Kun vuonna 2012 jätin Suomen taakseni, minulla oli käsimatkatavarana rinkka, joka oli sekä ylikokoinen että ylipainoinen. Checkinissä virkailija halusi laukun punnittavaksi, ja minä anelin armoa ja selitin, kuinka nyt on mukana koko omaisuus – ja ilmeisesti virkailijalla oli hyvä päivä, koska sain Approved Cabin Baggage -lapun rinkkaani.
Sittemin olen pitäytynyt jos en nyt aina kiloissa niin ainakin oikeissa senttimäärissä. Olen joskus lentänyt pelkällä pienellä käsilaukulla, mutta yleensä otan matkustamoon vaihtovaatteet siltä varalta, jos ruumalaukkuni myöhästyy tai katoaa. Käsimatkatavaroiksini onkin vakiintunut yhdistelmä perässä vedettävä pikkulaukku + läppärilaukku, mutta helmikuun alussa tämä yhdistelmä sai väistyä. Sain silloin kokeiltavakseni Gollan AXL Cabin Bag:n, ja sillä olen mennyt nyt viimeiset pari reissua.
Golla AXL Cabin Bag – siis mikä?
Golla on suomalainen yritys, joka valmistaa elektroniikkalaitteiden suojalaukkuja, ja tutuimmat designit lienevät kirkkaanvärikkäät kännykkäkotelot ja läppärilaukut. Itselläni on kirkuvan sininen kameralaukku, joka vilahtelee blogissa usein: sen voi jopa bongata tuolta yläbannerista!
Uusimmissa Gollan mallistoissa ollaan kuitenkin otettu pari askelta rauhallisempaan ja hivenen aikuisempaan suuntaan, ja Road-mallisto on täynnä maanläheisiä värejä, joista tykkäsin kovasti. Malliston AXL Cabin Bag ei ole pelkästään läppärilaukku. Tutun läppäritaskun lisäksi (jossa erikseen myös tilaa tabletille) laukussa on tilaa vaikka mille – esimerkiksi minun neljän päivän laskettelureissun vaihtovaatteilleni. Ihan totta!
Laukku takkatulen ääressä Kalliovuorten laskettelukämpässämme. Toppavaatteet ja laskettelukypärä eivät sentään tähän mahtuneet vaan kulkivat eri kasseissa, ja takassa roihuaa tietenkin kaasu.
Miksi valita AXL Cabin Bag?
Parasta AXL:ssa on tilavuus, joka ulottuu myös läppäritaskun puolelle. Minulla on ollut välillä vaikeuksia löytää tarpeeksi isoa läppärilaukkua laajakuvakannettavalleni, ja aina välillä olen saanut ähkiä ja puhkua turvatarkastuksissa saadakseni läppärin takaisin laukkuun, mutta AXL:iin läppäri sujahti helposti.
Lentokoneessa AXL oli kätevämpi kuin perässävedettävä kabiinilaukku, koska sen sai otettua sisälle kaikkiin koneisiin – esimerkiksi Luxemburgiin lentäessä joutuu melkein aina jättämään perässävedettävät käsimatkatavarat ruumaan – ja lisäksi se mahtui koneessa ylähyllyllä moneen sellaiseen koloon, mihin isommat laukut eivät mahtuneet. Kesken lennon kuulokkeiden tai kirjan esille kaivaminen oli huomattavasti pienempi operaatio kuin matkalaukun kanssa.
Kuten monessa läppärilaukussa, myös AXL:n toisella puolella on hihna, josta sen saa kiinnitettyä isomman matkalaukun vetokahvaan kiinni, mikä helpottaa tavaroiden roudaamista, jos matkalaukun ja AXL:n lisäksi mukana on vielä erillinen olkapäälle heitettävä käsilaukku.
Miksi kannattaa harkita jotain muuta…
Kantaessani AXL:ia Amsterdamin lentokentän päästä päähän alkoi olkapäätä kivistää. Läppäri, muu elektroniikka, yhdet vaihtokengät, useampi kirja ja pari vaatekertaa yhdessä painoivat yhdessä niin paljon, että turvatarkastuksen luota mukaan nappaamani kärryt tulivat tarpeeseen. Jos siis aikoo pakata mukaan yhtä paljon tavaraa ja kävellä pitkiä matkoja, pyörällinen matkalaukku saattaa sittenkin olla parempi valinta.
Valitsin AXL:n mallistosta BUDDY Weekender Bagin sijaan siksi, että se näyttäisi ryhdikkäämältä. Saumat pitävät laukun aika hyvin kuosissa, mutta AXL:kin alkaa näyttää muodottomalta säkiltä, jos sen pakkaa täyteen isoja kuhmuraisia esineitä, ja muodottomuus korostuu olkahihnaa käyttäessä.
Lopullinen tuomio
AXL pysyy käytössä jatkossakin. Jos on paljon painavaa tavaraa, saatan suosia yhä perässävedettävä+läppärilaukku -yhdistelmää, mutta tässä käsimatkatavaratyylissä minut voitti puolelleen helppous niin koneen sisällä kuin turvatarkastuksessakin.
Ja lopuksi arvonta!
Golla ystävällisesti lupasi Road-mallistostaan laukun myös blogin lukijoille. Arvontaan osallistuaksesi tee näin:
Käy valitsemassa Gollan Road Collectionista itseäsi miellyttävä Commuter tai City Bag. Commuter Bageihin mahtuvat isommat läppärit, City Bageihin pienemmät läppärit sekä tabletit, ja kumpaakin on tarjolla useaa mallia.
Kerro kommenttiin, millaisilla käsimatkatavaroilla sinä yleensä olet liikkeellä. Kerro samalla, mikä laukku on mieleesi (myös väri, jos niitä on useampia).
Muista laittaa kommentin yhteyteen sähköpostiosoitteesi, jotta saan voittajaan yhteyden. En käytä osoitteita mihinkään muuhun, enkä anna niitä eteenpäin.
Arvonta päättyy 1.4. klo 13:00 Suomen aikaa. Arpaonnea!
Moni varmaan huomasi pari päivää sitten Hesarin nettisivuilla Taneli Heikan kolumnin ”Vain hullu tulisi Suomeen”. Kolumnissa Heikka mm. kritisoi, kuinka Suomessa ajatellaan vain rahaa ja tavaraa, ihmettelee Suomen köyhyyttä (Jos Suomi kuuluisi Yhdysvaltoihin, se olisi yhtä köyhä osavaltio kuin Mississippi…), voivottelee Suomen heikkoa turvallisuustilannetta ja kannustaa rentoutumaan ja ottamaan mallia Yhdysvalloista.
Kommenttikenttä räjähti. Yli sata kommentoijaa jakaantui karkeasti kahteen kastiin: niihin, joiden mielestä Suomi onkin maailman viheliäisin paikka elää, rikkinäinen valtio jonka pölyt olisi hyvä karistaa jaloista mahdollisimman pian, sekä niihin, jotka ihmettelivät, oliko kolumnin tarkoitus olla sarkasmia, tai vetivät suoraan omat johtopäätöksensä: Kaveri tuntuu olevan aika pihalla.
Myös USAn suomalaisten Facebook-ryhmässä kolumni aiheutti pitkän keskustelun, jossa suurin osa nyökytteli mukana, että näinhän se on, sellainen se Suomi ja kyllä Yhdysvallat on hieno maa, kun vähemmistö ihmetteli omituista kolumnia. Moni viittasi ryhmässä juuri päättyneeseen keskusteluun, jossa oli haukuttu amerikkalaisten kyvyttömyyttä syödä veitsellä ja haarukalla (kyllä, tästä veitsi-impotenssista voi lukea selitystä Annin blogista), ja myhäili, että vaikka eurooppalaiset ruokailutavat eivät ole hallussa, niin kyllä sentään Yhdysvalloissa ollaan parhaita kaikessa, millä on väliä.
Minä olin ihmeissäni. En ole aina ollut samaa mieltä Heikan kanssa, mutta yleensä mies kuitenkin kirjoittaa kolumneja, joissa on järkeä. Tämä oli omituisen yksisilmäinen laskettelu yleistyksiä ja yksinkertaistuksia. Mistä oikein oli kyse? Ja sitten kolmannella lukukerralla huomasin lauseen, joka taisi olla koko kolumnin juju:
Toisin kuin Suomessa suomalaiseksi, amerikkalaiseksi voi täällä ryhtyä päättämällä. Sen kuin alkaa ajatella ja elää kuin jenkki. Olen alkanut.
No niinpä tietenkin! Nyt tajusin, miksi kolumni kuulosti oudon tutulta: samanlaista väitteitä olen kuullut usein amerikkalaisilta puolitutuilta, kun kotimaani tulee puheeksi. Seuraa pitkä kirjoitus, jossa pureudun näihin.
Paperilla juttu onkin sitten vaikeampi. Ellei ole sattunut syntymään Yhdysvaltojen maaperällä, kansalaisuuspapereiden saaminen ei ole helppoa.
Olemme antaneet Suomelle luonnonsuojeluliikkeen, kansallispuistoaatteen ja elämän leppoistamistrendin. Ilman amerikkalaista kulttuuria elämä Suomessa olisi kamppailua ilottoman puurtamisen kahleissa.
Onko Yhdysvalloissa muitakin arvoja kuin raha?
Totta kai on, mutta omasta näkövinkkelistäni elämä pyörii Yhdysvalloissa paljon enemmän työnteon ympärillä kuin Suomessa. Amerikkalaiset saattavat korostaa muita arvoja, mutta todellisuudessa töitä tehdään paljon enemmän ja pitempään kuin Suomessa, koska työaikasääntelyä on vähän ja lakiin kirjatut vuosilomat puuttuvat täysin. Vaikka nykyään lomaa saakin monista oman alani työpaikoista kolme tai jopa neljä viikkoa vuodessa, yli viikon pitäminen putkeen aiheuttaisi kulmakarvojen kohottelua. Rajalla saan kuulla jatkuvasti ihmettelyä siitä, miten voin käydä Yhdysvalloissa näin usein, ja että amerikkalaiselta työpaikalta minut olisi jo potkittu pois, kun en tee tarpeeksi paljon töitä. Harva amerikkalainen kieltäyisi illalla pidettävistä puhelinpalavereista perhesyihin vedoten, kun taas suomalaisten kanssa on ihan normaalia todeta, että neljän jälkeen ei enää voi jäädä palaveeraamaan, kun pitää lähteä työväenopiston tunnille tai viedä koira lenkille.
Tuntuu myös, että amerikkalaiset jäävät helpommin työpaikkoihin, jotka eivät ollenkaan nappaa, koska työpaikan menettäminen olisi paljon suurempi takaisku kuin Suomessa. Ansiosidonnaisia työttömyyskorvauksia ei käytännössä ole, ja ilman työpaikkaa terveysvakuutusmaksut kohoavat pilviin – eikä terveysvakuutusjärjestelmän ulkopuolelle parane pudota, koska silloin on aidosti riski kuolla hoidettavissa oleviin sairauksiin, koska ei ole varaa hoitoon.
Toisaalta…
Me amerikkalaiset leikimme, kokeilemme, uhoamme ja onnistumme. Raha tulee sen seurauksena. Suomalaiset ystävämme, rentoutukaa vähän. Rakentakaa vaikka joku seuraava Facebook, koko maailman yhdistävä digitaalinen leikkikenttä!
…jos jostain amerikkalaisia voi kadehtia, niin innovatiivisuudesta, pelkäämättömästä uusiin asioihin tarttumisesta, yrittelijäisyydestä ja siihen liittyvästä riskinsietokyvystä. Kun tapaan uusia ihmisiä ja kysyn, mitä he tekevät elämässään, ei ole ollenkaan tavatonta, että päivätyön lisäksi on jotain pientä, on the side. Yksi kertoo pyörittävänsä vapaa-ajallaan siivousfirmaa, toinen kertoo kehittelevänsä uutta soijafilepihviä, kolmas kertoi osallistuneensa jo viitisen vuotta sitten marihuanankasvatuskurssille, koska aavisti ennalta Coloradon myönteisen marihuanalainsäädännön ja halusi murtautua uusille markkinoille heti kuin mahdollista. Ei sen väliä, että siivousfirman kannattavuus on koko ajan kiikun kaakun, ja marihuanaviljelijä ei onnistunutkaan saamaan tarvittavia lupia, sillä soijafilepihvin kehittäjä myi bisneksensä Kraftille usealla miljoonalla ja muutti Floridaan ennenaikaiselle eläkkeelle. Aina joku onnistuu.
Siinä missä suomessa yrittäjä on mielikuvissa henkilö, joka painaa pitkää päivää, ei pääse lomalle koskaan ja sairastuessaan ei välttämättä saa minkäänlaisia yhteiskunnan tukia, niin Yhdysvalloissa entrepreneur on oman elämänsä kingi, joka toteuttaa amerikkalaista unelmaa. Tämä siitä huolimatta, että todellisuudessa yrityksen perustaminen saattaa olla kannattavampaa Suomessa kuin Yhdysvalloissa.
Meillä syvän etelän osavaltioilla on ongelmia, mutta Suomeen verrattuna useimmat niistä ovat vauraita.
Onko Suomi köyhä maa?
Ostovoimakorjatulla bruttokansantuotteella mitattuna tämä pitää paikkansa. Suomessa autot ovat keskimäärin vanhempia, ihmisillä on vähemmän neliöitä kodeissaan ja tavaroita ostetaan vähemmän. Amerikkalaiset shoppailevat enemmän sekä siksi, että tuotteet ovat halvempia, että siksi, että ihmiset tienaavat enemmän.
Markkinatalous on mielestämme sosialismia parempi järjestelmä.
Toisaalta on hyvä muistaa, että siitä suuremmasta palkasta amerikkalaiset joutuvat sitten maksamaan oman terveydenhuoltonsa, yliopistonsa, lastensa päivähoidon ja paljon muuta, mitä Suomessa ollaan totuttu saamaan ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi valtiolta. Varallisuus on myös jakautunut Suomessa tasaisemmin. Yhdysvalloissa sikarikkaiden lisäksi on paljon köyhiä, jotka jäävät täysin yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle. Ei varmaan kovin monella suomalaisella ole aidosti pelkona joutuminen kodittomaksi.
Suomessa pelätään, että Venäjä hyökkää. Suomen raja liikkuu jatkuvasti, usein muutaman vuosikymmenen välein.
Onko Suomessa turvattomampaa kuin Yhdysvalloissa?
Maailmanpoliittinen tilanne Yhdysvalloista käsin näyttäytyy helposti turvattomana ja pelottavana. Pitkälti tämä johtuu mediasta, joka silloin harvoin, kun se puhuu maailmasta Yhdysvaltojen ulkopuolella, tykkää tarttua epäkohtiin – todellisiin tai kuviteltuihin. Ei ihme, että monen kansalaisensa mielestä Yhdysvallat on ainoa maa maailmassa, jossa on tarjolla vapautta, demokratiaa ja more opportunities.
Suomen naapurissa on Viro, vaarallinen maa. Sen henkirikostilastot ovat synkemmät kuin Yhdysvalloissa. Emme käyneet. Lähetimme panssarivaunuja.
Henkirikostilastoista puhuttaessa taas monet suomalaiset kauhistelevat Yhdysvaltojen tilannetta: siellä ne vaan heiluvat pyssyjensä kanssa, eikä ulkona uskalla kävellä ettei saa harhaluodista päähänsä! Todellisuudessa Yhdysvallat on tässä todella jakautunut maa, ja siinä missä jotkut alueet ovat oikeasti vaarallisia, on paljon suoranaisia lintukotoja, joissa ei ikinä tapahdu mitään.
Miljoonat Suomesta ja muualta entisistä sosialistimaista ovat vuosien varrella jättäneet kotinsa. Me täällä Yhdysvalloissa laillistimme juuri viiden miljoonan paperittoman maahanmuuttajan työnteon. Eihän mikään maa pärjää, jos sen työtätekevä väki vähenee.
Suhtautuuko Yhdysvallat positiivisemmin maahanmuuttajiin kuin Suomi?
Yhdysvalloissa maahanmuutto on ollut perinteisesti suuressa arvossa historiasta johtuen, rakentuuhan koko valtio maahanmuuttajien varaan. Amerikkalaisesta näkökulmasta maahanmuutto on aina jotain, joka suuntautuu Yhdysvaltoihin eikä sieltä pois, eikä Suomesta tuttua ”pitäisi karistaa Suomen tomut jaloista”-mantraa käytännössä ole olemassa. Toisaalta siitä johtuen, että Yhdysvallat on erityisen houkutteleva paikka asua monelle köyhemmistä oloista tulevalle, maahanmuuttojärjestelmä on kriisissä, ja paperittomien maahanmuuttajien työnteon laillistaminen oli laastari, jolla yritettiin paikata luunmurtumaa. Koska maahanmuuttajia ei oikein voi syrjiä lähtömaan perusteella, ja myös paperillisten maahanmuuttajien maahantuloa on ruvettu hillitsemään maahanmuuttajapopulaation kasvun pelossa, suomalaistenkin on välillä kohtuuttoman vaikea muuttaa Yhdysvaltoihin. Näistä ongelmista ei kuitenkaan tavallisen kansan puheissa kuule, ja amerikkalainen voi samaan hengenvetoon hehkuttaa maansa upeaa maahanmuuttajaperinnettä ja kirota kaupunkinsa meksikolaispopulaatiota.
Miksette te suomalaiset saa poliittista systeemiänne toimimaan? Ette kai te yritä mitään konsensusta rakentaa?
Kummassa poliittinen järjestelmä toimii paremmin: Suomessa vai Yhdysvalloissa?
Oli Eduskunnan viime päivien pelleilystä mitä mieltä tahansa ja oli kuinka väsynyt loputtomaan vatvomiseen, joka tuntuu vaivaavan suomalaista poliittista järjestelmää, niin omasta näkökulmastani se toimii silti paremmin kuin amerikkalainen järjestelmä. Suomessa en ole ikinä jättänyt äänestämättä, mutta Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmässä en ole varma, jaksaisinko vaivautua vaaliuurnille, jos asuisin alueella, jossa olisin 40% vähemmistössä, koska silloin järjestelmän ansiosta ääneni menisi hukkaan. Päättävissä elimissä kaksipuoluejärjestelmä näyttäytyy soutamisena ja huopaamisena, jossa saatetaan tehdä rohkeitakin päätöksiä, mutta vaaleissa aina oppositiopuolue lupaa valtaan päästyään pyörtää edellisen kauden aikaansaannokset. Viimeiset pari vuotta järjestelmä taas on ollut täysin halvaantunut, koska ala- ja ylähuoneissa on eri puolue vallassa, ja käytännössä mikään ei etene, koska keskusteluyhteys vastapuolen kanssa loistaa poissaolollaan.
Nytkin Suomi ottaa joka päivä lisää velkaa. Summa jaetaan työttömille, jotta he voivat elää mahdollisimman pitkään tekemättä mitään.
Niin siitä sosiaaliturvasta…
Osa amerikkalaisista tajuaa, mistä hyvinvointivaltiossa on kyse, moni taas ei. Työttömyys nähdään ensisijaisesti yksilön omana vikana ja työttömiä pidetään laiskoina. Asunnottomien suojissa ja kaduilla elävät lapsiperheet eivät paljoa saa huomiota mediassa. Toisaalta minimipalkkaduuneihin riittää työntekijöitä, kun työttömäksi joutuvat ottavat vastaan ihan mitä työtä vaan. Yhteiskunta on tässä suhteessa kovempi kuin Suomessa, hyvinvointi perustuu huomattavasti enemmän onnekkuuteen ja tämä selittänee osaltaan sitä, miksi niin moni amerikkalainen käy aktiivisesti kirkossa: jos epäonni osuu kohdalle, uskonnollisen yhteisön jäsenyys on ehkä paras tukiverkko, mitä on tarjolla. Yhteiskunnan tarjoamien tukiverkkojen puuttuessa osa kansasta on luonut sellaisen pienemmässä mittakaavassa itse.
Onneksi pääsimme turvaan tänne Yhdysvaltoihin.
Kuten niin moni muu kansa maailmassa, myös amerikkalaiset pitävät omaa maataan maailman parhaana, eikä siinä ole minusta mitään väärää. Kaiken näkemäni jälkeen minä vaan ihmettelen, miksi juuri suomalaiset vaikuttavat olevan tässä poikkeus?
Disclaimer: Koko laaja kansakunta ei tietenkään ajattele samoin, poikkeuksia löytyy joka suuntaan, ja alueelliset ja väestöryhmien väliset erot ovat valtavia. Tämäkin kirjoitus perustuu ei sen enempää eikä vähempää kuin omiin rajoitettuihin kokemuksiini ja huomioihini.
Aiheesta huolimatta nämä kuvat eivät ole Yhdysvalloista vaan Luxemburgista. Kevät on vihdoin saapunut tännekin, joten sen kunniaksi kävin tänään pumppaamassa pyörän kumit ja valokuvaamassa auringonpaistetta, kevään merkkejä ja matkalle osunutta Hollerichin kirkkoa. Tämä kuva on otettu kotikatuni nurkalta.
Viime viikonloppu oli periaatteessa aika kiireinen: perjantaina suoraan töistä lentokentälle, Helsingissä vähän ennen puolta yötä, lauantaiaamuna aikaisin ensin häävalmisteluja, sitten jännäystä, lopulta häät jotka jatkuivat iltaan saakka. Olikin ihanaa, että kerrankin en ollut sopinut sunnuntaille minuuttiaikataulua, vaan saimme Iiron kanssa tehdä juuri sitä mitä huvitti… eli ei oikeastaan yhtään mitään.
Yövyimme viikonlopun hotelli Helkassa, joka sijaitsee Pohjois-Kampissa, siinä Domman kulmassa Baanan varrella, eli lyhyen kävelymatkan päässä ”kaikesta” – vaikka matka Rautatieasemalta tuntuikin piinaavan pitkältä, kun taitoimme sen kylmässä viimassa ja tihkusateessa keskellä yötä juhlatamineissa. En ollut koskaan aiemmin yöpynyt Helkassa, mutta olin kuullut sen lounasravintolasta hyvää, ja tiesin, että hotelli panostaa sisustuksessaan suomalaiseen designiin. Tämä oli helppo huomata sisään astuessa.
Spottaa aulan design: Aalto-jakkaraa, Octo-kattolamppuja, Helmat-jalkalamppuja, Artekin pöytiä ja tuoleja… Helmat-jalkalamppu löytyi myös huoneesta, ja nyt mietin, viitsisinkö maksaa valaisimesta monta sataa euroa; tykkäsin siitä nimittäin tosi paljon.
Sama meininki jatkui myös kerrosten hissiauloissa, joissa oli tilaa istuskella. Seiniä koristivat valokuvat karhuista, metsoista, marjoista ja kaikesta siitä kauniista, mitä tuolta metistä löytyy. Minä pyörin Suomi-nostalian kourissa ympäriinsä siitä huolimatta, etten ole ikinä nähnyt luonnossa sen kummemmin karhua kuin metsoakaan, ja vannoin, että palaan Suomeen seuraavaksi kesällä.
Ravintolan tuolit olivat mummolasta tuttuja. Tämä kuva on Helkan pressiarkistosta, koska unohdin ottaa kameran aamiaiselle. Se oli kuitenkin hyvä, laaja buffet, josta löytyi niin leipätarvikkeita, muroja ja myslejä, pekonia ja munia kuin lemppareitani karjalanpiirakoita.
Sunnuntaina köllöttelimme aamiaisen jälkeen huoneessa yli puolille päivin. Olin alunperin elätellyt mielessä ajatusta toiminnantäytteisestä Helsinki-päivästä, jossa kiertäisimme pari museota, kävisimme ryystämässä kahvia jossain ihanan söpössä kahvilassa joita ihastelen aina blogeissa, kävelisimme pitkin keväistä rantaviivaa ja nauttisimme keskustan humusta, mutta masentava sää sekoitettuna pieneen juhlien jälkeiseen väsymykseen sai kaivautumaan syvälle hotellisänkyyn nauttimaan siitä, että ei ollut pakko lähteä minnekään.
Sisällä mukava sänky, valoisa huone ja katto, joka saa haaveilemaan lakkahillosta, ehkäpä leipäjuuston päällä……ulkona pilvinen ja tuulinen alkukevään päivä, jossa ihmiset tarpovat märällä asfaltilla kiskoen huivia tiukemmin kaulan ympärille. Kesäaikaan tämä muuten olisi varmaan loistava sijainti, koska hotellilta saa vuokrata pyöriä ja Baana kulkee nenän edestä.
Kun vihdoin päätimme lähteä liikkeelle, suuntasimme ensin hierontaan – Helsingin paras hieroja on Hieronta Kellarin Mika – jossa minun laskettelusta lukkoon menneet reiteni avautuivat ja Iiron olkapäät siirtyivät eri paikkaan, ja sitten kävimme tervehtimässä mummoani. Keskustaan palattuamme päädyimme aikaiselle pizzapäivälliselle Dennisiin, jonka jälkeen palasimme hotellille. Olimme nimittäin huomanneet, että hotellivieraiden käytössä on klo 07-21 sauna!
Pyyhkeet hotellihuoneen kylppäristä mukaan……ja sitten ylimpään kerrokseen saunaa ihmettelemään.
Joku muukin oli keksinyt saunan ihanuuden, ja sekä miesten että naisten saunassa oli lauteilla porukkaa. Naisten puolella sisään tullessa kaksi naista esitteli kilvan vahvan suomalaisaksentin höystämällä englannilla kolmannelle, mitä kaikkea Helsingissä on nähtävää. Toisen suomalaisnaisista poistuessa toinen jäi vielä paikalle valittelemaan ulkosuomalaisen elämän rankkuutta, kun Suomen reissuilla on aina minuuttiaikataulu, että ehtii näkemään kavereita, ja oma fiilis onnistuneesta rentouttavasta sunnuntaista vain parani. Se kolmas saunoja oli saksalaisnainen, joka oli tullut Suomeen moikkaamaan täällä vaihdossa olevaa poikaansa. Miesten puolella Iiro tapasi saksalaisen miehen lisäksi ranskalaiset, belgialaiset ja norjalaiset saunakumppanit. Kunnon saunatyyliin kukaan meistä ei esittäytynyt, vaikka kävimme lauteilla alasti läpi elämäntarinoitamme. Löylyt tuntuivat ihanilta, ja toinen suomalaisnaisista kehui, että kesäiltoina vierassaunan ikkunan voi avata ja katsella näkymää Helsingin kattojen yllä.
Saunan jälkeen korkkasimme vihdoin skumpan, jonka hotelli meille tarjosi, ja katsoimme pitkästä aikaa suomalaista telkkaria. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ihanaa.
Cavan lisäksi Fazerin suklaakarkit päätyivät parempiin suihin.Yöpöytinä toimivat Aalto-jakkarat ja yölamppuina Block-valaisimetTämä. Parasta. Vaikka täytyy sanoa, että suomalainen TV-tarjonta oli vähän hassua. Mikä ihmeen Loirinuotio? Onko Tähdet Tähdet joku kilpailu vai huvikseenko ne lavalla joraavat? Ja pyöriikö telkkarissa oikeasti vieläkin suomalainen versio Selviytyjistä?
Jos joku on suuntaamassa Helsinkiin, niin voin aidosti suositella Hotelli Helkaa yöpymiseen. Me totesimme, että valinta osunnee useamminkin tähän hotelliin. Tuntui, että Helka tarjosi paremman vastineen rahoille kuin lukuisat keskustan ketjuhotellit, ja erityiskiitos täytyy antaa todella ystävälliselle yöpäivystäjälle. Olimme tilanneet maanantaiaamuksi mukaanotettavat aamiaispussukat, koska lentokentälle piti lähteä jo ennen aamuviittä, ja iloinen ja ajankohtaan nähden häkellyttävän reipas vastaanottovirkailija halusi vielä ehdottomasti keittää meille mukaan kahvit siinä taksin soiton yhteydessä.
Aamiaiseksi voileipä, jugurttia, mehua, appelsiini… ja pohjalta löytyi suklaata! Näitä mussutin vielä Münchenissakin jatkolentoa odotellessa.
Mutta mites ne lauantain häät? En niistä tänne ajatellut kirjoittaa, mutta en voi vastustaa kiusausta hehkuttaa yhden kuvan verran. Tässä menee mun systeri:
…vierellään uusi lankoni. Ei yhtään haittaa matkustaa Suomeen vain lyhyeksi viikonlopuksi, kun tiedossa on jotain näin koskettavaa, ihanaa, upeaa ja mahtavaa!
En tunne yhtäkään ihmistä, joka erityisesti nauttisi lentokenttien turvatarkastuksista. En minäkään, ja siksi yritän päästä niistä lävitse mahdollisimman nopeasti. Joillain lentokentillä on omat turvatarkastusjononsa paljon matkustaville, mutta mistä tahansa turvatarkastuksesta pääsee lävitse piirun verran nopeammin näillä vinkeillä:
Jos sinulla on valittavana useampi jono, tarkkaile muita jonottajia valitaksesi niistä nopein. Hyvä merkki on työmatkalainen, joka on ottanut vyönsä käteen jo selvästi ennen hihnaa. Vältä lapsiperheitä, sillä lasten kanssa ymmärrettävästi menee enemmän aikaa missä vaan.
Valmistaudu jo jonottaessa: poista vyö, siirrä paljon metallia sisältävät kellot ja korut sekä taskujesi sisältö laukun sivutaskuun. Riisu takit, pusakat ja huivit. Yleensä matkalippu kannattaa pitää esillä, sitä kysytään usein tässä vaiheessa.
Jo pakatessa laita nesteet ja elektroniikka päällimmäiseksi, jotta et joudu kaivelemaan niitä laukun pohjalta turvatarkastuksessa. Joillain lentokentillä tarkastetaan vain läppärit, joillain myös tabletit ja kamerat, ja joillain on pyydetty erikseen laturitkin, joten kaikki elektroniikka kannattaa pakata samaan paikkaan.
Valitse helpot kengät.Euroopassa kannattaa käyttää lenkkareita tai muita kenkiä, joissa ei ole korkorautoja, jotta ne eivät hälytä metallinpaljastimessa. Yhdysvalloissa kengät pitää ottaa pois joka tapauksessa, joten kannattaa suosia kenkiä, jotka on nopea riisua. Jos on epävarma, kannattaako kengät riisua vai ei, niin yleensä kannattaa, koska metallinpaljastimen piippaus saattaa johtaa pitkäänkin säätöön.
Kokovartaloskanneria ennen poista taskuista kaikki, ei pelkästään metalliesineet. Skanneri etsii mitä tahansa epäilyttävän muotoista, joten esim kynä saattaa johtaa lisätarkastuksiin. Euroopassa tavalliset metallinpaljastimet on käännetty välillä niin herkälle, että isot korvakorut tai vetskarit housujen taskuissa voivat laukaista ne, joten näitäkin kannattaa välttää matkustaessa.
Terkut Suomesta, jossa hauska viikonloppu on lopussa, ja lentokentälle pitäisi raahautua kuuden tunnin päästä. Tämän jälkeen on onneksi melkein kuukauden tauko lentämisestä.
Yhdysvalloissa on yhteensä 59 kansallispuistoa. Itse olen nähnyt niistä noin kolmasosan, ja jokainen puisto on ollut ehdottomasti vierailun arvoinen. Siksi puistojen laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa ja ehkä vähän järjetöntäkin, mutta here goes:
5. Great Smoky Mountainsin kansallispuisto
Tämä Appalakkien vuoristossa sijaitseva kansallispuisto on vierailijamäärillä mitattuna Yhdysvaltojen suosituin: kymmenisen miljoonaa vierailijaa vuodessa. Ei mikään ihme, sillä puisto on päivämatkan päässä miljoonien amerikkalaisten kodeista, ja siellä riittää ihasteltavaa ympärivuotisesti. Me kävimme puistossa helmikuussa Georgiassa asuessamme, ja hämmästyimme, kun näimme vuorilla lunta, mikä kertoo eniten siitä, kuinka tottumattomia olimme vielä tuolloin vuoristoon. Vuoret ovat saaneet nimensä siitä, että ne peittyvät usein pilviin, joten maisemien varaan ei kannata laskea. Onneksi myös pilviin kietoutuneet vuoret ovat upea näky.
Kun maailman seitsemästä luonnonihmeestä tehdään listausta, Grand Canyon vilkkuu usein listalla. Syy tälle on kanjonin käsittämätön koko: kolmisenkymmentä kilometriä läpimitaltaan, useita satoja kilometriä pitkä, ja parhaimmillaan melkein kaksi kilometriä syvä. Mittasuhteet ovat sitä luokkaa, ettei niitä voi kunnolla käsittää, ellei ole käynyt paikan päällä ihmettelemässä, ja silloinkin on vaikeuksia uskoa silmiään. Kanjonin läheisyyttä ei voi oikein mitenkään aistia, vaan yhtäkkiä vasta ihan sen reunalla se rävähtää eteen kaikessa komeudessaan. Jos aikaa riittää, kanjonia kannattaa käydä ihailemassa sekä etelä- että pohjoisreunalta. Vaikka Grand Canyon on alueen kiistaton kruunu Arizonan ja Utahin alueella riittää toinen toistaan upeampia kansallispuistoja vaikka kuukauden reissun tarpeisiin.
Coloradossa viettämäni aika taitaa paistaa lävitse pienenä kotiseutuylpeytenä, kun nostin tämän kansallispuiston näinkin korkealle listalleni – ja harkitsin kovasti vielä korkeampaa sijaa! Jostain syystä, tämä on ainoa tälle top-listalle päässeistä kansallispuistoista, joka ei ole myös UNESCOn maailmanperintökohde, eikä Kalliovuorten eli Rocky Mountainin kansallispuisto ole yhtä tajunnanräjäyttävä kuin vaikkapa Grand Canyon, mutta yhtä kaikki se on henkeä salpaava, jos vaan tykkää upeista vuoristomaisemista. Ellei ehdottomasti kaipaa lumikenkäilemään tai laskemaan mäkeä, Kalliovuorilla kannattaa vierailla, kun puistoa halkova Trail Ridge Road on auki (noin toukokuun puolivälistä lokakuulle), jotta pääsee näkemään ne kaikkein upeimmat maisemat. Suosikkikuukauteni puistossa on syyskuu, koska silloin vapitien kiima-aika yhdistyy upeaan ruskaan, eikä näihin komeisiin sarvipäihin voi olla törmäämättä.
Jos pitäisi veikata, missä USA:n kansallispuistossa on käynyt eniten suomalaisia, veikkaukseni olisi Yosemite. Sijainti San Franciscon kupeessa auttaa, koska puisto sopii hyvin vaikka päiväreissuksi, jos ei halua jäädä yöksi. (Toisaalta, miksei haluaisi? Lämmin suositus Curry Villagen telttakabiineille.) Upea korkeiden vuorten ympäröimä laakso tarjoaa kauniita vesiputouksia, ja kansallispuistossa kasvaa myös jättiläispunapuita, niitä joiden kantoon tehdyistä aukoista voi ajaa autolla, mutta minulle puiston kohokohta tulee aina olemaan sen yllä kohoava Half Dome, puolipallon muotoinen paljas graniittivuori, jolle kiipeäminen on yksi hienoimmista vaellusmuistoistani ikinä.
Yosemiten kansallispuisto
Ottaen huomioon, kuinka upea Half Domelle kiipeäminen oli kokemuksena, on pieni ihme, etten ole kirjoittanut vielä siitä tai koko Yosemitesta yhtäkään postausta. Rimakauhua ilmassa? Täten lupaan juhlallisesti, että lopetan jahkailun, ja postaus tulee viimeistään ensi viikolla. Jos Amerikan vaarallisimmaksikin tituleerattu vaellusreitti kiinnostaa, pysykää kuulolla!
1. Yellowstonen kansallispuisto
Yellowstone on Yhdysvaltojen kansallispuistoista vanhin ja sijaitsee totaalisen keskellä ei-mitään. Ajoimme puistoon yhdeksän tuntia läpi aution Wyomingin pitkin teitä, joilla bensa-asemien välillä saattoi olla parisataa kilometriä ja kännykkäverkosta ei tietoa, ja vielä perilläkään emme oikein tienneet, mitä odottaa. Korkeina vesisuihkuina purkautuvat geysirit, sateenkaaren väreissä hohtavat kuumavesilähteet, mutaa ja rikkiä pulppuava maa ja valkoisena hohtava kuumaisema lumosi meidät, ja kun mukaan soppaan vielä heittää korkeita vuoria, upeita vesiputouksia, keltaisena loistavan kanjonin ja upeat patikointimaastot, what’s not to love?
Ja ne eläimet! Yellowstone on suojaisa satama valtaville biisonilaumoille, vuorenrinteillä puikkelehtiville paksusarvilampaille, ympäriinsä möyriville murmeleille, niityillä vaeltaville peuroille, vapiteille ja hanka-antiloopeille sekä välillä pelottavankin suurelle karhupopulaatiolle. Yellowstonessa yhdistyi elementtejä kaikista tämän listan muista kansallispuistoista, ja geoterminen aktiivisuus korotti sen mahtavuuden potenssiin kymmenen. Jos valitset vain yhden Yhdysvaltojen kansallispuistoista matkakohteeksi, valitse Yellowstone.
Vasemmalla Iiro ihmettelemässä Death Valleyn suola-aavikkoa, oikealla näkymä Great Sand Dunesin kukkuloilta
Jos tässä top-listassa olisi ollut enemmän kuin viisi kohtaa, seuraavaksi listalle olisi varmaankin änkenyt Death Valleyn kansallispuisto, jossa kiersimme katsomassa vuorenhuippuja, laakson pohjan aavikoita ja värikkäitä kalliomuodostelmia sekä ihmettelimme yölämpötilaa, joka ei tippunut alle 35 asteen. Toinen mieleen painunut kokemus kansallispuistosta on aikainen patikointi Great Sand Dunesien satoja metrejä korkeille hiekkadyyneille sekä telttailu niiden vieressä, vaikka koko telttailu meinasikin mennä plörinäksi juuri voimaan astuneiden syysaikataulujen lukittua puistonvartijoiden keskus nenämme edestä. Tämä on kuitenkin vain listaus niistä puistoista, joissa olen itse vieraillut. Jos kokemukseni olisi laajempi, ehkäpä joku näistä tunkisi listalle mukaan:
Denalin kansallispuisto Alaskassa näyttää kuvien perusteella vuorista ja eläimistä pitävän matkailijan unelmalta. Alaskaan tekisi mieli lähteä muutenkin jäätiköiden takia, ja tästä matkakuumeesta on syypäänä Elina, joka kirjoittaa mm. Denalista Vaihda vapaalle -blogissa.
Evergladesin kansallispuisto Floridassa on rämettä ja alligaattoreita siellä, mihin yleisesti kuvitellaan aurinkorantoja ja asutusta. En ole koskaan käynyt Etelä-Floridassa, mutta jos puheissa oleva Miamin reissu konkretisoituu niin tätä ei voi jättää väliin. Kuvan ottanut Teea kirjoitti juuri Evergladesista Curious Feet-blogissa.
Badlandsin kansallispuisto Etelä-Dakotassa on ollut jossain mieleni taka-alalla tosi karuna paikkana, kunnes toissaviikolla lensin alueen ylitse ikkunapaikalla ja pääsin vilkuilemaan maisemia pilvettömältä taivaalta käsin. Vau! Tästäkin kansallispuistota löytyy kuvia englanninkielisestä 59 National Parks-blogista, jossa pariskunta kiertää kaikki USA:n kansallispuistot 59 viikossa.
Glacierin kansallispuisto Montanassa on siellä kulmassa Yhdysvaltoja, mistä tiedän hyvin vähän – liian vähän. Kean kuvat Glacierista Deep Red Blues-blogissa ovat kuitenkin sen verran upeita, että hingun minäkin paikan päälle.
Kansallispuistojen lisäksi National Park Servicellä on hoidettavanaan myös kansallismonumentteja, virkistysalueita ja historiallisia reittejä, ja Yhdysvaltojen reissua suunnitellessa NPS:n nettisivut ovat minulle ihan ykköspaikka, mistä inspiraatiota lähden hakemaan.
Tämän postauksen piti alunperin olla otsikolla Viikko arkea Luxemburgissa, mutta ennalta valittu viikko ei ollut kovinkaan arkinen eikä edes erityisen Luxemburgissa: Viikko alkoi teknisten vikojen, ”45 minuuttia” – ”2 tuntia” – ”4 tuntia” -myöhästelyepisodin ja lopulta lennon peruuntumisen takia Minnesotassa lentokenttähotellissa. Kirjoitan niin paljon matkustelusta ja lomista, että ajattelin vaihteeksi jakaa blogissa, miltä minun arkeni näyttää, mutta ehkä minun pitää kirjoittaa aiheesta joku toinen viikko.
7.00 Herätys hotellihuoneessa Minneapolisissa. Läppäri auki ja etätöitä. Luen viikon loman aikana kertyneitä sähköposteja ja käyn läpi asiakkaan tarpeita ja vaatimuksia järjestelmän seuraavaa versiota varten.
11.00 Lähtö läheiseen Mall of Americaan syömään lounasta ja ostamaan vaihtovaatteita; ruumalaukku jäi lentokentälle säilöön.
Mall of Americassa, Yhdysvaltojen suurimmassa ostoskeskuksessa, on sisällä mm. huvipuisto
12.15 Ostostelut tehty, joten istahdus Long John Silversiin syömään uppopaistettua kalaa, uppopaistettua langustia ja uppopaistettua jotain-mistä-en-ottanut-selvää.
13.30 Ratikka kohti lentokenttää. Lyhyen matkan varrella jäisiä perunapeltoja.
14.30 Lasi viiniä loungessa ja puhelu Iirolle. ”No näkyikö ostoskeskuksessa terroristeja?” Ei näkynyt, uhkauksista huolimatta.
16.00 Lentokoneessa. Hetken rullailun jälkeen kapteeni kuuluttaa, että ”arvot” eivät ole kunnossa, varmaankin koska koneen moottorit ovat viettäneet yön Minnesotan hyytävässä pakkasessa. Epätoivoinen olo.
16.45 Kapteeni kuuluttaa, että tyhjäkäynti sai arvot kohdilleen, ja olemme valmiita lähtöön. Vaihdan pari penkkiä taaemmaksi tyhjälle keskiriville, ja kahden elokuvan jälkeen (Whiplash & Fury) ojentaudun pitkäkseni nukkumaan.
Tiistai
07.00 Pyörät iskeytyvät Pariisin kentän kiitoradalle.
08.15 Vaatteiden vaihto ja laittautuminen lentokentän vessassa. En mene töihin joogahousuissa.
Käsimatkatavaroissa vaihtovaatekerta ja pokkari
09.35 Luxairin pikkukone lähtee rullaamaan. Edessäni istuva kakara vetää penkkiä taaksepäin jo ennen nousukiitoa, ja vieressäni istuva teini yskii jatkuvasti päälleni.
10.35 Nappaan laukkuni matkatavarahihnalta. Luxemburgilainen tullimies kyselee, olenko ostanut jotain Yhdysvalloista, mutta on kiinnostunut todellisuudessa vain elektroniikasta.
11.08 Töissä täysi härdelli päällä. Vartin kuulumisten vaihtamisen jälkeen lähden jahtaamaan työkavereita avoimilla asioilla. Painostan koodaajat palaveeraamaan puoliksi lounastunnin päällä, koska se on ainoa kaikille sopiva hetki.
12.58 Kipitän romanialaisen työkaverini kanssa syömään.
14.00 Kuuntelen kaksi tuntia presistä, josta ensimmäinen puolikas on mielenkiintoista, toisella puolikkaalla vääntelen niskojani, jotta en torkkuisi.
16.15 Takaisin työpisteellä. Käyn lävitse työkaverin kanssa yhteisiä kantojamme kahteen huomiseen palaveriin. Pitkä puhelu Brysselissä istuvalle kollegalle hommasta, jonka lupasin hoitaa, koska luulin sen olevan pikkujuttu, mutta joka ei sitten ollutkaan, ja josta on myös palaveri huomenna.
17.25 Juoksu ympäri toimistoa varmistamassa, että ihmiset, joille haluan vielä tänään puhua, eivät ehdi lähteä kotiin. Viime tipassa tulleiden uusien vaatimusten läpikäyntiä kolmen eri ihmisen kanssa.
18.30 Saan puhuttua viimeisenkin työkaverin kanssa. Printtaan huomiselle tarvittavat paperit ja huikkaan graafikolle bonsoirit vetäessäni matkalaukkua kohti ovea.
18.52 Avaan kotioven, työnnän matkalaukun sisään, ja suuntaan kauppaan.
19.25 Jouduin odottamaan patonkiani kymmenen minuuttia, koska joku äijä nappasi viimeisen edellisestä satsista nenäni edestä, mutta se ei haittaa, koska kainalossani lämpöä hohkava patonki on vielä kotiin saavuttua tulikuuma.
19.40 Sohvalle dippailemaan patonkia humukseen ja nauttimalla sitä pehmeän ranskalaisen juuston kera. Katson jakson Boardwalk Empirea ja menen nukkumaan.
Keskiviikko
6.59 Herään sopivasti puoli minuuttia ennen kellon soittoa.
8.05 Ostan juna-asemalta teetä ja croissantin, nappaan aamun ilmaisjakelulehden ja astun junaan. Matkalla luen ensin lehden, valmistaudun päivän ensimmäiseen kokoukseen, ja lopulta luen tunnin Vadelmavenepakolaista.
Matkan varrella Belgian maaseutu on kääriytynyt sumuun.
11.00 Saapuminen Brysseliin. Haen EXKistä lisää teetä.
11.30 Löydän oikean kokoushuoneen. Miittari venähtää, mutta se ei haittaa, sillä saamme asioita aikaiseksi.
13.10 Juoksen kaverin työpaikalle hakemaan hänet lounaalle vuohenjuustobagelille.
14.00 Iltapäivän kokousputki alkaa. Vastailen kysymyksiin, teen ehdotuksia, ja lupailen asioita tapahtuvan. Välissä juoksen rakennuksesta toiseen.
16.45 Viimeinen kokous loppuu. Juoksen kohti junaa. Asemalla olo alkaa tuntua hassulta. Matkalla laattaan vessassa useaan otteeseen ja makaan sikiöasennossa penkillä.
20.05 Normaalisti kävelen kilometrin asemalta, mutta nyt otan bussin, ja harkitsin vakavasti taksia. Huhuilen whatsapissa, löytyisikö keltään kaverilta appelsiinimehua, koska kaupat ovat jo kiinni. Diagnosoin mahdollisen noroviruksen ja laitan jo illalla sängynpohjalta mailia töihin, että huominen jää väliin.
Torstai
12.57 Nousen vihdoin sängystä katkonaisesti nukutun yön jälkeen.
13.30 Keitän ravioleja, ja saan syötyä neljäsosan. Katson uusimman John Oliverin ja kolme jaksoa Boardwalk Empirea.
18.20 Vessapaperi on loppumaisillaan, enkä todellakaan ole kaupassakäyntikunnossa. Päätän jäädä saikulle myös huomenna.
21.30 Katson vihdoin Mintun suosituksesta pari jaksoa The Nordenia, ja niiden perusteella ihan helmi TV-ohjelma kulttuurien eroista. Syön pari näkkileipää.
Esimerkki dokkarista, jossa georgialaispastori käy tutustumassa Pohjoismaiden uskonnollisuuteen. Dokkarit ovat katsottavissa Yle Areenassa myös ulkomailta käsin.
keskiyö Kirjoitan blogia, eniten järkevä asia mihin tänään pystyn. Kohta voisi mennä nukkumaan.
kahden maissa Ei nukuta, kun tuli nukuttua viime yönä niin paljon.
neljän maissa Ensimmäistä kertaa nälkä yli vuorokauteen. Syön vielä kolmannen näkkärin.
kuuden maissa No niin, tämä yöhän meni peräti mainiosti…
Perjantai
12.00 Olin laittanut herätyskellon soimaan ja nousen ylös, jotta unirytmi ei menisi totaalisesti päin prinkkalaa. Kaameat vatsakivut, vaivun takaisin sänkyyn.
14.00 Uusi yritys, ravioleja vatsaan. Pari jaksoa The Nordenia, blogeja, ja Meren katedraalin aloitus.
16.38 Raviolit pysyvät vatsassa ja vatsakipu on häipynyt. Päätän, että kipeänä olo saa luvan loppua tähän, ja aloitan kyselemään kavereiden viikonloppusuunnitelmia.
18.27 Aivotonta netissä roikkumista. Se mekko on sinimusta, ei valkokultainen.
19.15 Soitan Skypestä Iiron kännykkään, joka ohjaa auton kaijuttimiin. Minä istun Luxemburgissa sohvalla, Iiro huruttaa toisella puolella maailmaa motaria pitkin lentokentälle. Nykytekniikka on ihmeellistä.
22.00 Iltapalaksi kreikkalaista salaattia ja pari jaksoa Nordenia, jonka jälkeen eksyn vielä lukemaan Ruskeita tyttöjä. Nukkumaan vähän puolen yön jälkeen.
Lauantai
9.30 Heti herättyä päivän suunnitelmien lukkoonlyöntiä. Belgian luolat kiinnostaisi, mutta kaverin päivystysvuoron takia ei voi poistua maan rajojen ulkopuolelle. Päätämme sen sijaan lähteä Echternachiin, Luxemburgin vanhimpaan kaupunkiin.
11.55 Treffit parin kaverin kanssa bussipysäkillä. Kuulumisten vaihto haparoivalla ranskalla, ranskan puhumiseen kestää aina hetki tottua.
12.45 Bussi saapuu Echternachiin. Lounasaikaa jäljellä enää tunti, joten etsimme söpön viinibaaribrasserien. Herätämme ilmeisesti positiivista huomiota, sillä ruokailun päätteeksi kokki tulee tarjoamaan digestiivit.
14.00 Käymme Echternachin luostarin basilikassa, joka on alunperin 600-luvulta, mutta joka on viimeksi rakennettu uudestaan natsien hyökkäyksen jäljiltä. Yritämme turisti-infoon, mutta se on kiinni.
14.20 Kolkuttelemme esihistoriallisen museon ovia. Museo on kylttien mukaan auki maanantaita lukuunottamatta joka päivä klo 10-12 ja 14-17, mutta ovi ei aukea eikä sisällä ole ketään. Perusmenoa.
15.00 Kävelemme auringonpaisteessa järven rannalle taputtelemaan lampaita. Yritämme katsomaan roomalaisen kartanon raunioita, mutta ne aukeavat vasta huhtikuussa. Takaisin keskustaa kohti, kaupasta limsaa ja suklaata ja istumaan aurinkoon Sûre-joen rannalle katsomaan, kun ankat yrivät uida kovan virtauksen poikki Saksaan.
Echternachin lampaat ja yksi kili
17.15 Bussi takaisin Luxemburgin kaupunkiin. Kaupan kautta kotiin. Syön, lakkaan kynnet ja editoin valokuvia.
21.30 Tapaan kaverit uudestaan baarissa. Mukana myös kaverinkaveri, jolla on myöhäisillan treffit pari tuntia myöhemmin. Hehkutan PKN:ää potentiaalisille Euroviisu-äänestäjille.
23.30 Kaverinkaveri lähtee treffeilleen ja me päätämme vaihtaa baaria. Espanjalaisbaariin ei mahdu, joten lähdemme yökerhoon.
00.30 Ensimmäistä kertaa tanssilattilla yli puoleen vuoteen, DJ soittaa Lady Macarenaa ja Bomfunk MCsiä. Ympärillä 18-50-vuotiaita, keski-ikä yli 30. Jos Luxemburgissa on teinihelvettejä, en ole niistä tietoinen.
01.45 Spottaamme tanssilattialla kaverinkaverin tanssivan sylikkäin treffikumppaninsa kanssa. Reagoimme aikuismaisesti eli hypimme, osoittelemme ja vislaamme, jotta meidät varmasti huomataan.
03.48 Vedämme takit päälle narikassa ja laulamme portaissa Backstreet Boysin Everybodyn tahtiin. Kävellen kotiin.
Yökerhossa kierteli valokuvaaja
Sunnuntai
11.30 Ylös sängystä. Teetä, aamiaista ja Boardwalk Empiren viimeisen kauden loppuun katsominen.
Se alkoi jo ovella: hotellin portsari pysäytti meidät raahatessamme laukkuja sisään ja vaati saada laukut itselleen. Vähän ymmällämme selitimme, että olemme vasta kirjautumassa sisään, ja kyllä meillä pitäisi tähän aikaan päivästä jo olla huone tarjolla, mutta tämä ei vaikuttanut portsariin. Sen sijaan sain lapun, johon portsari kirjoitti sukunimeni, ja meidät ohjattiin kohteliaasti peremmälle. Madam, please.
Olimme kirjautumassa sisään Park Hyatt Paris-Vendôme -hotelliin, yhteen Pariisin arvostetuista Palace-hotelleista, jossa huonehinnat pyörivät seitsemästä sadasta tonniin per yö. Me olimme saaneet hotellin huomattavasti halvemmalla, ja tarkoituksena oli 30-vuotissynttäreitteni juhlimisen lomassa ihmetellä, millaista on yöpyä huippuhotellissa.
Hotellin sisäpiha, jonka perällä sveitsiläinen chalet
Sisäänkirjautuminen sujui mukavasti, ja täyttäessämme lomakkeita eräs vastaanoton työntekijöistä tiedusteli meiltä kohteliaasti, kuinka matkamme meni. Saatuamme huoneemme avaimen hän ilmoitti esittelevänsä meille seuraavaksi hotellin. Ahaa? Kuljimme naisen perässä pitkin hotellin käytäviä, kun hän osoitteli meille paikkoja hotellissa: tuosta saa aamiaista taikka lounasta, tässä on meidän Michelin-tähden ravintolamme, tuolla taas baari, ja tästä sisäänkäynti sisäpihalle, jonka perällä on chalet, tuotu suoraan Sveitsistä, jossa voi halutessaan illallistaa intiimisti korkeintaan neljän hengen seurueen kesken. Ylimmästä kerroksesta löytyy kynsistudio, kakkoskerroksessa taas palvelee hiustaiteilija, jolla Nicole Kidmankin käy aina ennen Cannesia – hiustenleikkuu maestrolla alkaen 700 euroa.
Huoneeseen päästyämme kohtelias vastaanottovirkailija kysyi, haluaisimmeko, että hän vielä esittelisi meille huoneen. Normaalisti olisimme saattaneet sanoa ”ei”, mutta tässä vaiheessa tähän vähän omituiselta tuntuvaan smalltalkiin oli jo tottunut, joten kuulimme vielä, missä vessassa on hiustenkuivaaja, miten television saa päälle, miten kahdesti päivässä käyvä siivouspalvelu toimii ja millainen kahvi- ja teevalikoima huoneessa on. Tämän jälkeen meille toivotettiin oikein mukavaa päivänjatkoa, ja saimme jäädä ihmettelemään huonetta kahdestaan.
Kylpyhuone, jossa amme ja sen vieressä suihku, ja pyyhkeitä vaikka kokonaiselle komppanialle
Kylpyhuonetarvikkeita oli noin kaksinkertainen määrä verrattuna normaaliin: löytyi mm. manikyyrisettiä, parranajosettiä ja jalkaraspia. Minä ihastuin hotellin vartalokuorintaan, joka kulkee minulla nykyään mukana uimahallikamppeissani.Kahvi- ja teevalikoima, josta erityisesti jälkimmäinen saa minulta kehuja. Aivan ihana määrä ihanan vaihtelevia korkealuokkaisia teepusseja!
Kahvien keittämisen jälkeen lähdimme katsomaan Charlie Hebdon toimituksen edustaa, ja takaisin tullessamme iloiseksi yllätykseksemme löysimme huoneesta pullon samppanjaa tervetuliaistoivotuksena. Seuraavana päivänä hotelli antoi minulle synttärilahjaksi tuoksukynttilän, ja kummallakin kerralla joku oli käsin rustannut tervetulotoivotukset ja onnittelut tyylikkääseen mustavalkoiseen Pariisi-teemaiseen korttiin. Henkilökohtainen tyyli tuntui samanaikaisesti kivalta ja todella hämmentävältä, kun sellaiseen harvemmin on isoissa hotelleissa tottunut.
Vaikka huippuhotelleihin olisi päässyit yöpymään kuinka halvalla tahansa, niin aina pitää varautua siihen, että jostain niitä lisäkuluja kuitenkin tulee. Meillä näin kävi, kun upean synttäri-illallisen jälkeen saavuimme takaisin hotellille, ja päätimme mennä hotellin baariin ”vielä yksille”. Istuimme alas tyylikkääseen baariin ja baarimikko tuli tuomaan meille cocktailmenut selailtavaksi… ja hinnat olivat aika omaa luokkaansa. Hetken mietimme, pitäisikö lähteä vain johonkin lähialueen baariin niille yksille, mutta kun nyt kerran täällä ollaan-ajatusmaailma voitti, ja tilasimme 27 euron drinkit. Baarimikko rustasi niitä antaumuksella, ja jos eivät olleet parhaat drinkit ikinä, niin ainakin sieltä parhaimmasta päästä, mutta tuolla hinnalla sietikin olla.
Sunnuntaiaamuna suuntasimme hotellin aamiaiselle, joka olikin sitten ihan varmasti paras, mitä olen ikinä syönyt. Kahvit, teet ja tuorepuristetut mehut tilattiin pöytään, kuten myös munat ja omeletit, mutta loput saikin hakea buffet-pöydästä, joka pursusi herkkuja. Ranskalaiseen tyyliin erityisesti aamiaisleivosten – viennoiseries – tarjontaan oli panostettu, mutta ilokseni huomasin, että buffetissa oli myös kattavasti pohjoismaiseen makuun sopivia maalaisleipiä, paljon erilaisia myslejä, puuroa (!)… ja ah ne juustovalikoimat! Aivan ihania ranskalaisia juustoja montaa eri sorttia, ja sen lisäksi suussa sulavaa mozzarellaa. Miksei laadukas mozzarella, kirsikkatomaatit ja hyvä balsamico kuulu jokaisen hotellin aamiaisvalikoimaan?
Haluan tuollaisen etualalla olevan juustomyllyn kotiin. En tosin tiedä mitä sillä varsinaisesti tekisin, mutta sen tuottamat vähän kantarellin näköiset juustotupot olivat vaan niin söpöjä.
Normaalisti aamiainen maksaa 49 euroa, mutta Hyatt Gold -kortilla (joka minulta löytyy) sen saa puoleen hintaan, 25 eurolla. Tuohon puoleen hintaan aamiainen on aivan ehdottomasti hintansa väärti, ja täyteenkin hintaan sitä kannattaa harkita, jos aikoo syödä pitkään ja hartaasti. Tässä muuten tulee taas ilmi, miten hotellien kanta-asiakaskorteista voi olla vissiä hyötyä: tuon aamiaisalennuksen lisäksi kortilla sai ilmaisen internetin, joka olisi muuten maksanut maltaita.
Siis katsokaa tuota jugurtti-mysli-crumblea! Vihreä kippo taustalla on guacamolea – vähän omituinen mutta täysin vastustamaton lisä aamiaispöytään.
Sunnuntai-iltana palattuamme rauhanmarssilta kävimme vielä katsomassa hotellin spa-aluetta, joka yllätti pienuudellaan – mutta se ei haitannut, sillä olimme ainoat paikalla. Spassa oli isohko poreamme ja kaksi saunaa – yksi suomalaistyyppinen jossa kalat uivat TV-akvaariossa, yksi höyrysauna – sekä loikoilualue, jossa makasimme välillä divaaneilla kera pulloveden ja sisustuslehtien. Pukeutumistilat span yhteydessä olivat viimeisen päälle mietittyjä: kylpytakit sai paikan päältä, päällä olleet vaatteet pystyi ottamaan mukaansa erikokoisissa kangaspusseissa, ja suihkutiloista löytyivät kaikki samat tökötit mitä huoneestakin. Kaikkialla soi rauhallinen tilulilumusiikki.
Seuraavana aamuna lähdin ensimmäisellä aamujunalla Luxemburgiin ja suoraan töihin. Täydellinen viikonloppu.
Vinkki kaikille Yhdysvaltojen kansallispuistoihin suuntaaville: tarkistakaa puistonvartijoiden vetämien ohjelmien aikataulut, mielellään jo etukäteen kansallispuistojen nettisivuilta. Me olemme aiemmin käyneet kuuntelemassa luentoja, osuneet ohjatuille kierroksille, ja nyt kerrankin osallistuimme ohjelmaan, jota varten piti soitella varausta Skypen kautta jo viikko etukäteen. Kävimme nimittäin lumikenkäilemässä!
Puistonvartija Chelsea ja innokkaat lumikenkäilijät Bear Lakella
Lumikengät vuokrasimme etukäteen boulderilaisesta suksivuokraamosta noin $10:n maksua vastaan, mutta itse puistonvartijan vetämä ohjelma oli ilmainen, kuten myös puiston sisäänpääsy President’s Dayn kunniaksi. Ajoimme puolilta päivin Bear Laken parkkipaikalle, jossa toistakymmentä ihmistä jo sitoi lumikenkiä jalkaan. Koska ohjelma oli tarkoitettu vasta-alkajille, aluksi puistonvartija Chelsea tarkisti, että kaikkien kengät oli sidottu kunnolla jalkaan, jonka jälkeen kaikki esittäydyimme ja valitsimme itsellemme puistossa esiintyvän tunnuseläimen. Minä olin pika, Iiro keltavatsamurmeli, ja Iiron siskonpoika ja lanko olivat hiirihaukkoja, jollaisen olimme nähneet aiemmin päivällä liitelevän taivaalla.
Iiro, minä ja siskonpoika Kasper ihmettelemme, minne seuraavaksi. Kaikilla muilla oli kävelyllä mukana sauvat, me olimme jättäneet ne kotiin, mutta hyvin selvittiin.
Opastuksessa Chelsea puhui lähinnä luonnosta, ympäristöstä ja elämän kiertokulusta Kalliovuorilla. Välillä jaettiin vinkkejä lumikenkäilyyn, mutta se oli niin helppoa, ettei vinkkejä paljoa tarvittu. Vaikeinta oli hallita hengitystä, kun yli kolmen kilometerin korkeudella ohuessa vuoristoilmassa ylämäkeen kävelykin pisti puuskuttamaan.
Ennen järven jäälle menoa puistonvartija kannusti kaikkia, ettei se ole ollenkaan vaarallista ja kyllä jää ihan varmasti kantaa. No ei tosiaan hirvittänyt kun kuuli, että jäätä oli 30cm.
Mutta siitä luonnosta: ero alempana sijaitsevan vuoristometsän ja ylempänä sijaitsevan subalpiinisen metsän välillä oli häkellyttävä. Vuoristometsässä moni puu oli kelottunut vuoristomäntykovakuoriaisten tuhojen takia, mutta subalpiinisessa metsässä nämä tuholaiset eivät enää pärjänneet, ja puut loistivat vihreinä keskellä talvea. Opimme myös, miten erottaa toisistaan spruce ja fir, suomeksi kuusi ja kuusi, mutta jälkimmäinen tunnetaan välillä myös pihtana. Muistisääntö on, että sprucen neulaset ovat spiky ja square – pyöreähkö läpileikkaus, jonka ansiosta niitä on helpppo pyöritellä sormien välissä – kun taas firin neulaset ovat flat ja friendly, niin pehmeitä etteivät ne pistele ohi mennessä.
Bear Lakella puistonvartijan opastusten simultaanitulkkausta porukan pienimmälle suomalaiselle.Lännenharmaaorava istui läheisessä puussa kun kävelimme ohitse.
Jos puistossa lähtisi itsenäisesti lumikenkäilemään pidemmälle, kannattaa tarkistaa lumivyöryvaara, jonka tasosta tiedottaa Colorado Avalance Information Center. Kun riski on korkea, turvavarusteeksi kannattaa ottaa mukaan ”pelastusliivit”, jotka voi täyttää ilmalla lumivyöryn sattuessa, ja jotka toivottavasti kannattelevat vyöryn keskelle joutunutta ihmistä ja estävät tätä hautautumasta lumeen. Isommassa porukassa liikkuessa jokaisella on hyvä olla pieni radiolähetin, jotta lumivyöryn jälkeen pystytään etsimään porukan kadonneet jäsenet, ennen kuin on liian myöhäistä. Chelsea ei ollut itse ollut koskaan lumivyöryssä, mutta kertoi kylmäävästi tarinoita, joita oli kuullut lumiyöryn kokeneilta kollegoiltaan: lunta nenässä, lunta suussa, eikä tietoa, mihin suuntaan pitää kaivaa päästäkseen pois.
Kävely kesti pari tuntia, ja lopulta päädyimme Nymph Lakelle. Siitä olisimme voineet vielä jatkaa kävelyä pidemmälle kuunnellen juttua lumikenkäjäniksistä ja ihmetellen lintuja, mutta meillä oli jo kiire takaisin, jotta ehtisimme käydä suihkussa ennen illan NHL-peliä. Kiitos ja hei hei!
Päivän haastavin osuus: reitin löytäminen takaisin autolle.
Vaikka olen kirjoittanut tänne blogiin paljon kulttuurieroista ja jopa kulttuurishokista, silti moni asia Luxemburgissa ja Yhdysvalloissa tuntuu söpön hellyyttävältä – ja mikäs sen söpömpää, kuin että ne yhdistetään yhteen ja samaan videoon? Tässä pikkuinen amerikkalaisluritus Luxemburgista, jonka An American in Lux on kuvannut minun kesäisillä kotikulmillani:
Tätä videota katsellessa muistuu taas mieleen, että kun aurinko vihdoin pilkahtaa taivaalta, Luxemburg osaa olla ah-niin-kaunis. Sanat laulussa menevät näin:
There I was, riding my bike to Knuedler, where I was supposed to meet a friend for some Kniddele mat Speck.
Knuedler on kaikkien tuntema lempinimi Place Guillaume II:lle, keskusaukiolle. Guillaume II oli yksi Luxemburgin suurherttuoista, kun taas Knuedler tulee letzen sanasta ”knued”, joka viittaa fransiskaanimunkkien vyösolmuun – paikalla oli fransiskaaniluostari 1700-luvun loppuun saakka. Kniddele mat Speck on paikallista kananmunapastaa pekonilla.
Or, maybe it was Kockelscheier where we was gonna meet, to go Schlittschonglafen and then have Gromperekichelcher and Spruddelwaaser. I don’t remember ‘zactly.
Kockelscheier on keskustan eteläpuoleinen urheilukeskus ja -alue. Schlittschonglafen tarkoittaa luisteluretkeä, mitä ei täällä leutojen talvien keskellä kovinkaan usein pääse tekemään. Gromperekichelcher on perunalätty, Spruddelwaaser vissyvesi.
Anyway, somehow, I ended up in Hahner-schlunner-mahn-ish, or maybe it was Uesel-deng-nach-weiler, I ain’t really sure. I wouldn’t say that I was lost, ‘zactly, so much as I just didn’t know where I was.
Ensimmäisestä paikasta ei havaintoa, mutta Useldangessa on kiva linna. Usein luxemburgilaisista paikannimistä ei oikein ota selvää, koska paikoilla on nimet sekä ranskaksi, saksaksi että luxemburgiksi, ja luxemburgin kirjoitusasu ei ole aina vakiintunut. Joskus samalla nimellä löytyy useampi kaupunki, joten jos puhutaan esimerkiksi Eschistä, on hyvä tarkistaa, onko kyseessä nyt Esch-sur-Alzette vai Esch-sur-Sûre.
Well I needed to call my friend to tell him I’d be late, but my phone was about to die. I seen a big castle-lookin’ place up on hill that was just crawlin’ with folks, so I climbed on up figurin’ I’d ask someone: ‘Kann ech Ӓren Telephon benotzen?
”Big castle-lookin’ place up on hill” on tietenkin Vianden.
Don’t always know where I’m goin’ or what I’m supposed to do,
But y’know, I don’t think that really matters all that much—how ‘bout you?
Well I got to the castle place and was so amazed by what I seen, I plumb forgot all about froen to benotzen anyone’s Telephon. There was a fair young lass givin’ a guided tour to some folks, so I parked my bike and pretended I was with them, hopin’ I could find out more about this place that she kept calling the Green Heart of Europe or something like that.
Luxemburgin Ardenneja kutsutaan Euroopan vihreäksi sydämeksi, koska toisin kuin monin paikoin naapurimaissa, täällä on vähän asutusta ja metsiä vaikka muille jakaa.
Much to my delight, I learned all sorts of fascinatin’ facts about Luxembourg. Like, did you know that not only is Luxembourg not a city in Germany, but its own separate country and the only Grand Duchy in the who wide World? I ain’t ‘zactly sure what a Grand Duchy is, but anyway, Luxembourg’s the only one!
That fair young lass also told us that not everybody who lives in Luxembourg comes from somewhere else. She said there are even some people who actually grow up in Luxembourg! I found that truly hard to believe.
Maahanmuuttajien keskellä itselläkin on välillä vaikeuksia uskoa tätä.
1700-luvulla Ranskan Louisianassa alettiin juhlia vanhaa katolilaista karnevaalijuhlaa, rasvatiistaita – Mardi Gras – joka meillä Suomessa tunnetaan laskiaistiistaina. Nyt 300 vuotta myöhemmin juhla on levinnyt Louisianasta ympäri Yhdysvaltoja ja sen katoliset juuret ovat pitkälti unohtuneet, mutta karnevaali on jäänyt.
Me pidimme eilen Iiron kanssa taukoa mäestä – jalat olivat aika tohjoina parin päivän laskujen jälkeen – ja käväisimme läheisessä Breckenridgen kylässä katsomassa paikallista juhlahumua. Breckenridge on vanha kaivoskylä yli 3km korkeudella Kalliovuorten keskellä, laskettelurinteiden kupeessa, ja on sivumennen sanoen yksi idyllisimmistä laskettelukylistä koko Kalliovuorilla, jos minulta kysytään. Vanha Main Street täynnä pikkukauppoja ja -ravintoloita! Kuulema eräs neworleansilainenkin porukka oli tykästynyt paikkaan ja tuonut 90-luvulla skimbalomalle tullessaan Mardi Gras-perinteet mukanaan.
Mardi Grasin juju ovat helmikaulanauhat, joita juhlahumussa melkein jokaisella näkyi kaulassa. New Orleansissa helmikaulanauhoja annetaan perinteisesti naisille palkkioksi rintojen paljastelusta, mutta vähän epäilen, että tämä osa perinteestä ei ollut siirtynyt Kalliovuorille. Ihmisten hengitys höyrysi kirpeässä pakkasessa, ja minun näppini jäätyivät valokuvatessa.
Perinteisesti Mardi Gras-paraatia johtaa Rex, karnevaalien kuningas, jota seuraa kuningatar ja teinitytöistä koostuva hovi. Breckenridgessä ei oltu järjestetty paraatia, mutta valtavia kuninkaan kruunuja näkyi koristeena. Useampi juhlija oli pukeutunut narriksi, tai ainakin narrinhattuun ja värikkääseen toppa-asuun, ja monella oli karnevaalinaamiot kasvoilla.
Bändi soitti letkeää rokkia ja ihmisillä näytti olevan hauskaa kylmästä säästä huolimatta, mutta me aika nopeasti totesimme pakkaskestävyytemme loppuvan ja suuntasimme kohti ruokakauppaa. Laskiaisviikko jatkui tänään ja jatkuu vielä huomenna rinteessä!
Breckenridgen gondolihissillä pääsee katsomaan maisemia korkealta, vaikka ei laskettelisikaan.
Eivät ne maisemat huonoja ole katutasostakaan katsottuna.
Tämän vuoren nimi on Buffalo Mountain. Näyttääkö vähän biisonilta?
