylisesti niin, että yhtä aikaa mökissä on yleensä useita porukoita, ja esimerkiksi Janet’s Cabinissä on 16 petipaikkaa kerrossängyissä neljässä eri makuuhuoneessa. Viikonloppuisin mökit ovat lähes aina täysiä, ja olin etukäteen lukenut, että käyttäjäkunta on vaihtelevaa, vauvasta vaariin ja yksittäisistä vaeltajista turistiryhmiin. Meidän neljän hengen suomalais-saksalaisen porukkamme lisäksi mökillä oli kuitenkin tällä kertaa 12 eläkeläistä, jotka illalla kokoontuivat tekemään palapelejä takkatulen ääreen ja viis veisasivat saunomismahdollisuudesta. Mikäs siinä, me saunoimme heidänkin edestä.
Mökkien vuokraus maksaa $40 per henki per yö, mikä ei ole enää erityisen halpaa huvia. Hinta selittyy pitkälti mökkien sijainnilla: lähimmälle autotielle oli Janet’s Cabinilta 10 kilometrin matka Continental Divide Trailia pitkin. Vaikka osa mökkien huollosta hoidetaan varmasti aasikuljetuksilla, niin valtavat kaasusäiliöt ja talven polttopuut on pakko tuoda paikalle toisella tavalla…
Ilmojen halki käy lentäjän tie… [kolme helikopterikuvaa: Paul]
Aamulla mökiltä herätessä ilmassa oli päänsärkyä, joka tuskin oli pelkästään parin saunakaljan aiheuttama. 3,5 kilometrissä ilma on jo sen verran ohutta, että pidempi oleskelu ottaa kaaliin, vaikka asumme itsekin aika korkealla. Merenpinnan tasolta tullessa suosittelisin ehdottomasti tasaamaan oloa pari päivää jossain matalammalla. Itsellä oli myös pohkeet jumissa edellispäivän kapuamisesta, mutta ei auttanut muu kuin suunnata takaisin sivistyksen pariin.
Janet’s Cabin on yksi Mountain Hut Associationin mökeistä, joka sijaitsee Continental Divide Trailin (CDT) varrella, siis sen reitin, joka jatkuu New Mexicosta 5000 kilometriä aina Idahon ja Kanadan rajalle. CDT on sekä vähemmän tunnettu kuin Wildin tunnetuksi tekemä Pacific Crest Trail että vaativampi, ja sen on tiettävästi patikoinut läpi alle 100 urheaa sielua. Me kävelimme sitä vain 10 kilometriä suuntaansa kohdassa, jossa se kulkee samaa reittiä paljon lyhyemmän Colorado Trailin (CT) kanssa. CDT vaatii aikamoista sisua, mutta CT on mahdollista vaeltaa 4-6 viikossa, ja Mountain Hut Associationin ansiosta kaikkia öitä ei tarvitse nukkua teltassa.
Mountain Hut Associationin mökit ovat suosittuja vuoden ympäri, mutta erityisen suosittuja ne ovat talviviikonloppuisin, jolloin suunnitelmia kannattaa alkaa tekemään jo edellisenä keväänä. Janet’s Cabinin lisäksi saunoja on samoissa korkeuksissa sijaitsevissa Francie’s Cabinissa sekä Shrine Mtn Innissä. Kaikissa voi saunomisen lomassa nauttia (sananmukaisesti) henkeäsalpaavista vuoristonäkymistä!
Suomessa lehdet ovat viimeiset pari viikkoa olleet täynnä pyöräilyä, onnettomuuksia ja erään pyöräilijän kuolemaa. Olen seurannut uutisointia masentuneena, monestakin syystä. Pyöräilin itse Helsingissä asuessa usein kyseisestä risteyksestä, ja on masentavaa ajatella, että milloin vain elämä olisi voinut päättyä jonkun urpon takia. (Poliisi epäilee, että yliajo oli tahallinen. Vaikka se olisi ollutkin vahinko, niin noin huolimattomasti autoa ajava ja sen jälkeen paikalta pakeneva on urpo.) Masentaa myös Hesarin keskustelupalstat ja Facebookissa näkemäni kommentointi, jossa pyöräilijät ja autoilijat syyttelevät toisiaan, sekä se, että ainoana ratkaisuna tilanteeseen nähdään pyörätiet, jotka kyseiseen kohtaan tulisivat Helsingin kaupungin mukaan aikaisintaan vuonna 2017.
Vaikka Yhdysvallat kokonaisuutena ei olekaan tunnettu pyöräily-ystävällisyydestään, oma kotikaupunkini Boulder tuntuu hakkaavan Helsingin tässä asiassa mennen tullen. Yhdysvaltojen pyöräily-ystävällisimmistä kaupungeista listoja laadittaesa Boulder on aina kärjen tuntumassa (Travel Channelin 1. sija, TIMEn 7. sija, Bicycling.comin 3. sija), ja jos joskus näet USAssa pyöräilystä kertovan artikkelin, jossa Boulderia ei ole mainittu, niin artikkelin tekijä ei selvästikään tiedä, mistä puhuu. Boulderissa pyöräily toimii, ja antakaapas kun kerron teille, miksi.
Lisää pyöräteitä – vaiko sittenkin ei?
Amerikan mittakaavassa Boulder on tunnettu kattavasta pyörätieverkostostaan, joka palvelee niin vapaa-ajanpyöräilijöitä ja niitä, jotka haluavat polkea maastopyörällään vuorille, kuin työmatkapyöräilijöitä, jotka polkevat kaupungin laidoilta keskustaan; joka kymmenes boulderilainen pyöräilee töihin, mikä on yli kymmenen kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa keskimäärin. Pyörätiet ovat usein traileja, jotka eivät kulje teiden varsia vaan seuraavat esimerkiksi kaupungin keskellä kulkevan puron vartta, kulkevat teiden kohdalla alikulkujen kautta ja joihon pääsee liittymään luiskia pitkin. Sopiva ja ainoa vertailukohta Helsingissä olisi Baana, paitsi että näillä Boulderin traileilla pyöräilijät ja kävelijät kulkevat sulassa sovussa, ja vauhdit pitää siksi pitää hitaampina.
Eivät nämä baanat silti ulotu minne vain, eivätkä kaikki pyöräilijät (johon ryhmään kuuluu joskus lähes jokainen boulderilainen ainakin joskus) asu niiden varrella. Siksi kevyen liikenteen trailit ovat vain runkoväyliä, ja pääpaino pyöräilyn infrassa tuntuu olevan pyöräkaistoissa – siis pelkät maalatut viivat tiessä, ei mitään sen kummempaa. Tällöin pyöräilijät ovat autojen seassa, mutta heillä on silti enemmän tilaa ja turvaa kuin ilman kaistoja.
Olen pyöräillyt Boulderissa aika paljon, ja ikinä en ole kokenut yhtäkään läheltäpiti-tilannetta pyöräkaistoilla pyöräillessä, koska olen kaistoilla pyöräillessä siellä, missä autot olettavat minun olevan. Ainoa kokemani läheltäpiti-tilanne oli yhdistetyllä kevyen liikenteen väylällä autotien sivussa, kun olin ylittämässä tietä vihreillä valoilla, ja samanaikaisesti punaisia päin oikealle kääntyvä autoilija ei tajunnut katsoa muuhun suuntaan kuin siihen, mistä oli tulossa autoja.
Minun näkökulmastani on siis selvää, että toimiva pyöräinfra keskittyy pyöräkaistoihin. Toisaalta on selvää, ettei näitäkään voi rakentaa kaikkialle, ja ajatus, että pyöräily vaatii toimiakseen jotain erityisesti pyöriä varten rakennettua infraa, on absurdi. Sen sijaan yksi iso osa pyöräilyinfraa täällä ovat yksinkertaiset muistutusliikennemerkit: Share the Road! Tiet kuuluvat kaikille, ja esimerkiksi maantiepyöräilijöitä varten erityistä infraa ei ole olemassa, vaan aamuisin Boulderista pohjoiseen päin autoillessani 60mph (96km/h) nopeusrajoituksen maantiet ovat täynnä yksittäisiä ja ryhmässä painavia pyöräilijöitä. Näitä sitten ohitan sopivissa kohdissa ja väistän kunnolla toisen kaistan puolelta, jos pyöräilijällä ei ole penkkaa, missä ajaa. Vaarallisia ohituksia ei näy, ja mitään selityksiä siitä, että oli suorastaan pakko ajaa pyöräilijän päälle, koska keltaista sulkuviivaa ei voinut ylittää, ei täällä todellakaan hyväksyttäisi.
Tältä näyttää pyöräkaista meidän kotimme lähellä.
Pyöräilijöille ajokortti! – varma tapa tappaa pyöräilykulttuuri
Viimeisen viikon aikana olen pariin otteeseen nähnyt keskusteluissa vaatimuksen siitä, että pyöräilijöiltä pitäisi vaatia oma ajokorttinsa, ennen kuin heidät päästetään liikenteeseen. Ajatus istuu hyvin sääntö-Suomeen – siis siinä mielessä, että heitetään lapsi pesuveden mukana ja pidetään sääntöjä tärkeämpänä kuin sitä, ajaisiko joku moisen sääntömuutoksen jälkeen enää pyörällä – mutta Yhdysvalloista katsottuna se on aivan ihmeellinen. Eiväthän autoilijatkaan osaa täällä liikennesääntöjä, ja silti pyöräilijänä koen täällä oloni turvallisemmaksi kuin omista oikeuksistaan varmojen suomalaiskuskien seassa.
Koska liikennesääntöjen osaaminen on vähän niin ja näin (ja autoillessa se kyllä ärsyttää – tästä lisää joskus toiste), niin autoilun lähtökohta on sama kuin mitä amerikkalaisessa yhteiskunnassa muutenkin: Jos et ole varma, ole kuitenkin kohtelias ja toista kunnioittava. Siinä missä Suomessa kaikki tienkäyttäjät kiukuttelevat siitä, kuinka taas heidän etuajo-oikeuttaan loukattiin ja sekin tyyppi tuli kolmion takaa, niin amerikkalaiset saavat sisäistä tyydytystä voidessaan olla kohteliaita toisilleen. Moottoriteillä tai ruuhkissa tämä ei välttämättä päde, mutta kaupunkiliikenteessä on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että autoilija antaa tietä pyörälle siellä, missä se ei olisi sääntöjen mukaan tarpeen, ja liikennevaloissa saatetaan odottaa, että pyöräilijä pääsee omalla kaistallaan liikkeelle, ennen kuin varovasti toinen huomioiden lähdetään itse matkaan. Jos vastakkain on minäminä-asenne ja kohteliaisuus, omat oikeudet ja heikomman tienkäyttäjän turvallisuus, kumpi näistä on oikeasti tärkeämpi?
Joskus tämä kohteliaisuudelle perustuva liikennekulttuuri aiheuttaa näppyjä minullekin: en esimerkiksi alkuviikosta suostunut lähtemään pyörällä liikkeelle Stop-merkin takaa, kun valtaväylällä kulkeva auto pysähtyi päästääkseen minut kulkemaan, koska valtaväylä oli kaksikaistainen enkä kokenut tilannetta täysin turvalliseksi tai edes järkeväksi. Samasta syystä en ikinä lähde jalankulkijana punaisia päin, vaikka vihreän suunnasta tuleva autoilija pysähtyisi ja ystävällisesti viittoilisikin minut matkaan, vaan yhtä kohteliaasti hymyillen viittoilen, että mene sinä vaan. Tämä on ehkä sitä sääntöorientoitunutta suomalaisuutta minussa, joka toimii, jos kaikki osaavat säännöt, ja käytännössä ei toimi, koska Suomessakin pyöräilijöiden väistösääntöjä eivät osaa kunnolla sen kummemmin autoilijat kuin pyöräilijätkään. Tapasin juuri vähän aikaa sitten moottoripyöräilijän, joka oli pyöräillyt maailman ympäri, ja hänestä kaikkein pelottavin liikennekulttuuri oli Saksassa, koska siellä ihmiset luottivat sääntöihin ja ”etuajo-oikeuteen” sen sijaan, että olisivat oikeasti huomioineet muuta liikennettä. Kyseinen tyyppi ei ollut käynyt Suomessa, mutta voinee arvata, mitä mieltä hän olisi ollut siitä.
Parhaimmalta tämä kohteliaisuuspohjainen liikennekulttuuri tuntuu silloin, kun jotain sattuu ja tapahtuu. Siinä ainoassa läheltäpiti-tilanteessa, jonka aiemmin mainitsin, autoilija rullasi välittömästi ikkunansa alas ja pahoitteli vuolain sanankääntein. Sen sijaan, että olisin jäänyt miettimään ”sitä punaista autoa joka melkein tuli ja töytäisi!!”, mieleen jäi keski-ikäinen nainen, ihminen hänkin, joka oli vilpittömästi pahoillaan tilanteesta. Virheitä sattuu kaikille, eikä se tarkoita, että virheen tehnyt olisi vihattava kusipää.
Turvallisen pyöräilykulttuurin kolme taikasanaa: asenne, asenne ja asenne
Tässä kirjoituksessa on tainnut tähän mennessä tulla jo aika selväksi, miksi minun mielestäni Boulderin liikenne toimii ja mikä Suomessa kiikastaa, mutta jos se on jäänyt vielä epäselväksi, niin otetaanpa kertausta. Tässä ihan aitoja kommentteja Facebookin puolelta taannoisen pyöräilijän kuoleman jälkimainingeissa.
Nykyisin kaupunki on täynnä autojen seassa holtittomasti ajavia pyöräilijöitä, ei valoja pimeässä ja ei kypärää päässä. Ei ihme että noin surkeasti käy.
Kyllä on nyt pyöräilijöiden hoidettava ensin oma tontti kuntoon ennen kuin uhriutuvat. Kusipäitä on pyöräilijöissäkin.
Ikävä tosiasia on se, että monet pyöräilijät ajavat tiellä vaikka heillä olisi pyörätie vieresssä. Lisäksi porukkapyöräilijät ovat vihon viimeinen joukko – monta rinnakkain tukkien tien.
valitettava tapaus mutta kyllä pyöräilijät voivat toimia toisin ketkä ajaa enemmän päin punaista kun fillaristit
Noi pyörillä liikkuvat vihaiset kateelliset ex kommunistit pitäis laittaa kuriin…
Täytyy sanoa, että kun pyöräilijä kuolee ja keskustelupalstat täyttyvät pyöräilijöitä syyllistävistä kommenteista, niin se tuntuu aika makaaberilta. Kuinka empatiakyvytön täytyy olla, että mielessä edes vilahtaa autoilijan tappaessa pyöräilijän, että ”on niissä pyöräilijöissäkin vikaa”? Ja mistä tämä yleistäminen edes kumpuaa – pyöräilijät sitä, autoilijat tätä, jalankulkijat tota. Itse olen tilanteesta riippuen pyöräilijä (minä ja valkoinen Diamondbackini), autoilija (sininen avoautoni ei aina toimi niin kuin pitäisi mutta on silti ihana) ja jalankulkija (sekä välillä myös lenkkeilijä!), ja törppöjä on kaikissa tienkäyttäjäryhmissä – etenkin Suomessa.
Metsään mennään siinä vaiheessa, kun nähdään itselle vieraamman liikennevälineen kuljettajat yhtenäisenä vihamielisenä törttöilevänä massana sen sijaan, että todettaisiin heidän kaikkien olevan ensisijaisesti yksilöitä ja ihmisiä. Varmaan tietenkin myös helpottaisi, jos kaikilla autoilijoilla olisi yhtä paljon kokemusta pyöräilystä kuin täällä Boulderissa ja kaikilla yli 16-vuotiailla pyöräilijöillä ajokortti ja ajokokemusta, mutta avainasemassa on kuitenkin toisen asemaan asettuminen. Suomessa on kuulema Facebookissa ryhmä, jonne postataan vihaisia valokuvia autotiellä pyöräilevistä pyöräilijöistä, tyyliin ”menisivät sinne minne kuuluvat, pois täältä autojen seasta”. Viime viikonloppuna ajoimme Iiron kanssa autolla kanjonia pitkin vuorille ja jouduimme hidastelemaan autotiellä pyöräilevän maantiepyörän takana jonkin aikaa, ennen kuin sopiva ohituspaikka löytyi. Ensireaktiomme ei kuitenkaan ollut ”voi v— mikä hidastelija urpo succispelle!” (sivumennen sanoen, jos kokee tarvetta kutsua toista tienkäyttäjää alentavalla termillä pelkän vaatetuksen perusteella, niin kannattaa tarkistuttaa päänsä), vaan ”voi raukkaa, se on varmaan eksynyt pois tuolta joen toisella puolella kulkevalta sileältä pyörätieltä ja sitä varmaan harmittaa nyt, no toivottavasti pääsee turvallisesti sinne liittymään jossain vaiheessa”. Pyöräilijän ohittaminen turvallisesti hidasti matkaamme ehkä 30 sekuntia, joten miksi ihmeessä olisimme keränneet siitä kierroksia?
Mitä tälle sitten voi tehdä? En tiedä, en oikeasti tiedä. Kaikkialla Yhdysvalloissa ei kuitenkaan pyöräilykultturi toimi, ja esimerkiksi Georgiassa pyöräily missään autojen lähettyvillä oli kaikin puolin hasardia, joten jotain Boulder on tehnyt oikein. Ehkäpä kiittäminen on osittain pyöräilyyn kannustavia ohjelmia (esim jokakesäinen Bike to Work Day, jolloin ihmisiä kannustetaan pyöräilemään töihin matkan varrelle pystytettyjen aamiaispisteiden avulla), joilla saadaan mahdollisimman monelle pyöräilykokemuksia ja näin ollen kasvanutta empatiaa pyöräilijöitä kohtaan, ja toisaalta terveisiin elintapoihin keskittyneessä kulttuurissa pyöräily nähdään muutenkin oikeana liikkumismuotona. Seattlessa oli kuulema ongelmia pyöräilijöiden ja autoilijoiden vastakkainasettelun kanssa joitain vuosia sitten, ja tilanne parani mm. sen ansiosta, että kielenkäyttöä muutettiin, ja ”pyöräilijöiden” ja ”autoilijoiden” sijaan ruvettiin puhumaan ihmisistä, jotka ajavat pyörää tai autoa. Koska sitähän me kaikki olemme, ihmisiä.
Jostain voidaan kuitenkin tutkimusten valossa olla yhtä mieltä, ja se on, että mitä enemmän pyöräilijöitä, sitä turvallisempaa pyöräily on. Toivotan siis kaikille intoa pyöräillä jatkossakin näistä uutisista ja keskusteluilmapiiristä huolimatta. Pyöräily kun on suuremmasta onnettomuusriskistä huolimatta silti terveellisempää kuin auton ratissa istuminen – ja lisäksi se on hauskaa!
P.S. Olen puhunut tässä kirjoituksessa paljon siitä, että autoilijat ottavat täällä huomioon pyöräilijät. Jottei kukaan pääsisi valittamaan törttöilevistä pyöräilijöistä ja kommentoimaan, että ”entäs sitten jalankulkijat??” niin todettakoon, että kohteliaisuuden liikennekulttuuri jatkuu myös heikompien suuntaan, ja pyöräilijät väistävät traileilla jalankulkijoita. Ihmisluontoon kuuluu antaa hyvän kiertää, ja kuten myös traileille pystytetyissä liikennemerkeissä muistutetaan, Courtesy is Contageous – kohteliaisuus tarttuu. Ainoa ristiriita, mistä olen kuullut, on maastopyöräilijöiden ja patikoijien väliset kärhämät vuorten suosituilla poluilla, ja tämä on ratkaistu jakamalla käyttövuoroja: parittomat viikonpäivät pyöräilijöille, parilliset patikoijille.
Kesä on mennä hujahtanut jo elokuulle, mutta minusta tuntuu kuin se olisi vasta aluillaan. Eihän siitä ole kuin kuukausi, kun hanget alkoivat sulaa vuorilta sen verran, että patikointi ei ollut enää ähkimistä ja puuhkimista lumessa! Ja jos viime vuoden merkit pitävät paikkansa, korkeimmille vuorille on asiaa vielä syyskuussa ilman kummempia talvivarusteita.
Olemme kivunneet Kalliovuorten korkeimmille huipuille, fourteenereille, kahdesti: ensin kesäkuussa Mount Bierstadtille (4287m) lumen läpi puskien ja sitten pari viikkoa sitten Mount Elbertille (4401m) upeassa kesäsäässä. Siinä välissä olemme kolunneet matalampia nyppylöitä, polkuja ja pusikoita. Näin vihdoin Kalliovuorten kansallispuistossa villikalkkunoita, ja häntiään vispaavat murmelit ovat nousseet todellisiksi toteemieläimiksi, joita nähdessä jaksaa taas kavuta. Olen laskenut paniikissa pyllymäkeä alas vuorelta ukkosta karkuun ja kehittänyt lievän brontofobian, mikä on kai tervettä, koska en halua päätyä tilastoksi. (Coloradossa salama tappaa keskimäärin pari patikoijaa vuodessa.) Olen napsinut niin monta kuvaa, että kovalevytila on moneen otteeseen loppunut koneelta, ja olen mussuttanut useamman Clif Barin kuin pystyn laskemaan. Parin viikon välein olen käynyt hakemassa REIstä taas uuden korkeuskäyräkartan, mille tullee pian loppu, koska omistan kohta ne kaikki.
Tarkoitus on kirjoittaa vielä useasta vaelluksesta tarkempi kuvaus, mutta sitä odotellessa saatte nauttia Coloradon vuorimaisemista, joita Instagramin puolelta on voinut tirkistellä jo pitkin kesää. Neuvot ovat Ilan Shamirin runosta Advice from a Mountain, käännökset allekirjoittaneen.
Blogi on ollut hiljainen viimeiset pari viikkoa, mutta kulisseissa on ollut kiirettä! Näkyvin kuuma rauta, #matkachat, on pirskahdellut bloginkin puolelle, ja ensimmäinen keskustelu toissapäivänä oli niin onnistunut, että vieläkin hymyilyttää. Mutta TV-Shop-tyyliin, ”eikä tässä vielä kaikki”…
Meillä on ollut pari kuukautta netti ja kaapeli tauolla, joten naputtelin maanantaina taloyhtiön yleisen netin varassa. Juomapullossa itsetehtyä jääteetä, lempparihellejuomaani.
…sillä paljon isompi proggis on tullut vihdoin päätökseensä: blogi kääntyy englanniksi! Kauan siinä kestikin selvittää tekniset kuviot, säätää domain-nimien, forwardingien ja DNS-palveluiden suossa, puhumattakaan useamman plugarin sekä koko WordPress-teeman kääntämisestä astetta elegantimmin kuin mitä olin aiemmin vaivautunut tekemään – .po- ja .mo-tiedostoilla koodin sörkkimisen sijaan. Purkkaratkaisuilta ei vältytty, ja strategisiin paikkoihin piti lisätä pari riviä if-else-PHP-koodia, joka tuskin läpäisisi jonkun periaatteellisemman nörtin seulaa, mutta hälläväliä kunhan toimii. Vai toimiiko? Kaikki omituisuudet kommenttiboksiin, please! Tavoitteena siis, ettei tämä muutos näy suomenkieliselle lukijalle muuten kuin kielivalikkona vasemmassa yläkulmassa…
…ja sitten vähän henkilökohtaisempiin kohokohtiin: olen välillä tiedottanut blogin puolella urheilutavoitteistani ja niiden toteutumisesta, joten en malta olla hehkuttamatta, että tulin juhannuspäivän triathlon-kisoissa toiseksi! Saavutus kuulostaa suuremmalta kuin onkaan, koska sarjassani ei ollut kuin yhteensä viisi urheilijaa, mutta olen silti äärettömän ylpeä – ja lievästi hämmentynyt. Treenikauteni ei nimittäin ollut sieltä vakuuttavimmasta päästä, ja pyöräilyssä nousin useaan otteeseen pyörän selästä kävelemään, kun pienin vaihde ei enää riittänyt toista kilometriä jatkuvassa ylämäessä. Vuoristotriathlon veti tehokkaasti luulot pois…
Jaksoin sentään maaliviivalla nostaa kädet tuuletukseen.Triathlonin jälkeen pysähyimme kotimatkalla katsomaan biisoneita ja erityisesti biisonivauvoja, jotka laiduntavat eräässä Coloradon osavaltiopuistossa moottoritien varressa.
…jonka jälkeen seuraavana päivänä oli hyvä lähteä palauttavalle patikoinnille. Olimme jo kerran aikaisin kiivenneet Green Mountainin huipulle, josta näkee kivasti sekä kotikaupunkimme Boulderin ylle että toiseen suuntaan, Indian Peaks Wildernessiin. (Ja tämä kaikki kaupungin ”puistossa”!!) Viime kerralla tarvoimme lumessa, ja reitti tuntui tällä kertaa helteestä huolimatta helpommalta, kun ei tarvinnut liukastella ympäri polkuja. Katsopa alla olevat kuvat vertailuksi, ennen kuin siirrytään viikon viimeiseen kohokohtaan…
Kesäinen näkymä, vaikka horistontin vuorilla on yhä lunta.Sama näkymä helmikuussaTämäkin kuva on helmikuulta. Green Mountainilla (2090m) ei todellakaan ollut kesäkuussa lunta.Horisontin vuoret ovat Indian Peaks, ja tunnistan niistä tasan yhden: Mount Audubonin, jolle kiipesimme vuosi sitten. Longs Peak on Indian Peakseista pohjoiseen, ja sen tunnistaa, koska se on pohjoisin nelitonninen ja selvästi muita korkeampi.
…nimittäin lähden illalla (tai aamuyöstä) red-eye-lennolla eli yölennolla, jonka lentoaika aikaeron takia on merkittävästi yöunia lyhyempi, ja suuntana on Miami!! Auringon kaipailu on vähän jäänyt toista viikkoa kestäneiden helteiden myötä, mutta merta on ihana päästä tapaamaan: rannalta käsin, snorklaten, veneajelulla… Reissun kipinänä toimi hyvä ystäväni Elina, johon tutustuin taannoin Luxemburgissa, ja joka on Etelä-Amerikassa vietetyn kuuden kuukauden jälkeen palaamassa Suomeen, sopivasti Floridan kautta. Iiro liittyy seuraan päivää myöhemmin, ja Miamin lisäksi käymme myös Key Westissä. Blogeista Miami-vinkkejä ovat tarjonneet Curious Feet, Fotobloggeri ja 50 States Puzzle, josta myös jälkimmäisimmän Ulla auttoi Facebookin puolella kertomalla kaupunginosista sen verran, että päädyimme majoittumaan ensimmäisen yön Little Havannassa. Viime hetken ravintolavinkit ovat yhä enemmän kuin tervetulleita!
[Kuva: Corey Balazowich]Kuten ennenkin, liveterveisiä reissun päältä voi seurailla Instagramista, Facebookista ja Twitteristä, ja lisäksi olen opettelemassa Snapchatin käytön, koska naapurin 11-vuotias tyttö kertoi, että se on enstex magein juttu just nyt, ja luulen, että hän tietää, mistä puhuu. Jos joku blogin lukijoista käyttää kanssa Snapchatia, niin Story päivittyy tunnuksella @globecalledhome.
