Matkaopas: USA | Page 21 of 26

5.11.2012

Callaway Gardens

Atlantasta tunnin ajomatkan päässä etelään sijaitsee Callaway Gardens, joka kuulema on listalla ”101 puutarhaa, jotka on vain pakko nähdä”. Niinpä puutarhaeksperttiäitini ollessa kylässä suuntasimme sinne ihmettelemään syyskuun kasvitilannetta.

Krysanteemiloistoa Sibley Horticultural Centerissä

Suurin osa kasveista ei kukkinut enää syyskuussa, ja kuivuus myös vaikutti kasvitilanteeseen. Ainoa selvästi kaudessa oleva kukka oli krysanteemi, joka loisti kaikissa sateenkaaren väreissä.

Taitaa joku muukin olla kaudessa?

Amerikkalaisen jalkapallon pelikauden alun kunniaksi krysanteemit oli istutettu college-jalkapallojoukkueiden väreissä, ja variksenpelättimiä oli puettu joukkueiden pelipaitoihin.

Georgian teekkareiden ampiaiset oli yksi esillä olevista joukkueista

Sisältä kasvihuoneesta löytyi kaktusten ja mehikasvien lisäksi orkideoja…

…pari kappaletta banaanipuuta tutkivia vanhempia…

…ja vesiputous. Huisaa!

Kuivunutta maissia

Kukkien sijaan pääpaino Callawayssa oli metsäpuutarhalla, jota riitti ja jonka siimeksessä kävelimme puutarhanäyttelystä toiseen, vaikka infotiskin täti olikin painottanut meille, että You will want to drive there! ja piirsi karttaan matkalla olevat liikennemerkit suunnistamista helpottamaan. Hyötykasvipuutarhassa suurin osa sadosta oli jo korjattu ja maissit olivat kuolleet pystyyn. Sen sijaan Callawayn alueen asukkaiden siirtolapuutarhaplänteillä oli vielä kasveja, joissa kävi jatkuva mehiläisten pörräys.

Hyönteisiä näimme enemmänkin Dayn perhoskeskuksessa, jonka pihalla juoksi pikkulapsia haavien kanssa. Ensimmäinen ajatus meillä oli linjoilla ”onkohan tuo sallittua”, mutta pian törmäsimme park rangeriin, joka kysyi meiltäkin, haluammeko osallistua ritariperhoslaskentaan. Jatkoimme sen sijaan matkaa perhoskeskukseen, joka oli kasvihuone täynnä perhosia.

Ritariperhoslaskenta täydessä vauhdissa kera kiljumisen ja innostuneiden huudahduksien

Taivaansiivet eivät kuulu Georgian perhoslajeihin, mutta sisällä niitä oli niin paljon, että piti varoa astumasta päälle

Hyönteiset eivät olleet ainoat lentävät elukat, joita Callawayssa esiteltiin. Osuimme paikalle myös petolintunäytökseen, jossa innostunut opas esitteli petolintuja niin ilmeikkäästi, että suomeksi esitystä olisi voinut arvioida tekopirteäksi. Johtuneeko kulttuurieroista että englanniksi esitys toimi erinomaisesti, ja lintujen ihailun lomassa itse kukin taisi oppia jotain.

Jos ihmisen silmämunat olisivat yhtä suuret suhteessa muuhun päähän kuin amerikanviirupöllöllä, ne olisivat strutsin munan kokoiset.

Amerikanhiirihaukan hakkumanimi ”kanahaukka” on virheellinen, sillä se harvemmin syö kanoja vaan pikemminkin kanaloiden lähellä olevia hiiriä. Maanviljelijät eivät ole aina tätä uskoneet ja hiirihaukkoja on metsästetty tuholaisina.

Kaikkia esiteltyjä lintuja lennätettiin matalalla yleisön ylitse herkkupalojen perässä. Turvaohjeistus etukäteen oli, että älä ojentele käsiä ylöspäin, tai lintu saattaa luulla kättäsi istumapaikaksi ja se ei ole kiva juttu. Nytkin ison linnun lentäessä aivan pään päältä ihmiset automaattisesti kumartuivat alaspäin, ja pari kertaa tunsin siipien koskettavan päätäni, kun linnut tykkäsivät ottaa vauhtia alempaa ennen laskeutumista korkealle oksalle.

Empiirisen havaintoni mukaan huuhkajat tykkäävät lentää todella matalalta liipaten.

Haukan silmät eivät ole turhaan kehuttuja. Tämäkin ritarihaukka erottaa kolibrin lennosta yksittäiset siiveniskut – ja leffoista haukat eivät pahemmin nauttisi, sillä elokuvan yksittäiset ruudut eivät muutu heidän aivoissaan liikkeeksi vaan pysyvät yksittäisinä.

Suosittelen Callaway Gardensia päiväretken kohteeksi vaikkei olisikaan mikään puutarhafani. Kesäisin puutarhan hiekkaranta on kuulema suosittu, joulukuussa taas osa metsäreiteistä on valaistu jouluvaloin.

4.11.2012

Kennesawn taistelu

Meidän takapihallamme on vuori. Tai kukkula tuo ehkä enemmänkin on; ”mountain” on lievää pröystäilyä, vaikka huippu kohoaakin selvästi 250 metriä ympäröivästä maisemasta. Mutta tämä ei olekaan mikään turha kukkula. Meidän kukkulamme näytteli olennaista osaa Yhdysvaltain historiassa.

Kukkulan juurella on vihje, miksi se on Tärkeä.

Yhdysvaltojen sisällissotaa oli kestänyt jo kolme vuotta, kun pohjoisen kenraali Sherman lähti marssille kohti Atlantaa ja merta tarkoituksena katkaista Etelävaltiot kahtia ja lopettaa sota. Ensimmäiset pari kuukautta pohjoisen ja etelän armeijat seurasivat samaa kaavaa: etelä linnoittautuu pohjoista vastaan, pohjoinen koukkaa sivulta, etelän on pakko perääntyä linnoituksista, kumpikaan puoli ei kärsi tappioita. Toista sama alusta.

150-vuotta sitten käyty sisällissota on yhä tunteita herättävä juttu: etelässä vihatun kenraali Shermanin naama oli tärvelty infotaulusta

Tämän meidän takapihan kukkulan, Kennesaw Mountainin, kohdalla etelä sitten linnoittautui, pohjoisen Sherman hyökkäsi, kummaltakin puolelta kaatui surullisen paljon poikia ja pohjoisen joukot hävisivät. En ole sotahistorian suuri asiantuntija, joten en ole ihan varma, miksi tämä taistelu oli niin merkittävä, mutta tämän jälkeen pohjoisen joukot kuitenkin jatkoivat matkaa etelään, polttivat Atlantan ja voittivat sodan. Pikakelaus nykypäivään…

Nykyään kukkulalla on national battlefield park, jossa kävimme eräänä taannoisena lauantaina reippailemassa ylös kukkulalle. Noin joka toisella vastaantulevalla seurueella oli koira, ja näkymät ylhäältä olivat jossei nyt hulppeat niin ainakin tarpeeksi hienot.

Huipulta näkyivät Atlantan pilvenpiirtäjät

Minä ja takana jossain meidänkin kotimme

2.11.2012

Ruuhkaa

Lähdin toissapäivänä ajamaan kaverilta kotiin puoli viideltä, jotta en juuttuisi pahimpaan ruuhkaan. Taisinkin siinä onnistua, ja olin kotona jo vähän yli kuusi. Matka kestää normaalisti 50 minuuttia, joten vähän yli puolitoista tuntia on vielä ihan kohtuullinen saavutus.

Atlantan massiivisin risteys: I-85 kohtaa kehätie I-285:n

Ruuhka-aikaan ajaessa kannattaa kuunnella radiota, sillä siellä liikennereportterit raportoivat vartin välein ruuhkatilannetta: missä on juuri nyt onnettomuuksia (niitä on aina), missä joku rekka on kaatunut kyljelleen, mitkä tiet ovat aivan tukossa ja mitkä taas vetävät. Lopun aikaa voi kuunnella musiikkia ja minun tapauksessani hoilata mukana, jotta ei ruuhka rupea liikaa ahdistamaan. Lämpimänä päivänä on kiva pitää katto auki ja antaa naapuriautojenkin nauttia kauniista lauluäänestäni (hups, ai lauloinko minä ääneen, sori…). Valitettavasti silloin saa itse nauttia pakokaasujen lemusta. Savusumuvaroituksiakin näkyy aina välillä.

Puoli seiskan maissa ruuhka I-85:llä alkaa hellittää, mutta liittymiskaista on yhä täysin tukossa

Vaikka ruuhka-aikaan kaikki tiet ovat tukossa, kehätie kumpaankin suuntaan, järkyttävimmät ruuhkat ovat GA-400-tullitiellä. Erään kaverini työmatka kulki lyhyen aikaa tietä pitkin, ja ruuhkattomana aikana 20 minuutin työmatkaan saattoi kulua päivästä riippuen mitä tahansa 40 minuutin ja kahden tunnin väliä. Leffa- ja keikkalippuja ei arki-illoiksi uskaltanut ostaa etukäteen, kun ei voinut olla varma, ehtiikö ajoissa kotiin. Toisaalta samainen kaveri kertoi, että oli kerran (ruuhkassa) kuunnellut radiosta talkshowta, jossa kyseltiin, mitä kaikkea ihmiset ovat tehneet saadakseen ajan kulumaan ruuhkissa. Eräs nainen soitti ja kertoi, että sen jälkeen, kun oli puoli tuntia ajanut söpön näköisen mieskuskin kanssa vierekkäin, olivat vaihtaneet puhelinnumeroita ja ovat nykyään onnellisesti naimisissa.

1.11.20124.8.2014

Karkki vai kepponen?

Minipumpkins & Tiger Stripe Pumpkin

Viimeisen kuukauden aikana olen nähnyt varmaan enemmän kurpitsoita kuin koskaan aiemmin elämässäni. Minikurpitsat, joita löytyy nykyään ripoteltuna ympäri asuntoamme, ovat pelkästään koristekäyttöön, ja isotkin kurpitsat kaiverretaan yleensä lyhdyiksi syömisen sijaan, mutta yksi piirakkakurpitsa sentään tarttui mukaan ja päätyi uunin kautta vuokaan.

Erinomaisen hyvin onnistuneen kurpitsapiirakan ohje löytyi PickYourOwn.orgista

Isommat kurpitsat menevät lyhdyiksi

Siemenet sentään saa talteen lyhtykurpitsoistakin. Näistä pitäisi tulla hyviä paahdettuna.

Asunnon erityisempi koristelu jäi nyt väliin, mutta illallispöydässä kauhuteemaa on pidetty yllä kuluneena viikkona.

Yök, matoja… VERILAMMIKOSSA! Oikeasti tomaattikeiton ja spagetin yhdistelmä ei ollut hassumpi.

Hämähäkinseittikeittoa! Tai siis, ranskalaista sipulikeittoa, johon joku innostui askartelemaan juuston kanssa

Ja löytyihän se hämähäkkikin ruokalistalta! Ketsupista tulee muuten maukkaampaa, kun siihen sekoittaa steak saucea.

Taloyhtiössämme on kielletty kynttilöiden polttaminen sisällä. Me pienet sääntöjenrikkoja-anarkistit.

Keskiviikko-iltana oli aika laittaa kurpitsaan kynttilä… tai siis paloturvallisesti otsalamppu.

Naapurillammekin oli selkeästi toiveena, että ovelle eksyisi pieniä noitia, tuhkimoita, tai Buzz Lightyeareja.

Valitettavasti ilta kului ilman kolkuttelua niin meillä kuin naapurillakin (kyllä, kyttäsin ovisilmässä aina kun rapusta kuului ääniä). Todistetusti taloyhtiössämme on näkynyt lapsia aamulla koulubussiin nousemassa, mutta omassa rapussamme emme ole bonganneet jälkikasvua kertaakaan, ja näköjään kourallinen lapsia ei jaksanut kiertää toistakymmentä rappua ruinaamassa karkkia. Ja tällä kertaa minulla oli jopa karkkia varattuna, toisin kuin sinä yhtenä pääsiäisenä, kun virpojien saaliiksi löytyi kaapin pohjalta Nokian mainoskääreisiin kiedottuja marianneja… Suomessahan perinne perustuu rehtiin kaupankäyntiin – vitsa sulle, palkka mulle – kun taas täällä lapset ovat tajunneet, että kiristäminen on tuottoisampaa: anna karkkia tai kiedon pihapensaas vessapaperiin!

I hate Halloween, totesi eilen ranskantunnilla eräs oppilas, joka yrittää rajoittaa lastensa karkinsyöntiä ja ei pidä kauhuleffoista. Niille, joille karkit maistuvat: Happy Halloween!

PS. Hurrikaani/lumimyrsky Sandy ei ole meihin vaikuttanut sen enempää, kuin että tänne on virrannut tavallista kylmempää ilmaa ja ulkona puhaltava tuuli on ollut viimeiset 5 päivää harvinaisen kolea. Läheinen West Virginia sen sijaan sai osakseen puoli metriä lunta, ja pahemmat vaurioalueet niin New Jerseyssä ja New Yorkissa kuin lähtöpaikkeilla Haitissa ovat kovin surullisessa kunnossa. 8 miljoonaa kotitaloutta on ilman sähköjä, ja moni on menettänyt talonsa ilman, että vakuutus korvaa, koska harvan vakuutus kattaa tulvavahinkoja. Voimia kaikille, joita myrsky on lähemmin koskettanut!

31.10.201210.9.2015

Patikointia pilven sisässä

Olemme nyt käyneet kaksi kertaa Appalakeilla patikoimassa, ja kummallakin kerralla pilvet ovat peittäneet kaiken näkyvyyden. Huonoa tuuria, voisi joku sanoa, mutta toisaalta pilvisumuisessa maisemassa on ihan oma tunnelmansa, jota harvoin alavien maiden Suomessa kokee.

View from Fort Mountain — Ajaessamme kohti Fort Mountainin luonnonpuistoa pilvet rakoilivat näköalalevennyksen kohdalla, ja saimme fiiliksen siitä, millaisessa paikassa patikoisimme

Fort Mountain State Park on luonnonpuisto Georgian Appalakkien länsipäässä. Olimme katsoneet valmiiksi 13 kilometrin vaellusreitin, jossa luvattiin olevan jonkin verran nousua ja laskua, muttei yhtäjaksoisesti mitenkään mahdottomasti, sillä reitti liikkui tasaisesti 650 ja 800 metrin korkeuskäyrien välissä kiertäen puistossa olevan Cohutta-vuoren huipun. Säät olivat kylmentyneet viikonlopuksi ja perillä vuorilla oli vain +11C, mikä tarkoitti huppareita, pitkähihaisia ja tuulenpitävää takkia.

Gahuti Trail — Gahuti on cherokeeta ja tarkoittaa äitivuorta

Gahuti on backcountry-vaellusreitti eikä ehkä sen takia ollut aina merkitty maailman parhaiten. Tämän lisäksi oman haasteensa reitillä pysymiseen toivat lehdet, joista suurin osa oli jo tippunut, sillä näillä korkeuksilla ruska on jo lopuillaan. Välillä pysyimme poluilla vain suunnistaen yhdeltä punaisella maalilla puunrunkoon maalatulta pisteeltä toiselle, ja niitäkin oli välillä vaikeaa nähdä pilvessä, joka vähensi näkyvyyttä ja sai puiston näyttämään todelliselta haltiametsältä.

Cloudy October — Tästä jostain se polku menee…

Ensimmäisen kerran eksyimme polulta aika alkuvaiheessa. Tyytyväisesti kävelimme leveää selkeää reittiä pitkin, kun vastaamme tuli pariskunta, joka kysyi: Which trail do you think you’re following? Totesimme että Gahutia, ja he sanoivat, että olivat itsekin seuranneet kyseistä reittiä, mutta punaisia maalitäpliä ei ollut näkynyt puissa pitkään aikaan. Kerroimme, että kävelemällä suoraan eteenpäin löytää kyllä tiensä Gahutin lähtöpaikalle ja jatkoimme matkaa, kunnes tulimme risteykseen, josta selvisi, että leveä hyvä polku, jota olimme kävelleet, olikin Fire Control Trail, suljettu kävelijöille. Läksimme seuraamaan maastopyöräreittiä, jota pitkin lopulta pääsimme takaisin Gahutille, mutta kävelyä tuli vähintään kilometri ylimääräistä.

"Green Cathedral" — Polku laskeutui yhdessä kohtaa alemmaksi Mill Creekin laaksoon, missä alppiruusut kasvoivat katoksi polun päälle

Cohutta-vuoren kaakkoisrinteellä törmäsimme pyörä- ja kävelyreittien risteyksessä pyöräilijöihin, jotka totesivat, että ah kuinka ihanaa tällä vuorenrinteellä on, sillä tuolla kauempana sataa, tuulee vimmatusti ja on todella jäätävää. Vedimme huppuja tiukemmalle päähän ja totesimme, että ei kai tässä muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa siihen suuntaan.

Visa, obscured by a cloud — Näköalapenkki, näkyvyys kolme metriä

Olimme seuranneet punaisia täpliä pari tuntia kun tulimme yhtäkkiä T-risteykseen, jossa kumpaankin suuntaan näkyi vain sinisiä täpliä. Ööh, okei? Käännyimme lotolla vasempaan ja katselimme, että edessä oleva rinne näyttää todella jyrkältä ja sumuiselta… kunnes tajusin, ettei kyseessä ollut sumua vaan vettä. Olimme näköjään taas eksyneet Gahutasta ja päätyneet vuorijärven rannalle. Onni onnettomuudessa, järvi löytyi myös kartasta ja tämän uuden tiedon avulla löysimme tiemme takaisin Gahutalle, tällä kertaa oikaisten reitistä noin kilometrin verran. Järvellä näkyvyys oli lähestulkoon nolla: toiselta rannalta kuului kyllä jonkun lapsiperheen mekastusta, mutta näkemämme melojat katosivat sumuun kuin aaveet.

The Lake — Häh, järvi? Iiro kävi kokeilemassa kädellä vettä, joka ei kuulema ollut totaalisen jäätävää.

Stream — Goldmine Creek soljui alas vuorta pienenä purona

Vuoren toisella puolella pyöräilijöiden manaama sade oli tainnut tauota, sillä pahin sade, mitä patikoinnin aikana kohtasimme, oli pientä tihkua, joka jäi suurimmaksi osaksi puiden lehtiin.

Cloudy Hill — Polku mateli välillä korkeuskäyrää pitkin kapeana reittinä jyrkässä rinteessä

Pari kilometria ennen loppua yhtäkkiä pilvet aukesivat ja näimme, kuinka korkealla oikeastaan olimme. Ihan tarpeeksi korkealla, ja polulla kompastuminen alkoi yllättäen tuntua huomattavasti huonommalta idealta.

Views when the Clouds Parted — Ja katso, pilvet repesivät ja heidän eteensä avautui Näkymä!

Polun loppu häämötti jo, kun totesimme, että valoisaa aikaa olisi vielä tarpeeksi Fort Mountainin huipulla käymiseen, ja jalkammekin kestäisivät vielä pari kilometriä. Huipulla oli kivinen torni, joka oli pystytetty sinne 1930-luvulla ja joka oli antanut nimensä vuorelle sekä vastaperustetulle kansallispuistolle. Tornia kuvailtiin adjektiivilla ancient, joka ei mielestämme ollut hirveän onnistunut kuvaus 80 vuotta vanhalle tornille, mutta joka toisaalta sopi hyvin amerikkalaiseen turistipaikkojen kuvauksien jatkumoon: world famous, world’s biggest, the best ever, possibly the most beautiful.

Stone Tower — Linnakkeen oli lahjoittanut luonnonpuistolle joku public spirited citizen

Fort Mountainilta löytyi huomattavasti muinaisempiakin rakennelmia kuin torni: sen huippua halkoi 300 metriä pitkä kivivalli, jonka korkeus vaihtelee tällä hetkellä puolesta kahteen metriin, mutta joka arkeologien mukaan oli aikoinaan merkittävästi korkeampi, ja jonka alkuperästä on vaihtelevia teorioita. Ehkä sen rakensivat paikalliset intiaanit 500-luvulla uskonnollisiin tarkoituksiin. Luonnonpuiston esite kertoi yhdeksi mahdolliseksi pystyttäjäksi 1200-luvun walesilaisen prinssi Madocin, joka kuuleman mukaan purjehti Uudelle mantereelle jo rutkasti ennen Kolumbusta, mutta Wikipedia lievästi sanottuna tyrmää teorian. Cherokee-intiaanien mukaan kivivallin rakensivat Kuusilmät, vaalea ihmisrotu, joilla oli suuret silmät, joiden avulla he pystyivät näkemään pimeässä, tai sitten rakentajia olivat 1500-luvun alussa konkistadori Hernando de Soton joukot, jotka saattoivat pystyttää muurin suojaksi intiaanien hyökkäyksiä vastaan. Ken tietää, me totesimme, ja lähdimme kävelemään viimeistä kilometria kohti parkkipaikkaa ennen kuin tulisi pimeä.

Lopulta 15 kilometrin ja viiden tunnin jälkeen oli ihanaa istahtaa autoon ja lähteä kotia kohti. Vielä ihanampaa olisi, jos automme lämmitys olisi toiminut… Pitää ehkä tehdä asialle jotain ennen talvea.

30.10.20124.8.2014

Raidallinen kurpitsa

Halloweenin kunniaksi hankin meille vinon pinon kurpitsoita. Muut olivat oikeita, mutta yksi tekokurpitsakin tarttui matkaan, koska arvelin sen kestävän paremmin tulevat koittelemukset…

Laita kurpitsa suojatulle alustalle, esimerkiksi autotalliin, sillä kaikkihan tietävät, että parhaat ”projektit” sijaitsevat autotallissa.

Vetele ristiin maalarinteippiä. Kyllä, se on maalarinteippiä. Toinen värivaihtoehto olisi ollut vihreä, ja siinä olisi ollut sammakon kuvia.

Sitten on valkoisen spraymaalin vuoro.

Parin kerroksen jälkeen autotallissa löyhkää mukavasti maali.

Paras osio: teippien irti vetäminen! Melkein yhtä hauskaa kuin kuplamuovin poksauttelu.

Nyt ehkä taloyhtiön vähät noidat ja muumiot löytävät meidänkin ovellemme. Jos eivät, joudun syömään pari kiloa MilkyWay-patukoita ihan itse.

30.10.2012

Elämäntapaintiaani Lisa

The Mall, kolme kilometriä pitkä puisto Washington DC:ssä, jonka päässä kongressitalo

Taannoisella Washington DC:n reissulla päätin luottaa ihmisten anteliaisuuteen ja hankin nukkumapaikat paikallisten asukkaiden sohvilta Couchsurfingin ja Hospitality Clubin kautta. Saavuin kaupunkiin sunnuntaina auringonlaskun aikaan ja käppäilin kaupungilla pari tuntia ennen kuin ensimmäisen yön emäntäni Lisa ilmoitti lähtevänsä yliopistolta kotia kohti.

170 metriä korkea Washington Monument oli aikanaan 1800-luvun lopussa maailman korkein rakennus ja on yhäkin maailman korkein kivirakennus. Huipun näköalatasanne oli kuitenkin suljettu taannoisen maanjäristyksen aiheuttamien vaurioiden takia.

Metroiltuani Marylandin puolelle rajaa tapasin Lisan hänen asuinrakennusensa alaovella. Heti aluksi Lisa preppasi minut kämppistensä tapaamista varten: I haven’t exactly told them about this whole Couchsurfing thing, so I told them instead that we know from my studies abroad, from Semester at Sea. So we’ve spent one semester together on a cruise ship studying foreign politics, okay? Selvä… siis missä ihmeen laivalla? Missä maissa olemme yhdessä käyneet? Oh that doesn’t matter, they won’t know them anyway.

Ottaessani kuvia ohitseni talsi nuorten ortodoksijuutalaismiesten joukko letit ja pitkät takit heiluen.

Lisa asui kolmiossa kolmen muun jatko-opiskelijan kanssa, jotka kaikki röhnöttivät sunnuntai-illan kunniaksi sohvalla ja katsoivat amerikkalaista jalkapalloa. Yksi tytöistä jakoi huoneen Lisan kanssa, ja huone näytti ihan kotoisalta… kunnes tajusin, että siellä on vain yksi sänky, yksi pöytä ja yksi kirjahylly. Oh those are all Sarah’s stuff. Mine is here, Lisa selvensi ja osoitti kahta matkalaukkua ja lattialle taiteltua ohutta petauspatjaa. What else do you really need in life but some clothes on your back and a spot to sleep in?

Lisan olohuone, jonka sohvalla nukuin yhden yön

Lisa totesi, että hänen täytyy vielä lukea artikkeleita yliopiston akateemista julkaisua varten – jonka edellisen numeron hän minulle lahjoitti, buzzwordeina gender norms, public spaces, privatization, militarization, China, Russia, Islam, sexuality – mutta lopulta päädyimme pöydän ääreen juttelemaan kolmistaan Skypen välityksellä Lisan hyvän ruotsalaisen ystävän Maxin kanssa, joka asuu Pekingissä. Lisa oli tavannut hänet ollessaan kaupungissa työharjoittelussa, ja kuulema Max oli ollut ainoa hyvä asia koko paikassa. Parin kuukauden harjoittelun jälkeen Lisa oli etsinyt toisen työpaikan Bangkokista, joka olikin ollut paljon parempi, ja lisäksi kaupunki oli ollut huomattavasti enemmän Lisan mieleen.

Capitol tihkusateessa

I think if you have something, you should always share it, Lisa avasi syytään, miksi hän oli alkanut ottaa vieraita nukkumaan sohvalleen. Toisena esimerkkinä hän kertoi, että hänellä oli ylimääräinen kännykkä, ja hän oli lainaamassa sitä juuri ystävälleen. I get such a good feeling when I’m able to help somebody out by borrowing things to them, Lisa huokaisi ja sen jälkeen näytti minulle, mikä jääkaapin maidoista on hänen (tietysti se luomumaito), mitä muroja voin ottaa aamiaiseksi (niitä luomumuroja) ja antoi minulle vielä luomubanaanin. Ennen nukkumaanmenoa joimme kupit matea.

Opiskelijoiden istuskelu kampuksen ruohikolla taitaa olla universaali ilmiö

Lähdin seuraavana aamuna eteenpäin ennen Lisan heräämistä, mutta tapasin hänet uudestaan pari päivää myöhemmin hänen yliopistollaan. Lisa oli innoissaan, että olin tullut käymään sinne, koska I feel like my apartment is just a place where I sleep in, but the University campus is really my home. Kävimme yhdessä Lisan laitoksen järjestämässä lounasseminaarissa, joka kuulosti mielenkiintoiselta, mutta josta lopulta ymmärsin aika vähän, koska kansainvälisen kapitalismin syntyteoriat eivät ole hirveän hyvin hallussa. Lisa kuitenkin kirjoitti muistiinpanoja kynä sauhuten ennen kuin lähti opintopiirin tapaamiseen. Minä lähdin pyöräilemään takaisin keskustaan lämpimässä syyssäässä.

Washington DC:ssä oli kattava ja erinomaisen toimiva kaupunkipyöräjärjestelmä, jonka käyttöä suosittelen lämpimästi kaikille turisteille.

28.10.2012

Auringonpaistetta taivaan täydeltä

Sanna lähetti blogille tunnustuksen aurinkoisuudesta. Kiitos! Aurinkoa täällä onkin viime päivät riittänyt, ja lämpöasteet ovat nousseet tällä viikolla joka arkipäivä helteen puolelle. Viikonlopuksi ja ensiviikoksi oli kuitenkin luvattu alle 15 astetta, joten kuluneella viikolla piti nauttia mahdollisesti viimeisistä ”Suomen kesä” -päivistä tämän vuoden puolella.

Suurin osa naapureista on jo lakannut käyttämästä uima-allasta, koska the weather has cooled down. +25 astetta ei kuitenkaan täytä minun määritelmääni viileästä, ja auringonotto bikineissä oli vielä erittäin miellyttävää. Uima-altaan vesi sen sijaan on jo viilentynyt noin viidentoista asteen kieppeille, koska yöt ovat olleet alle kymmenasteisia, ja uima-allas on lämmittämätön.

Koska sijaitsemme sisämaassa, lämpötilaerot päivän aikana ovat korkeat. Aamulla vedetään takkia päälle, ja iltapäiväkolmelta on hellettä. Talvella tämä kuulema tarkoittaa yöpakkasia yhdistettynä keskipäivän T-paitakeleihin.

Real Simple on kahden numeron lukukokemuksen perusteella paras naistenlehti, johon olen ikinä törmännyt. Halloween-teemalehdistä taas Phyllis Hoffman oli ainoa, joka ei keskittynyt lehdessä lasten teemajuhliin, vaan antoi mm. vinkkejä, miten koristella kurpitsoita vanhoilla mustilla verkkosukkahousuilla ja sen jälkeen vajoutua mustavalkoiseen vintage-kauhu-tunnelmaan valkoisten cosmopolitanien ja suklaakonvehtien voimin.

25.10.2012

Hevosia, pistimiä ja vaaliväittelyitä

You mention the Navy, for example, and the fact that we have fewer ships than we did in 1916. Well Governor, we also have fewer horses and bayonets. We have these things called aircraft carriers and planes land on them. We have ships that go underwater, nuclear submarines. — Obama Romneylle maanantain televisioväittelyssä

Paikalliset presidentinvaalit järjestetään melkein samanaikaisesti Suomen kunnallisvaalien kanssa, ja niistä on nyt tohistu jatkuvasti. Georgiassa tämä ei näy niin vahvasti, koska haastaja Romney voittaa osavaltion lähestulkoon varmasti. Paikallisessa vaalijärjestelmässä voittaja saa kunkin osavaltion kaikki valitsijamiehet taakseen, joten kumpikaan osapuoli ei panosta täällä mainontaan. Lähinnä yksityisten ihmisten pihoilla näkyy jonkin verran Romney/Ryan-kylttejä; lehdessä oli juttua, että joku oli laittanut pihalleen Obama/Biden-kyltin, ja vihainen naapuri oli käynyt pöllimässä sen, joten vaikka osavaltion äänistä yli 40% mennee Obamalle, ainakin täällä omakotitalosuburbiassa tunteet käyvät kuumana istuvaa presidenttiä vastaan.

Koska politiikkaa kuulee joka tuutista, tyydyn toteamaan, että toivottavasti Obama voittaa, sillä näin ulkomaalaisena tuntuu, että hän olisi näistä kahdesta yhteistyökykyisempi muun maailman kanssa. Romney taas avoimesti viime televisioväittelyssä kehui, kuinka USA on ollut mahtava maailmanpoliisi, ja kuinka hän pitäisi USA:n jatkossakin maailmanpoliisina lisäämällä armeijan rahoitusta ja pistämällä luun kurkkuun liudalle muita maita. Ihan huisan rakentavaa, odotan jo innolla.

Governor Romney, Im glad you recognize al-Qaida is a threat, because a few months ago when you were asked what is the biggest geopolitical group facing America, you said Russia, not al-Qaida. You said Russia. And the 1980s are now calling to ask for their foreign policy back. Because the Cold War has been over for 20 years. — Obama Romneylle maanantain televisioväittelyssä

Olen seurannut myös suomalaisia vaaliväittelyitä, ja verrattuna täkäläiseen meininkiin näissä oli muutamia selkeitä eroja. Isoin ero on tietenkin se, että Suomessa väittelemässä on liuta puoluejohtajia ja näissä vaaleissa vielä pienpuolueiden edustajia, kun taas täällä vaaliväittelystä tekee jonkin verran dynaamisemman se, että väittelijöitä on vain kaksi. Kumpikin saa vastata toisen piikkeihin ja retoriikkaan suoraan – ja JOUTUU myös sen tekemään – kun taas Suomessa puoluejohtajat nostelevat sormia ja välillä vastaukset tulevat vasta pari repliikkiä myöhemmin, jos silloinkaan.

Olennainen ero on myös siinä, että Suomessa toimittajat vetävät vaaliväittelyitä tiukalla otteella, keskeyttävät ja penäävät vastauksia, jopa niin paljon että välillä tuntuu, että juontajat varastavat koko shown. Täällä taas juontajat ovat vanhoja senioritoimittajia, joille väittelyn juontaminen on suuri kunnia, ja homman ryhdytään sen vaatimalla arvokkuudella: kysymyksiä kysytään yksi kerrallan, annetaan kunkin vastata, välillä muistutetaan että two minutes, Governor Romney, ja varotaan keskeyttämästä ainakaan niin, että se voitaisiin tulkita epäkohteliaaksi. Obaman varapresidentti Biden puhui varapresidenttien välisessä väittelyssä välillä Romneyn kakkosmiehen Ryanin päälle, ja tästä nousi iso haloo, kun republikaanit haukkuivat Bideniä: he was so rude, so unpresidential! Myös Obamaa suomittiin samasta aiheesta viimeisimmän väittelyn jälkeen, kun hän välillä kärkkäästi puuttui Romneyn sanomisiin.

Väittelyn jälkeen haastatellaan kummankin puolen edustajia salin ulkopuolella olevassa mediakeskuksessa: no menikö miten? Oliko teidän ehdokkaanne terässä? Hauska yksityiskohta tässä on kyltit, joita kuvan taustalla näkee. Jokaisella senaattorilla on oma viiri, jota joku avustaja kanniskelee ympäriinsä, jotta televisiokanavilla olisi mahdollisimman helppoa löytää heidät haastateltaviksi halutessaan. Sitä odotellessa, että sama käytäntö tulisi Ylen Isoon Pajaan…

Otettaisiinko tänään haastateltavaksi Rubio vai Rogers? Kuva: Irish Times

Kolme neljästä väittelystä oli tiukasti pöydän ääressä, tiukan ”kaksi minuuttia kummallakin aikaa vastata”-formaatin mukaan, ja juontaja esitti kysymykset. Yhdessä väittelyssä sen sijaan repäistiin ja kokeiltiin jotain ihan uutta: annetaan yleisön kysyä kysymykset! Kysymykset ja niiden esittäjät oli valittu etukäteen, ja he olivat kaikki virallisesti äänestäjiä, jotka eivät vielä ole päättäneet kantaansa. Lähes poikkeuksetta kysyjät lukivat kysymykset suoraan paperista ja silti takeltelivat niitä esittäessään. Varmasti ramppikuume on tuossa tilanteessa kova, mutta jos tiedät meneväsi telkkariin yli sadan miljoonan ihmisen eteen, olisiko liikaa vaadittu, että treenaat sen verran, että pystyt lukemaan kysymyksesi takeltelematta? Yllättäen suomalaisissa televisioväittelyissä on pärjätty tämän suhteen paremmin.

Viimeisimmässä väittelyssä aiheena oli ulkopolitiikka, ja arvatkaa kuinka monta kertaa mainittiin EU, Nato tai mikään EU-maa? Kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla Romney totesi, että joku talousmittari on kohta Yhdysvalloilla yhtä huonossa jamassa kuin Espanjalla, ja we don’t wanna go down Spain’s route, joten I’ve got a five point plan. Toisella kerralla Romney heitti sivulauseessa, että EU varmaan tukisi Yhdysvaltoja, jos Yhdysvallat tiukentaisi Iranin kauppasaartoa. Lopun aikaa puhuttiin Lähi-idästä, Kiinasta, Lähi-idästä, Iranista, Syyriasta, Irakista ja Kiinasta – ja toki armeijan rahoituksesta, kotimaan taloudesta ja työttömyysasteesta, joista kaksi jälkimmäistä ovat huomattavasti lähempänä äänestäjän sydäntä kuin epämääräinen ulkopolitiikka epämääräisten valtioiden kanssa.

Meillä päin aikuiset syövät TV:n ääressä

Maanantain vaaliväittelyn kyytipojaksi kokkasin kaalikeittoa, joka upposi Iiroon hyvin heti sen jälkeen, kun sekaan oli lisätty vähän Louisiana Hot Saucea.

Kaalipapulihakeitto

600g jauhelihaa
puolikas kaalinpää
800g tölkkikidneypapuja, älä kaada lientä pois
800g pilkottuja säilyketomaatteja, älä kaada lientä pois
5 dl lihalientä
1 keskikokoinen sipuli
1 vihreä paprika
70g tomaattipyrettä
2 valkosipulinkynttä
2 rkl Worcesterkastiketta
1 rkl kokonaisia mustapippureita
suolaa ja pippuria

1. Pilko kaali neliöiksi, paprika kuutioiksi ja silppua sipulit.
2. Ruskista jauhelihaa isossa keittokattilassa noin 5 minuuttia. Kaada paistamisen jälkeen ylimääräiset rasvat pois kattilasta.
3. Lisää kattilaan kaali, pavut, tomaatit, lihaliemi, sipuli, paprika, tomaattipyre, valkosipuli, Worcesterkastike ja mustapippurit. Anna kiehahtaa ja hauduta matalalla lämmöllä puolisen tuntia.
4. Mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla. Tarjoile kuumana.

22.10.2012

Ruska-aika Roomassa

Täällä Georgiassa on vaellus- ja retkeilykelit yksitoista kuukautta vuodesta: muulloin paitsi heinäkuussa, jolloin on liian kuumaa. Tämän innoittamana ostin 50 Hikes in the North Georgia Mountains-kirjan, jonka esittelemistä vaellusreiteistä suurin osa on päivävaelluksia järkevän ajomatkan päässä. Viime lauantaina kävimme testaamassa kirjasta Alabamasta Appalakeille jatkuvan Pinhoti-vaellusreitin Horn-vuoren osion, yhdeksän kilometria mäkisissä maastoissa.

”Pinhoti” tarkoittaa creek-intiaanien kielellä kalkkunanpesää, joten Pinhoti Trailin symboli on kalkkunanjalka.

Horn-vuori sijaitsee Chattahoocheen kansallismetsässä, joka on vähän Urho Kekkosen kansallispuistoa isompi alue Georgian pohjoisosissa. Jätimme auton vuoren juurelle Snake Creekin solaan, jota pitkin noin 150 vuotta aiemmin pohjoisten joukkojen kenraali Sherman marssi joukkoineen polttamaan Atlantaa. Kaikki kunnia Shermanille, sillä tässä maastossa ei taida olla kovin helppoa roudata kanuunoita.

Nesteytystauko matkalla huipulle. Vuoren huippu oli 500 metrin korkeudessa, nousua 150 metriä, eli aika maltillisia vuoria nämä vielä.

Tuuheat tammet peittivät huipulla näkymät, siispä talvea odotellessa…

Ruska-aika alkaa olla täydessä loistossa. Siitä vouhotetaan täällä lehdissä yllättävän paljon, vaikka ilmiölle ei ole kielessä omaa sanaa. Parin tunnin patikoinnin aikana ei kuitenkaan näkynyt muita retkeilijöitä, vaan ihan kahdestaan saimme nauttia luonnon rauhasta, kaukaisuudessa kuuluvasta pyssyjen paukkeesta ja koirien haukunnasta. Metsästyssesonki on päällä, ja urheilukauppojenkin mainoslehtisten etusivut ovat tätä nykyä täynnä kiväärimainoksia.

Patikoinnin jälkeen lähdimme Roomaan.

Romuluksen ja Remuksen ei tarvitse tyytyä sudenmaitoon, sillä tarjolla on myös kurpitsoita.

Rooman kaupunki on rakennettu seitsemän kukkulan päälle, joista yhden huipulla sijaitsee vanha kuuluisa kellotorni, joka myös vesitornina toimii.

Vesitornin juurella paikalliset teinit ottivat toisistaan bileasuhalailukuvia.

Kyseessä tietenkin Rome, Georgia. Tällä keskisuurella kaupungilla on kivan oloinen keskuskatu, jonka varrella oli pari hyvän näköistä ruokapaikkaa ja lauantai-illan kunniaksi paljon vilinää. Jo pari korttelia Broad Streetistä syrjään katunäkymä vaihtui ränsistyneeksi, ”laudat ikkunoissa”-tyyliseksi, jonne ei välttämättä uskalla jättää autoa yöksi. Harkitsimme keskustassa syömistä, mutta päädyimme lopulta hyppäämään autoon ja posottamaan takaisin kotiin omenaglaseerattujen ribsien luokse.

Broad Street, Rome, Georgia, USA