Viime viikonloppu oli Yhdysvalloissa Memorial Dayn ansiosta kolmen päivän vapaa, ja amerikkalaiset lähtivät sankoin joukoin reissuun. Koska olimme minun työtilanteeni epävarmuuden takia lykänneet reissusuunnitelmia viimeiseen asti, jouduimme tekemään suunnitelmat lopulta pitkälti sen mukaan, missä vielä voisi kuvitella olevan tilaa. Vastaukseksi löytyi Capitol Reef National Park, se vähemmän tunnettu Utahin kansallispuisto julkkis-Zionin, Brycen ja Archesin vierellä. Kuvaavaa oli, että kertoessani suunnitelmista tutuille moni jenkkikin totesi Capitol Reefistä: What’s that?
…1500 ajokilometriä. Näistä viitisenkymmentä sellaisia teitä pitkin, että ilman nelivetoa niille ei olisi ollut asiaa. Osa Capitol Reefin hienoimmista nähtävyyksistä on kuoppaisen taipaleen takana.
…yksi uusi kansallispuisto. Kai. Tämä pitää vielä tarkistaa äidin 90-luvulla pitämästä matkapäiväkirjasta.
…kaksi yötä teltassa. Toinen keskellä ei mitään: kansallispuiston leirintäalue oli täyttynyt jo aamupäivästä, mutta puistonvartija vinkkasi, että puiston ulkopuolella valtion mailla saa telttailla vapaasti. Vaikka täysin valosaasteeton yö keskellä kitukasvuisia utahinkatajia oli ikimuistoinen, kaipasimme kuitenkin juoksevaa vettä astioiden pesemiseen sen verran paljon, että karautimme heti seuraavana aamuna leirintäalueelle paikkaa varaamaan.
…yksi tähdenlento. Olen hirveän huono bongaamaan näitä, mutta näin valosaasteettomalla alueella pitäisi olla jo todellinen puusilmä, ettei näitä näkisi.
…neljä hampurilaispihviä. Nuotiolla. Tässä olisi jo saumaa kehuskella eräjormailutaidoilla, ellei olisi samalla polttanut karrelle jälkiruoaksi aiottuja suklaabanaaneita.
…nolla puumaa. Ainakin kolme ”oliko tuo puuma!!!”-säikähdystä. Kiitos vaan muulipeurat, murmelit ja jokapuolella yksin liikkumisesta varoittelevat kyltit.
…yksi kalkkarokäärme. Kuollut. Niistä säikähdyksistä taas voi kiittää pikkulintuja.
…10 km avo-Jeepin takapenkillä. Vartin liftaus yhdensuuntaisen patikointireitin loppupisteestä alkupisteeseen tuotti tulosta, kun denveriläisperhe veti U-käännöksen ja palasi noukkimaan meidät kyytiin.
…16 km jalan. Luikertelevassa kanjonissa katoaa suuntavaisto täysin, ja 14km:n kohdalla oli pakko tarkistaa GPS:n avulla, että olimme varmasti oikealla reitillä.
…kaksi muuta patikoijaa. Tämän verran näimme ihmisiä vajaan viiden tunnin aikana kanjonissa. Muissa Utahin puistoissa pitkänä viikonloppuna tällaisesta rauhasta voi vain haaveilla.
…kuusi maailman kesyintä muulipeuraa. Puiston leirintäalueen peuralauma on sen verran tottunut ihmisiin, että Iiro heräsi aamuvarhaisella siihen, että ”joku” liikkui ihan teltan ulkopuolella ja maiskutti. Leirintäalueen ruohikko tuskin tarvitsee ruohonleikkuria.
…kaksi vuorokautta ilman kännykkäkuuluvuutta. Kännykkä nappasi takaisin kiinni verkkoon vasta melkein Coloradossa. Toisaalta eipähän tarvinnut ladata myöskään kännykän akkua koko viikonloppuna.
…melkein 2 koppaa viiniä. Paluumatkalla pysähdyimme yöksi Palisaden viinialueelle Länsi-Coloradoon ja ihastuimme; tiesimme viinit jo ennestään hyviksi, mutta kerrankin niitä sai myös kohtuuhintaan. Helteisellä ja aurinkoisella päivällä sekä upeilla maisemilla saattoi olla vaikutuksensa siihen, miksi tuliaisten osto tässä määrin tuntui kerrassaan loistavalta idealta.
…kolme viinitilaa. Yhdelle päädyimme, koska se oli hotellimme vieressä, toiselle koska tilan päärakennus oli söpö. Kolmatta lähdimme varta vasten etsimään, kun näimme tilan tuottaman pullon gewurztramineria paikallisessa viinakaupassa.
Pidemmät selostukset tulevat blogiin sitten myöhemmin ajan kanssa.
Olen tässä viime aikoina tapellut Yhdysvaltain ja ehkäpä koko maailman karseimman ja huonoimman valtion viraston kanssa sen verran paljon, etten viitsi siitä juuri nyt kirjoittaa yhtään mitään. Sen sijaan kerron teille siitä toisesta ääripäästä: Yhdysvaltain ja ehkäpä koko maailman parhaasta valtion virastosta, jonka toimintaa ihailen ja jonka ansiosta nautin elämästäni enemmän.
Puhun tietenkin kansallispuistojärjestelmää ylläpitävästä National Park Servicestä, joka täyttää tänä vuonna 100 vuotta. NPS:n hallinnassa on paljon muutakin kuin kansallispuistoja, mutta ne ovat eittämättä viraston kruununjalokivet, arvokkaimmat ja hienoimmat paikat, ja niitä on Coloradossa neljä. Tässä ne ovat:
Valtavia hiekkadyynejä: Great Sand Dunesin kansallispuisto
Kun kiersimme perheen kanssa 90-luvulla Coloradoa, Great Sand Dunes ei vielä ollut kansallispuisto, mutta se ei estänyt vanhempiani lisäämästä paikkaa roadtrip-reitillemme. Muistan kiivenneeni hiekkadyynille, laskeneeni sen laitaa alas ja ihmetelleeni tulikuumaa hiekkaa, joka tuntui kuumalta lenkkareidenkin läpi.
Pari vuotta sitten telttailimme Iiron kanssa yön hiekkadyynien vieressä ja heräsimme yhdessä auringon kanssa kiipeämään dyynien korkeimmalle huipulle. Valtavat dyynit ovat käsittämätön ilmestys suurten vuorten keskellä, ja niistä nauttiminen onnistuu parhaiten aamuisin, kun aurinko ei ole vielä ehtinyt lämmittää hiekkaa paahtavan kuumaksi.
Jylhiä vuorimaisemia: Kalliovuorten kansallispuisto
Meidän lähikansallispuistollamme tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni, kiitos viime syyskuun, kun sanoimme siellä toisillemme Tahdon. (Tai emme varsinaisesti sanoneet, mutta allekirjoitimme pari paperilappua, joka ajoi saman asian.) Kalliovuorten kansallispuisto, Rocky Mountain National Park, on patikoijan unelma ja täynnä toinen toistaan upeampia polkuja, mutta hienoista vuorimaisemista pääsee osaksi vaikkei astuisi polulta metriäkään. Siitä huolehtii Trail Ridge Road, autotie, joka kulkee puiston läpi melkein neljän kilometrin korkeudessa.
Kansallispuisto on mielestäni upeimmillaan syyskuussa, kun puut alkavat saada väriä ja vapitiurokset kalistelevat sarviaan, mutta puisto on vierailun arvoinen mihin vuodenaikaan tahansa. Talvella hienointa on lumikenkäily poluilla, jotka kesän ruuhkiin verrattuna vaikuttavat melkein autioilta.
Tuhatvuotista intiaanikulttuuria: Mesa Verden kansallispuisto
Yhdysvalloissa on tasan yksi kansallispuisto, joka on perustettu suojelemaan ensisijaisesti ihmisen kulttuuriperintöä. Kyseessä on Mesa Verden kansallispuisto Coloradon lounaiskolkassa, jossa pienellä alueella muinaiset pueblo-intiaanit ovat rakentaneet kanjonien seinämiin taloja, naapurustoja ja kokonaisia kaupunkeja.
Mesa Verde on alueena sen verran iso, että jo pintaraapaisuun tarvitaan pari tuntia. Me vietimme alueella kokonaisen vuorokauden tutkien intiaanien asumuksia ja miettien, mihin ihmeeseen kokonainen sivilisaatio oli voinut kadota reilu 700 vuotta sitten.
Pimeä rotko: Black Canyon of the Gunnisonin kansallispuisto
Black Canyon on nimetty vähän hassusti, sillä se ei ole kanjoni ollenkaan vaan rotko, gorge. Kanjonit kun tuppaavat olemaan leveämpiä kuin syviä – tyyliin Grand Canyon, kilometrin syvä mutta kymmenen kilometriä leveä – kun taas rotkot kilpailevat syvyydessä, ja Black Canyon on näistä kaikista rotkomaisin: syvimmillään se on yli 800 metriä syvä ja vain 350 metriä leveä. Nimensä rotko on saanut siitä, että aurinko paistaa pohjalle vain puoli tuntia päivässä.
Kun vierailimme rotkolla, harkitsimme aluksi patikointia rotkon pohjalle ja takaisin ylös. Totesimme kuitenkin pian, että ehkä parempi jättää suunnitelma johonkin toiseen kertaan, kun olisimme varmempia jaksamisestamme. Vuorelta kun voi alas vaikka kieriä, jos väsähtää, mutta rotkosta on pakko nousta ylös.
Tiedät varmaan vapun, tapaninpäivän ja juhannuksen, mutta entäs Martin Luther Kingin päivän, presidentin päivän tai Labor Dayn?
Tiedät varmaan Yosemiten, Yellowstonen ja Evergladesin, mutta entäs Black Canyon of the Gunnisonin tai Havaijin tulivuoret?
Olen viimeiset pari vuotta tehnyt itselleni ja sukulaisilleni seinäkalentereita kuvista, joita olen ottanut vuoden aikana. Nyt vihdoin rohkaistuin laittamaan nämä laajempaan jakoon saman tutun ja hyväksi havaitun painotalon kautta. Tarjolla olisi seinäkalenteri kauneimmilla kansallispuistokuvillani, höystettynä mielenkiintoisilla faktoilla.
Kalenteri on mallia seinä-, eli sen voi ripustaa naulan tai nastan varassa seinälle. Suomenkielisessä kalenterissa on sekä suomalaiset että amerikkalaiset juhlapyhät, englanninkielisessä pelkästään amerikkalaiset. Suomenkielisen kalenterin viikko alkaa maanantaista, englanninkielisen amerikkalaiseen tyyliin sunnuntaista. Kummassakin viikonpäivät ja kuukaudet ovat englanniksi, muu teksti kalenterin kielen mukaan.
Jos kiinnostuit, niin klikkaa itsesi Lulun nettikauppaan! Kalenterin hinta on $19.99 + postitus, joka on Yhdysvaltoihin $3,99, Suomeen $6,34. Tällöin Suomeen postitettuna kalenterin hinnaksi tulee noin 24 euroa.
USAn kansallispuistojärjestelmä täyttää 100 vuotta ensi vuonna, ja tämän ansiosta National Park Service on järjestänyt kilpailun. Minut on valittu kilpailuun yhdeksi finalistiksi, ja nyt on käynnissä yleisöäänestys. Äänten perusteella viidesosa finalisteista voittaa ensi vuodeksi kansallispuistojen vuosijäsenyyden sekä VIP-liput juhlahumuun.
Nyt pyydän kaikkia teitä, juuri sinua, äänestämään minua, jotta voin jakaa teidän kanssanne blogin kautta juttua kansallispuistoista myös ensi vuonna!
Äänestää voi kerran vuorokaudessa, ja äänestysaikaa on 19.10. saakka.
Ensi vuoden uusia seikkailuja odotellessa voit käydä lukemassa vaikka näitä kuluneen vuoden juttuja:
Mesa Verden kansallispuistossa on jylhiä kallioita sekä tuhat vuotta vanhoja intiaaniasumuksia. Kokonaisia kyliä on rakennettu kallioiden seinämiin – ja sata vuotta myöhemmin niiden asukkaat katosivat kuin tuhka tuuleen! Lue lisää.
Yosemiten kansallispuistossa kiipeäminen kuuluisan Half Dome -vuoren huipulle on elämäni upein kokemus, jota en oikeastaan halua toistaa. Lue lisää.
Kalliovuorten kansallispuisto on upea vuoden ympäri, ja viime helmikuussa lähdimme tutkimaan puistoa lumikengät jalassa. Lue lisää.
Mesa Verden kansallispuisto sijaitsee Lounais-Coloradossa lähellä New Mexicon rajaa. Se on ainoa Yhdysvaltojen kansallispuisto, joka keskittyy suojelemaan luonnon sijaan ihmisten aikaansaannoksia, ja se on päässyt myös UNESCOn maailmanperintölistalle. Jos tuolla päin liikkuu, ei näitä hienoja intiaaniraunioita kannata jättää väliin, mutta niiden tutkimiseen tarvitsee ehdottomasti oman auton. Mesa Verdessä voisi hyvin käyttää parikin päivää paikan tutkimiseen – meillä oli pari viikkoa sitten aikaa tasan vuorokausi – mutta lyhyempikin visiitti kannattaa, kunhan sitä sunnittelee vähän etukäteen.
Kansallispuistojen vierailut kannattaa yleensä aloittaa Visitor Centeriltä, ja niin myös tässä tapauksessa. Puiston portin luona sijaitseva Visitor Center nimittäin myy lippuja puistonvartijoiden vetämille kierroksille, ja jos vain aikaa riittää niin nämä ovat aivan huippuja. Lippuja voi ostaa kaksi päivää etukäteen, joten jos olet saapumassa alueelle jo edellisenä iltana, kannattaa käväistä hakemassa liput seuraavan aamun kierrokselle joko täältä tai läheisessä Cortezin kaupungissa sijaitsevasta Colorado Welcome Centeristä.
Kun me saavuimme paikan päälle puolen päivän maissa, liput kahdelle tunnetuimmalle kierrokselle oli myyty jo melkein loppuun siltä päivältä. Saimme liput Balcony Housen kierrokselle klo 16.30 (ensimmäinen mahdollinen aika) ja Cliff Palacen kierrokselle seuraavaksi aamupäiväksi. Kierrokset maksavat $4/henki/kierros, ja näille peruskierroksille lippuja ei saa netistä. Sen sijaan recreation.gov myy lippuja erikoiskierroksille, joista minä olisin halunnut Cliff Palacen ”valokuvauskierrokselle” – pienempi ryhmä auringonlaskun aikaan – mutta se oli myyty loppuun jo yli kuukautta ennen.
Balcony House -kierros
Balcony House on kahdesta tunnetuimmasta kierroksesta vaikeampi: se sisältää useammat tikapuut, jotka pitää kiivetä ylös, sekä yhden käytävän, josta pitää ryömiä. Samalla se oli kaikessa aktiivisuudessaan enemmän minun mieleeni, koska raunioihin pääsi oikeasti kävelemään sekaan. Visitor Centerissä on näytillä tikkaista ja käytävistä mallit, joiden perusteella voi miettiä, haluaako kierrokselle lähteä. Tikkaat ovat aivan yhtä pahat (eli eivät ollenkaan pahat jos tikkaita ylipäänsä on tottunut kiipeämään); käytävä taas oli merkittävästi visitor centerin mallia helpompi, ainakin näin ahtaan paikan kammoisen mielestä.
Balcony Housessa on noin neljäkymmentä huonetta, mikä tekee siitä aika keskiverron kokoisen Mesa Verden mittapuussa. Kierroksella puistonvartija kertoili juttua yleisesti Mesa Verden historiasta, näytti Balcony Housesta yksityiskohtia – seinämaalauksia, kivoja – ja selitti pitkästi dendrokonologiasta eli vuosirengasajoituksesta, jonka avulla kyseisen pikkukylän ikä oli saatu määritettyä. Koska suurin osa Mesa Verden intiaanien tavoista on päätelty nykyisten pueblointiaanien perinteiden perusteella, puistonvartija kertoi myös pueblointiaanien aikuistumisriiteistä.
Maissi oli ja on yhä pueblointiaanien ruokavalion perusta, mutta kuivattujen ja talven yli säilytettyjen maissien jauhaminen on rankkaa hommaa. Tämä lihasvoimaa vaativa työ kuuluu kulttuurissa naisille, jotka jauhoivat maissia parhaimmillaan monta tuntia päivässä – eivätkä varmasti häpeile olkavarren lihaksiaan! Hopi-intiaanit ovat muinaisten pueblointiaanien jälkeläisiä, ja heidän tyttöjensä aikuistumisriitti pyörii vahvasti maissin ympärillä: tytöt lukitaan ryhmässä pieneen pimeään huoneeseen jauhamaan maissia neljä päivää putkeen. Jutella saa, nukkua saa, ruokaakin saa mutta valoa ei saa nähdä, eikä kukaan ulkopuolinen voi liioin nähdä tyttöjä. Neljä päivää maissia jauhettuaan tyttöjen hiukset pestään seremoniallisesti ja laitetaan kahdelle suurelle nutturalle korvien päälle, jonka jälkeen heidät esitellään heimolle naimaikäisinä naisina. Nutturat näyttävät yllättävän tutuilta…
Cliff Palace -kierros
Cliff Palace oli Mesa Verden alueen hallinnollinen keskus: 150 huonetta, 23 seremoniallista kivaa mutta vain noin 100 asukasta. Hallintokeskuksessahan ei kovinkaan moni ihminen asu… Kuitenkin se on kaikista Mesa Verden rakennelmista suurin, ja reittikin on huomattavasti Balcony Housea helpompi, vain pari hassua lyhyttä tikapuuta eikä yhtään suurten pudotusten äärellä hengailua.
Cliff Palacen vierailullamme puistonvartijoiden väliset erot tulivat hyvin esille. Balcony Housen oppaamme oli asiantunteva, ampui faktoja toisten perään ja kertoi niin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, että koko ajan piti heristellä korvia. Cliff Palacen oppaamme taas fiilisteli, piti usean minuutin ”nautitaan näistä näkymistä”-hiljaisuuksia ja pohdiskeli filosofisesti intiaanien ajatusmaailmaa. Yksi selittävä tekijä eroissa saattaa olla, että Balcony Housen oppaamme oli puistonvartijana Mesa Verdessä jo kymmenennettä kesää, kun taas Cliff Palacen puistonvartija oli juuri aloittanut hommat Mesa Verdessä. Lisäksi Cliff Palacen puistonvartija oli ulkonäöstä päätellen jonkin sortin intiaani – kalifornialainen, mutta ei kertonut itsestään sen tarkemmin – ja hän toi vahvasti esille myös paikan uskonnollista ja henkistä puolta.
Spruce Tree House
Jos kierroksille ei jää aikaa, niin kannattaa ainakin käydä katsomassa Spruce Tree House. Tai vaikka kierroksille jäisikin aikaa, niin silti kannattaa käydä täällä. Oikeastaan sanoisin, ettei Mesa Verde ole Mesa Verde ilman pistäytymistä tällä talolla, joka on kohteista ainoa, jolle pääsee lähietäisyydelle ilman kierrosta.
Harkitsimme myös patikoivamme Spruce Tree Houselta lähtevän Petroglyph Point Trailin (n. 4km), mutta sää oli epävakaa emmekä halunneet kävellä sateessa. Kävimme sen sijaan nopeasti tutustumassa viereiseen Chapin Mesa Archeological Museumiin, jota en suosittele, jos aikaa on vähän: paljon enemmän saa irti kiertämällä paikkoja kuin tuijottelemalla vitriinejä.
Mesa Top -kierros
Mesa Top Loop on yksisuuntainen tie, jonka voi huristella läpi puolessa tunnissa tai syynätä tarkemmin parissa. Me teimme jälkimmäisen, ja wannabe-arkeologina oli hauskaa ihmetellä alueen vanhimpia melkein 2000 vuotta vanhoja asumuksia, jotka olivat pitkälti kuoppia maassa. Tämä kierros sopii hyvin myös sadesäälle, koska suurin osa kohteista on sateensuojassa. Visitor Centeristä sai puolella dollarilla ostettua informatiivisen paperiläpyskän, joka selitti kohteita syvemmin.
Jos sinulla on kiire etkä ehdi pysähtyä joka pisteeseen, niin pysähdy ainakin Sun Point View -näköalapaikalle, josta näkyy samanaikaisesti useampi kielekkeen alle rakennettu kylä.
Far Viewn mesanpäälliset talot
Far View yllätti meidät vaikuttavuudellaan. Täältä löytyvät Mesa Verden suurimmat mesanpäälliset rauniot, kokonaisia kyliä lähellä toisiaan, ja osa niistä oli asutettu sen jälkeenkin, kun kanjonin seinien asumukset oli rakennettu. Meihin oli tässä vaiheessa iskenyt jo raunioväsymys ja alkoi olla kiire seuraavaan yöpaikkaan, mutta pysähdyimme paikalla nopeasti ja vähän harmittelimme, ettemme ehtineet kävellä läpi parin kilometrin reittiä. Suosittelen siis lämpimästi läheisempää tutustumista.
Parhaat näkymät: Park Point Overlook
Vaikka Mesa Verde on julistettu kansallispuistoksi ja maailmanperintökohteeksi historiansa takia, luonto ja karut mesat ovat myös näkemisen arvoisia. Paras kohta näiden ihastelemiseen on Park Point Overlook, puiston korkein kohta, josta avautuvat näkymät joka suuntaan. Sen takia tänne on perustettu puistonvartija-asema, jossa on kuivimpaan vuodenaikaan ympärivuorokautinen vartio minkäs muun kuin metsäpalojen takia. Alueella on riehunut useita tuhoisia metsäpaloja viimeisen parin vuosikymmenen aikana, minkä takia teitä reunustivat kelometsät.
Ravintolavinkki: Kansallispuistossa sijaitseva Far View Terrace on hyvä lounasruokala, jossa burgereiden ja hodareiden lisäksi myydään navajo-tacoja. Kannattaa kokeilla! Spruce Tree Terracessa valikoima oli todennäköisesti sama mutta ikkunoista levittäytävät näkymät eivät yhtä komeat.
Yöpyminen: Me yövyimme kansallispuistossa Morefieldin telttailualueella, josta olimme varanneet paikan etukäteen ($27/yö), mikä oli hyvä, koska alue oli toukokuisena lauantaina täyteen varattu. Varauksesta huolimatta paikka pitää valita itse, joten se kannattaa käydä vahvistamassa mahdollisimman aikaisin. Alueella on ilmaiset suihkut ja General Store myy polttopuita, ruokaa ja muuta tarpeellista.
Edellisenä yönä yövyimme noin tunnin ajomatkan päässä Purgatoryn laskettelukeskuksen majoituksessa*, jossa laskettelukauden ulkopuolella yöpyminen oli suorastaan pilkkahintaista: hyvätasoinen yksiö keittiösyvennyksellä ja takalla maksoi noin $70. Suosittelen lämpimästi, jos paikka osuu matkan varrelle.
Satojen intiaanikylien sivilisaatio, tuhansia ihmisiä, sadan vuoden kukoistuskausi jona rakennettiin upeita kaupunkeja, ja yhtäkkiä sen lopuksi intiaanit katosivat, lähtivät, hylkäsivät kaupunkinsa ja jättivät ne koskemattomina odottamaan löytäjiään yli puoli vuosituhatta myöhemmin. Kuulostaako Indiana Jonesin juonelta? Ei, vaan ihan totista totta Mesa Verden kansallispuistossa Lounais-Coloradossa.
Mesa tarkoittaa täällä päin pöytävuorta, ja Mesa Verden alue on todellakin vihreitä pöytävuoria toinen toisensa perään. Pueblointiaanit saapuivat tänne 400-luvulla metsästäjäkeräilijöinä ja asettuivat pian aloilleen viljelemään maata, rakentaen itselleen ensin maakuoppien päälle kotia, sitten savitaloja ja lopulta hiekkakivestä hakatuista tiilistä rakennettuja taloja. 1200-luvun alussa tapahtui jotain – ehkäpä sotaisien apassien tunkeutuminen pueblojen alueelle? – mikä sai pueblot siirtämään asumuksensa suoraan kanjonien seinään. Alle 20 vuodessa suurin osa puebloista oli muuttanut taloihin, joihin pääsi vain kalliokiipeilemällä, ja joista perheiden miehet joka päivä kiipesivät ylös pöytävuoren laelle viljelemään maissi- ja kurpitsapeltojaan.
Pueblointiaanit eivät ehtineet asua näissä kallionkielekkeiden alle rakennetuissa kaupungeissaan kuin vajaa 100 vuotta, kun tilanne taas muuttui. Parissa vuodessa koko monituhatpäinen sivilisaatio pakkasi kimpsunsa ja muutti etelään, kohti Arizonaa ja New Mexicoa. Miksi? Sitä ei tarkkaan tiedetä. Ehkäpä pueblojen viljelymaat pöytävuorten päällä eivät tuottaneetkaan enää tarpeeksi satoa? Ehkä aluetta vaivannut 24 vuoden pituinen kuivuus ajoi intiaanit kodeistaan? Ehkä jokin muu katastrofi oli vaikeuttanut elämää, lapset eivät selvinneet hengissä, vanhukset nääntyivät, ja tämä kaikki sai perheet, suvut ja heimot muuttopäätöksen partaalle?
Tai ehkäpä asia onkin niin, kuten nykyiset pueblointiaanit, tuon muinaisen kansan jälkeläiset, asian ilmaisevat: It was just time to go. Oli aika mennä.
Kuvittele neljä päivää ilman nettiyhteyttä, ilman kännykkäverkkoa, ilman uutisia, ilman tietoa ulkomaailmasta. Meidän ei tarvinnut kuvitella, kun viime viikonloppuna karautimme maanantain Memorial Day -pyhäpäivän siivittämänä kohti Lounais-Coloradoa: yhtä ravintolan wifiä lukuunottamatta lauantaista tiistaihin meni täydellisessä informaatiopimennossa. Mitä neljään päivään oikein mahtui?
…kaksi uutta kansallispuistoa. Toisessa olin käynyt melkein 20 vuotta sitten, mutta uutena sekin suurimmaksi osaksi tuli. Kumpikin mielettömän upeita.
…yli 900 ajettua mailia, noin 1500km. Vain neljäsosa tästä oli interstatea pitkin, loput enemmän tai vähemmän vuoristoisia osuuksia. Tähän liittyen, yhdet lievästi kärähtäneet jarrut, jotka onneksi haistoimme ajoissa.
…kolme ”Onko tuo lunta?”-kysymystä tuulilasiin osuneesta sohjosta. Oli se, joka kerta. Yksi näistä kerroista oli pimeässä kapealla kiemuraisella vuoristotiellä, jossa pengertä oli alle puoli metriä eikä ajoradan reunassa ollut aitaa erottamassa meitä satojen metrien pudotuksesta.
…viidet kiivetyt tikkaat ja kaksi ryömittyä oviaukkoa tutkiessa 800 vuotta vanhaa kanjonin seinämään kaiverrettua intiaanikylää.
…kolme teltassa nukuttua yötä. Kaksi sateessa sammunutta iltanuotiota, yksi tihkun takia skipattu aamiainen (jonka korvasimme telttailualueen pannukakkukahvilassa), yhdet haaroista ratkenneet sadehousut, yksi hyvin hyvin märkä teltta… mutta nolla kastunutta makuupussia! Nyt on alla paras teltta ikinä!
…neljä eläinkunnan edustajaa väärässä paikassa. Teltassa kovakuoriainen, muurahainen ja maaorava, vaelluskengässä hämähäkki. Näistä vain maaoravalle yritin puhua järkeä.
…yksi äkäinen Jenni, joka kapusi keskellä yötä makuupussista kylmästä välittämättä valittamaan viereisen leirintäpaikan seurueelle melusta. ”Turn that generator off! Turn it off, right now!”
…lukematon määrä ylitettyjä solia, tuhansia metrejä korkeuseroa, useampi varoittelu vuoristotaudista. Me suhtauduimme varoitteluun olankohautuksella: asumme muutenkin yli 1,6 kilometrissä.
…701 valokuvaa. Tiedän, mitä julkaisen tänne blogiin seuraavat pari viikkoa. You have been warned.
…takaisin kännyköiden kuuluvuusalueelle päästyä 35 uutta kommenttia kirjoitukseeni ulkosuomalaisten ystävyyssuhteista. Syvällistä pohdintaa, iloja ja suruja, osa sydänverellä kirjoitettuja. Pitäisi lähteä datapimentoon useamminkin, jos tämä on seuraus!
Lisää juttua tästä reissusta seuraa heti, kun pyykit on pesty ja teltta kuivatettu! Sitä ennen, muistathan osallistua blogissa pyörivään risteilylahjakorttikilpailuun.
En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.
Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.
Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.
Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.
Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.
Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.
Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.
…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.
Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.
Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.
Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.
Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!
”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.
Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.
You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.
Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…
Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.
…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.
”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.
Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.
Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.
Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.
Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.
25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.
Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.
Yhdysvalloissa on yhteensä 59 kansallispuistoa. Itse olen nähnyt niistä noin kolmasosan, ja jokainen puisto on ollut ehdottomasti vierailun arvoinen. Siksi puistojen laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa ja ehkä vähän järjetöntäkin, mutta here goes:
5. Great Smoky Mountainsin kansallispuisto
Tämä Appalakkien vuoristossa sijaitseva kansallispuisto on vierailijamäärillä mitattuna Yhdysvaltojen suosituin: kymmenisen miljoonaa vierailijaa vuodessa. Ei mikään ihme, sillä puisto on päivämatkan päässä miljoonien amerikkalaisten kodeista, ja siellä riittää ihasteltavaa ympärivuotisesti. Me kävimme puistossa helmikuussa Georgiassa asuessamme, ja hämmästyimme, kun näimme vuorilla lunta, mikä kertoo eniten siitä, kuinka tottumattomia olimme vielä tuolloin vuoristoon. Vuoret ovat saaneet nimensä siitä, että ne peittyvät usein pilviin, joten maisemien varaan ei kannata laskea. Onneksi myös pilviin kietoutuneet vuoret ovat upea näky.
Kun maailman seitsemästä luonnonihmeestä tehdään listausta, Grand Canyon vilkkuu usein listalla. Syy tälle on kanjonin käsittämätön koko: kolmisenkymmentä kilometriä läpimitaltaan, useita satoja kilometriä pitkä, ja parhaimmillaan melkein kaksi kilometriä syvä. Mittasuhteet ovat sitä luokkaa, ettei niitä voi kunnolla käsittää, ellei ole käynyt paikan päällä ihmettelemässä, ja silloinkin on vaikeuksia uskoa silmiään. Kanjonin läheisyyttä ei voi oikein mitenkään aistia, vaan yhtäkkiä vasta ihan sen reunalla se rävähtää eteen kaikessa komeudessaan. Jos aikaa riittää, kanjonia kannattaa käydä ihailemassa sekä etelä- että pohjoisreunalta. Vaikka Grand Canyon on alueen kiistaton kruunu Arizonan ja Utahin alueella riittää toinen toistaan upeampia kansallispuistoja vaikka kuukauden reissun tarpeisiin.
Coloradossa viettämäni aika taitaa paistaa lävitse pienenä kotiseutuylpeytenä, kun nostin tämän kansallispuiston näinkin korkealle listalleni – ja harkitsin kovasti vielä korkeampaa sijaa! Jostain syystä, tämä on ainoa tälle top-listalle päässeistä kansallispuistoista, joka ei ole myös UNESCOn maailmanperintökohde, eikä Kalliovuorten eli Rocky Mountainin kansallispuisto ole yhtä tajunnanräjäyttävä kuin vaikkapa Grand Canyon, mutta yhtä kaikki se on henkeä salpaava, jos vaan tykkää upeista vuoristomaisemista. Ellei ehdottomasti kaipaa lumikenkäilemään tai laskemaan mäkeä, Kalliovuorilla kannattaa vierailla, kun puistoa halkova Trail Ridge Road on auki (noin toukokuun puolivälistä lokakuulle), jotta pääsee näkemään ne kaikkein upeimmat maisemat. Suosikkikuukauteni puistossa on syyskuu, koska silloin vapitien kiima-aika yhdistyy upeaan ruskaan, eikä näihin komeisiin sarvipäihin voi olla törmäämättä.
Jos pitäisi veikata, missä USA:n kansallispuistossa on käynyt eniten suomalaisia, veikkaukseni olisi Yosemite. Sijainti San Franciscon kupeessa auttaa, koska puisto sopii hyvin vaikka päiväreissuksi, jos ei halua jäädä yöksi. (Toisaalta, miksei haluaisi? Lämmin suositus Curry Villagen telttakabiineille.) Upea korkeiden vuorten ympäröimä laakso tarjoaa kauniita vesiputouksia, ja kansallispuistossa kasvaa myös jättiläispunapuita, niitä joiden kantoon tehdyistä aukoista voi ajaa autolla, mutta minulle puiston kohokohta tulee aina olemaan sen yllä kohoava Half Dome, puolipallon muotoinen paljas graniittivuori, jolle kiipeäminen on yksi hienoimmista vaellusmuistoistani ikinä.
Ottaen huomioon, kuinka upea Half Domelle kiipeäminen oli kokemuksena, on pieni ihme, etten ole kirjoittanut vielä siitä tai koko Yosemitesta yhtäkään postausta. Rimakauhua ilmassa? Täten lupaan juhlallisesti, että lopetan jahkailun, ja postaus tulee viimeistään ensi viikolla. Jos Amerikan vaarallisimmaksikin tituleerattu vaellusreitti kiinnostaa, pysykää kuulolla!
1. Yellowstonen kansallispuisto
Yellowstone on Yhdysvaltojen kansallispuistoista vanhin ja sijaitsee totaalisen keskellä ei-mitään. Ajoimme puistoon yhdeksän tuntia läpi aution Wyomingin pitkin teitä, joilla bensa-asemien välillä saattoi olla parisataa kilometriä ja kännykkäverkosta ei tietoa, ja vielä perilläkään emme oikein tienneet, mitä odottaa. Korkeina vesisuihkuina purkautuvat geysirit, sateenkaaren väreissä hohtavat kuumavesilähteet, mutaa ja rikkiä pulppuava maa ja valkoisena hohtava kuumaisema lumosi meidät, ja kun mukaan soppaan vielä heittää korkeita vuoria, upeita vesiputouksia, keltaisena loistavan kanjonin ja upeat patikointimaastot, what’s not to love?
Ja ne eläimet! Yellowstone on suojaisa satama valtaville biisonilaumoille, vuorenrinteillä puikkelehtiville paksusarvilampaille, ympäriinsä möyriville murmeleille, niityillä vaeltaville peuroille, vapiteille ja hanka-antiloopeille sekä välillä pelottavankin suurelle karhupopulaatiolle. Yellowstonessa yhdistyi elementtejä kaikista tämän listan muista kansallispuistoista, ja geoterminen aktiivisuus korotti sen mahtavuuden potenssiin kymmenen. Jos valitset vain yhden Yhdysvaltojen kansallispuistoista matkakohteeksi, valitse Yellowstone.
Jos tässä top-listassa olisi ollut enemmän kuin viisi kohtaa, seuraavaksi listalle olisi varmaankin änkenyt Death Valleyn kansallispuisto, jossa kiersimme katsomassa vuorenhuippuja, laakson pohjan aavikoita ja värikkäitä kalliomuodostelmia sekä ihmettelimme yölämpötilaa, joka ei tippunut alle 35 asteen. Toinen mieleen painunut kokemus kansallispuistosta on aikainen patikointi Great Sand Dunesien satoja metrejä korkeille hiekkadyyneille sekä telttailu niiden vieressä, vaikka koko telttailu meinasikin mennä plörinäksi juuri voimaan astuneiden syysaikataulujen lukittua puistonvartijoiden keskus nenämme edestä. Tämä on kuitenkin vain listaus niistä puistoista, joissa olen itse vieraillut. Jos kokemukseni olisi laajempi, ehkäpä joku näistä tunkisi listalle mukaan:
Denalin kansallispuisto Alaskassa näyttää kuvien perusteella vuorista ja eläimistä pitävän matkailijan unelmalta. Alaskaan tekisi mieli lähteä muutenkin jäätiköiden takia, ja tästä matkakuumeesta on syypäänä Elina, joka kirjoittaa mm. Denalista Vaihda vapaalle -blogissa.
Evergladesin kansallispuisto Floridassa on rämettä ja alligaattoreita siellä, mihin yleisesti kuvitellaan aurinkorantoja ja asutusta. En ole koskaan käynyt Etelä-Floridassa, mutta jos puheissa oleva Miamin reissu konkretisoituu niin tätä ei voi jättää väliin. Kuvan ottanut Teea kirjoitti juuri Evergladesista Curious Feet-blogissa.
Badlandsin kansallispuisto Etelä-Dakotassa on ollut jossain mieleni taka-alalla tosi karuna paikkana, kunnes toissaviikolla lensin alueen ylitse ikkunapaikalla ja pääsin vilkuilemaan maisemia pilvettömältä taivaalta käsin. Vau! Tästäkin kansallispuistota löytyy kuvia englanninkielisestä 59 National Parks-blogista, jossa pariskunta kiertää kaikki USA:n kansallispuistot 59 viikossa.
Glacierin kansallispuisto Montanassa on siellä kulmassa Yhdysvaltoja, mistä tiedän hyvin vähän – liian vähän. Kean kuvat Glacierista Deep Red Blues-blogissa ovat kuitenkin sen verran upeita, että hingun minäkin paikan päälle.
Kansallispuistojen lisäksi National Park Servicellä on hoidettavanaan myös kansallismonumentteja, virkistysalueita ja historiallisia reittejä, ja Yhdysvaltojen reissua suunnitellessa NPS:n nettisivut ovat minulle ihan ykköspaikka, mistä inspiraatiota lähden hakemaan.
Vinkki kaikille Yhdysvaltojen kansallispuistoihin suuntaaville: tarkistakaa puistonvartijoiden vetämien ohjelmien aikataulut, mielellään jo etukäteen kansallispuistojen nettisivuilta. Me olemme aiemmin käyneet kuuntelemassa luentoja, osuneet ohjatuille kierroksille, ja nyt kerrankin osallistuimme ohjelmaan, jota varten piti soitella varausta Skypen kautta jo viikko etukäteen. Kävimme nimittäin lumikenkäilemässä!
Lumikengät vuokrasimme etukäteen boulderilaisesta suksivuokraamosta noin $10:n maksua vastaan, mutta itse puistonvartijan vetämä ohjelma oli ilmainen, kuten myös puiston sisäänpääsy President’s Dayn kunniaksi. Ajoimme puolilta päivin Bear Laken parkkipaikalle, jossa toistakymmentä ihmistä jo sitoi lumikenkiä jalkaan. Koska ohjelma oli tarkoitettu vasta-alkajille, aluksi puistonvartija Chelsea tarkisti, että kaikkien kengät oli sidottu kunnolla jalkaan, jonka jälkeen kaikki esittäydyimme ja valitsimme itsellemme puistossa esiintyvän tunnuseläimen. Minä olin pika, Iiro keltavatsamurmeli, ja Iiron siskonpoika ja lanko olivat hiirihaukkoja, jollaisen olimme nähneet aiemmin päivällä liitelevän taivaalla.
Opastuksessa Chelsea puhui lähinnä luonnosta, ympäristöstä ja elämän kiertokulusta Kalliovuorilla. Välillä jaettiin vinkkejä lumikenkäilyyn, mutta se oli niin helppoa, ettei vinkkejä paljoa tarvittu. Vaikeinta oli hallita hengitystä, kun yli kolmen kilometerin korkeudella ohuessa vuoristoilmassa ylämäkeen kävelykin pisti puuskuttamaan.
Mutta siitä luonnosta: ero alempana sijaitsevan vuoristometsän ja ylempänä sijaitsevan subalpiinisen metsän välillä oli häkellyttävä. Vuoristometsässä moni puu oli kelottunut vuoristomäntykovakuoriaisten tuhojen takia, mutta subalpiinisessa metsässä nämä tuholaiset eivät enää pärjänneet, ja puut loistivat vihreinä keskellä talvea. Opimme myös, miten erottaa toisistaan spruce ja fir, suomeksi kuusi ja kuusi, mutta jälkimmäinen tunnetaan välillä myös pihtana. Muistisääntö on, että sprucen neulaset ovat spiky ja square – pyöreähkö läpileikkaus, jonka ansiosta niitä on helpppo pyöritellä sormien välissä – kun taas firin neulaset ovat flat ja friendly, niin pehmeitä etteivät ne pistele ohi mennessä.
Jos puistossa lähtisi itsenäisesti lumikenkäilemään pidemmälle, kannattaa tarkistaa lumivyöryvaara, jonka tasosta tiedottaa Colorado Avalance Information Center. Kun riski on korkea, turvavarusteeksi kannattaa ottaa mukaan ”pelastusliivit”, jotka voi täyttää ilmalla lumivyöryn sattuessa, ja jotka toivottavasti kannattelevat vyöryn keskelle joutunutta ihmistä ja estävät tätä hautautumasta lumeen. Isommassa porukassa liikkuessa jokaisella on hyvä olla pieni radiolähetin, jotta lumivyöryn jälkeen pystytään etsimään porukan kadonneet jäsenet, ennen kuin on liian myöhäistä. Chelsea ei ollut itse ollut koskaan lumivyöryssä, mutta kertoi kylmäävästi tarinoita, joita oli kuullut lumiyöryn kokeneilta kollegoiltaan: lunta nenässä, lunta suussa, eikä tietoa, mihin suuntaan pitää kaivaa päästäkseen pois.
Kävely kesti pari tuntia, ja lopulta päädyimme Nymph Lakelle. Siitä olisimme voineet vielä jatkaa kävelyä pidemmälle kuunnellen juttua lumikenkäjäniksistä ja ihmetellen lintuja, mutta meillä oli jo kiire takaisin, jotta ehtisimme käydä suihkussa ennen illan NHL-peliä. Kiitos ja hei hei!